Vuosi 2018

Kuvat eivät mene kovin kronologisessa järjestyksessä näissä kollaaseissa, ovat sentään vuodelta 2018 kuitenkin, eli kuviin liittyviä juttuja (pitäisi olla) on myös tekstissä.

 Kävin teatterissa vain 51 kertaa, 33 eri teatterissa ja näin yhteensä 45 eri esitystä. Se on 20 teatterikertaa vähemmän kuin viime vuonna, ja 10 esitystä vähemmän. Mitään yksittäistä selitystä tälle teatterin vähäiselle määrälle ei ole, mutta toki siihen on vaikuttanut kevään kouluhaut ja valmennuskurssit ja vuoden parina viimeisenä kuukautena tekemäni työvuorot, aikaa on siis ollut vähemmän kuin esimerkiksi viime vuonna, jolloin olin vain lukiossa. Vuoden 2018 ensimmäinen esitys oli Kultakausi Keski-Uudenmaan Teatterissa ja viimeinen Kaasua, komisario Palmu! Helsingin kaupunginteatterissa. Näiden lisäksi on ollut jos jonkinmoista juttua, Salpausselän kilpailut heti taas helmikuussa, kuten ennenkin, sitten Apassionata-hevosshow (siitä oli muuten 11 vuotta, kun edellisen kerran olin Apassionataa katsomassa!), West End Live Lontoossa, Rohan Tallien turnajaiset Hämeen linnassa, HKT:n näytäntövuoden avajaiset, Kansallisteatterin Bloggariklubi, Reeta Vestmanin I love Broadway-konsertti, Helsinki International Horse Show, Keski-Uudenmaan Teatterin 20-vuotis juhlagaala ja Christmas Queens-show näin esimerkiksi. Ja totta kai meikäläisen ylioppilasjuhlat!

Kirjoja olen lukenut jonkin verran, 22 kappaletta, ja kesken on kolme. Kirjoista mainittakoon Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia, Nonna Wasiljeffin Loukkupoika, Adam Silveran More Happy Than Not, Karen M. McManusin One of Us Is Lying, Anu Holopaisen Sydänhengitystä, Malorie Blackmanin Noughts & Crosses, Petter Northugin elämäkerta ja Elina Pitkäkankaan Ruska. Hienoja lukukokemuksia täynnä koko vuosi, vaikka aika vähän tulikin luettua. Huomionarvoista on se, että luin kuusi kirjaa englanniksi, ja nyt kesken oleva kirja on englanniksi, ja hyllyssäkin odottaa monta englanninkielistä kirjaa. Hieman saattoi vaikuttaa se, että Gatwickin lentokentällä oli hyviä nuortenkirjatarjouksia... Elokuvia on myös katsottu paljon, enkä taaskaan muista niistä puoliakaan. Ainakin Oma maa, Bohemian Rhapsody, Manchester By The Sea, Summer Of 84 ja The Christmas Chronicles olivat hyviä katselukokemuksia. Niin, ja Love, Simon ja Hevi reissu myös.

Tammikuussa kävin teatterissa kaksi kertaa, peräkkäisinä päivinä. Ensin KUT:in Kultakausi ja seuraavana päivänä HKT:n Rakastunut Shakespeare. Molemmat kertoivat historiallisista henkilöistä ja olivat oikein hyviä. Rakastuneen Shakespearen leffaversiosta tykkään tosi paljon, joten teatteriversio oli ihana nähdä, ja se oli yhtä ihastuttava kuin elokuvakin. Kultakauden maailmassa seikkailivat Jean Sibelius, Helene Schjerfbeck ja Akseli Gallen-Kallela, joiden kohtaamista oli kiva seurata. Heikki Rannan ja Miila Virtasen sujuva työskentely näyttämöllä Rakastuneessa Shakespearessa saa vielä erityismaininnan, samoin Katariina Kirjavaisen lavastus.

Helmikuussa teatterireissuja kertyi kolme kappaletta, Ei kiitos Helsingin kaupunginteatterissa, 1918 Teatteri taistelussa Tampereen Teatterissa ja Täällä pohjantähden alla, osa 1 - Kuu on torpparin aurinko Lahden kaupunginteatterissa. Näistä kaikki olivat hyviä, varsinkin Teatteri taistelussa teki lähtemättömän vaikutuksen. Lahdessa jäi harmi kyllä näkemättä Pohjantähden kakkososa, vaikka olinkin kovasti sitä menossa katsomaan. Onneksi ehdin sentään tämän ykkösosan näkemään, oli oikein komea! Lisäksi kuun alussa nautittiin hevostaituruudesta Apassionata-showssa, olipa kiva käydä pitkästä aikaa nauttimassa upeiden hevosten ja taitavien ihmisten esiintymisestä. Täytin helmikuussa yhdeksäntoista ja lukion lopun lähenemistä juhlittiin penkkareissa, joissa pukeuduin Wicked-musikaalin Elphabaksi. Meillä oli myös abiristeily, jolla oli kivaa, vaikka biletys ei olekaan yhtään minun juttuni. Mutta laivan kannella oli raikas talvisää ja hienot maisemat, ja hotellissa hyvä tunnelma ja hyvää ruokaa, eli ei valittamista!

Maaliskuussa kävin teatterissa seitsemän kertaa, nämä olivat Aina joku eksyy Järvenpään teatterissa, Taru sormusten herrasta Turun kaupunginteatterissa, Ehkä kaikki menee hyvin Teatteri Vanha Jukossa, Ford Fiesta Keski-Uudenmaan Teatterissa, Paha äitipuoli Lahden kaupunginteatterissa, Exän uus ja vanha KUT:issa ja Virkavalta Riihimäen teatterissa. Näistä varsinkin Paha äitipuoli iski tarinamakuuni täydellisesti ja se onkin yksi suosikkiesityksiäni tänä vuonna. Taru sormusten herrasta oli sekin varsin komea ja upea ja loistelias, hienosti toteutettu fantasiaspektaakkeli kyllä. Santra Juoperille ja Miina Penttiselle vielä kiitoksia Pahan äitipuolen Rosan ja Roosan rooleista, hienoa roolityötä nuorilta näyttelijöiltä. Maaliskuussa olivat myös Salpausselän kisat, joissa oli mainio tunnelma ja paljon hienoja urheilusuorituksia, odotan jo innolla, että pääsen taas tammikuussa kisojen makuun nuorten maailmanmestaruuskilpailujen muodossa.

Huhtikuussa teatterihetki koitti neljä kertaa, Myrskyluodon Maija ja Suomen hauskin mies Helsingin kaupunginteatterissa, The Grinning Man Trafalgar Studiosissa ja Everybody's Talking About Jamie Apollo Theatressa. Maijan olinkin nähnyt kahdesti ennen tätä kertaa ja Suomen hauskimman miehen kerran, Suomen hauskin mies varsinkin oli loistava! Tykkäsin teatteriversiosta enenmmän kuin elokuvasta ja tämä on yksi suosikkiesityksiäni ikinä. Hauska juttu kävi muuten esityksen jälkeen, olimme lähdössä Lontooseen heti seuraavana päivänä ja siinä sitten näyttämöhöpöttelyissä kesti esityksen jälkeen sen verran kauan reissujuttuja jutellessa, että kun lähdettiin katsomosta pois lämpiön puolelle, huomattiin, että kappas, täällä ei ole valot enää päällä ja kaikki ovet on lukossa. Hetki kokeiltiin ovia, mutta ne olivat ihan oikeasti lukossa eikä ketään ollut missään, joten koputeltiin sitten katsomon oviin ja näyttämöhenkilökunta päästi meidät ulos talosta. Olisihan se toki ollut kiva jäädä teatterille yöksi, ainakin oltaisiin aamulla oltu lähempänä lentokenttää! Lontoonreissun esitykset olivat molemmat ihan mielettömän hyviä, ja The Grinning Man on kaikista tämän vuoden esityksistä isoin suosikkini. Louis Maskell veti siinä pääroolin niin hienosti, että vieläkin ihastuttaa. Myös Heikki Ranta ja Martti Suosalo saavat maininnan tämän kuun teatterikokemuksista, Suomen hauskin mies oli niiiin hieno ja nämä kaksi näyttelijää nousivat varsinkin esille. Lontoon matkalla sain myös pelastaa yhden pulun pinteestä, lintu raukka oli tunkenut kaupan näyteikkunaan eikä tietenkään päässyt sieltä pois. Joku sitä yritti paperipussilla pyydystää, mutta pyysin saada kokeilla ja onnistuinkin sitten nappaamaan linnun kiinni. Tyytyväisenä se pyrähti muiden kadulla pyörineiden lintujen joukkoon, eli iloinen loppu tälle eläintenpelastukselle.

Toukokuussa kävin teatterissa kolme kertaa, esitykset olivat Uuden Iloisen Teatterin Tuhansien ämpärien maa, HKT:n Rakastunut Shakespeare toiseen kertaan ja Kansallisteatterin Julia & Romeo. Hyviä olivat kaikki esitykset ja etenkin Juliasta & Romeosta tykkäsin kovasti, olipa hienoa nuorta energiaa siinä. Olli Riipiselle ja Satu Tuuli Karhulle erityisaplodit! Lisäksi käytiin Hämeen linnassa ihastelemassa keskiaikatapahtumaa ja varsinkin Rohan tallien turnajaisia. Oli aikamoinen helle sinä päivänä, ja tosi kaunis ilma, ihan kesätunnelma siis. Lisäksi oli pääsykokeita eri kouluihin ja ylioppilasjuhlien odottelua ja valmistelua.

Kesäkuussa teatterikäyntejä oli viisi, ne olivat UIT:n Tuhansien ämpärien maa uudestaan, Killer Joe Trafalgar Studiosissa, Kinky Boots Adelphi Theatressa, The Play That Goes Wrong Duchess Theatressa ja Kaksi puuta Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa. Lisäksi oli vielä yksi mahtavimpia tapahtumia, johon olen ikinä osallistunut, eli lauantain ja sunnuntain kestävä West End Live. Ihan mielettömän upea juttu on tämä. West End Live on siis Lontoon keskustassa, Trafalgar Squarella, järjestettävä ilmainen musikaalitapahtuma, jossa Lontoossa esitettävät musikaalit esittäytyvät yleisölle ja tarjoavat mahdollisuuden nähdä esityksen maailmaa muutaman biisin verran. Hieno tunnelma ja monta kymmentä tuhatta musikaalifania viikonlopun aikana pyörähti paikalla. Niin, ja aika hieno toinenkin juttu tapahtui tällä reissulla, pääsin nimittäin kuvaan Orlando Bloomin kanssa. Kyllä hymyilytti aika lailla kun herra ystävällisesti jutusteli ja otteli yhteiskuvia stage doorilla odottavien kanssa. Tosi mukavalta vaikutti Bloom, hän piti huolen siitä, että kaikki varmasti saivat kuvan ja tilaisuuden jutella, jos halusivat.

Kesäkuussa olivat myös odotetut ylioppilasjuhlani, joka tarkoitti siis sitä, että lukio loppui! Jes! Koulunkäynti oli jo ehtinyt alkaa vähän kyllästyttää lukion aikana, joten hyvin tyytyväisenä otin todistuksen ja lakin vastaan ja sanoin koulunkäynnille hetkeksi kiitos ja näkemiin. Juhlat olivat oikein mukavat ja hauskat, ne kestivät kello viidestä puoleen yöhön ja koko ajan oli kivaa. Ylioppilas 2018-viini/shampanja/mikälie lasini tosin hukkui juhlien aikana, eikä sitä ole tähän päivään mennessä löytynyt... Kenties tulee vielä vastaan.Yksi tosi kiva juttu oli se, että sain Mikael Saaren esiintymään juhliin, olin sitä pitkään ajatellut ja toivonut ja oli ihanaa, että se onnistui. Kiitos Mikael! Kesäkuussa tuli tieto siitä, että en päässyt opiskelemaan mitään (en toki kovin helppoja aloja ollut valinnutkaan...), joten suuntasin ajatukset seuraavan vuoden kouluhakuun eikä minua oikeastaan yhtään edes harmittanut tämä, välivuosi oli ihan tervetullut peruskoulun ja lukion jälkeen.

