Ovista ja ikunoista @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat © Kapina Oy

Näin Ovista ja ikkunoista-esityksen ensi-illassa 25.11.

Anestesialääkäri Brunon (Seppo Halttunen) ja alakoulun rehtorin/opettajan Laurencen (Anna-Leena Sipilä) olohuoneen pöydälle ilmestyy yllättäen sadan euron seteli. Sitä ei ole Bruno tuonut, eikä Laurence. Kuka ihme se voi olla? No, ei siinä mitään, rahahan tarjoaa mainion illallisen. Mutta mitäs sitten, kun sitä on pian lattialla oikein kunnon keko? Ja kun huoneiden ovia avaa, sieltä lennähtää seteleitä nassuun niin ettei meinaa eteensä nähdä. Kuka oikein haluaa pariskunnalle tarjota tällaisen määrän rahaa? Olisiko se siivooja Teresa (Ulla Virtanen), joka korvaa myöhästymisiään? Entä miten yläkerran uusi naapuri (Jari Vainionkukka) liittyy asiaan?

Toni Wahlström on ohjannut Sébastien Thiéryn (suomennos Arto af Hällström) tummavireisestä komediasta napakan kokonaisuuden, jossa iskut ovat kohdillaan ja huumorista otetaan kaikki irti. Vaikka ihan jokainen vitsi tai vitsailun kohde ei minun huumorintajuuni iske, katsomossa viihtyy erinomaisesti ja teksti kantaa. Tämä on rouheaa ja suorapuheista komediaa, joka esitetään sopivalla vauhdilla ja otteella, koko työryhmän panos takaa esitykselle oikeanlaiset raamit. Tosin myös puvustuksen ja lavastuksen suunnittelusta vastanneen Wahlströmin lavastusratkaisujen tai siis lähinnä lukuisten ovien perusteella odotin, että tässä olisi ollut enemmän farssimaisia piirteitä. Toki ovilla on tärkeä tehtävä, mutta aivan päätöntä ovista juoksentelua ei kuitenkaan ole luvassa. Lavastus ja puvustus luovat onnistuneen kotitunnelman ja heijastelevat päähenkilöiden elämää. Yksityiskohdat ovat myös kivoja, esimerkiksi hyllyssä olevat valokuvat.

Seppo Halttunen ja Anna-Leena Sipilä ovat molemmat rooleissaan loistavia, he löytävät hahmojensa koomiset ja vakavat puolet näppärästi. Molempien komediallinen tykitys on varmaa ja mikä parasta, hauskaa. Kaksikko pelaa sujuvasti yhteen ja rakentaa lavalle uskottavan kuvan avioparista, joka joutuu kohtaamaan hämmästyttävät määrät tyhjästä tupsahtanutta rahaa. Halttunen ja Sipilä naurattavat yleisöä sekä pienillä eleillä että kunnon revittelyllä, mutta molemmat osaavat pitää huolen siitä, ettei homma mene liian pähkähulluksi. Taitavasti mukana kulkevat myös esityksen painavemmat teemat, kuten raha, sen käyttäminen, ihmisten välinen epätasa-arvo ja rahan luomat ongelmat. Ulla Virtanen ja Jari Vainionkukka tuovat onnistuneesti tarinaan kaksi hahmoa lisää, Virtanen hieman epävarmana mutta ehdottoman rehellisenä siivoojana Theresana ja Vainionkukka hyvin itsevarmana ja impulsiivisena yläkerran naapurina. Koko porukka on tehtäviensä tasalla ja kuljettaa nopeatempoista juonta eteenpäin toimivalla tavalla.

Tällä tasolla musta huumori vetoaa minuun, aivan synkimmistä jutuista en ihan tykkää vitsailla mutta Ovista ja ikkunoista on huumorinsa kanssa juuri siinä joukossa, joka saa minut nauramaan. Muun ensi-iltayleisön reaktioista päätellen hauskaa oli myös heillä, enkä yhtään ihmettele että oli. Siltikin, melkoisen traagisia aineksia tässä näytelmässä kyllä myös on, ja tragikomediaksi ohjaaja Wahlström sitä käsiohjelmassa kuvaileekin. Onnistuneesti tasapainotellaan komedian ja naurun sekä ajatuksia herättävien ainesten välillä, ja aika kuluu nopsasti. Esityksessä on yllättävä loppu, jonka kyllä arvasin ennalta yksityiskohtia tarkkailemalla. Hieno oli myös viimeinen näyttämökuva, rahan valta ja vaikutus näkyy.

Viihdyin katsomossa hyvin ja nautin varmalla otteella toteutetusta esityksestä, kyllä kelpaa huvittua ja seurata tarinaa kun koko homma on onnistuneesti kasattu ja etenee sujuvalla rytmillä. Erinomaista työtä koko porukalta!

Den besynnerliga händelsen med hunden om natten @ Lilla Teatern

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Lilla Teatern!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Den besynnerliga händelsen med hunden om natten-näytelmän 18.11.

15-vuotias Christopher (Alexander Wendelin) pitää avaruudesta, matematiikasta ja lemmikkirotastaan Tobysta. Sen sijaan hän ei pidä vieraista, keltaisesta tai metaforista. Maailma ympärillä on Christopherin silmin erilainen kuin useimmille ihmisille, pelottavakin, mutta kun naapurin (Ulriikka Heikinheimo) koira Wellington löytyy murhattuna, on pojan oltava rohkea ja alettava salapoliisin työhön. Isä Ed (Robert Kock) kieltää nuuskimasta ja tunkemasta nenäänsä toisten ihmisten asioihin, opettaja Siobhan (Cecilia Paul) taas käskee kyllä kuuntelemaan isää, mutta myös uskaltautumaan ulos mukavuusalueeltaan. Kun menneisyyden ja lähiaikojen salaisuuksia alkaa paljastua, Christopher ottaa suuren askeleen ja lähtee yksin junalla kohti Lontoota.

