Moulin Rouge! @ Helsingin kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Moulin Rougen päivää ennen ensi-iltaa, ennakkonäytöksessä 28.8. Kirjoitan musikaalista siis ennakon pohjalta, eli vaikka se onkin jo virallinen esitys, on ennakko kuitenkin ennen ensi-iltaa oleva näytös, jonka perusteella esitystä voisi vielä periaatteessa muuttaa tai korjailla, mikäli siihen nähtäisiin tarvetta.

Moulin Rouge, punainen mylly, on 1800-luvun lopun Pariisissa yleisölleen säkenöivä yökerho ja esiintyjilleen velkataakan alla huterasti seisova turvapaikka. Yökerhon johtaja Harold Zidler (Risto Kaskilahti) pitää kiinni show must go on-mentaliteetista ja ohjeistaa yökerhon tähteä Satinea (Jennie Storbacka) hurmaamaan yleisöön istahtavan Montrothin herttuan (Joel Mäkinen), jotta Moulin Rougelle saataisiin varakas mesenaatti. Samaan aikaan juuri Pariisiin saapunut säveltäjä Christian (Martti Manninen) on törmännyt pariin musiikilla piristettyä näytelmää kyhäävään taiteilijaan, Toulouse-Lautreciin (Antti Lang) ja Santiagoon (Matti Leino), jotka käskevät Christianin koelaulamaan Satinelle. Kunhan Satine ihastuu Christianin lauluun, ovat punaisen myllyn ovet varmasti auki herrojen näytelmälle ja suosio taattu. Vaan Satine ihastuu vähän muuhunkin kuin lauluun, ja Christianin tunteet ne vasta menevätkin ihan sekaisin – rakkautta ensi silmäyksellä siis. Harmi vain, että ei tule sen enempää tätä Lautrecin ja co:n showta kuin mitään muutakaan, jos ei herttualta heru rahoitusta. Rakkaus on siis pistettävä syrjään ja keskityttävä bisnekseen. Mutta onnistuuko se? Pystyykö roihuavaa romantiikkaa noin vain unohtamaan, vai leimahtaako intohimon liekki polttaen tieltään kaiken muun?

HKT:n tämän kauden musikaali on nauttinut poikkeuksellista suosiota jo kauan ennen kuin siitä nähtiin sen suurempia promokuvia, treenivideoita tai muita makupaloja, ja hype on ensi-illan lähestyessä vain kasvanut. Pari päivää ennen ensi-iltaa tiedotettiinkin, että Moulin Rouge on rikkonut kaikki ennätykset ja lippuja oli myyty ja varattu jo lähes 80 000. Aivan valtava määrä! Tämä pophittien tähdittämä, Baz Luhrmannin menestyselokuvaan perustuva, 10 Tony-palkintoa voittanut showmusikaali on sellaista säihkyvää, näyttävää, henkeäsalpaavaa ilotulitusta, jota ei ole HKT:n lavalla ennen nähty. Iso musikaali pursuaa niin visuaalista yltäkylläisyyttä, jättimäisiä koreografioita kuin vaikuttavia laulusuorituksiakin, ja on sanalla sanoen todellinen show. Shown lisäksi on onneksi riittävästi sydäntä, ettei tämä mene pelkäksi wow-hetkeksi toisensa perään – vaikka niitä kyllä riittää. Aavistuksen heppoinen eikä ehkä niin kovin syvällinen tarina on näyttelijöiden käsissä niin vilpitön, että koskettaa ja puhuttelee. Perinteinen onneton rakkaus-juoni on toki ennalta-arvattava, mutta nousee lavalle hienosti ja suurella tunteella, ja hahmot ovat onnistuneesti rakennettuja. Heistä voi tunnistaa sekä tyyppimäisyyttä ja juonta tunnistettavasti osana tällaista tarinaa kuljettavaa roolia, että inhimillisyyttä joka tekee hahmoista muutakin kuin kohtalonsa ja perinteisen onnettoman, romanttisen sadun ohjaamina kulkevia rakastajia, rakastettuja, pahiksia, taiteilijoita ja haaveilijoita. Huumoria tai draamaa ei myöskään jää puuttumaan, ja tässä onkin glitterin ja kimalluksen alla enemmän tasoja kuin ensin vilkaisulta ehkä arvaakaan. En ole katsonut Moulin Rouge-elokuvaa (nyt voin katsoa kun musikaali on nähty), joten en tiennyt tarinasta paljoakaan ennen esitystä, lähinnä sen, että säihkyvää tykitystä ja suurta rakkautta on luvassa. Molempia myös saadaan, mutta paljon muutakin.

Moulin Rouge on pohjoismainen yhteistuotanto, ja nähty suurin piirtein tällä samalla ohjauksella, koreografialla ja visuaalisuudella ennen Suomea jo Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Harvinaista herkkua musikaalipuolella, ja ainakin tämän perusteella myös hyvin toimiva konsepti. Ohjaus on ruotsalaisen Anders Albienin, joka käyttää isoa lavaa taitavasti ja ymmärtää sekä spektaakkelimaisen shown että yltäkylläisen rakkaustarinan vaatimuksia. Ohjaaja on saanut hioa näkemystään musikaalista jo kolmen produktion verran ennen tätä, eli materiaali lienee hallussa about niin hyvin kuin voi olla, ja se näkyy kokonaisuuden varmuudessa. Pienempi lava, jollainen muissa pohjoismaisissa tuotannoissa on ollut, saattaa olla tälle musikaalille vähän edullisempi, tai ainakin itse näen että tiiviimmin esitettynä musikaali pääsisi vahvemmin siihen tunnelmaan, jota se hakee. Huikealta tämä kyllä HKT:n suurella näyttää, eikä jää uupumaan sen enempää tunnelmaa kuin spektaakkelimaisuutta. En myöskään ole nähnyt Moulin Rougesta muita versioita, joten minulla ei ole mihin verrata, mutta se intensiteetti, jota monessa kohtauksessa on, saattaisi kerätä lisää kierroksia, jos lavalla olisi kaikki lähempänä toisiaan. Vaan ei mahtuisi pienemmälle lavalle nämä upeat koreografiat ja isot numerot, eli näyttävyyden puolesta iso lava on aina parempi, siinä mahtuu tekemään kunnolla ja niin todellakin tehdään. Yllätyin siitä, miten paljon komediallista ilottelua musikaalissa oli, ja Albien on hienosti nostanut huumoria esiin moneen otteeseen. Yleensä kaksimielinen huumori ei minuun iske, mutta Christianin "en ole tehnyt tätä ennen"-selitykset riemastuttivat. Samoin kurjuus on oikeinkin kurjaa, rakkaus valtavan suurta ja intohimoista, ja tunnelma muuttuu moneen otteeseen ja monella eri tavalla. Nämä tunnelman muutokset ovat Albienin ohjauksessa aina tarkkoja ja fiksusti tehtyjä. Hän käsittelee suuria tunteita uskottavasti, sopivan elämää suuremmasti mutta vilpittömästi, jolloin spektaakkelin rinnalla kulkee koko ajan myös inhimillinen vire.

