Vuosi 2016

Heräsin tänään siihen, että huomennahan niitä raketteja ammutaan ja kohtahan se on vuosi 2017! Nyt siis yhteenveto tästä vuodesta, enimmäkseen näiden kulttuuririentojen näkökulmasta mutta muutenkin vähän.

Teatterissa kävin tämän vuoden aikana 53 kertaa ja näin 31 eri esitystä. Enemmänkin olisin mielelläni käynyt katsomassa ja sellaisiakin esityksiä jäi näkemättä, jotka oikeasti olisivat kiinnostaneet. Kesäteatterissa kävin paljon useammin kuin olen ennen käynyt, ja myös näiden omalla kulmalla olevien ulkopuolella. Käytiin myös ainakin Raumalla ja Tampereella ensimmäistä kertaa ikinä, molemmat varmasti ovat vierailulistalla uudelleenkin. Esityksiä näin laidasta laitaan, mainitaan nyt ainakin HKT:n Vampyyrien tanssi, jonka näin seitsemän kertaa ja joka varmasti jää mieleen ikuisiksi ajoiksi vampyyrien iltojen ja innokkaan katsojakunnan sekä tietysti upean esityksen takia. Soitellen soteen! eli UIT:n tämän vuoden juttu jäi myös mieleen, sen näin kolmesti ja nautin joka kerrasta. Ukkosenjumalan poika eli Ohkolan kesäteatterin esitys oli ihan mahtava, näin sen viiteen kertaan ja olin jokaisella kerralla ihan innoissani. Kyllä vaan täällä meilläpäin osataan! Valtimonteatterissa nähty Taisto herättää vieläkin ajatuksia, ensimmäinen (ja tähän mennessä ainoa) monologi jonka olen nähnyt, tykkäsin tästä teatterimuodosta paljon. OMS-teatterin Hylje ja Super Teatterin Sylvi olivat molemmat hienoja juttuja ja olen oikein iloinen että pääsin ne katsomaan. Tampereen Teatterin Näytelmä joka menee pieleen oli aivan mielettömän hyvä, ja odotan jo malttamattomana että näen sen uudelleen keväällä. Ensimmäisen maailman viimeiset lapset Helsingin Kellariteatterissa oli mahtava myös, tykkäsin siitä erittäin paljon ja vähän jäi harmittamaan, etten ehtinyt sitä uudelleen katsomaan. Kokonaisuudessaan teatterivuosi 2016 oli loistava, näin paljon erilaisia juttuja ja kävin sellaisissa teattereissa, missä en ennen ollut käynyt. Odotan jo innolla ensivuoden teatteriesityksiä, monta hienoa juttua tulossa!

mahtavia tyyppejä!

Sirkuksessa kävin kolme kertaa tänä vuonna, kaksi kertaa Sirkus Finlandiassa ja sitten kerran Salpauksen sirkusopiskelijoiden MicroMacro-showssa. Keikkoja tms. tuli muutama nähtyä myös, EuroGames-urheilutapahtuman avajaisissa nähtiin mm. Saara Aalto ja Mikael Saari, kuten myös Lahti Pride-tapahtumassa. Mikael Saaren levynjulkaisukeikalla kävin myös keväällä, ja kesällä sitten Roope Salmisen & koirien keikalla. Improryhmä Kolinan näin tänä kesänä kaksi kertaa.

Kirjoja luin 32 ja kesken jäi neljä. Eniten pidin Hirviön kutsusta, mutta myös esimerkiksi Tähdenpeitto, Piiri, Viettelys ja Jääkaksoset olivat hyviä, kuten moni muukin kirja. Ensivuoden alun tavoitteena lukea ensin Tuntematon sotilas loppuun ja käydä sitten joululahjakirjojen kimppuun (joita muuten tuli 12...). 

Elokuvia katsoin tänä vuonna niin paljon, että en itsekään osaa sanoa yhtään mitään määrää. Mieleen jäivät ainakin Those People, Elämäni seinäruusuna, Ashby, Äkkilähtö ja Ego ja nämä ovat sellaisia, mitkä olen lähiaikoina katsonut. Ensivuonna voisi koettaa listata, mitä leffoja näen, niin tietäisi vähän itsekin että montako leffaa tulee vuodessa katsottua.

Yksi iso juttu tänävuonna olivat Salpausselän kilpailut eli MM-etkot. Olin niissä vapaaehtoisena ja nautin täysin siemauksin kisatunnelmasta. Hiihto ja mäkihyppy ovat nykyään ihan minun suosikkilajejani seurata ja odotan MM-kilpailuja malttamattomana. Onneksi ne alkavat jo helmikuussa ja loppiaisena on Lahdessa hiihdon Skandinavia Cup sekä yhdistetyn maailmancup-osakilpailu. Näitä ja monia muita ensi vuoden hienoja juttuja odotellessa.

Yleisesti siis kiva vuosi.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Herrasmieshuijarit @ Rauman Kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Rauman Kaupunginteatteri!

kuvat © Harri Joensuu

Herrasmieshuijarit sai ensi-iltansa Raumalla 29.10 ja minä ehdin vihdoin sitä katsomaan 19.11.

Lawrence Jameson (Teemu Koskinen) asustelee Ranskan Rivieralla ja huijailee varakkailta naisilta itselleen rahaa. Ja siinä Lawrence onkin erittäin taitava. Freddy Penson (Lauri Ketonen) saapuu hänkin samaan kaupunkiin ja pyytää Lawrencea opettamaan häntä taitavaksi huijariksi. Miehet huomaavat pian, että kaupunki on kuitenkin liian pieni heille molemmille, joten he lyövät vetoa; voittaja jää kaupunkiin, häviäjä lähtee. Kohteena on saippuakuningatar Christine Colgate (Helena Rängman). Se herroista, kumpi saa ensin 50 000 dollaria naiselta, on voittaja.

Nyt kun lupaavasti alkanut talvi päätti sulaa pois, tämä oli mainio piristysruiske vesisateen keskelle. Värikkäät lavasteet ja vaatteet, riemukas meininki ja vauhdikkaat musiikkinumerot saivat hymyilemään ja loivat kesäisen tunnelman. Juoni kulki sujuvasti ja tarinaa oli mukava seurata.

Lempihahmokseni nousi Teemu Koskisen Lawrence, joka oli helppo kuvitella puhumaan naisia pyörryksiin. Koskinen tekee roolista monivivahteisen ja erityismaininta vielä Lawrencen alter egolle, tohtori Shüffhausenille, loistava tyyppi! Tykkäsin myös toisesta huijariherrasta, eli Lauri Ketosen Freddystä. Varsin riehakas ja hauska tyyppi, joka oli myös helppo kuvitella johonkin kahvilan nurkkaan kertomaan surullista tarinaa isoäidistään rahaa huijatakseen. Helena Rängman tekee hänkin hyvän roolin, Christine on eloisa, hauska ja viehättävä saippuakuningatar, joka saa molemmat huijarit pauloihinsa. Koko pääosakolmikko myös laulaa hienosti.

Timo Julkusen poliisipäällikkö Andresta tykkäsin myös, mukava hahmo, jolla on esityksessä monta hyvää kohtausta, esimerkiksi Apina puvussa-laulu. Hyvää ja reipasta musiikkia koko juttu on täynnä, pidin erityisesti Suurempaa, Hurjimmatkin haaveemme toteutuu, Shüffhausenin koirakoulu, Mitä enemmän me tanssimme sekä Huijareista parhaimmat-kappaleista, eli monta iskevää biisiä mukana. Vauhdikas ja riemukas Oklahoma jäi kuitenkin päälimmäisenä biiseistä mieleen, ihanan Anna-Maija Jalkasen johdolla oli lavalla sellainen cowboy-jengi, että katsomossa hurmaantui heti ja teki mieli tanssahdella mukana.

Huijaritarina toimii ja juoni kasvaa esityksen edetessä. Mahtava tekijäporukka, hienoa laulua ja tanssia sekä taitavaa näyttelemistä, kokonaisuudessaan hieno, vauhdikas ja viihdyttävä show, joka saa hyvälle tuulelle.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset @ Helsingin Kellariteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kellariteatteri!

kuvat Heidi Bergström

Näin Ensimmäisen maailman viimeiset lapset kenraaliharjoituksessa 17.11, ensi-iltansa esitys saa tänään 19.11.

Millaisessa maailmassa me elämme? Mites meidän sukupolvi noin muuten? Ensimmäisen maailman viimeiset lapset tutkii tekijöidensä sukupolvea esityksen muodossa ja lavalla nähdään erilaisia kohtauksia siitä, millaista on elää tässä ajassa.