Heinäkuu oli tämän vuoden aktiivisin teatterikuukausi, näin silloin yhdeksän esitystä, kaikki kesäteatteriesityksiä. Nämä olivat Kaunis Veera Lappeenrannan kesäteatterissa, Maaninkavaara Järvenpään kesäteatterissa, Liian paksu perhoseksi Ohkolan kesäteatterissa, Maailman ympäri 80 päivässä Pesäkallion kesäteatterissa, Naimakaupat Vegasissa Samppalinnan kesäteatterissa, Love me Tinder Emma Teatterissa, Pokka pitää Krapin kesäteatterissa, Lentävät morsiamet Taivallahden kesäteatterissa ja Zorro Jätinpesän kesäteatterissa. Monta ensimmäistä vierailua mahtui tähän, Lappeenranta, Samppalinna, Emma Teatteri ja Jätinpesä nimittäin. Kaikki olivat kivoja paikkoja, ja varsinkin Samppalinnan pöyrivä katsomo ihastutti. Mainitaan ainakin Mikko Rantaniva ja Sofia Arasola, jotka olivat loistavia Kauniissa Veerassa, sekä Samppalinnan upea työryhmä, joka toi lavalle hienon shown, ja Ohkolan Teatterin vuodesta toiseen korkealla tasolla oleva kesäteatterin toteutus. Hyvä kuukausi oli tämä, kaikki esitykset olivat selvästi intohimolla ja taidolla tehty.

Elokuussa kävin teatterissa kaksi kertaa, molemmilla kerroilla katsomassa Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsin. Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen loistavat siinä päärooleissa. Tässä on muuten esitys, jonka menestyksestä olen valtavan ylpeä! Minusta on ihan mahtavaa, että HKT:n tuodessa lavalle suhteellisen uuden musikaalin, jota ei ole Suomessa ennen nähty, ja Pohjoismaistakin vain Ruotsissa (2016), se saa näin hyvän vastaanoton ja myy katsomot täyteen viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vielä kun mahtuisi itsekin uudestaan katsomoon joskus. On minulla kyllä yhdet liput keväälle, eli ainakin kerran pääsen kenkätehtaan tunnelmasta nauttimaan. Lisäksi elokuussa oli HKT:n näytäntövuoden avajaiset, joissa oli mukava tunnelma ja tämä tapahtuma avasi taas meikäläisen teatterisyksyn.

Syyskuussa teatterikäyntejä tuli seitsemän kappaletta, ne olivat Eugenius! The Other Palacessa, Bat Out Of Hell Dominion Theatressa, The Lieutenant of Inishmore Noël Coward Theatressa, Little Shop Of Horrors Regent's Park Open Air Theatressa, Heathers Theatre Royal Haymarketissa, Musta Saara Kansallisteatterissa ja Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti Helsingin kaupunginteatterissa. Nämäkin olivat kaikki oikein hyviä, varsinkin Eugenius!, Heathers, Little Shop Of Horrors ja Herra Puntila ja kumppanit iskivät. Näyttelijöistä mieleen jäivät etenkin Rob Houchen Eugeniuksessa, Aidan Turner Inishmoren luutnantissa, Jamie Muscato Heathersissä ja Pertti Sveholm ja Antti Peltola Herra Puntilassa. Lontoonreissu oli noin muutenkin oikein hyvä, lähdin ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille ja se oli ihan mahtavaa, sain mennä ja tulla miten halusin ja käydä missä halusin, aikatauluja tai muita ei ollut ja kaikki sujui hyvin, osasin myös suunnistaa Lontoossa melkein ilman karttaa ja käyttää metroa ja junia ihan ilman ongelmia. Stage dooreilla hengailu lisääntyi tosi paljon nyt, kun minulla ei ollut teatterilta kiire mihinkään. Paljon tuli siis yhteiskuvia näyttelijöiden kanssa.

Syyskuussa oli lisäksi Keski-Uudenmaan Teatterin 20-vuotisjuhlagaala, jossa oli tosi kivaa ja mukavaa, siellä oli herkullista ruokaa ja toinen toistaan hienompia esityksiä, oikein mainio juhlatapahtuma! Myös Reeta Vestmanin I love Broadway-konsertti oli syyskuussa, siellä kuultiin biisejä muun muassa Wickedistä, Pienestä merenneidosta, Anastasiasta, Soud Of Musicista, West Side Storystä ja Kalevala The Musicalista. Kaunista laulua ja ihania musikaalibiisejä oli tuona päivänä tarjolla, kiitos Reeta! Syyskuun lopussa vietin päivän Helsingissä ya-kirjallisuuden parissa, kun Hel-YA!-tapahtuma valtasi Glorian. Mukava päivä tarinoiden ja kirjojen maailmassa, ja mielenkiintoisia keskusteluita.

Tässä kohtaa alkavat kuvat menemään ihan ihme järjestyksessä, eli älkää häiriintykö siitä, että esityksestä on puhuttu jo ja kuva tulee vasta paljon myöhemmin.

Lokakuussa teatterikäyntejä oli myös seitsemän, niistä neljä Lontoossa ja kolme kotimaassa. Esitykset olivat Varissuo Turun kaupunginteatterissa, Everybody's Talking About Jamie Apollo Theatressa, Heathers Theatre Royal Haymarketissa, Company Gielgud Theatressa, Eugenius! The Other Palacessa, Hurmaryhmän Vuoriston kaunotar ja Sound of Music Lahden kaupunginteatterissa. Tämä matka Lontooseen oli kyllä ihan extempore päätös, sillä varasin lento- ja teatteriliput vain vajaa viikko ennen lähtöä, sattui vain niin hyvä hetki pikku ulkomaanreissulle että se oli käytettävä. Ja sain tältä matkalta kaksi sellaista yhteiskuvaa, joista olen tosi iloinen. Nämä olivat Jamie Muscaton ja Jonathan Baileyn kanssa. Muscaton näin Heathers-musikaalin J.D.:nä kaksi kertaa ja hän oli roolissa  suorastaan ilmiömäinen, ihan mahtava. Baileyn näyttelijäntyöhön taas ihastuin Crushing-sarjaa Netflixistä katsoessani, ja hän oli aikalailla ainoa syy siihen, että halusin nähdä Companyn. Esitys tosin oli sekin tosi kiva ja hauska, eli Baileyn livenä näkemisen lisäksi sain kaupan päälle loisteliaan musikaalielämyksen. Stage doorilla päätin odotella viisitoista vaille johonkin (en muista enää mihin), kun Baileytä ei näkynyt ja piti siirtyä seuraavalle teatterille, mutta hän asteli juuri paikalle kun olin lähdössä ja oikein iloisesti jäi juttelemaan, vaikka olikin menossa syömään näytösten välissä.

Varissuo saa minulta vielä erityiskiitokset ja suositukset, se oli oikein hyvä ja onnistunut uusi suomalainen musikaali, ja sen toivon ehtiväni keväällä uudestaan katsomaan. Lisa Nikula, Eemeli Heiniö ja Severi Saarinen saavat vielä erityismaininnan, hienoa työtä musikaalissa heiltä. Ja hienoa työtä esityksen kanssa, Turun kaupunginteatteri! Lahteen ja Sound of Musicin maailmaan suuntaan keväällä uudestaan, kun lähdemme erään yhdistyksen kanssa perinteiselle teatterireissulle, ja oikein kiva on uudestaan katsella von Trappin perheen seikkailuja.

Marraskuussa kävin teatterissa vain kerran, Kansallisoopperalla katsomassa Oopperan kummituksen. Se oli todella komea, tyylikäs ja vaikuttava show, ja toimi mainiosti englanniksi esitettynä. Myös esityksen nimibiisi, eli Phantom of the Opera oli hienoa kuulla liveä, kyllä meni kylmät väreet. Kevin Greenlaw oli vakuuttava kummitus. Oopperan kummituksessa parasta on ehdottomasti musiikki, ja se esitettiin Kansallisoopperalla täydellisesti, laulu ja musiikki kuulosti upealta. Olipa mahtavaa nähdä tämä vihdoin lavalla, elokuvasta olen vähän nähnyt pätkiä ja musiikkiakin kuullut, mutta eihän musikaalia voita mikään.

Marraskuussa alkoi myös minun työurani, kun jouluapulaisuuteni K-Citymarketin kassalla starttasi. Työnhaku oli muuten paljon helpompaa kuin luulin, hain kahteen paikkaan ja heti toiseen pääsin, ensimmäisen varmaan ratkaisi se, etten puhu saksaa. Nyt on yksi työvuoro jäljellä ja sen jälkeen kohti uutta vuotta ja uusia seikkailuja ja töitä.

Joulukuussa esityksiä kertyi kolme, Puhtaana käteen ja Äidinmaa Kuopion kaupunginteatterissa ja Kaasua, komisario Palmu! Helsingin kaupunginteatterissa. Myös Kalevala The Musicalin konserttiesityksen Musiikkiteatteri Kapsäkissä lasken näihin teatterikäynteihin, vaikkei se varsinainen esitys ollut. Äidinmaan näkemistä odotin niin paljon, että meinasi tulla tippa linssiin jo käsiohjelmaa lukiessa. Se on kaikista maailman musikaaleista toiseksi isoin suosikkini (Tohtori Zivago jatkaa edelleen ykkösenä) ja olen niin iloinen siitä, että Kuopiossa tarina on saanut uusia sävyjä ja uudenlaisen toteutuksen, mutta on silti se sama ihastuttava ja koskettava ja raaka esitys, joka se oli kantaesityksessään Espoossakin. Mikko Rantaniva oli Äidinmaassa, ja myös Puhtaana käteen-esityksessä mukana, ja hän oli lavalla yhtä vakuuttava kuin kesällä Kauniissa Veerassakin. Johanna Kuuvalle myös erityismaininta Äidinmaasta, hieno työtä Lauran roolissa. Ja Miiko Toiviaiselle tosi isot kiitokset ja aplodit Kurt Kuurnan roolista Komisario Palmussa, ihan mieletön! Puhtaana käteen oli hyvin extempore musikaalielämys, koska luulin Äidinmaan alkavan yhdeltä, ja kun se sitten alkoikin vasta kuudelta, päätettiin viiden minuutin varoajalla suunnata päivälläkin teatteriin. Kalevala-musikaalia on New Yorkissa tehty muutaman vuoden ajan, ja siellä sen biisejä on esitetty loppuunmyydyille katsomoille. Nyt meillä täällä Kalevalan tarinoiden kotimaassakin oli mahdollisuus kurkistaa musikaalin maailmaan, ja loppuunmyydyssä Kapsäkissä vallitsi hieno tunnelma, kun lavalta kaikui kauniita säveliä ja hienoja biisejä.

