Harmaja luode seitsemän (Leena Paasio)

 

Suolaisen veden tyrskyjä, veneen kiitoa, lukion alkua – ja kadonneen äidin arvoitus.

Leena Paasion romaani Harmaja luode seitsemän tarjoilee jännitystä, menetyksen tuskaa, ihmissuhdekiemuroita, rakkautta lajiin ja navigointia teinielämän aallokoissa. Lukiota aloittelevan Eetun meribiologiäiti on kadonnut puoli vuotta sitten uimareissulla, ja hänen oletetaan hukkuneen. Eetu kuitenkin uskoo, että tapauksessa on jotain outoa, vaikka kaikki muut poliisista isään ovat sitä mieltä, että tapahtunut täytyy hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Kolmihenkiseksi kutistuneeseen perheeseen kuuluvat Eetun lisäksi vaimonsa menettämisestä musertunut isä Mikko ja taitouinnista haaveileva pikkusisko Isla. Eetun päivät kuluvat siskosta huolehtien, koulun ja valmentamisen parissa, ja äidin kohtaloa murehtien. Rakkaasta kilpapurjehduksesta on pitänyt luopua, ja lukiossakin Eetu joutuu ärsyttävän Rasmuksen, entisen kilpakumppaninsa, kanssa samaan ryhmään. Onneksi ryhmässä on sentään myös Salla, hänkin kilpapurjehtija ja Eetun rakas ystävä, ja uudet kaverit Hene ja Janina.

Harmaja luode seitsemän sisältää lähestulkoon kaikki nuortenkirjojen suosikkitrooppini (no ehkä osaa voisi jo kliseiksikin sanoa). On vanhempansa menettänyt teini, perheongelmia, kilpailuasetelmaa ja ärsyttävä tyyppi, joka saattaa sittenkin olla enemmän kuin päällepäin näyttää, unelmien tavoittelua ja niistä luopumista, ja selkeä ero aikuisten ja nuorten maailman välillä (tietyissä asioissa ainakin). Teemoja käsitellään taitavasti, ja ne toimivat hyvin. Heti kirjan alkuasetelma on kiinnostava, ja juonen punoutuminen rytmitetty näppärästi. Tarina etenee sujuvasti ja pitää otteessaan, tapahtumat etenevät tosi vaivattomasti ja luontevasti. Tämä on sellainen kirja, johon saattoi vain uppoutua, ja nehän niitä parhaita ovat. Juoni kasvaa luontevasti ja on sopivan monikerroksinen, siihen mahtuu yllätyksiä ja jännitystä sekä tavallista teinielämää ja arkea. Erityisesti loppu on tosi hyvin punottu, siinä tiivistyy koko teoksen ajan rakennettu tunnelma ja jatkoa jää mielenkiinnolla odottamaan. Koska tämä ei ole koko tarinan päätös, loppuun pitääkin jäädä "epätäydellisyyttä", niin hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kuin tarinaan itsessään, ja tämä epätäydellisyys on Harmaja luode seitsemässä onnistunutta. Vetävä tarina saa lopun, joka ärsyttää, sillä jatkon haluaisi heti tietää. Ja se taas lupailee kakkoskirjalle hyvää, koska odotukset ovat tämän ekan kirjan jälkeen korkealla. Teosparikokonaisuus pohjustetaan ja startataan Harmaja luode seitsemällä erinomaisesti, Bengtskär itä kahdeksan saa jatkaa mielenkiintoista tarinaa. En malta odottaa!

Ei ole vaikea arvata suosikkihahmoani, sillä Rasmus on tyyppiesimerkki sellaisesta. Toki häneen ei vielä hirveän syvälle päästä tässä duologian ekassa teoksessa, mutta kyllä rivien välistä paljastuu kaikenlaista kiinnostavaa. Ylimielinen, ärsyttävä ja tyly ovat kaikki piirteitä, jotka voivat hyvin kirjoitettuina tehdä hahmosta moniulotteisen, ja Paasio on kirjoittanut Rasmuksen juuri näin. Onhan hän on tarinan “pahis”, sillä lukija katsoo Rasmusta Eetun näkökulmasta, mutta ei Rasmus ole mitenkään päin paha. Ajattelematon toki, ja, tosiaan, tyly ja ärsyttävä. Mutta täynnä yksityiskohtia jo tässä vaiheessa. Odotan innolla, mitä kaikkea hänestä saadaan oppia seuraavassa kirjassa! Pidin myös minäkertoja Eetusta tosi paljon. Monitasoinen ja kiinnostava hahmo, jolla on paljon ikävää ja kivaa meneillään, ja jolla on selvät arvot ja joka pyrkii hyvään, muttei aina käyttäydy ihan fiksusti. Eetu on pistetty epäreiluun, kamalaan tilanteeseen, ja hänen elämänsä sen keskellä on kuvattu hienosti. Paasio kirjoittaa vetävää tekstiä, ja antaa Eetun fiiliksille riittävästi tilaa. Tunnekuvaus onkin monesti vahvaa, sitä on tosi kivaa lukea. Eetun tuska on käsinkosketeltavaa, mutta ei kaikennielevää, ja kirja tasapainottaa onnistuneesti jatkuvasti läsnä olevaa ikävää ja huolta ystävyyden, ilon ja onnen tuntemuksilla. Ystävyyssuhteet ovatkin kirjassa yksi suosikkijuttujani, ja ystäväporukan kuvaus on uskottavaa ja lämmintä. Varsinkin Salla Eetun kauan tuntemana ystävänä ja Hene uutena tuttavuutena ovat tosi hyvät sivuhenkilöt. Molempien kautta Eetusta paljastuu nyansseja, ja Sallan ja Henen mukana tarinaan tulee sekä kepeyttä että syvällisyyttä. Ekan luokan aloittavan Islan hahmo on kiva, mutta välillä niin aikuisen ja fiksun oloinen, että lipsahtaa epäuskottavuuden puolelle. Suurin osa nokkelan pikkusiskon sanomisista ja tekemisistä kuitenkin tuo teokseen huumoria ja keveyttä, ja toisaalta sitten syvyyttä ja haikeutta ja ärsytystäkin, kun pikkusiskon huolista, murheista ja harrastuksista huolehtiminen jää Eetun vastuulle. Ja ihana Isla on, hän ei jää sivuun vaan on tärkeä osa tarinaa. Eetun ja Islan iltasatuhetket ovat parhaita! Muista sivuhenkilöistä Eetun isä on uskottavasti kuvattu, pidin tosi paljon tämän hahmon käsittelystä. Valmentaja Okko ja Rasmuksen isä Erkka saavat myös tarinassa huomiota, heillä on juonen kannalta selkeät ja toimivat roolit.

Ystävyyskuvauksen lisäksi toinen suosikkijuttuni on purjehduksen ja meren kuvaus. Vaikka en tiedä kilpapurjehduksesta mitään, imeydyin vahvasti mukaan purjehduskohtauksiin. Veneen käsittely, erilaiset köydet, purjeet ja muut osat sekä purjehdussanasto tuovat lajin lähelle, ja sen rakkaus Eetulle ei jää epäselväksi. Eetu valmentaa nuoria purjehtijoita, purjehtii itse, ja pääsee onnekkaasti osallistumaan vielä yhteen kilpailuun. Kisaluku eli luku 14 on ehdottomasti suosikkini, siinä riittää tapahtumia. Myös Itämeri on teoksessa vahvasti läsnä, sen pärskeet yltävät lukiotehtävien aiheisiin ja märkäpukujen kankaisiin. Merensuojelu on punottu tarinaan mukaan toimivasti, se ei ole saarnaavaa vaan asettuu Eetun elämään saumattomasti, sillä aihe on hänelle tärkeä ja väylä kadonneeseen äitiin. Olisiko äiti voinut tutkia jotain hämärää ja siksi kadota? Kenties. Meri itsessään on hienosti mukana sekin, veden voi tuntea ja aistia. Vahvasti kuvattu maisema vyöryy päälle voimalla, ja luonto on lähellä. Vaikka aaltoja pääsee purjehduksessa lainaamaan, ei merta voi kesyttää.