Lavalla ovat Kellariteatterin uudet jäsenet, Ali Ahovaara, Anna Airola, Henna Helasvuo, Samuli Hokkanen, Miia Junes, Eeva Kaihola, Milla Kaitalahti, Linnea Kilpeläinen, Kalle Kurikkala, Tuuli Malve, Henna Mäki-Filppula, Lotta Pohjola, Emma Vanninen ja Riku Vuorensola. He tekevät erinomaista työtä ja tuovat lavalle iloa, surua, kiukkua ja onnea. 

Esityksessä käsitelllään ilmastonmuutosta, fossiilisia polttoaineita, maailman pelastusta, synttärijuhlia, vastuun ottamista, konflikteja, turhia esineitä ja paljon muuta. Kohtaukset rytmittyvät toimivasti, lavalla tapahtuu koko ajan jotain kiinnostavaa ja esitys pitää tiukasti otteessaan. Katse harhailee välillä keskellä lavaa olevaan hiililaatikkoon, joka värjää esiintyjien jalat, kädet ja kasvot tummaksi. Heistä jää oikeita hiilijalanjälkiä lattialle.

Tykkäsin tästä tosi paljon. Koko juttu oli toteutettu niin, ettei sitä minusta voisi paremminkaan tehdä. Esitys herätti ajattelemaan sitä, miten ihmiset tuhoavat maapalloa, maailmaa ja toisiaan, mutta tämä ei silti ollut mikään saarna aiheesta "tekisit nyt sinäkin jotain tämän pallon puolesta". Vaikka kyllä esitys vähän käskeekin ajattelemaan maailmaa ja sen tulevaisuutta. Mitä jokainen voisi tehdä?

Erityisen hyviä kohtia olivat Kalle Kurikkalan laulama Mistä mä oisin voinu tietää-kappale, empatja-kohtaus, jossa Ali Ahovaara sai koko ajan kuunnella muiden murheita, loppulaulu, hirveä riita siitä, kuka oikein rikkoi rekvisiitta-maapallon sekä ammatinvalintatesti. Koko juttu oli kuitenkin täynnä hienoja hetkiä, yksityiskohtia ja tapahtumia, joten yhtä parasta kohtausta ei voi valita.

Kokonaisuudessaan hienosti onnistunut esitys, joka saa ajattelemaan eikä päästä katsojaa liian helpolla. Tämä menee 17.12 asti, suosittelen lämpimästi! Vaikuttava juttu, hienoa työtä.

Kalenteritytöt @ Hämeenlinnan Teatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!

kuvat Tapio Aulu

Kalenteritytöt-näytelmän kävin katsomassa isäni ja pikkusiskoni kanssa 16.11.

Esitys kertoo Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen naisista, jotka suunnittelevat kaikenlaisia varainhankintatempauksia. Annan (Birgitta Putkonen) mies Juha (Lasse Sandberg) sairastaa syöpää, joka lopulta vie miehen hengen. Vanhempainyhdistyksen naiset päättävät kerätä Juhan muistoksi rahaa sairaalan uuteen sohvaan, ja mikä olisikaan parempi tapa tehdä se kuin kalenterilla. Ihan kaikki eivät ole heti mukana, mutta pian naiset ovat poseeraamassa ilman vaatteita kakkujen ja keksien keskellä. Kalenteri herättää mediassa huomiota ja kohta itse kunkin täytyy pohtia, minkä takia kalenteri alun perin tehtiinkään.

Lavastus tuo heti mieleen koulun ja vanhempainyhdistyksen tilan, jossa suunnitellaan leipomuksia, joogataan, lauletaan ja vietetään aikaa. Lavastus myös tukee tarinaa ja toimii hyvin osana sitä. Erityisen hienoja ovat auringonkukat, jouluseppeleet, tähdet ja muut jutut, joita lavalle heijastetaan. Aimokoulun oppilaiden piirtämät kuvat sopivat myös hienosti koulumaisemaan.

Tässä nähdään hienoja roolisuorituksia, kaikki tekevät hyvää työtä ja hahmot ovat omia persooniaan. Erilaisista tyypeistähän vanhempainyhdistys yleensä koostuu ja tämä tulee esityksessä hyvin esille. Erityisesti Birgitta Putkosen Anna, Liisa Peltosen Maarit ja Johanna Reilinin Kirsi jäivät mieleen, kuten myös Saska Pulkkinen kahdessa erilaisessa roolissa, voi jestas sitä Make-heppua. Maiju-Riina Huttusen maskeeraaja-Ellu oli myös hauska hahmo. 

Tarina etenee rennossa tahdissa, mutta ei liian hitaasti. Siinä on mukana sopivasti arkipäiväistä huumoria ja murheita, jotka pitävät katsojan otteessaan. Ehdottomasti parhaita kohtia on naisten kalenterikuvaukset, hienoja kuvia ja jokaiselle annettiin tietysti aplodit. Kivoja kohtauksia täynnä tämä näytelmä, ei tullut hetkeksikään tylsää katsomossa.

Mukava esitys, tykkäsin. Ei liian vakava, mutta tärkeitä aiheita mukana. Sopivasti huumoria ja herkkyyttä sekä taitava porukka tekemässä, keväällä menen uudestaan nauttimaan Koivulan koulun tunnelmasta.

Mielikuvitusmurha (Arna Tuuli)

Sain kirjan vapaakappaleena, kiitos KVALITI!

Arkkitehti Joonas Rannalla ei mene asiat parhaalla mahdollisella tavalla. Hänen suuresti kunnioittama esimiehensä Kirkko-Mannila kuolee ja miehen tilalle palkataan Allan, josta Joonas ei pidä yhtään. Arkkitehtitoimistossa työskentelee sellaista porukkaa, joka koettelee Joonaksen hermoja, joten hänen on tehtävä jotain. Lohtua tuovat ajatukset murhasta, jonka suunnittelu auttaa unettomuuteen ja masennukseen. Mutta eihän sitä oikeasti voi tehdä, ei tietenkään. Vai voiko?

Luin Mielikuvitusmurhan jo vähän aikaa sitten, mutta kesti hetken, ennen kuin muodostin siitä selkeän mielipiteen. Kirjassa on mielenkiintoinen idea, hyvät henkilöt ja se on taitavasti kirjoitettu, mutta loppuratkaisu latisti vähän tunnelmaa ja jätti ristiriitaisiin tunnelmiin. Mikä tästä nyt oli totta ja mikä ei? Kuka hahmoista oli todellinen, jos kukaan?

Hahmoista tykästyin eniten Joonakseen, joka on valtavan kiinnostava tyyppi ja varsin monitasoinen mies. Hänen tarinaansa on jännittävää seurata eikä aina arvaakaan, mitä Joonas seuraavaksi keksii. Toinen kiinnostava hahmo on Hillevi, josta en ihan päässyt perille ja juuri siksi hän niin kiinnostava onkin. Muutkin hahmot ovat kirjassa sopivasti esillä ja heidän tärkeimmät luonteenpiirteensä korostuvat, jolloin tarinaa on helppo seurata.

Juoni itsessään on toimiva ja pitää otteessaan, takaumat vievät tarinaa vähän sivuraiteille ja antavat lukijalle taustatietoa. Lukija pääsee kurkistamaan Joonaksen pään sisälle ja hänen motiivinsa alkavat selkeentyä. Murhan uhri pysyy kuitenkin salaisuutena loppuun asti, enkä ainakaan minä osannut odottaa yhtään tällaista lopputulosta. Kertoja vaihtelee kirjan aikana Joonaksesta kaikkitietävään kertojaan, ja tämä on oikein toimiva ratkaisu.

Kokonaisuutena pidin kirjasta, mutta se loppuratkaisu... En ole vieläkään varma, mitä mieltä siitä olen. Tuli vähän sellainen olo, että minua huijattiin lukijana, mutta ei se huono tunne ole. Loppu haastoi ajattelemaan kirjaa ihan uudessa valossa, käymään kaikki tapahtumat läpi lopun näkökulmasta ja juurikin pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei.

Kiinnostava kirja tosiaan, kannattaa lukea.

Joulu on ihmisen paskinta aikaa @ Riihimäen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!

kuvat © Kristiina Männikkö

Queen Hyacinth (Jukka Kuronen) on koko Suomen rakastama drag queen. Siviilissä hän on Jari Salakka. Hänen siskonsa Silja (Maija Siljander) on kukkakauppias, joka ei myy hyasinttejä, koska vihaa niitä. Ja vähän siinä samalla veljeäänkin. Sisarukset päätyvät kuitenkin saman katon alle jouluna pastoripariskunnan (Katja Peacock ja Seppo Halttunen) ja stand up-koomikko Pietan (Ilona Pukkila) ansiosta. 