Musikaalin on koreografioinut nelikko Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonald, jotka tuovat lavalle niin hengästyttävää ja upean näköistä tanssia, että sitä katselisi vaikka kuinka pitkään. Tarinaan kuuluu tietysti can-can, jota koreografiasta löytyy pariin otteeseen, ja ihailin erityisesti hyppyjä spagaattiin, huh! Can-canin lisäksi on jos jonkinlaista koreografiaa ja tanssityyliä, menoa ja meininkiä ja herkkiä hetkiä myös. Varsinkin hahmojen sisääntulohetket ovat upeita, herttuan etenkin. Isoa, energistä, riehakasta ja tyylikästä on koreografia koko esityksen ajan, ja ehdottomasti vaikuttavinta kaikista isoimmissa show-numeroissa. Joitakin suosikkejani mainitakseni Backstage Romancessa sekä alun tanssiduetto että koko numero, Chandelierin koreografia yhdessä vihreän valaistuksen kanssa ja esityksen aloittava Welcome to the Moulin Rouge kokonaisuudessaan tekivät suuren vaikutuksen. Lavastuksen on suunnitellut takis, videodesignista vastaavat Johan Larsson ja Philip Sundbom / Formförbundet, pukusuunnittelu Astrid Lynge Ottosen, valosuunnittelijana on toiminut Palle Palmé ja naamioinnista vastaa Maija Sillanpää. Lavan sivuilla tervehtivät heti ikoniset elefantti ja myllynsiivet, tietenkin! On kyllä komeaa katseltavaa näyttämökuva muutenkin alusta loppuun, isoa, kimaltavaa, eleganttia ja tyylikästä niin lavasteiden, puvustuksen, valojen kuin hiusten ja maskienkin osalta. Erityisesti pidin sivujen aitiotorneista, maalauksista boheemien luona ja yläosan Moulin Rouge-tekstistä, kabaree-esiintyjien puvuista ja valaistuksesta Chandelier-kohtauksessa, sekä isoista peruukeista ja hiuskoristeista. Pyrotekniikkaa olisi saanut olla enemmänkin, vain kerran käytettynä se jäi hieman vajaaksi, vaikkakin lieskat räjäyttivät juuri sopivasti meiningin kattoon heti alussa. Tässä ei kyllä missään vaiheessa turhaan pysähdytä visuaalisuutta ohjaaviin rajoihin, vaan yhdessä hetkessä voi taustaprojisoinneissa näkyä lentävä elefantti ja timanttisia sydämiä, ja seuraavassa hetkessä olla lavalla riipivän realistista köyhien kurjuutta. Osa projisoinneista tuntui olevan tyyliltään aika kaukana kaikesta muusta, mitä lavalla tapahtuu, jolloin mietin, mitä tunnelmaa kyseiseen hetkeen haetaankaan, mutta pääosin tähtitaivaat ja vallankumousliput sopivat taustalle hyvin. More More Moreen sen sijaan sopii monipuolinen projisointi-ilottelu erinomaisesti!

Musikaalin on suomentanut Paavo Leppäkoski, jonka käännöksistä olen aiemmin nähnyt The Prom-musikaalin. Suomennos on onnistunut ja toimii sujuvasti sekä puhutun että lauletun tekstin kohdalla. Jukebox-musikaali, ja enemmän vielä hiteistä rakentuva sellainen, on kääntäjälle erityisen suuri haaste, sillä monet laulut osataan jo englanniksi ulkoa ja suomeksi kuultuina ne tuntuvat vieraalta. Leppäkoski on ottanut haasteen vastaan taidolla, ja tavoittanut erityisen onnistuneesti tekstistä löytyvät tunnelman ja sävyn muutokset. Moulin Rouge onnistuu kertomaan tarinaa laulujen kautta ja kappaleiden paikat ovat perusteltuja sen sijaan, että biisejä olisi vain laitettu mukaan, jos ne vähänkään sopivat teemaan. Tätä välillä jukebox-musikaaleissa näkyy, mutta Moulin Rougen kappaleet ovat tarkasti harkittuja ja monen biisin mash upit ajatuksella rakennettuja. Ihan joka biisillä nyt ei toki ole valtavaa tarinallista merkitystä, mutta niillä saadaan aikaan tunnelmaa, sävyjä ja showta. Aivan kaikkia biisejä ei myöskään ole suomennettu, vaan ne kuullaan englanniksi, ratkaisu joka tehtiin myös muun muassa Priscilla-musikaalissa pari vuotta sitten. Pääosin ne biisit, jotka edistävät juonta tai ovat muuten tarinalle merkityksellisiä, on suomennettu, ja loput sitten esitetään englanniksi. Muuten olin samaa mieltä biisien kielivalinnoista, mutta juonen kannalta tärkeänä Elephant Love Medley olisi ainakin osittain ehkä kuulunut käännettävien biisien listalle, vaikka se olikin ihanaa kuulla englanniksi. Joissain biiseissä suomea ja englantia on yhdistelty, joka eri säkeistöjen kohdalla toimii, mutta joka samassa lauseessa kuulostaa välillä kömpelöltä. Kokonaisuutena suomennos on kuitenkin todella toimiva, ja oivaltavasti ja kekseliäästi tehty. Näppäriä valintoja myös suomalaisten laulunsanojen kohdalla!

Moulin Rouge on siis jukebox-musikaali, eli sen musiikillinen materiaali on koottu olemassa olevista kappaleista, ja tämän musikaalin tapauksessa biisit ovat pophistorian suurimpia hittejä ja kavalkadi toinen toistaan tunnetumpia kappaleita. Mukana on muun muassa Katy Perryn, Elton Johnin, Rolling Stonesin, Adelen ja Rihannan tutuksi tekemiä biisejä, ja paljon myös sellaisia kappaleita, joita ei elokuvaversiossa ole. Justin Levine on sovittanut ja tehnyt orkestraation, ja hittiputkea kapellimestaroi todella tykissä vireessä olevan orkesterin johdossa Ville Myllykoski (musikaalin vastaava kapellimestari on Eeva Kontu). Ilokseni käsiohjelmat olivat ehtineet painosta viimeiseen ennakkoon, ja sain sellaisen ihailtavaksi ja omaan kokoelmaan talteen. Sitä kuitenkin hämmästelin, ettei käsiohjelmasta löydy biisilistaa, vain musiikin tekijätiedot. Netistähän lista kappaleista toki löytyy, jos ja kun siihen enemmän tahtoo tutustua. Meikä on Broadwayn cast recordingia luukuttanut sen verran ahkerasti, että osasin toki kaikki biisit jo ulkoa. Ja koska musiikki oli tuttua, oli minulla etukäteen monta biisiä, joita odotin kovasti. Erityisesti El Tango de Roxanne (josta olen tätä Aaron Tveitin 40 sekunnin pätkää katsonut ihan liikaa), Shut Up and Raise Your Glass, Sympathy for the Duke, Come What May ja Crazy Rolling olivat sellaisia kappaleita, joiden toteutus kiinnosti, koska ne olivat valmiiksi suosikkejani, ja ihanaa oli nämä livenä kuulla ja nähdä. Musikaalin nähtyäni myös Welcome to the Moulin Rouge, Your Song, Elephant Love Medley, Backstage Romance ja Chardelier tekivät vaikutuksen, ja So Exciting! (The Pitch Song) ihastutti sekä esityksenä että etenkin roolillaan tarinaa ennakoimassa. Sekä päärooleissa että ensemblessä lauletaan aivan todella upeasti, ja tässä saakin kajauttaa moneen otteeseen kovaa ja korkealta. Musiikkikohtaukset ovat pääosin isoja show-numeroita tai erilaisia rakkauslauluja, joka tähän erinomaisesti sopii ja joita tulkitaan loistokkaasti. Minua aina vähän häiritsee, kun musikaalin boheemien motto "totuus, kauneus, vapaus, rakkaus" lauletaan Truth, Beauty, Freedom, Love-biisissä eri järjestyksessä, eli vapaus, kauneus, totuus, rakkaus. Pieni yksityiskohta, mutta aina sen huomaa. Suomennoksesta en tosin enää ole satavarma, vaikka yritinkin kuunnella, missä järjestyksessä moton julistukset suomeksi laulettiin. 