Teosparin toinen osa Bengtskär itä kahdeksan ilmestyy ensi keväänä, odotan malttamattomana! Kakkoskirjassa lienee luvassa taas jännittävää menoa ja monenlaista ihmissuhdejuttua. Myös näkökulma vaihtuu. Tätä odotan erityisen paljon, varsinkin jos intuitioni on oikeassa ja minäkertojaksi pääsee se hahmo, jota epäilen…

Come From Away @ Tampereen Työväen Teatteri

kuvat © Kari Sunnari

Näin Come From Away-musikaalin 21.10.

Pienessä kanadalaiskaupungissa Ganderissa elellään tavallista arkea, joka kuitenkin saa pysäyttävän käänteen. Asukkaat yksi toisensa jälkeen kääntävät radiota kovemmalle, pysähtyvät kuuntelemaan, järkyttyvät ja hiljenevät. Sillä 9/11 on tapahtunut, ja Yhdysvaltain ilmatila suljettu. Äkkiä rauhallisenpuoleiselle Ganderin lentokentälle ohjataan 38 lentokonetta matkustajineen, ja nämä matkustajat pitäisi majoittaa ja ruokkia, tarjota lohtua ja seuraa, avata kotinsa ja kaupunkinsa tuhansille tuntemattomille. Ja juuri niin ganderilaiset tekevät.

Come From Away on tositapahtumiin perustuva musikaali, joka sai ensi-iltansa Broadwaylla 2017, West Endillä 2019, ja nyt Suomessa 21.9.2022. Olen nähnyt tämän Lontoossa esityskauden alussa, ja pidin musikaalista paljon, vaikken tuota produktiota katsoessa aivan päässyt tunnelmaan sisään. Sen sijaan musikaalin cast recording on soinut paljon ennen ja jälkeen esityksen näkemisen, ja Irene Sankoffin ja David Heinin käsialaa olevan musikaalin musiikki on tosi kaunista ja koskettavaa. Mukaan mahtuu paljon riemua ja iloisuutta, eikä Come From Away ole musertavan synkkä tai valtavan surullinen. Siinä on tunteita ja tunnelmia laidasta laitaan, paljon totta kai epätietoisuutta, hätää ja surua, mutta myös paljon iloa, lempeyttä, ystävyyttä ja romantiikkaa. Vaikka en ole tositapahtumiin perustuvien tarinoiden suurin ystävä, Come From Away on tähän poikkeus ja rakastan tätä musikaalia. Niinpä olin hyvin innoissani, kun kuulin sen tulevan ensi-iltaan Suomessa. Tämä todella on musikaali, jossa on lämpöä ja yhteisöllisyyttä, ihmisyyden parhaita puolia ja erilaisia ihmisiä ympäri maailman. Tämä kaikki yhdistettynä energiseen menoon ja hienoon musiikkiin takaa esityksen, joka koskettaa syvältä ja ilahduttaa. Come From Awayssä ehkä parasta on se, että se on ensemblemusikaali, kukaan ei ole päähenkilö ja kaikki ovat. Hahmot saavat tähtihetkensä, heihin pääsee tutustumaan, mutta valokeila jakautuu tasaisesti kaikille ja yhteisö on se tärkein, eivät yksittäiset ihmiset. Silti kukaan ei jää liian vieraaksi, vaan ihmisten tarinat koskettavat arkisuudellaan ja rehellisyydellään. Tilanne terrori-iskun jälkimainingeissa ei ole arkinen, mutta hädästäkin voi syntyä hyvää ja sen Come From Away näyttää kauniisti.

Samuel Harjanteen ohjaus tavoittaa onnistuneesti musikaalin tunnehuiput – ilo ja suru iskevät yhtä vahvasti. Ohjaus on tarkkaa ja hienovireistä, eikä rytmi katkea hetkeksikään. Vaikka Come From Awayn kohtaukset etenevät aika reippaassa tahdissa, ei se tunnu mitenkään kiireiseltä. Hahmot, puvustus ja tunnelma kyllä vaihtuvat vauhdikkaasti, mutta vaihdot ovat sujuvia ja sulavia, eikä niistä siksi tule kiireistä vaikutelmaa. Napakasti vajaaseen pariin tuntiin pakattu musikaali esitetään ilman väliaikaa, eikä tässä mitään katkaisukohtaa oikein olisikaan. Nyt tahti pysyy yllä ja tarinaa on mukava seurata, kun ei tarvitse katsomosta poistua kesken kaiken. Tarinassa on vaikuttavaa aitoutta, tämä lienee perua sen pohjalla olevista tositapahtumista, ja pidän musikaalissa siitä, että se kertoo tapahtumista ihmisenkokoisesti. Tämä näkyy Harjanteen ohjauksessa onnistuneesti, hän on tavoittanut tarinan arkisen fiiliksen ja pikkukaupungin tunnelman taitavasti. Mirva Mäkisen koreografia on ihanan riemukasta ja energistä, joukkokohtauksissa vauhtia riittää ja niiden koreografia saa hyvälle tuulelle. Marjaana Mutasen pukusuunnittelu on arkista ja uskottavaa 2000-luvun alun vaatepartta, sekaan mahtuu myös tyylikkäitä univormuja muutamalta alalta. Monta kertaa tämän TTT:n produktion esityskuvia katsoessani olen miettinyt, onko visuaalisuus, erityisesti lavastus, tullut suoraan alkuperäisversiosta Suomeen, mutta ei se kuitenkaan aivan samanlainen ole. Samaa fiilistä tosin on, niin Erkki Saaraisen lavastuksessa kuin Eero Auvisen valosuunnittelussa ja Mutasen puvuissakin. Visuaalisen suunnittelun perusteella tämän tunnistaa heti Come From Awayksi, mutta sehän on vain hyvä juttu. Mukana on tunnistettavia visuaalisia juttuja, ja niiden lisäksi suomiversion näyttämökuvaan on tuotu paljon omaa ilmettä. Visuaalisuudessa näkyy sama arkisuus kuin musikaalin tarinassa ja hahmoissakin, ja kokonaisuus on tasapainossa.

Come From Awayn musiikki on poljennoltaan reipasta, mukaan mahtuu niin vauhdikkaita biisejä kuin tunteilla täyteen ladattuja kappaleita. Bändi on lavalla mukana ja pääsee nurkastaan välillä myös keskeiseen rooliin. Muusikot soittavat hyvällä energialla ja musiikki kuulostaa oikein hyvältä ja tutulta. Vähän itketti jo ekojen sävelten soidessa, kun tiesin mitä kivaa kaikkea on vielä luvassa. Suosikkibiisini 38 konetta, Naamiaiset, Rukous, Reunalla ja 38 konetta - Repriisi / Jossain soivat ihanan tuttuina ja onnistuneina versioina, ja muista kappaleista varsinkin Tervetuloa, Täällä oon, Minä ja taivas ja Maailma seis sekä Poissa on tekivät vaikutuksen, vahvoja tulkintoja. Hanna Kailan suomennokset ovat toimivia ja sujuvia. Välillä jokin sanavalinta vähän tökkäsi, mutta pääosin laulujen suomennos on onnistunuttta ja musikaalin tunnelmat ja tarinat tulevat laulujen sanoissa hienosti esiin. Tekstin suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa, ja sekin on sujuvaa. Musikaalissa oli enemmän puhetta kuin muistinkaan, ja myös hetkiä, joita en Lontoon versiosta enää muistanut. Välillä oli siis kuin olisi tätä ensimmäistä kertaa katsonut. Mutta juuri se sydämellisyys ja lempeys, johon lontoolaisen teatterin katsomossa tätä tarinaa nauttiessani ihastuin, se on TTT:n lavalla käsinkosketeltavaa.