Lisäksi joulukuussa oli Saaren Kartanon Joulumaan Valtava Joulushow, jossa esiintyivät Aku Hirviniemi, Janne Kataja ja Jukka K ja Christmas Queens-kiertueen Helsingin show. Joulushow nyt ei ollut ihan minun huumorintajuuni iskevä, mutta mukava ilta oli Joulumaassa ja herrat viihdyttivät yleisöä ammattimaisin ottein, vaikkakin muutaman kerran mentiin aika rajoille siinä, sopivatko jutut koko perheen show'hun. Illan päätti muuten ilotulitus, joka oli upea ja ihastutti kovasti, meikäläinen nimittäin rakastaa ilotulituksia. Christmas Queens-show'hun en alunperin ollut menossa, mutta päätin sitten kuitenkin ostaa lipun ja siirtyä Finlandia-talolle ihailemaan kauniita ja taitavia drag queenejä. RuPaul's Drag Race-ohjelmasta tutut kuningattaret tanssivat, lauloivat, huulisynkkasivat ja viihdyttivät porukkaa taitavasti ja tunnelma oli katossa koko shown ajan. Olipa kiva että menin kuitenkin tämän katsomaan, viihdyin mainiosti ja seuraavana päivänä töissä oli ihan mahdottoman hyvä fiilis.

Joulukuussa oli totta kai myös joulu, ja se vietettiin perheen kanssa kotosalla ja käytiin päivän aikana myös parissa paikassa vierailulla. Lahjojakin sain, toivomiani juttuja ja muutakin. Nyt on taas kirjoja joita lukea ja leffoja joita katsoa, Love, Simon ehdittiin jo koko perheen kanssa katsastaa.

Nyt ei tätä vuotta olekaan kuin enää päivä jäljellä, eli uusi vuosi on ihan kohta täällä. Vuodelta 2019 en vielä osaa odottaa kovin paljoa, mutta paljon tulee varmasti tapahtumaan. Yksi isoimmista jutuista, jota nyt odotan, on Bianca Del Rion esiintyminen Finlandia-talolla elokuussa, sinne on jo meet&greet-lippu enkä malta odottaa! Teatteririntamalla tulee myös monta tosi kivaa esitystä ensi-iltaan, niistä ehkä eniten odotan Dear Evan Hansenin Lontoon-ensi-iltaa. Siinä on sellainen musikaali, josta tiedän ja uskon pitäväni tosi paljon, eli toivottavasti pääsen sitä katsomaan heti kun se on mahdollista. Lisäksi Tampereen Työväen Teatterin Poikabändi, Oulun kaupunginteatterin Rakastunut Shakespeare, Samppalinnan kesäteatterin Perjantai on pahin ja Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittaja ovat hyvin kiinnostavia ensi-iltoja ensi vuodelle.

Yllä myös heppakuvia vuodelta 2018, hevoset ovat hyvin isossa osassa elämääni kun ne tuossa omassa pihassa asustelevat ja niiden kanssa aina joka päivä jotain tulee tehtyä. Ja se on ihan parasta!

Kiitos vuosi 2018, olit oikein mainio ja jätit paljon hyviä muistoja! Hyvää uutta vuotta kaikille, palaillaan blogiin taas vuoden vaihduttua!

HasBeen

kuvat © Yle

Ylen nuortensarja HasBeen julkaistiin Areenassa keväällä, mutta kun katsoin sen nyt vuoden viimeisten päivien ratoksi uudelleen, päätin kirjoittaa ajatuksiani sarjasta myös blogiin. Sillä tämä toimii, ja todella hyvin toimiikin! HasBeenistä on Areenassa kaksi kautta, joista molemmista kirjoitan tähän samaan postaukseen. Varoitus siis juonipaljastuksista, joitain juttuja saatan spoilata.

Niklas (Johannes Brotherus) on parikymppinen nuorukainen, joka on nuorempana tehnyt pari levyä ja tullut niiden myötä hyvin, hyvin kuuluisaksi. Harmi vain, ettei teinitähteys vienyt kahta levyä pidemmälle ja musahommat on haudattu näyttelijänuran tieltä. Niklaksen parhaan ystävän Sallan (Mimosa Willamo) ura musiikin parissa taas on huimassa nousussa, ja nämä kaksi päättävät perustaa bändin. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja Salla lähtee Berliiniin jättäen Niklaksen miettimään musiikin tekemistä ihan yksinään. Pian Niklaksen on käännyttävä perheensä puoleen, varsinkin sisko Essi (Emma-Sofia Hautala) ja isä Paavo (Kristo Salminen) ovat tärkeässä roolissa Niklaksen elämän käänteissä. Musiikintekokin alkaa sujua Mikki H:n (Elias Gould) ja Maken (Jaakko Ohtonen) sekä tuottaja Open (Matti Pentikäinen) avustuksella. Niklas joutuu myös takaisin lukion penkille ja tapaa siellä norjalaisen vaihto-oppilaan Dianan (Andrea Berntzen), josta tulee iso osa Niklaksen elämää.

Olin sarjan ensimmäisten osien ilmestyessä ehtinyt jo intoilemaan siitä, sillä Niklaksen Instagram-tili nicokiszero on löytynyt somesta jo viime vuodesta lähtien, samoin kuin sarjan muiden tyyppien sometilit. Tästä muuten plussaa, oikein onnistuneesti toteutettu jaksojen ja somen yhteen liittäminen, vaikka kuvia ja tarinoita ei katsoisikaan, ei se sarjan seuraamista haittaisi, mutta jos sometilejä seuraa sarjan lisäksi, saa tarinasta paljon enemmän irti. Eikä hätiä, jos vasta nyt aikoo HasBeenin maailmaan suunnata, sillä hahmojen instastoryt löytyvät Ylen sivuilta. Sarjan musiikkia pääsee myös kuuntelemaan jaksojen ulkopuolella, biisit löytyvät Spotifysta. Niin, ja Niklasta voi nähdä myös Uudessa Päivässä, sillä HasBeenin ensimmäisessä jaksossa hän pääsee UP:n kuvauksiin, ja nämä jaksot ovat myös tulleet joskus televisiosta, mutta kun en Uutta Päivää ole katsonut, en ole niitä nähnyt (enkä ehtinyt edes Areenasta katsoa). Ja kaiken tämän lisäksi sarjassa on paljon kivoja musiikkimaailman cameorooleja, ainakin Lauri Maijala, Anna Abreu, Arttu Lindeman, Olavi Uusivirta, Mikko Kuustonen ja Alma vierailevat jaksoissa.

HasBeen on ilahduttavan raikas ja kiinnostava lisä suomalaiseen tv-sarjatuotantoon, nuortensarjat eivät ihan kauheasti ole nähnyt päivänvaloa, ainakaan minä en kovin montaa suomalaista nuorille suunnattua tv-sarjaa pysty tästä äkkiseltään nimeämään. Tässä hahmot ovat juuri minun ikäluokkaani, joten heidän elämänsä ja tarinansa kiinnostavat sitäkin kautta enemmän kuin vaikka yläasteikäisten tai kolmekymppisten. Lisäksi musiikkimaailmaan sijoittuva sarja tuo esille kaikenlaista kulissien takana tapahtuvaa juttua siitä, millaista on olla artisti ja tehdä musiikkia, miten musabisnes toimii ja miten ideasta syntyy valmis kappale. Vaikka musiikkibisnes, artistina eläminen ja kaikki tähän liittyvä on suosittu aihe monessa elokuvassa ja tv-sarjassa, on HasBeenissä aiheeseen vähän erilainen ote, sillä musiikin tekemistä käsitellään entisen teinitähden näkökulmasta. Niklas on jo kerran ollut tähti, hän on myynyt yli sata tuhatta levyä ja tehnyt keikkoja vaikka ja kuinka, mutta nyt kaikki pitäisi aloittaa alusta, eikä ole ihan varmaa, että kannattaako kaikkeen siihen enää edes lähteä.

Näyttelijäntyö on sarjassa luontevaa ja erinomaista, nuoret näyttelijät ovat omaksuneet roolinsa oikein hyvin ja hahmojen keskinäinen kemia toimii mainiosti. Ensimmäisellä kaudella Johannes Brotherus ja Mimosa Willamo tekevät monta kohtausta yhdessä, ja heidän uskottavaa, hauskaa ja lämmintä ystävyyttään on kiva seurata. Niklas ja Salla ovat olleet ystäviä kauan, ja Brotherus ja Willamo tuovat tämän selkeästi esille. Salla ja Niklas ovat ketä ovat, ja he ymmärtävät toisiaan niin hyvin kuin parhaat ystävät nyt voivat, ja tämä tulee sarjassa ja tarinan edetessä ihan loistavasti esille. Sallan ja Niklaksen tarinaa kerrotaan myös teinivuosien takaumilla, joissa nuorta Niklasta näyttelee Amos Brotherus ja nuorta Sallaa Annalisa Tyrväinen. He tekevät hienoa työtä, ja moni suosikkikohtauksistani koko sarjassa on juuri näitä menneisyyden juttuja, joissa NIC on kova juttu, kunnes pikku hiljaa ei enää ole. Varsinkin toisella kaudella Niklas hahmona kehittyy paljon, vastoinkäymiset selvästi kasvattavat häntä ja hahmoon tulee lisää vivahteita. Toinen kausi on näistä kahdesta minusta se parempi, vaikkakin Sallaa näkyy kakkoskaudella hyvin vähän. Kakkoskaudella tarina ja juonen kulku vetoaa enemmän minuun, ja varsinkin Niklaksen ja hänen perheensä väliset tapahtumat ovat sarjan parasta antia, samoin Niklaksen ja Open väliset kohtaukset, joissa Niklakselle aletaan rakentamaan uutta musiikkia.

Kahden taitavan pääosanäyttelijän lisäksi mainittakoon Elias Salonen Niklaksen työkaverina, Sofia Arasola Lisenä, Liisa Mustonen Niklaksen äitinä Noorana, Kristo Salminen Paavona, Elias Gould Mikki H:na, Emma-Sofia Hautala Essinä, Andrea Berntzen Dianana ja Matti Pentikäinen Opena. Sarjassa on paljon kohtauksia, joissa näyttelijäntyö on tarkkaa ja toteutettu hyvällä tyylillä, molempien kausien läpi vallitsee hyvin luonteva ja uskottava tunnelma. Koska roolitus on onnistunut, ei mikään sarjan tapahtumista tunnu väkinäiseltä tai näytellyltä, vaan hahmojen suhteet ja keskinäinen kemia on sujuvaa ja kaikki tuntuu aidolta. Tämä on tosi hieno juttu, sillä sarjaa on kiva seurata, kun se ei tunnu käsikirjoitetulta tai esitetyltä, vaan siltä, että kaverukset tekevät musiikkia, suuttuvat, leppyvät, tekevät hyviä ja huonoja ratkaisuja ja elävät elämäänsä. HasBeen on hyvin koukuttava sarja, joka johtuu ehkä hyvän tarinan lisäksi myös siitä, että jaksot ovat vain noin 10-20 minuuttia pitkiä, eli niitä saattaa ihan huomaamatta katsoa peräkkäin vaikka viisikin kappaletta. Lyhyistä jaksoista huolimatta niihin mahtuu yllättävän paljon tapahtumia ilman, että juoni tuntuu kiirehdityltä tai katkonaiselta. Olisin tosin voinut katsoa tätä vaikka tunnin mittaisilla jaksoilla...

