Sininen uni @ Teatteri Vanha Juko

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vanha Juko!

kuvat © Antti Sepponen

Näin Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotannon, Sinisen unen 16.4.

Tuulin (Ronja Keiramo) veli Tero (Ola Blick) työskentelee Piilaaksossa tasa-arvoisemman, demokraattisemman ja vapaamman maailman puolesta. Tuuli on samojen arvojen puolella, ja ihailee isoveljeään. Hänen ystävillään Pleksillä (Akseli Ilvesniemi) ja Nippelillä (Samuel Onatsu) taas on omat intohimonsa, ensimmäisellä videopelit ja jälkimmäisellä kirjat ja kaikki maailman tieto. On vuosi 1990, ja kolmikko lukiolaisia Lahdessa. Eräänä päivänä Etelä-Suomen Sanomien toimituksessa räjähtää, Tuulille lähetetään salaperäinen laatikko, ja lyseon opettaja ampuu säpäleiksi koko Iijoki-sarjan. Punaviittaisia hämärähemmoja liikkuu varjoissa, puhelintolppien luurit pirisevät, ja Terokin on sekaantunut asioihin jotenkin. Äkkiä Tuuli, Pleksi ja Nippeli huomaavat kaahaavansa Fordilla kohti Huippuvuoria mukanaan salaperäinen Mahtidisketti ja tehtävänään ihmiskunnan keskittymiskyvyn pelastaminen kehittyvän teknologian armoilta. Kuinka nuorille käy?

Ah miten ihanaa, että ehdin näkemään tämän! Olin jo kerran matkalla vaipumaan Siniseen uneen, mutta esitys jouduttiin tuolloin sairastapauksen vuoksi perumaan. Nyt kuitenkin uudella yrityksellä onnisti, ja pääsin katsomoon saakka. Ja sitten mentiin! Tämä vauhdikas, yllättävä, jännittävä ja hauska näytelmä on Miika Karvasen käsialaa käsikirjoituksen ja ohjauksen osalta, ja lavastus-, puku- ja projisointisuunittelusta vastaa Hanna Erämaja. Molemmat tekevät taiteelliset opinnäytteensä, ja kylläpä on taitavia ja kekseliäitä ammattilaisia kentälle valmistumassa! Karvasen teksti on terävää, maanläheistä, ajatuksia herättävää, riemukasta ja tyylilajista ja tunnelmasta toiseen tarkasti hyppivää. Seikkailunäytelmä, roadtrip-tarina, trilleri, komedia, ihmissuhdedraama, nuorisokuvaus, ajankuvaus, yhteiskunnallinen ote – kaikki onnistuvat ja sopivat samalle lavalle samassa tarinassa erinomaisesti. Sininen uni naurattaa, viihdyttää ja herättää pohtimaan omaa suhdetta näytelmän käsittelemiin aiheisiin, ja pitää alusta loppuun tiukasti otteessaan. Varsinkin ensimmäisen näytöksen nopeatempoinen, kohtauksesta toiseen vaivatta jatkuva toiminta on tiivistä ja taitavasti toteutettua. Toisessa näytöksessä on myös onnistunut jännite, mutta muutama kohtaus venähtää turhan pitkäksi eikä aivan saavuta samaa rytmikkyyttä, joka ensimmäisellä puoliskolla ihastuttaa. Tarinan panokset kasvavat kakkospuoliskon aikana kovasti, mutta kun lavalla ollaan nyt yhdessä paikassa ja kohtaukset ovat pidempiä, ei tahti ole niin hektinen ja painostava tunnelma vähän hiipuu. Tämä on myös tarinallinen ratkaisu, joka kuitenkin ekan puoliskon nopsan rytmin jälkeen tuntuu aluksi aika erilaiselta siihen tunnelmaan verrattuna, jossa väliajalle lähdettiin. Moni hieno jännittävä hetki toisellakin puoliskolla kyllä syntyy, ja varsinkin esityksen loppua kohti mentäessä kierrokset taas nousevat. Karvasen ohjaus on monitasoista ja tarkkaa, se tasapainoilee hurmaavasti tunnetilojen ja tyylilajien välillä ja onnistuu kaiken vauhdikkuuden ja elämän ja kuoleman kysymysten keskelläkin olemaan lämmintä ja vilpitöntä. Esityksessä on hahmojen välillä useita aivan ihania pieniä hetkiä, joissa on läsnä isoja tunteita. Nämä Karvanen on sekä kirjoittanut että ohjannut herkällä otteella.

Hanna Erämajan raikas, ajanmukainen pukusuunnittelu vie suoraan ysärille. Pidin varsinkin nuorison vaatetuksesta, toppahaalareista, punaviittojen ulkoasusta sekä piilaaksolaisten kengänsuojuksista ja laseista. Lavastus on melko vähäeleistä mutta tarinalle juuri sopivat raamit rakentavaa. Puhelin-/valotolppa on tosi hieno, samoin auto upeasti ja oivaltavasti toteutettu. Pidin siitä, miten lavaa käytetään, ovia ja verhoja ilmestyy yllättäenkin sinne, missä niitä ei odottaisi olevan. Projisoinnit kartalla ja varsinkin sitten toisella puoliskolla Piilaakson salaisessa tukikohdassa ovat mainioita, ja nämä Huippuvuoriseikkailun projot tarinaan sopivan videopelihenkisiä. Antti Haikon valosuunnittelulla ja Janne Louhelaisen äänisuunnittelulla on molemmilla vahva rooli tunnelman luomisessa, ja tykkäsin varsinkin siitä, miten roadtripin aikana pelataan nopeilla valomuutoksilla, äänitehosteilla ja äkkinäisillä tapahtumilla. Sinisessä unessa on erityisen veikeää se, miten hyvin esitys nojaa tyylilajisekoituksensa vahvuuksiin ja miten taitavasti genrestä toiseen vaihdetaan, tai miten eri tyylit kasaantuvat päällekäinkin. Tämä näkyy myös visuaalisuudessa ja äänisuunnittelussa, jotka nappaavat iskuista kiinni, toimivat itse iskuina muutoksille, ja seuraavat tiiviisti tekstin rytmiä ja tapahtumien intensiteettiä.

