Silkkomaahan kadonneet (Joonas Riekkola)

 

Ilves on asustellut yksinään siitä saakka, kun hänen vanhempansa lähtivät vaaralliseen Silkkomaahan ja jäivät sille tielle. Kun hän törmää metsässä salaperäiseen muukalaiseen nimeltä Aino, Ilves päättää auttaa takaa-ajettua tyttöä ja suunnata tämän kanssa Silkkomaahan. Mukaan lähtee Ilveksen ystävä Västäräkki, ja edessään kolmikolla on riskialtis matka tuntemattomaan.

Olen kuullut tästä niin paljon kehuja, että olihan se itsekin suunnattava Ilveksen, Västäräkin ja Ainon seurassa seikkailulle. Kuuntelin Silkkomaahan kadonneet äänikirjana (lukija Ilkka Hautala) ja tämä vetäisi mukaansa niin vauhdilla, että kuuntelemista ei meinannut malttaa lopettaa. Tarina on vauhdikas, vetävä ja jännittävä, ja juonen konfliktit rakentuvat sujuvasti. Alkuasetelma iskee minuun vahvasti, samoin se, millainen Ilves on teoksen alussa. Katkera ja kiukkuinen poika, joka on menettänyt vanhempansa ja syyttää siitä vähän kaikkia. Ai että, kyllä kelpaa minulle. Löytyy teoksesta muitakin tasoja kuin surullisen pojan kapinointia, ja paljon löytyykin. Pääosassa on ystävyys, luottamus ja rohkeus, mutta osansa saa myös vauhti ja vaaralliset tilanteet, jotka on kirjoitettu näppärällä otteella. Ei paljoa ehdi henkeä vetää kun tässä on takaa-ajoja, rosvoja, myrkkyjä, hirviöitä ja ties mitä, ja kaikki tietenkin uhkaa Ilvestä ja kumppaneita.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu maailmaan, jossa ympäristökatastrofi on tuhonnut paikkoja ja maailma ei ole enää yhtään samanlainen kuin nyt. Maailma ei, mutta ihmiset ovat, näin tuntuu ainakin muutama teoksen hahmo ajattelevan. Riekkola rakentaa maailman sujuvasti, erityisesti sen pelottavat ja hämmästyttävät ominaisuudet. Ympäristötuhon jälkeisen maailman muuttamat eläimet ja ympäristö ovat karuja, ja niiden kuvaus on eläväistä. Tarinassa on paljon kiehtovia tapahtumapaikkoja, kuten koko Silkkomaa, sekä salaperäinen tila täynnä tekniikkaa ja laitteita. Salaperäisyyttä riittää myös hahmoissa, joita on mukana monenlaisia.

Päähenkilö Ilves on siis ihana, kukapa ei pitäisi kiukkuisesta ja ikävissään olevasta nuorukaisesta, joka tahtoo selvittää elämäänsä suuresti vaikuttaneen tapahtuman. Ilves on rohkea ja fiksun oloinen tyyppi, jolla tosin on vaikeuksia pyytää apua. Hän saa tarinan aikana uutisia, iloisia ja surullisia, ja joutuu käymään läpi kaikenlaista. Teos ei anna asioiden käsittelylle ihan kauheasti tilaa, mutta sopivasti kuitenkin, Ilveksen tunteet saavat huomiota ja se onkin minusta tärkeää. Västäräkki on mahtava tyyppi, hyvä ystävä (ehkä enemmänkin) ja kekseliäs, viisas tyttö, josta Ilves saa olla kiitollinen. Västäräkki on ehdottomasti suosikkityyppini tästä porukasta. Salaperäinen Aino, jonka täytyy ladata itseään ja joka ampuu silmistään säteitä, on myös mainio hahmo. Aino on kiinnostava kuvaus siitä, millaisia ihmisiä tulevaisuudessa saattaisi olla, millaista tekniikkaa ja millaisia mahdollisuuksia. Lisäksi hän on vahva persoona, inhimillinen vaikka onkin jossain määrin rakennettu. Ilveksen mummo ja Västäräkin isä Pääsky ovat kiinnostavia hahmoja, heistä olisin halunnut tietää vähän lisää.

Pidin myös eri heimojen/porukoiden kuvauksesta, susilaiset ja rosvot ovat sopivan pelottavia ja ahdistavia, mutta osa hiestä väläyttää myös sellaista puolta, jonka perusteella he eivät ole pelkkiä pahiksia. Silkkomaahan kadonneissa on monesti synkkää menoa, kuten tappamista tai ainakin sen suunnittelua, ja milenkiintoista moraalista pohdintaakin on teoksesta luettavissa. Vaikka tarina on tiivis ja etenee vauhdilla, rivien välistä pystyy aistimaan paljon sellaisia tasoja, joita ei ehkä heti huomaa. Sanoisin että siellä ne kuitenkin ovat, tai sitten ylitulkitsen teoksen teemoja ja hahmoja. Hyviä teemoja tässä kuitenkin on ihan suoraan tekstin tasolla, ystävyys on aina kiinnostavaa käsiteltävää ja menetys, ikävä ja vastauksien etsiminen/tarvitseminen ovat nekin hedelmällistä aiheita. Ja Riekkola käsittelee näitä oikein hyvin, teoksessa on monia yksityiskohtia ja ratkaisuja joista pidin kovasti.

Silkkomaahan kadonneet on kaikkien kuulemieni kehujen arvoinen, teos on hurja, vauhdikas, jännittävä ja intensiivinen tarina ystävydestä, vastauksista ja urheudesta. Tätä oli hauska kuunnella, viihdyin tarinan parissa tosi hyvin ja erityisesti kivat hahmot ansaitsevat kiitosta. Toimiva kokonaisuus, tahti on reipas ja juoni pitää tiukasti otteessaan, ei ehdi hetkeksikään kyllästyä.

Scream The Love Story @ Teatteri Jurkka

Näin esityksen medialipulla, kiitos Teatteri Jurkka!

kuva © Viivi Huuska

Näin Scream The Love Storyn 2.12.

Markku Haussilan kirjoittamaa ja Minna Harjuniemen ohjaamaa Scream The Love Storya kuvaillaan esityksen sivuilla näin: Esitys on rakkauden ylistys kauhuelokuville, terapialle ja ihmisille. Se on yhdistelmä fanifiktiota, murhaa, dystopiaa, parodiaa ja homodiskoa. Romanttinen kertomus kahden teinipojan kielletystä rakkaudesta ja croptopeista. Rooleissa ovat Haussila ja Aleksi Holkko, ja äänen ja valon takaa löytyy Saku Kaukiainen.

Scream The Love Story oli edellisellä esityskaudellaan loppuunmyyty siinä vaiheessa, kun minä vielä punitsin, uskallanko kauhuelokuvia kammoavana katsomoon. Nyt kun uusi tilaisuus tuli, en epäröinyt hetkeäkään vaan suuntasin ensimmäistä kertaa Teatteri Jurkkaan katsomaan, millainen juttu tämä oikein on. Esitys siis ammentaa erityisesti Scream-elokuvasarjasta, josta minä olen nähnyt ensimmäisestä elokuvasta ehkä viisi minuuttia ja sitten päättänyt että joo eipä enempää minulle. En kestä kauhuelokuvia kovin hyvin, jostain syystä ne ovat ihan liian jänniä ja jätän kauhujutut mielelläni katsomatta. Siksi (ja veristen mainoskuvien takia) Scream The Love Story vähän epäilytti, mutta houkutus todistaa tämä esitys oli liian suuri, eli kauhukammotus syrjään ja katsomoon! Pelastauduin kuitenkin viimeiselle riville, mutta Jurkan viidenkymmenenyhden hengen katsomossa ja pienessä teatteritilassa se ei tosin vienyt minua kauas esiintyjäkaksikosta ja tapahtumista.

Mutta eihän tämä pelottavaa ollut! Tai no alussa luodaan Screamia mukaillen puhelukohtaus ja jestas sentään kun olin ihan varma, että jostain hyppää kohta joku murhaaja ja pelästyn täysin. Mahtavan painostavaa fiilistä, saa ainakin olla valppaana. Muutama muukin melkoisen jännittävä kohta esityksessä on, mutta mitään pelottelua tämä ei ole vaan fokus on muualla. Haussila on kirjoittanut näppärän ja terävän tekstin, ja vaikka en tietenkään ihan kaikista Scream-viittauksista saanut kiinni, fanifiktiomainen ote on selkeä ja fanifiktion parhaat puolet on tuotu lavalle onnistuneesti. Scream The Love Story on hauska, viihdyttävä ja riemukas esitys, mutta välillä myös hyvin viiltävä ja syvä. Erinomaista taitoa naurattaa ja koskettaa yhtä syvästi ja silmänräpäyksessä vaihtaa vakavasta parodiaan ja takaisin. Vaikka esitys on lyhyt (1 h 30 min väliajan kanssa, tosin hieman venähti ilmoitetusta) ja lavalla on vain kaksi näyttelijää, tarinaan mahtuu valtavasti tasoja ja nyansseja. Tämä varmasti hyötyisi useammasta katselukerrasta, vaikka tekikin jo ekalla ison vaikutuksen. Ainakin kun tietäisin, ettei jump scareja tai muita pelästyttäviä yllätyksiä tule, uskaltaisin katsoa tätä rennommin ja ehtisin keskittyä yksityiskohtiin tarkemmin myös esityksen alussa. Ja kun Scream The Love Story on sen verran tiivis paketti, että kaikkia vivahteita ei välttämättä heti huomaa, niin olisihan se hienoa kokea uudelleenkin. Ihan jo siksikin, että esitys oli niin hyvä.

Minna Harjuniemen ohjaus pitää esityksen kasassa, mutta antaa sille vapauden monenlaiseen revittelyyn. Erityisesti erilaisten tunnelmien kanssa on tehty loistavaa työtä koko työryhmän kesken, sillä esitys levittäytyy lavalle hauskana, herkkänä, nerokkaana, jännittävänä, kekseliäänä, suloisena, hurmaavana ja surullisena. Kaikki tunnetilat toimivat tehokkaasti, ja se kertoo työryhmän selvästi miettineen sitä, miten mikäkin kohtaus toteutetaan. Niin ohjaus, näyttelijäntyö kuin valo- ja äänisuunnittelukin ovat osuneet nappiin, ja kokonaisuus saa rakentua vahvalle perustalle. Saku Kaukiaisen äänisuunnittelu tarjoaa hienoja hetkiä, ja saman tekee valosuunnittelu, joka on monessa kohdassa todella taidolla toteutettua. Etenkin se vilkkuva loisteputki ikkunassa loihtii ihanan kamalaa kauhuelokuvatunnelmaa.

Markku Haussila ja Aleksi Holkko tuovat lavalle molemmat muutaman hahmon, ja vaikka puvustusta ei vaihdeta tai peruukkeja heitetä päähän, näppärästi muuntautuvat näyttelijät eri henkilöiksi. Molemmilla on mahtava lavaläsnäolo, ja pienessä tilassa se erityisesti korostuu. Kun yleisö ja esiintyjät ovat lähellä toisiaan, kaikki mahdollinen haparointi näkyy selvemmin, mutta mitään sellaista ongelmaa ei näillä näyttelijöillä ole. Haussila ja Holkko ovat lavalla vahvasti sisällä rooleissaan ja tarinassa, sekä siinä, millaista tunnelmaa tai vakavaa tai koomista tasoa esitys sillä hetkellä heijastelee. Näyttelijät lukevat tarinaa tarkasti, ja osaavat hyödyntää pienimmätkin ilmeet ja eleet. Ja kyllä isot eleet ja ilmeet myös kun sellaista kaivataan. Molemmilla on hallussaan sekä upea herkkyys että riemukas komediallisuus. Haussila ja Holkko tekevät esityksen läpi saumatonta yhteistyötä, joka tietenkin lisää sekä koomisen että vakavan fiiliksen uskottavuutta ja vaikuttavuutta. Varman näyttelijäntyön lisäksi kiitokset ansaitsee myös käsiohjelma, varsin mainiot tekstit sekä näyttelijöistä että ohjaajasta ja valo-/ääniarkkitehdistä.

Tykkäsin siis! Hieno esitys, hieno teksti, tarkkaa ja toinen toistaan tukevaa näyttelijäntyötä sekä sellainen kokonaisuus, josta näkee, että koko työryhmä on puhaltanut yhteen hiileen. Kiitos jengi!

kuva © Marko Mäkinen

Pakko jakaa @ Kantti - Nuorten kansallisteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Katri Naukkarinen

Näin Kantti-ryhmän Pakko jakaa-esityksen 2.12.

Kotibileiden täyttämä talo, paljon erilaista porukkaa, musiikkia, tanssia, hauskaa ja rentoa... Vai onko sittenkään? Voiko tutussa porukassa sanoa mitä vaan, entä jos muut ymmärtävät väärin ja harmittomasta vitsistä tulee iso juttu? Mutta oliko se harmitonta hupia, vai sittenkin liikaa? Millaista on olla juuri tietty ihminen, mistä voi tietää mikä kenellekin on okei? Millaisia huolia ihmisillä on, ovatko ne samoja kuin minulla? Entäs pelot? Mitä muut pelkäävät, entä minä itse? Miksi? Onko vaihtoehtona vain turvallista tai hauskaa, miksei molempia voi olla samaan aikaan? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohtii Pakko jakaa, jonka tuovat näyttämölle kanttilaiset Eetu Alppi (hahmonaan Niko), Isadora Brown (Malla), Saima Haapasalo (Nele), Kari Huotari (Osku), Aava Hytti (Ada), Rihaam Juwaisir (Heidi), Lilja Kervinen (Milja), Ruut Kuittinen (Sofia), Iiris Latva-Somppi (Rita), Nidal Manla (Santtu), Matias Mäkitalo (Samuel), Kerttu Nikkilä (Eevi), Osla Räisänen (Meeri), Luukas Sihvonen (Dennis) ja Emil Westerberg (Tomi).