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota lavastukseen, värikäs ja täynnä erilaisia kukkia, tuli heti hyvä fiilis katsomoon istuessa. Ja hyvä fiilis jatkui esityksen läpi. Vaikka tarinassa oli mukana myös ikävämpiä hetkiä, perustunnelma oli silti iloinen ja hauska. Juoni oli osittain ennalta-arvattavissa, koska osasin odottaa tähän jonkunlaista onnellista loppua, en tosin ihan näin loisteliasta kun se oli. Tarina piti otteessaan ja lavatyöskentelyä oli mukavaa seurata. 

Jukka Kuronen tekee onnistuneen roolin. Hän on upea, hauska, hyväntahtoinen ja rohkea Jari sekä loistava Queen Hyacinth. Maija Siljanderin Silja on hieno hahmo myös, monitasoinen ja teeskentelemätön tyyppi, joka ehkä haluaisi tuntea veljensä paremmin mutta ei kuitenkaan tunne. Ilona Pukkila on loistava, niin Pietana kuin suntion roolissakin. Suntio varsinkin on hillitön hahmo, mutta Pietan stand up-kohtaukset toimivat myös hyvin mukana tarinassa. Katja Peacockin pastorin rouva on ihana tyyppi ja tunnistan hahmosta tuttuja ihmisten piirteitä, joihin törmää arkielämässä joka päivä. Seppo Halttunen on hyvä pastori ja tekee jokaisen kohtauksen tyylikkäästi.

Vaikka esityksen nimi joululle kuittaileekin, ei siinä silti joulua itsessään haukuta. Hyvä niin, koska minä tykkään joulusta. Vaikka näytelmän hahmojen joulu ei menekään ihan niin kuin yleensä, löytyy juhlasta uusia puolia ja kauneimpia joululauluja laulellessa oppii yhtä sun toista muista ihmisistä. 

Tässä on monta tosi hyvää kohtaa, joista pidin erityisen paljon. Mainitaan niistä nyt Jarin ja Siljan laulu-tanssi-taisteluhetki niiden kauneimpien joululaulujen jälkeen/aikana, loppukohtaus, kohtaus, jossa pahat yläastelaiset kiusaavat Jaria ja Siljaa sekä Siljan ja Jarin kuningatar-prinsessaleikki. Monta muutakin hyvää hetkeä lavalla nähtiin.

Tarina oli minusta oikein hyvä, ja drag-numeroiden, stand upin, komedian ja draaman yhdistely toimii loistavasti. Viihdyin katsomossa mainiosti ja esitys oli juuri sopivan mittainen, hetkeksikään ei tullut tylsää. Lavalla tapahtui koko ajan jotain ja esitys eteni vauhdikkaasti. Näyttelijät pelasivat hyvin yhteen ja esitys oli toimiva kokonaisuus.

Kokonaisuudessaan tykkäsin esityksestä enemmän kuin odotinkaan, en tiennyt siitä oikeastaan mitään etukäteen, joten iloinen ja positiivinen yllätys, että se olikin näin hyvä. Viihdyttävä, hauska, tyylikäs, loistelias ja koskettava esitys, minä pidin.

Mitä onni on @ Mäntsälän Teatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Mäntsälän Teatteri!

kuvat Liisa Ahokas

Eilen (29.10) oli Mäntsälän Teatterin Mitä onni on-komedian ensi-ilta.

Pekka (Pasi Jumppanen) saa vaimoltaan Liisalta (Leena Herlevi-Valtonen) idean alkaa tehdä kirjaa onnesta. Hän pyytää kuvataiteilijakaverinsa Hannun (Vesa Parkkinen) mukaan toteuttamaan kirjaa. Kaksikko alkaa kierrellä ympäriinsä haastattelemassa ihmisiä aiheesta mitä onni on? Erilaiset vastaukset saavat miehet miettimään, kannattaako onnesta sittenkään tehdä kirjaa ja mitä siihen nyt sitten kirjoitetaan.

Tässä on hyvä teksti, eläväinen ja terävä, huumori on kirjoitettu luontevasti mukaan ja kohtaukset seuraavat toisiaan sujuvasti. Vähän ensi-iltajäykkyyttä esityksessä vielä oli, mutta tästä se lähtee rullaamaan. Esitys on toimiva paketti, joten kunhan pieni jännitys väistyy niin hyvin menee.

Pasi Jumppanen tekee hyvän roolin Pekkana, hän on uskottava ja hahmosta on helppo pitää. Vesa Parkkisen Hannu nousi suosikkihahmokseni, en edes osaa sanoa miksi, mutta jotenkin oikein mainio tyyppi ja hyvin tehty rooli. Muu näyttelijäporukka tekee jokainen monta eri roolia, mainitaan nyt heistä muutama. Erkki Laukkanen ekoyhteisön johtajana on hyvä hahmo, samoin Eija Kuisman pirteä Liselotte. Koko porukka pelaa hyvin yhteen ja varsin hyvä hahmokavalkadi nähdään lavalla.

Kokonaisuudessaan oikein onnistunut esitys, muu yleisö tuntui viihtyvän ja niin viihdyin minäkin. Mitä onni on oli sellainen rento ja hyväntahtoinen, arkinen ja vivahteikas esitys, joka hymyilyttää helposti eikä ole liian vakava. Lavastus toimii hyvin, vaikka Mäntsälän suurlava on paikkana ehkä vähän hankala esittää näytelmää. Hyvin on kuitenkin ratkaistu pulmat. Valot ja äänet tuovat oman lisänsä kokonaisuuteen ja hyvin kokonaisuus toimiikin.

Mitähän se onni sitten on? Esitys sai pohtimaan tätä ja montaa muutakin kysymystä. Mitä onni on onnistui herättämään ajatuksia ja saamaan hyvälle tuulelle olematta kuitenkaan liian kevyt. Tämä oli itse asiassa enemmänkin elämänmakuista hauskuutta kuin "hei naurakaa, tää on komediaa"-hassuttelua. Hyväntuulinen ja mukava esitys siis.

Rock of Ages @ Turun Kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!

kuvat Otto-Ville Väätäinen

Eilen (21.10) oli Rock of Ages-musikaalin ensi-ilta Domino-teatterissa Turussa, jonne suunnattiin äidin kanssa odottavin mielin.

Sherrie (Anna Victoria Eriksson) lähtee kohti Los Angelesia haaveenaan näyttelijän ura. Hän törmää Drew-nimiseen wannabe-rokkariin (Mikael Saari) ja he toki ihastuvat toisiinsa, mutta pakkaa sekoittaa muun muassa rocktähti Stacee Jaxx (Veeti Kallio). Mukana soi 80-luvun paras rock.

Rock of Agesista on tehty elokuva, joka käsiohjelman mukaan jäi tappiolle mutta josta minä pidin, vaikka en nyt äkkiseltään edes muista mitä siinä tapahtui, leffan tarina kun oli erilainen kuin musikaalissa.

Minä olen vähän liian nuori muistamaan kasarihittejä tai -leffoja, toki olen niitä kuullut ja nähnyt mutta kahdeksankymmentäluku ei ole minulle kovin tuttu juttu. Rock of Agesin kaikki biisit olen kyllä kuullut, kuuntelin soundtrackin läpi muutamaan kertaan ennen kuin näin musikaalin koska odotin sitä niin paljon. Katsomossa huomasi kuinka yleisö innostui aina kun joku tosi hyvä biisi alkoi soida, esimerkiksi The Final Countdown. 

Tässähän on loistava musiikki, minun lempparibiisini musikaalissa olivat Wanted Dead or Alive, Here I Go Again, High Enough, Oh Sherrie ja Don't Stop Believin'. Bändi soitti hienosti ja musiikki kuulosti upealta. Vielä kun tähän päälle lisätään aivan mielettömän hienot laulajat, ei katsomossa voi kuin nauttia. Kyllä on paljon lahjakkuutta lavalla!

Drewn roolin tekevä Mikael Saari laulaa niin hyvin, että häntä voisi kuunnella vaikka koko päivän. Huh sentään mikä ääni! (Vaikka toki olen ennenkin kuullut, mutta aina sitä hämmästyy, kun joku noin taitavasti laulaa.) Laulamisen lisäksi kaikki muukin lavalla tuntuu sujuvan ja tekemistä on ilo katsoa. Samoin upeasti laulaa myös Sherrie eli Anna Victoria Eriksson, Stacee elikkä Veeti Kallio, Lonny (Aki Louhela), Justice Charlier (Pauliina Saarinen) ja koko muu porukka. Kuten jo mainitsin, on porukka lavalla erittäin lahjakasta ja rokki soi juuri niin kuin pitääkin!