Yksi miinus tosin tulee, nimittäin kiroilusta, sarjassa kun viljellään kirosanoja hyvin paljon. Toki nuoret (ja vanhemmat) kiroilevat, joskus usein ja paljon, mutta meikäläisen korvaan se kuulostaa ikävältä. Tuovat rumat sanat toki uskottavuutta sarjan kieleen ja ne toimivatkin kohtauksissa hyvin, mutta silti kiroilua on vähän liikaa. Muuten en HasBeenille oikein keksi moitteita, se on minusta hyvin onnistunut ja virkistävä sarja, jonka parissa aika kuluu mukavasti ja jossa yhdistyvät niin hyvä, luonteva tarina, taitava näyttelijäntyö kuin kiinnostava aihekin. Lisäksi sarjan musiikki on vaivalla tehtyä ja yksityiskohtiin sekä somesisältöön on keskitytty. Tämä kaikki luo HasBeenistä sellaisen kuvan, että vaikka sarja itsessään on rento ja luonteva, ihmisten arkeen pureutuva juttu, joka ei vaikuta liian tarkkaan mietityltä, on lopputuloksen takana paljon työtunteja ja vaivalla tehtyjä asioita, jotta kokonaisuudesta on tullut näin hyvä. Okei, miinus myös siitä, että Sallaa näkyy kakkoskaudella niin vähän, tosin tämä selittyy tarinan kululla, ja Sallan Instagramista ja vlogista pystyi hänenkin kuulumisiaan seuraaman kakkoskauden ajan.

Eli tiivistettynä: HasBeen on oikein onnistunut sarja, jota katsoo hyvin mielellään, ja jossa on taitavaa niin käsikirjoitus, juonen kuljetus, näyttelijäntyö kuin somen ja jaksojen yhdistely sekä yleinen fiiliksen luominenkin. Tosi kiva juttu tämä! Suosittelen tutustumaan.

Kaasua, komisario Palmu! @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!

kuvat © Harri Hinkka

Kaasua, komisario Palmu! pyörii Helsingin kaupunginteatterissa Suurella näyttämöllä.

Komisario Palmu (Kari Väänänen) kutsutaan tutkimaan rouva Skrofin (Kirsi Karlenius) kuolemaa, joka ainakin vaikuttaa pelkältä onnettomuudelta. Nopeastihan Palmu sitten toteaa, että tämä on kuulkaas murha, ja sittenhän tapahtumia aletaan selvittelemään. Palmua avustavat etsivät Virta (Heikki Ranta) ja Kokki (Petrus Kähkönen), joista varsinkin Virralla on tasaisin väliajoin tarjolla kaikenlaista teoriaa siitä, mitä on tapahtunut, kuka on murhaaja ja mikä on motiivi. Harmittavan usein hän kyllä on ihan hakoteillä, ja siinä sitten Kokki ja Palmu naureskelevat nuoren etsivän innokkuudelle. Epäiltynä murhaan on montakin tyyppiä, esimerkiksi nuoriherra Kaarle Lankela (Tuukka Leppänen) sekä kaverinsa Kurt Kuurna (Miiko Toiviainen), neiti Kirsti Skrof (Sara Paasikoski), saarnaaja Mustapää (Jouko Klemettilä) ja muutakin porukkaa. Pidätyksiä ehditään tehdä ja montaa ihmistä syyttää, kunnes murhaaja sitten lopulta paljastuu. Pari vuotta sitten kaupunginteatterissa muuten esitettiin Komisario Palmun erehdys-näytelmää, jossa arvasin murhaajan melkein heti (tosin en enää muista kuka se oli), mutta nyt minulla ei ollut kyllä hajuakaan, kuka rouva Skrofin kaasumyrkytti. Tosin ehdin arvata sen ennen kuin Palmu sai murhaajan nalkkiin, mutta eipä siinä enää ollut montaa vaihtoehtoa jäljellä.

Varsin mukava rikostenselvittelyhetki tämä! Lava näyttää hienolta, puvustus hivelee silmiä ja näyttelijäntyö on varmaa ja sujuvaa. Erityiskiitos foley-äänistä (joista vastaa Joakim Berghäll), en ole ennen teatterissa nähnytkään ja nämä toivat kokonaisuuteen ihan uudenlaista tunnelmaa. Ulkonäöltään esitys on oikein onnistunut, erityisesti Lankelan ja Kuurnan asunto ihastutti, samoin rouva Skrofin rappukäytävä ja koko porukan puvustus. Kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia mahtuu lavalle, tosin yhdeksänneltä riviltä ei silmä ihan tavoittanut kaikkia hienoja ja tyylikkäitä juttuja. Taustalle heijastettavat video- ja filmipätkät sopivat poikkeuksetta kaikkiin kohtauksiin, jossa niitä on, ja niistä tulee ihanaa vanhanajan tunnelmaa. Muutenkin tämä on sellainen historian havinaa huokuva esitys, vaikka en olekaan esityksen taustalla olevaa Palmu-elokuvaa nähnyt, luulen, että sen tunnelma on tässä hyvin tavoitettu.

Näyttelijöistä sanon ensimmäisenä sen, että shown varasti ihan täysin Miiko Toiviainen Kurt Kuurnan roolissa. Ai että millainen tyyppi, ja miten hyvin Toiviainen on roolinsa omaksunut! Herra Kuurna olisi kyllä mielenkiintoinen tuttavuus varmastikin, tosin aika kova bilettäjä Kurt vaikuttaa olevan, ja varsin itsevarma ja sanavalmis ja hauska myös. Ehdottomasti suosikkihahmoni kaikista näytelmän tyypeistä, tosi onnistunut rooli. Niin, ja se Kuurnan morfiinilaulu soi vieläkin päässä. Kari Väänäsen komisario Palmu on itsevarma myös, Palmulla on koko ajan ajatus siitä, kuka murhaaja voisi olla, ja vaikka hän onkin muutamaan otteeseen väärässä, sujuvalla poliisintyöllä murhaaja kyllä selviää. Palmu jäi jotenkin ärsyttämään minua, vaikka Väänäsen roolisuoritus onkin hyvä ja hän toteuttaa kokeneen poliisimiehen roolin onnistuneella otteella. Tiedä sitten, miksi en niin tykännyt Palmusta, ehkäpä hän oli vähän liiankin hyvä tässä poliisihommassa, kaikki tuntui selviävän Palmulle helposti, eikä katsomossa oikein pysynyt mukana siinä, miten komisario hyppäsi johtopäätöksestä toiseen.

Heikki Ranta ja Petrus Kähkönen ovat hyvä parivaljakko Virtana ja Kokkina, esityksessä kulkee hyvänä sivujuonena se, kuinka nämä kaksi vinoilevat toisilleen melkein koko ajan, hyväntahtoisesti kuitenkin. Kähkösen Kokki on vakavemman ja keskittyneemmän oloinen, hän kuuntelee tarkasti, mitä Palmu sanoo ja käy aina soittelemassa todistajille, hakemassa todisteita ja tekemässä kaikkia pikkujuttuja, ennen kuin Palmu ehtii edes pyytää. Rannan Virta taas on kova keksimään omia teorioitaan tapahtumista, ja siinä hänellä jääkin sitten yksityiskohdat vähälle huomiolle, ja kyllä ärsyttää, kun hän tajuaa, ettei ole niitä huomannut. Siinä on sitten Kokin hyvä hymähdellä.

Mainitaan vielä Sara Paasikosken vahva rooli Kirsi Skrofina, tosi hyvää läsnäoloa lavalla ja ilo katsella hyvin tehtyä roolia. Tuukka Leppäsen Kaarle Lankela pelaa hyvin yhteen Toiviaisen Kurtin kanssa, ja Leppäsellä ja Toiviaisella on mahtavia kohtauksia lavalla. Tämä parivaljakko on kyllä esityksen parasta antia. Jouko Klementtilän saarnaaja Mustapää on varsin herkullinen hahmo, ja Vuokko Hovatta on ihastuttava Iiri Salmia. Koko näyttelijäporukalta hyvää työtä, samoin orkesterilta (Jusu Berghäll, Mikko Karjalainen, Panu Savolainen, Jori Huhtala ja Tuomas Timonen).

Kiinnostavsti toteutettu esitys ja otteessaan pitävä tarina, ei kai muuta tarvita. Muutama juonikuvio meni vähän ohi, johtuen ehkä siitä, että tässä varmaan yritettiin johtaa katsojaa harhaan, ettei murhaajaa heti arvaisi (ja se toimi myös), mutta hieman hämmensi muutaman sivuhenkilön tekemiset. Eipä tämä sen enempää haitannut, eikä toki kaikkea tarvitsekaan tajuta. Ehkäpä nämäkin jutut sitten avautuvat, kun (toivottavasti) menen tämän uudellaan katsomaan. Mutta yleistunnelmaltaan ja -ilmeeltään oikein mainio näytelmä, tästä tuli hyvälle mielelle ja se jo mainittu vanhan ajan tunnelma ihastutti ja ihastuttaa edelleen. Pidin monesta lavastusratkaisusta, foley-äänistä, näyttelijäntyöstä, projisoinneista, yksityiskohdista, juonen kuljetuksesta ja lauleluista, joita esitykseen mahtui ilahduttavan monta. Niin, ja se poliisin tunnistusrivi-kohtaus oli tosi kiva! Ja Iiri Salmian laulukohtaukset erityisesti. Ja samoin Salmian kuulustelukohtaus. Ja Kuurnan ja Lankelan kuulusteluhetket. Ja moni muu juttu oli myös tosi kiva.

Oikein hyvää työtä koko porukalta, mukava ja onnistunut esitys oli tämä.

Äidinmaa @ Kuopion kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Kuopion kaupunginteatteri!

Mikko Rantaniva, Pekka Kekäläinen, Lotta Vaattovaara
kuvat © Sami Tirkkonen

Olipas vauhdikas teatterireissu Kuopioon! Aamulla seitsemältä auton nokka kohti määränpäätä, Kuopiossa ensin Puijon torniin, sitten syömään, ja siinä vaiheessa aikataulusta vastaava meikäläinen tajusi, että näytöshän alkaa vasta kello 18, eli olimme pelipaikoilla viitisen tuntia etuajassa. Käväistiin teatterilla kuitenkin hakemassa liput ja käsiohjelma, ja siinä sitten päätettiin, että mennäänpä nauttimaan ohjelmassa oleva päivänäytös. Viisi minuuttia oli aikaa siirtää auto parkkipaikalta toiselle ja kirmata istumaan katsomoon. Just ehdittiin! Mutta siitä lisää myöhemmin, ja nyt tämän tekstin aiheeseen, eli Äidinmaa-musikaaliin.

Laura (Johanna Kuuva) saapuu mummonsa Annin (Ritva Grönberg) kanssa tämän äidin Vienon (Virpi Rautsiala) vanhalle kyläkaupalle, jossa on Vienon kuoleman jälkeen perunkirjoitus luvassa. Siinä sitten siirrytään aikatasolta toiselle, 80-luvulta 30-luvulle, jossa nuori Anni (Lotta Vaattovaara) häpeää äitinsä viinan myyntiä ja viihtyy ystävänsä Sofian (Lina Patrikainen) kanssa tanssilavalla. Tanssihommiin saapuu myös Helsingistä asti kesätöihin tullut Olavi (Mikko Rantaniva) kaverinsa Reijon (Markus Petsalo) kanssa. Annin ja Olavin välille syttyy kipinä, jota yrittävät sammuttaa niin Vieno, nimismies kuin sotakin. Nuori lempi on kuitenkin vahvaa, ja Olavi ja Anni jakavat ihania hetkiä. Valitettavasti totuus on tarua kylmempää, sota on kovaa eikä elämä mene niin kuin toivoisi. Anni joutuu kokemaan asioita, jotka raastavat hänen sisintään ja tuntuvat hirveiltä, mutta kaikki tämä kasvattaa, ja kokemus tekee hänestä sen ihmisen, joka hän on, kun koittaa aika palata kyläkaupalle Lauran kanssa.