Voi että miten onnellinen olisin ollut, jos olisin nähnyt tämän esityksen kun olin lukiossa. Totta kai olen onnellinen että näin sen nyt, mutta teini-iässä, lukioelämän keskellä ja monia samoja asioita pohdiskellen tämä olisi iskenyt varmasti hyvin hyvin syvälle. Nyt olen jo vähän kasvanut vanhemmaksi (ehkä myös vähän viisaammaksi, jossain mielessä), mutta enpä silti sanoisi, että huolenaiheet tai pohdinnat ovat mihinkään hävinneet, vähän vain muuttaneet muotoaan. Osa esityksen teemoista, suurin osa itse asiassa, on sellaisia, että niitä varmasti pohtii moni ikään katsomatta, ja ajattelemisen aihetta kyllä riittää niillekin katsojille, jotka ovat kotibilevuotensa ohittaneet. Aiheet ovat suoraan nuorten elämästä, sillä dramaturgi Eira Virekoski on kirjoittanut näytelmän Kantti-nuorten haastattelujen perusteella. Autenttinen, aito ja rehellinen fiilis esityksestä tuleekin, ja fiktiivisten kotibileiden kautta päästään sisälle todellisiin, ajankohtaisiin asioihin. Virekoski on kirjoittanut sujuvan tekstin, dialogi sopii hahmojen suuhun erinomaisesti ja onnistuu koskettamaan, naurattamaan, ihastuttamaan ja herättämään ajatuksia.

Lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Laura Dammert, ja täytyy sanoa, että rakastuin molempiin, varsinkin lavastukseen heti kun näin siitä kuvia. Ensinnäkin autotallimiljöö on täydellisen uskottavan ja hyvin aidon näköinen aina kaikista hyllyissä olevista tavaroista autonrenkaisiin, autoon ja seinällä roikkuviin työkaluihin. Niin paljon mahtavia yksityiskohtia, ettei kaikkia ehtinyt näkemäänkään! Lavastus myös tarjoaa runsaasti sellaisia esineitä ja asioita, jotka avaavat esityksen hahmojen, eniten Ritan ja Tomin (sillä tässä ollaan heidän kotinsa autotallissa), historiaa, elämää, persoonaa ja sitä, mistä he ovat tulleet, millaisessa ympäristössä kasvaneet. Samaa tekee myös puvustus, joka on jokaisella hahmolla tunnistettavasti persoonallista mutta sillä tavalla yhtenäistä, että heidän tunnistaa kuuluvan samaan sukupolveen. Hienoja, yksityiskohtaisia ja juuri hahmoille sopivia asukokonaisuuksia on Dammert rakentanut, ja visuaalisuus on erinomaisen onnistunutta. Matti Tiilaman valosuunnittelu tukee vahvasti esityksen etenemistä ja tunnelmia ja on tärkeä osa kokonaisuutta, samoin Ville Virtasen videosuunnittelu, jossa erityisesti seinälle heijastetut snäppikeskustelut ovat loistava oivallus. Jani Peltolan äänisuunnittelu on varmaa ja toimivaa, ja ilahduttavasti uskalletaan käyttää myös kovaa ääntä (ei nyt sentään tärykalvot räjäyttävää mutta ihan äänekästä), esimerkiksi One Directionin What Makes You Beautiful-biisi raikaa ihanan lujaa. Sopii tunnelmaan.

Satu Linnapuomin ohjaus pitää pakan kasassa ja mahduttaa reiluun puoleentoista tuntiin paljon. Kiire ei tule, eikä sellaista tunnetta että nyt on ahdettu aivan liikaa pieneen tilaan. Päinvastoin, esityksessä on luonnollisen tuntuinen rytmi tyyppien virratessa autotalliin ja sieltä pois, keskusteluiden rytmittyessä näppärästi ja kohtausten seuratessa toisiaan hyvässä tahdissa. Välillä tuntuu kuitenkin, että ongelmia ja huolia kasaantuu, eikä niihin millään keksitä ratkaisua vaan vielä seuraavakin huolenaihe ilmestyy eikä eteenpäin päästä. Esityksessä on kyllä paljon suloista, iloista ja hymyilyttävää, ja kokonaisuus tasapainottuu vakavan ja stressaavan sekä huolettoman ja riemukkaan nuoruuden välillä hyvin. Katsomosta poistuessa ei tunnu siltä, että nyt päälle on kaadettu kaikki nuorison mieltä kaihertava, vaan vaikka ajateltavaa onkin saanut, silti hymyilyttää ja on energinen olo. Pidin Pakko jakaa-esityksestä valtavasti, ja suurin kiitos tästä kuuluu paitsi sujuvalle tekstille ja ohjaukselle, niin etenkin esiintyjäjoukolle, joka ottaa lavan haltuun varmalla, aidolla ja tarkkanäköisellä otteella.

Koko viidentoista näyttelijän joukko tekee onnistunutta työtä, ja mainiosti jokaiselle hahmolle myös rakentuu syvyyttä. Hämmästyttävän paljonkin itse asiassa, sillä esitys on aika lyhyt. Mahtavaa, että jokainen hahmo kuitenkin ehditään paitsi esitellä, myös rakentaa kokonaiseksi henkilöksi iloineen, suruineen, toiveineen ja pelkoineen. Näyttelijät tekevät hahmoistaan tunnistettavia, samastuttavia, kiinnostavia, epävarmoja, uskottavia ja ihania tyyppejä, ja monipuolinen hahmogalleria herää esiintyjien otteessa eloon loistavasti. Porukka on hioutunut tiiviisti yhteen ja heidän yhteistyönsä on saumatonta, ei ole vaikea uskoa hahmojen välisiä suhteita ja kohtaamisia, sillä ne tuodaan lavalle niin toimivasti. Näistä kotibilejuhlijoista minun suosikkejani olivat Osla Räisäsen Meeri, Rihaam Juwaisirin Heidi, Luukas Sihvosen Dennis, Iiris Latva-Sompin Rita, Eetu Alpin Niko ja Matias Mäkitalon Samuel. Jokaisessa tyypissä tosin on omat hurmaavat puolensa, ja jokainen heistä on erinomainen osa tätä kokonaisuutta, kukaan ei voisi puuttua.

Esityksen loppukohtaus lämmittää mieltä ja sydäntä niin, että kyllä hymyilyttää maskin alla leveästi. Major Lazer & DJ Snake (feat. MØ)-kokoonpanon kappale Lean On (sovitus ja harjoituttaminen Jussi-Pekka Parviainen) vetää esityksen tyypit autotalliin laulamaan ja tanssimaan yhdessä. Nimenomaan yhdessä, yhtenä joukkona samassa paikassa, joukkona nuoria jotka jakavat huolet, murheet, ilot ja innostuksen ja joissa on kaikissa jotakin samaa ja jotain aivan erilaista. Ja hieno koreografia tässä (Aava Hytti, Matias Mäkitalo, Luukas Sihvonen, konsultointi Ima Iduozee ja Moona Nevalainen)! Esityksen musiikkivalinnat ovat muutenkin erityisen onnistuneita, ne sopivat kotibilefiilikseen mutta myös tukevat tarinan ja hahmojen tunnelmia. Ai että, kylläpä tämä vaan ilahdutti kovasti! Niin hienosti toteutettu, puhutteleva ja hurmaava esitys. Tuntuu olevan joku Kantti-homma, tykästyin nimittäin tosi paljon myös Otteita-esitykseen pari vuotta sitten. Pakko jakaa on siis taattua kanttilaista laatua, enkä malta odottaa seuraavaa tarinaa, jonka pariin Kantti vie.

Ovista ja ikunoista @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat © Kapina Oy

Näin Ovista ja ikkunoista-esityksen ensi-illassa 25.11.

Anestesialääkäri Brunon (Seppo Halttunen) ja alakoulun rehtorin/opettajan Laurencen (Anna-Leena Sipilä) olohuoneen pöydälle ilmestyy yllättäen sadan euron seteli. Sitä ei ole Bruno tuonut, eikä Laurence. Kuka ihme se voi olla? No, ei siinä mitään, rahahan tarjoaa mainion illallisen. Mutta mitäs sitten, kun sitä on pian lattialla oikein kunnon keko? Ja kun huoneiden ovia avaa, sieltä lennähtää seteleitä nassuun niin ettei meinaa eteensä nähdä. Kuka oikein haluaa pariskunnalle tarjota tällaisen määrän rahaa? Olisiko se siivooja Teresa (Ulla Virtanen), joka korvaa myöhästymisiään? Entä miten yläkerran uusi naapuri (Jari Vainionkukka) liittyy asiaan?

Toni Wahlström on ohjannut Sébastien Thiéryn (suomennos Arto af Hällström) tummavireisestä komediasta napakan kokonaisuuden, jossa iskut ovat kohdillaan ja huumorista otetaan kaikki irti. Vaikka ihan jokainen vitsi tai vitsailun kohde ei minun huumorintajuuni iske, katsomossa viihtyy erinomaisesti ja teksti kantaa. Tämä on rouheaa ja suorapuheista komediaa, joka esitetään sopivalla vauhdilla ja otteella, koko työryhmän panos takaa esitykselle oikeanlaiset raamit. Tosin myös puvustuksen ja lavastuksen suunnittelusta vastanneen Wahlströmin lavastusratkaisujen tai siis lähinnä lukuisten ovien perusteella odotin, että tässä olisi ollut enemmän farssimaisia piirteitä. Toki ovilla on tärkeä tehtävä, mutta aivan päätöntä ovista juoksentelua ei kuitenkaan ole luvassa. Lavastus ja puvustus luovat onnistuneen kotitunnelman ja heijastelevat päähenkilöiden elämää. Yksityiskohdat ovat myös kivoja, esimerkiksi hyllyssä olevat valokuvat.

Seppo Halttunen ja Anna-Leena Sipilä ovat molemmat rooleissaan loistavia, he löytävät hahmojensa koomiset ja vakavat puolet näppärästi. Molempien komediallinen tykitys on varmaa ja mikä parasta, hauskaa. Kaksikko pelaa sujuvasti yhteen ja rakentaa lavalle uskottavan kuvan avioparista, joka joutuu kohtaamaan hämmästyttävät määrät tyhjästä tupsahtanutta rahaa. Halttunen ja Sipilä naurattavat yleisöä sekä pienillä eleillä että kunnon revittelyllä, mutta molemmat osaavat pitää huolen siitä, ettei homma mene liian pähkähulluksi. Taitavasti mukana kulkevat myös esityksen painavemmat teemat, kuten raha, sen käyttäminen, ihmisten välinen epätasa-arvo ja rahan luomat ongelmat. Ulla Virtanen ja Jari Vainionkukka tuovat onnistuneesti tarinaan kaksi hahmoa lisää, Virtanen hieman epävarmana mutta ehdottoman rehellisenä siivoojana Theresana ja Vainionkukka hyvin itsevarmana ja impulsiivisena yläkerran naapurina. Koko porukka on tehtäviensä tasalla ja kuljettaa nopeatempoista juonta eteenpäin toimivalla tavalla.

Tällä tasolla musta huumori vetoaa minuun, aivan synkimmistä jutuista en ihan tykkää vitsailla mutta Ovista ja ikkunoista on huumorinsa kanssa juuri siinä joukossa, joka saa minut nauramaan. Muun ensi-iltayleisön reaktioista päätellen hauskaa oli myös heillä, enkä yhtään ihmettele että oli. Siltikin, melkoisen traagisia aineksia tässä näytelmässä kyllä myös on, ja tragikomediaksi ohjaaja Wahlström sitä käsiohjelmassa kuvaileekin. Onnistuneesti tasapainotellaan komedian ja naurun sekä ajatuksia herättävien ainesten välillä, ja aika kuluu nopsasti. Esityksessä on yllättävä loppu, jonka kyllä arvasin ennalta yksityiskohtia tarkkailemalla. Hieno oli myös viimeinen näyttämökuva, rahan valta ja vaikutus näkyy.

Viihdyin katsomossa hyvin ja nautin varmalla otteella toteutetusta esityksestä, kyllä kelpaa huvittua ja seurata tarinaa kun koko homma on onnistuneesti kasattu ja etenee sujuvalla rytmillä. Erinomaista työtä koko porukalta!

Den besynnerliga händelsen med hunden om natten @ Lilla Teatern

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Lilla Teatern!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Den besynnerliga händelsen med hunden om natten-näytelmän 18.11.