Erityismaininta vielä Tuukka Raitalan roolille Franzina, tosi hieno! Hauskaa, taitavaa ja onnistunutta roolityötä, mahtavaa katsoa. Mainitaan vielä tanssiosuudet, hienolta näytti ja koreografiat sopivat tähän musikaaliin tosi hyvin. Ja tykkäsin myös Lonnyn ja Dennisin (Mika Kujala) Can't Fight This Feeling-duetosta.

Tykkäsin vielä kaiken muun lisäksi siitä, että niin moni biisi laulettiin englanniksi. Yleensä kaikki laulut on aina suomennettu, mutta nyt tuntui siltä kuin olisi jossain ulkomailla katsomassa kun porukka alkoi laulaa englanniksi. Mutta ei mitään, myös suomennokset toimivat mainiosti. Näitä biisejä kuuluu soittaa kovaa ja mahtavasti ja niin soitettiinkin. Välillä kuitenkin sanat hukkuivat musiikin sekaan, mutta se ei vaikuttanut tarinan seuraamiseen vaikka ei ihan jokaista vuorosanaa kuullutkaan. 

Kokonaisuudessaan Rock of Agesia kannatti siis odottaa, kaikki sujuu ja show on näkemisen arvoinen. Viihdyttävä, vauhdikas, tyylikäs, hauska ja täynnä lahjakkuutta.

Näytelmä joka menee pieleen @ Tampereen teatteri

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!

kuvat © Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Lähdettiin tänään isäni kanssa kohti Tampereen Teatteria ja Näytelmä joka menee pieleen-päivänäytöstä.

Harrastajateatteriryhmä elikkä Polytekninen Draamaseura on löytänyt esitettäväksi täydellisen brittiläisen murhamysteerin nimeltään "Murha Havershamin kartanossa". Harjoitukset ovat olleet käynnissä viikkoja ja nyt on esityksen aika. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan niin kuin pitäisi ja sitten alkaakin mennä asiat niin pieleen kuin vain mennä voi.

Mainitaan nyt ensimmäisenä lavastus. Aivan mahtava ja toimii myös loistavasti, seinät kaatuilevat ja tavarat lentelevät juuri oikeissa kohdissa. Tarkkaa on varmasti tämän näytelmän tekeminen, kaiken pitää tapahtua aikalailla just eikä melkein jotta katsoja saa parhaat mahdolliset naurut. Ja niin kaikki tapahtuukin, en ole aikoihin nauranut näin makeasti! Koko muukin katsomo tuntui hytkyvän naurusta, lisäksi väliajalla kuuli hekotusta ja ylistäviä kommentteja, samoin esityksen jälkeenkin. Nerokkaasti on koko homma toteutettu ja kaikki toimii, joten ei ihmekkään että yleisö nauttii.

Näyttelijät ovat kaikki mielettömän taitavia, show rullaa eteenpäin ja erilaiset sattumukset saavat kerta toisensa jälkeen purskahtamaan nauruun. Ketään ei oikeastaan pysty nostamaan toisten yläpuolelle, koko näyttelijäporukka tekee niin hyvää ja varmaa työtä että ei voi kun ihailla (ja nauraa).  Hahmoista tykkäsin eniten Tomi Alatalon näyttelemästä ääni- ja valomiehestä, joka taisi samalla olla myös kuiskaaja ja oli myös aikamoinen Duran Duran-fani. Myös Arttu Ratisen rooli Cecilinä on hieno.

Varsin herkullisia kohtauksia on näyttämöllä lähes koko ajan, mutta varsinkin loppupuolella Mari Turunen ja Pia Piltz saavat nauruhermot kutisemaan. Näyttelijäporukka pelaa niin hyvin yhteen, että jokaisessa kohtauksessa on aina jotain hyvää ja hymyilyttävää. Välillä hirvittää näyttelijöiden puolesta, niin vauhdikasta menoa lavalla on ja tuntuu siltä, että jos joku nyt oikeasti tekee virheen niin voi sattua. Hyvin tuntuvat kuitenkin lavallaolijat tietävän mitä tekevät.

Näytelmä joka menee pieleen onnistuu monessa asiassa eikä itseasiassa epäonnistu oikein missään. Teatterista lähtiessä on ihanan hyvä fiilis ja pitkin päivää on tullut hymähdeltyä milloin millekin näytelmän hetkelle. Todellakin haluan nähdä tämän uudelleen ja nauraa lisää. Nautin esityksestä valtavasti, ehdottomasti kaikilla mittareilla yksi parhaimmista joita olen nähnyt.

Oli myös hyvä ensikosketus Tampereen Teatteriin, vaikka onkin vähän pidempi välimatka niin varmasti aletaan käymään useammin siellä päin.

K18 (Johanna Hulkko)

Bongasin Kärkkäisen kirjaosastolta Johanna Hulkon K18-kirjan ja se kuulosti juuri siltä, että hyvä lukukokemus olisi taattu, joten ei muuta kun lukemaan.

Aksu jää kotiin koira- ja talovahdiksi muun perheen suunnatessa Imatralle. Luvassa on siis tyhjä talo ja sen herruus, pelaamista, vähän juomaa ja seuraa, jota Maria The Sirkusbeibe ei välttämättä hyväksyisi. 

Takakannessa kirjan sanotaan olevan "rento romaani nuoruudesta" ja näin se tosiaan onkin. Hymyilin monelle kohdalle ja pystyin helposti näkemään tilanteet sieluni silmin, osaan pystyin vähän samaistumaankin. Teksti on sujuvaa ja Sylvester Kivelän valokuvat tuovat tarinaan lisämaustetta. Juoni kulkee eteenpäin kevyesti ja teksti pursuilee eläväistä puhekieltä sekä hyväntuulista nuoruutta ja elämää.

Oikein mainio lukukokemus tämä oli, hyvä fiilis jäi ja erityisen kivat hahmot kirjassa. Aksu on hurmaava ja fiksu nuori mies, vähän kyllä menee välillä kovaa ja välillä taas ei, mutta kertojana hauska, nokkela ja luonteva. Muut henkilöt jäivät vähän Aksun varjoon, mutta heille oli kirjoitettu hyviä piirteitä ja toimivia hetkiä. Kenessäkään sivuhenkilössä ei ollut mitään ärsyttävää vaan he sopivat oikein hyvin tarinaan.

Hyvä kirja siis. Ei turhaa kaunistelua tai siistittyä kieltä, Aksu kertoo kuten lukioikäiset pojat nyt kertovat, tutulta kuulostaa minun korviini. Arkiset tilanteet ovat kiinnostavia ja niistä lukee mielellään, sillä ne on kirjoitettu kiehtovasti ja lukijan mielenkiinto herää jo tarinan alussa. Kirja on nopealukuinen ja sen lukee vaikka yhdeltä istumalta. Tarina pitää otteessaan eikä ole liian vakava, vaan hauskalla tavalla juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Elikkä hyvä, elämänmakuinen, hymyilyttävä ja mielenkiintoinen.

Sylvi @ SUPER teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos SUPER teatteri!

kuvat © Juha Peurala

Tänään suunnattiin äidin kanssa Lahteen SUPER teatteriin katsomaan Minna Canthin Sylvi-näytelmää.

Meillä oli äidinkielen kurssilla luettavana Canthin Anna Liisa, joka oli minusta ihan hyvä mutta ei kuitenkaan jäänyt mitenkään erityisesti mieleen. Sylvistä huomasin heti samoja piirteitä, esimerkiksi samoja vuorosanoja/lauseita ja hahmojen piirteitä, mutta tarina oli mielenkiintoisempi tai sitten oli kivempi katsoa näytelmää kuin lukea se.

Orvoksi jäänyt Sylvi (Anni-Maija Koskinen) on mennyt nuorena naimisiin 18 vuotta vanhemman Akselin (Anssi Hyvönen) kanssa. Paikkakunnalle palaa Sylvin lapsuudenystävä Viktor (Petri Knuuttila), jonka kanssa lempi pian leimahtaa ja Sylvi on kahden miehen välissä. Aksel on hänen miehensä, mutta Viktor on Sylvin rakkaus. Viktorin sisko Alma (Roosa Vilèn) koettaa takoa järkeä kummankin päähän samalla kun Sylvi ja Viktor rakastuvat yhä enemmän.

Näyttämö on pieni ja siellä on lavasteena kaksi tuolia sekä pöytä. Katsomo on myös pieni, yleisö on lähellä näyttelijöitä ja tapahtumia. Se sopii tähän paremmin kuin hyvin, tuntuu kuin seuraisi vierestä jonkun tutun elämää. Ilmeet ja eleet erottaa hyvin, tunteet tulevat iholle ja hetkeksikään ei voi irrottaa katsettaan näyttämön tapahtumista. Tarina pysyy tiiviinä ja sujuvana, ei ole mitään turhia hitaita kohtia tai haparointia, vaan kaikki tehdään niin että se onnistuu.