Come From Away siis on ensemblen taidonnäyte, ja tällainen ensemble kun on, niin aikamoista loistoa esitys on alusta loppuun. Näyttelijöillä on jokaisella useampi rooli, ja sujuvasti vaihtuu hahmo lennossa puvustuksen avustuksella itse kullakin. Porukka pelaa yhteen tosi hienosti, yhteistyö on tarkkaa ja saumatonta. Näyttelijät tuovat hahmoihinsa taitavasti nyansseja ja kohtauksiin huumoria, synkkyyttä, iloa, hämmästystä ja kaikkea muuta, sitä mitä milloinkin tarvitaan. Musikaalissa on paljon nopeita joukkokohtauksia, joissa on tiiviisti sisältöä, mutta ne eivät puuroudu ja mene sekaviksi, vaan näyttelijät tarttuvat onnistuneesti kohtausten tärkeimpiin juttuihin ja tuovat ne näkyviin. Sekä lentoväki, come from awayt, että ganderilaiset, on tuotu lavalle onnistuneella otteella. Jari Leppäsen sujuvasti näyttelemä Claude on leppoisa ja mukava pormestari, joka pitää langat käsissään kriisinkin keskellä. Nina Tapio saa vetäistä musikaalin toisen soolobiisin Minä ja taivas, ja vaikka tämä ei minusta edes ole se musikaalin koskettavin biisi, niin kyllä siinä silmäkulma kostui kun Tapio kertoi hahmonsa Beverlyn unelmista ja niiden toteutumisesta, ja sitten järkytyksestä kun jotain niin tärkeää yhtäkkiä käytetään pahaan. Toinen soolobiisi Täällä oon ei nyt ainakaan vähemmän liikuttava ole, ja Hannahin roolissa nähtävä Petra Karjalainen esittää sen vahvan kauniisti. Hiski Vihertörmä tekee kaikissa rooleissaan mainiota työtä, hienoa läsnäoloa lavalla. Jonna Järnefelt ja Arne Nylander näyttelevät hyvällä otteella Dianea ja Nickiä, jotka tapaavat koneessa ja rakastuvat. Heidän tarinansa on yksi suosikkijuttujani musikaalissa, ja Järnefelt ja Nylander tuovat sen lavalle hienolla herkkyydellä, lämmintä huumoria unohtamatta. Saska Pulkkisen ja Jerry Wahlforssin Kevinit, Kevin T ja Kevin J, ovat myös mainio pariskunta, ja näissäkin hahmoissa ja roolisuorituksissa on sekä syvyyttä ja vakavuutta että hyvää huumoria. Heidi Kiviharjun rempseä Bonnie on oikein onnistunut rooli, samoin Kaija Kärkisen ihanan lempeä ja ymmärtäväinen Beulah. Pihla Pohjolainen tavoittaa hyvin hahmonsa kasvun ison tilanteen edessä. Ensimmäistä päivää töissä oleva toimittaja saa uutisoitavakseen suuremman luokan jutun, eikä se helppoa ole, mutta Janice selviää tilanteesta kunnialla. Matti Leino pääsee hänkin tuomaan lavalle sekä huumoria että vakavia hetkiä ja onnistuu molemmissa. Koko näyttelijäporukan työ on erinomaista, ja heidän roolitöissään musikaalin hahmojen tarinat pääsevät lavalle koskettavina, hauskoina, yllättävinä ja ihastuttavina.

Kaunis, koskettava, herkkä, riemukas ja lämmin toteutus hienosta musikaalista, viihdyin ja vaikutuin katsomossa ja nautin, nautin aivan valtavasti. TTT:n versiossa on lämpöä ja ihmisyyttä roppakaupalla, mutta se ei sorru liian sokeriseksi. Nimenomaan musikaalin inhimillisyys avaa kuvan ihmisten erilaisuuteen ja paitsi heidän auttamisenhaluunsa ja ystävällisyyteensä, myös kireyteensä ja epätietoisuuteensa. Kun monta tuhatta ihmistä laitetaan samaan paikkaan, ei kaikki voi sujua hyvin koko aikaa, ei normaalissa tilanteessa eikä ainakaan silloin, kun nämä ihmiset joutuvat sekavien uutisten keskellä vieraaseen paikkaan vieraiden ihmisten keskelle. Kyllä siinä hermo kiristyy ja huoli valtaa alaa. Mutta kaaoksenkin keskellä, varsinkin silloin, hyvyys ja ymmärrys rauhoittavat ja helpottavat. Ja kun ihmiset puhaltavat yhteen hiileen, siitä syntyy jotakin tosi hyvää. Sama pätee niin Ganderin tapahtumiin tragedian jälkeen kuin tähän musikaaliinkin – yhteen puhalletaan ja jälki on sen mukaista. Ihanaa. Tästä jää lämmin olo.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos TTT!

Tuulisella terassilla @ Lahden kaupunginteatteri

 

kuva © Maria Mattelmäki

Kävin katsomassa Tuulisella terassilla-teatterilauluillan 19.10.

Rakkaus, ero, ikävä, erilaisuus, yhteiselo, yksinäisyys... Näitä ja muita parisuhteeseen tavalla tai toisella liittyviä teemoja käsittelevä Tuulisella terassilla puristaa vajaaseen tuntiin suuria tunteita ja tunnistettavia tilanteita. Anna-Leena Härkösen runoilla rytmitetty lauluilta koostuu Anna-Mari Kähärän säveltämistä kappaleista, jotka tuovat lavalle Elina Ruti (laulu), Antero Manninen (sello) ja Anu Silvasti (piano). Ohjauksesta vastaa Tapani Kalliomäki.

Kaksi tuolia, pöytä, peili ja vaatenaulakko. Taustalla valkokankaalle heijastettuna milloin sadepisaroita, milloin liehuvaa kangasta, milloin huonekasvin lehtiä ja sälekaihtimet. Kankaita ja laskoksia, koko lava pehmeässä, sinisessä valossa. Tämä näkymä on vastassa, kun Aino-näyttämön katsomoon suuntaa kokemaan parisuhteen joka suuntaan puhaltavia tuulia. Visuaalisesti esitys tarjoaa hyvin mietittyjä yksityiskohtia, jotka tuovat tarinaan ja hahmoon kosketuspintaa. Valoilla luodaan tunnelmaa ja monessa kohdassa valot kiinnittivät huomion, hyviä ratkaisuja jotka tukevat esityksen etenemistä. Etukäteen ajattelin, että tämä on varmaan aika pelkistetty, tyyliin mikki keskellä lavaa ja se siinä. Olikin kiva yllätys, että tarinaa luotiin myös puvustuksen, lavastuksen ja tarpeiston keinoin sekä valaistusta hyödyntämällä ja äänisuunnittelulla. Visuaalinen suunnittelu on Tiina Hauta-Ahon käsialaa, valoista vastaa Harri Peltonen ja äänestä Jukka Vierimaa.

Pidän Anna-Mari Kähärän musikaalisävellyksistä tosi paljon, niissä on terävyyttä, herkkyyttä ja kekseliäisyyttä, sekä paljon tunnetta. Niin tässäkin tapauksessa. Monen kappaleen kohdalla ajattelin, että nyt tämä on suosikkini, mutta aina sieltä tuli vielä seuraava laulu, joka teki isomman vaikutuksen. Suurin suosikkini oli ehkä En mä tullut niin kuin ennen, ja sen lisäksi pidin kovasti kappaleista Vääränlainen mies, Hotellin naiset, Rantaviiva, Oot kaikki mulle sekä Ja lopuksi. Musiikissa on sekä sanoituksellisesti että sävellyksellisesti niin kepeyttä, leikkisyyttä ja huumoria kuin syvyyttä, vivahteita ja haikeuttakin. Lauluiltaan valitut kappaleet sekä runot rakentavat lavalle katsauksen romantiikkaan ja rakkauteen, ja näihin liittyvien tunteiden moniin puoliin. Tiukasti katsojaa ohjailevaa tai suoraa tarinaa kertovaa juonta ei ole, vaan enemmänkin tuokiokuvia ja hetkiä erilaisista tilanteista. Katsojalle jääkin vapaus tehdä päätelmiä ja pohtia historiaa esityksen tilanteiden taustalle, jos niin haluaa. Tätä voi myös katsoa ihan "sellaisenaan", eli antaa laulujen ja esiintyjien kertoa tarinaa ja nauttia siitä. Tunnelma ja teema riittävät luomaan esitykselle kehykset, joiden sisällä liikutaan, ja esitys on sujuva, hyvin suunniteltu kokonaisuus.