Lavalla nähdään Teatterikorkeakoulusta kolmikko Ronja Keiramo, Akseli Ilvesniemi ja Samuel Onatsu, ja Jukon vakiokasvoihin kuuluva Ola Blick. Nämä neljä näyttelijää vetäisevät hienosti näytellyt, inhimilliset ja mahtavan monimutkaiset roolityöt, joita oli ilo katsoa. Rakastin sitä miten nuoruuden ehdottomuudessaan varmoja teinejä teinipäähenkilöt ovat, nuoria joilla on äkkiä edessään järjettömän isoja juttuja ja suurensuuria valintoja. Mutta heistä ei tule tehtävänsä edessä kuin salamaniskusta täydellisen fiksuja ja kaikkitietäviä, vaan he menevät tuulta ja tuiskua päin kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Parasta! Keiramo, Ilvesniemi ja Onatsu antavat näyttelijäntyössään hahmojensa kasvaa kokonaisiksi, monitasoisiksi ihmisiksi, joilla on ajatuksia, tunteita, toiveita ja pelkoja, jotka kaikki pääsevät tarinan aikana valloilleen. Keiramo tekee Tuulina vahvan roolityön, jossa näkyy niin herkkyys ja epävarmuus kuin valloittava päättäväisyys ja oikeudenmukaisuus. Arvoihinsa uskova ja hyvyyttä puolustava Tuuli on nokkela ja käytännönläheinen, mutta joutuu kohtaamaan monia järkytyksiä matkansa aikana. Keiramo tavoittaa kauniisti ja inhimillisesti ne hetket, jolloin Tuuli on jo valmis luovuttamaan, jolloin hän melkein murtuu, jolloin kaikki on melkein liikaa. Hän on vasta lukiossa ja äkkiä maailmaa pelastamassa, on siinä kestämistä kelle tahansa. Puhumattakaan henkilökohtaisen elämän menetyksistä. Yhtä hienosti Keiramo näyttelee myös sen, kuinka vahvasti Tuuli kamppailee tehdäkseen sen, mikä on oikein – tai ainakin, mitä hän pitää oikeana. Vaihtoehtoja nimittäin on, ja lopussa oikeasta valinnasta syntyykin iso kysymys. Akseli Ilvesniemi näyttelee Pleksiä tosi hyvällä otteella, pidin kovasti siitä, miten hän hahmonsa rakentaa ja tämän nyansseja käsittelee. Pleksi on vahvatahtoinen tyyppi, kylmähermoinen ja ystävällinen, vaikkakin temperamenttinen. Hänkin saa osakseen ihmiskunnan tulevaisuuden harteillaan kantamisen, johon Pleksillä on vähän erilainen kulma kuin Tuulilla tai Nippelillä. Ilvesniemen lähestymistapa kohtauksiin ja hahmojen väliseen dynamiikkaan on luonteva ja vilpitön, hänen roolityössään on rentoutta ja vaivatonta syvällisyyttä. Varsin taitavaa on myös Ilvesniemen ja Keiramon yhteistyö, kun he tuovat esiin Pleksin ja Tuulin suhteen historiaa – näillä kahdella ystävällä kun on taustallaan seurustelusuhde. Pidin ratkaisusta mainita tämä yksityiskohta ääneen vain paristi, ja antaa näyttelijäntyön olla se, joka muistuttelee katsojaa teinien välisestä ihmissuhdedraamasta. Vaikka eivät Tuuli tai Pleksi mitään draamailijoita ole, vaan kypsiä nuoria, ja hyviä ystäviä. Vaan saattaa yläasteella sattunut ero silti tiensä löytää itsestään muistuttamaan, kun tiukka tilanne tulee...

Samuel Onatsun näyttelemä Nippeli on ihana nippelitietoa laukova kirjatoukka, joka sitkeästi takoo tietoa myös vähemmän lukevien kavereidensa päähän. Onatsu näyttelee tätä helposti innostuvaa, viinapäissään kärkkäitä sanoja laukovaa, hyväsydämistä ja lojaalia nuorukaista aimo annoksella lämpöä ja hyväntuulisuutta. Erityisesti se, miten Onatsu tuo lavalle Nippelin ajoittaisen roolin kolmantena pyöränä ja ehkä myös kirjaviisaudessaan vähän ulkopuolisena, on hienolla tavalla aitoa. Vaikka Nippeli on hyvä ystävä niin Tuulin kuin Pleksin kanssa, ja kolmikko pitää tiukasti yhtä läpi koettelemustensa, ovat he kaikki myös erilaisia ihmisiä, ja ajautuvat joskus katsomaan tilanteita tosi eri kulmista. Minulle kaikista parasta Sinisessä unessa onkin nimenomaan se, miten näytelmä kuvaa ystävyyttä, sen iloja, vaikeita hetkiä, tärkeyttä, rakkautta ja ärsyyntymistä, sitä kuinka kaverit ovat se mikä maailmassa eniten merkitsee, ja toisaalta käsittämättömän rasittavia! Ystävyyden käsittelyn lämpö, tarkkanäköisyys ja tunnistettavuus syntyy sekä Karvasen tekstin että näyttelijöiden saumattoman yhteistyön kautta. Sanoisin, että tässä oli lavalla nyt yksi aidoimman tuntuisista, uskottavimmista kaveriporukoista, jota olen koskaan nähnyt. Ja kuten ennenkin todettua, ystävyys on meikälle teatterissa se ihmissuhteista kiinnostavin – osui ja upposi siis! Teinihahmokolmikon ulkopuolella Ola Blick ahkeroi täydet kymmenen roolia sellaisella tahdilla ja taidolla, että ei voi kuin ihailla. Blick on taitava niin lakonisessa koomisuudessa, vilpittömässä isoveljellisessä lämmössä kuin dystooppishenkisessä "näin maailma toimii, lapset"-johtajuudessakin. Blick näyttelee varmaotteisesti kaikki roolinsa, ja onnistuu hämmästyttävästi tuomaan jokaiselle tyypille aivan omaa persoonallisuuttaan. Erityisesti ensinäkemältä jäyhä, mutta lopulta melkoisen taisteluvalmis lehtori Paavolainen, nuorisoa Huippuvuorilla johdattava, kannustava mutta hengenvaaran edessä ymmärrettävän hermostunut Tero ja kylmäävän rauhallinen, aina askeleen edellä oleva Suurmestari jäivät mieleen. Pienemmistä rooleista täytyy vielä mainita norjalainen ja poliisi, ja tietty jääkarhu!