Anni-Maija Koskinen on upea, Sylvistä tulee esiin monta puolta, rooli on herkkä ja voimakas sekä tyylikäs ja vivahteikas. Erittäin taitavasti tulkittu hahmo ja hieno roolisuoritus. Mahtavaa. Anssi Hyvösen Aksel ehtii muutamaan kertaan jo kauhistuttaa, vaikka kuinka etsin hahmosta jotain kivaa niin oli mies aika ikävä. Hyvönen tekee kuitenkin mainion roolin Akselina vaikka roolihahmo ei ollutkaan mieleeni, liian pelottava. Hyvösen toinen rooli, herra Hake, on myös hyvin tehty ja vähän jo miellyttävämpi hahmo tällä kertaa.

Viktor on minusta kiva tyyppi, vaikka vähän ehkä pelkuri tai hölmö mutta kuitenkin vaikuttaa ihan hyväntahtoiselta ja vähän väärinymmärretyltäkin jossain vaiheessa. Petri Knuuttila tekee onnistuneen roolin ja Viktorin tunteet ovat hyvin esillä. Roosa Vilènin Alma on toimiva hahmo, vähän hukassa ja turhautunut veljensä ja Sylvin rakkaudentunnustuksista. Hyvin tulkittu Alman harmitus ja huoli siitä, miten kielletty rakkaustarina päättyy.

Toivoin tälle onnellista loppua (kuten totta kai kaikille tarinoille, mitenkäs muutenkaan) mutta jäin vähän ristiriitaisiin ajatuksiin. Eihän se nyt ihan iloisesti loppunut, mutta silti jäi päällimmäiseksi hyvä fiilis näytelmän jälkeen. Vaikka esityksessä oli vähän ankeita kohtia ja kaikki toivo tuntui hetkittäin menetetyltä, jostain vain pääsi lupaus paremmasta pilkahtamaan tarinan sekaan ja kaikki kääntyi paremmin päin. Loppu jäi myös vähän auki, eihän sitä tiedä miten tarina tästä jatkui ja kuinka onnellisesti vielä kävikään.

Hieno esitys oli tämä, erittäin hyvät näyttelijät tekemässä ja kiva katsoa, oli parempi kuin odotinkaan! Vahva suositus Sylville, itse tykkäsin tästä kovasti. 

Hylje @ OMS-teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos OMS-teatteri!

Jaxuhalli viihdyttää lapsia
kuvat Jussi Rekiaro

Konepajan Brunossa sai tänään ensi-iltansa Hylje-niminen musta musikaalikomedia, jossa nähdään myös draamaa ja improvisaatiota. Eilen minä ja äiti suuntasimme uuteen, syksyllä 2015 perustettuun OMS-teatteriin katsomaan musikaalin kenraalia.

Mainosmies Ilmari (Erik Mashkilleyson) menee ruotsinlaivalle töihin Jaxuhalli-maskotiksi ja etsii siinä samalla itseään. Laivalle tulevat myös hänen naisystävänsä Enni (Sanna-Mari Metsi), Marcus (Kaarlo Laite) ja Rebecca (Hanne-Maaria Nykänen) sekä heidän tyttärensä Cecilia (Myy Lohi), mainostoimiston pomo (Sandy Stolpe) ja tämän elämänkumppani Adiemus (Juha-Matti Kahilakoski) sekä muuta risteilyporukkaa.

Musikaalin musiikki ja koreografiat ovat monipuolisia ja tyylikkäitä, taitavia tanssijoita ja näyttelijöitä sekä laulajia ja muusikoita lavalla. 12-henkinen bändi soittaa hienosti ja välillä katse harhailikin enemmän soittajissa kuin näyttelijöissä.

Vaikka kyllä niitä näyttelijöitäkin katselee mielellään. Varsinkin Cecilian roolin tekevä Myy Lohi on loistava, tulkitsee lapsen roolin luontevasti ja on hienon roolityön lisäksi mainio laulaja. Cecilia on hyvä hahmo, fiksu ja terävä nuori tyttö joka saa monen ihmisen ajatukset sekaisin. Toinen hyvä ja mielenkiintoinen hahmo on Adiemus, joka jää sopivalla tavalla vähän etäiseksi mutta on kuitenkin aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja muutenkin varsin mainio tyyppi. Juha-Matti Kahilakoski myös laulaa hienosti.

Myös Erik Mashkilleysonin Ilmari on kiva hahmo, sympaattinen ja mukavan oloinen mies, joka luultavasti oppii kuin oppiikin asian tai pari itsestään laivalla ollessaan. Laulu sujuu ja hahmo on hyvin tulkittu. Mainitaan vielä Hanne-Maaria Nykäsen Rebecca, tosi hyvin tehty rooli!

Hienot valaistukset ja kekseliäät lavastukset tässä on. Kolme trukkia ajelee ympäri hallia ja valot värjäävät hienoja kohtauksia. Yhdessä vaiheessa nähtävä polkupyöräkohtaus saa hymyn huulille. Välillä musiikki meinasi olla hiukkasen lujalla eikä laulujen sanat ihan erottuneet, mutta suurimman osan kyllä kuuli.

Maskotit ovat minusta aina olleet pelottavia, koska ikinä ei voi tietää kuka siellä sisällä oikein on. Jaxuhalli ei kuitenkaan kauhistuttanut lavalla vaappuessaan kun vähän väliä hylkeen pää lähti ja Ilmari tuli näkyviin. Uskaltauduinpa halaamaan Jaxua väliajalla! Oikein pehmeä tyyppi oli hän.

Kokonaisuudessaan Hylje on oikein hieno ja tyylikkäästi toteutettu musikaali, mielenkiintoinen tarina ja hieno porukka tekemässä. Menkäähän ihmeessä katsomaan, esitykset 28.10 asti!

Adiemus esittelee Saludo-mainosta

Finnhits @ Hämeenlinnan teatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Hämeenlinnan teatteri!

kuvat © Hämeenlinnan teatteri/Tommi Kantanen

Finnhits Hämeenlinnan teatterissa kiinnosti heti kun sen ilmoitettiin tulevan ensi-iltaan joten ei muuta kuin koko perhe autoon ja kohti Hämeenlinnaa ja tuttuja säveliä!

Huoltoaseman baarissa erilaiset henkilöt laulavat karaokea ja elävät elämäänsä. He ovat baarissa yhdessä ja yksinään, kaikki tuntevat toisensa. Baarissa nähdään Mira (Maiju-Riina Huttunen) ja Juhis (Saska Pulkkinen), Jorma (Lasse Sandberg) ja Seija (Anneli Ranta/Katariina Kuisma-Syrjä), Kale (Mikko Töyssy) ja Minna (Lotta Huitti) sekä Lissu (Birgitta Putkonen). Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja muuttuvat matkan varrella.

Eilen esityksen jälkeen ensimmäinen sana, jolla halusin kuvailla sitä, oli ihana. Ja on edelleen. Ihanan elämänmakuinen, ihanan monipuolinen, ihanan viihdyttävä ja hieno esitys. En tiennyt kovin tarkasti että mistäs tämä nyt kertoo, mutta heti ensihetkistä lähtien tiesin tykkääväni esityksestä ja paljon. 

Suurimman osan esityksessä kuultavista lauluista olen joskus kuullut, mutta muutama uusikin mahtui joukkoon, kuten Cuba, Paint it black ja Kapakkaenkeli. Finnhitsin parasta antia olikin nämä lauluosiot, taitavia laulajia ja hienot ja vauhdikkaat koreografiat (Sari Louko), kyllä oli kivaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Erityisesti Saska Pulkkisen vetäisemä Paint it black ja koko porukan esittämä Tankero's love olivat hienoja, sekä upeaäänisen Mikko Töyssyn laulama Kaksi lensi yli käenpesän ja Rotunainen jonka esitti Lotta Huitti olivat huikeita. Hyviä laulajia mukana ja kivoja kappaleita.

Tähän mahtuu tosi paljon hienoja kohtauksia ja hetkiä, pelkkiä näyttelijöiden ilmeitä ja eleitä joista tykkäsin kovasti ja myös isoja kokonaisuuksia jotka ovat mainioita. Henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan ihania ja heidän tarinaansa seuraa mielellään. Erityisesti tykkäsin Jormasta, Juhiksesta ja Mirasta. Ja bändi veti hyvin, eli Lauri Malin, Antti Paranko/Marko Karhu, Kalle Penttilä, Aleksi Aromaa ja William Suvanne. 