Heti, kun Moulin Rougen tiedotettiin tulevan Suomeen, arvelin että Christianin roolissa nähtäisiin Martti Manninen. I mean, kuka muu se olisi voinut olla? Manninen on roolissa juuri niin tajuttoman hyvä kuin etukäteen ajattelin, hän tuo roolityöhönsä sekä nuoren taiteilijan itsevarmaa intoa että hienoa herkkyyttä, joka rakentaa hahmoon eri sävyjä. Vahva ote hahmoon säilyy myös laulujen ajan, ja roolityö on kokonaisuudessaan väkevää. Rakkautensa sokaisema Christian ei haahuile tunteidensa viemänä – koko aikaa ainakaan – vaan hänellä on aikaa myös ystäville ja taiteelle. Ystäviltä Christian saa myös neuvoja, mutta eri asia on, kuuleeko hän yhtäkään niistä. Manninen antaa hahmonsa tunteiden näkyä ja on roolissa aito, joka riisuu sopivasti spektaakkelia Christianin tarinan ympäriltä, sillä vaikka ympärillä vedetään kabareeta helmat hulmuten ja paljetit kimaltaen, se ei ole se, mitä Christianille tapahtuu. Hän elää kiellettyä romanssia, tekee musiikkia ja unelmoi saavansa vapaasti rakastaa naista, joka on vienyt hänen sydämensä. En useinkaan ajattele roolihahmojen aiempia esittäjiä, mutta og-Christian eli Aaron Tveit on poikkeus, sillä tämä hahmo henkilöityy mielessäni juuri häneen. Olen katsonut lukemattomia videoita Tveitistä roolissa ja kuunnellut biisejä hänen esittämänään, ja muutenkin Tveit on ollut pitkään yksi suosikkimusikaaliesiintyjistäni siitäkin huolimatta, etten ole koskaan nähnyt häntä missään livenä. Niinpä tuo versio hahmosta oli muistissa katsomoon istuessa. Mannisen tulkinta Christianista ei tosiaan kalpene alkuperäisen rinnalla, vaan on kotimaiseen teatteri-ilmaisuun tottuneelle ehdottomasti vielä paremmin ja luontevammin toimiva tapa esittää tätä roolia. Manninen tekee Christianista omansa, kaikkia yksityiskohtia myöten, ja ymmärtää, mikä hahmon tarinassa ja tunteissa on tärkeää. Jennie Storbacka on Satinen roolissa todellinen säkenöivä timantti, mutta ei vain sitä, vaan hän tuo roolihahmoonsa vahvaa tunnetta ja ihmisyyttä. Satine on epätoivoisessa tilanteessa: hän on klubin vetonaula ja kannattelee kaikkien muiden pelkoja ja toiveita hartioillaan, hänen täytyy hurmata herttua jotta Moulin Rouge pelastuu, hän rakastuu toiseen mieheen, eikä hän ole voimissaan. Ja silti pitää pitää yllä elegantin ja salaperäisen tähden roolia, pistää spektaakkeli pystyyn ja valloittaa yleisö. Storbacka laulaa häkellyttävän kauniisti ja on roolityössään varma. Hänen Satinensa tietää, miten maailma toimii, ja Storbackan tapa tuoda hahmonsa ajatukset ja tunteet lavalle on erinomainen. Pidin erityisesti siitä, miten Storbacka käsittelee Satinen ristiriitaisen tilanteen ja tämän tekemät valinnat, hän lukee hahmoaan tosi hyvin ja antaa tilaa sille, miten Satinen tarina rakentuu. Myös rakkauteen liittyvien tunteiden tulkinnassa Storbacka on taitava, hän tuo musikaalin rakkaustarinaan hienosti sävyjä, ei pelkästään onnellisen vaaleanpunaisia, vaan myös kipeitä ja hankalia. Pääparin dynamiikka on luontevaa ja siinä on hienosti tasoja ihastumisesta ja söpöilystä turhautumiseen, luottamukseen, kauniiseen rakkauteen ja suruun.

Risto Kaskilahti sopii Zidlerin rooliin täydellisesti, ja tekee roolinsa tasapainottaen onnistuneesti rehvakasta tirehtöörimeininkiä ja yhteisöstään huolissaan olevan miehen epätoivoa. Kaskilahti ottaa lavan haltuun ihailtavan sujuvasti, ja tuo rooliinsa sekä huumoria että ymmärrystä ja lämpöä. Joel Mäkisen herttua on riemastuttavan cool ja inhottava, Mäkinen ottaa roolistaan tehot irti ja on kuin kotonaan itserakkaan aristokraatin tyylikkäässä asussa. Taitavasti tehty "pahishahmo" on aina ilo, ja Mäkinen todellakin osaa tehdä luihusta herttuasta tyypin, jota katsoo lavalla enemmän kuin mielellään. Matti Leinon Santiago tuntee vahvasti ja elää tunteella, hänen sielussaan palaa intohimo romantiikkaan ja suureen taiteeseen. Backstage Romance on huikea veto! Santiagossa on sellaista mainiota rentoutta ja elämäniloa, joka muissa hahmoissa peittyy suurten tunteiden ja synkkyyden alle, ja tämän Leino taitavasti hahmostaan poimii esiin. Samaa paloa taiteeseen on Antti Langin Toulouse-Lautrecissa, jossa taas sellaista melankolista synkkyyttä riittääkin yllin kyllin. Lang tekee tosi yksityiskohtaisen roolin, joka, vaikka melankolinen onkin, ei huku surumielisyyteen vaan on erinomaisessa vireessä koko tarinankaaren ajan ja kasvaa hienosti. Kabareen nimetyt esiintyjät Nini (Laura Allonen), Baby Doll (Samuli Saurén), La Chocolat (Yasmine Yamajako) ja Arabia (Raili Raitala) ovat esittäjiensä käsissä sekä säkenöiviä tähtiä että toimeentulostaan ja niin itsestään kuin toisistaan huolissaan olevia ihmisiä, jotka pitävät perheensä puolta. Koko ensemble on timanttinen ja täynnä loistoa ja taitoa, ja isolla jengillä tehty esitys saa voimansa nimenomaan samassa rytmissä tekevästä, eläytyvästä ja esiintyvästä joukosta. Isot shownumerot ovat hengästyttävän hienoja, ja ensemble taipuu tunnelmaan kuin tunnelmaan. Huomasin seuraavani erityisesti Tuukka Raitalan, Lasse Lipposen, Pekka Louhion, Mikko Vihman, Marissa Latun, Sofia Arasolan ja Natasja Jean-Charlesin tekemistä moneen otteeseen. Pidin kovasti siitä, että vaikka tässä on nimenomaan paljon yhteiskoroeografioita, jokainen saa lavalla loistaa paitsi yhdessä, myös yksilönä. Ihan parasta oli myös seurata ensemblehahmojen tekemisiä vaikkapa esityksen harjoittelukohtauksissa ja muissa hetkissä, kun kabaree-porukka viettää aikaa yhdessä.

Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge on ehdottomasti syksyn säkenöivin, näyttävin ja yltäkylläisin show, joka tarjoaa timanttista taitoa ja hengästyttävää energiaa lavan täydeltä. On romantiikkaa, kiellettyä rakkautta, vallankumoushenkisyyttä, taidetta, ystävyyttä, surua ja riehakasta elämäniloa, juonittelua ja paljaita tunteita. Jos kaipaa teatterilta nimenomaan monitasoista ihmistutkiskelua ja tarina edellä menoa, ei Moulin Rouge kenties ole se juttu. Jos sen sijaan kaipaa spektaakkelia, näyttävyyttä, isoja tanssi- ja laulunumeroita ja kokonaisvaltaista elämystä, joka samalla kertoo suuren rakkaustarinan, on HKT:n suuri näyttämö juuri oikea osoite. Minä kallistun tavallisesti enemmän tuohon ensimmäiseen, eli syvälliseen draamaan, mutta voi morjens kun Welcome to the Moulin Rouge-pläjäys lähti soimaan niin olin heti aivan myyty, ja Elephant Love Medleyn kohdalla jo ajattelin seuraavaa: tämä on PAKKO nähdä uudelleen. 

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

Loppuvuoden 2024 teatteritärpit

Ensi-iltaa pukkaa tulevina viikkoina ja sen jälkeenkin oikein urakalla, eli nyt on hyvä aika julkaista teatteritärppejä loppuvuodelle. Tällä kertaa innostuin kasaamaan varsin pitkän listan, mutta sen verran kiinnostavia esityksiä on ympäri maata tarjolla, ettei vähempi riittänyt. Saapi nähdä, kuinka monta näistä ehdin katsomaan – ja mitä kaikkea myös listan ulkopuolelta. Pidemmittä puheitta, loistavaa teatterisyksyä ja -loppuvuotta itse kullekin!