Den besynnerliga händelsen med hunden om natten, Yöllisen koiran merkillinen tapaus, alkuperäiseltä nimeltään The Curious Incident of the Dog in the Night-Time on yksi suosikkinäytelmistäni. Olen nähnyt sen aiemmin vain kerran, Lontoossa 2019, mutta silloin rakastuin teokseen kovasti ja olen odotellut että pääsen näkemään tämän uudelleen. Lilla Teaterniin esityksen on ohjannut Paavo Westerberg, käännös on Anna Simbergin, lavastus ja puvustus Sven Dahlgrenin, videosuunnittelu Toni Haarasen, äänisuunnittelusta vastaa Antero Mansikka ja valosuunnittelusta Ville Aaltonen. Samaiselta Lontoonreissulta ostin myös Mark Haddonin samannimisen romaanin (2003), johon näytelmä perustuu, ja kyllä on kirjakin ihastuttava. Koska Hunden esitetään ruotsiksi, luin kirjan uudelleen viikko ennen esitystä ja palauttelin tarinaa ja hahmoja mieleen. Hyvin pysyy esityksen kielessä mukana, ja tekstitys toimi jälleen sovelluksella mainiosti. 

Paavo Westerbergin ohjaus tarttuu tarinaan onnistuneesti, esitys nousee lavalle koskettavana, aitona ja vahvana kokonaisuutena. Westerbergin ohjaus on tarkkanäköistä ja tavoittaa niin Hundenin murhamysteeri-, draama- ja kasvutarina-tason. Ohjauksessa (tai muilla osa-alueilla) ei ole menty sieltä missä aita on matalin, vaan kaikkia yksityiskohtia, ratkaisuja ja ideoita on selvästi harkittu ja valittu mukaan vain parhaiten esitykseen sopivat. Esitys etenee sujuvasti, ja vaikka tämä on lähes kolmituntinen näytelmä, aika menee nopeasti ja katsomossa istuu iloisesti ihastellen hurmaavaa tarinaa ja taidolla toteutettua esitystä. Minulla kesti hetken päästä sisään esityksen maailmaan, se johtui lavastusratkaisuista (kuten tyhjähköstä näyttämöstä ja katosta putoilevista esineistä), mutta juoni veti mukaansa ja pidin tästä kovasti, lavastuksineen kaikkineen. Dahlgrenin lavastuksessa lava siis on melko tyhjä, alussa siellä on takaosassa kaarevat lasiseinät ja tuoleja, ei paljon muuta. Esityksen edetessä kaarevat seinät pääsevät liikkumaan, ja tuoleja liikuttamalla fokus keskittyy sinne, missä tärkein tapahtuu. Värimaailma on tumma, ja visuaalisuutta tukee Haarasen videosuunnittelu. Vähitellen katosta putoilee lankojen varassa kaikenlaista tarinaan liittyvää tavaraa, muun muassa Wellingon-koira ja sen tappanut talikko sekä kirja, jota Christopher kirjoittaa. Hieman aikaa vaati, että tämäntyylinen lavastus voitti minut puolelleen, mutta kyllä työryhmä on tiennyt mitä tekee - tarina asettuu lavalle ja lavastuksen sekä muun visuaalisuuden tarjoamiin raameihin erinomaisesti. Ja loppuvaiheessa varsinkin nämä katosta putoilevat esineet olivat minusta aivan paras ratkaisu, vieläpä dramaattisilla äänitehosteilla korostettuina. Sopivat myös esityksen murhamysteeri-henkeen hyvin.

Alexander Wendelin on täydellinen Christopher. Hän lukee roolihahmoaan upeasti, tarkalla ja vivahteikkaalla otteella, ja tuo Christopherin lavalle koskettavasti, viisaasti, rohkeasti ja lämmöllä. Wendelin tavoittaa hienosti sen, millainen Christopherin maailma on, hänen näyttelemisensä vangitsee erinomaisesti eri tunteet ja tunnelmat. Ihana rooli, Wendelinin tapaa kertoa tarinaa ja käsitellä tarinan teemoja on ilo katsoa. Robert Kock on Edinä kuin suoraan romaanin sivuilta lavalle siirretty, tosi onnistuneesti siis herää henkiin tämä hahmo! Kock tuo rooliinsa tasapainossa sekä lempeyttä, kärsivällisyyttä ja kannustavaa asennetta että tuskastumista ja virheisiin sortumista. Christopherin isänä ei aina ole helppoa, mutta poika on isälleen tärkein ja rakkain asia maailmassa. Tämä on Kockin roolisuorituksessa käsinkosketeltavasti läsnä. Cecilia Paulin Siobhan on rohkaiseva ja luotettava opettaja, jonka asema Christopherin elämässä on hyvin tärkeä. Paul lukee tarkasti kohtausten tunnelmaa, ja tekee roolinsa lämpimästi.

Vuokko Hovatta näyttelee Christopherin äitiä Judya mainiolla otteella, Hovatan roolityössä sekoittuvat sujuvasti äidinrakkaus, oman tilan haluaminen, päättäväisyys ja katumuksen eri sävyt. Pia Runnakko tekee monta roolia, ja on varsin erinomainen kaikissa, erityisesti poliisina ja rouva Alexanderina. Monta roolia on myös Ulriikka Heikinheimolla ja Joachim Wigeliuksella. Heikinheimo tuo lavalle hyvää energiaa ja läsnäoloa, ja tekee jokaisen roolinsa varmalla otteella. Wigelius jäi mieleen erityisesti Rogerina, mutta hän tekee sujuvaa työtä myös muina hahmoinaan. Koko näyttelijäjoukko pelaa taitavasti yhteen ja tukee toistensa tekemistä, jokainen tekee vahvaa työtä sekä yksin että osana ensembleä.