15-vuotias Christopher (Alexander Wendelin) pitää avaruudesta, matematiikasta ja lemmikkirotastaan Tobysta. Sen sijaan hän ei pidä vieraista, keltaisesta tai metaforista. Maailma ympärillä on Christopherin silmin erilainen kuin useimmille ihmisille, pelottavakin, mutta kun naapurin (Ulriikka Heikinheimo) koira Wellington löytyy murhattuna, on pojan oltava rohkea ja alettava salapoliisin työhön. Isä Ed (Robert Kock) kieltää nuuskimasta ja tunkemasta nenäänsä toisten ihmisten asioihin, opettaja Siobhan (Cecilia Paul) taas käskee kyllä kuuntelemaan isää, mutta myös uskaltautumaan ulos mukavuusalueeltaan. Kun menneisyyden ja lähiaikojen salaisuuksia alkaa paljastua, Christopher ottaa suuren askeleen ja lähtee yksin junalla kohti Lontoota.

Den besynnerliga händelsen med hunden om natten, Yöllisen koiran merkillinen tapaus, alkuperäiseltä nimeltään The Curious Incident of the Dog in the Night-Time on yksi suosikkinäytelmistäni. Olen nähnyt sen aiemmin vain kerran, Lontoossa 2019, mutta silloin rakastuin teokseen kovasti ja olen odotellut että pääsen näkemään tämän uudelleen. Lilla Teaterniin esityksen on ohjannut Paavo Westerberg, käännös on Anna Simbergin, lavastus ja puvustus Sven Dahlgrenin, videosuunnittelu Toni Haarasen, äänisuunnittelusta vastaa Antero Mansikka ja valosuunnittelusta Ville Aaltonen. Samaiselta Lontoonreissulta ostin myös Mark Haddonin samannimisen romaanin (2003), johon näytelmä perustuu, ja kyllä on kirjakin ihastuttava. Koska Hunden esitetään ruotsiksi, luin kirjan uudelleen viikko ennen esitystä ja palauttelin tarinaa ja hahmoja mieleen. Hyvin pysyy esityksen kielessä mukana, ja tekstitys toimi jälleen sovelluksella mainiosti. 

Paavo Westerbergin ohjaus tarttuu tarinaan onnistuneesti, esitys nousee lavalle koskettavana, aitona ja vahvana kokonaisuutena. Westerbergin ohjaus on tarkkanäköistä ja tavoittaa niin Hundenin murhamysteeri-, draama- ja kasvutarina-tason. Ohjauksessa (tai muilla osa-alueilla) ei ole menty sieltä missä aita on matalin, vaan kaikkia yksityiskohtia, ratkaisuja ja ideoita on selvästi harkittu ja valittu mukaan vain parhaiten esitykseen sopivat. Esitys etenee sujuvasti, ja vaikka tämä on lähes kolmituntinen näytelmä, aika menee nopeasti ja katsomossa istuu iloisesti ihastellen hurmaavaa tarinaa ja taidolla toteutettua esitystä. Minulla kesti hetken päästä sisään esityksen maailmaan, se johtui lavastusratkaisuista (kuten tyhjähköstä näyttämöstä ja katosta putoilevista esineistä), mutta juoni veti mukaansa ja pidin tästä kovasti, lavastuksineen kaikkineen. Dahlgrenin lavastuksessa lava siis on melko tyhjä, alussa siellä on takaosassa kaarevat lasiseinät ja tuoleja, ei paljon muuta. Esityksen edetessä kaarevat seinät pääsevät liikkumaan, ja tuoleja liikuttamalla fokus keskittyy sinne, missä tärkein tapahtuu. Värimaailma on tumma, ja visuaalisuutta tukee Haarasen videosuunnittelu. Vähitellen katosta putoilee lankojen varassa kaikenlaista tarinaan liittyvää tavaraa, muun muassa Wellingon-koira ja sen tappanut talikko sekä kirja, jota Christopher kirjoittaa. Hieman aikaa vaati, että tämäntyylinen lavastus voitti minut puolelleen, mutta kyllä työryhmä on tiennyt mitä tekee - tarina asettuu lavalle ja lavastuksen sekä muun visuaalisuuden tarjoamiin raameihin erinomaisesti. Ja loppuvaiheessa varsinkin nämä katosta putoilevat esineet olivat minusta aivan paras ratkaisu, vieläpä dramaattisilla äänitehosteilla korostettuina. Sopivat myös esityksen murhamysteeri-henkeen hyvin.

Alexander Wendelin on täydellinen Christopher. Hän lukee roolihahmoaan upeasti, tarkalla ja vivahteikkaalla otteella, ja tuo Christopherin lavalle koskettavasti, viisaasti, rohkeasti ja lämmöllä. Wendelin tavoittaa hienosti sen, millainen Christopherin maailma on, hänen näyttelemisensä vangitsee erinomaisesti eri tunteet ja tunnelmat. Ihana rooli, Wendelinin tapaa kertoa tarinaa ja käsitellä tarinan teemoja on ilo katsoa. Robert Kock on Edinä kuin suoraan romaanin sivuilta lavalle siirretty, tosi onnistuneesti siis herää henkiin tämä hahmo! Kock tuo rooliinsa tasapainossa sekä lempeyttä, kärsivällisyyttä ja kannustavaa asennetta että tuskastumista ja virheisiin sortumista. Christopherin isänä ei aina ole helppoa, mutta poika on isälleen tärkein ja rakkain asia maailmassa. Tämä on Kockin roolisuorituksessa käsinkosketeltavasti läsnä. Cecilia Paulin Siobhan on rohkaiseva ja luotettava opettaja, jonka asema Christopherin elämässä on hyvin tärkeä. Paul lukee tarkasti kohtausten tunnelmaa, ja tekee roolinsa lämpimästi.

Vuokko Hovatta näyttelee Christopherin äitiä Judya mainiolla otteella, Hovatan roolityössä sekoittuvat sujuvasti äidinrakkaus, oman tilan haluaminen, päättäväisyys ja katumuksen eri sävyt. Pia Runnakko tekee monta roolia, ja on varsin erinomainen kaikissa, erityisesti poliisina ja rouva Alexanderina. Monta roolia on myös Ulriikka Heikinheimolla ja Joachim Wigeliuksella. Heikinheimo tuo lavalle hyvää energiaa ja läsnäoloa, ja tekee jokaisen roolinsa varmalla otteella. Wigelius jäi mieleen erityisesti Rogerina, mutta hän tekee sujuvaa työtä myös muina hahmoinaan. Koko näyttelijäjoukko pelaa taitavasti yhteen ja tukee toistensa tekemistä, jokainen tekee vahvaa työtä sekä yksin että osana ensembleä.

Erityiskehut Wellington-hauvan ruumiille, hyvin elävän (kuolleen) näköinen! Mistäköhän syystä Wellington muuten on muuttunut vaaleaksi kirjan mustasta esikuvastaan eroten? Muistaakseni myös Lontoossa lavalla nähtiin vaalea koiranmurhan uhri. Samoin kehuja hälisevästä, äänten ja valojen täyttämästä Lontoosta, hyvin hyödynnetyistä heijastuksista ja videokuvien jylhistä maisemista. Hunden on upea tarina rohkeudesta ja uskalluksesta, ja Lillanin versiossa rohkeus nousee kantavaksi teemaksi. Monenlainen rohkeus, ei pelkästään Christopherin urheus tehdä jännittäviä ja pelottavia asioita, vaan myös muiden hahmojen rohkeus myöntää virheensä, rohkeus muuttaa toimintaansa ja niin edelleen. Lillanin Hunden tarjoaa loistavan teatteri-illan, jonka aikana saa nauraa, liikuttua, jännittää ja iloita. Fiksusti, yksityiskohtaisesti ja tarkasti toteutettu esitys on erinomaisten osiensa ansiosta hieno, aito ja emotionaalisesti latautunut, ja erityisesti vahva ja taitavasti hahmoja rakentava näyttelijäntyö tekee vaikutuksen.

Kiitos koko Hunden-porukka, olipa ihanaa nähdä tämä ihastuttava näytelmä!

Spartacus @ Suomen kansallisbaletti

 

kuvat © Suomen kansallisbaletti / Roosa Oksanen

Näin Spartacuksen viimeisessä näytöksessä 11.11. Mutta huoli pois, esityksen tallenne (tosin eri miehityksellä kuin minkä minä näin) on katsottavissa Stage24-palvelusta!

Vihdoin ja viimein koitti se hetki, kun meikäläinen ihka ensimmäistä kertaa suuntasi balettikatsomoon. Olen toki nähnyt balettia ennenkin, sentään muutaman jutun, mutta ne esitykset on nautittu televisiosta tai leffateatterin valkokankaalta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja mikäpä innostaisi enemmän kuin Spartacuksen kapina ja traaginen kohtalo? Kyllä kunnon draama ja taistelukohtaukset aina kelpaavat. Olen käynyt Oopperatalossa kahdesti aiemmin, katsomassa Lepakko-operetin ja totta kai Oopperan kummituksen, molemmat jostakin kolmosparven kaukaisilta takariveiltä. Nyt sitten suunta kävi permannolle, josta aukeni hyvät näkymät lavalle vaikka orkesterimonttua ei päässytkään vakoilemaan. Ensi kerralle (sillä sellainen varmasti tulee, viehätyin sen verran livebaletin voimasta) suuntaan mahdollisesti ykkösparvelle, siitä lava ja monttu varmaankin näkyvät molemmat mainiosti.

Ja huomio vielä tähän väliin: minähän en tiedä baletista mitään, siis baletin konventioita tai historiaa tai mitään, ja ensin ajattelin, että tämä on esitys josta en kirjoita. Mutta sitten pohdin, että mitä se haittaa vaikka en osaa nimetä hienoja tanssiliikkeitä tai kommentoida koreografin tapaa tehdä uudenlaisia tai klassisia ratkaisuja? Ei minun tarvitse olla balettiasiantuntija baletista kirjoittaakseni, sillä kirjoitan omasta kokemuksestani, siitä millaista minusta oli esitystä katsoa. Ja kun ajatuksissa pyörii tämä juttu, niin sanat selvästi haluavat kirjoitetuiksi. Eli tässä tulee Teatterinna-blogin eka balettipostaus!

Lucas Jerviesin koreografioima (taistelukoreografiat Nigel Poulton) Spartacus-baletti (musiikki Aram Hatšaturjan) perustuu siis traakialaiseen gladiaattoriin ja orjakapinan johtajaan, Spartacukseen. Baletissa tarina etenee Spartacuksen (Jonathan Rodrigues) ja hänen vaimonsa Flavian (Abigail Sheppard) sekä kaverinsa Hermeksen (Lucas Jerkander) orjaksi myymisestä gladiaattoritaisteluiden kautta orjakapinaan ja orjien taistelusta roomalaisarmeijaa vastaan siihen, että Spartacus ja kapinalliset ristiinnaulitaan ja Flavia vannoo Spartacuksen muiston elävän ikuisesti. Juoni selostetaan pääpiirteittäin käsiohjelmassa, joten sen perusteella on helppo tunnistaa, kuka päähenkilöistä on kukakin ja mitä tapahtuu. Ja onhan se kiva heti alussa tietää, että suosikkihahmoni kuolee kaverinsa käsissä jo ensimmäisen näytöksen lopussa, tietää sitten arvostaa niitä hetkiä kun hänet vielä näkee. Sillä toki Hermes, orjaksi myyty ja gladiaattoriksi valmennettu, ystäväänsä vastaan asettumaan joutuva mies oli se, johon heti tykästyin. Kyllähän Spartacus myös joutuu asettumaan ystäväänsä vastaan, mutta jotenkin Hermes oli näistä kahdesta se, joka minuun enemmän vetosi traagisella kohtalollaan. Lucas Jerkander tanssii Hermeen roolin niin vivahteikkaasti ja tarkasti, että katsomossa tuntee tämän kauhun ja sisäiset ristiriidat, kun kauheaan tilanteeseen heitetty Hermes ei tiedä olisiko uskollinen ystävälleen vai tekisikö mitä gladiaattorikouluttaja määrää. Hermes on tosi mielenkiintoinen hahmo, vaikka hän olikin aika vähän mukana tarinassa, niin pidin sekä hahmosta että Jerkanderin tulkinnasta tosi paljon.