Tässä ovat Teatterinnan tärpit loppuvuodelle 2024:

kuva © Vuokko Salo

 The Black Rider – Lahden kaupunginteatteri

Tuoreen teatterinjohtaja Lauri Maijalan ohjaama musikaali on saksalaiseen kansantaruun pohjautuva pirullinen rockooppera, jossa metsänvartijan tyttäreen rakastuneen kaunosieluisen kirjanpitäjän täytyy osoittaa arvonsa rakastettunsa isälle. Kirjanpitäjän onneksi metsässä tulee vastaan itse saatana, jolla on kaupan taikaluoteja... Olen tosi fiiliksissä siitä, millaiseen suuntaan Lahden kaupunginteatterin meininki Maijalan kaudella vaikuttaa lähtevän, ja odotan kiinnostuksella, millaisia elämyksiä tämä tuore meno yleisölle vielä tarjoaakaan. Tulevan syksyn ohjelmistosta erityisen onnellinen olen tästä teosvalinnasta. Vaikka The Black Rider on minulle tuiki tuntematon musikaali, se edustaa jotain sellaista, mitä haluaisin enemmän kotimaisissa teattereissa nähdä – uutta, erilaista, ehkä vähän riskilläkin tehtyä ohjelmistosuunnittelua. Tätä on tosin vuonna 1998 esitetty Helsingin kaupunginteatterissa, eli ei ole musikaali ekaa kertaa täällä kotimaan kamaralla, mutta siitä huolimatta pidän The Black Rideria enemmän yllättävänä kuin "turvallisena" ohjelmistovalintana. The Black Rider on myös siitä harvinaisuus Suomessa nähtävien musikaalien joukossa, että se on saanut kantaesityksensä saksaksi eikä englanniksi. Kirjoittajat – musiikki ja sanat Tom Waits, käsikirjoitus William S. Burroughs – ovat toki amerikkalaisia, kuten musikaalikin, mutta saksankielinen kantaesitys on silti saksankielinen kantaesitys. Minähän haaveilen aina kovasti, että kotimaiseen ohjelmistoon saataisiin musikaaleja laajemmin kuin vain angloamerikkalaiselta kentältä, mutta aika vähän tätä tapahtuu joitakin ruotsalaisia musikaaleja lukuunottamatta. Totta kai tuttu musikaali vetää yleisöä katsomoon helpommin kuin vähemmän tunnettu, jota kenties joutuu markkinoimaan enemmän, mutta riski saattaa osoittautua kannattavaksi ja nappivalinnaksi. Minä ainakin odoton tätä paljon, ehdottomasti yksi syksyn must see-jutuista!

The Black Rider ensi-illassa 7.9.

Hamlet-kuva © Karper Dalkarl
Matilda-kuva © Valtteri Kantanen

Hamlet & Matilda – Svenska Teatern

Tanskan prinssi Hamlet kuulee isänsä haamulta, että hänen setänsä on isän murhan takana. Tämä syöksee Hamletin hulluuteen, ja sittenhän sitä mennään... Haluaisin käydä katsomassa enemmän Shakespearen näytelmiä kuin käyn, mutta ne ovat melko harvinaista herkkua Suomessa. Tästä on varmasti joku eri mieltä, mutta en tarkoitakaan sitä, ettei Shakespearea esitettäisi, vaan että häneltä esitetään aikalailla aina samoja näytelmiä. Hamlet on yksi näistä Bardin klassikoista, joka on teatterissa tuttu näky, mutta ei näytelmä toki esittämällä kulu. Vaikka Hamlet ei minuun oikein ole tarinan tasolla koskaan iskenyt, olen nähnyt siitä onnistuneita tulkintoja, ja sellaisen kuvittelisin tämän Svenskanin versionkin olevan. Ohjaaja Drïtero Kasapin sovituksessa rooleja on karsittu, mutta teemat ovat tutut ja fokus sukupolvien välisessä konfliktissa. Ainakin promomateriaalin perusteella vaikuttaa mainiolta, synkältä ja salaperäiseltä!

Hamlet ensi-illassa 7.11.

Matilda on pieni tyttö, jolla on valtava mielikuvitus, rohkea luonne ja yliluonnollisiakin kykyjä. Kirjat ja koulu ovat Matildasta ihania, mutta vanhemmista pelkkää turhaa höpsötystä. Koulun rehtori taas on kauhea tyranni, joka pitää lapset kurissa ja nuhteessa. Onneksi kiltti opettaja neiti Honey näkee, miten erityinen Matilda on. Matildaa en ole koskaan nähnyt lavalla, mutta tarina on toki tuttu niin Roald Dahlin kirjasta kuin musikaaliin perustuvasta elokuvasta, ja musikaalin cast recording on useasti soinut kuulokkeissa. Jospa nyt vihdoin tie veisi katsomoon saakka, ja pääsisin ihastelemaan tätä tarinaa teatterissa. Matildassa jyllää lapsuuden, mielikuvituksen ja seikkailun voima, ja lavalla nähdään nuorta energiaa lapsinäyttelijöiden ottaessa näyttämön haltuun.

Matilda ensi-illassa 26.9.

School of Rock-kuva © Tampereen Työväen Teatteri
Macbeth-kuva © Mikki Kunttu

School of Rock & Macbeth – Tampereen Työväen Teatteri

Nuoresta energiasta puheenollen, odotan innolla TTT:n School of Rock-musikaalia, jossa myös lapsinäyttelijät vetäisevät monet keskeisistä rooleista – ja soittavat lavalla livenä! Andrew Lloyd Webberin säveltämä musikaali perustuu vuoden 2003 samannimiseen elokuvaan, ja kertoo maineikkaan yksityiskoulun sijaisopettajaksi puolivahingossa soluttautuvasta wannabe-rocktähdestä, joka perustaa oppilaiden kanssa bändin. Olen nähnyt School of Rockin Lontoossa muutamia vuosia sitten, siitä jäi eniten mieleen juuri energia ja meininki, sekä musiikki. Musikaalissa on monia biisejä, jotka jäävät helposti päähän soimaan, sekä rokkia että kivoja balladimaisia kappaleita. Eiköhän TTT:n suurella näyttämöllä ole varsin riemukas ja mukaansatempaava fiilis, kun tämä porukka pääsee vauhtiin!

School of Rock ensi-illassa 5.9.

Taistelusta palaavalle Macbethille ennustetaan kuninkuutta, ja hänhän päättää sen sitten ottaa, keinolla millä hyvänsä. Juuri kun sanoin sitä, ettei Shakespearea esitetä Suomessa, niin johan listalla on jo toinen Bardin klassikko. Ja klassikko taas, onhan skotlantilainen näytelmä ihan vakiokamaa suomalaisilla lavoilla, mutta tämä versio on ilahduttavasti raikkaalla otteella ja erilaisella lähestymiskulmalla toteutettu. Tätä Tero Saarisen ohjaamaa ja koreografioimaa teosta esitettiin keväällä Tanssin Talossa, ja nyt syksyllä sitten Työviksellä. Esitys yhdistelee tanssia, fyysistä teatteria ja draamaa, ja herättää Macbethin vallanhimoisen pariskunnan tarinan eloon varmastikin mielenkiintoisella ja vaikuttavalla tavalla.

Macbeth Tampereen ensi-illassa 12.9.

kuvat:

Moulin Rouge © Otto-Ville Väätäinen, Dancer in the Dark © Heli Blåfield, Veljeni Leijonamieli © Otto-Ville Väätäinen, Silence © Petra Tiihonen

Moulin Rouge, Veljeni Leijonamieli & Silence – Helsingin kaupunginteatteri
Dancer in the Dark – Lilla Teatern

Pariisi, 1800-luvun loppu, yökerho Moulin Rouge. Nuori säveltäjä rakastuu lumoavaan kurtisaaniin, ja rakkaus ja intohimot räiskyvät. Yksi syksyn teatteritapauksista on ehdottomasti HKT:n Moulin Rouge-musikaali, josta oli jo kauan sitten kymmeniä näytöksiä loppuunmyyty, ja hype muutenkin huomattavaa esityksen julkaisusta saakka. Päätin jättää musikaalin taustalla olevan, Baz Luhrmanin samannimisen leffan katselun myöhemmälle, ettei se vaikuta odotuksiini musikaalin suhteen, kun en sitä tähän mennessäkään ole katsonut. Olen kuullut elokuvasta lähinnä kehuja, musikaalista vähän toisistaan eroavia mielipiteitä, joten odotan mielenkiinnolla, miten tämä tarina iskee. Eniten odotan kuitenkin Martti Mannista Christianin roolissa, olin jo ennen näyttelijöiden julkaisua varma, että hänen täytyy olla Suomen Christian! Moulin Rouge on varmasti hurja spektaakkeli, erityisesti visuaalisesti, ja hengästyttävä show. Tarina on minulle aika vieras, mutta pidän ainakin Broadwayn cast recordingista kovasti, biisien mash upit toimivat erinomaisesti ja mukaan on mahdutettu aikamoinen kavalkadi pophittejä. Ja sitä Aaron Tveitin El Tango De Roxanne-pätkää olen katsonut ihan liian monta kertaa, vaan onhan se komea veto. Tämä HKT:n versio on sama kuin Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa esitetty produktio, toki suurimmaksi osaksi kotimaisten esiintyjien voimin tulkittu mutta suunnittelijoiden osalta osa pohjoismaista yhteistyötä. Ohjaaja on Anders Albien. Varsin kiinnostavaa nähdä musikaalitoteutus tällä konseptilla, harvinaista herkkua!