Erityiskehut Wellington-hauvan ruumiille, hyvin elävän (kuolleen) näköinen! Mistäköhän syystä Wellington muuten on muuttunut vaaleaksi kirjan mustasta esikuvastaan eroten? Muistaakseni myös Lontoossa lavalla nähtiin vaalea koiranmurhan uhri. Samoin kehuja hälisevästä, äänten ja valojen täyttämästä Lontoosta, hyvin hyödynnetyistä heijastuksista ja videokuvien jylhistä maisemista. Hunden on upea tarina rohkeudesta ja uskalluksesta, ja Lillanin versiossa rohkeus nousee kantavaksi teemaksi. Monenlainen rohkeus, ei pelkästään Christopherin urheus tehdä jännittäviä ja pelottavia asioita, vaan myös muiden hahmojen rohkeus myöntää virheensä, rohkeus muuttaa toimintaansa ja niin edelleen. Lillanin Hunden tarjoaa loistavan teatteri-illan, jonka aikana saa nauraa, liikuttua, jännittää ja iloita. Fiksusti, yksityiskohtaisesti ja tarkasti toteutettu esitys on erinomaisten osiensa ansiosta hieno, aito ja emotionaalisesti latautunut, ja erityisesti vahva ja taitavasti hahmoja rakentava näyttelijäntyö tekee vaikutuksen.

Kiitos koko Hunden-porukka, olipa ihanaa nähdä tämä ihastuttava näytelmä!

Spartacus @ Suomen kansallisbaletti

 

kuvat © Suomen kansallisbaletti / Roosa Oksanen

Näin Spartacuksen viimeisessä näytöksessä 11.11. Mutta huoli pois, esityksen tallenne (tosin eri miehityksellä kuin minkä minä näin) on katsottavissa Stage24-palvelusta!

Vihdoin ja viimein koitti se hetki, kun meikäläinen ihka ensimmäistä kertaa suuntasi balettikatsomoon. Olen toki nähnyt balettia ennenkin, sentään muutaman jutun, mutta ne esitykset on nautittu televisiosta tai leffateatterin valkokankaalta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja mikäpä innostaisi enemmän kuin Spartacuksen kapina ja traaginen kohtalo? Kyllä kunnon draama ja taistelukohtaukset aina kelpaavat. Olen käynyt Oopperatalossa kahdesti aiemmin, katsomassa Lepakko-operetin ja totta kai Oopperan kummituksen, molemmat jostakin kolmosparven kaukaisilta takariveiltä. Nyt sitten suunta kävi permannolle, josta aukeni hyvät näkymät lavalle vaikka orkesterimonttua ei päässytkään vakoilemaan. Ensi kerralle (sillä sellainen varmasti tulee, viehätyin sen verran livebaletin voimasta) suuntaan mahdollisesti ykkösparvelle, siitä lava ja monttu varmaankin näkyvät molemmat mainiosti.

Ja huomio vielä tähän väliin: minähän en tiedä baletista mitään, siis baletin konventioita tai historiaa tai mitään, ja ensin ajattelin, että tämä on esitys josta en kirjoita. Mutta sitten pohdin, että mitä se haittaa vaikka en osaa nimetä hienoja tanssiliikkeitä tai kommentoida koreografin tapaa tehdä uudenlaisia tai klassisia ratkaisuja? Ei minun tarvitse olla balettiasiantuntija baletista kirjoittaakseni, sillä kirjoitan omasta kokemuksestani, siitä millaista minusta oli esitystä katsoa. Ja kun ajatuksissa pyörii tämä juttu, niin sanat selvästi haluavat kirjoitetuiksi. Eli tässä tulee Teatterinna-blogin eka balettipostaus!

Lucas Jerviesin koreografioima (taistelukoreografiat Nigel Poulton) Spartacus-baletti (musiikki Aram Hatšaturjan) perustuu siis traakialaiseen gladiaattoriin ja orjakapinan johtajaan, Spartacukseen. Baletissa tarina etenee Spartacuksen (Jonathan Rodrigues) ja hänen vaimonsa Flavian (Abigail Sheppard) sekä kaverinsa Hermeksen (Lucas Jerkander) orjaksi myymisestä gladiaattoritaisteluiden kautta orjakapinaan ja orjien taistelusta roomalaisarmeijaa vastaan siihen, että Spartacus ja kapinalliset ristiinnaulitaan ja Flavia vannoo Spartacuksen muiston elävän ikuisesti. Juoni selostetaan pääpiirteittäin käsiohjelmassa, joten sen perusteella on helppo tunnistaa, kuka päähenkilöistä on kukakin ja mitä tapahtuu. Ja onhan se kiva heti alussa tietää, että suosikkihahmoni kuolee kaverinsa käsissä jo ensimmäisen näytöksen lopussa, tietää sitten arvostaa niitä hetkiä kun hänet vielä näkee. Sillä toki Hermes, orjaksi myyty ja gladiaattoriksi valmennettu, ystäväänsä vastaan asettumaan joutuva mies oli se, johon heti tykästyin. Kyllähän Spartacus myös joutuu asettumaan ystäväänsä vastaan, mutta jotenkin Hermes oli näistä kahdesta se, joka minuun enemmän vetosi traagisella kohtalollaan. Lucas Jerkander tanssii Hermeen roolin niin vivahteikkaasti ja tarkasti, että katsomossa tuntee tämän kauhun ja sisäiset ristiriidat, kun kauheaan tilanteeseen heitetty Hermes ei tiedä olisiko uskollinen ystävälleen vai tekisikö mitä gladiaattorikouluttaja määrää. Hermes on tosi mielenkiintoinen hahmo, vaikka hän olikin aika vähän mukana tarinassa, niin pidin sekä hahmosta että Jerkanderin tulkinnasta tosi paljon.