Tässä oli aivan tosi monta kohtausta, joista pidin kovasti, mutta mainitaan nyt muutama. Ihan eka kohtaus, josta näytelmä alkaa ja jossa ollaan lukiossa ja luetaan esseitä, on tosi hyvin kirjoitettu esittelemään kolme päähenkilöä ja heidän persoonansa, ja varsin valloittavaa lukiomeininkiä muutenkin. Sairaalakohtauksessa tykkäsin siitä, miten Pleksi on heti uhkailemassa lääkäriä, kun tämä ei anna Tuulille selkeitä vastauksia. Riemastuttava on myös kohtaus koululla, kun avataan salaperäistä pakettia ja toiminta lähtee kunnolla käyntiin, on vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Poliisin pysäyttäessä nuoret on samassa kohtauksessa komediaa, draamaa, jännitystä ja yliluonnollistakin tunnelmaa, tämä oli hieno. Ja ai että ne ilmeet kun poliisi osoitteli taskulampulla nuorisoa nassuihin. Baarikohtauksesta pidin myös, se on samalla tavalla monen tunnelman yhdistelmä ja taitavasti rakennettu kuvaamaan montaa tunnetilaa ja tuntemusta samalla kertaa. Erityisesti Nippelin tunteiden vuoristorata ja kohtauksen loppu ovat tosi vaikuttavia. Nostetaan vielä yksi kohtaus, se, kun Huippuvuorilla tapahtuu tragedia ja Tuuli on lavalla yksin, kun hänen ystävänsä saapuvat paikalle. Tässä kohtauksessa on ihanaa ystävysten välistä dynamiikkaa, vahvoja tunteita ja paljon läpikäymistä, joka tuodaan lavalle luontevasti. Pysäytetään lista tähän, ennen kuin luettelen about kaikki näytelmän kohtaukset. Toinen toistaan kivempia hetkiä lavalla!

En tiennyt katsomoon astellessani yhtään, mitä odottaa, vaikka olin kuullut esityksestä kommentteja, lukenut esittelytekstin ja katsonut esityskuvat, mutta niin oli aivan hyvä. Sai nimittäin ihan puhtaalta pöydältä kokea tämän ja ihastua, ja niin tosiaan teinkin. Valloittavaa, hauskaa, raikasta, riemukasta, terävää, yhteiskunnallista ja ajatuksia herättävää teatteria. Nautin täysillä, kiitos työryhmälle! Onnittelut myös taiteellisen opinnäytteensä Sinisen unen muodossa suorittaneille Miika Karvaselle ja Hanna Erämajalle!

Jumppatytöt @ Kansallisteatteri

kuvat © Jukka Hämeenniemi

Näin Jumppatytöt-esityksen 12.4. sen vieraillessa Kansallisteatterin Taivassalissa.

Jumppatytöt on Katariina Havukaisen, Ella Lahdenmäen ja Inkeri Hyvösen kirjoittama, ohjaama ja esittämä esitys, joka sukeltaa syvälle joukkuevoimisteluun lajina, sen iloihin ja suruihin, onnenhetkiin ja traumoihin, ja siihen, millaista on (ollut) olla jumppatyttö. Havukainen, Lahdenmäki ja Hyvönen ovat kaikki entisiä joukkuevoimistelijoita ja nykyisin näyttelijöitä, ja esitys pohjautuukin heidän kokemuksiinsa. Sen lisäksi kolmikko on haastatellut niin lajin nykyisiä kuin entisiä harrastajia, valmentajia ja muita lajin parissa toimivia henkilöitä. Koreografian esitykseen on tehnyt Antton Laine.