Äidinmaahan sai kantaesityksensä Espoossa helmikuussa 2017, ja sen version kävin katsomassa viisi kertaa. Sanomattakin siis selvää, että rakastuin teokseen kovasti, tarina, musiikki, hahmot ja sanoitukset tekivät suuren vaikutuksen ja nautin katsomossa suunnattomasti. En kuitenkaan tajunnut, kuinka paljon oikeastaan rakastan tätä musikaalia, kunnes tämä Kuopionreissu lähestyi ja muistoja Äidinmaan tarinasta nousi mieleen. Käsiohjelmaa selaillessa biisien nimet toivat sävelmiä mieleen ja kuvista huokuva tunnelma tuntui hyvinkin tutulta. Olinkin tosi innoissani, kun istuin katsomoon ja tiesin, että kohta Äidinmaan maailma avautuisi eteeni. Yksi parhaita tunteita ikinä muuten, olipa hienoa istua penkissä ja tietää, että jokin, mitä on odottanut ja tietää jo etukäteen rakastavansa, on pian elävänä, liikkuvana ja hengittävänä kokonaisuutena lavalla silmien edessä.

Heti alusta oli muuten ihan selvää, että tämä ei ole ollenkaan samanlainen kuin Espoon Äidinmaa, Nyt menee lujaa-biisi nimittäin oli Kuopiossa ensimmäisenä kappaleena, Espoossa se lopetti esityksen. Ja muutenkin tämä on hyvin erilainen toteutus, vaikkakin ihan selvästi sama tarina. Kuopiossa lavastus on isompaa, lava suurempi, yleisö vain yhdellä puolella lavaa ja meno värikkäämpää ja ehkä myös vauhdikkaampaa kuin Espoossa. Mutta en ala näitä sen enempää vertailemaan, minusta on tosi mahtavaa, että Äidinmaasta tuli uusi versio näin nopeasti, se ansaitsee paljon esityksiä mahdollisimman monessa teatterissa ja monenlaisena eri toteutuksena. Toki olen vähän puolueellinen, tämä on yksi isoimpia suosikkejani kaikista maailman musikaaleista, ja odotan innolla, että näen tarinasta kaikki versiot, jotka ensi-iltaan tulevat.

Ilkka Pentti, Ritva Grönberg, Johanna Kuuva

Olavin rooli on yksi parhaita rooleja, joka musikaalimaailmassa on kirjoitettu, minun mielestäni siis. Olavissa yhdistyvät kaikki ne piirteet, joita arvostan hyvässä hahmossa (okei, hän ei ole kovin riitaisa tai kiukkuinen, mutta noin muuten), ja hänellä on laulettavanaan yksi suosikki-musikaalibiiseistäni, Kuume nimittäin. Odotin siis hyvin innoissani ja vähän jännittyneenä, millaisena Mikko Rantaniva tuo Olavin katsojien eteen. Rantaniva vakuutti minut Lappeenrannan kesäteatterissa Kauniin Veeran Zingalina, mutta nyt kyseessä olikin rooli, joka on minulle paitsi hyvin mieluinen, myös tärkeäkin. Odotukset olivat siis hyvin korkealla. Ja niihin vastattiin! Rantanivan Olavi on hurmaava, kohtelias ja poikamainen, fiksu tyyppi, joka hurmaa paitsi Annin, myös katsomon. Laulu sujuu ja Rantaniva on lavalla hyvin luontevasti, hänen esiintymisensä on uskottavaa ja vakuuttavaa. Olavillekin ehtii sattua ja tapahtua tarinan aikana, ja pidän siitä, miten Rantaniva säilyttää Olavin samanlaisena alusta loppuun. Vaikka nuori mies ehtii olla iloinen, rakastunut, pilke silmäkulmassa, hämmentynyt, vihainen, peloissaan, pettynyt ja kauhuissaan, huokuu hänestä silti tietty perusolemus, vaikka tunteet ja tapahtumat muuttavatkin Olavin suhtautumista maailmaan. Ja se Kuume! Intensiivinen, voimakas ja komea veto. Myös etenkin Odotan-biisissä sekä Sotaanlähtö-kohtauksessa Rantaniva on loistava.

Nuorena Annina nähtävä Lotta Vaattovaara on ihastuttava! Tosi taitavaa näyttelijäntyötä, tarkkaa ja vähäeleistä tunteiden toteuttamista, joka tekee vaikutuksen. Vaattovaaran Anni on täynnä nuoruuden intoa ja rakkautta, joka pyyhkäistään karusti pois ja jäljelle jää repivä kaipuu ja tuska. Kaiken tämän Vaattovaara tuo katsojien näkyville tyylikkäästi ja hienovaraisesti, niin, että se, mitä Anni kokee, tulee myös katsojien iholle. Äidinmaan koskettavin laulu on ehdottomasti Suojaton, ja ai että miten vahvalla tunteella Vaattovaara sen laulaa. Ei pysynyt silmäkulma ihan kuivana meikäläisellä, eikä kyllä muillakaan siitä nyyhkimisestä ja nenäliinojen kaivelusta päätellen. Vanhan Annin roolissa nähtävä Ritva Grönberg tarttuu hahmoonsa terävästi, Annissa on nähtävissä kaikki se, mitä hän ajatteli nuorempana, mutta varsinkin se, miten elämä on häntä muokannut vuosien varrella. Grönbergillä on lavalla monta hienoa kohtausta ja hänen läsnäolonsa lavalla on vakuuttavaa.

Johanna Kuuva on Laurana loistava, ehdottomasti yksi suosikeistani lavalla. Vahvatahtoinen, sanavalmis ja lujaluontoinen Laura ei halua olla riippuvainen kenestäkään, eikä hän aio jäädä varsinkaan kenenkään miehen armoille. Lauralla riittää mielipiteitä ja ideoita, mutta käsillä oleva tilanne Anteron (Markus Petsalo) kanssa pelottaa. Hyvin näytelty Lauran tunteiden vaihtelu, innostuksesta kiukkuun ja ilosta suruun mennään taitavasti ja sujuvasti. Virpi Rautsiala Vienona on vahva rooli myös, kylläpä on tomera tämä nainen! Vieno ei saa minulta kovasti sympatioita, koska hänen kirjeiden kanssa juonittelunsa on minusta aika paha juttu, mutta hahmona hän on oikein hyvin rakennettu. Rautsiala tuo Vienosta esiin kaiken sen, mitä hän ajattelee ja haluaa, kaiken sen, minkä hän uskoo olevan oikein ja siksi sallittua. Lina Patrikainen on mainio Sofia, samoin Pekka Kekäläinen Sofian ja Veikon (Karri Lämpsä) isänä, tehtailija Aarniheimona, tekee hienoa työtä. Mainitaan vielä Markus Petsalo, joka tekee hyvät roolit Reijona ja Anterona, ja Mikko Paanasen vastenmielinen, inhottava nimismies. Tosi onnistunutta roolityötä!

Lauluista varsinkin Suomipoika maailmalla, On koko maailma meidän, Sotaanlähtö, Pakahtuva sydän (Espoon version voi kuunnella Spotifysta), Hyvää tarkoitan, odotan, Kuume ja Suojaton iskevät vahvasti. Isot projisoinnit toimivat pääosin hyvin (varsinkin Ei puhuttavaa-kappaleessa), mutta välillä olisin katsellut lavaa mieluummin ilman niitä. Antti Lahden koreografia on hieno, se on ilmavaa, tyylikästä, vauhdikasta, viipyilevää ja kaunista. Snoopi Sirenin ohjaus pitää pakan hyvin kasassa ja tarina soljuu kauniisti, tunteet ja ihmiskohtalot tuodaan lavalle ansiokkaasti ja toimivasti, ja moni pieni yksityiskohta on erityisen hieno. Puvustus (Taina Natunen) on ajankuvaan sopiva ja näyttää upealta, samoin Eira Lähteisen lavastus. Kaiken kaikkiaan Kuopion kaupunginteatterin Äidinmaa on kokonaisuutena hieno ja taidokas, onnistunut ja vahva toteutus koskettavasta tarinasta.

Kiitos, Kuopion kaupunginteatteri! Ensinnäkin siitä, että tämä tuotiin ensi-iltaan, ja varsinkin siitä, että toteutus on näin onnistunut, omannäköisensä ja hyvällä otteella lavalle tuotu. Oli hienoa nähdä, kuinka minulle niin rakas musikaali avautui silmieni eteen tuttuna ja tunnistettavana, mutta selkeästi ihan omana versionaan. Oli ihanaa nähdä tämä, kyllä taas hymyilyttää pitkään.

Mikko Rantaniva, Lotta Vaattovaara

Northug - Minun tarinani (Jonas Forsang)

"Repäisyjä, actionia, buuauksia ja tappouhkauksia. Maastohiihto alkoi viimeinkin muistuttaa koko kansan urheilua."

Kirjoitan blogiin vain harvoin kirjoista, vaikka luenkin paljon. Sille ei oikeastaan ole mitään isoa syytä, musikaaleista ja näytelmistä vain syntyy tekstiä helpommin kuin paperille painetuista tarinoista. Mutta tuntuisi väärältä olla kirjoittamasta tästä kirjasta - tällä tarinalla kun on iso vaikutus myös minun elämääni.

Sananen elämäkerran päätähdestä, Petter Northugista. Norjalainen maastohiihtäjä tunnetaan parhaiten hiihdon olympia- ja MM-mitaleistaan, ylivoimaisuudestaan, loppukiristään, kohuotsikoista ja vuoden 2014 rattijuopumustuomiosta. Minulle hän on aina ollut se hiihtäjä, jonka hiihtoa olen tuijottanut jännittyneenä ja innostuneena, se hiihtäjä, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan suosikkini. Pienempänä seurasin hiihtoa ja mäkihyppyä ahkerasti, mutta penkkiurheilulle tuli muutaman vuoden tauko, kunnes innostuin taas seuraamaan laduilla kiitäviä urheilijoita. Tämä innostus johtui nimenomaan Petter Northugista. Ja sen jälkeen olenkin seurannut maailmancupin kisoja, talviolympialaisia ja MM-kisoja joka talvi, koko hiihtokauden ajan. Kaikista isoin minun elämässäni tapahtunut hiihtojuttu on kuitenkin ollut Lahti Ski Gamesissä eli Salpausselän kisoissa sekä Lahden MM-hiihdoissa vapaaehtoisena työskenteleminen, enkä usko, että olisin koskaan hakenut vapaaehtoiseksi, ellen olisi ollut vannoutunut Northug-kannattaja ennen sitä. Ja ai että sitä tunnetta, kun ensimmäisen kerran näin itse Petter Northugin kävelevän vain parin metrin päästä ohitseni keskittynyt ilme kasvoillaan kohti sprintin lähtöpaikkaa. Se oli hienoa, ja toki tunteen kruunasi sprintin kolmossija. Palkintopallisijoitus, jonka ratkaisuhetket minä näin paikan päällä.

Mutta siirrytäänpäs nyt tähän kirjaan! Northugin mietteitä ja muistoja on kirjannut Jonas Forsang, joka on Oslossa asuva toimittaja, muusikko ja kirjailija. Niin, ja varoitus tähän väliin - lainaan kirjasta muutamia kohtia (kursiivilla) ja muutenkin tässä postauksessa voi olla spoilereita, vaikka suurin osa kirjan isoimmista "kohujutuista" onkin jo monen lehden sivuilla käyty läpi. Liikkeelle lähdetään johdannolla, joka sijoittuu hetkeen 2014 ajetun kolarin jälkeen. Sopivan kiihtynyt ja jännittävä tunnelma heti alussa siis. Johdannon jälkeen tarina etenee kuitenkin tapahtumajärjestyksessä, lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, kaikkea tätä värittää harjoittelu ja kilpaileminen, kilpaileminen ja harjoittelu, hiihto, treenit, häviäminen, uudelleen ja uudelleen, kunnes erään kerran se vihdoin tapahtuu - voitto. Ja sen jälkeen voittoja alkaa kertyä, niitä tulee lisää ja lisää. Mosvikin villieläin on herännyt.