Toinen suuri suosikkini oli Florian Modanin Crassus, tarinan pääpahis. Ai että miten herkullinen hahmo, Modan ei mene pelkkään diktaattorimaiseen vallalla pelotteluun vaan tuo rooliinsa hienosti eri tasoja, joiden avulla Crassuksesta muodostuu syvempi kuva. Modan tanssii vahvasti, hänen liikkeissään on auktoriteettia ja mahtia sormenpäihin saakka, eikä Crassus vaikuta hetkeäkään siltä, että epäilisi itseään. Hienoja Crassus-kohtauksia on paljon, erityisesti pidin kaikista niistä hetkistä, joissa pelissä ovat suurimmat tunteet, niin vallan kuin pelonkin. Esimerkiksi se kohtaus, jossa Crassus on alakynnessä kapinallisia vastaan ja hänen lapsensa juoksee keskelle tappelua, ja Crassus vetää tämän eteensä kilveksi, on hieno. Kokonaisuudessaan loistava rooli. Abigail Sheppardin Flavia vangitsee katseen enemmän ja enemmän esityksen edetessä, alussa en vielä niin välittänyt Flaviasta mutta kolmanteen näytökseen ehdittäessä hahmo oli minut vakuuttanut ja Sheppardin väkevä ja ilmava tanssi hurmannut. Vahva rooli, ja Sheppard tanssii huiman hyvin, hänellä on taitava ote hahmonsa tunnetiloihin jotka heijastuvat tanssista hienosti. Flaviassa on asennetta, ja viimeisessä tanssissaan hänestä huokuu päättäväisyys ja jonkinlainen uhma. Jonathan Rodriguesin Spartacus on oikeamielinen ja uskottava kapinajohtaja, sujuvaa esiintymistä alusta loppuun. Rodrigues tanssii taidolla ja vakuuttavasti, ja erityisesti Rodriguesin ja Sheppardin tanssiduetot ovat vahvoja, niistä paistaa Flavian ja Spartacuksen rakkaus. Spartacus hahmona jäi vähän etäiseksi, en oikein saanut tyypistä kiinni, mutta Rodriguesin tanssi katsoin mielelläni, hän lataa liikkeisiin paljon tunnetta. Lucie Rákosniková tanssii Crassuksen vaimon Tertullan roolin, pidin hahmosta kovasti ja Rákosniková tekee mainiota työtä, hienoa läsnäoloa ja tarinan tulkintaa sekä taitavaa tanssia. Erityismaininnan ansaitsee kakkosnäytöksen vihreäkaapuinen kaveri, joka kylpyläkohtauksessa hiippailee taustalla nautiskelemassa viinistä ja viinirypäleistä, ja kippaa kuppia kavereidenkin kurkkuun. Päähän siitä tulee kipeäksi ja huono olo, kun nautiskelee liikaa juotavaa, mutta toinnuttuaan on hyvä jatkaa vielä parilla hörpyllä. Mainio tyyppi, kuka hänen roolissaan sitten olikaan eläytyy erinomaisesti. Spartacuksessa on huiman taitavia tanssijoita lava täynnä, ihailin sitä voimaa, sulavuutta, vimmaa ja viehkeyttä jota liikkeissä on. Upeaa. Enkä usko, että tämä oli vain ensiviehätystä, jonka eka livebalettireissu tarjosi, vaan ehdottomasti hurmaannuin siksi, että porukka oli niin taitavaa.

Lucas Jerviesin koreografiassa on paljon sellaista tanssia, joka pitää otteessaan ja jonka katsomiseen ei kyllästy. Kun baletin muotokieli on minulle vielä uusi juttu, niin "tylsä" tanssi (mitenhän tämän määrittelisi... ehkä sellainen tanssi, joka keskittyy enemmän vain liikkeiden puhtauteen ja visuaaliseen liikkeeseen, eikä edistä tarinaa tai hahmojen kehitystä kovinkaan paljon) saattaa välillä vähän puuduttaa. Tässä ei sellaista todellakaan ole, vauhtia on sopivasti, liikkeet ja musiikki käyvät sujuvaa dialogia ja juoni sekä hahmojen väliset suhteet ovat selkeitä. Ja tanssi on täynnä tunnetta ja tarinoita, jokaisella ojennuksella, lyönnillä, askeleella ja nostolla on merkitystä. Välillä lavalla tosin tapahtuu niin paljon, ettei tiedä minne katsoisi. Joukkokoreografiat ovat hienoja, mutta kun samalla päähenkilöillä on meneillään omia juttujaan, joskus kahdessa kohdassa lavaa, niin ei siinä kaikkea millään ehdi nähdä. Yksityiskohta, josta pidin kovasti, on se rinta-sivu-osoitus-kädet eteen-kuvio, joka koreografiassa toistuu useasti, se lienee jokin ele, jolla roomalaiset osoittavat kunnioitusta jos oikein tulkitsin. Nigel Poultonin taistelukoreografiat ovat loistavia, en tiedä onko taistelut tämän baletin kohdalla tehty yleensä ihan balettibalettina vai miekoilla vai miten, mutta tämä painimeininki, fyysisyys ja iholle meneminen toimii mahtavasti. Jérôme Kaplanin lavastus ja puvut ovat mukavan pelkistettyjä, erityisesti lavastus on hieno, siinä ei ole mitään turhaa. Pidin siitä, miten kapinallisten kaataessa osoittavaa sormea esittävän patsaan se kaatuu katsomoa kohti, eli katsojat eivät pääse syyttävältä (tai neutraalisti osoittavalta) sormelta pakoon. Puvuissa on hienoa yhteneväisyyttä ja hahmojen välinen hierarkia näkyy niissä selvästi, värien käyttö on myös mainiota. Benjamin Cisternen valosuunnittelu on yksi suosikkijuttujani esityksessä, hienoa valon ja varjon käyttöä ja erityisesti lopussa erinomaisesti hyödynnetty vilkkuvaa valoa.

Sitten vielä muita asioita, joita tulee mieleen. Pidin siitä viimeisen taistelukohtauksen ratkaisusta, että kapinallisten rivit harvenevat ja heitä katoaa roomalaisten kilpien taakse. Hieno! Välillä olisin kaivannut kohtauksiin enemmän tunteiden tiristelyä, kuten Hermeen kuoleman jälkeen, traagisista kohtaloista ja pelottavista, hektisistä tapahtumista olisi voinut kaivaa esoon vielä muutaman asteen suurempaa tunteilua. Myös kapinallisten välistä rajojen koettelua olisi ollut kiinnostavaa nähdä enemmän. Varsin onnistunut eka livebaletti tämä oli, viihdyin oikein hyvin. Esitys oli aluksikin hyvä ja parani vaan loppua kohti, jännite kasvoi hienosti tarinan edetessä ja kaikki, niin koreografia, musiikki kuin visuaalisuuskin vastasivat siihen näppärästi, ja toki myös kasvattivat jännitettä. Spartacuksen musiikista pidin, mutta se ei jäänyt päähän soimaan. Mahtipontista ja taidolla soitettua kyllä, musiikkia kelpasi kuunnella. Käsiohjelman/roolilappusen perusteella oli vähän vaikea sanoa, kuka on vaikkapa Eustacia tai Scorpius, koska heitä ei juonikuvauksessa ole mainittu, eikä heitä tietenkään puhutella/osoiteta lavalla nimeltä. Eihän tämä katsomiseen tietysti vaikuta, eikä tarinan seuraamiseen, mutta jos esimerkiksi joku tanssija tekee suuren vaikutuksen, olisi kiva tietää, kuka hän oli. Toki esityksen sivuilta löytyy tietoa tanssijoista, ja roolilapussa onkin QR-koodi, josta pääsee heihin tutustumaan. Käsiohjelmassa oli kiinnostavia tekstejä sekä tästä Spartacus-produktiosta että Spartacus-baletin historiasta, ne oli kiva lukea ennen esitystä niin kaikki lavastuksen, puvustuksen ja korografian vaikutukset olivat sitten tiedossa.

Kaiken kaikkiaan oikein mainio sukellus uuteen maailmaan, aion nauttia baletista uudelleen heti tilaisuuden ja kiinnostavan esityksen tullen. Päässäni minulla on sekä oopperasta että erityisesti baletista sellaisen hieman vakavan lajin kuva (siis puheteatteriin ja musikaaleihin verrattuna), joka, pakko myöntää, on vähän pitänyt minua poissa ooppera- ja balettikatsomoista. Turhaa ajattelua, sillä hyvällä ja rennolla fiiliksellä vaikuttivat olevan kaikki, niin henkilökunta kuin katsojatkin, enkä oikein edes tiedä, mihin tämä vakavuus ajatuksissani perustuu. No, tämä ei siis ollut vakavaa, vaan vauhdikasta, jännittävää ja hurjaa sekä hurjan taitavaa. Jospa aloittaisin pian myös oopperakatsojan urani samaisessa talossa, ensi keväänä ohjelmistossa vaikuttaisi olevan paljonkin kiinnostavaa katsottavaa...

Bolla @ Helsingin kaupunginteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

kuvat © Ilkka Saastamoinen

Näin Bollan Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4.11.

Pajtim Statovcin romaaniin perustuva Bolla kertoo tarinan sodasta, rakkaudesta ja valinnoista. Arsim (Samuli Niittymäki) ja Miloš (Mikko Kauppila) tapaavat Kosovossa 1990-luvulla ja rakastuvat, vaikka Arsim on naimisissa Ajshen (Jessica Grabowsky) kanssa. Ilmapiiri on epävakaa, eikä mene kauaa, että Arsimin on paettava perheensä kanssa sodan jaloista. Myöhemmin hän palaa takaisin, mutta mikään ei ole ennallaan. Näytelmä sijoittuu vuosiin 1995-2004.

Bolla oli yliopistossa kurssilukemisena, sen lukemisesta on kulunut puolisentoista vuotta enkä katsomoon astellessani muistanut romaanista kuin pääkohdat ja lopun. Kirja oli vaikuttava ja tarina hieno, vaikka Statovcin kirjoitustyyli meinasi minulle hieman tökkiä. Innolla odotin sitä, miten teos kääntyy näyttämölle. Sovituksen on tehnyt Tuomas Timonen ja ohjauksesta vastaa Milja Sarkola. Sarkola yhdessä työryhmän kanssa on luonut näyttämölle upean jännitteen, joka kantaa koko esityksen läpi. Vaikka mukana on rakkautta ja onnea, on Bolla karu ja julma näytelmä, ja Sarkolan tapa käsitellä tätä tunnelmaa on tosi onnistunut. Ei tarvitse löytää toivoa tai ilonpilkahduksia sieltä, missä niitä ei ole, mutta lämpöä ja onnea voi hyvin korostaa kun sitä joskus löytyy. Bolla on painava näytelmä, tarina on synkkä ja sellaisena se myös näyttämölle nousee. Silti esitys on kaunis ja herkkä, se koskettaa ja raastaa eikä päästä otteestaan hetkeksikään.

Kaisa Rasilan lavastuksen hallitsevin elementti on seinä, joka ulottuu näyttämön pyöröosan laidasta laitaan. Lisäksi tapahtumapaikkoja luodaan muutamilla huonekaluilla, muuta ei tarvita. Lavastus toimii oikein hyvin ja sopii esityksen tunnelmaan värimaailmasta ja pintamateriaaleista lähtien. Välillä koko seinän ympäri pyöräyttäminen tuo kohtausten väliin hieman liian pitkiä taukoja, mutta toisissa kohdissa tämä "pakollinen" odotus taas rauhoittaa tunnelman tai lisää entisestään painostavaa fiilistä. Oma osansa tunnelman luomisessa on sävellyksellä ja äänisuunnittelulla (Aleksi Saura), joka on erinomaista. Äänet ja musiikki tuovat esitykseen paljon hyvää, niiden tarjoamia mahdollisuuksia on hyödynnetty hienosti. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu on käytännöllistä ja arkista, se sopii esityksen ajankuvaan mainiosti ja heijastelee hahmojen elämää ja sen vaiheita hyvin. Kari Leppälän valosuunnittelu on toimivaa ja varmaa läpi esityksen. Erityiskiitos ja -maininta sille, että esityksen intiimikohtauksia tehdessä mukana on ollut intiimikoordinaattori Sara-Maria Heinonen, hänen työnsä on varmasti osasyy siihen, että hahmojen väliset suhteet, erityisesti Arsimin ja Milošin välillä, tuntuvat niin vahvoilta.

Parasta Bollassa on näyttelijäntyö, joka käy sydämeen. Näyttelijät nousevat esityksessä eniten esiin, tämä on tarina ihmisistä sodan, rakkauden, valintojen ja ehkä kohtalonkin jaloissa, ja se esitetään uskottavasti ja voimakkaasti. Samuli Niittymäki tekee Arsimista hyvin onnistuneen hahmon, hän on ristiriitainen ihminen ja Niittymäen roolisuoritus tavoittaa erinomaisesti Arsimin eri puolet. Vaikuttava rooli, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Mikko Kauppila Milošina tekee hänkin vaikuttavan roolisuorituksen, jota jostain syystä haluan kuvailla sanalla kaunis. Kauppilan roolisuoritus on ehdottomasti kaunis, mutta myös raaka ja vivahteikas. Kauppilalla on hieno tapa rakentaa roolihahmoaan, ja hänen Milošinsa on kokonainen, vahva hahmo. Sekä Niittymäellä että Kauppilalla on näyteltävänään upeita, rankkoja kohtauksia, jotka he tuovat lavalle erinomaisesti. Erityisesti se kohtaus, jossa Arsim kertoo Milošille pakenevansa sotaa perheensä kanssa, liikuttaa, niin avoin ja raaka tunne molempien näyttelijöiden tekemisessä. Vau.

Jessica Grabowsky tekee vahvan roolin Arsimin vaimona Ajshena, tosi tarkkaa ja emotionaalisesti ladattua työtä. Ajshe on hieno hahmo, ja Grabowsky herättää hänet henkiin onnistuneesti. Ursula Salo, Otto Rokka ja Jouko Klemettilä saavat esitettäväkseen useampia rooleja, jotka he marssittavat lavalle taidolla. Ursula Salo jäi mieleen erityisesti kahdesta roolistaan, Ajshen siskona Luljetana sekä sairaalan johtajana. Otto Rokan hahmoista erityisesti 14v Jon vakuutti, Jouko Klemettilän hahmoista pidin varsinkin vankilan osastonhoitajasta ja Behxhetistä. Koko kuuden näyttelijän joukko tekee varmaa työtä, ja heidän käsissään tarina ja hahmot koskettavat.