Tarina oli vähän irtonainen ainakin vielä, mutta se ehtii tässä kehittyä ja muotoutua, ensi-ilta lupaili ainakin hyvää showta joten hetken päästä tämä on varmasti jo tosi upea! Minun tekisi mieli mennä katsomaan heti uudestaan. Välillä äänentoisto tuntui olevan vähän hiljaisella tai ääni tuntui katoavan (tai sitten minulla on huono kuulo) mutta tämä ongelma esiintyi vain pari kertaa ekalla puoliskolla ja sen jälkeen kuului hyvin.

Kokonaisuutena Finnhits oli siis todellakin minun makuuni, tykkäsin siitä paljon ja menen varmasti katsomaan vielä uudelleenkin!

Sielujen sininen silta (Mariel Pietarinen)

Sain kirjan vapaakappaleena, kiitos KVALITI!

Sielujen sininen sita on Kavionjälkiä sydämessä-kirjasarjan neljäs osa. Sain sen viime perjantaina ja lopettelin lukemisen lauantaina, eli pakko oli heti lukea.

Lomasaarella ollaan täydessä työn touhussa, kun vanhoja rakennuksia korjataan ja hevosille suunnitellaan tiloja saarelle. Lindakin pääsee saarelle auttamaan remontissa ja näkemään Susannea ja Joonatania. Myös Lindan paras kaveri Minttu pääsee mukaan. Kunnostaminen sujuu loistavasti, kunnes joku alkaa tuhota paikkoja ja rikkoa korjattuja huoneita. Yrittääkö joku estää remonttia tapahtumasta? Entä mikä on sielujen sininen silta, josta Marcus höpisee?

Kirja alkaa Loimarannan tallilta, jossa ärsyttävä Vivi-tyttö on päättänyt varastaa Lindan hoitohevosen Fian. Eihän sellainen nyt käy! Lindalla on kuitenkin kiireitä ja koulukin on vähän kärsinyt kun kaikki aika kuluu tallilla. Vielä kun pitäisi saarellakin ehtiä käymään. Mitä jos aikaa ei riitä Fiadoralle?

Kuten sarjan edellisetkin osat, Sielujen sininen silta on nopea lukea, teksti on sujuvaa ja kirjasta jää hyvä fiilis. Pietarinen kirjoittaa eläväisesti ja kuvailevasti, tapahtumat seuraavat toisiaan ripeässä tahdissa ja kirja pitää otteessaan. 

Kirjassa ei tapahdu hirveästi mitään uutta, vaikka saaren kartanoa ja tallia kunnostetaankin ja pari uutta haamua ilmestyy mukaan. Kirjan tapahtumat ovat aika rauhallisia, kunnes lopussa alkaa sitten tapahtua ja vauhdilla. Haamuja ilmestyy, Linda katoaa ja kartanon sotkija on vähällä jäädä kiinni. Tunnelma alkaa muuttua jännittäväksi ja vähän jo hirvittää. Mitäs tässä oikein tapahtuukaan vielä?

Lindan ja Joonatanin välillä ei  tapahdu kauhesti, mitä nyt molemminpuolista kiusoittelua koko ajan. He ovat kyllä hauska parivaljakko, kiva lukea kaikkia Linda ja Joonatan-kohtauksia. Miroa tässä kirjassa oli liian vähän, hän vain käväisi kerran tallilla ja sen jälkeen ei poikaa näkynyt. Hyvä kohtaus se kuitenkin oli, jossa Miro oli mukana. Vahvistaa edelleen tätä Miro vs. Joonatan-asetelmaa. 

Uudet haamut, Lovisa ja tämän Frozen-heppa, sopivat tarinaan ja lopulta johdattavat sielujen sinisen sillan luokse, mutta eivät ole niin isossa osassa kuin edellisten kirjojen haamut. Haamukohdat on hyvin kirjoitettu ja pieni jännityksen värinä tulee aina kun haamuja näkyy.

Viimeksi luulin, että saarella olisi jo hevosia, mutta eipä ollut vielä. Kohta niitä kuitenkin varmaan tulee sinne. Kylläpä odotan jatkoa tälle, tarina pitää niin hyvin otteessaan ja henkilöt ovat kivoja ja tuntuvat jo tutuilta. Oikein koukuttava sarja siis!

Miehen kylkiluu @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos LKT!

kuvat Lauri Rotko

Pakattiin koko perhe lauantaina 1.10 autoon ja suunnattiin Miehen kylkiluu-esityksen ensi-iltaan Lahden kaupunginteatteriin.

Apteekkari Jussi Ollenbergillä (Tuukka Leppänen) on kaunis vaimo Elli (Liisa Loponen) sekä kaunis apteekkioppilas Aina (Anna Andersson), joka vetää häntä puoleensa. Apteekin apumiehellä Tuomaksella (Mikko Pörhölä) riittää myös vientiä, sillä häntä havittelevat apteekin taloudenhoitaja Amalia (Raisa Vattulainen) ja tohtori Yrjö Kallion (Jari-Pekka Rautiainen) taloudenhoitaja Miina (Lumikki Väinämö). Myös Amalian veli, suutari Topias (Mikko Jurkka) on puolisoa vailla. Kuka saa kenet ja kuka onkaan kenenkin rakkaus? Se selviää tässä tarinan aikana.

Ensimmäiseksi mainittakoon lavastus, aivan ihanan näköinen ja toimii loistavasti! Kaikki pienet yksityiskohdat ja koko näyttämökuva kiinnittävät huomiota ja näyttelevät oman osansa tarinassa. Myös musikantit Satu Lång ja Martti Peippo sekä heidän kauniit sävelensä sopivat esitykseen.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja esitys meni jo ensi-illassa rennosti ja sujuvasti eteenpäin. Eniten pidin Liisa Loposen roolista Ellinä, hän oli oikein hyvä ja ilmeikäs. Tunteet ja ajatukset tulivat selkeästi esiin ja rooli oli kivan monipuolinen. Myös Jari-Pekka Rautiainen oli Yrjönä tosi hyvä, en ole häntä kovin montaa kertaa lavalla nähnyt mutta tämän esityksen perusteella haluan kyllä nähdä. Mikko Pörhölä on hauska ja sympaattinen Tuomaksena, joka joutuu kahden naisen pyöritykseen eikä oikein haluaisi sanoa kummallekkaan ei. Myös muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan ja heillä on paljon hyviä hetkiä lavallla.

Tässä oli myös tasavahvat ensimmäinen ja toinen puoliaika. Vähän kyllä kallistun toiseen puolikkaaseen, mutta se ei silti ollut mitenkään selkeästi parempi vaan esitys pysyi kasassa ja luontevana molemmilla puoliskoilla. Kiva myös ettei ollut esirippua edessä kun yleisö tuli saliin, vaan oli mahdollisuus ihastella lavastusta jo ennen esityksen alkua niin pystyi sitten keskittymään siihenkin, kun oli jo hetken tutustunut maisemaan.

Kokonaisuudessaan tykkäsin tästä kyllä, oikein hauska ja kevyt, kesäinen ja hilpeä esitys, jossa on tarinaa ja paljon hyviä hahmoja. Jossakin vaiheessa menen uudestaan katsomaan, kiva nähdä miten esitys on tästä vielä muuttanut muotoaan, varmasti kehittyy vielä vaikka olikin ensi-illassa jo aivan mainio. 

Taisto @ Valtimonteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valtimonteatteri!

kuva: Heidi Bergström

Minähän en ole ikinä ennen nähnyt monologia. Muutama esitys on kiinnostanut mutta kun en ole kuitenkaan sitten mennyt. Nyt kuitenkin istuttiin äidin kanssa Valtimonteatterin katsomoon Taistoa katsomaan.

Taistoa kuvaillaan niin, että se on "indie-hengessä toteutettu kulttiesitys teatterin tekemisestä Suomessa vuonna 2016." Ja näinhän se on. Lavalla on Karlo Haapiainen joka oli minulle uusi mutta mieluinen tuttavuus. Alussa hän kiertää lavaa hiljaa eikä puhu mitään, eikä puhu yleisökään. Sitten esitys lähtee kunnolla käyntiin ja yleisö on ihan mukana, nauraa ja hymähtelee myöntelevästi.

Lavalla tulee esiin teatterijuttuja ja -kliseitä, niille haistatellaan ja naureskellaan hyväntuulisena ja välillä tuohtuneena. Esitys pitää tiukasti otteessaan ja silmät seuraavat esiintyjän tekemisiä herkeämättä. Yleisölle kerrotaan juttuja joihin pitää reagoida, yleisöltä kysellään ja yleisöä ihmetellään. Mekö tulimme tätä katsomaan vapaaehtoisesti? Teatteriin? Kamalaa.

Lavalla nähdään myös esitystreenejä ja tarkkaa golfia, perunateatterin jäsenet lentelevät ja tehdään monologi, se on kuningaslaji. Niin tuntuu olevan, sanoisin minäkin ensimmäisen monologikokemukseni jälkeen. Olen iloinen että se oli tämä esitys. 