"Kehitin uuden rutiinin koulussa. Viittasin joka päivä ja pyysin lupaa mennä vessaan. Saman tien kun astuin ulos luokkahuoneesta, juoksin käytävän päähän ja uimahallille. Tiesin, että siellä oli lukitsematon huone. Menin huoneeseen ja tein 20 istumaannousua. Sitten tein toiset 20. Ja vielä 20. Sen jälkeen juoksin takaisin luokkaan. -- Olin yhdeksänvuotias."

Tämä taitaa olla ensimmäinen elämäkerta, jonka olen lukenut. Täytyy ehdottomasti alkaa lukemaan niitä lisää, ainakin tämän perusteella tykkäsin kovasti. Totta kai siihen vaikuttaa se, että kirja kertoo kiinnostavan tarinan ihmisestä, jonka uraa olen seurannut pitkään, mutta ihmisten tarinoita omasta elämästään olisi noin muutenkin mielenkiintoista lukea. Tässä tapahtumat kerrotaan minä-kertojana, Northug itse kuvailee kaiken sen, mitä hänelle on tapahtunut, enkä usko, että kirja olisi niin onnistunut kuin se on, jos se olisi muodossa "Northug hävisi lapsena, muttei luovuttanut ja sitten hän alkoikin voittaa". Tähän väliin isot kiitokset ansiokkaalle suomennokselle, tosi sujuvalukuista ja miellyttävää tekstiä, näppärästi kääntynyt norja suomeksi. Hyvää työtä suomentajat Sirje Niitepõld ja Ida Takala. Ja Jonas Forsangille myös kehut hyvästä kirjoitustyöstä.

Sisältöä tässä ei sinänsä voi arvostella, sillä elämäkertakirja käsittelee tietysti sitä, mitä on tapahtunut, eikä tarinaa väritetä kovin paljoa. Teksti on, kuten jo mainitsin, oikein sujuvaa, ja pitää otteessaan. Myös mukana olevat kuvat on hyvin valittu, niissä on monenlaisia vaiheita Northugin elämän varrelta, pikkupojasta nykyhetkeen saakka. Kirjassa on nostettu hyviä juttuja esiin, uran tärkeimmät ja vaikeimmat hetket, isoimmat voitot, ajatukset hiihdosta, maajoukkueesta, voittamisesta, Ruotsista, uhrauksista ja elämästä yleensä. Falunin MM-kisojen jälkeisestä ajasta tähän päivään olisin kaivannut vähän enemmän tekstiä, vaikka sinä aikana ei menestystä olekaan kovasti tullut. Teoksen ulkoasusta pidän myös kovasti, se on tyylikäs ja selkeä.

"Turvatyynyt eivät aukea. Se onni onnettomuudessa, sillä silloin ne olisi jo tullut käytettyä, ja tässä vaiheessa auto lentää vielä 16 metrin matkan 38 sentin korkeudella maan pinnasta ja räsähtää suoraan tienkaiteeseen."

Aika moni asia tuli minulle yllätyksenä, varsinkin se, kuinka paljon kaikkea maailman huipulle pääseminen oikeasti vaatii. Lukemattomia harjoitustunteja, pitkiä, raskaita lenkkejä kesät talvet, isoja uhrauksia yhden asian takia. Kun kaikki pyörii sen ympärillä, että tavoitteena on olla maailman paras, jää koko muu elämä väistämättä taustalle, tai vielä enemmän - se jää kokonaan pois. Kunnes on saavuttanut kaikki tavoitteensa. Kunnes on voittanut jo vaikka ja mitä. Kunnes on vastannut kirkkaasti kaikkiin odotuksiin. Silloin haluaa ottaa rennosti. Näin kävi Northugille Oslon MM-kisojen jälkeen. Motivaatio loppui, mutta pian sen oli pakko palata. Tapahtui onnettomuus, joka muutti kaiken. Ehkä isoimmat otsikot, lööpit, uutiset ja kohujutut, joita Petter Northugista löytyy, koskevat yhtä tapahtumaa. 4. toukokuuta 2014 Northug ajoi 1,65 promillen humalassa kolarin ja jätti loukkaantuneen matkustajan autoon. Tämän jälkeen Northug päätti, että yksi asia tulisi tapahtumaan. Hän tyhjentäisi Ruotsin kultamitaleista Falunin MM-kilpailuissa.

Teeskentelin, että kaikki oli niin kuin pitikin, nousin ylös joka aamu, laitoin rullasukset jalkaani ja lähdin treenaamaan. Palasin kotiin, söin ja lepäsin, kunnes oli seuraavan treenin aika. Tein kaiken niin kuin piti. Mutta kaikki ei ollut niin kuin piti."

Falunin MM-kisojen, varsinkin viidenkymmenen kilometrin hiihdon, katsominen oli hyvin jännittävää kotisohvalla, ja varmasti vielä enemmän se raastoi hermoja kilpailupaikalla ja varsinkin kilpaladulla. Viisikymppiä on miesten hiihdon vaativin ja raskain matka, sen hiihtämiseen kuluu parisen tuntia, vaikka vauhti onkin kova. Falunissa viisikymppiä hiihdettiin perinteisellä hiihtotavalla, eikä sääkään suosinut kilpailijoita, sillä lunta satoi ja laduilla oli paikoin paljon irtolunta. Kirjassa kisa on kuvattu tarkasti, kaikki ne ajatukset, tunteet ja mietteet, joita Northugilla on hiihtäessä ollut. Voiton jälkeisiä ajatuksia kuvaava lyhyt kappale on yksi suosikkikohdistani koko kirjassa. Kivasti muuten käytetty imperfektiä ja preesensiä vuorotellen, varsinkin kilpailukuvauksissa asiat kerrotaan kuin ne tapahtuisivat juuri nyt. Tämä toimii hyvin, tuntuu, kuin olisi itse paikan päällä seuraamassa, miten kaikki etenee.

"Viidenkympin hiihdon jälkeen pystyn tuskin syömään. Se on aina ollut minusta kummallista. Voisi ajatella, että kroppa haluaisi silloin vain ja ainostaan energiaa, niin että pystyisi aloittamaan palautumisen. Tapasin lääkärin, joka sanoi, että kyse on sisäisestä verenvuodosta. Että sitä voi syntyä, kun pusertaa itseään niin paljon niin pitkään. Silloin ruumis ei halua ottaa ravintoa vastaan."

Tämä on sellainen kirja, jonka olen aina halunnut lukea, sitten kun se joskus ilmestyy, tai siis ehkä sellainen, että olen toivonut, että tämä joskus kirjoitetaan. Tämähän on ihan uunituore teos muutenkin, sain tietää sen julkaisuajankohdan reilut pari kuukautta sitten, ja sen jälkeen odotinkin malttamattomana, että vihdoin saan opuksen käsiini. Luin kirjan kahdessa päivässä ja palasin sen jälkeen vielä kiinnostavimpiin kohtiin uudelleen. Täytyy lukea tämä myös uudelleen, kirjan tapahtumat kun sijoittuvat aika lailla reilun 30 vuoden ajanjaksolle, eli tosi paljon ehtii sinä aikana sattua ja tapahtua, eikä kaikkea varmasti ensimmäisellä lukukerralla sisäistänyt. Vanhemmilleni tämä menee seuraavaksi lukuun, tiedä vaikka loppukin perhe innostuisi kirjan lukemaan. Minä ainakin suosittelen.

"Olin maailmanmestari."

Suosittelen tätä kaikille hiihtourheilun ystäville, Petter Northug-faneille (ja vihamiehille myös, jos joku ei hänestä niin pidä) ja kaikille, jotka tietävät, kuka on Petter Northug, tai kaikille joita kiinnostaa, kuka on Petter Northug. Ja niille, jotka haluavat lukea 13-kertaisen maailmanmestarin ja kaksinkertaisen olympiavoittajan tarinan. Ja niille, jotka arvostavat hyvin kirjoitettua tekstiä, kiinnostavaa elämäkertaa, urheilijan tarinaa tai monipuolista kuvausta matkasta lapsuudesta aikuisuuteen. Odotin tätä siis tosi paljon, ja on ihanaa sanoa, että tätä kannattikin odottaa. Tämä on mielenkiintoinen, kattava, taitavasti kirjoitettu, uskottava, koskettava, otteessaan pitävä ja lukijaa puhutteleva kuvaus pojasta, josta tuli maailman paras juuri siinä lajissa, jossa hän halusikin voittaa kaikki.

"Minut saa ihan rauhassa mitätöidä ja sanoa, että urani on ohi. Tuloslistalleni viime vuodelta saa naureskella. 48. sija. 19. sija. 97. sija. Mutta tiedän yhden asian. Olen kokenut sen aiemmin. Tiedän, mitä pitää tehdä. Joten jatkan juoksemista."

The Sound of Music @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Johannes Wilenius

The Sound of Music on klassikko, musikaali, jonka lähes kaikki kai tietävät, vaikka eivät muuten musikaaleista tai teatterista välittäisikään. Minä en ole tätä ennen nähnyt, ja taisin vain yhden biisin etukäteen tietää, mutta noin muuten tarinan alkuasetelma ja muutama juonenkäännekin olivat tiedossa. Maria (Anni Kajos) lähtee nunnaluostarista leskeksi jääneen kapteeni von Trappin (Mikko Pörhölä) perheeseen kotiopettajaksi kapteenin seitsemälle lapselle. Lapsukaiset ovat Gretl (Leea Mäki), Marta (Edith Mäki), Brigitta (Inka Laukkanen), Kurt (Evert Mäki), Louisa (Henna Määttänen), Friedrich (Daniel Ivanov) ja Liesl (Roosa Lehtinen). Von Trappeilla vallitsee tiukka järjestys ja kapteeni itse on siellä ensimmäisenä kuria pitämässä. Marialla ei ole aikomustakaan tehdä mitään kuten kapteeni käskee, vaan hän tutustuu lapsiin omalla tavallaan ja omilla säännöillään. Elämä von Trappin perheessä lähtee ihan sujuvasti etenemään, mutta sitten tulee äitipuolikokelas Elsa (Laura Huhtamaa) ja kapteenin vieraanvaraisuudesta kaiken irti ottava Max (Timo Välisaari), natsi-Saksan uhka, Lieslin ihastus Rolf (Marko Nurmi), Marian ja kapteenin ihastuminen sekä kaikenlaista muuta, eikä kaikki olekaan ihan niin yksinkertaista. Mutta kaikesta selvitään ja laulavalle Trappin perheelle on tulevaisuus avoinna.