Jumppatytöt on äärimmäisen hieno ja rehellinen esitys, jossa omakohtaisuus, henkilökohtaisuus ja jaettu kokemus kohottavat kokonaisuuden korkealle. Onnistuneesti rytmitetty teos koostuu voimisteluohjelman harjoittelusta, näytellymmistä kohtauksista jumppaan ja elämään liittyvistä aiheista, monologeista ja keskustelevista, vapaamman tuntuisista hetkistä. Vaikka Jumppatyttöjä on esitetty jo noin vuosi, ja se on kiertänyt monessa paikassa, ei esitys ole menettänyt teräänsä. Rutiini näkyy siinä, miten sujuvasti ja varmasti homma etenee, mutta näyttelijät ovat lavalla kuin juuri tässä hetkessä haluaisivat juuri tälle yleisölle esittää tämän jutun. Improvisaation tuntu, se, ettei tämä ole jokaista pientä liikettä myöten iskulleen viritetty esitys, tuo Jumppatyttöihin vilpittömyyttä ja vaivattomuutta. Kohtaukset saavat venähtää, jos siltä tuntuu, jokin voi mennä eri tavalla kuin ennen, ja asioita voi muuttaa vauhdissa jos tarvitsee. Keskustelevuus yleisön kanssa ja neljännen seinän rikkominen myös toimivat kannustimena sille, että esitys elää kulloisenkin katsojajoukon kanssa ja kasvaa tietyllä tapaa omanlaisekseen jokaisella esityskerralla. Toki teatteriesitys on aina jaettu kokemus tietyn katsomossa istuvan ihmisryhmän kanssa, mutta harvemmin yleisö saa vastata suoraan heille esitettyihin kysymyksiin, kommentoida lavalla nähtäviä tilanteita, elää vahvasti mukana ja huudella spontaanisti kannustuksia jumppareille. Yhteisöllisyys, se sopii kuvaamaan salissa vallinnutta tunnelmaa. Vaikka Jumppatytöt onkin vahvasti joukkuevoimistelun kontekstiin sijoittuva esitys, eivät sen käsittelemät aiheet rajoitu kuvaamaan yhden lajin harrastajien kokemuksia. Muun muassa kaipuu kuulua joukkoon, paineet olla yhtä hyvä kuin muut, sivuunjäämisen kipeys ja intohimo harrastamiseen ovat tunnistettavia aiheita, ja Jumppatytöissä niitä käsitellään sekä huumorilla että tosi koskettavasti. Myös joukkuevoimisteluspesifejä muistoja, ajatuksia, kritiikkiä ja kysymyksiä esitetään, kuten jumpparilähtökohdista syntyneeseen esitykseen sopii.

Kiertue-esitysten ulkoasu on Heikki Paasosen ja työryhmän käsialaa. On jumppamatto rajoineen, rekissä roikkuvat esiintymisasut, punainen esirippu ja valkoinen flyygeli, siniset voimisteluasut, joukkueen väriä tunnustavat huivit ja sporttiset treenitakit. Lopussa jumppatyttöjen esittäessä ohjelmaansa venyi naama leveään hymyyn, kun esiintymispukujen koristelussa oli kuunneltu kaikkien ideoita. Ihanaa! Upea on myös tuo ohjelma, jota esityksessä ensin treenataan ja jonka sitten yleisö pääsee kokonaisuudessaan näkemään. Kaunista liikettä, rytmikästä, mahtipontista musiikkia, yhdessä tekemistä ja säteilevää energiaa, ja vielä heti mukana elävä ja taputtava yleisö, hurraukset ja kannustus. Sykähdyttävä, pakahduttava loppu esitykselle! Jumppatytöt sai monella kohtauksellaan herkistymään, liikuttumaan ja palan kurkkuun, enkä tosiaan ollut ainoa, joka vaivihkaa silmäkulmaa pyyhki esityksen aikana. Monet naurut sai nauraa myös, ja lavalla nähtävä kolmikko taitaa niin vilpittömän läsnäolon kuin riemukkaan komediankin. Jossain hetkissä komedian kautta lähestytään kipeitä aiheita, ja silloin nauru väistyy liikutuksen tieltä. Nämä ovat hienoja hetkiä, kun tunnelma lavalla nopeasti vaihtuu ja tunne katsomossa myös. Erityisesti eri jumppavuosien esiintymisasujen esittely ja ohjelmien muistelu, vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukeminen, varatytön kokemus ulkopuolelle jäämisestä ja lopun videot saivat tuntemaan vahvasti, kaikki vähän eri tunnetta ja eri syistä. Myös suoraan esitetyt kysymykset niin joukkuevoimistelun asemasta Suomessa kuin kritiikki lajin toimintatapoja kohtaan herättivät yleisössä muminaa, naurahduksia, huokauksia ja nyökyttelyä. Ollaan tässä lajissa maailman parhaita, mutta tietääkö suuri yleisö edes, mitä joukkuevoimistelu on? Miksei maailmanmestareiden paitoja nosteta urheilupyhättöjen kattoon? Miksei lehdissä kirjoiteta, kuinka Suomi taas menestyi? Jo pienet lapset tulevat lääkärille rasitusvammojen kanssa, siitä uutisoidaan, mutta mikään ei muutu. Miksei muutu? Nuoret lopettavat harrastuksen ja alkavat heti valmentaa. Sama kaava toistuu, 15-vuotiaat ottavat ohjat käsiinsä ja ohjaavat lapsia samalla tavalla kuin heitä on ohjattu. Kuinka tämä kuvio edes mahdollistaisi muutoksia valmennustapoihin?

