Varissuo @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaali päättää teatterin Turku-trilogian, joka alkoi Kakola-musikaalilla ja jatkui Seilillä, jonka minä ilokseni näin. 

On Nadia (Lisa Nikula), joka haaveilee laulajan urasta ja kaipaa isänsä Askon (Aarni Kivinen) tukea. On Aku (Matti Leino), joka menettää mummonsa (Minna Hämäläinen) ja siinä samalla vähän itseään. On Reijo (Mika Kujala), joka toivoo rakentavansa uudelleen suhteensa tyttäreensä Nooraan (Saara-Elina Partanen). On Ben (Eemeli Heiniö/Toivo Kouki), jonka äiti Ilona (Pauliina Saarinen) sairastuu, ja sitten onkin tutustuttava Mikaeliin (Severi Saarinen), isään, jolle pitää antaa mahdollisuus. On Rafa (Chike Ohanwe), joka elää äitinsä Saritan (Riitta Salminen) unelmaa, mutta päättää sitten etsiä omat haaveensa. Nämä ja monta muuta tarinaa risteävät ja synnyttävät uusia tarinoita ja unelmia.

Varissuo kiinnosti minua kovasti, kuten uudet suomalaiset musikaalit noin yleensäkin. Tässä on aikalailla sama työryhmä takana kuin Seilissä, josta tykkäsin paljon, joten odotukset olivat korkealla.  Aihe, ihmisten tekemien valintojen ja unelmien käsittely, kiinnosti myös, samoin Palefacen sanoittamat laulut (vaikka en räpistä juurikaan välitä, enkä tiedä Palefacelta kuin yhden biisin, odotin silti innolla, miten räppi musikaalissa toimii) ja hyvältä vaikuttava näyttelijäporukka, jossa oli mukana niin uusia tuttavuuksia kuin tuttuja tyyppejä. Olin kuullut esityksestä paljon positiivista palautetta ennen kuin katsomoon astelin, ja muutamasta biisistä myös vähän esimakua. Odotin koskettavaa ja vauhdikasta menoa, kiinnostavia ihmiskohtaloita, tuoretta musiikkia ja taitavaa koreografiaa, sekä hyvin toteutettua uutta musiikkiteatteria. Kaikkiin odotuksiin vastattiin ja pidin Varissuosta kovasti.

Taitavaa tarinan rakennusta, monta kiinnostavaa juonenkäännettä ja uskottavia, todentuntuisia hahmoja. Varissuon hahmogalleria on kirjava ja mielenkiintoinen, jokaisessa hahmossa on jotain, joka saa katsojan toivomaan, että hänen tarinaansa nähtäisiin lavalla vielä lisää. Lavastus (Jani Uljas) on mainio, näyttämö muuntuu näppärästi kuvaaman erilaisten ihmisten ympäristöä. Erityisesti rappukäytävä/korkeat portaat, graffiti-seinä ja se kokonaisuus, jossa oli samaan aikaan Reijon ja Akun asunto, näyttivät hienoilta. Lavaa käytetään toimivasti, esimerkiksi yhdessä kohtauksessa, kun ihmisten tarinoihin kurkataan sitä mukaa, kun lava pyörii ja kuljettaa katsojan eteen aina seuraavan hahmon. Tinder-kohtaus toi mieleen Emma Teatterin Love Me Tinder-esityksen samankaltaisen kohtauksen, joka toimi oikein hyvin sekä Naantalissa että nyt tässäkin. Varissuossa nähtiin vaikka minkälaisia mahdollisia Tinder-matchejä, tiedä kenet olisin sieltä itse sitten valinnut... 

Hahmoista suosikikseni nousi Severi Saarisen Mikael. Todella hyvin tehty rooli, kaikki yksityiskohdat ovat erinomaisia ja Saarisen ote rooliin on loistava. Hän on uskottava, luonteva ja aito Mikael, joka ei pidä itseään isähahmona eikä usko sellaiseksi muuttuvansakaan. Räppääminen sujuu myös ja Saarisen roolisuoritus saa minulta ehdottomasti erityismaininnan. Pidin tästä hahmosta paljon, tosi hyvä rooli! Loistava on myös Eemeli Heiniö Benin roolissa, poika on muutosten keskellä ja tottunut olemaan tiimi äitinsä kanssa, eikä siihen tarvita ketään muuta, vaikka lastensuojelun Late-setä (Mikael Haavisto) kuinka sanoo, että isälle pitää antaa mahdollisuus. Benin ja Mikaelin suhteen kehittymistä ja toisiinsa tutustumista on tosi kiva seurata, ja pidin siitä, miten todentuntuinen hahmo Ben on. Ihan kuulosti siltä, että poika voisi hyvin tulla vastaan vaikka kaupassa ja olla juuri tuollainen, jollaiseksi hänet on musikaaliin kirjoitettu. Pauliina Saarinen Benin äiti Ilonana on ihastuttava, vaikka sairaus häntä pelottaakin, on nainen laittanut kaiken tärkeysjärjestykseen ja katsoo, että hänen poikansa saa varmasti tutustua isäänsä, jos hän ei enää paranekaan. Saarisella on kaunis ääni, jota on ihana kuunnella, ja taitavaa näyttelijäntyötä häneltä Ilonan roolissa. Näiden kolmen elämää, jota Late-setä vähän sivusta seurailee, on mukavaa ja koskettavaa seurata, koska kaikki, mitä heille tapahtuu, tuntuu niin luontevalta ja uskottavalta.