Toinen suuri suosikkini oli Florian Modanin Crassus, tarinan pääpahis. Ai että miten herkullinen hahmo, Modan ei mene pelkkään diktaattorimaiseen vallalla pelotteluun vaan tuo rooliinsa hienosti eri tasoja, joiden avulla Crassuksesta muodostuu syvempi kuva. Modan tanssii vahvasti, hänen liikkeissään on auktoriteettia ja mahtia sormenpäihin saakka, eikä Crassus vaikuta hetkeäkään siltä, että epäilisi itseään. Hienoja Crassus-kohtauksia on paljon, erityisesti pidin kaikista niistä hetkistä, joissa pelissä ovat suurimmat tunteet, niin vallan kuin pelonkin. Esimerkiksi se kohtaus, jossa Crassus on alakynnessä kapinallisia vastaan ja hänen lapsensa juoksee keskelle tappelua, ja Crassus vetää tämän eteensä kilveksi, on hieno. Kokonaisuudessaan loistava rooli. Abigail Sheppardin Flavia vangitsee katseen enemmän ja enemmän esityksen edetessä, alussa en vielä niin välittänyt Flaviasta mutta kolmanteen näytökseen ehdittäessä hahmo oli minut vakuuttanut ja Sheppardin väkevä ja ilmava tanssi hurmannut. Vahva rooli, ja Sheppard tanssii huiman hyvin, hänellä on taitava ote hahmonsa tunnetiloihin jotka heijastuvat tanssista hienosti. Flaviassa on asennetta, ja viimeisessä tanssissaan hänestä huokuu päättäväisyys ja jonkinlainen uhma. Jonathan Rodriguesin Spartacus on oikeamielinen ja uskottava kapinajohtaja, sujuvaa esiintymistä alusta loppuun. Rodrigues tanssii taidolla ja vakuuttavasti, ja erityisesti Rodriguesin ja Sheppardin tanssiduetot ovat vahvoja, niistä paistaa Flavian ja Spartacuksen rakkaus. Spartacus hahmona jäi vähän etäiseksi, en oikein saanut tyypistä kiinni, mutta Rodriguesin tanssi katsoin mielelläni, hän lataa liikkeisiin paljon tunnetta. Lucie Rákosniková tanssii Crassuksen vaimon Tertullan roolin, pidin hahmosta kovasti ja Rákosniková tekee mainiota työtä, hienoa läsnäoloa ja tarinan tulkintaa sekä taitavaa tanssia. Erityismaininnan ansaitsee kakkosnäytöksen vihreäkaapuinen kaveri, joka kylpyläkohtauksessa hiippailee taustalla nautiskelemassa viinistä ja viinirypäleistä, ja kippaa kuppia kavereidenkin kurkkuun. Päähän siitä tulee kipeäksi ja huono olo, kun nautiskelee liikaa juotavaa, mutta toinnuttuaan on hyvä jatkaa vielä parilla hörpyllä. Mainio tyyppi, kuka hänen roolissaan sitten olikaan eläytyy erinomaisesti. Spartacuksessa on huiman taitavia tanssijoita lava täynnä, ihailin sitä voimaa, sulavuutta, vimmaa ja viehkeyttä jota liikkeissä on. Upeaa. Enkä usko, että tämä oli vain ensiviehätystä, jonka eka livebalettireissu tarjosi, vaan ehdottomasti hurmaannuin siksi, että porukka oli niin taitavaa.

Lucas Jerviesin koreografiassa on paljon sellaista tanssia, joka pitää otteessaan ja jonka katsomiseen ei kyllästy. Kun baletin muotokieli on minulle vielä uusi juttu, niin "tylsä" tanssi (mitenhän tämän määrittelisi... ehkä sellainen tanssi, joka keskittyy enemmän vain liikkeiden puhtauteen ja visuaaliseen liikkeeseen, eikä edistä tarinaa tai hahmojen kehitystä kovinkaan paljon) saattaa välillä vähän puuduttaa. Tässä ei sellaista todellakaan ole, vauhtia on sopivasti, liikkeet ja musiikki käyvät sujuvaa dialogia ja juoni sekä hahmojen väliset suhteet ovat selkeitä. Ja tanssi on täynnä tunnetta ja tarinoita, jokaisella ojennuksella, lyönnillä, askeleella ja nostolla on merkitystä. Välillä lavalla tosin tapahtuu niin paljon, ettei tiedä minne katsoisi. Joukkokoreografiat ovat hienoja, mutta kun samalla päähenkilöillä on meneillään omia juttujaan, joskus kahdessa kohdassa lavaa, niin ei siinä kaikkea millään ehdi nähdä. Yksityiskohta, josta pidin kovasti, on se rinta-sivu-osoitus-kädet eteen-kuvio, joka koreografiassa toistuu useasti, se lienee jokin ele, jolla roomalaiset osoittavat kunnioitusta jos oikein tulkitsin. Nigel Poultonin taistelukoreografiat ovat loistavia, en tiedä onko taistelut tämän baletin kohdalla tehty yleensä ihan balettibalettina vai miekoilla vai miten, mutta tämä painimeininki, fyysisyys ja iholle meneminen toimii mahtavasti. Jérôme Kaplanin lavastus ja puvut ovat mukavan pelkistettyjä, erityisesti lavastus on hieno, siinä ei ole mitään turhaa. Pidin siitä, miten kapinallisten kaataessa osoittavaa sormea esittävän patsaan se kaatuu katsomoa kohti, eli katsojat eivät pääse syyttävältä (tai neutraalisti osoittavalta) sormelta pakoon. Puvuissa on hienoa yhteneväisyyttä ja hahmojen välinen hierarkia näkyy niissä selvästi, värien käyttö on myös mainiota. Benjamin Cisternen valosuunnittelu on yksi suosikkijuttujani esityksessä, hienoa valon ja varjon käyttöä ja erityisesti lopussa erinomaisesti hyödynnetty vilkkuvaa valoa.