Elina Ruti laulaa ja näyttelee vahvasti läpi tunteiden ja tunnelmien aallokon. Hän tuo esiintymiseensä sekä arkista huumoria että tarkkaa tunteellisuutta. Pidin sekä esityksessä että Rutin näyttelijäntyössä siitä, miten siinä mennään tunnelmasta toiseen sujuvasti ja vaivattomasti. Välillä vedetään vähän yli, mutta se sopii kyseisten kohtausten/kappaleiden tyyliin ja tuo esitykseen onnistunutta rytmiä. Ja kun vastapainona osa lauluista on kauniita ja herkkiä, tuo pieni liioittelu hyvin tasapainoa. Eikä liioittelu tässä tapauksessa tarkoita mitään isoa tai ylidramaattista, vaan sitä, että tekstistä löydetään kohtia ja asioita, joista osaa painotetaan enemmän, osaa vähemmän. Tarkkaa työtä on tehty, nämä painotukset tuovat esitykseen vivahteita ja tahtia. Ruti pitää yleisön otteessaan ja luo lavalle hienoja hetkiä, pienessä tilassa tunnelma korostuu ja Ruti lukee sitä taitavasti. Antero Manninen soittaa taidolla, ja tuo soittoonsa myös huumoria ja hienoja koukkuja. Tykkäsin kovasti siitä, että Manninen ja hänen sellonsa ovat vastapari Rutin laululle ja hahmolle, sillä ilman tätä vuorovaikutusta kappaleet olisivat saattaneet jäädä tyhjiksi. Nyt niillä on kohde, joka auttaa ankkuroimaan tarinan ja teemat mutta ei vie niiltä huomiota. Ja tästä vuorovaikutuksesta saadaan niin huumoria kuin lämpöäkin, toimiva ratkaisu. Anu Silvasti loihtii pianosta sekä kiivaita säveliä että kevyen melankolista sointia, ja säestää esityksen tunnelmia tarkasti. Kun laulujen ja runojen sanojen taustalla on vain kaksi soitinta, niiden äänet pääsevät kunnolla esiin, varsinkin pienellä Aino-näyttämöllä. Jousisoittimet ovat suosikkejani, joten sellon mukanaolo sai iloiseksi jo ennen esitystä, ja monipuolista soitantaa saikin nauttia, ai että. Piano taas on minusta ehkä paras soitin tunteiden taustalle, olivat ne mitä tahansa, ja kyllä niin romantiikka kuin kaikki sen aiheuttamat, piilottamat tai herättämät tuntemukset soivat kauniisti.

En ole koskaan tainnut käydä katsomassa aivan tällaista esitystä, jossa selvästi on tarina, mutta joka kuitenkin on nimenomaan lauluilta eikä esimerkiksi juonellinen "monologimusikaali". Ehkä kuvailisin tätä nimellä näytelty konsertti? Oiva konsepti, ja pidin paljon siitä, että tässä luodaan katsaus vain yhteen, toki laajaan, tunteeseen, eikä yritetä sisällyttää mukaan liikaa. Romanttinen rakkaus, parisuhteeseen ja sen kerroksiin keskitettynä, on esitykselle hyvä rajaus. Aiheeseen päästään laulujen myötä syvälle, ja läpi käydään mainio tunteiden viidakko. Tunnissa ehtii paljon, ei tuntunut että tästä jäi mitään puuttumaan, eikä tuntunut että mentiin liian vauhdilla. Hienoja sävellyksiä ja runoja, taitavaa musisointia ja tarkasti tunnelmaa lukevaa näyttelijäntyötä sekä vivahteikasta laulua, siitä on tehty tämä teatterilauluilta.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmä!

& Juliet @ Shaftesbury Theatre

Scroll down for the review in English.

production photography © Johan Persson

Näin & Juliet-musikaalin 3.10.

William Shakespeare (Oliver Tompsett) esittelee vaimolleen Annelle (Collette Guitart) uutta näytelmäänsä, joka päättyy nuorten rakastavaisten itsemurhiin. Suurta rakkautta ja tragediaa luvassa, eikös vaan olekin aika hienoa? On toki, mutta voisi olla hienompaakin. Anne ehdottaa tarinaan vähän muutoksia, niistä ensimmäisenä seuraavan: mitäs jos Juliet (Miriam-Teak Lee) ei ottaisikaan tikaria ja tuikkaisi itseään hengiltä? Sen sijaan hänellä olisi parhaita kavereita ja seikkailunhalua, ja suunta kohti itsensä löytämistä ja uutta. Ei siinä itsensä myrkyttänyttä Romeota (Tom Francis) tarvitse manan maille seurata, kun voi lähteä matkustelemaan ja kokemaan ja elämään. Ja näin tehdään.

Ai että, heitetään tähän alkuun vähän ylisanoja: & Juliet on loistava musikaali, ihana, riemukas, hauska, tarkasti ja taidolla tehty, värikäs, vauhdikas, vaikuttava ja viihdyttävä kokonaisuus, jonka olisin voinut katsoa saman tien uudelleen. Ja vielä kerran heti senkin perään. Rakastin, rakastin, rakastin. Musikaalin Domino-biisiä lainatakseni: Every second is a highlight, joka sekunti on kohokohta. Olen odottanut tämän musikaalin näkemistä siitä saakka kun se sai ensiesityksensä kolme vuotta sitten, ja ilokseni se oli kaiken odotuksen arvoinen. Cast recording on soinut läpi niin usein, että osaan nämä biisit ulkoa vaikka unissani, ja videopätkiä on katseltu ahkerasti. Ja nyt pääsin näkemään & Julietin livenä! Ihanaa! Totta kai jo se, että tämä on Romeosta ja Juliasta inspiroitunut musikaali, herätti kiinnostukseni silloin kolme vuotta sitten ennen yhdenkään biisin kuulemista. R&J on suosikki-Shakespeareni, ollut aina, joten kaikki siihen liittyvä kiinnostaa kyllä. Ja tuoreella otteella tehty musikaali mainioilla biiseillä ja hurmaavasti kuvatuilla hahmoilla, sehän kuulostaa paremmalta kuin hyvältä. Max Martinin musiikin ympärille muodostuvan tarinan käsikirjoitus on David West Readin käsialaa. Jukebox-musikaalien kohdalla, varsinkin tällaisten joissa musa on tosi, tosi tunnettua (mukana ovat muun muassa Larger Than Life, Teenage Dream, It's My Life ja Roar), biisien ja tarinan yhteensopivuus antaa etukäteen aina vähän jännityksen aihetta, mutta hämmästyttävän hyvin on käsikirjoituksessa onnistuttu pistämään biisit paikoilleen. Ehdottomasti parhaiten toimiva jukebox-musikaali, jonka olen nähnyt. Ja tarina, sehän on oikein onnistunut! Kehystarinana kulkee Shakespearen ja Annen näytelmäntoteutus, molemmat pistävät sulkakynän sauhuamaan ja kynäilevät Julietin tarinalle uusia käänteitä. Nämä käänteet nähdään lavalla, kun näytelmä Julietin ja kumppaneiden seikkailuista sitten syntyy sitä mukaa, kun kirjoittajat sitä suunnittelevat. Ja hyppäävät Anne ja Will itsekin hahmoiksi tarinaan. Idea on erinomainen, ja erinomaisesti toteutettu. & Julietia katsellessa ei voi muuta kuin hymyillä ja nauttia, sen verran hieno show tämä on. Tekstissä on lämpöä, nokkeluutta, huumoria, ystävyyttä ja romantiikkaa, ja myös herkempiä hetkiä ja vaikeitakin aiheita, mutta nyt mennään ilon kautta ja vaikeudet selviävät parhain päin. Jos joku on hyvän mielen musikaali, niin tämä. Mutta ei silti tunnu yhtään höttöiseltä, vaan nyansseja riittää ja monenlaisia teemoja.