Esitys on tekijöilleen rakas, tärkeä ja merkityksellinen, ja sen näkee katsomossa selvästi. Kun ollaan lavalla tekemisissä omien muistojen ja kokemusten kanssa, on se varmasti erilaista kuin esittää sellaista teosta, joka on vaikkapa täysin fiktiivinen. Jumppatytöt on taitavasti sekä henkilökohtainen että yleismaailmallinen esitys, ja esiintyjät myös taitavasti taiteilevat niin hyvin avoimen tekemisen kuin etäisyyttä ottavan näyttelijäntyön välillä. Se on tosi vaikuttavaa ja hienoa, ja rytmittää esitystä onnistuneesti tuoden siihen eri tasoja ja sävyjä. Näyttelijät ovat hitsautuneet yhteisen esityksen myötä luontevaa ja tarkkanäköistä yhteistyötä tekeväksi kolmikoksi, jonka läsnäolo lavalla on avointa ja lämmintä. Paitsi että esitys keskustelee yleisön kanssa, on siinä keskusteleva sävy myös lavallaolijoiden kesken, sellainen rento ja luonnollinen rytmi kohtauksesta toiseen siirtyessä. Tämä saa kokonaisuuden tuntumaan siltä, että se on enemmän kuin esitys – että tässä jaetaan aitoja kokemuksia, kerrotaan tarinoita, samaistutaan toisiin. Olen nähnyt aika vähän näin omakohtaista teatteria, joka lienee yksi syy siihen, miksi tämä iski niin vahvasti. Vaikka myös täysin fiktiiviset tarinat saavat usein aikaan vahvoja tunteita, on kuitenkin ihan erityistä olla katsomossa, kun esiintyjät jakavat omia muistojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Näyttelijäkolmikko on alusta saakka rakentanut Jumppatytöt itse, ja tämän teoksen kohdalla toimii erinomaisesti se, ettei mukana ole ulkopuolista dramaturgia tai ohjaajaa, joka olisi saattanut viedä sisältöä eri suuntaan. Esitys on tekijöidensä näköinen, ja se onkin sen vahvuus. Jumppatyttöihin sopii se, että esityksen rakenteessa on väljyyttä, se antaa näyttelijöille mahdollisuuden elää kulloisenkin näytöksen fiiliksen mukaan ja ottaa tilaa myös käsikirjoituksen ulkopuolelta. Havukainen, Lahdenmäki ja Hyvönen esiintyvät kaikki valloittavalla energialla, hienolla herkkyydellä ja vahvasti läsnäollen, niin yhteisissä kohtauksissa kuin monologeissa. Kun he voimistelevat treenikohtauksissa harjoitellun ohjelman kokonaisuudessaan esityksen lopuksi, säteilee jokainen.

Minäkin olen siinä jossain 7-8v ikäisenä käynyt voimistelussa, mutta mitään kovin tarkkoja muistoja (tai traumoja) ei tuosta harrastuksesta ole jäänyt. Tai niin ainakin luulin, mutta ihmeesti jostain syvältä tuli vaikka ja mitä vahvoja tunteita esiin heti kun esitys alkoi. Itku kurkussa istuin suurimman osan ajasta, nauroin ja nautin myös, mutta ennen kaikkea oli pakahtunut olo. Ilosta, onnesta, siitä etuoikeudesta, että nämä rohkeat ja taitavat ihmiset ovat tehneet tämän esityksen ja minä sain sen nähdä. Surusta kaikkia jumppareita kohtaan, joiden kehoon ja mieleen on sattunut fyysinen ja henkinen rääkki. Toivosta, että jokainen saisi harrastaa - lajia kuin lajia - ystävien keskellä ja täydellä sydämellä ilman, että se vaatii kaiken ja enemmän. Siitä voimasta, mikä teatterilla on ja miten syvälle se menee. Tämän esityksen soisi jokaisen näkevän, ja varsinkin heidän, joilla on mitään kosketuspintaa joukkuevoimisteluun, tai oikeastaan mihin tahansa joukkueurheiluun. Tärkeä, vahva, koskettava kokemus. Kiitos jumppatytöt.

Jumppatytöt valloittaa matot ympäri Suomen ja kiertuepaikat löytyvät esityksen nettisivuilta. En voi suositella tätä tarpeeksi. Mene. Täydestä sydämestä voin sanoa, että oli yksi eniten tunteita aikaan saaneista, hienoimmista kokemuksista teatterissa ikinä.

Jesus Christ Superstar @ Samvais Tuotanto

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Samvais Tuotanto!

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin Jesus Christ Superstarin Järvenpään kirkossa 9.4.

Jesus (Nita Laine) on kuollut, ja hänen seuraajansa, vihaajansa ja kaikki siltä väliltä pohtivat, mitä oikein tapahtui. Miten kaikki eskaloitui, milloin oli se hetki, ettei enää voinut kääntyä takaisin, mikä kohtalo tapahtumia ohjasi? Jesuksen viimeisinä elinpäivinä muun muassa Judas (Ville Mustonen), Mary Magdalene (Larissa Weigend), Peter (Atte Kaukolinna), Pilate (Mikko Korhonen), Caiaphas (Jarmo Holttinen) ja Herod (Andreas Langegger Ramos) ottavat osaa tarinan käänteisiin, omasta halustaan tai suurempien voimien pakottamana. Tapahtuu suuria petoksia, suuria uhrauksia, suuria virheitä, kunnes kaikki pysähtyy ristille. Jesus on kuollut.