Sitten vielä muita asioita, joita tulee mieleen. Pidin siitä viimeisen taistelukohtauksen ratkaisusta, että kapinallisten rivit harvenevat ja heitä katoaa roomalaisten kilpien taakse. Hieno! Välillä olisin kaivannut kohtauksiin enemmän tunteiden tiristelyä, kuten Hermeen kuoleman jälkeen, traagisista kohtaloista ja pelottavista, hektisistä tapahtumista olisi voinut kaivaa esoon vielä muutaman asteen suurempaa tunteilua. Myös kapinallisten välistä rajojen koettelua olisi ollut kiinnostavaa nähdä enemmän. Varsin onnistunut eka livebaletti tämä oli, viihdyin oikein hyvin. Esitys oli aluksikin hyvä ja parani vaan loppua kohti, jännite kasvoi hienosti tarinan edetessä ja kaikki, niin koreografia, musiikki kuin visuaalisuuskin vastasivat siihen näppärästi, ja toki myös kasvattivat jännitettä. Spartacuksen musiikista pidin, mutta se ei jäänyt päähän soimaan. Mahtipontista ja taidolla soitettua kyllä, musiikkia kelpasi kuunnella. Käsiohjelman/roolilappusen perusteella oli vähän vaikea sanoa, kuka on vaikkapa Eustacia tai Scorpius, koska heitä ei juonikuvauksessa ole mainittu, eikä heitä tietenkään puhutella/osoiteta lavalla nimeltä. Eihän tämä katsomiseen tietysti vaikuta, eikä tarinan seuraamiseen, mutta jos esimerkiksi joku tanssija tekee suuren vaikutuksen, olisi kiva tietää, kuka hän oli. Toki esityksen sivuilta löytyy tietoa tanssijoista, ja roolilapussa onkin QR-koodi, josta pääsee heihin tutustumaan. Käsiohjelmassa oli kiinnostavia tekstejä sekä tästä Spartacus-produktiosta että Spartacus-baletin historiasta, ne oli kiva lukea ennen esitystä niin kaikki lavastuksen, puvustuksen ja korografian vaikutukset olivat sitten tiedossa.

Kaiken kaikkiaan oikein mainio sukellus uuteen maailmaan, aion nauttia baletista uudelleen heti tilaisuuden ja kiinnostavan esityksen tullen. Päässäni minulla on sekä oopperasta että erityisesti baletista sellaisen hieman vakavan lajin kuva (siis puheteatteriin ja musikaaleihin verrattuna), joka, pakko myöntää, on vähän pitänyt minua poissa ooppera- ja balettikatsomoista. Turhaa ajattelua, sillä hyvällä ja rennolla fiiliksellä vaikuttivat olevan kaikki, niin henkilökunta kuin katsojatkin, enkä oikein edes tiedä, mihin tämä vakavuus ajatuksissani perustuu. No, tämä ei siis ollut vakavaa, vaan vauhdikasta, jännittävää ja hurjaa sekä hurjan taitavaa. Jospa aloittaisin pian myös oopperakatsojan urani samaisessa talossa, ensi keväänä ohjelmistossa vaikuttaisi olevan paljonkin kiinnostavaa katsottavaa...

Bolla @ Helsingin kaupunginteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

kuvat © Ilkka Saastamoinen

Näin Bollan Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4.11.

Pajtim Statovcin romaaniin perustuva Bolla kertoo tarinan sodasta, rakkaudesta ja valinnoista. Arsim (Samuli Niittymäki) ja Miloš (Mikko Kauppila) tapaavat Kosovossa 1990-luvulla ja rakastuvat, vaikka Arsim on naimisissa Ajshen (Jessica Grabowsky) kanssa. Ilmapiiri on epävakaa, eikä mene kauaa, että Arsimin on paettava perheensä kanssa sodan jaloista. Myöhemmin hän palaa takaisin, mutta mikään ei ole ennallaan. Näytelmä sijoittuu vuosiin 1995-2004.

Bolla oli yliopistossa kurssilukemisena, sen lukemisesta on kulunut puolisentoista vuotta enkä katsomoon astellessani muistanut romaanista kuin pääkohdat ja lopun. Kirja oli vaikuttava ja tarina hieno, vaikka Statovcin kirjoitustyyli meinasi minulle hieman tökkiä. Innolla odotin sitä, miten teos kääntyy näyttämölle. Sovituksen on tehnyt Tuomas Timonen ja ohjauksesta vastaa Milja Sarkola. Sarkola yhdessä työryhmän kanssa on luonut näyttämölle upean jännitteen, joka kantaa koko esityksen läpi. Vaikka mukana on rakkautta ja onnea, on Bolla karu ja julma näytelmä, ja Sarkolan tapa käsitellä tätä tunnelmaa on tosi onnistunut. Ei tarvitse löytää toivoa tai ilonpilkahduksia sieltä, missä niitä ei ole, mutta lämpöä ja onnea voi hyvin korostaa kun sitä joskus löytyy. Bolla on painava näytelmä, tarina on synkkä ja sellaisena se myös näyttämölle nousee. Silti esitys on kaunis ja herkkä, se koskettaa ja raastaa eikä päästä otteestaan hetkeksikään.