Luke Sheppardin ohjauksessa on vauhtia ja lämpöä vaikka ja kuinka, ja ilo on & Julietissa se päällimmäinen tunne. Musikaaliin mahtuu kauniita kohtauksia, joissa on herkkyyttä ja syvyyttä, ja koko esityksen läpi herkkyys säilyy, vaikka bileet olisivat kovat ja meno riehakasta. Tarinallisesti ja musiikillisesti musikaali on kaikista isoistakin teemoistaan huolimatta aika kevyt, ei siis ihan sitä, mitä meikä eniten rakastaa, mutta poikkeus vahvistaa säännös ja & Juliet oli mielestäni lähes täydellinen. Ei tätä tarinaa tarvitse lähteä tämän enempää vakavoittamaan tai synkentämään, sillä kaikki osaset toimivat ja pienetkin yksityiskohdat ovat kohdillaan. Siitä on kiittäminen koko työryhmää, sillä kun kaikki osastot tekevät onnistunutta työtä, ei lopputulos voi olla muuta kuin timanttinen. Jennifer Weberin koreografia on näyttävää ja energistä, se sopii biisien tunnelmaan ja esityksen fiilikseen onnistuneesti. Tanssikohtaukset ovat ensemblen juhlaa, mainiolla tarkkuudella ja notkeudella toteutettuja koreografioita. Tuntuu myös siltä, että yhteiskoreografioiden lisäksi jokainen saa loistaa juuri siinä, mitä osaa parhaiten. Paloma Youngin puvustus on ihastuttavaa, modernilla twistillä sellaisia pukuja, joita Romeossa ja Juliassa kuvittelisi näkevänsä. Korsetteja, hameita, isoja hihoja, hattuja ja haarniskoita, ja sitten lenkkareita, treenivaatteita, aurinkolaseja, lippuksiä ja huppareita. Monenlaista tyyliä, materiaalia, väriä ja fiilistä puvustuksessa, ja niin paljon yksityiskohtia, että ei tiedä mihin sitä katseensa kohdistaisi. Soutra Gilmourin lavastus on upea, erityisesti Juliet ja Romeo-kylteistä tykkäsin, samoin siitä, miten paljon kaikenlaista lavalla nähdään. Yhdessä hetkessä ollaan ihan historiallinen Verona-tyylisissä tunnelmissa, seuraavaksi ties missä 2020-luvun klubilla, ja seuraavaksi aateliston makuuhuoneessa ja vielä hautaholvissakin. Yksityiskohtaista, tyylikästä ja oivaltavaa lavastusta, jossa on puvustuksen tapaan paljon värejä ja monenlaista materiaalia. Lava uskalletaan jättää myös tyhjemmäksi monessa kohtauksessa, ja nämä ratkaisut sopivat toteutukseen oikein hyvin. Howard Hudsonin valot ja Andrzej Gouldingin videot ja projisoinnit kruunaavat visuaalisen suunnittelun, ja molemmilla on iso rooli tunnelman luomisessa ja tarinan kuljettamisessa. Näyttämökuva pursuilee väriä ja glitteriä ja konfetteja, paljon ja kaikkea, mutta ei tunnu liian runsaalta. Shown luonne heijastuu visuaalisuudesta onnistuneesti, ja aikamoista silmäkarkkiahan tämä on aina upeista tanssiliikkeistä tyylikkäisiin pukuihin ja yksityiskohtaisesta lavastuksesta monipuolisiin valoihin.

Vaikka olinkin kuunnellut musikaalin cast recordingin monen monta kertaa, en silti tiennyt, miten tarina itseasiassa menee, ja olin epäileväinen sen suhteen, miten näin tunnetut pop-hitit sitten musikaalibiiseiksi vääntyvät. Mutta todellakin vääntyvät, ja sujahtavat tarinankerronnan osaksi vaivattomasti. Sanoja on joissain kohdissa pikkuisen muokattu tukemaan tarinaa paremmin, ja Bill Shermanin orkestraatio ja sovitukset ovat tosi hienoja, niiden avulla biiseihin on tuotu kohtauksiin sopivaa tunnelmaa ja sellaisia ratkaisuja, joiden avulla hahmoja ja tarinaa saadaan syvennettyä. Moni biisi on musikaalissa mukana sellaisessa kohdassa, johon en sitä yhtään osannut kuvitella. Suosikkejani olivat Larger Than Life, Show Me The Meaning of Being Lonely, Domino, Blow, Overprotected, I Kissed A Girl, It's My Life, Whataya Want From Me, One More Try, Problem / Can't Feel My Face, That's The Way It Is, Everybody, It's Gonna Be Me, Stronger ja Roar. Eli melkeinpä kaikki musikaalin biisit siis. No, hyviä biisejä ja huikeita vetoja. Erityisesti mahtavan energiset ja vahvat Domino ja Blow tekivät vaikutuksen, samoin ekan näytöksen päättävä, komeasti vedetty ja hauska It's My Life ja tyylikäs Problem / Can't Feel My Face-yhdistelmä. Yllättäen Julietin ja Francois'n (Billy Nevers) Overprotected-duetto valloitti sydämeni, ja Mayn (Joe Foster) ja Francois'n Whataya Want From Me oli yksi shown huippuhetkistä. Siis miten hieno lataus ja mikä tunnelma, ja mikä veto molemmilta! Annen That's The Way It Is oli niin kaunis, ja Collette Guitart vastasi illan parhaista vokaaleista. Ja ai että miten mahtavasti Backstreet Boys-hitti Everybody istuu musikaaliin! Onneksi on cast recording, nyt voin luukuttaa näitä biisejä ja muistella musikaalia, kun ennen luukutin näitä biisejä ja yritin arvailla, millaisissa kohtauksissa ne lauletaan.

Esiintyjät ovat kaikki taitavia ja pelaavat yhteen saumattomasti, ja tässä onkin syy siihen, miksi & Juliet iski minuun niin vahvasti kuin iski. Lavalla näyttää olevan ihan superkivaa ja jokainen tekee paikkansa, oli se sitten päärooli tai pari vuorosanaa sisältävä ensembleosa, loistavalla energialla. Tekemisen riemu ja rakkaus showta kohtaan oikeasti näkyy. Osa näyttelijöistä on ollut mukana aina ensi-illasta asti, ja jo ennen sitä, musikaalin workshoppauksesta saakka. Ja silti heidän roolityönsä on yhtä tuoretta ja "uutta" kuin jos tämä olisi ollut ekoja esityksiä. Rutiinia on totta kai tullut, mutta "kyllästymistä" esitykseen tai omaan roolihahmoon ei ilmassa ole, päinvastoin. Nämä hahmot ovat kasvaneet lavalle esittäjiensä kanssa, ja se näkyy. Mutta eivät tuoreemmat näyttelijäkiinnitykset kalpene pidempään esityksessä mukana olleiden rinnalla, vaan loistavat yhtä kirkkaasti. Näkemässäni esityksessä uudet tyypit olivat olleet mukana vasta viikon, eli heille shown vetäminen oli ja on vielä tuoretta, mutta haparointia ei näkynyt vaan varmoin ottein ja ilolla vetivät hekin roolinsa. Miriam-Teak Lee on ansaitusti musikaalin tähti nimihahmo Julietin roolissa, ja tekeekin kokonaisen, valmiin ja vakuuttavan tulkinnan. Hän vetäisee isot biisinsä itsevarmasti ja niistä löytyy niin asennetta kuin pilkettä silmäkulmastakin, eikä näyttelijäntyö jää laulun jalkoihin. Lee tarjoilee taitoa jokaisella osa-alueella aina vivahteikkaasta hahmon lukemisesta huippuunsa hiottuihin koreografioihin ja raikuvat väliaplodinsa ansainneisiin biiseihin. Hieno rooli, johon Lee tuo sujuvasti sisältöä, aika suuri osa Julietin persoonasta nimittäin syntyy biisien kautta käsikirjoituksen keskittyessä sen verran moneen asiaan, että nimihahmo meinaa jäädä vähälle huomiolle. Lee kuitenkin löytää Julietiinsa syvyyttä ja tekee tästä monitasoisen, kiinnostavan ja hurmaavan nuoren naisen. Oliver Tompsettin olen nähnyt Kinky Bootsissa joskus monta vuotta sitten, ja nyt sitten heti uudestaan. Ihan mahtava rooli, tosi tarkkaa komiikkaa ja taitavasti otetaan yleisöönkin kontaktia. Tompsett tekee varmaa työtä, pidin hänen Shakespearestaan kovasti. Hauska ja hienovireinen rooli, jossa Tompsett pääsee sekä väläyttämään laulutaitojaan että ottamaan kaiken irti Bardin esittämisestä. Collette Guitart siis vastasi illan hienoimmasta lauluäänestä, mutta varsin taitavaa on myös hänen näyttelijäntyönsä. Anne on ihastuttava hahmo, samaan aikaan päättäväinen ja herkkä, ja hurjan nokkela. Guitart tekee roolityön, jossa yhdistyy nopea komediantaju ja herkkä tunnelman lukeminen, ja pidin hänen tulkinnastaan kovasti. Joe Fosterin May on ihana, vahva rooli ja monitasoinen roolihahmo jonka Foster tuo lavalle tarkasti ja kauniisti. May on hahmo, jossa riittää nyansseja ja jolla on aika iso tarinankaari, ja Foster tavoittaa onnistuneesti kaikki hahmonsa piirteet. Hienosti kaikki pienetkin ilmeet ja eleet kohdillaan, ja kyllä isommatkin eleet sitten. Todella onnistunut rooli.