Moulin Rouge ensi-illassa 29.8.

Korppu ja Joonatan ovat veljeksiä, jotka molemmat menehtyvät lyhyen ajan sisällä toisistaan. Mutta maanpäällisen elämän jälkeen he tapaavat taas Nangijalassa, kauniissa maassa, jossa alkaa varsinainen seikkailu ja suuri taistelu pahoja voimia vastaan. Veljeni Leijonamieli on Astrid Lindgrenin tarinoista ehkä suosikkini, ja odotan kovasti, että pääsen näkemään Nangijalan ja Leijonan veljekset seikkailuineen lavalla. Lindgrenin Ronja, ryövärintytärhän on ihan meikäläisen suosikkinäytelmiä, ja luulen ja toivon, että myös tämä Veljeni Leijonamielen tarina on lavalla kuin kotonaan. Jakob Höglundin ohjaukselta on lupa odottaa taianomaista matkaa fantasiamaailmaan ja syvälle iskeviä tunteita, upeutta sekä visuaalisesti että tarinankerronnallisesti. Tämä on minulle yksi syksyn odotetuimpia juttuja.

Veljeni Leijonamieli ensi-illassa 17.10.

Ihastuin täysin Gravity-tanssiteokseen viime vuonna, ja nyt HKT:n Pienelle näyttämölle saadaan saman koreografin, Jarkko Mandelinin, uusi teos eli klassisen musiikin esittämisestä inspiroitunut Silence. HKT:n, Kinetic Orchestran ja Tanssiteatteri Minimin yhteistyössä toteuttamassa Silencessa on luvassa Mandelinin koreografioille tyypillistä nykytanssin, akrobatian ja eri kamppailulajitekniikoiden liikekieltä ja tanssiryhmän muodostama, klassisen musiikin traditiota muotoileva orkesteri. Jännä nähdä, millaista menoa lavalla on luvassa!

Silence ensi-illassa 9.10.

Dancer in the Dark perustuu samannimiseen elokuvaan ja kertoo lähes sokeasta Selmasta, joka tekee töitä tehtaassa kerätäkseen rahaa poikansa leikkaukseen. Haastavan arjen keskellä lohtua tuovat musikaaliset mielikuvitusmaailmat, joihin Selma todellisuutta pakenee. Tämäkin on Jakob Höglundin ohjaus, ja Lillanissa nähdään isoin ensemble ikinä, mukana on paljon huipputyyppejä. Dancer in the Dark ei ole minulle tuttu elokuva, vaikka sen toki tiedän, mutta musikaali kiinnostaa kovasti. Musiikkiteatterifestivaalin musikaaligaalassa Lumi Aunio esitti musikaalista En hemlighet-kappaleen ja veto oli sen verran vakuuttava, että tämä singahti meikän kiinnostuslistalla kärkipäähän. Ruotsiksi esitetään, mutta tekstitys on tarjolla tuttuun tapaan suomeksi, eli nauttimaan vaan! Käsittääkseni musikaalia on esitetty jossain muodossa Tanskassa Århus Teaterissa 2018, mutta tämä Lillanin produktio on kuitenkin maailmanensi-ilta.

Dancer in the Dark ensi-illassa 31.8.

kuvat © Otto-Ville Väätäinen
Hildur-kuvan AD © Satu Kemppainen

Once, Tiranan sydän & Hildur – Turun kaupunginteatteri

Iki-ihana Once nähdään tänä syksynä Turussa, jee! Tarina kadulla musisoivasta imurinkorjaajasta ja rikkinäistä imuriaan tuskastelevasta, päättäväisestä maahanmuuttajatytöstä on valloittava ja säestetty sykähdyttävän upealla musiikilla. Oncella on erityinen paikka sydämessäni, se oli toinen niistä musikaaleista, jotka näin ekalla Lontoonreissullani, ja Suomessa olen sen nähnyt suomeksi ja ruotsiksi Lillanin versiona. Suomen versioissa sekä Lillanissa että nyt Turussa miespääosaa näytteli/näyttelee näyttelijä, jonka uraa olen vuosikausia seurannut ja joista on tullut tuttuja, Lillanissa Tuukka Leppänen ja Turussa Mikael Saari, ja on aina erityistä nähdä tuttu näyttelijä sellaisessa teoksessa, joka on itselle rakas. Ja siis, onhan Once nyt suloinen kuin mikä, siinä ei ole mitään turhaa, ja kaikessa arkisuudessaan se on valtavan kaunis. Ja mitä olen esityskuvia nähnyt, niin visuaalisuus luo just oikeaa tunnelmaa, ja tarinan fiilis on löytynyt. I mean, katsokaa nyt tuotakin ylläolevaa otosta! Oncen katsomoon suuntaan heti kun mahdollista, ja mitä luultavammin useammin kuin vain kerran...

Once ensi-illassa 23.8.

Pajtim Statovcin romaaniin perustuva Tiranan sydän kertoo Bujarin tarinan, joka kulkee yhdessä ystävä Agimin kanssa Albaniasta kohti länttä ja unelmia. Olen nähnyt Statocvin romaaneista näyttämölle sovitettuna Bollan, joka paljaassa karuudessaan ja pienissä lämmönpilkahduksissaan oli vaikuttava. Bollan olinkin lukenut ennen sen lavalla näkemistä, mutta Tiranan sydäntä en. Siispä tarina on vieras, mutta esitys kiinnostaa tosi paljon. Statovcin kieli toimii näyttämöllä Bollan perusteella erinomaisesti, ja tätä Tiranan sydäntä on tekemässä joukko ihmisiä, joiden otteista olen monen aiemman produktion kohdalla vakuuttunut. Varmasti hieno ja voimakas esitys, toivottavasti ehdin tämän pian katsomaan.

Tiranan sydän ensi-illassa 21.8.

Eivätkä romaanisovitukset siihen jää! En ole suuri rikoskirjallisuuden ystävä, eikä Satu Rämön Hildur ole poikkeus – se oli ihan hyvä lukukokemus, mutta ei erityisemmin jäänyt mieleen. Vaan aika monen mieleen on jäänyt, sillä sekä Hildur että koko sarja on varsinainen hitti. Juuri luin uutisen, jossa uusimalla osalla kerrottiin olevan kirjastossa tuhansia jonottajia. Vau! Hildur pääsee tulevana syksynä myös teatterin lavalla rikoksia ratkomaan, sillä Turun kaupunginteatteri kantaesittää Rämön dekkarisarjan kolme ensimmäistä osaa näyttämölle sovitettuna. Islantilaisen rikosetsivän, hänen suomalaisen kollegansa, Hildurin pikkusiskojen arvoitus ja Jakobin kutomat neuleet on kaikki siis mahdollista pian nähdä silmiensä edessä kirjan sivujen lisäksi. Tämä näyttämösovitusuutinen oli minusta tosi huima, innostuin heti kun Hildurin teatteriversio julkaistiin. Vaikka tämä ei perustu suosikkikirjaani tai ole minulle ominta genreä, on upeaa, että Turussa versioidaan näin huippusuosittu romaani näyttämölle, ja uskon, että se tapahtuu onnistuneesti.

Hildur ensi-illassa 7.11.

kuva © Mikko Kelloniemi

Veriruusut – Teatteri Vanha Juko

Lisää romaanisovituksia tärppilistalle, sillä Lahdessa Teatteri Vanha Jukossa tulee ensi-iltaan Veriruusut, joka perustuu samannimisen romaanin Valkeakoski- ja Lahti-osiin. Kirjailija Anneli Kanto on useammankin teoksen Suomen sisällissodasta kirjoittanut, niistä yksi, Lahtarit, oli meikäläisellä graduaineistona. Kanto osaa kirjoittaa tosi hienoa tekstiä, arkista ja syvälle menevää sotakuvausta ja ihmismieltä ymmärtäviä kohtauksia. Veriruusut kertoo nuorista naisista, vallankumouksellisista ajatuksista, sodasta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Esa-Matti Smolander sovittaa ja ohjaa, ja hän on vakuuttanut minut töillään useasti, joten odotukset ovat korkealla. Vanha Jukon ohjelmistosta ei myöskään pidä unohtaa joulukonserttia tai itsenäisyyspäivän konserttia. Jukon konserteissa on ihan paras meininki aina, ihania!