Karlo Haapiainen on lavalla tosi hyvä. Ilmeikäs, pitää yleisön otteessaan ja saa yleisöstä esiin reaktioita. Hän pitää esityksen kasassa ja vie tarinaa luontevasti eteenpäin. Hyvä että uskalsin hengittää kun lavalla oli hiljaista, koska hiljaisuus kuului siihen hetkeen kuten nauru johonkin toiseen hetkeen.

Kun esitys alkoi lähestyä loppua, olisin voinut katsoa sitä vielä kauemminkin. Loppu sai hymyilemään, loppuuko tämä nyt, kumartaako se vai ei? Hymy huulilla istuin muutenkin melkein koko ajan, hyväntuulinen vaikkakin kriittinen monologi tämä oli.

Kyllä siis. Tykkäsin tästä oikein paljon, kiitos onnistuneesta esityksestä Taiston porukalle!

Teit meistä kauniin

kuvat © Lars Johnson

Käytiin eilen katsomassa koko perheen kanssa Teit meistä kauniin-elokuva, joka kertoo Apulanta-yhtyeen syntytarinasta. Vaikka bändi ei ole minulle kovin tuttu muutamaa biisiä lukuunottamatta, oli elokuva silti kiinnostava ja viihdyttävä.

Toni (Tatu Sinisalo) muuttaa äitinsä kanssa Heinolaan ja törmää vähän ajan kuluttua Anttiin (Roope Salminen) ja tämän kaveriin Sipeen (Teppo Manner) joiden kanssa perustaa bändin. Bändin nimeksi tulee Apulanta. Basistiksi saadaan vaihto-oppilasvuottaan Suomessa viettävä Mandy (Mimosa Willamo), johon Sipe iskee silmänsä. Mandyn lähdettyä takaisin kotiin basson varteen otetaan Tuukka (Iiro Panula). Tarinaan punoutuu mukaan niin bändin alkuhetket kuin poikien kasvutarina.

Kokonaisuudessaan leffa oli oikein toimiva, vähän hidastempoinen mutta viihdyttävä ja sopivan mittainen. Se onnistui herättämään tunteita, tuli niin naurettua kuin vähän liikututtua myös. Elokuvan musiikki (ja nimenomaan siis taustamusiikki, ei nämä Apulannan biisit) toimi tosi hyvin ja sopi kohtauksiin. Myös Apiksen biisit istuivat leffaan (tottakai) ja kyllähän sieltä tutun kuuloista musaa tuli.

Eniten tykkäsin Teppo Mannerin roolisuorituksesta Sipenä, hän oli ilmeikäs ja herkän oloinen nuori mies ja tekee kyllä hyvän roolin. Myös Iiro Panula onnistuu hyvin ja hänen Tuukkansa on hyvin kiinnostava hahmo. Roope Salmisen Antti on kiihkeästi punk-aatteen takana ja hänellä on pari tosi hyvää kohtausta joita olisin katsonut kauemminkin, hyvä hahmo oli tämäkin. Leffan hienoimman kohtauksen sai näytellä Tatu Sinisalo, se Tonin sillan alla riehuminen oli vaikuttava, vielä kun niin voimakas musiikki soi taustalla ja kohtaus oli kuvattu hyvin niin meikäläinen ei voinut silmää räpäyttää ettei hetki mennyt ohi. Vau. Tonin hahmo oli myös siltakohtauksen ulkopuolella hyvin toteutettu.

Tämähän toki perustuu tositapahtumiin, mutta koska hahmot tai bändin historia ei ollut minulle tuttu, pystyin katsomaan tarinaa puhtaalta pöydältä. Tämä oli mukava leffakokemus, muutkin perheenjäsenet tykkäsivät ja kehuivat näyttelijöitä. Minusta kuvauspaikat oli valittu oikein hyvin ja kuvaus itsessään oli toimiva. Myös näyttelijät onnistuivat hyvin ja leffa tavoittaa vrmasti Apulannan alkuhetkien tunnelmia ja nuorten miesten tunteita hyvin.

Sirkus Finlandia 40 vuotta

Minulla ja isälläni on lähes jokavuotinen perinne käydä katsomassa Sirkus Finlandian show kun se tapansa mukaan Mäntsälässä vierailee, ja tänävuonna se olikin sirkuksen 40-vuotis juhlanäytös.

kaikki kuvat © Susanna Salmi

Calle Jr., Ignat, Maria, Sofia ja ihastuttavat hevoset.

Sandor Donnert 

Donnert's Family

Catwall - tämä oli hurjan hauskan näköistä! 

Liina Aunola

Tänä vuonna ohjelma oli oikein onnistunut, kaikki esiintyjät taitavia ja show vyöryi eteenpäin sopivaa vauhtia, ei tullut hetkeksikään tylsää. Parhaimpia esityksiä tällä kertaa olivat kanadalainen Catwall, Sandor Donnertin hevosen selässä jongleeraus ja suomalainen Marko Karvo. 

Hieno oli myös suomalaisen Liina Aunolan ilma-akrobatia, kyllä näytti upealta kun hän hiukset hulmuten keinui teltan katonrajassa. Kokonaisuudessaan siis kiva show ja tykkäsin paljon, aloin jo suunnittelemaan josko sitä menisi vielä kerran katsomaan tämänvuoden ohjelman, niin monia huipputyyppejä oli mukana!

Rich Metiku

Dianan suloinen mäyris, valloittava pikkukaveri

Rob Torres

Aleksi Martin

Justin Case

Marko Karvo

Housut pois @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos  LKT!

kuvat Tarmo Valmela

Eilen oli Housut pois-musikaalin ensi-ilta Lahden kaupunginteatterissa ja sinnehän meikäläinen suuntasi.

Housut pois kertoo porukasta entisiä tehdastyöläisiä, jotka tarvitsevat rahaa mutta joilla ei ole töitä. Jerry (Tuukka Leppänen) saa idean alkaa kavereineen strippareiksi nähtyään, miten naiset villiintyivät kun sellainen paikkakunnalla vieraili. Kaverit eivät heti ole mukana, mutta Jerry alkaa sinnikkäästi vakuutella, ettei heillä ole muuta menetettävää kuin housunsa. Jerry on eronnut ja jos ei elatusmaksuja pian ala ilmestyä, ei hän saa kohta nähdä poikaansa Nathania (Danil Schröder/Christian Ruotanen). Siksipä olisi pian saatava rahaa ja kaverit mukaan tanssiryhmään.

En oikeastaan tiennyt musikaalista tai tarinasta kovin paljon mitään, mutta se ei haitannyt yhtään. Juoneen pääsi heti sisään ja tarina kulki selkeästi. Tykkäsin heti lavastuksesta, lavaa oli käytetty hyvin kokonaisuutena ja siellä liikuttiin eri tasoissa. Puvustus oli monipuolinen ja toimiva sopien myös musikaalin ajan henkeen.

Jerryn kokoama tanssiporukka eli Jerry itse, Dave (Mikko Jurkka), Malcolm (Panu Kangas), Noah "Härkä" (Henry Hanikka), Ethan (Timo Välisaari) ja Harold (Mikko Pörhölä) tekee hyvää työtä. Porukka pelaa hyvin yhteen ja heidän keskinäiset suhteensa kehittyvät musikaalin edetessä. Tanssikin alkaa kankean alun jälkeen sujumaan ja miehet vapautumaan. 

Tuukka Leppänen on hieno Jerry, laulaa ja tanssii upeasti ja näytteleekin niin hyvin, että häntä katsoisi vaikka koko päivän. Kaikki tunteet tulevat selkeästi esille ja Jerrystä muodostuu mukava tyyppi. Mikko Jurkka on tosi hyvä Jerryn parhaana kaverina Davena, hänkin esittää tunteensa selkeästi ja on monivivahteinen tyyppi. Kaikki nämä tanssimiesten näyttelijät tekevät hyvät roolit ja hahmot ovat todellisia ja kiinnostavia.

Ensi-illassa nähty Danil Schröder on oikein mainio Nathan ja isä ja poika-kohtaukset toimivat tosi hyvin. Mainittakoon vielä "Kone" (Jarkko Miettinen), joka siis oli tämä strippari, joka innosti nämä muut miehet kokeilemaan samaa. Hyvä rooli ja hyviä kohtauksia tällä tyypillä. Myös Satu Säävälä on railakas ja hauska Jeanette-pianisti, joka kannustaa tanssiryhmän harjoittelemaan kovemmin. Loppu porukka tekee myös hienoa työtä, tanssii ja laulaa taitavasti ja pitää yleisön hallussaan.