Billy Neversin Francois on valloittava, ujohko nuori mies jolla on hyvä sydän ja joka on vähän hukassa tunteidensa kanssa. Neversin roolityö on vilpitön ja varma, tykkäsin Francois'ta paljon ja Neversin käsissä hän on lavalla kokonainen, samaistuttava ja hurmaava tyyppi. Tom Francis Romeona on aivan ihana! Rakastan sitä, että Romeolla on eksiä siellä täällä, Juliet ei todellakaan ole hänen eka rakkautensa mutta saattaa sitten kuitenkin olla se oikea. Romeohan on kunnon hurmuri ja sarjarakastuja jo Shakespearen näytelmässä, joten ihanaa että se on musikaalissakin just näin. Ja täytyy sanoa, että hyvä kun Romeoon on löytynyt vähän jotain muutakin kuin pelkkää runopoika-fiilistä, hän on musikaalissa raikas mutta tunnistettava hahmo. Francis lukee hahmoaan taitavasti ja on roolityössään tarkka ja hauska, hän tuo lavalle monia mainioita hetkiä ja tavoittaa hienosti niin komedian kuin herkätkin hetket. Malinda Parrisin Nurse on mainio hahmo, samaan aikaan järjen ääni ja valmis myös vähän hulluttelemaan. Hienosti luettu kohtausten tunnelmaa ja huumoria, sujuva roolityö. Nicholas Colicos on riemastuttava Lance, taitavasti tehty rooli ja hahmo, ja Lancen hahmokaari on tosi kiva. Ennalta-arvattava toki, mutta Colicos tekee roolinsa niin hyvin ja sujuvalla otteella, että se ei haittaa. Paljon näppärää komediaa ja lämpöä, onnistunut rooli. Istuin katsomossa eturivissä, jossa sai kyllä niska kenossa esitystä katsoa, mutta kyllä se energia ja fiilis, joka eturiviin huokui, oli epäergonomisen katsomisasennon arvoista, ehdottomasti. Ja ainahan eturivi = paras rivi, sillä mikä sen parempaa kuin kokea esitys mahdollisimman läheltä. Ja vaikka musikaali ei ole osallistava, kyllä eturivissä vähän tuntee olevansa osa showta.

Esitys on alusta loppuun hallittu kokonaisuus, laadukas ja varmasti etenevä paketti. Ja hauska, energinen, riemukas, täynnä iloa ja isoja biisejä. Häpeämättömän hyväntuulinen ja hyvällä fiiliksellä tehty, ja juuri siksi niin onnistunut hyvän mielen musikaali. & Julietissa on kaikki kohdillaan, se on onnistuneiden osa-alueiden muodostama onnistunut kokonaisuus, jota katsoessa hymy vain levenee mitä pidemmälle show etenee. Upeita näyttelijöitä ja esiintyjiä, kunnon pop-ilotulitus, huikeat koreografiat ja mahtava glitter-, bile-, valoshow-visuaalisuus. Aivan varmasti ravaisin teatterilla jatkuvasti jos tämä menisi Suomessa... Pari päivää Lontoosta kotiin palaamisen jälkeen tuli ilmoitus, että & Julietin viimeinen näytös West Endillä koittaa maaliskuun lopulla 2023. Mikäli kaupunkiin suuntaa ennen sitä, suosittelen suuresti ja kannustan katsomoon. Tämä on ihana! Luvassa on kuulemma myös uusi eurooppalainen produktio, josta minulla on teoriani... Innolla odotan, olenko oikeassa!

I saw & Juliet on Oct 3rd.

William Shakespeare (Oliver Tompsett) introduces his new play to his wife Anne (Collette Guitart). There will be big feelings, love and hate and loss, and a tragic ending – the suicides of the young lovers. Sounds good, doesn't it? Yep, but it could be even better. Anne has some notes, and her first suggestion is: what if Juliet (Miriam-Teak Lee) doesn't take Romeo's (Tom Francis) dagger and kill herself? Instead, she would have best friends and want adventure and to find her own story. There's no need for her to follow Romeo to the land of the dead when Juliet can travel and experience and live.

Well, let's throw in some superlatives first: & Juliet is wonderfully joyous and amazingly fun, colorful, entertaining, beautiful, full of energy, warmth and talent, and a musical I could've watched straight away for a second time. And then again. Loved, loved, loved this show. To quote Domino: every second is a highlight. I've been waiting to see this musical since it first was announced, and I'm so happy it was everything I hoped it would be. I've been listening to the cast recording so much I could pretty much sing all the songs from memory, and now I finally got to see the show live. The fact this is inspired by Romeo and Juliet, my favorite Shakespeare-play of all time, only added to my excitement. Built around the songs by Max Martin with book by David West Read, & Juliet is a fresh take of the most famous love story ever told. With jukebox musicals there's always some concern about how the songs will fit the story (especially here with some big pop hits like Larger Than Life and Roar), but there's no need to worry – & Juliet succeeds in putting the songs in place and making them tell the story. Best jukebox-musical I've seen. And the story works really well, the storyline of William and Anne both writing and plotting the story of the play, and then the actual story of Juliet and her friends are both written nicely and have a good rhythm. The show has a good amount of happiness, friendship, romance, humor and warmth, all balanced well. There are some heavier themes, but & Juliet definitely is a feel good-musical. It's fun, it's joyful, and it's happy.

Luke Sheppard's direction is energetic and warm, and the feeling of joy, the main emotion of & Juliet I'd say, is bright in every part of the show. There are many beautiful scenes in the musical, with depth and sensitivity, and no matter how big of a party it is, the kind of sensitivity or ability to find the nuances of the scenes is still in there. Even with it's some heavier themes, & Juliet is pretty light, so not the kind of gloomy and sad show I usually love the most, but there are exceptions and I think & Juliet was almost perfect. There's no need to make this story more serious or woeful, because every part of it works. That is thanks to the whole cast and crew, because when every section of the show works, the result can only be awesome. Jennifer Weber's choreography fits the feel of the show perfectly, and really steals the spotlight in many scenes. Not only does the choreography give the ensemble a chance to shine together, it also feels to highlight every performer's strongest points and skills. Paloma Young's costume design is delightful and stylish, creative combination of historical influences and modern vibes. So many styles and materials! Soutra Gilmour's set design is brilliant, I loved the Juliet and Romeo signs and the colorfulness of everything. I also like the fact the stage is sometimes emptier, it works well. Howard Hudson's lightning design and Andrzej Goulding's video and projection design both bring great things to the show, and have a big role in setting the mood and supporting the storytelling. Visually & Juliet is full of glitter and colors and confetti, there is a lot of everything, but it doesn't feel too much. A lot of eye candy, so many beautiful and fun details.

Though I had listened the cast recording many many times, I had no idea what the actual story is or what each song would do in the musical or how they would tell the story. The lyrics have been changed a bit in some cases to make them fit the story better, and the orchestration and arrangements by Bill Sherman are amazing, they bring the right feelings and more depth to the songs. My favorites were Larger Than Life, Show Me The Meaning of Being Lonely, Domino, Blow, Overprotected, I Kissed A Girl, It's My Life, Whataya Want From Me, One More Try, Problem / Can't Feel My Face, That's The Way It Is, Everybody, It's Gonna Be Me, Stronger and Roar. So basically almost all the songs. Well, they're great. Especially the energetic and strong performances of Domino and Blow were superb, and so was the fun and wonderful It's My Life. Problem / Can't Feel My Face was stylish and performed powerfully. Bit surprisingly, Overprotected by Juliet and Francois (Billy Nevers) was one of my absolute favorite moments of the show, and Francois and May's (Joe Foster) Whataya Want From Me was another highlight. What an amazing, strong duet, I was blown away! Anne's That's The Way It Is was so beautiful, and Collette Guitart definitely had the best vocals of the night.  And how well the Backstreet Boys hit Everybody fits the show! Luckily I have the cast recording to listen to and remember all my favorite moments from the show, like I had it before to listen to and try to guess in what kind of scenes the songs would be in.