Samvais Tuotannon englanniksi esitettävä, kolmessa paikassa kiertävä produktio pysähtyi tällä viikolla esityspaikkaan numero kaksi, Järvenpään kirkkoon, vajaa pari viikkoa SYKin ensi-iltanäytösten jälkeen. Ensi viikolla on vuorossa vielä Peacock-teatterissa esityskauden viimeiset näytökset. Tämän Andrew Lloyd Webberin säveltämän, Tim Ricen kirjoittaman rockoopperan ohjaus on Kalle Tahkolahden käsialaa, koreografiasta vastaa Virpi Maisala. Olen nähnyt JCS:n elokuvana, kolmena eri tallenteena ja kerran aiemmin myös livenä, silloinkin englanniksi. Helsingin jäähallissa vieraili ruotsalaisprokkis vuonna 2022, ja tuo versio jäi mieleen perushyvänä, mutta ei herättänyt mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Sen sijaan toinen ruotsalainen tuotanto, vuoden 2014 areenakiertue, on minulle tästä musikaalista se rakkain versio. Olenkin katsonut sen tallenteena aina pääsiäisen aikaan jo monen vuoden ajan, joten tarina ja biisit alkavat olla aika tuttuja. Mutta nyt ei tarvinnut ruutua tuijottaa, vaan Jesus, Judas ja kumppanit pääsi näkemään ihan livenä silmiensä edessä. Ja vielä kirkossa, olihan se komeaa! Komeaa on myös visuaalisuus, josta pidin kovasti. Sinikka Zannonin luoma vähän rähjäinen, nykyaikainen puvustus luo tunnelmaa ja hahmoja sujuvasti ja asettaa tälle ihmisjoukolle yhteisen sävyn. Modernisoitu puvustus sopii Superstariin tosi hyvin, enkä ole tätä kyllä koskaan ajanmukaisesti puvustettuna nähnytkään. Pukuvaihdot täytyy tehdä nopsasti, ja muutokset hahmosta ja/tai tilanteesta toiseen onkin sujuvasti suunniteltu, ei tule kiirettä mutta muutos tyylissä on huomattava. Jäin kaipaamaan Superstar-biisiin enemmän glitteriä, vähintään Judakselle, ja ehkä Herodelle överimpää tyyliä, mutta muuten puvustus on täysosuma. Susanna Erosen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu luo myös vähän rähjäistä ilmettä, joka sopii tarinan tunnelmaan ja istuu visuaalisuuteen onnistuneesti. Lavastuksena on pari pöytää, tuoleja ja kuormalavoista tehty aita, eikä muuta tarvitakaan. Hämyinen baaritunnelma antaa tarinalle mainiot lähtökohdat, ja Ilja Raunion erinomaisesti kirkko-olosuhteisiin istuva valosuunnittelu tukee kerrontaa hyvin. Myös alttaritaulu toi tässä esityspaikassa oman lisänsä esitykseen, varsinkin lopun ristiinnaulitsemisessa, mutta muutenkin.

JCS on yksi suosikkimusikaalejani, mutta se, kuinka hyvin tarina iskee, riippuu varsinkin tämän musikaalin kohdalla siitä, miten teos on tuotu lavalle ja miten tarinaa tulkittu. Superstarin tarinaa ja hahmoja kun on mahdollista painottaa ja käsitellä tosi monella tavalla, ja joistain painotuksista pidän enemmän kuin toisista. Tämä versio kannatti todellakin käydä katsomassa, ja monesta jutusta pidin kovasti. Aivan kaikki ratkaisut eivät minulle ihan toimineet, moni ratkaisu toimi varsin hyvin, ja kokonaisuus oli hieno ja tasapainoinen. Tahkolahden ohjauksessa esiintyjäjoukko tuo lavalle upeaa energiaa, tekemisessä on riehakkuutta, melankoliaa ja ihmisyyden kysymyksiä, joita kaikkia lähestytään vilpittömästi. Yhteistyö lavalla on erittäin sujuvaa ja rytmitys varsinkin joukkokohtauksissa onnistunutta. Samoin Maisalan koreografiat hurmasivat etenkin isommissa koreoissa, joissa tanssijoita on paljon. King Herod's Song varsinkin on loistava, liikekieli ja sen sävy ovat juuri kohdallaan. Myös The Temple-koreo on hieno! Tahkolahden ohjauksessa on monta kiinnostavaa ja toimivaa ratkaisua, ja myös sellaisia hetkiä, joita en ole Superstarissa ennen nähnyt. Pidin esimerkiksi siitä, että Mary ei ole lavalla yksin (tai kaksin Jesuksen kanssa) I Don't Know How to Love Him-biisissä, vaan hän käy tunteitaan läpi ystävien keskellä. Myös se, miten omat ystävät ja seuraajat kääntyvät Jesusta vastaan, kun häntä lähdetään viemään Caiaphaksen luokse, on hieno hetki, ja tosi voimakas. Yksi suosikkihetkiäni tässä versiossa! Loppu jäi sekin mieleen, kun Jesuksen kuoleman jälkeen tämä menee Judaksen luo. Kuoleman jälkeen he kohtaavat toisensa lempeästi, rauhassa. Täytyy mainita vielä Judas näyttämässä peukkuja muistaakseni Heaven on Their Minds-biisissä, mainio! Tahkolahti käsittelee teoksen teemoja ja sävyjä onnistuneesti, etenkin vastuun, velvollisuuksien, vihan, rakkauden ja itseään suuremman tehtävän tunteita tuodaan näyttämölle hyvällä latauksella. Varsinkin tapa ohjata pappisporukan keskinäistä dynamiikkaa ja energiaa on hieno, pidin Caiaphaksen ja kumppaneiden kohtauksista kovasti. Samoin Jesuksen tarinakaarta käsitellään tarkasti valituin lähestymistavoin, ja valinnat toimivat.