Odotin tämän olevan kevyempi, mutta tässähän olikin hyvä tarina ja hienot hahmot, todellisia tilanteita ja myös huumoria. Musiikki oli monipuolista ja kivaa kuunneltavaa, suomennokset toimivat ja biisit sopivat tarinaan hyvin.  Paljasta pintaakin toki näkyi mutta en nyt paljasta kaikkea (eri asia paljastetaanko lavalla sitten?).

Tässä on paljon hyviä kohtauksia, oikeastaan sellaisia "turhia" kohtia ei ole ollenkaan. Hauskoja juttuja on paljon, mutta myös niitä vakaviakin kohtauksia joista minä niin tykkään. Ilmeet ja eleet merkitsevät tässä tarinassa paljon ja myös liikkeet. Tässä näyttelijät onnistuvat hienosti ja heitä on ilo katsoa lavalla.

Vähän ensi-ilta jäykkyyttä oli kai ilmassa, mutta kyllä toimi ainakin minulle tämä juttu. Seuralaiseni nauttivat myös musikaalista ja tullaan jollain porukalla uudelleenkin katsastamaan. Kiinnostavaa nähdä miten hahmot ja tarina tästä kasvavat, lupaavalta näytti ainakin ensi-illassa. Onnistunut musikaali ja onnistuneet näyttelijävalinnat myös, oikein hyvä!

Kiviä taskussa @ Helsingin kaupunginteatteri

kuvat Tapio Vanhatalo

Eilen näin Kiviä taskussa-esityksen toiseen kertaan mukanani kolme jotka eivät vielä olleet esitystä nähneet.

Kiviä taskussahan on saanut ensi-iltansa jo 24.10.2002 ja siitä lähtien parivaljakko Martti Suosalo ja Mika Nuojua on saanut esittää tarinaa loppuunmyydylle salille. Rooleja on 15 ja näyttelijöitä kaksi, eli tekemistä herroilla riittää.

Charlie (Suosalo) ja Jake (Nuojua) menevät avustajiksi amerikkalaisen elokuvan kuvauksiin ja tapaavat kuvauksissa monenlaisia ihmisiä, esimerkiksi innokkaan ohjausassistentin Erinin (Nuojua), ihastuttavan filmitähden Caroline Giovannin (Suosalo) ja tämän henkivartijan Jockin (Suosalo).

Ovat nämä herrat kyllä taitavia, esitystä on nautinto katsoa eikä malttaisi lähteä väliajalle saati sitten kotiin. Nauraa saa ja kunnolla, sekä nauttia tarinasta ja varsin värikkäistä hahmoista. Esityksessä ei oikeastaan ole mitään huonoa ja se on hioutunut vuosien varrella teräväksi ja sujuvaksi, huumori toimii ja kaikki onnistuu. Ehdottomasti yksi parhaista jutuista mitä olen nähnyt ja toivottavasti ehdin näkemään vielä uudestaan, tästä ei saa tarpeekseen. 

Sekä Suosalo että Nuojua saavat muutettua itsensä hahmosta toiseen sujuvasti ja nopeasti, pienillä eleillä lavalle ilmestyy milloin kukakin. Taitavaa työskentelyä ja yleisö pysyy näyttelijöiden ja tarinan otteessa tiukasti. Muutama vakavakin kohtaus mahtuu mukaan, mutta pääosin aina joku katsomossa hekotteli ja yleensä koko yleisö samaan aikaan. Tyylikäs tanssikohtaus sai ansaitsemansa aplodit ja myös loppukiitokset raikuivat pitkään. 

Kiviä taskussa on mahtava, hauska ja kertakaikkiaan onnistunut esitys.

Komisario Palmun erehdys @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

kuvat © Henrik Schütt

Pakattiin eilen eli maanantaina koko perhe autoon ja lähdettiin Arena-näyttämölle selvittelemään rikoksia Komisario Palmun erehdys-näytelmän tahdissa.

Vaikka ehkä olenkin nähnyt tämän Palmu-elokuvan, voin kyllä sanoa että en muista siitä mitään. Näinpä minulla ei ollut mitään vertailukohtaa eikä hajuakaan murhaajasta. Siinäpä sitten aloin arvailemaan alusta asti kuka se on - ja tiesin oikein!

Bruno Rygseck (Jari Pehkonen) on hukkunut kylpyammeeseensa ja tämä vaikuttaa tapaturmalta. Komisaario Palmu (Mikko Kivinen) kutsutaan kuitenkin Brunon talolle selvittämään tapausta mukanaan apulaisensa Kokki (Risto Kaskilahti) ja Virta (Iikka Forss). Paikalla onkin sitten runsaasti porukkaa, Brunon kohta entinen vaimo Alli Rygseck (Aino Seppo), Brunon täti Amalia Rygseck (Leena Uotila), Brunon serkut Airi (Vappu Nalbantoglu) ja Aimo Rykämö (Antti Peltola), insinööri Erik Vaara (Pekka Huotari), Brunon palvelija Batler (Eero Saarinen) sekä kirjailija Laihonen (Kalle Pylvänäinen) ja Irma Vanne (Vuokko Hovatta). Siinäpä Palmulla on sitten tutkimista, perheenjäsenten jutut ovat välillä keskenään ristiriidassa ja välillä taas aivan päättömiä. Oliko Brunon kuolema siis onnettomuus, murha, tappo vai mikä? 

Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että varsin värikäs ja hieno hahmogalleria tässä! Erityisesti tykkäsin Brunosta, nuoriherra Aimo Rykämöstä, Virta ja Kokki-parivaljakosta sekä Amalia Rygseckistä. Ja olihan Palmu tietysti hyvä tyyppi. Myös lavastus oli mieleeni, näyttämö muuttui näppärästi ja huomaamatta milloin miksikin. Valoilla saatiin muutettua tunnelmaa helposti ja tyylikkäästi. 

Nyt vähän lisää hahmoista. Mikko Kivinen on varsin rauhallinen, kiireetön ja älykäs Palmu. Hänestä huokuu tietty arvokkuus ja se, että Palmu on esimerkiksi apulaistensa yläpuolella. Hieno suoritus ja tykkäsin kovin. Iikka Forss ja Risto Kaskilahti ovat molemmat sopivasti Palmun varjossa, erottuvat kuitenkin omina persooninaan ja Kokki sekä Virta saivat välillä huomioni pois muista tapahtumista. Ja hienosti kajahtaa Silmät tummat kuin syksyinen yö! Virta on hyvin ilmeikäs tyyppi ja sellainen kärsimätön vielä, haluaisi selvittää rikoksia eikä odotella. Kokki taas hymähtelee Virran innokkuudelle ja tuntuu olevan perillä asioista.

Pekka Huotari on suorapuheinen mutta vähän hätäinen insinööri Vaara. Hän tekee hyvän roolin, Erikistä tulee esiin monia puolia esityksen aikana. Antti Peltolan Aimo on minusta oikein mainio hahmo, koko ajan ottamassa vähän ryyppyä ja hyvin hermostuneen oloinen. Mielenkiintoinen hahmo, paljon eleitä ja ilmeitä ja huomasin kiinnittäväni huomiota siihen, miten juuri nuoriherra Rykämö reagoi tilanteisiin. Aimon sisko Airi vaikutti varovaiselta tyypiltä ja siltä, että hän salaa jotain. Vappu Nalbantoglu tekee hyvän roolin. Leena Uotila on totutusti oikein hyvä ja Amalia Rygseck on topakka täti, joka (ainakin yrittää) pitää muun porukan kurissa.

Bruno Rygseck taitaa olla suosikkihahmoni näistä, ulkonäöltään Bruno on varsin mielenkiintoinen ja herätti heti huomioni sarvet päässä ja naama maalattuna. Hyvin viekas ja railakas tyyppi sekä hyvin tehty rooli Jari Pehkoselta. Kaikki muutkin näyttelijät ovat saaneet hahmoistaan samaistuttavia ja monipuolisia, voisin tulla katsomaan tämän uudestaan ihan vaan siksi, että ehtisin tutustua hahmoihin lisää.

Tarina on itsessäänkin kiinnostava, rikosten selvittely on aina mielenkiintoista eikä tässä ole tehty yleisölle liian helpoksi murhaajan arvaamista. Vaikka tietäisi jo valmiiksi mitä tapahtuu, esitys viihdyttää ja pitää otteessaan, ainakin näitä seurueeni Palmu-elokuvat nähneitä. Minäkin taidan katsoa ne, ainakin tämän Komisario Palmun erehdyksen, josko se olisi yhtä hyvä kuin esityskin.

Komisario Palmun erehdys tarjoilee otteessaan pitävää poliisintyötä herkullisen hahmoporukan ja tyylikkään toteutuksen voimin.