The whole cast is immensely talented and the way they work together is the best thing about the show for me. It felt like everyone on stage was having a lot of fun, and everyone does their role with so much energy and joy. The love for this show and these characters really shows on stage. I know some of the cast have been a part of & Juliet since the beginning, but their roles still feel fresh and new, not like they're just doing what they do every night without thinking about it. Of course there is routine and experience, but nothing like getting bored of your character or the show. These characters have grown to the stage with their actors, and that shows in the best possible way. And the newer cast members are just as brilliant! Miriam-Teak Lee is the star of the show in her role as Juliet, and she portrays the character with a lot of talent and heart. Lee acts beautifully and sharply, executes the choreography without trouble and sings powerfully, it's a joy to see how she brings Juliet to the stage. Lee also manages to find a lot of nuances and layers of her character, even when the writing kind of leaves the title character alone sometimes. I saw Oliver Tompsett in Kinky Boots a few years ago and it was great to see him on stage again. He does an amazing role as Shakespeare, fun and comically sharp. Collette Guitart, as I already wrote, had the best vocals of the night, and she's also wonderful as Anne. I really like Anne as a character, she's determined, charming, sensitive and clever, and Guitart beautifully captures all these sides of the role. Joe Foster plays May, who is also such a wonderful character. Foster delivers a beautiful performance, they bring a lot of nuances to May and find ways to tell a lot of things and express a lot of feelings with the smallest gestures and expressions. Stunning role, May has a big storyline in the musical and Foster skillfully brings it to life, they bring both depth and humor to their performance.

I loved Francois, and Billy Nevers portrays this character so well and captures all his sides in a great way. Francois has a big heart, he's a bit lost with his feelings but he's so sweet. And Nevers' performance is wonderfully sincere and strong, he brings Francois to life with talent. Playing the sexy young man with a tight body and a lot of feelings, Tom Francis is brilliant as Romeo. I love the fact Romeo has exes all around, Juliet definitely isn't his first love but she might really be the one. In Shakespeare's original play, Romeo is quite a charmer and falls in love just like that, so I'm really happy that's how it is in the musical as well. And I must say I'm also happy to see more in Romeo than just the naïve dreamer he's usually portrayed as, & Juliet's take on the character is fresh but recognizable. Francis portrays his character with a good amount of comedy and warmth, great role. Malinda Parris brings Nurse to life with humor and heart, she's both the voice of reason and ready to have fun with the others. Nicholas Colicos delivers a fun and comically sharp performance as Lance. Colicos does his role in so well and with so much warmth and humor it doesn't matter Lance's storyline (which I liked a lot) was a bit predictable. I had a seat at the front row, where you need to look up and probably end up with a stiff neck, but it was all definitely worth it. The energy and joy from stage is amazing in the front row, and even when the show isn't immersive, you do feel a part of the show.

If & Juliet was running here in Finland, I'd be at the theatre again and again and again... The perfect feel good-show, a fun and joyful musical with a stunning cast and a whole lot of glitter and party vibes. So, so good. A few days after coming back home I saw the announcement of & Juliet closing on West End in March 2023, so if you're thinking of seeing it: don't think, act. This show is so joyous and fun and full of talent, don't miss it! There will be a new European production announced, and I already have my theories about it... Excited to see if I'm right!

Dido's Bar @ The Factory / Dash Arts

Scroll down for the review in English.

production photography © Ali Wright

 Näin Dido's Bar-musikaalin 4.10.

Jumalattaret, sisarukset Juno (Georgina White) ja Venus (Priscille Grace) pyörittävät kahta baaria. Dido's Bar on nimensä mukaisesti Didon (Lola May) hallinnassa, ja hän ihastuttaa yleisöä illasta toiseen laulullaan ja lämmöllään. Bar Latinuksen puikoissa ovat Turnus (Tuukka Leppänen) ja Matina (Gemma Barnett), heidän illoissaan soi jazz ja pöydillä on tyylikkäät liinat ja kukka-asetelmat, ja kimaltava diskopallo pyörii. Kun paikalle ilmestyy Aeneas (Lahcen Razzougui), jumalattaret juonittelevat hänet ensin Didon esiintyjäpariksi ja sitten Bar Latinukseen pakkaa sekoittamaan. Tarinassa yhdistyvät niin pakolaisuuden ja sodan teemat kuin alkuperäisteoksen (Vergiliuksen Aeneis) kaikkivaltiaat jumalattaret ja ihmisten vähäiset mahdollisuudet määrätä omasta elämästään. Jos jumalalliset voimat jatkuvasti ohjailevat tapahtumia, mitä siinä ihminen mitään voi? Ja silti, jokainen on vastuussa omista tekemisistään, ajatuksistaan, tunteistaan, päätöksistään – vai onko?

Hattie Naylorin kirjoittama, Josephine Burtonin ohjaama ja Marouf Majidin säveltämä (lisäsävellykset ja sovitus Riku Kantola) musikaali levittäytyy esitystilaan, vanhaan sokeritehtaaseen, juuri kuten se on tarkoitettukin. Bryan Woltjenin lavastussuunnittelu luo uskottavan baariympäristön, jossa yleisö saa valita istumapaikkansa vapaasti ja jossa todellakin tuntee olevansa osa esitystä. Esitys tapahtuu monessa paikassa, bändilavalla, keskilavalla, baarissa, sohvalla ja parissa pöydässä, eli päätä saa käännellä esitystä seuratessa. Vuorosanoja lausutaan ja lauluja lauletaan myös kävellessä, ja vaikka istumapaikastani ei ihan joka asiaa nähnyt, ehdottomasti pidin siitä, miten Dido's Bar elää ympäri tilaa. Se tekee tarinan seuraamisesta kiinnostavaa ja tukee ajatusta sitä, että asiat tapahtuvat juuri tässä hetkessä, tässä baarissa, näiden hahmojen välillä. Musikaalin immersiivisyys tulee juurikin keskellä tapahtumia olevan yleisön muodossa, osa pääsee myös tanssimaan ja vaihtamaan pari sanaa hahmojen kanssa. Minua kävivät jututtamassa sekä Venus että Juno, ja Turnus pyörähti tulevan morsiamensa Matinan esittelemässä. Vanha tehdashalli tarjoaa erilaisen esityspaikan, jonka rouhea tunnelma ja yksityiskohdat sopivat musikaalin raameiksi hyvin. Äänisuunnittelun kannalta peltihalli on toki vähän hankala, ja erityisesti ne biisit, joissa koko porukka laulaa, puuroutuvat muutamaan otteeseen. Isoimmat vaikeudet on kuitenkin taklattu onnistuneesti, ja dialogi ja laulu kuuluvat joka puolelta esitystilaa.