Bolla on hieno näytelmä ja hieno tarina, joka jättää ajattelemisen aihetta. Näyttelijäntyö on tarkkaa ja paljasta, ihmiskohtalot raastavat ja liikuttavat. Pidin kovasti, vaikutuin ja kosketuin.

Myrrys (Anniina Mikama)

 

kuva © Susanna Salmi

Orpopoika Niilo elää Kivihalmeen talossa, jonne hänet on otettu kasvattilapseksi. Olot ovat kovat, isäntä Juhanilta ei ole lämpöä odotettavissa eikä emäntä Hellikiltä riitä lempeyttä kuin omille lapsilleen. Eräänä päivänä talon poikaa Akselia puree karhu, ja tietäjä Martin kutsutaan apuun. Kun hän lähtee Kivihalmeesta, tietäjän pyynnöstä mukaan sysätään myös vastahakoinen Niilo. Niiloa pelottaa tietäjän synkkyys, ne tarinat, joita hän on miehestä kuullut, mutta vähitellen pojalle selviää, ettei kaikkea kuulemaansa kannata uskoa. Tarina sijoittuu 1800-luvun Suomeen ja historiaan sekoittuu hitunen maagisuutta.

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras-trilogia oli ihastuttava matka kiehtovien hahmojen ja tapahtumien parissa, joten Myrrys (WSOY, 2021) sai kantaakseen paljon odotuksia. Alkuasetelmat ainakin olivat kunnossa, orpo nuori, kurjat olot ja matka tuntemattomaan nimittäin kuulosti erittäinkin hyvältä lähtökohdalta. Innolla lähdin siis Niilon matkaan, ja sen varrelle mahtui niin seikkailua, kasvua, rohkeutta kuin ystävyyttäkin. Mikama kirjoittaa hyvässä rytmissä etenevää tekstiä, jossa on muinaisuuden tuntu ja hienosti rakennettu, kiireetön tunnelma. Luonto on vahvasti läsnä kaikessa, mitä romaanissa tapahtuu, metsä ja eläimet ovat tärkeässä asemassa ja ihminen ja luonto tasapainossa. Suomalainen muinaisusko ja myytit sekä loitsut ovat kiehtovia, Mikama on itse laatinut kirjan loitsut ja niissä on sopivasti voimaa ja mystiikkaa. Historiallinen maisema on uskottava, ja miljöökuvauksesta tykkään kovasti. Erityisesti metsän ja luonnon kuvaus on voimakasta, ja Martinin mökki nousee mielessä tarkaksi kuvaksi. Vähän ennen Myrryksen lukemista kuuntelin Meri Luttisen Myrskynsilmän (WSOY, 2020), jossa liikutaan myös historiallisessa Suomessa ja tietäjäntaitojen parissa nuoren Kainu-tytön seurassa. Samaa henkeä molemmissa teoksissa, myyttisyyttä ja maagisuutta. Jos pitää Myrryksestä, luulisin, että myös Myrskynsilmä iskee.

Pidin Myrryksen hahmoista tosi paljon, erityisesti päähenkilö Niilosta sekä Martinista. Myös Kivihalmeen Akseli on kiva hahmo. Mikama kirjoittaa hahmoistaan monitasoisia ihmisiä, joiden tarinaa on mielenkiintoista seurata. Niilon kasvutarina on jännittävä, kaunis ja siinä riittää sekä onnea että vastoinkäymisiä. Hän on romaanin alussa arka ja varovainen, vaikkakin sisimmässään vahva ja oikeudenmukainen. Niilo on tottunut varomaan virheitä, hän ei tahdo ärsyttää ketään jottei kärsisi. On hienoa lukea, miten Mikama antaa Niilolle itsevarmuutta ja rohkeutta tarinan edetessä, Niilo ei silmänräpäyksessä voita vanhoja pelkojaan ja epävarmuuksiaan, vaan poika tajuaa vähitellen, että hänessä on voimaa, ja että hänellä on oikeus tulla kohdelluksi hyvin. Hänellä on arvoa, ja hän saa puolustaa itseään, sanoa mielipiteensä ja toimia, kuten parhaaksi näkee. Niilo on kekseliäs ja oikeamielinen, hänessä on selviytyjäluonnetta ja Niilo teki vaikutuksen, hänellä on tosi hyvä tarinankaari. Tietäjä Martin on kiinnostava hahmo, hänellä on synkkä menneisyytensä ja tottumuksensa elämään ilman muiden ihmisten jatkuvaa seuraa, mutta ensisilmäyksen jälkeen tietäjä paljastuu mukavaksi, ystävälliseksi ja viisaaksi hahmoksi. Pidin siitä, että vaikka Martin on tässä sellainen "johdattaja" eli hahmo, joka opettaa Niilolle kaikenlaista, hän ei ole mikään täydellinen ja virheetön, vaan on tehnyt vääryyksiä. Kivihalmeen Akseli edustaa sitä hahmotyyppiä, joka alussa nauttii paremmasta asemastaan (Niiloon verrattuna) eikä uhraa ajatuksia sille, ettei välttämättä ole kovin mukava tyyppi. Mutta kun karhu puree ja Akselille iskee vaikeammat ajat, paljastuu ensinnäkin se, ettei hän ole niin itsevarma kuin luulisi, sekä se, että hän kyllä tajuaa olleensa vähän inhottava. Akseli parantaakin tapojaan, ja hänen kasvunsa on mukavasti kuvattu. Kiertelevä kauppias Mirjami on mainio hahmo myös, hän saapuu tarinassa sopivaan kohtaan tarjoamaan uutta näkökulmaa Martiniin.

Tarina on lumoava ja jännittävä, upea matka läpi Niilon kasvutarinan ja suomalaisen luonnon. Teksti etenee vakaasti, tahti on verkkainen mutta ei mitenkään liian hidas. Rauhallinen fiilis sopii juuri tähän tarinaan, ja on jopa yllättävää, miten hyvin jännitys ja vauhdikkaammat tapahtuvat ovat tasapainossa sen kanssa, millainen kerronnan rytmi on. Vaikka teokseen mahtuu karhuhyökkäyksiä, matkoja varjojen maille ja loitsimista metsän väkeä vastaan sekä ilkeiden ihmisten kieroiluja, ei tunnelma silti mene vauhdikkaaksi tai hätäiseksi, vaan tietty tasaisuus säilyy koko ajan. Jotenkin raikasta lukea teosta, jossa kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta joka ei lähde näissä kohdissa mässäilemään jännityksellä ja vimmalla, vaan pysyy kerrontatyylissä yhtenäisenä, oli menossa sitten rento kävely seesteisen metsän läpi tai kiihkeä käsirysy. Myrrystä on miellyttävää lukea, osaksi sen takia, että pidin tarinasta todella paljon, ja osaksi sen takia, että Mikama on löytänyt tekstiinsä juuri sellaisen tyylin ja yksityiskohtia, jotka tekevät siitä historiallista mutta viihdyttävää ja sujuvaa luettavaa. Sanavalinnat ja kerronnan tapa ovat erinomaisia, teos vie näppärästi 1800-luvun fiilikseen eikä teoksen maailmassa ole sellaisia epämääräisyyksiä, jotka rikkoisivat ajankuvan uskottavuutta. Tarina kulkee vaivattomasti, mutta loppu tuntuu vähän liian idylliseltä. Tokihan ennen viimeisiä lukuja on vastoinkäymisiä ollut riittämiin, mutta kaikki selviää hieman äkkinäisesti. Ihmiset ymmärtävät virheensä, oikeus toteutuu ja tulevaisuus on valoisa, eikä mikään enää murra tätä oikeudenmukaista kuvaa. Onnellinen loppu oli odotettavissa, sillä Myrrys on vaikeuksien kautta voittoon tarina, ja toki lopussa painaa monta menetystä, eli onnea varjostaa suru ja kaikki tapahtunut paha. En tiedä, miten lopusta olisi voinut rakentaa astetta vähemmän herttaisen ja suloisen, enkä tiedä, olisiko se edes tarpeen, mutta jäin kaipaamaan siihen jotakin pikkuisen erilaista ratkaisua. Mutta onhan se nyt ihanaa, että Niilolle koittaa valoisampi aika! Ja onhan tämä koko romaani ihana, varsin hurmaava ja lämmin teos.

Kauas pilvet karkaavat @ Järvenpään teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin Kauas pilvet karkaavat-näytelmän ensi-illassa 30.10.

Ilona (Stella Wnuk) ja Lauri (Heikki Simolin) elävät onnellista elämää, mutta kun molemmat joutuvat työttömiksi, alkaa arki olla hankalaa ja pettymyksiä tulee eteen työnhaussa ja keskinäisessä suhteessa. Eteenpäin mennään silti, päivä kerrallaan, ja valoa vaikeuksien jälkeen alkaa lopulta näkymään. Tarinaa vievät eteenpäin kertojat (Eeva Jeskanen ja Antti Rytsölä). Näytelmä perustuu Aki Kaurismäen samannimiseen elokuvaan, alkuperäisen sovituksen on tehnyt Jarno Kuosa ja Järvenpäähän sen on ohjannut ja sovittanut Heini Tola.

Järvenpään teatterissa nähdään tyylikäs ja varsin onnistunut toteutus Kauas pilvet karkaavat-näytelmästä, erittäin hyvää työtä koko työryhmältä. En ollut nähnyt Kaurismäen leffaa, joten en tiennyt tarinasta mitään, eikä kaurismäkeläinen tyyli ole minulle kovin tuttu. Sanoisin siitä huolimatta, että tunnelma on kohdillaan ja Tolan ohjaus tuo näytelmäksi kääntyneen elokuvan lavalle oikeanlaisella otteella. Ja kertojahahmot ovat erinomainen ratkaisu, heidän repliikkinsä lisäävät elokuvamaista tuntua. Tolan ohjauksessa on syvyyttä, joka tuo sekä tarinasta että hahmoista esiin monenlaisia puolia. Vaikka näytelmän yleisvire on melko melankolinen, ohjaus tarttuu näppärästi huumoriin ja lämpöön, jota tarinasta löytyy. Näin esitys ei ole liian painava, vaikka hahmot kohtaavat vastoinkäymisiä toisensa jälkeen ja epätoivon takaa on vaikea nähdä valon pilkahduksia. Hyvin siis tasapainotettu ohjauksessa tarinan eri tunteita, synkkyydelle ja murheelle on annettu tilaa mutta juuri oikeissa kohdissa vähän kevennetään, ettei alakulo valtaa. Ja onhan näytelmässä hahmoja, tilanteita, repliikkejä ja tapahtumia, joissa on valtavasti sydämellisyyttä, samaistuttavia piirteitä ja nokkeluutta, eli ei koko homma ihan synkistelyä ole alusta loppuun.

Ia Ensterä on lavastuksen takana, toimivia ratkaisuja ja onnistunutta lavan hallintaa. Lavastus toimii sujuvasti osana tarinaa, ja muuntuu tarpeen mukaan tuoliksi, pöydiksi, baaritiskiksi ja milloin miksikin. Jukka-Pekka Saastamoisen valosuunnittelussa tuntuu tarinan tunnelma, mainiota työtä. Marie Sirénin puvustus sopii hahmoille ja tarjoaa väriä muun näyttämökuvan hillittyyn värimaailmaan. Altti Uhlenius on tehnyt esitykseen äänisuunnittelun ja musiikkia, molemmat osaset ovat onnistuneita, erityisesti musiikki.

Stella Wnuk tekee Ilonana tasapainoisen roolin, hän lukee hahmonsa vivahteita luontevalla tavalla ja tuo tämän lavalle taitavasti. Ilona on tosi kiva hahmo, Wnukilla on mukavan herkkä mutta päättäväinen ote hahmonsa rakentamiseen. Heikki Simolinin Lauri on monitasoinen hahmo, jonka elämän vastoinkäymisiä ja niihin suhtautumista Simolin tuo lavalle sujuvasti. Hän tekee tarkkanäköise roolin ja tuo Laurista esiin monia piirteitä. Wnuk ja Simolin pelaavat todella hyvin yhteen ja rakentavat hahmojensa väliseen suhteeseen historiaa, lämpöä ja tunteen siitä, että Ilonan ja Laurin välistä sidettä ei ihan heti murreta. Eeva Jeskanen ja Antti Rytsölä ovat mainiot kertojat, jotka seuraavat päähenkilöiden elämää ulkopuolelta, mutta saattavat silloin tällöin puhua heille suoraan ja puuttua tapahtumiin. Juha Latvala tekee varman roolin Lajusena, joka on kiinnostava hahmo ja josta olisin halunnut tietää vielä lisää. Muu näyttelijäporukka urakoi useammassakin hahmossa, Kalle Annala jäi mieleen erityisesti haitaristina, hänen soittonsa luo tunnelmaa moneen kohtaukseen. Jani Vesasen rooleista eniten pidin Melartinista, Annu Kajanne teki vaikutuksen varsinkin Fru Sjöholmina. Tiina Löytynojasta pidin etenkin pankinjohtajana ja kampaamon omistajana, ja Juha Sihvolan rooleista mieleen jäi varsinkin autokauppias.

Varmaa tekemistä ja alusta loppuun sujuvaa, taidokasta ja tarkkaa esiintymistä, jälleen kerran onnistunut teatteri-ilta Järvenpään teatterissa. Teatterisaliin on luotu tunnelma, joka kantaa koko tarinan läpi, ja katsomossa viihtyy tarinan ajoittaisesta synkästä epätoivosta huolimatta mainiosti. Ja kun loppu on onnellisen toiveikas, niin teatterista poistuu hyvällä mielellä. Onnistunutta työtä koko porukalta, hieno toteutus tästä näytelmästä ja tarinasta.