Joissain kohdissa esitystä haittaa pieni kiireen tuntu, sillä kappaleesta toiseen mennään erityisesti alkupuolella nopealla tahdilla. Jäinkin kaipaamaan rohkeutta ottaa tilaa tulkinnalle myös kappaleiden väliin jäävistä hetkistä ja tekstin ulkopuolelta, jolloin hahmoihin ja tarinaan olisi mahdollista kaivaa lisää syvyyttä. Nyt osa tarinan teemoista jäi vähän vajaaksi, kun niiden äärelle ei pysähdytä. Napakka rytmitys pitää kuitenkin tarinan kasassa ja kerronnan tahti tuo tulkintaan hengästyttävyyttä ja tunteen siitä, että kaikki etenee vääjäämättä. Ja tämähän sopii tapahtumiin, sillä koko ajan taustalla nakuttaa ajatus siitä, että pian tapahtuu jotain peruuttamatonta. Painotuskysymyksiä siis, ja ratkaisu pitää tahti reippaana on toimiva. Sen sijaan en aivan saanut kiinni siitä, miksi Pilate oli lavalla hengailemassa monessa kohtauksessa, pääosin erillään Jesuksesta ja tämän seuraajista, mutta kuitenkin mukana tapahtumissa. Olen pitänyt häntä ns. irrallisena Jesuksen tarinalle, siis siinä mielessä, että Pilate ei ajattele koko Jesusta ennen kuin vasta omassa biisissään (Pilate's Dream). Kun hän nyt on lavalla samassa tilassa jo ennen unibiisiään, ei kappaleen sanoitus aivan toimi samalla tavalla kuin jos Pilatea ei ennen sitä olisi nähty Jesuksen läheisyydessä. Esityksen aloittaminen sillä, että Pilate kävelee näyttämölle Jesuksen huppari käsissään, on kuitenkin hieno avaus musikaalille. Tästä tykkäsin paljon, ja tämä olikin sellainen tekstin ulkopuolinen ratkaisu, jolla on erinomaista kerronnallista vahvuutta. Siinä missä Pilate oli välillä "turhaan" lavalla, Judasta kaipasin sinne rutkasti enemmän. Judas kun nimenomaan on hahmo, jonka odottaisin näkeväni lavalla lähes koko ajan, oli hänellä sitten kohtauksessa tekemistä tai ei, sillä hänen läsnäolonsa on tarinan kannalta tosi olennaista. Tämä versio Superstarista painottaa vahvasti Jesusta päähenkilöksi, ja onnistuukin siinä oikein hyvin, mutta samalla Judas jää harmittavasti turhan sivuun. Se taas vaikuttaa siihen, ettei Jesuksen ja Judaksen välinen dynamiikka, eivätkä Judaksen syyt pettää Jesus tule kunnolla esiin. Judaksen ja Jesuksen suhde on kuitenkin yksi musikaalin tärkeimmistä teemoista, eikä se tule pelkässä tekstissä esille, vaan sen eteen täytyy tehdä töitä myös rivien välissä.

JCS:n musiikki on upeaa, toki pidän kaikesta Webberin säveltämästä, mutta Superstarin musasta erityisesti. Tämä musikaali on sellainen kummallisuus, että sen musiikki on minulle tutuinta ruotsiksi, johtuen juurikin sen vuoden 2014 ruotsiversion tankkaamisesta. Se onkin tosi hieno käännös, jossa on mainioita pieniä lisäyksiä alkuperäiseen tekstiin. Vaan on näitä englanniksikin tullut kuunneltua, ja tuttuakin tutumpaa on varsinkin ekan puoliskon musa, The Last Supper ja Superstar. Rokkia, tunnetta ja vahvaa tarinaa, mikäs sen parempaa. Viiden hengen bändi – Tuomo Sorri (kapellimestari, koskettimet), Marko Ampuja (koskettimet, trumpetti), Joel Puranen (kitarat), Erkki Kaikkonen (basso) ja Juho Kaskinen (rummut) – herättää rockoopperan sävelet väkevästi eloon, ai että kuinka kiva oli kuulla tätä musaa livenä! Muutamaan otteeseen äänet puuroutuivat tai olivat hiljaisella, mutta pääosin Iain Macintoshin äänisuunnittelu (miksaus Teppo Halonen) toimi kirkkotilassa onnistuneesti, soittimet kuuluivat ja sanoista sai selvää. Tekstityksestä plussaa, se oli sekä englanniksi että suomeksi tarjolla (ainakin Jäken kirkossa, en tiedä onko myös Peacockissa). Jengi laulaa tosi hyvin sekä yhdessä että erikseen, ja laulut kuulostavat herkiltä, riemukkailta, katkerilta, vahvoilta, iloisilta ja surullisilta. Tulkinta on kaunista, ja lauluvalmentajana toiminut Reeta Vestman on virittänyt lavalle niin lauluvoimaisen kuoron kuin taitavia solistejakin. Biiseistä iskivät tässä versiossa vahvimmin What's the Buzz/Strange Thing, Mystifying, Hosanna, Simon Zealotes, Gethsemane (I Only Want to Say), Peter's Denial ja King Herod's Song. Jo mainittu ratkaisu antaa Maryn laulaa I Don't Know How to Love Him niin, ettei hän ole lavalla yksin vaan ystävien keskellä, on erinomainen. Superstarissa minua hieman häiritsi Judaksen myötätuntoisuus, sillä en ole sitä tässä biisissä ennen nähnyt, eikä se oikein sovi kappaleen tunnelmaan. Toisaalta tämän version loppuun, Jesuksen ja Judaksen kuolemanjälkeiseen kohtaamiseen, myötätuntoisempi lähestyminen Superstarin esittämiseen luonee sujuvampaa jatkuvuutta.