Kaisa Rasilan lavastuksen hallitsevin elementti on seinä, joka ulottuu näyttämön pyöröosan laidasta laitaan. Lisäksi tapahtumapaikkoja luodaan muutamilla huonekaluilla, muuta ei tarvita. Lavastus toimii oikein hyvin ja sopii esityksen tunnelmaan värimaailmasta ja pintamateriaaleista lähtien. Välillä koko seinän ympäri pyöräyttäminen tuo kohtausten väliin hieman liian pitkiä taukoja, mutta toisissa kohdissa tämä "pakollinen" odotus taas rauhoittaa tunnelman tai lisää entisestään painostavaa fiilistä. Oma osansa tunnelman luomisessa on sävellyksellä ja äänisuunnittelulla (Aleksi Saura), joka on erinomaista. Äänet ja musiikki tuovat esitykseen paljon hyvää, niiden tarjoamia mahdollisuuksia on hyödynnetty hienosti. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu on käytännöllistä ja arkista, se sopii esityksen ajankuvaan mainiosti ja heijastelee hahmojen elämää ja sen vaiheita hyvin. Kari Leppälän valosuunnittelu on toimivaa ja varmaa läpi esityksen. Erityiskiitos ja -maininta sille, että esityksen intiimikohtauksia tehdessä mukana on ollut intiimikoordinaattori Sara-Maria Heinonen, hänen työnsä on varmasti osasyy siihen, että hahmojen väliset suhteet, erityisesti Arsimin ja Milošin välillä, tuntuvat niin vahvoilta.

Parasta Bollassa on näyttelijäntyö, joka käy sydämeen. Näyttelijät nousevat esityksessä eniten esiin, tämä on tarina ihmisistä sodan, rakkauden, valintojen ja ehkä kohtalonkin jaloissa, ja se esitetään uskottavasti ja voimakkaasti. Samuli Niittymäki tekee Arsimista hyvin onnistuneen hahmon, hän on ristiriitainen ihminen ja Niittymäen roolisuoritus tavoittaa erinomaisesti Arsimin eri puolet. Vaikuttava rooli, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Mikko Kauppila Milošina tekee hänkin vaikuttavan roolisuorituksen, jota jostain syystä haluan kuvailla sanalla kaunis. Kauppilan roolisuoritus on ehdottomasti kaunis, mutta myös raaka ja vivahteikas. Kauppilalla on hieno tapa rakentaa roolihahmoaan, ja hänen Milošinsa on kokonainen, vahva hahmo. Sekä Niittymäellä että Kauppilalla on näyteltävänään upeita, rankkoja kohtauksia, jotka he tuovat lavalle erinomaisesti. Erityisesti se kohtaus, jossa Arsim kertoo Milošille pakenevansa sotaa perheensä kanssa, liikuttaa, niin avoin ja raaka tunne molempien näyttelijöiden tekemisessä. Vau.

Jessica Grabowsky tekee vahvan roolin Arsimin vaimona Ajshena, tosi tarkkaa ja emotionaalisesti ladattua työtä. Ajshe on hieno hahmo, ja Grabowsky herättää hänet henkiin onnistuneesti. Ursula Salo, Otto Rokka ja Jouko Klemettilä saavat esitettäväkseen useampia rooleja, jotka he marssittavat lavalle taidolla. Ursula Salo jäi mieleen erityisesti kahdesta roolistaan, Ajshen siskona Luljetana sekä sairaalan johtajana. Otto Rokan hahmoista erityisesti 14v Jon vakuutti, Jouko Klemettilän hahmoista pidin varsinkin vankilan osastonhoitajasta ja Behxhetistä. Koko kuuden näyttelijän joukko tekee varmaa työtä, ja heidän käsissään tarina ja hahmot koskettavat.

Bolla on hieno näytelmä ja hieno tarina, joka jättää ajattelemisen aihetta. Näyttelijäntyö on tarkkaa ja paljasta, ihmiskohtalot raastavat ja liikuttavat. Pidin kovasti, vaikutuin ja kosketuin.

Myrrys (Anniina Mikama)

 

kuva © Susanna Salmi

Orpopoika Niilo elää Kivihalmeen talossa, jonne hänet on otettu kasvattilapseksi. Olot ovat kovat, isäntä Juhanilta ei ole lämpöä odotettavissa eikä emäntä Hellikiltä riitä lempeyttä kuin omille lapsilleen. Eräänä päivänä talon poikaa Akselia puree karhu, ja tietäjä Martin kutsutaan apuun. Kun hän lähtee Kivihalmeesta, tietäjän pyynnöstä mukaan sysätään myös vastahakoinen Niilo. Niiloa pelottaa tietäjän synkkyys, ne tarinat, joita hän on miehestä kuullut, mutta vähitellen pojalle selviää, ettei kaikkea kuulemaansa kannata uskoa. Tarina sijoittuu 1800-luvun Suomeen ja historiaan sekoittuu hitunen maagisuutta.

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras-trilogia oli ihastuttava matka kiehtovien hahmojen ja tapahtumien parissa, joten Myrrys (WSOY, 2021) sai kantaakseen paljon odotuksia. Alkuasetelmat ainakin olivat kunnossa, orpo nuori, kurjat olot ja matka tuntemattomaan nimittäin kuulosti erittäinkin hyvältä lähtökohdalta. Innolla lähdin siis Niilon matkaan, ja sen varrelle mahtui niin seikkailua, kasvua, rohkeutta kuin ystävyyttäkin. Mikama kirjoittaa hyvässä rytmissä etenevää tekstiä, jossa on muinaisuuden tuntu ja hienosti rakennettu, kiireetön tunnelma. Luonto on vahvasti läsnä kaikessa, mitä romaanissa tapahtuu, metsä ja eläimet ovat tärkeässä asemassa ja ihminen ja luonto tasapainossa. Suomalainen muinaisusko ja myytit sekä loitsut ovat kiehtovia, Mikama on itse laatinut kirjan loitsut ja niissä on sopivasti voimaa ja mystiikkaa. Historiallinen maisema on uskottava, ja miljöökuvauksesta tykkään kovasti. Erityisesti metsän ja luonnon kuvaus on voimakasta, ja Martinin mökki nousee mielessä tarkaksi kuvaksi. Vähän ennen Myrryksen lukemista kuuntelin Meri Luttisen Myrskynsilmän (WSOY, 2020), jossa liikutaan myös historiallisessa Suomessa ja tietäjäntaitojen parissa nuoren Kainu-tytön seurassa. Samaa henkeä molemmissa teoksissa, myyttisyyttä ja maagisuutta. Jos pitää Myrryksestä, luulisin, että myös Myrskynsilmä iskee.