Veriruusut ensi-illassa 13.9.

kuva © Darina Rodionova

Minna Craucher – & Espoon teatteri

Uusi kotimainen musikaali, ja mikä jengi tekemässä! Minna Craucher kertoo nimensä mukaisesti Minna Craucherista, oikeasti Maria Lindellistä (1891–1932), joka ilmaantui sata vuotta sitten helsinkiläisiin seurapiireihin ja valloitti kaikki. Muutosten ja ideologioiden keskellä Minna ajautuu aina vain vaarallisempiin leikkeihin, jotka vievät mukanaan. Törmäsin Minnan tarinaan sattumalta töiden kautta, ja kun musikaali julkaistiin, ilahduin aihevalinnasta ja samalla vähän hämmästelin sitä. Miten mahtavaa, että huimat käänteet ja hämmästyttävät tositarinat tuodaan musikaalimuotoon, ja kunnon meiningillä. Ensemble täynnä energiaa ja taitoa vetäisi nimittäin Musiikkiteatterifestivaalin gaalakonsertissa sellaisen näytteen (Tämä tie-niminen biisi) tästä musikaalista, että huh! Vähän tuntuu siltä, että tässä on tekeillä nyt yksi syksyn teatteritapauksista...

Minna Craucher ensi-illassa 18.9.

kuva © Valokuva: Jiri Halttunen Kuvan käsittely: Eija Haukka Logo: Maria Ahonen

Bosslady – Jyväskylän kaupunginteatteri

Uusi kotimainen musikaali on myös Bosslady, jota viime vuonna workshopattiin Musiikkiteatterifestivaalilla (mutta jota en siellä nähnyt) ja joka nyt saa kanta-esityksensä Jyväskylän kaupunginteatterissa. Maija Vilkkumaan säveltämä, sanoittama ja yhdessä Satu Rasilan kanssa käsikirjoittama musikaali on romanttinen komedia, jonka teemoja ovat ystävyys, perhe, tasa-arvo, rakkaus, valta ja nähdyksi tuleminen. Tästä kuultiin Musiikkiteatterifestivaalilla tänä vuonna musikaaligaalassa kappale Taisteluun kuolee, joka jäi heti päähän soimaan. Muutenkin musikaalin teemat ja tarina kuulostavat toimivilta, ja meininki vaikuttaa raikkaalta.

Bosslady ensi-illassa 28.9.

juliste © Teemu Kavasto

Big Fish – Kotkan kaupunginteatteri

Tästä musikaalista en koskaan ollut kuullutkaan ennen sen julkaisua, eli aivan uusi tuttavuus. Fantasiaa ja todellisuutta sekoittava musikaali kertoo Edward Bloomista, joka on kova kertomaan erilaisia kauneuden ja mielikuvituksen täyteisiä tarinoita. Edwardin poika Will kuitenkin vähän epäilee, etteivät kaikki isän jutut pohjaa totuuteen, vaan saattavat olla kalajuttuja. Musikaalin pohjalla on Daniel Wallacen romaani ja Tim Burtonin elokuva. Teemat, isän ja pojan suhde, rakkaus ja tarinoiden voima, kuulostavat tosi kivoilta, ja olisi hauska visiteerata taas pitkästä aikaa Kotkan suunnalla, olen vain kerran käynyt siellä teatterissa. Ehkäpä lähden siis kalajuttuja kuuntelemaan ja tämän asian korjaamaan!

Big Fish ensi-illassa 21.9.

kuva © Janne-Pekka Manninen

Vihreät niityt – Oulun teatteri

Tämä kuulostaa ihan valtavan kiinnostavalta, vaikka Oulu taitaa tälläkin kertaa olla vähän turhan pitkän matkan päässä. Vihreät niityt on nimittäin immersiivinen mysteerinäytelmä, jossa yhdistyy teatteri, nykytanssi ja sirkus vuoden 1952 Suomeen sijoittuen. Aivan mahtavaa! Esitystilassa kävellen seurattava Vihreät niityt on tunnelmaltaan intensiivinen ja katsojille moniaistillinen kokemus, jonka tarina alkaa Adamin siskon Sonjan mystisestä katoamisesta. Minähän rakastin Nuorten Kansallisteatteri Kantin samantyylisesti toteutettua Otteita-esitystä, jossa myös käveltiin oman kiinnostuksen ja valintojen perusteella huoneesta toiseen ja seurattiin niitä juttuja, jotka eniten vetivät puoleensa. Samalla tapaa seurataan myös Vihreitä niittyjä, vaikkakin tarina on ihan erilainen ja suunnattu aikuisemmalle yleisölle. Suosittelen rohkeasti hyppäämään esityksen maailmaan, vaikka en siitä sen enempää tiedäkään, sillä tarinamaailmaan uppoaminen on vaikuttava kokemus.

Vihreät niityt ensi-illassa 23.8.

kuva © Hämeenlinnan Teatteri

Ronja, ryövärintytär – Hämeenlinnan Teatteri

Ronja, ihana, paras Ronja! Tänä vuonna en ehtinyt kesäteatteriin katsomaan tätä ihanaa tarinaa rohkeasta ja uteliaasta ryövärintyttärestä, joka ystävystyy kilpailevan ryövärijoukon johtajan pojan kanssa, mutta jospa nyt syksyllä. Ronjahan on yksi ihan suosikkinäytelmiäni ikinä, pidän tässä kaikesta ja olenkin jo kuusi eri versiota näyttämöllä nähnyt ja kaikista tykännyt. Hämeenlinnaan Ronja tulee Liisa Mustosen ohjaamana ja Annina Enckellin sovittamana. Tämä on se sovitus, josta pidän eniten, ja huikea fantasiaseikkailu lienee luvassa. Ronjan tarina on samaan aikaan taianomainen ja tunnistettava, ja siitä löytyy sekä huumoria että vakaviakin pohdintoja.

Ronja, ryövärintytär ensi-illassa 5.9.

Veljeni Leijonamieli-kuva © Joel Härkönen

Fucking Åmål-kuva © Minna Hyvönen

Veljeni Leijonamieli & Fucking Åmål – Kajaanin kaupunginteatteri

Veljeni Leijonamielen tarinaa pääsee Helsingin lisäksi ihailemaan Kajaanissa, jossa Nangijalaan sukelletaan videopelifiiliksissä. Vinkeän kuuloinen lähestymistapa, joka olisi hauska päästä näkemään. Kajaaniinkin on sen verran matkaa, etten taida tätä esitystä nähdä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Iloa, elämää, rohkeutta ja rakkautta ylistävä esitys levittäytyy lavalle pelillisenä fantasiajättinä, ja lumonnee sekä pienet että isommatkin katsojat. Leijonamieli-faneilla on hieno mahdollisuus nähdä samasta tarinasta kaksi tulkintaa, mikäli reissaaminen sekä Helsinkiin että Kajaaniin onnistuu, sillä luulen, että nämä kaksi tulkintaa ovat toisistaan hyvin erilaisia, vaikka tarina sama onkin.

Veljeni Leijonamieli ensi-illassa 21.9.

Lukas Moodyssonin samanniminen elokuva on minulle tarinaltaan vieras, vaikka Fucking Åmal sen verran klassikko ja hitti onkin, että siitä jotain tiedän. Pikkukaupungin nuorista ja kouluympäristön ahtaista lokeroista ja niiden rikkomisesta kertovassa näytelmässä ujo Agnes ihastuu bilettäjä Eliniin. Identiteettejä etsitään, varotaan erottumasta joukosta, ja kaikki haluavat olla oma itsensä. Jos yllättäen onnistun hankkiutumaan Kajaaniin, on Fucking Åmal ehdottomasti myös katsomislistalla. Nuorta räiskyvää energiaa ja sopivasti teinimeininkiä lienee luvassa!

Fuckin Åmal ensi-illassa 7.9.

kuvat © Jukka Kontkanen ja Emilia Kaupinmäki

Eikä yksikään pelastunut & Seili – Seinäjoen kaupunginteatteri

Agatha Cristien dekkariklassikko on ainoa näkemäni esitys, jonka katsomossa olen oikeasti lähestulkoon pelännyt (kiitos siitä Järvenpään Teatteri ja tiivistunnelmainen mysteerinratkaisu parisen vuotta sitten). Oli vähän kamalaa ja tosi vaikuttavaa, miten murhanselvitys pääsi ihon alle, ja selvästi myös niin jännä kokemus, että murhaajakin on jo unohtunut. No mutta, sen hauskempaa ja jännittävämpää nähdä tämä tarina uudelleen, kun ei muista syyllistä. Seinäjoella lupaillaan kauhugenrestä innostusta ottavaa ja katsojien mielikuvitusta manipuloivaa toteutusta, joten katsomossa on varmasti tiivis tunnelma ja jännitys huipussaan. Murhamysteerissähän ratkotaan siis eristetyllä saarella sijaitsevalle komealle kartanolle saapuneiden vieraiden kuolemia. Jokaista saarella olijaa syytetään murhasta, ja kuten lastenlorussa, yksi toisensa jälkeen heittää henkensä. Vaan kuka on murhaaja?