Pintaremontti @ Kansallisteatteri

 Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Stefan Bremer

Näin Pintaremontin ensi-illassa 27.10.

Hautajaisista aloitetaan ja häihin lopetetaan, väliin mahtuu paljon huumoria, lämpöä, tarkkanäköisiä havaintoja ja elämää. Pintaremontti on tarina perheestä, ystävyydestä, rakkaudesta, asioiden tavoittelusta, haaveista, vanhemmista, lapsista ja hoivaamisesta. Se on hauska, mutta myös syvällinen ja lempeä, ja kertoo sujuvasti erilaisten hahmojensa tarinat.

Lavalla nähdään Katja Küttner (Sini ja muita rooleja), Markku Maalismaa (Pesosen isä ja muita rooleja), Pyry Nikkilä (Markus), Ilja Peltonen (Esa ja muita rooleja), Heikki Pitkänen (Pesonen), Annika Pojärvi (Henna), Juha Varis (Sami), Maruska Verona (Silva ja muita rooleja) ja Tiina Weckström (Seija ja muita rooleja) sekä muusikko Linda Ilves. Ohjauksesta vastaa Irene Aho, Miika Nousiaisen romaanin on dramatisoinut Minna Leino, lavastuksen takana on Katri Rentto, puvustuksen on suunnitellut Auli Turtiainen, valot Kalle Ropponen ja musiikin sekä äänet Timo Hietala.

Miika Nousiaisen tarinoista olen tykännyt tosi paljon. Pintaremontti oli minulle uusi tuttavuus mutta ehdottomasti mieluinen sellainen, samaa fiilistä kuin Nousiaisen muissakin teoksissa. Ja hienosti toimii teatterin lavalla, sekä huumori että vakavuus on hyvällä otteella toteutettua. Ohjaaja Aholla on langat käsissään, esitys nousee suurelle näyttämölle ja täyttää tilan vaivattomasti. Erityisesti arkinen huumori ja tavallisten tilanteiden hauskuus on tavoitettu onnistuneesti, ja mukava, lempeä tunnelma seuraa kaikkea lavalla tapahtuvaa, vaikka joskus mennään aika syvissäkin vesissä. Katri Rentto on loihtinut todella hienon, nukkekotimaisen lavastuksen, joka tarjoaa kurkistuksia eri hahmojen elämään ja koteihin. Lavastus toimii erinomaisesti, ja sitä hyödynnetään näppärästi osana tarinaa. Lavastuksen asunnot ovat yksilöllisiä, niin sisustuksensa kuin äänimaailmansakin perusteella. Ääni- ja valosuunnittelu on oikein hyvää, molemmista pidin kovasti.

Auli Turtiaisen puvustus on huikea, onpa hienoja ja kekseliäitä asukokonaisuuksia, ja lopun vaaleanpunainen teema hivelee silmiä. Puvustus ansaitsee kyllä jonkin erityismaininnan, niin hyvin sopivat vaatekappaleet sekä hahmojen tyyliin että kohtauksiin itseensä. Esityksessä on mukana musiikillisia lainoja aina uudelleensanoitetusta Minä suojelen sinua kaikelta-biisistä Pikku Kakkosen Nimipäiväonnitteluun. Ensiksi mainittu on tosi hyvä, vakuuttavasti esitetty kappale, sopii mainiosti esitykseen. Sen sijaan muutaman kerran lavan poikki marssivat tyypit nokkineen ja torvisoittimineen tuntuvat irrallisilta ratkaisuilta, samoin se, että Samin kertomia juttuja korostetaan musiikilla ja valoilla, kuten vaikka poliisiasema-kohtauksessa. Tehokeinona tämä tosin toimii. Yksityiskohtakehut sille, että poliiseilla on höyryävät/sauhuavat kahvikupit, mainio oivallus tämä!

Näyttelijäporukka tekee varmaa työtä, osuu komedian iskuihin sujuvasti ja eläytyy tarinaan luontevasti. Koko esiintyjäjoukko asettuu hahmojensa nahkoihin niin, että lavalle saadaan eläviä, tuntevia ihmisiä, joiden elämän iloja ja suruja on mielenkiintoista ja koskettavaakin seurata. Nostan esiin kuitenkin muutamia erityisesti mieleeni olevia roolisuorituksia seuraavaksi. Pyry Nikkilä Markuksen roolissa on mainio, hienon uskottavasti esitetty yksinhuoltajan elon vaikeudet kiireestä väsymykseen. Nikkilä tuo mukaan myös onnea ja lämpöä, sillä tietysti niitäkin Markuksen elämässä on, luulisin että enemmän kuin on väsy ja turhautuminen. Nikkilä tekee roolinsa tarkasti ja herkällä tavalla, hieno roolisuoritus. Annika Poijärvi tekee vahvan roolin lapsesta haaveilevana Hennana. Poijärvi tavoittaa Hennan hahmon nyanssit sujuvasti, ja hänen käsissään hahmosta muodostuu vivahteikas ja määrätietoinen. Henna unelmoi, mutta unelmat vaikuttavat valuvan koko ajan kauemmaksi. Poijärvi tuo rooliinsa taitavasti herkkyyttä ja tietynlaista epätoivoa, kun Hennan elämä ei tunnu menevän yhtään oikeaan suuntaan. Loppupuolella hahmossa tapahtuu jonkinlainen muutos, kun hän eroaa ja muuttaa uuten asuntoon. Tämän Poijärvi erityisen näyttelee onnistuneesti. Maruska Verona tekee mainiot roolit Samin kolmen ihastuksen rooleissa, eli Lempin äitinä, Silvana ja Suvina. Kaikki kolme naista ovat erilaisia persoonia, ja Verona löytää tavan tehdä heistä kokonaisia ihmisiä, vaikka lava-aikaa ei hahmoille paljoa suoda. Mainitaan vielä Tiina Weckström Seijana, hieno rooli ja tosi hyvin rakennettu hahmo, sekä Juha Varis Samina ja Heikki Pitkänen Pesosena, molemmat hahmot ovat kivoja tyyppejä ja Varis ja Pitkänen näyttelevät heitä onnistuneella otteella. Pidin myös Samin, Pesosen ja Markuksen ystävyydestä, se on lavalla esitetty toimivasti.

Pintaremontti oli positiivinen yllätys, sillä vaikka ajattelinkin, että Miika Nousiaisen kynästä syntyneen alkuteoksen huumori ja ihmiskuvaus luultavasti ovat mieleeni, en tiennyt tästä etukäteen mitään enkä osannut sitten odottaakaan mitään. Pintaremontissa huumori yhdistyy isoihin asioihin, kuten rakkauteen, kuolemaan ja ystävyyteen, ja sekä nauru että liikutus ovat mukana. Tällainen "syvällisempi" komedia on juuri sellaista hauskaa teatteria, josta minä pidän, joten viihdyin katsomossa erittäin hyvin. Esitys herätti monenlaiseen pohdintaan, tässä on tärkeitä teemoja ja aiheita, jotka nousevat esiin. Lapsettomuus, yksinhuoltajuus, biologisten kellojen tikitys ja täydellisen imagon luominen, ehkä täydellisyyden tavoittelu noin yleisesti, ovat Pintaremontissa läsnä ja niitä selvästi kannattaa käsitellä komedian(kin) keinoin.  Kokonaisuutena esitys on loppuun asti hiottu, toimiva paketti, joka tarjoaa niin naurua ja viihdettä kuin lämpöä, herkkyyttä ja liikutustakin. Eli tunteita laidasta laitaan, sellaisesta on helppo nauttia.

Suositus tälle ehdottomasti, aika menee nopsasti ja katsomossa viihtyy, kiitos sujuvan tarinan ja taitavien näyttelijöiden sekä onnistuneen toteutuksen.

Once @ Lilla Teatern

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Lillan!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Once-musikaalin Lilla Teaternissa 23.10.

Killen (Tuukka Leppänen), irlantilainen imurinkorjaaja-katusoittaja, ja Flickan (Emma Klingenberg), Dubliniin muuttanut tšekkiläisnainen, tapaavat kadulla ja tutustuvat toisiinsa muutaman päivän aikana. Imurinkorjaamisen ja musiikin luomisen lomassa käsitellään rakkautta, ystävyyttä, perhettä, elämää, iloja ja suruja sekä musiikin voimaa.

Olen nähnyt Oncen kerran aikaisemmin, kahdeksan vuotta sitten Lontoossa. Esitys teki silloin vaikutuksen, ja vaikka en siitä aivan kaikkea muistanut Lilla Teaternin katsomoon astellessani, muistin energian, lämmön ja onnellisen tunteen, jonka esitys jätti. Tämä Lilla Teaternin Once kiinnosti monestakin syystä, siis sen lisäksi, että tykkään musikaalista tosi paljon. Tuukka Leppänen lavalla, Jakob Höglundin ohjaus ja koreografia, pieni teatteri, trailerin perusteella loistava tunnelma... Odotukset olivat korkealla ja sanoisin, että ne täyttyivät jo ennen esitystä musiikkiprologin aikana. Varttia ennen esityksen alkua näyttelijät ilmestyvät lavalle fiilistelemään ja musisoimaan, ihana tapa virittää tunnelmaa ja ilahduttaa yleisöä jo ennen shown alkua. Ja hyvä meno tuntui olevan niin lavalla kuin katsomossakin.

Esitykseen saa suomenkielisen tekstityksen sovelluksella, joka toimi yllättävän hyvin verrattuna toiseen tekstityssovellukseen, jota olen käyttänyt. En luota ruotsinkielentaitooni niin paljoa, että olisin uskaltanut katsoa tätä ilman tekstityksen tukea, mutta aika vähän minun sitten kuitenkin tarvitsi vilkuilla käännöstä. Mutta vaikka pysyinkin tässä mukana hyvin, tekstitys ehdottomasti madaltaa kynnystä mennä katsomaan esitystä toisella kotimaisella, kun tarpeen tullen voi tarkistaa, onko ymmärtänyt oikein. Ja missä sitä mieluummin kielikylpisi kuin teatterissa?

Tuntuu, että toistan itseäni, mutta kyllä vaan tämäkin Jakob Höglundin ohjaus- ja koreografiatyö on upean tarkka, kaunis, vivahteikas ja oivaltava. Höglund on valjastanut 12-henkisen ensemblen erinomaisiin suorituksiin, ja esitys on alusta loppuun harkittu, sujuva ja täynnä tunnetta. Höglund tuo lavalle liikettä, joka heijastelee onnistuneesti kohtausten energiaa, herkkyyttä, huumoria, lämpöä ja haikeutta. Hänen ohjauksessaan Once rakentuu lavalle vahvasti, tarinan sydämellisyys täyttää koko teatterin ja katsomossa saa nauttia, liikuttua ja hymyillä, kun esitys etenee varmalla tavalla. Ohjauksessa on paljon yksityiskohtia, jotka syventävät hahmoja ja tarinaa, ja jotka tekevät esityksestä elävän ja hengittävän kokonaisuuden. Lavastuksesta ja puvustuksesta vastaa Sven Haraldsson, ja hienolla tavalla on löytynyt juuri tähän esitykseen sopiva ulkoasu aina instrumenttien varaan rakennetusta lavastuksesta hahmojen persoonaan sopivaan, mukavan yhtenäiseen vaatetukseen. Lavalla ei ole mitään ylimääräistä, mutta ei sieltä mitään puutukaan, ensemble instrumentteineen täyttää lavan sopivasti ja näppärästi asetellut ja siirreltävät soittimet, tuolit ja laatikot luovat tarinalle toimivat kehykset.

Tuukka Leppänen ja Emma Klingenberg päärooleissa tekevät upeaa työtä, samoin koko muu ensemble eli Robert Kock, Ulriikka Heikinheimo, Riku Vartiainen, Aili Järvelä, Santeri Helinheimo Mäntylä, Pia Runnakko, Joachim Wigelius, Kalle Ruusukallio, Alexander Wendelin ja Tekla Tolonen. Lavalla on sellainen määrä taitavuutta, energiaa, tarinankerrontataitoa ja kykyä tuoda hahmot eläviksi että ei voi kuin ihailla. Ja mitä soittotaitoja porukalta löytyy, ihan mahtavaa! Näyttelijät soittavat esityksen musiikin sujuvasti ja hyvällä energialla, sävelet soljuvat voimakkaina, haaveellisina ja mainiolla fiiliksellä. Jokainen näyttelijä sopii rooliinsa ja tuo esitykseen osan sen taianomaisuudesta ja lämmöstä. On ilo katsoa, miten hienosti porukka esiintyy, näyttelijät pelaavat saumattomasti yhteen ja tekevät esityksestä elämyksen, joka varmasti säilyy muistoissa pitkään.