Tämä oli mukava ja raikas esitys, jossa näyttelijät, orkesteri sekä puvustuksesta, lavastuksesta ja muusta näyttämön ilmeestä vastaava porukka tekevät onnistunutta ja hienoa työtä. Erityisesti Anni Kajos loistaa pääroolissa, hänen Mariansa on pirteä luonnonlapsi, jolla on valtavan hyvä sydän, leikkisä luonne ja kekseliäs ote lasten kanssa toimimiseen. Kajoksen lauluääni on upea ja hänen näyttelijäntyötään on ihastuttavaa seurata. Mikko Pörhölän kapteeni von Trapp on sopivan jäykkä ja totinen tyyppi, joka sitten vähitellen alkaa avautua ja sallia itselleen taas iloisia ja lämpimiä tunteita. Nuoret näyttelijät lapsirooleissa ovat mainioita, mainitaan nyt Leea Mäki Gretlinä, Henna Määttänen Louisana, Daniel Ivanov Friedrichinä ja Roosa Lehtinen Lieslinä. Lehtinen on ihastuttava varsinkin siinä kohtauksessa, kun hänen romanssinsa Rolfin kanssa ensimmäisen kerran paljastuu yleisölle. Hurmaavaa ja uskottavaa nuorta rakkautta, hyvää työtä sekä Lehtiseltä että Rolfia näyttelevältä Marko Nurmelta. Ja tämä rakkaustarina on yksi musikaalin kiinnostavimpia juonikuvioita, vaikka sitä ei paljoa lavalla nähdäkään. Abbedissan roolissa on taitava Ulla Raiskio, jolla on tosi kaunis ääni. Hienosti laulaa ja esiintyy myös muu nunnajoukko (Anna Helemaa-Hollo, Kristiina Lanki, Tiina Leinonen, Outi Leppänen, Anne Majaniemi. Riikka Mäkelä ja Eevaliisa Tapaninen).

Musiikissa pidin erityisesti kauniista instrumentaalisävelistä, biiseistä korvaa miellyttivät eniten Sound of Music, My favourite things, Do re mi, Sixteen going on seventeen, So long farewell ja Edelweiss. Do re mi jäi soimaan päähään, mutta muista kappaleista en näin pari päivää esityksen jälkeen muista paljoa. Johtunee siitä, että nämä lähes 60 vuotta sitten sävelletyt laulut jäivät uudempien musikaalibiisien jalkoihin, olen nimittäin ehtinyt esityksen jälkeen kuuntelemaan paljon musikaalimusiikkia, se kun usein soi taustalla kun kirjoittelen blogia tai teen jotain muuta. Mutta monta tunnettua lauluahan tässä on, tunnistin itsekin enemmän kuin pelkän My favourite things-biisin, jonka tiesin tuntevani ennakkoon. Ja laulu sujuu näyttelijöiltä hyvin, erityisesti Anni Kajoksen kaunista ääntä on ihana kuunnella. Muutamassa biisissä laulu tosin hukkui musiikin alle. Niin, ja vähän ihmettelin sitä, että laulujen nimet ovat käsiohjelmassa englanniksi, vaikka ne suomeksi lauletaankin.

Minna Välimäen lavastukselle isot aplodit, sopivassa suhteessa avaraa, väljää näyttämökuvaa ja paljon pieniä, tarkkoja yksityiskohtia. Lava näyttää joka hetki tosi hyvältä ja muuttuu näppärästi niin vuoristosta luostariksi kuin von Trappin perheen kodiksi. Sari Suomisen puvustus sopii tarinaan ja lavastuksen luomiin maisemiin, ja varsinkin von Trappin lapsikatraalla nähdään toinen toistaan hienompia pukuja. Juhlakohtauksessa on kauniita vaatteita ja myös Elsan vaateparsia huomasin ihastelevani.Teatterilavalla suosioon noussut projisointien käyttö on löytänyt tiensä myös The Sound of Musicin tarinan taustalle, ja tässä se toimii mainiosti.

Yksi suosikkikohtauksistani on hääkohtauksen jälkeinen hetki, kun natsiarmeijan marssi heijastuu lavasteisiin ja häissä pappina toiminut heppu viskaa kaapunsa menemään ja paljastuu natsiunivormuiseksi miekkoseksi, joka marssii terävästi portaita alas. Etukäteen en tiennyt sitä, että tämä natsi-Saksa-tilanne vaikutti von Trappin perheeseen näinkin paljon, hehän siis lähtivät Itävallasta kun se liitettiin natsi-Saksaan, ja suuntasivat ensi Italiaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kiitokset muuten käsiohjelman tiedoille tästä infosta, tutkin tekstit ennen esitystä ja sain niistä paljon uutta tietoa. Myös Lieslin ja Rolfin ensimmäinen ihastuksen ja innostuksen täyteinen hetki, jossa Sixteen going on seventeen-biisi tulee, on suosikkikohtiani, samoin lasten pakkautuminen Marian huoneeseen, kun ukkosmyrsky pelotaa heitä. Lasten ja Marian välisistä kohtauksista pidin muutenkin poikkeuksetta. Marian ja kapteeni von Trappin rakastuminen tuli vähän yllättäen, vaikka heidän suhtautumisensa toisiinsa esityksen edetessä muuttuikin.

Tätä oli oikein kiva katsoa, tarina etenee sujuvasti muutamaa hidastempoisempaa hetkeä lukuunottamatta ja näyttelijät tekevät vahvaa työtä. Orkesterin soitto on taitavaa, lava näyttää hienolta ja kokonaisuus on raikas ja onnistunut. Tämä on ehkä vähän liian vanha musikaali minun makuuni, tarina tai musiikki itsessään ei niin iskenyt, mutta Lahdessa on osattu laittaa kaikki palaset kohdalleen niin, että lopputulos viihdyttää, innostaa ja pitää otteessaan. Ja toki tämä on niin iso klassikko, että olihan se nähtävä. Eikä tämän parempaa ensikatselua varmaankaan olisi voinut olla, Lahden kaupunginteatterin The Sound of Music on nimittäin oikein mainio ja tyylikäs versio von Trappin perheen tarinasta.

Vuoriston kaunotar @ Hurmaryhmä

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hurmaryhmä!

kuvat © Kimmo Virtanen

Hurmaryhmä-nimisen porukan ensimmäinen produktio Vuoriston kaunotar kiertää Keski-Uudellamaalla 4.11. asti, minä näin sen 15.10. Hurmaryhmäläisiä yhdistää esittelynsä mukaan mieltymys mustaan huumoriin ja hyviin tarinoihin.

Maureen Nolan (Tanja Lundsten) asustelee Leenanessa, Irlannissa, ja riesana on äiti Mag (Eeva Jeskanen), joka ei tunnu kuolevan koskaan. Maureenin täytyy hoitaa ja vahtia äitiään kaikki päivät, eikä se helppoa ole, kun äiti ei muka pysty itse mitään tekemään ja valehtelee ja huijaa koko ajan. Pelastus saapuu Ray Dooleyn (Valtteri Seppänen) mukana - hän kutsuu Nolanin naiset juhliin ja Maureen sinne meneekin. Sieltä mukaan tarttuu Pato Dooley (Pasi Jumppanen), johon Maureen ihastuu. Pian Patolla ja Maureenilla on tulevaisuus suunniteltuna, vai onko sittenkään? Mag jarruttaa edelleen tyttärensä elämää eikä Maureenkaan nyt tunnu ihan tietävän, mitä tekee. Tai no, hänellä on kyllä tiukka suunnitelma joka myös toteutuu. Osaksi ainakin, vaikka lopulta kaikki päättyykin sekavaan kuvaan siitä, kun kaikki ei menekään ihan niin kuin odottaisi.

Olipas se! Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä koko jutusta, paitsi että esitys tulisi olemaan synkkääkin synkempi musta komedia. Pienessä katsomossa oli koko ajan lähellä tapahtumia ja se oli hyvä, sillä tätä täytyi seurata silmä tarkkana, koska yhtään ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. Aluksi juoni vaikutti kyllä kulkevan ihan selkeästi eteenpäin, mutta pikku hiljaa tarinaan ripoteltiin vihjeitä siitä, että kaikki ei välttämättä olekaan sitä, miltä näyttää. Ainakaan nämä näytelmän tyypit eivät olleet ihan sitä, mitä heti ajatteli, vaan heissä riitti piirteitä, jotka yllättivät paljastuessaan. Samoin tarinan kanssa, yllättäviä käänteitä riitti varsinkin loppupuolella, enkä kyllä ihan vieläkään ole perillä siitä, ketä näistä hahmoista uskoa ja ketä ei.

Vahvaa ja väkevää työtä näyttelijänelikolta, varsinkin Nolanin naiset ovat aikamoiset hahmot ja Tanja Lundsten Maureenina ja Eeva Jeskanen Maginä ovat kyllä hyvin sisäistäneet hahmojensa ominaisuudet. Heidän välisensä kohtaukset ovat täynnä äidin ja tyttären välistä vihanpitoa ja lavalla oikein kipinöi, kun Maureen tuijottaa äitiään, joka väistelee katsetta ja selittelee, ettei kukaan ole käynyt eikä mitään ole tapahtunut. Lundsten ja Jeskanen ovat molemmat loistavia, he tekevät terävät ja varmat roolit. Valtteri Seppäsen Ray on ehkä suosikkihahmoni, hän on kärsimätön ja äkäinen tyyppi, jota selvästi ottaa päähän varsinkin Magin, mutta myös Maureenin kanssa jutteleminen. Seppäsellä on sopivan äkkipikainen, mutta samalla kohtelias ote rooliin, ja hän tekee lavalla hyvää työtä. Hyvä on myös Pasi Jumppanen rauhallisena ja mukavana Patona, joka on hienosti Maureenin puolella, kun Mag kiusaa tytärtään. Ihan ei meinaa Patokaan pysyä mukana Nolanin naisten jutuissa, mutta parhaansa hän yrittää.

Lavastus on vanhan ja kuluneen näköinen, juuri niin kuin pitääkin. Magin ja Maureenin keittiö on tapahtumien keskipite ja se toimii esityksen näyttämönä oikein hyvin. Lavastus luo esitykselle hyvän tunnelman, sekin on vähän sellainen ankea ja synkeä. Kivasti muuten toteutettu sateessa kastuminen, takkatuli, ristinollan pelaaminen ja monet muut yksityiskohdat. Esityksessä kuuluu musiikkipätkiä monesta biisistä (plussaa siitä, että nämä mainitaan käsiohjelmassa!) ja erityisesti iirin kieltä oli kiva kuulla taustalla. Puvustus tukee esityksen muuta tunnelmaa ja jokaisella hahmolla on hänen persoonalleen sopivat vaatetus. Näyttämökuva kokonaisuudessaan on onnistunut ja luo tarinalle toimivat kehykset.

Ansaitut aplodit Hurmaryhmälle tästä! Vahvasti, taitavasti ja innostuneesti toteutettu esitys, jossa näkyy tekijöidensä rakkaus teatteriin. Hyvä valinta tällainen mustan huumorin täyttämä esitys, jossa on aika tasavahvat hahmot ja jokaisella oma tähtihetkensä, kaikki näyttelijät pääsevät näyttämään taitonsa lavalla ja onnistuvat tuomaan yleisölle selkeän kuvan omasta hahmostaan. Yleisö seurasi esitystä keskittyneesti ja moni tuntui tykkäävän kovasti, niin tein minäkin. Tosi kiinnostava tarina siitä, miten ihmiset vaikuttavat toistensa elämiin, ja hyvä ote tämän tekemiseen tekijäporukalla. Pienen teatteriryhmän voimin toteutettu Vuoriston kaunotar on onnistunut esitys ja hyvä osoitus siitä, että vakuuttavia ja vaikuttavia teatterihetkiä voi kokea vaikka ravintolan saunaosastolla.

Company @ Gielgud Theatre

Scroll down for English

photos © Brinkhoff/ Mögenburg

Näin Companyn Lontoossa 11.10.