Nita Laine tekee Jesuksena ison roolin, ja kantaa tarinan herkästi ja kauniisti, hiljaisella voimalla ja täysin vailla valitun ylimielisyyttä. Laineen roolityössä varsinkin tietynlainen tehtävänsä hyväksyminen ja oman polun kulkeminen, tuli mitä tuli, tekivät vaikutuksen. Jesus tietää, mikä häntä odottaa, ja päättää ottaa sen vastaan. Häntä pelottaa, ärsyttää, innostaa ja epäilyttää, mutta hän ei käänny annetulta tieltä vaan kulkee sen loppuun. Tämän Laine tuo roolityössään kauniisti esille, inhimillisesti ja monitasoisesti. Laulu on Laineella vahvaa, ja hän on taitava välittämään tarinaa niin laulullisesti kuin näyttelijäntyöllisesti. Gethsemane, Jesuksen isoin biisi, on vaativa, mutta Laine vetäisee sen vahvasti ja hienolla intensiteetillä. Koko kirkko pysähtyi biisin äärelle, upea veto. Ville Mustosen Judas on hienosti ristiriitainen ja ristiriitaisten tunteiden ajama hahmo, jota Mustonen tulkitsee mainion intensiivisesti. Pidin varsinkin siitä, miten Mustonen kuvaa ne hetket, joissa Judas tekee valinnan ja päättää, mihin suuntaan kääntää oman tarinansa, nuo hetket ovat vahvoja. Larissa Weigend Mary Magdalenen roolissa tuo hahmonsa lavalle lempeällä energialla. Hänen roolityössään on maanläheisyyttä ja ystävällisyyttä, joka tuo Maryn hahmoon lämpöä ja varmuutta. Mikko Korhosen Pilate on auktoriteettia omaava hahmo, mutta Korhonen tuo tähän myös toimivan, epävarman ja omia valintojaan kyseenalaistavan tason, joka tekee hahmosta kiinnostavan. Jarmo Holttisella on komea matala ääni, joka ei toki ole Caiaphaksen roolissa tärkeintä, mutta kyllähän se hahmolle kuuluu. Holttinen paitsi laulaa matalalta, myös näyttelee väkevästi ja tuo rooliinsa vastaansanomatonta arvovaltaa. Elli Sainion Annas on ihana, hoksottimet ovat nopeat ja kieli terävä, ja Annas on, tai ainakin uskoo olevansa, aina askeleen edellä. Sainio tekee roolinsa mainiolla energialla ja ottaa lavan hienosti haltuun. Juho Taskinen Simonina ja Atte Kaukolinna Peterinä tekevät varmat roolit Jesuksen seuraajina, joilla on molemmilla vaikutuksensa siihen, miten tarina etenee. Andreas Langegger Ramos on Heroden roolissa juuri niin kingi ja huoleton kuin kuuluukin, meno on rentoa ja railakasta.

Energisessä ja hienosti yhteen pelaavassa ensemblessä nähdään Kirsi Aalto, Ferdinand Blomqvist, Ilkka Esselström, Veera Koskinen, Silja Niemi, Ville Nikunen, Mari Nordström, Helmi Oja, Maria Repo, Henna Riekki ja Anniina Salo, joista osa hyppää parissa kohtauksessa myös papin rooliin. Huomasin jääväni katsomaan ainakin Blomqvistin, Koskisen, Nikusen ja Ojan esiintymistä useaan otteeseen, mutta myös ihailevani joukkokohtauksissa porukan työtä kokonaisuudessaan. He tuovat lavalle kohtauksesta riippuen niin intohimoisesti ja suurin suunnitelmin Jesusta seuraavan kansanjoukon, painostavan tunnelman keskellä hätäileviä, epätietoisia ihmisiä, väkivaltaa uhkuvia, ristiinnaulitsemista vaativia kansalaisia kuin lempeitä, ymmärtäväisiä ystäviä. Ensemblellä on iso rooli niin kohtausten kuin koko tarinan tunnelman luomisessa, ja tämä jengi osaa kyllä ilmentää tunnelmaa kuin tunnelmaa taitavasti. Tunteiden vuoristorataa ovat Jesuksen viimeiset päivät täynnä, ja sekä päärooleissa että ensemblessä tartutaan herkällä otteella siihen, mitä kohtauksissa tapahtuu ja mitä tapahtumat merkitsevät sekä hahmojen että laajemmin tarinan kohdalla. Osan lavalla nähtävistä esiintyjistä olen nähnyt näyttelemässä aiemminkin, suurempi osa oli uusia tuttavuuksia. Yhtä kaikki, jokaista oli ilo katsoa lavalla, sillä tekemisessä on katsomoon asti hehkuvaa paloa teatteriin ja vakuuttavaa taitoa kertoa tarinaa. Vaikka nyt ei tehdä musikaalia näyttelijöiden äidinkielellä, esiintyminen on varmaotteista ja luontevaa. Tästä erityisaplodit, ei ole mikään helppo juttu välittää kaikkea, mistä tarina kertoo, kun sen tekee ei-äidinkielellä.

Hatunnosto Samvais Tuotannolle niin ison teoksen ohjelmistoon ottamisesta kuin siitä, että sillä kierretään useammassa paikassa. Ja kyllä tällä kelpaakin kiertää, esitys näyttää ja kuulostaa hienolta, ja kertoo tarinansa varmaotteisesti ja vakuuttavasti. Tunnelmaltaan tämä tuotanto on tosi onnistunut, ja moni roolisuoritus tekee ison vaikutuksen. Versiointi on Superstarin hyvin tuntevalle ihanalla tavalla tuttu ja puhutteleva, mutta myös omannäköisensä ja rohkeasti lavalle tuotu uusiakin näkökulmia ottaen. Vaikka kaikki ratkaisut eivät ihan minulle toimineet, monessa kohdassa on nähty paikka toteuttaa oma tulkinta, ja se palkitaan. Ennen kaikkea esitys on tasapainossa – osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat sen eteen, että jokainen palanen on kohdallaan. Niin ne myös ovat, kokonaisuudessa näkyy musikaalin eteen ajatuksella tehty työ. Ja katsomossa tuosta työstä on helppo nauttia, kun musikaali rokkaa menemään komeasti ja koskettavasti.