Nadian roolissa nähtävä Lisa Nikula on tosi hyvä, hänellä on kaunis ääni ja Nadia tuntuu uskottavalta hahmolta, jonka tunteita ja ajatuksia Nikula tulkitsee luontevasti. Nikulan ja Akua näyttelevän Matti Leinon väliset kohtaukset ovat onnistuneita, hahmojen suhtautuminen toisiinsa tulee selkeästi esiin. Leino tekee mainion roolin Akuna, jonka elämä menee sekaisin mummon kuoltua. Perinnöksi jääneestä asunnosta muodostuu kavereiden bilepaikka eikä päätös olla juomatta enää oikein pidä. Aku on hukassa, vaikka ei sitä juhliessaan huomaakaan. Sitten Nadian kanssa tapahtuu jotain, ja pitäisi kantaa vastuuta. Chike Ohanwe oli kiva nähdä lavalla, näin hänet viimeksi Robin Hoodin sydämessä ja silloin Ohanwe oli minusta tosi hyvä. Niin hän on nytkin, Ohanwe tuo omia unelmiaan etsivän Rafan lavalle hyvällä otteella ja hänen roolityötään on kiva seurata. Mika Kujalan Reijo on vähän reppana, hän on pubin karaokekingi, joka ei kuitenkaan uskalla nostaa puhelinta ja soittaa tyttärelleen. Kujala tekee vakuuttavan roolin. Muista näyttelijöistä mainittakoon vielä Leo Ikhilor, ihastuttavaa energiaa ja taitoa lavalla hänellä, mainio Petja Lähde Johanneksena sekä Tuukka Raitala monessakin roolissa, mutta erityisesti Samina, olipa hauska kohtaus kun tunnelma on vaivaantunut ja loukkaantunut ja outo, mutta Sami vaan santsaa ruokaa ja kehuu sen herkullisuutta. Taitava porukka lavalla, paljon vauhtia ja intoa sekä kykyä tuoda esiin monia tunteita. 

Musiikki toimii mainiosti ja sanoitukset myös, teksti sopii hahmojen suuhun ja on raikasta. Erityisesti Juuret ja siivet, Oma elämä, Mä haluun valuu, What you see is what you get, En voi jättää sua vielä, Kuolinsyy: Lähiö, Mitä mä teen, Blackbook, WhatsApp Snapchat ja Pieniä valintoja miellyttivät minun korvaani ja ilahduttavasti tässä oli monenlaisia musiikin lajeja mukana. Reija Wäreen koreografiat ovat aina hienoja ja Varissuo ei ole poikkeus, energisiä, tyylikkäitä, räjähtäviä, nokkelia ja kauniita liikkeitä lavalla nähdään. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on katu-uskottavaa ja sopii musikaalin tyypeille hyvin, Jarmo Eskon valosuunnittelu tukee esityksen maailmaa ja toimii onnistuneesti muiden osa-alueiden kanssa. En oikein tiedä lähiöelämästä mitään, toki olin esitykseen mennessä kuullut, että Varissuolla on oma maineensa, mutta koska en tiedä Turusta muutenkaan asuinpaikkana mitään (tai ylipäätään kaupungissa asumisesta), ei Varissuo itsessään herättänyt mitään mielikuvia. Tuskinpa elämä siellä nyt ihan näin synkkää on kuin musikaalissa, tässä hahmojen särkyneet unelmat ja vaikeudet vain nostettiin muun yläpuolelle. Ja oli seassa paljon pieniä valonpilkahduksiakin, toivoa on kaikilla. Ja toki synkkien ihmiskohtaloiden ja kujien hetkien ystävänä tämä vetosi minuun loistavasti. Onneksi sentään oli niitä mainittuja toivonhetkiä, oli ihanaa, kun esityksen loppuessa moni hahmo näytti iloisemmalta ja onnellisemmalta kuin esityksen alussa. Onnellinen loppu, ainakin monelle, ja hyvä niin. Tykkäsin!

Varissuossa on muuten tekstitys englanniksi, eli kaikki suomea puhumattomat voi myös viedä hyvillä mielin katsomoon nauttimaan suomalaisesta musikaaliosaamisesta.