Pidin Myrryksen hahmoista tosi paljon, erityisesti päähenkilö Niilosta sekä Martinista. Myös Kivihalmeen Akseli on kiva hahmo. Mikama kirjoittaa hahmoistaan monitasoisia ihmisiä, joiden tarinaa on mielenkiintoista seurata. Niilon kasvutarina on jännittävä, kaunis ja siinä riittää sekä onnea että vastoinkäymisiä. Hän on romaanin alussa arka ja varovainen, vaikkakin sisimmässään vahva ja oikeudenmukainen. Niilo on tottunut varomaan virheitä, hän ei tahdo ärsyttää ketään jottei kärsisi. On hienoa lukea, miten Mikama antaa Niilolle itsevarmuutta ja rohkeutta tarinan edetessä, Niilo ei silmänräpäyksessä voita vanhoja pelkojaan ja epävarmuuksiaan, vaan poika tajuaa vähitellen, että hänessä on voimaa, ja että hänellä on oikeus tulla kohdelluksi hyvin. Hänellä on arvoa, ja hän saa puolustaa itseään, sanoa mielipiteensä ja toimia, kuten parhaaksi näkee. Niilo on kekseliäs ja oikeamielinen, hänessä on selviytyjäluonnetta ja Niilo teki vaikutuksen, hänellä on tosi hyvä tarinankaari. Tietäjä Martin on kiinnostava hahmo, hänellä on synkkä menneisyytensä ja tottumuksensa elämään ilman muiden ihmisten jatkuvaa seuraa, mutta ensisilmäyksen jälkeen tietäjä paljastuu mukavaksi, ystävälliseksi ja viisaaksi hahmoksi. Pidin siitä, että vaikka Martin on tässä sellainen "johdattaja" eli hahmo, joka opettaa Niilolle kaikenlaista, hän ei ole mikään täydellinen ja virheetön, vaan on tehnyt vääryyksiä. Kivihalmeen Akseli edustaa sitä hahmotyyppiä, joka alussa nauttii paremmasta asemastaan (Niiloon verrattuna) eikä uhraa ajatuksia sille, ettei välttämättä ole kovin mukava tyyppi. Mutta kun karhu puree ja Akselille iskee vaikeammat ajat, paljastuu ensinnäkin se, ettei hän ole niin itsevarma kuin luulisi, sekä se, että hän kyllä tajuaa olleensa vähän inhottava. Akseli parantaakin tapojaan, ja hänen kasvunsa on mukavasti kuvattu. Kiertelevä kauppias Mirjami on mainio hahmo myös, hän saapuu tarinassa sopivaan kohtaan tarjoamaan uutta näkökulmaa Martiniin.

Tarina on lumoava ja jännittävä, upea matka läpi Niilon kasvutarinan ja suomalaisen luonnon. Teksti etenee vakaasti, tahti on verkkainen mutta ei mitenkään liian hidas. Rauhallinen fiilis sopii juuri tähän tarinaan, ja on jopa yllättävää, miten hyvin jännitys ja vauhdikkaammat tapahtuvat ovat tasapainossa sen kanssa, millainen kerronnan rytmi on. Vaikka teokseen mahtuu karhuhyökkäyksiä, matkoja varjojen maille ja loitsimista metsän väkeä vastaan sekä ilkeiden ihmisten kieroiluja, ei tunnelma silti mene vauhdikkaaksi tai hätäiseksi, vaan tietty tasaisuus säilyy koko ajan. Jotenkin raikasta lukea teosta, jossa kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta joka ei lähde näissä kohdissa mässäilemään jännityksellä ja vimmalla, vaan pysyy kerrontatyylissä yhtenäisenä, oli menossa sitten rento kävely seesteisen metsän läpi tai kiihkeä käsirysy. Myrrystä on miellyttävää lukea, osaksi sen takia, että pidin tarinasta todella paljon, ja osaksi sen takia, että Mikama on löytänyt tekstiinsä juuri sellaisen tyylin ja yksityiskohtia, jotka tekevät siitä historiallista mutta viihdyttävää ja sujuvaa luettavaa. Sanavalinnat ja kerronnan tapa ovat erinomaisia, teos vie näppärästi 1800-luvun fiilikseen eikä teoksen maailmassa ole sellaisia epämääräisyyksiä, jotka rikkoisivat ajankuvan uskottavuutta. Tarina kulkee vaivattomasti, mutta loppu tuntuu vähän liian idylliseltä. Tokihan ennen viimeisiä lukuja on vastoinkäymisiä ollut riittämiin, mutta kaikki selviää hieman äkkinäisesti. Ihmiset ymmärtävät virheensä, oikeus toteutuu ja tulevaisuus on valoisa, eikä mikään enää murra tätä oikeudenmukaista kuvaa. Onnellinen loppu oli odotettavissa, sillä Myrrys on vaikeuksien kautta voittoon tarina, ja toki lopussa painaa monta menetystä, eli onnea varjostaa suru ja kaikki tapahtunut paha. En tiedä, miten lopusta olisi voinut rakentaa astetta vähemmän herttaisen ja suloisen, enkä tiedä, olisiko se edes tarpeen, mutta jäin kaipaamaan siihen jotakin pikkuisen erilaista ratkaisua. Mutta onhan se nyt ihanaa, että Niilolle koittaa valoisampi aika! Ja onhan tämä koko romaani ihana, varsin hurmaava ja lämmin teos.