Syy siihen, miksi halusin mennä katsomaan tämän, oli Jamien roolissa nähtävä  Jonathan Bailey. Netflixissä on nimittäin Crashing-niminen brittisarja, josta jäi erityisesti mieleen juuri Baileyn roolisuoritus. Niinpä halusin tietysti mennä katsomaan miehen roolityötä myös teatterin puolella. Companystä en taas tiennyt ennen katsomoon astumista mitään, paitsi sen, että tässä versiossa päähenkilö on vaihdettu naiseksi, ja muitakin hahmoja on muokattu. Tämä ei vaikuttanut minun katsomiskokemukseeni, koska en ole ikinä nähnyt tätä alkuperäisellä asetelmalla enkä ole biisejäkään kuunnellut. Nyt onkin kiinnostavaa mennä katsomaan tämä joskus niin, että päähenkilö onkin mies, koska tämä naispäähenkilöllinen versio on minulle se, jonka olen ensin nähnyt, eli tämän pohjalta katson kaikki tulevat versiot, joiden katsomoon mahdollisesti päädyn. Musikaalin musiikki ja sanoitukset ovat Stephen Sondheimin käsialaa, ja herra on tätä versiota varten muokannut biisejä niin, että ne sopivat naispäähenkilölle ja muutenkin näille vähän muutelluille hahmoille.

Ollaan Bobbien (Rosalie Craig) 35-vuotisjuhlilla, ja vieraana ovat Bobbien ystävät, jotka ovat kaikki pariskuntia. Bobbie taas ei ole asettunut pysyvään parisuhteeseen, eikä hänellä oikein tunnu olevan aikomustakaan tehdä niin. Siinä sitten pohditaan, että miksi Bobbie ei ole naimisissa eikä perustamassa perhettä. Bobbie itsekin alkaa vähän pohtia, että kyllä naimisiin meno voisi ehkä olla ihan kivaa. Bobbien ystäväpariskunnat ovat Jamie (Jonathan Bailey) ja Paul (Alex Gaumond), Joanne (Patti LuPone) ja Larry (Ben Lewis), Susan (Daisy Maywood) ja Peter (Ashley Campbell), David (Richard Henders) ja Jenny (Jennifer Saayeng) sekä Sarah (Mel Giedroyc) ja Harry (Gavin Spokes).  Heidän lisäkseen ovat Bobbien kolme poikaystävää, PJ (George Blagden), Andy (Richard Fleeshman) ja Theo (Matthew Seadon-Young).

Olipas tämä hauska! Tosi sujuva teksti, hyvä ohjaus, hieno musiikki ja varsinkin lavastus miellytti silmää. Erityisesti huoneet, joiden kehykset oli valaistu, olivat hienoja, ja muuntuivat näppäräksi niin metroksi kuin pariskuntien ja Bobbien kodiksi. Yhtään ei huomannut, että tässä oli hahmojen sukupuolia tai vuorosanoja muutettu, kaikki kohtaukset olivat uskottavia ja ennen kaikkea todentuntuisia, hahmojen elämä vaikutti siltä, kuin se voisi tapahtua ihan missä vaan ja milloin vaan. Kaikilla hahmoilla riitti persoonallisuutta ja omia piirteitä, ja arkisista aiheista tehty huumori iski katsojiin oikein hyvin. Koko ajan oli katsomossa iloinen ja positiivinen tunnelma, musikaali vetäisi ajatukset kokonaan pois kaikesta muusta ja reilu parituntinen vierähti vauhdikkaasti. Koska en tiennyt yhtään, mitä lavalla tulisi tapahtumaan, oli mahtava nähdä juuri minun huumorintajuuni ja musikaalimakuuni iskevä esitys.

Musiikki oli siis oikeinkin mainiota, erityisesti Company, You Could Drive A Person Crazy, Someone Is Waiting, Another Hundred People, Getting Married Today, The Ladies Who Lunch ja Being Alive olivat hyviä biisejä, ja varsinkin se koko kohtaus, jossa Getting Married Today-biisi on, on mahtava. Jamie ja Paul ovat juuri menossa häihinsä, mutta Jamie tulee toisiin aatoksiin ja on sitä mieltä, että minä en muuten tänään mene naimisiin. Samoin Another Hundred People-kohtaus on kiva, siinä Bobbie ja PJ ovat puistossa ja taustalla ihmiset kulkevat bussilla ja metrolla. Hyvää koreografiaa ja taitavaa liikettä ja laulua. Koko homman aloittava Company on ehkä suosikkibiisini koko musikaalissa. Instrumentaalibiisi Tick Tock ja koko kohtaus on oikein hyvä myös, siinä Bobbie näkee, millaista hänen tulevaisuutensa ehkä voisi olla.

Näyttelijät ovat tasaisen vahvoja ja kaikilla on lavalla hyviä hetkiä. Mainitaan nyt muutama erityisen hyvä kuitenkin. Bobbien roolissa nähtävä Rosalie Craig tekee hahmosta hauskan ja hurmaavan. Hän on lavalla luontevasti ja hänessä on hyvää lavakarismaa, Craig osaa tehdä paljon pienillä eleillä ja äänensävyjen muutoksilla. Myös laulu sujuu ja Being Alive biisi varsinkin on hieno. Jonathan Baileyn roolisuoritusta odotin totta kai eniten, ja hän olikin todella hyvä. Jamie on hauskan ja mukavan oloinen tyyppi, jolla riittää energiaa ja hän on oikein ystävällinen myös. Varsinkin Getting Married Today-biisissä Bailey on loistava ja hän saikin tosi pitkät aplodit kohtauksen jälkeen. Onnistunut roolisuoritus ja kaikissa Bobbien synttärikohtauksissa Bailey nousee esille. Bobbien poikaystävää Andyä näyttelevä Richard Fleeshman on ihastuttava! Andy on vähän hölmö ja naiivi, mutta koko ajan tosi ihana tyyppi. Yksi suosikkikohtauksistani on se, missä Andy selittää Bobbielle sitä, kuinka hän kerran sai lahjaksi kotelon, ja sitten piti odottaa, että perhonen kuoriutuu eikä kissa ei saa perhosta kynsiinsä.

Pariskuntaa Jenny&David näyttelevät Jennifer Saayeng ja Richard Henders tekevät molemmat oikein hyvää työtä, samoin myös George Blagden ja Matthew Seadon-Young, jotka näyttelevät Bobbien kahta muuta poikaystävää, PJ:tä ja Theoa (josta Bobbie on tosin eronnut). Patti LuPone on varsinkin Ladies Who Lunch-biisissä loistava, mutta hänen hahmonsa Joanne vie huomion aina lavalla ollessaan. Mel Giedroyc on piristävä Sarah, hän tekee roolin hyvällä otteella. Mainitaan vielä Jamien sulhasta Paulia näyttelevä Alex Gaumond, hän on juuri niin rakastunut, ihastunut ja pikkuisen pakkomielteinen ihanasta miehestään kuin pitääkin.

Tämä menee ainakin 30. maaliskuuta asti, eli jos Lontooseen on asiaa ennen sitä, niin suosittelen lämpimästi! Tosi hauska ja lämminhenkinen esitys, taitava näyttelijäporukka ja kiva musiikki.

I saw Company at Gielgud Theatre on 11th of October.

The reason I wanted to see the show was Jonathan Bailey who plays Jamie in this production. I had seen him on Crashing (British drama comedy series from 2016) which is on Finnish Netflix and which I liked a lot. And the thing I really liked was Bailey's role as Sam, so as soon as I heard he was going to be on stage in London, I decided to go and see Company even though I didn't know anything about it. Well, I did know that there was a gender swap, Bobby was no longer a man but a woman named Bobbie. But as I had not seen the show before I had nothing to compare this new production with. And now it will be fun to see the show again some day with the way that it has usually been done, with Bobby and with all the other characters as they have originally been written and the songs like they have originally been performed. But I think I will prefer this adaptation, it was really good and I liked it so much.

It's Bobbie's (Rosalie Craig) 35th birthday and her friends are celebrating that with her. All Bobbie's friends are couples, either married or soon to be married, and they begin to wonder why Bobbie is not married or starting a family. Bobbie starts to think that maybe she could possibly want to get married. The couples are Jamie (Jonathan Bailey) and Paul (Alex Gaumond), Joanne (Patti LuPone) and Larry (Ben Lewis), Susan (Daisy Maywood) and Peter (Ashley Campbell), David (Richard Henders) and Jenny (Jennifer Saayeng) and Sarah (Mel Giedroyc) and Harry (Gavin Spokes). And then there are Bobbie's three boyfriends, PJ (George Blagden), Andy (Richard Fleeshman) and Theo (Matthew Seadon-Young).

This was so much fun! It did say "a musical comedy" on the programme cover but I didn't expect that Company would fit my sense of humor so well. It had so many good jokes, funny things and warm humor that I fell in love with the show right away. If there had been troubles to modify the roles for this new production, it didn't show at all. I couldn't tell that there had never been a woman protagonist before because everything worked better than well. I liked the way the stage looked and for example those rooms with gloving edges were really clever choice of set design. The show feels really real, every character has characteristics that any person could have and everything feels like it could happen in the world outside of theatre. The atmosphere in the theatre was positive and happy, the musical totally took me inside it's world and I didn't think about anything else during the show. It was amazing to see a show that I liked this much, especially because I didn't know what would be happening on stage or what kind of story this was. All in all, Company was very pleasant surprise.

Every single cast member does brilliant job and they have great moments on stage. Let's mention a few performances from the show. Of course the role I was most looking forward to was Jonathan Bailey as Jamie. And he was so good (didn't expect anything less)! Jamie seems to be a funny, kind, nice and friendly guy, who's just about to get married. Bailey does the role with a great touch and it's a joy to watch him on stage. And Getting Married Today is one of the best moments and songs on the show and Bailey gets a big, well deserved round of applause after the song. Rosalie Craig is charming and funny as Bobbie, and she's got a good stage charisma. Her singing is flawless and her acting is excellent. Craig takes the little details and small gestures that Bobbie has and uses them in a great way. Richard Fleeshman as Andy is so lovely and delightful! Andy is a little dumb and naive but such a sweet guy throughout the whole show. And I love the moment when Andy tells Bobbie about the time he got a cocoon for a gift and how he waited for it to become a butterfly and was worried that the cat might got the butterfly and do something to it.

Jennifer Saayeng and Richard Henders do a really good job as Jenny and David, and George Blagden playing PJ and Matthew Seadon-Young playing Theo are both really good too. Patti LuPone is great on stage and especially during the song Ladies Who Lunch and also on The Little Things You Do Together. LuPone's character Joanne really catches the audience's attention whenever she's on stage. Mel Giedroyc is a refreshing Sarah and she has just the right approach to the role. And Alex Gaumond is great as Jamie's fiancé Paul, who is really eager to get married and totally in love with Jamie. Overall, Company has a really good cast and everyone is talented and great to watch on stage.

The music by Stephen Sondheim is really good (this is, by the way, the only musical I had never heard a single song from before going to see it) and it got stuck to my head. I really hope there will be cast recording from this production because it's not the same thing to listen to these songs being performed by the other casts in other productions. I loved all the songs Bobbie sings and would love to hear them again performed by a woman instead of a man (I have been listening to the original Broadway soundtrack after seeing the show but it's not exactly the same thing even though the song are the same). But anyway, my favorite songs are Company, You Could Drive A Person Crazy, Someone Is Waiting, Another Hundred People, Getting Married Today, The Ladies Who Lunch and Being Alive.

So, Company was a musical that really fits my taste. It's funny, clever, feels real, has likable and interesting characters and great music. This production is fresh and joyful, splendidly directed by Marianne Elliott and performed with talent and great energy by the brilliant cast. It's booking until March 30th so if you're in London before that, I recommend to go and see Company. It's great and I'm so happy I decided to go, because even though I had no idea what the show is about I ended up laughing through the whole show and having the best time. And that's why I love theatre and musicals. You never know what's going to happen on stage, but usually it's something amazing.

Thank you all for the show, loved every second of it!