Eikä yksikään pelastunut ensi-illassa 9.11.

Seili saa Seinäjoella uusintakantaesityksen, kun alunperin Turun kaupunginteatterissa 2014 jukebox-musikaalina kantaesitetty teos on nyt kehitetty Satu Rasilan ja Mikko Koukin käsikirjoituksena ja Jussi Vahvaselän sävellyksenä uuteen muotoon. Kymmenen vuotta sitten ihastuin Seiliin täysin Turussa, ja samaa sydäntäraastavaa, kaunista ja surullista tarinaa odotan tälläkin kertaa. On mahtavaa päästä kuulemaan, millaista musiikkia Seiliin on sävelletty, 2014 siinä kaikuivat suomalaisten naisartistien kappaleet. Jukebox-muodossaankin tämä oli oikein onnistunut, ja laulut sopivat tarinaan, joka ei jukeboxjutuille ole mikään itsestäänselvyys. Nyt kuitenkin uutta musikaalimusaa, muokattu käsikirjoitus ja syvennetyt tarinat luvassa, silti varmasti vahvasti samat teemat ja aiheet kuin ekassa kantaesityksessäkin. Tarina kertoo nimensä mukaisesti Seilin saaresta ja sinne suljetuista naisista, jotka eristetään muista omaan pieneen yhteisöönsä. Musikaalin tarina alkaa vuodesta 1910, ja mielisairaala toimi Seilin saarella aina vuoteen 1962 asti.

Seili ensi-illassa 14.9.

kuva © Ryhmäteatteri

Lemminkäisen äiti – Ryhmäteatteri

Pakenevista ihmisistä kertova Lemminkäisen äiti on tragikoominen näytelmä, jossa paetaan niin sotaa, kodin tunnelmaa, tulevaisuutta, kuolemaa ja riittämättömyyden tunnetta, muun muassa. Erityisesti kiinnostaa Nico Lemminkäinen-niminen hahmo, joka on entinen jääkiekkolupaus ja nykyinen romahtaneiden unelmiensa rikkoma nuori mies. Minähän rakastan tällaista urheilijan unelmat romahtaa-trooppia, vaikka en ole sitä teatterin lavalla kovin montaa kertaa nähnyt. Muutenkin vaikuttaa varsin mainiolta teokselta tämä, omien pelkojen, epävarmuuksien ja epämiellyttävien kysymysten äärelle pysähtyminen on teema, josta saa paljon irti.

Lemminkäisen äiti ensi-illassa 4.10.

kuva © Viivi Huuska

Angels in America – Kansallisteatteri

Tony Kushnerin suurteos Angels in America (kantaesitetty 1991) nähdään Kansallisteatterissa lyhennettynä versiona, eli kesto on melkein seitsemän tunnin sijaan enää nelisen tuntia. Toisaalta tämän näytelmän kohdalla on ehkä varaa karsia, toisaalta olisihan koko kaksiosainen näytelmä ollut kiva saada lavalle kokonaisuudessaan. Olen nähnyt tästä yhden tallenteen, ja vaikka katsoinkin jättipitkän näytelmän kokonaan, ei se oikein iskenyt, vaikka tekikin vaikutuksen ja moni kohtaus toimi erinomaisesti. Toisaalta tallenne ei ehkä ihan tehnyt Angels in Americalle kunniaa, ja mielenkiintokin pysyy mitä luultavimmin yllä paremmin livenä katsoessa kuin ruudulta tarinaa tutkaillessa. Enemmän näistä pitkänpitkistä näytelmistä pidän Matthew Lópezin The Inheritancesta (vuodelta 2018), jota muuten on Angels in Americaan usein verrattu, mutta sen näinkin livenä. Ehkäpä Angels in America siis iskee paremmin ihan teatterissa katsottuna, varsinkin näin timanttisen työryhmän tekemänä. Tarinan teemoja ja aiheita ovat identiteetti, aids-epidemia, Reaganin aikainen Amerikka, rakkaus, valinnat, valta ja toivo. Mahtavaa, että tämä jälleen nähdään Kansiksessa – siellä Angels in America nimittäin aikoinaan Suomen kantaesityksensä sai kolmekymmentä vuotta sitten!

Angels in America ensi-illassa 9.10.

kuvat © TAVATON media

Kaaos kulisseissa & Kirka - surun pyyhit silmistäni – Kouvolan Teatteri

Farssi nimeltä Kaaos kulisseissa on vuodelta 1982, eli vuosikymmeniä ennen Näytelmä, joka menee pieleen-farssia saanut ensiesityksensä. Liekö tämä sitten inspiroinut tarinaa pieleen menevästä teatterintekemisestä, kuulostaa alkuasetelma nimittäin samankaltaiselta. Kaaos kulisseissa kertoo perinteistä ovifarssia pystyyn pistävästä teatteriryhmästä, jolla on vuorotellen hukassa niin repliikit, rekvisiitat kuin näyttelijätkin. Nimensä mukaisesti kaaosta luvassa kulisseissa ja epätoivoisen teatterintekemistä sekalaisten vastoinkäymisten keskellä.

Kaaos kulisseissa ensi-illassa 14.9.

Kirkaa en ehtinyt ensimmäisellä esityskaudella Kouvolaan katsomaan, vaan jospa tärppäisi nyt toisella kierroksella. Tämä Matti Laineen kirjoittama jukebox-musikaali nähtiin aikoinaan Helsingin kaupunginteatterissa, jossa kävin muistaakseni katsomassa sen kolmesti, ja pidin kovasti. Kirkan elämäntarinaa kertova musikaali sisältää tietenkin monet tutut hitit, ja kuvaa sekä suosion huippua että uhrauksia, joita rocktähden elämä vaatii. On lämpöä ja arkisuutta, vauhdikasta muusikkoelämää, rakkautta, sisaruutta, surua ja haikeutta, iloa ja epävarmuuksia. Ja Babitzinin veljesten rooleissa tosielämän veljekset, Mikael Saari Kirkana ja Markus Waara Sammynä.

Kirka uusintaensi-illassa 10.10.

Lady M!-kuva © Sakari Röyskö, logo Eetu Lipponen
UKK-kuva © Nils Krogell

Lady M! & UKK – Musiikkiteatteri Kapsäkki

Immersiivisistä esityksistä tärppilistalle nappasin myös tämän Lady M:n, joka on immersiivistä oopperaa! Ihan mahtavaa! Shakespearen Macbethiin ja Verdin Macbeth-oopperaan pohjaava Lady M nostaa valokeilaan lady Macbethin, joka tuskailee vallan ja valtaan pääsemisen ristipaineessa. Esitystilasta tulee katsojien ja esiintyjien yhteinen maailma, jossa saa liikkua vapaasti ja kokea juuri sen, mitä itse haluaa. Uudenlainen tapa kokea ja esittää oopperaa kiehtoo kovasti, tämä lienee vaikuttava elämys.

Lady M! ensi-illassa 22.8.

Olen tänä vuonna nauttinut Kekkostarinoita jo kirja- ja kesäteatterimuodossa, eikä kahta ilman kolmatta – täytyyhän tämä karnevalistinen musiikkinäytelmä myös nähdä! Kekkosen valinta jatkokaudelle poikkeuslailla, energiakriisi ja katkokset presidentin aivosähköissä, niitä ja vahvan johtajan kaipuuta muun muassa UKK käsittelee. Kekkonen on hahmo, josta riittää materiaalia monenlaisiin teoksiin, ja tämä asettunee mainiosti kekkostarinoiden jatkumoon.