Kauas pilvet karkaavat @ Järvenpään teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin Kauas pilvet karkaavat-näytelmän ensi-illassa 30.10.

Ilona (Stella Wnuk) ja Lauri (Heikki Simolin) elävät onnellista elämää, mutta kun molemmat joutuvat työttömiksi, alkaa arki olla hankalaa ja pettymyksiä tulee eteen työnhaussa ja keskinäisessä suhteessa. Eteenpäin mennään silti, päivä kerrallaan, ja valoa vaikeuksien jälkeen alkaa lopulta näkymään. Tarinaa vievät eteenpäin kertojat (Eeva Jeskanen ja Antti Rytsölä). Näytelmä perustuu Aki Kaurismäen samannimiseen elokuvaan, alkuperäisen sovituksen on tehnyt Jarno Kuosa ja Järvenpäähän sen on ohjannut ja sovittanut Heini Tola.

Järvenpään teatterissa nähdään tyylikäs ja varsin onnistunut toteutus Kauas pilvet karkaavat-näytelmästä, erittäin hyvää työtä koko työryhmältä. En ollut nähnyt Kaurismäen leffaa, joten en tiennyt tarinasta mitään, eikä kaurismäkeläinen tyyli ole minulle kovin tuttu. Sanoisin siitä huolimatta, että tunnelma on kohdillaan ja Tolan ohjaus tuo näytelmäksi kääntyneen elokuvan lavalle oikeanlaisella otteella. Ja kertojahahmot ovat erinomainen ratkaisu, heidän repliikkinsä lisäävät elokuvamaista tuntua. Tolan ohjauksessa on syvyyttä, joka tuo sekä tarinasta että hahmoista esiin monenlaisia puolia. Vaikka näytelmän yleisvire on melko melankolinen, ohjaus tarttuu näppärästi huumoriin ja lämpöön, jota tarinasta löytyy. Näin esitys ei ole liian painava, vaikka hahmot kohtaavat vastoinkäymisiä toisensa jälkeen ja epätoivon takaa on vaikea nähdä valon pilkahduksia. Hyvin siis tasapainotettu ohjauksessa tarinan eri tunteita, synkkyydelle ja murheelle on annettu tilaa mutta juuri oikeissa kohdissa vähän kevennetään, ettei alakulo valtaa. Ja onhan näytelmässä hahmoja, tilanteita, repliikkejä ja tapahtumia, joissa on valtavasti sydämellisyyttä, samaistuttavia piirteitä ja nokkeluutta, eli ei koko homma ihan synkistelyä ole alusta loppuun.

Ia Ensterä on lavastuksen takana, toimivia ratkaisuja ja onnistunutta lavan hallintaa. Lavastus toimii sujuvasti osana tarinaa, ja muuntuu tarpeen mukaan tuoliksi, pöydiksi, baaritiskiksi ja milloin miksikin. Jukka-Pekka Saastamoisen valosuunnittelussa tuntuu tarinan tunnelma, mainiota työtä. Marie Sirénin puvustus sopii hahmoille ja tarjoaa väriä muun näyttämökuvan hillittyyn värimaailmaan. Altti Uhlenius on tehnyt esitykseen äänisuunnittelun ja musiikkia, molemmat osaset ovat onnistuneita, erityisesti musiikki.

Stella Wnuk tekee Ilonana tasapainoisen roolin, hän lukee hahmonsa vivahteita luontevalla tavalla ja tuo tämän lavalle taitavasti. Ilona on tosi kiva hahmo, Wnukilla on mukavan herkkä mutta päättäväinen ote hahmonsa rakentamiseen. Heikki Simolinin Lauri on monitasoinen hahmo, jonka elämän vastoinkäymisiä ja niihin suhtautumista Simolin tuo lavalle sujuvasti. Hän tekee tarkkanäköise roolin ja tuo Laurista esiin monia piirteitä. Wnuk ja Simolin pelaavat todella hyvin yhteen ja rakentavat hahmojensa väliseen suhteeseen historiaa, lämpöä ja tunteen siitä, että Ilonan ja Laurin välistä sidettä ei ihan heti murreta. Eeva Jeskanen ja Antti Rytsölä ovat mainiot kertojat, jotka seuraavat päähenkilöiden elämää ulkopuolelta, mutta saattavat silloin tällöin puhua heille suoraan ja puuttua tapahtumiin. Juha Latvala tekee varman roolin Lajusena, joka on kiinnostava hahmo ja josta olisin halunnut tietää vielä lisää. Muu näyttelijäporukka urakoi useammassakin hahmossa, Kalle Annala jäi mieleen erityisesti haitaristina, hänen soittonsa luo tunnelmaa moneen kohtaukseen. Jani Vesasen rooleista eniten pidin Melartinista, Annu Kajanne teki vaikutuksen varsinkin Fru Sjöholmina. Tiina Löytynojasta pidin etenkin pankinjohtajana ja kampaamon omistajana, ja Juha Sihvolan rooleista mieleen jäi varsinkin autokauppias.

Varmaa tekemistä ja alusta loppuun sujuvaa, taidokasta ja tarkkaa esiintymistä, jälleen kerran onnistunut teatteri-ilta Järvenpään teatterissa. Teatterisaliin on luotu tunnelma, joka kantaa koko tarinan läpi, ja katsomossa viihtyy tarinan ajoittaisesta synkästä epätoivosta huolimatta mainiosti. Ja kun loppu on onnellisen toiveikas, niin teatterista poistuu hyvällä mielellä. Onnistunutta työtä koko porukalta, hieno toteutus tästä näytelmästä ja tarinasta.