Tuukka Leppäsen roolityö on hienon tarkkavireinen ja monitasoinen. Hän tuo hahmonsa lavalle varmalla otteella, niin, että tämän ajatukset, toiveet ja pelot tuntee katsomossa saakka. Killen on tosi kiva hahmo, ja Leppänen tavoittaa onnistuneesti hänen persoonansa, roolityö on terävää, tarkkaa ja lämmintä. Emma Klingenberg on ihana Flickan, pidin tosi paljon hänen tavastaan rakentaa hahmoaan ja tuoda tämän energiaa lavalle. Klingenberg tekee vahvan roolin, jossa sykkii monia tunteita, hänen läsnäolonsa lavalla on itsevarmaa, herkkää ja avointa. Muista rooleista suosikkini olivat Santeri Helinheimo Mäntylän Andrej (hieno, vivahteikas rooli), Pia Runnakon Baruska (hurmaava, rempseä, lämmin hahmo), Robert Kockin Billy (mahtava tyyppi, Kock rakentaa hahmonsa erinomaisesti), Ulriikka Heikinheimon Reza (vangitsevaa ja vahvaa työtä) sekä Alexander Wendelinin pankinjohtaja (hurmaava hahmo, ja En olycklig kärlek-biisi on mahtava).

Oncen musiikki on ihanaa, minulla on siitä kaksi selvää suosikkikappaletta ja molemmat, Faller sakta ja Ser att du ser, soivat Lillanissa kauniisti ja vahvasti, ja melkoisen ihanaa on kuunnella muitakin biisejä. Kuten jo kirjoitin, näyttelijät soittavat onnistuneella fiiliksellä ja lisäksi laulavat yhtä hyvin. Tuukka Leppäsen ja Emma Klingenbergin sooloista ja duetoista on helppo nauttia, esimerkiksi jo mainittu Faller sakta sekä Om du ser mig ja Ditt val ovat huikeita. Myös muu porukka pääsee ihastuttamaan laulutaidoillaan, ensemblen äänet soivat yhteen erinomaisesti, ja jokainen saa lavalla tilaa. Ej pada pada on hurmaavan vauhdikas biisi, Ser att du ser-kertaus soi hienosti ja, kuten mainittu, Alexander Wendelinin vetäisemä En olycklig kärlek on varsin riemastuttava. Loistavaa musiikkia ja loistava näyttelijäjoukko tulkitsemassa sitä.

Tämä Lillanin Once on teatteria parhaimmillaan, ja juuri sellaista musikaalin tekemistä, joka iskee syvimmälle sieluuni tai sydämeeni tai jonnekin sisimpääni. Musikaali on toteutettu ammattitaidolla, se on viimeisen päälle hiottu kokonaisuus jossa jokaisella esineellä ja esiintyjällä on paikkansa, ja heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien kaikki iskut osuvat kohdalleen. Mutta tässä on myös jotain enemmän, ehkä teatterin taikaa, se jokin, jonka ansiosta esitys saa kokemaan niin vahvasti ja hymyilemään niin leveästi. Katsomossa oli sanalla sanoen täydellistä istua, sillä esitys soljui eteenpäin vaivattomasti ja juuri sillä energialla ja lämmöllä, jonka muistin hurmanneen minut Lontoossa.

Ihana, kaunis, haikea ja vaikuttava esitys, ei tätä kyllä paremmin olisi voinut tehdä. Sydän täynnä onnea ja iloa astelin teatterista ulos, tämä Once tarjosi kaikkea mitä odotin ja paljon enemmän. Nyt toivon, että seuraava Once-vierailuni siintää lähempänä kuin kahdeksan vuoden päässä, siinä ajassa olin nimittäin vähän unohtanut, miten rakastan tätä musikaalia.

Palkkamurhaajan painajainen @ Kouvolan teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!

kuvat © TAVATON media

Eilen 9.10. sai Kouvolan teatterissa ensi-iltansa tummasävyinen komedia Palkkamurhaajan painajainen.

Paula (Tiina Winter) majoittuu hääyöhotelliinsa aikeinaan tehdä itsemurha. Naapurikseen hän saa Ritan (Annina Rubinstein) jolla taas on suunnitelmissa palkkamurhan suorittaminen. Toisten huonoksi ja toisten hyväksi onneksi hotellin omistaja (Tommi Kekarainen) huomaa Paulan itsemurha-aikeet, ja Rita ajatuu tämän tukihenkilöksi ja huolenpitäjäksi, sillä eihän se sopisi, että palkkamurhaajan naapurihuoneeseen alettaisiin poliiseja kutsumaan. Mukaan kuvioihin tulevat kuitenkin poliisit (Kekarainen ja Henry Holopainen) sekä Paulan eksä-nyksä Mauri (Holopainen) ja tämän uusi nainen Sutela (Satu Lemola).

Olen nähnyt Palkkamurhaajan painajaisesta yhden version aiemmin, Helsingin kaupunginteatterissa neljä vuotta sitten, joten se ei ollut enää kovin kirkkaasti mielessä. Muistin kuitenkin, että hauskaa oli, joten naurua odotin myös Kouvolan versiosta. Ja iloitsin jo etukäteen siitä, että tässä päähenkilöt ovat naisia, tämä alkuperäiskäsikirjoituksesta poikkeava muutos sopii esitykseen eikä juoni tietenkään muutu, eivätkä hahmojen perusolemukset myöskään. Ohjaaja Seppo Honkonen vastaa ohjaamisen lisäksi myös sovituksesta ja lavastuksesta, ja hyvin on kolme osa-aluetta hallussa. Honkosen ohjaus osuu komediallisiin iskuihin terävästi, vauhtia on reippaasti muttei liikaa, ja tarina itsessään asettuu näyttämölle oikein onnistuneesti. Tarkasti ohjattu komedia, jossa uskalletaan mennä täysillä, huumori on riemukasta vaikka onkin mustahkoa, ja esitys otetaan tarpeeksi vakavasti jotta se naurattaa. Näyttämö tarjoilee tyylikästä hotellitunnelmaa ja lavasteet oivan kehyksen tarinan esittämiseen, sohvat, pöydät, kylpyammeet ja muut toimivat saumattomasti ohjauksen ja lavalla liikkumisen tukena. Myös Henry Holopaisen koreografioimat, notkeat ja vauhdikkaat taistelut hyödyntävät lavastusta sujuvasti. Ja televisioruutujen kautta nähdyt videopuhelut ovat mainio keksintö!

Tiina Winter ja Annina Rubinstein ovat loistava parivaljakko, he pelaavat luontevasti yhteen ja ovat molemmat tosi onnistuneet valinnat rooleihinsa. Ai että mitä hilpeää ja hauskaa menoa melkeinpä koko ajan, sekä Winter että Rubinstein lukevat esityksen rytmiä ja hahmojensa persoonallisuuksia taitavasti ja toimivalla tavalla. Winterin Paula on aluksi surkuteltava tyyppi, hänet kun on jätetty toisen naisen takia ja entistä miestä ei kiinnosta, vaikka Paula uhkaa hirttäytyä. Mutta vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, ettei Paula ole kovin tasapainoinen (tai no ei hän ihan alunperinkään ollut), ja hänestä muodostuu mainion ristiriitainen hahmo, ei pelkkä poloinen raasu. Winter tekee erinomaisen roolin ja kaivaa hahmostaan kaiken irti, hieno roolityö! Rubinstein on uskottavan epätoivoinen ja kyllästynyt itsetuhoiseen huonenaapuriinsa, ja Ritan asenne tulee lavalle sujuvasti. Rubinsteinillä on mainio ote rooliinsa, sopivan palkkamurhaajamainen fiilis syntyy Ritasta, mutta hänessä on muutakin, ja loppua kohti ainakin minun sympatiani olivat Ritan puolella. Rubinsteinin Rita toimii hyvin vastavoimana Winterin Paulalle, naiset ovat erilaisia mutta vastakohdat selvästi täydentävät toisiaan, ainakin tässä tapauksessa.

Henry Holopainen tekee sujuvaa työtä Maurina, näppärä ja hyvin rakennettu rooli, johon Holopainen tuo mukavasti yksityiskohtia. Satu Lemola Sutelana on loistava, hänellä on komedian rytmi hyvin hallussa ja roolin tekeminen tarkkaa ja toimivaa. Tommi Kekaraisen hotellin omistaja on huikean asiakaspalveluhenkinen ja vähän keksijänvikaa omaava tyyppi, jonka hotellissa riittää omia virityksiä ja joka vaikuttaa hoitavan kaiken tarjoilusta sähkövikojen korjaamiseen. Kekarainen näyttelee roolinsa varsin mainiolla tavalla, hyvää työtä! Koko näyttelijäviisikko oli jo ensi-illassa tosi hyvässä iskussa, ei mitään haparointia tai hankaluuksia esityksen rytmin kanssa vaan täyttä tykitystä alusta loppuun. Ja nimenomaan hauskaa tykitystä, näytelmän huumori ja sen tyyli on selvästi tunnistettu koko työryhmässä ja se näkyy lavalla kirkkaasti, eli jos tämän komedian hauskuutukset osuvat yhteen katsojan huumorintajun kanssa, uskoisin että todellakin naurattaa.

Varsin mainio teatterikokemus, tämä on melko lyhyt esitys (1 h 45 min väliajan kanssa) ja aika meni kyllä aivan siivillä. Mutta hyvin ehtii kaikki tapahtumaan, ja komedialle niin tärkeä rytmi on ehdottomasti kunnossa. Kokonaisuus on hyvin kasassa, huumorin ydin on löydetty ja tyylikkäiden lavasteiden keskellä tämä komedia toimii tarkasti. Tässä palkkamurhaajan painajaisessa kaikista parasta on roolitus, niin sujuvaa, näppärää ja komediallisesti onnistunutta tekemistä koko viiden näyttelijän joukolta että katsomassa on helppo nauttia ja nauraa. Onnistunut esitys, lämmin suositus.

Niin kuin taivaassa @ Helsingin kaupunginteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Niin kuin taivaassa-musikaalin 16.9.

Kuuluisa viulisti-kapellimestari Daniel Daréus (Tuukka Leppänen) on uransa huipulla, mutta joutuu pysähtymään kun lääkäri kertoo, että hänen sydämensä on lopussa. Daniel päättää palata pieneen kotikyläänsä, vaikka kaikki lapsuusmuistot eivät olekaan iloisia. Vastassa ovat kylän asukkaat ja kirkkokuoro, jonka johtajaksi Daniel ajautuu. Musiikin voima, yhteisön elämänilo ja hankaluudet sekä rakkaus ja lämpö nousevat musikaalin keskiöön.

Olen kuunnellut tämän ruotsalaismusikaalin biisejä alkuperäiskielellä melko paljon, joten musiikin puolesta Niin kuin taivaassa oli tuttu jo etukäteen, ja kesän alussa katsomastani elokuvasta, johon musikaali perustuu, oli siitäkin vielä juonenkäänteitä ja tapahtumia muistoissa. Odotin tätä kyllä tosi paljon, erityisesti Tuukka Leppäsen ollessa pääroolissa ja Jakob Höglundin vastatessa sekä ohjauksesta että koreografiasta. Höglund on tämän hetken suosikki-teatteriohjaajani ja Leppänen on aina tehnyt niin isot kuin pienetkin roolinsa hienosti, ja nyt hän pääsisi päärooliin ja laulamaan tämän musikaalin upeita kappaleita. Siinäpä ennakkoasetelma, jonka ansiosta en malttanut odottaa että viimeinkin pääsin katsomoon ja nauttimaan tästä tarinasta. Koronarajoitukset varjostivat hieman intoa kun hermostutti että mitäs jos tämäkin perutaan, mutta onneksi tämä pääsi ensi-iltaan ja yleisö pääsee musikaalia katsomaan.

Näin Jakob Höglundin ohjausta ensimmäisen kerran Vaasassa, Romeo+Julia-esityksessä, ja ihastuin täysin. Höglund hyödyntää uskomattoman kaunista ja vahvaa näyttämökieltä, ja hänen ohjauksessaan Niin kuin taivaassa levittäytyy lavalle ilmavasti ja väkevästi, tunteet ja tunnelmat ovat selkeitä ja tarkasti tehtyjä. Höglundilla on taito asetella sekä päähenkilöt että ensemble lavalle niin, että jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä eikä lava tunnu liian tyhjältä tai täydeltä vaan siltä, että siellä ovat juuri ne tyypit jotka tarvitaan. Ohjauksessa liike on luontevaa ja soljuvaa, tanssillisemmat koreografiat yhdistyvät saumattomasti "tavalliseen" liikkeeseen, kuten kävelyyn. Höglundin ohjauksessa parasta on se, miten vaivattomasti niin esityksen tekninen puoli (esimerkiksi asemointi ja koreografiat) kuin emotionaalinenkin taso (esimerkiksi se, millainen tunnelma kohtauksissa on) rakentuu. Musikaali on kiivas ja lempeä, täynnä riemua ja murheellisuutta, ja tunteiden tasapaino ja puhtaus ilahduttaa ja ihastuttaa. Niin kuin taivaassa on hieno musikaali muun muassa siksi, että se ei kaunistele aiheitaan vaan on niin ilon ja rakkauden kuin surun ja vihankin äärellä aito ja rehellinen. Höglundin ohjauksessa rehellisyys on käsinkosketeltavaa ja sekä koskettavuus että huumori ja lämpö tuntuvat katsomossa asti kirkkaina. Odotan malttamattomana, että ehdin katsomaan Höglundin ohjaaman ja koreografioiman Oncen Lilla Teaterniin, ja muutenkin seuraan innolla sitä, millaista työtä Höglund Lillanin taiteellisena johtajana tulevina vuosina tekee. Luulisin, että aikamoisen hienoja juttuja on tulossa.