UKK ensi-illassa 3.10.

kuvat © Kuopion kaupunginteatteri

Veriveljet & Marie Antoinette – Kuopion kaupunginteatteri

Veriveljet-musikaali on jostain syystä aina kiehtonut minua kovasti, vaikka en ole tiennyt sen enempää tarinasta kuin musiikistakaan mitään. Veriveljet kertoo vauvana toisistaan erotetuista veljeksistä, jotka saavat elämään ihan erilaiset lähtökohdat. Äidit yrittävät pitää pojat toisistaan erossa, mutta se ei onnistu, vaan veljet tapaavat toisensa, melkein kuin kohtalon ohjaamina. Suuria tunteita, villiä iloa ja syvää draamaa lupaillaan olevan musikaalissa mukana, ja sehän kuulostaa hyvältä! Kuopioreissua ei ole hetkeen kalenteriin mahtunut, mutta jospa nyt olisi aika retkeillä siihen suuntaan jälleen. Tämän musikaalin olen nimittäin aina halunnut nähdä.

Veriveljet ensi-illassa 6. ja 7.9.

Marie Antoinette kertoo nimensä mukaisesti Ranskan kuningattaresta Marie Antoinettesta, joka oli aikansa julkisuuden henkilö, muoti-ikoni, tuhlaileva kuninkaallinen ja vihattu nainen. Vallankumouksen, suurten tunteiden, oikeudenmukaisuuden ja raivokkaiden mielipiteiden aika kuohuu lavalla anarkistisessa epookkidraamassa, jossa suuri ensemble herättää eloon niin Versaillesin hovin kuin Ranskan vallankumouksen. Kuulostaa huimalta, meno lienee vauhdikasta, voimakasta ja sähköistä.

Marie Antoinette ensi-illassa 9.11.

kuva © Nils Krogell

Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia – Aleksanterin teatteri & Riihimäen teatteri

Kun on kesän viettänyt tiiviisti aikaa erään Jukka Nylundin ohjauksen ja suomennoksen parissa, niin onhan se ihan luonnollista jatkaa samaa hommaa syksylläkin. Eikä mitään, tämä Amity Dryn musikaali vaikuttaa melkoisen mainiolta! Nylund ohjasi saman musikaalin ruotsiksi muutama vuosi sitten, ja nyt Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia saa suomenkielisen ensi-iltansa. Se kertoo neljästä naisesta, ystävyksistä, jotka ovat eri elämäntilanteissa ja yrittävät kaikki selvitä arkisista ja vähän vähemmän arkisista haasteista. Tästä kuultiin Musiikkiteatterifestivaalilla hauska Kuherruskuukausi-niminen kappale, ja luulen, että muutenkin on luvassa sekä hersyvää huumoria että koskettavia hetkiä.

Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia ensi-illassa Aleksanterin teatterissa 13.9., ensimmäinen esitys Riihimäellä 19.9.

kuva © Jarkko Mikkonen

Seitsemän tarinaa häpeästä – KOM-teatteri

Islantilaisen Tyrfingur Tyrfingssonin näytelmä saa Suomen kantaesityksensä KOM-teatterissa. Näytelmä kertoo nuoresta poliisista, joka kokee jotain kamalaa ja haluaa vain upottaa muistot jonnekin, mistä ne eivät koskaan palaa. Hän ei kuitenkaan pääse niin helpolla, vaan joutuu seikkailemaan tarinoiden ja muistojen riuhtomana paikasta ja ajasta toiseen. Ylisukupolvisuuden kysymyksiin pureutuva Seitsemän tarinaa häpeästä on röyhkeä ja raikas näytelmä, joka oli kotimaassaan Islannissa teatteritapaus. Hienoa, että tämä tulee ensi-iltaan Suomessa näin nopeasti, vain kaksi vuotta kantaesityksensä jälkeen. Teemat kuulostavat tosi kiinnostavilta, enkä ole varma, olenko koskaan nähnyt islantilaista näytelmää – kovin montaa en ainakaan. 

Seitsemän tarinaa häpeästä ensi-illassa 11.9.

kuva © Tuomas Scholz

Pikku Prinssi & Night on Broadway – Keski-Uudenmaan Teatteri

Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi on ihana kirja, olen lueskellut sitä vuosien aikana useasti ja aina vain enemmän rakastunut tarinaan ja sen tunnelmaan. Yhden leffaversion (vuodelta 2015) olen myös nähnyt, mutta en vielä näyttämöversiota – vaan nyt siihen on mahdollisuus! Autiomaassa lentäjä kohtaa Pikku Prinssin, joka tulee kaukaiselta tähdeltä. Kaksikko vaihtaa tarinoita, ja oppii toisiltaan maailmasta, ystävyydestä, rakkaudesta ja luopumisesta.

Pikku Prinssi ensi-illassa 15.11.

Night on Broadway-konsertti tarjoilee nimensä mukaisesti illan Broadway-musikaalien parissa Reeta Vestmanin tulkitsemien kappaleiden muodossa. Luvassa maailman tunnetuimpia musikaalisävelmiä ja säihkyvää tunnelmaa. Musikaalikonsertit ovat aina kivoja, niissä pääsee kuulemaan tuttuja kappaleita monesta musikaalista ja matkaamaan samalla eri tarinoiden ja hahmojen maailmaan. Minä kaipaisin enemmän sellaista konserttia, jossa ei esitettäisi tuttuja hittejä vaan sellaisia musikaalibiisejä, joita harvemmin missään kuulee – mutta onhan se vaan ihanaa kuunnella musikaalimusaa hienosti esitettynä, olivat kappaleet sitten mistä musikaalista tahansa.

Night on Broadway-konsertti 9.11.

kuva © Vilma Vantola

Straight Acting – vierailu Teatteri Telakalla

Straight Acting oli kantaesityskaudellaan mukana meikän tärpeissä, mutta Anssi Niemen monologi oli loppuunmyyty ennen kuin ehdin edes ajatella lipun hankkimista, joten se jäi silloin näkemättä. Tällä kertaa ostin lipun heti kun ne tulivat myyntiin, ja koska niitä on vielä vapaana, pääsee esitys nyt uudestaan tärppien joukkoon. Jos siis kiinnostaa monologiesitys, jota kuvataan esittelyssä komediaksi joka saattaa itkettää, eli "kuin Kiviä Taskussa, homohoukuttimella", niin äkkiä lippu haltuun! Esitys käsittelee roolia, identiteettiä, näyttämön ja oikean elämän suhdetta, sisäistettyä homofobiaa, uskottavuutta ja sitä, millainen on vakuuttava miesnäyttelijä.

Straight Acting vierailee Telakalla 29.9.

Bonuksena tilastointia viime vuoden hengessä

Viime syksyn tärppipostauksessa tilastoin Suomessa esitettävien musikaalien kotimaata, ja päätin tehdä saman nyt. Tilastossa on mukana 30 musikaalia, jotka saavat ensi-iltansa syksyllä 2024 tai keväällä 2025, tai palaavat ohjelmistoon (lähde: erinomainen Musikaalit Suomessa-sivusto ja omat googlailut). Ihan kaikki tulevat musikaalit/musiikkinäytelmät eivät ole mukana, mutta tilasto lienee suht totuudenmukainen. Tarkoituksena on selvittää ja pysyä perillä siitä, mistä Suomessa esitettävät musikaalit ovat kotoisin, ja mikä on niiden alkukieli. Englanninkieliset musikaalit jyräävät paitsi Suomessa, myös monessa muussa maassa, vaikka paljon hienoja esityksiä olisi tarjolla monella muullakin kielellä. Ohjelmistot kiinnostavat minua, erityisesti musikaalien kohdalla, joten taidanpa tehdä tästä tilastoinnista jokavuotisen tavan. Kiinnostavaa nähdä, millaisia vaihteluita tässä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään, ja tuleeko joku vuosi mahdollisesti joku yllätyskin vastaan.

Syksyn 2024 – kevään 2025 musikaalien kohdalla tilastot näyttävät seuraavalta: suomalaisia musikaaleja 50%, amerikkalaisia 33,3%, brittiläisiä 10%, australialaisia 3,3% (yksi musikaali) ja amerikkalais-tanskalaisia 3,3% (eli yksi musikaali). Kutakuinkin puolet siis suomenkielisiä ja puolet englanninkielisiä, joukossa saksaksi kantaesityksensä saanut amerikkalainen The Black Rider ja englanniksi näytelmäksi kirjoitettu mutta tanskaksi musikaaliksi sovitettu Dancer in the Dark. Australialainen musikaali on harvinaisempi näky kotimaan lavoilla, mutta sellainenkin löytyy, eli Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia (myös esim. Priscilla-musikaali on australialainen). Näin siis tällä kertaa, katsotaan taas vuoden päästä, miltä tilasto silloin näyttää.