Sven Haraldsson (hänkin Vaasan Romeo+Juliasta tuttu) vastaa Niin kuin taivaassa-musikaalin lavastuksesta, ja lavastusratkaisuissa toistuu sama ilmavuus kuin ohjauksessakin. Rakastan sitä, että suuren näyttämön lavaa on hyödynnetty laajasti, varsinkin syvyyssuunnassa, tilaa on ja avaruutta. Lavastuksen ollessa vähäeleisen tyylikästä ja melko yksiväristä se tukee tarinaa, mutta antaa nimenomaan tarinan täyttää näyttämön ja vain tarjoaa kehykset viemättä huomiota tunteilta ja ihmisiltä. Haraldssonin lavastuksessa on kekseliäisyyttä ja näppäryyttä, kuten Höglundin ohjauksessakin, lavastus ja ohjaus sekä koreografia ovat tasapainossa keskenään ja yhdistyvät erinomaisesti. Kun mukaan laitetaan vielä Samu-Jussi Kosken tyylikäs, hienosti värikkyyttä ja yksivärisyyttä yhdistelevä pukusuunnittelu ja William Ilesin vuoroin terävä, vuoroin pehmeä, varsin onnistunut valosuunnittelu, saadaan hienon näköinen esitys. Varjokuville vielä erityiskiitos (varjoneuvonantajana on toiminut Heini Maaranen), ne sopivat esitykseen tosi hyvin. Aino Piirolan suomennos tekstistä on onnistunut, dialogi on sujuvaa eikä töki missään kohdassa.

En osaa ruotsia niin hyvin, että voisin sanoa ymmärtäneeni kaikki biisien sanat kun olen niitä ruotsiksi kuunnellut. Niinpä en osaa verrata suomennosta Carin Pollakin ja Fredrik Kempen alkuperäisiin lyriikoihin, mutta kauniisti soljuvat laulujen sanat Maija Vilkkumaan suomentamina, onnistunutta työtä. Musiikki kuulostaa muutenkin komealta, Risto Kupiainen kapellimestaroi orkesterin hyvään vireeseen ja Kempen upea sävellys soi tyylillä. Tykkään kaikista Niin kuin taivaassa-biiseistä, mutta listaan tähän muutaman suosikkini tästä HKT:n versiosta. Danielin eka biisi Nyt on se aika jonka sain on hieno, Tuukka Leppänen lataa siihen sopivan määrän tunnetta ja kohtaus on tosi kiva. Onni kääntyy on hurmaava, ja Sehän meni hienosti varsin riemukas ja iloinen. Gabriellan laulu (ainoa leffasta musikaaliin siirtynyt kappale, säv. Stefan Nilsson, san. Py Bäckman) on kaunis ja Emilia Nyman esittää sen herkällä ja vahvalla otteella. Elämä kantaa on ehkä suurin suosikkini musikaalin kappaleista ja se on toteutettu mainion riemukkaasti. Sanna Majuri vetäisee Synti-biisin huikean hyvin, tosi vakuuttava tulkinta ja loistava kohtaus. Enkelilaulu on kaunis ja Lumi Aunion tulkinta siitä ihana, tämä kappale on myös suurimpia suosikkejani musikaalin biiseistä. Ymmärrätkö ollenkaan- ja Meen vaikken tahtoisikaan-kappaleet täytyy vielä mainita, mainio tunnelataus molemmissa. Lyhyesti sanottuna siis hienosti esitetty hienoja kappaleita, mahtavaa!

Tuukka Leppänen tekee vahvan ja vakuuttavan roolin Danielina. Hän tuo hahmoonsa tarkkoja yksityiskohtia ja vivahteikasta läsnäoloa, joka täyttää koko lavan mutta jättää Danielin silti varautuneeksi ja epävarmaksi, vähän vaikeasti lähestyttävän oloiseksi. Leppänen näyttää hienosti sen, miten Daniel vähitellen löytää lapsuutensa kotikylästä ystävyyttä, iloa ja rakkautta ja se tuo hänelle varmuutta ja onnea. Danielin rooliin mahtuu laaja tunneskaala, jota Leppänen käsittelee varmalla, hienovaraisella otteella. Laulu on vahvaa ja siinä soivat niin ilot kuin surut. Lumi Aunio on ihastuttava Lena, hän lukee hahmoaan onnistuneesti ja valaisee koko lavan energisellä ja herkällä roolityöllään. Muistan, että pidin leffan Lenasta tosi paljon ja hahmo on suurinpiirtein samanlainen musikaalissakin. Aunion käsissä Lenasta muodostuu monitasoinen, rohkea ja oikeudenmukainen nuori nainen. Pidin todella paljon siitä, miten Aunio hahmoaan rakentaa, hänellä on loistava ote hurmaavaan hahmoonsa ja taito tuoda Lenan persoonaa esiin luontevasti ja vilpittömästi. Emilia Nymanin Gabriellan kasvutarinaa on mukava seurata, miehensä Connyn (Olli Rahkonen) kiivauden ja väkivallan alla elävä Gabriella löytää itsestään rohkeuden astua niin kuoron solistiksi kuin lopulta pois Connyn luota, ja Nyman esittää hahmonsa tarinakaaren kauniisti. Hän myös laulaa tunteikkaasto ja vakaasti, jo mainittu Gabriellan laulu on yksi esityksen kohokohdista.

Puntti Valtonen tekee sujuvan roolin kylän kauppiaana ja puuhamiehenä, Arne saa oppia ettei ihan kaikki mitä hän suustaan päästää olekaan yhtään hauskaa ja että vanhoista tavoista saisi joskus luopua, eipä niitä olisi tarvinnut edes aloittaa. Valtonen näyttelee Arnea erinomaisesti, hahmon kehitys ymmärtäväisemmäksi ja omien tapojen ja sanojen pohtiminen on tehty onnistuneesti. Antti Timonen on oikein mainio Stig, kirkkoherra joutuu hänkin kohtaamaan omien tottumustensa ja arvojensa kyseenalaistamista ja romuttamista kun kirkkokuoron tyyli Danielin saavuttua muuttuu. Timonen näyttelee varmalla otteella ja laulaa komeasti, kappaleet Älä luojaa vastusta milloinkaan ja Ymmärrätkö ollenkaan tekevät suuren vaikutuksen. Tuomas Uusitalon Holmfrid on onnistunut hahmo ja roolityö, samoin Olli Rahkosen Conny. Jaakko Lahtinen tekee sujuvan ja vahvan roolin Torena, ja Anna Victoria Eriksson Sivinä, Sinikka Sokka Olgana, Kari Mattila Erikinä, Raili Raitala Amandana ja Helena Haaranen Florencena täydentävät nimettyjen roolien näyttelijäjoukon onnistuneesti, varsin hyvää työtä jokaiselta. Nuoremmat näyttelijät ovat myös tosi hyviä, Eelis Ignatius näyttelee Danielia 7-vuotiaana ja Miska Lundberg 14-vuotiaana, Marona Awdishou on Conny 11-vuotiaana ja Gordon, ja Lotta Portin on Jennifer. Ensemblessä riittää porukkaa ja he tuovat esitykseen elävyyttä tehden tarkkaa ja tasapainoista työtä, tässä produktiossa ensemblellä on iso merkitys jokaisessa kohtauksessa jossa se on mukana, ja taitavasti ensemble osallistuu niin tunnelman ja joukkokohtausten kuin esimerkiksi seinienkin luomiseen.

Niin kuin taivaassa on valtavan kaunis ja lämmin musikaali, mutta se ei peittele synkempiä ja raaempia sävyjään. Perheväkivalta, erilaisuudelle naureskeleminen ja kiusaaminen sekä ennakkoluulot ovat vahvasti läsnä, eikä niitä yritetä hukuttaa yhteisöllisyyden, ystävyyden, rakkauden ja ilon alle. Toki näitä teemoja voitetaan tarinan edetessä, kun ihmisten ajatukset ja teot muuttuvat ja he tajuavat, miten väärin ovat toimineet ja miten olla parempia ja ystävällisempiä toisilleen, mutta kaikki ei yhtäkkiä käänny hyväksi vaan vaikeuksia on ja kaikkia ongelmia ei ratkaista. Tästä syystä musikaalin lempeys ja sydämellisyys tuntuu tosi vahvalta, hyvä korostuu kun sitä katsoo pahaa vasten. Musikaalin emotionaaliset ulottuvuudet on hienosti tavoitettu HKT:n versiossa, pidän siitä miten tasapainoinen kokonaisuus tämä on. Musikaali etenee varmasti hyvässä rytmissä, vaikka esitys kestääkin kolmisen tuntia, se ei missään vaiheessa jää laahaamaan tai menetä tehoaan, vaan kaikki mitä lavalla tapahtuu on tärkeää ja tarpeellista, myös siirtymät kohtausten välillä ovat harkittuja eivätkä ne riko tunnelmaa. Onnistunutta työtä on siis tehty kaikilla osa-alueilla, lopputulos tekee vaikutuksen, ilahduttaa ja koskettaa. Sen lisäksi, että Niin kuin taivaassa on ensimmäinen Jakob Höglundin musikaaliohjaus, jonka olen nähnyt, se sai myös kunnian olla ensimmäinen ruotsalainen musikaali, jonka näin.

Ja siihen liittyen: olen teatterikatsojan urallani nähnyt 84 eri musikaalia (lavalla, eli tallenteita ei lasketa), joista kotimaisia 35 (tämä oli positiivinen yllätys, en tajunnutkaan että olen nähnyt näin monta suomimusikaalia!) ja englanninkielistä alkuperää 47. Jäljelle jää siis kaksi. Nämä kaksi ovat Niin kuin taivaassa ja Vampyyrien tanssi, joita yhdistää se, että ne eivät tule englanninkielisestä maailmasta eivätkä ole kotimaisia musikaaleja. Vampyyrien tanssi on itävaltalainen musikaali ja Niin kuin taivaassa (kuten sanottu) ruotsalainen. Olen vasta viimeisen parin vuoden aikana havahtunut siihen, että kun Suomessa tehdään muita kuin suomimusikaaleja, ovat ne lähes aina Broadwayltä tai West Endiltä napattuja tai vähintään alunperin englanniksi tehtyjä. Eikä siinä ole mitään pahaa, ne ovat hienoja tarinoita ja teoksia, mutta kun maailma on laaja ja musikaalimaailma myös. Viimeisen parin vuoden aikana olen havahtunut myös siihen, että ei-englanninkielisissä maissa tehdään huikeita musikaaleja, joista on kuitenkin hirmu hankala nauttia täysillä, kun niihin joutuu tutustumaan lyhyiden videopätkien ja sinne päin käännettyjen laulujen avulla. Yhä isommaksi kasvava haaveeni onkin, että suomalaisilla näyttämöillä alettaisiin näkemään enemmänkin musikaaleja, jotka tulevat esimerkiksi Ranskasta, Saksasta tai Ruotsista. Epäilisin, että ruotsalaisia musikaaleja onkin jonkin verran tehty Suomen ruotsinkielisissä teattereissa, mutta itse en ole niitä nähnyt. En tietenkään ole myöskään nähnyt kaikkia Suomessa esitettyjä musikaaleja, mutta melkoisen monta kuitenkin, ja selvästi Broadway/West End-musikaalit dominoivat varsinkin isoimmissa teattereissa. Toivottavasti musikaalitarjonta tulevaisuudessa monipuolistuu entisestään, monipuolisempia tarinoita onkin jo alkanut näkymään, toivon mukaan monipuolistumista tapahtuisi myös siinä, mistä uusia esityksiä ohjelmistoon etsitään. Englanninkielistä alkuperää oleviin musikaaleihin verrattuna Niin kuin taivaassa tuntui raikkaalta ja jopa rohkealta, vaikka se kertookin ihmisyydestä, rakkaudesta ja yhteistyöstä kuten moni Broadway/West End-musikaalikin. Se kuitenkin eroaa monesta näkemästäni musikaalista siinä, miten ja millaisia asioita tarinassa käsitellään. Myös suomalaisissa musikaaleissa on samaa rohkeutta ja suoruutta, ja pohjoismaisissa musikaaleissa varmaan yleisestikin. En nyt heti osaa tarkasti sanoa, miksi vaikkapa pohjoismaiset musikaalit tuntuvat erilaisilta kuin esimerkiksi amerikkalaiset musikaalit, mutta teemojen käsittelyssä ja teosten tyylissä ylipäätään on kyllä eroja. Tästä saisi varmasti paljonkin tekstiä aikaan, mutta se olisi sitten toisen postauksen aihe. Niinpä sanon vain, että Niin kuin taivaassa on erinomainen esimerkki siitä, että koskettavaa, tarkkanäköistä ja hienoa musikaalia olisi tarjolla Broadwayn ja West Endin ulkopuoleltakin.

Jos kaipaa sydämellistä, lämmintä ja kaunista musikaalia, joka ei pelkää rankempiakaan teemoja ja jossa on huikea musiikki, upea visuaalinen ja tunteellinen toteutus ja loistavat näyttelijät, Niin kuin taivaassa on ehdottomasti juuri tällainen. Minä aion suunnata katsomoon uudelleen, tämä oli niin lumoava kokemus että tahdon nauttia siitä vielä uudestaan.