Tarinan teemat, sota, pakolaisuus ja jonnekin kuuluminen, ovat yhteydessä sekä nykyaikaan että alkuperäisteokseen. Käsikirjoittaja Naylor on onnistunut kutomaan nykyhetken ja historian hyvin yhteen, ja erityisesti hahmoissa on mukana paljon niitä piirteitä, joita heistä huomaa Aeneista lukiessa. Muitakin yksityiskohtia alkuperäisteoksesta löytyy, kuten kilpakosijuus ja eräs tietty riipus. Kehystarina, Junon ja Venuksen baaribisnes, on oikein mainio, ja toimii myös erinomaisesti. Se, että nämä jumalatarsiskokset voivat pyöritellä kuolevaisia mielensä mukaan, on ihan mahtavaa, ja kamalaakin tietysti. Tämän Naylor tuo tarinaan mukaan vahvasti. Myös kuolevaiset, Dido, Turnus, Matina ja Aeneas sekä Marco, on asetettu tarinaan onnistuneesti, ja hahmojen välisistään kohtaamisista tarinan juoni syntyykin. Olisin kaivannut tarinaan vähäsen enemmän keskusteluja hahmojen välille, siis tilaa syventää henkilöhahmoja, sillä nyt tarinasta jää puuttumaan latausta ja painotusta. Laulut kyllä syventävät hahmoja, ja tarjoavat myös paikan rakastua ja vihastua, mutta tasapaino biisien ja muiden kohtausten välillä kaipaa vielä viilausta, etenkin kun kaikki biisit eivät kuljeta tarinaa. Ja toki tarinan seuraamiseen vaikuttaa jollakin tavalla myös se, tunteeko Aeneisin vai ei, sillä mielikuvat hahmoista tulevat mukana katsomoon. Musikaalin onnistumiseen katsojien historiatieto ei tietenkään sinänsä vaikuta, katsomiskokemukseen enemmänkin. Ohjaaja Josephine Burton on tehnyt hienovaraista ja tarkkaa työtä henkilöohjauksessa, sillä esityksen parhaimmaksi ominaisuudeksi nousevat juurikin ne tyypit, joista se kertoo. Hahmogalleria on monipuolinen ja kiinnostava, ja koska hahmot pohjaavat olemassa olevaan teokseen, on hienoa, että se myös esityksessä näkyy, niin tekstissä kuin ohjauksessakin. Musikaalin asettaminen isohkoon tilaan on myös onnistunut. Tästä lienee kiittäminen paitsi tarkasti ohjattua paikkojen välillä liikkumista, myös lavastuksen suunnittelua, joka antaa mahdollisuuden kuljettaa tarinaa paikasta toiseen niin, että yleisön on helppo sitä seurata. Lavastus myös tukee ekan ja tokan puoliskon tunnelmallista eroa yhdessä Peter Smallin valosuunnittelun kanssa. Nämä visuaaliset elementit ovat hahmojen ja tarinan kannalta tärkeitä.

Marouf Majidin säveltämä musiikki sisältää monia tyylejä ja lajeja, ja sopii molempien baarien tunnelmaan onnistuneesti. Musiikissa on paljon hurmaavia melodioita, ja oli hauska bongailla suomalaisen musiikin vaikutusta sävellyksiin. Vaikutusta musiikkiin on imeytynyt ympäri maailman, ja produktion kansainvälinen tekijäporukka osaltaan takaa sen, että maailman sävelet kuuluvat niin sävellyksissä, lauluissa kuin soittimissakin. Biiseissä kuullaan englannin lisäksi muitakin kieliä, ja oli paitsi hauskaa bongailla suomalaisen kansanmusiikin fiiliksiä, myös hauskaa olla (oletettavasti) ainoa yleisön jäsen, joka tajusi, mitä suomeksi laulettiin. Kielten ja melodioiden moninaisuus sopii myös esityksen aiheisiin siitä, miten ihminen etsii paikkaansa, pakenee, yrittää pitää kiinni identiteetistään ja historiastaan. Musiikin kautta tämä teema rakentuu kauniisti. Biiseistä erityisesti Love Me Always, Blue Green Birdy, Panic Boats, The Moon Had A Lover, I Know This Heart ja Oi Maani olivat suosikkejani. Näistä Love Me Always jäi päähän soimaan saman tien, Panic Boats teki vaikutuksen olemalla vahva ja täynnä tunteita, ja Oi Maani oli niin voimakas biisi että jestas. Musiikillisesti pidin Dido's Barista paljon, ihanaa, monipuolista musiikkia, sujuvasti esitettynä. Bändissä soittavat säveltäjä Majidi, kapellimestari Ben Sutcliffe, Simon Edwards ja Philip Williams. Myös näyttelijät tarttuvat soittimiin useaan otteeseen.

Kuolevaisten elämää ohjailevia Junoa ja Venusta näyttelevät Georgina White ja Priscille Grace ovat uskottavasti siskoksia, ja uskottavasti myös jumalattaria. Alkuperäisteoksessahan Venus on Aeneaan äiti, muistaakseni musikaalissa sitä ei kommentoitu, eikä sillä tässä niin väliä ollut. Paitsi ehkä lopussa, jossa Venus on selvästi Aeneaan puolella. Muutenkin asetelma on, että Aeneas kuuluu Venukselle, ja Turnus Junolle, muiden kohdalla heidän mielenkiintonsa vähän vaihtelee. Sekä Venus että Juno kuitenkin sekoittelevat tyytyväisenä kaikkien kuolevaisten elämää, heitä ei turhaan huoleta vaikka tapahtumat ovat kääntymässä konflikteiksi tai päätöksistä syntyy sekasortoa. Jumalattaret vain huvittelevat, tosin kyllä heiltä välillä riittää ymmärrystäkin ihmisten tunteita ja kokemuksia kohtaan. Varsinkin toisella puoliskolla ero ihmisten ja jumalatarten välillä näkyy mainiosti. White tekee roolinsa "järkevämpänä" siskoksena sujuvasti, Juno toivottaa vieraat kohteliaasti baariin ja vahtii, että bisnes pysyy kasassa. White onnistuu varsinkin siinä, miten hänen Junonsa vaikuttaa aina olevan tapahtumien taustalla tai ainakin tilanteen tasalla, mitä ikinä tapahtuukaan. Gracen Venus on kujeilevampi, pilke silmäkulmassa suunnittelemassa, mitä seuraavaksi keksisi. Grace tekee hurmaavan roolin – ihan sama vaikka Venus juonittelee ihmisille vaikeuksia, hän on ihastuttava niin tehdessään. Lola May tekee vahvan roolin Didona, hän laulaa upeasti (Love Me Always oli niin hieno!) ja tavoittaa hahmonsa nyanssit taidolla. Dido on monitasoinen hahmo, jonka May rakentaa herkkävireisesti ja vakuuttavalla tavalla. May ja Lahcen Razzougui pelaavat uskottavasti yhteen, ja Didon ja Aeneaan tarina rakentuu lavalle hienosti. May tekee hyvän roolin myös Marcona.

Razzougui tulkitsee Aeneaan roolin vähäeleisen tyylikkäästi, Aeneas on kyllä aikalailla jumalatarten ohjailtavissa mutta silti vilpitön. Razzouguin roolityössä näkyy hienosti se, miten Aeneas on menettänyt paljon, lähes kaiken, mutta miten hän siitä huolimatta tavoittelee tulevaisuutta unohtamatta menneisyyttään. Tuukka Leppänen saa näyteltäväkseen aika erilaisen hahmon kuin mitä musikaalin muut tyypit ovat. Turnuksella on lyhyt pinna ja ennakkoluuloja, ja sellainen "minä ensin, ei muista niin väliä"-asenne. Musikaalin pahis siis, mutta ei pelkästään. Leppänen onnistuu tuomaan rooliinsa muitakin tasoja kuin vain omistushaluisen ja mustasukkaisen miehen, joka tahtoo kaiken menevän kuten hän haluaa. Turnus on myös karismaattinen ja hauska, ymmärtäväinen, rakastavakin, ja erinomainen baari-isäntä. Ja se Oi Maani! Hurja veto. Ja vielä: kuinkahan monessa roolissa olen Leppäsen tähän mennessä nähnyt, kymmenissä mennään jo varmasti, ja tämä on ensimmäinen kunnon "pahisrooli" (jos nyt en aivan täysin väärin muista). Erilainen rooli kuin missä olen tottunut häntä näkemään joka tapauksessa, olipa kiva päästä näkemään tämä! Gemma Barnettin Matina on ihana, jostain syystä tykkäsin Matinasta hahmona ehkä eniten. Hän on isänsä kuolemasta musertunut, rakastunut Turnukseen, joka nyt ei ehkä olekaan sellainen kuin Matina aluksi luuli, ja kaipaa vapautta ja itsenäisyyttä. Barnett tekee tosi kauniin roolin, hän kuvaa Matinan hahmokaaren varmasti ja kasvattaa tästä rohkean, herkän ja lujan. Matinan rooli ei ole ihan helppo, sillä hän saattaisi jäädä liian "laimeaksi", siis niin, ettei hänessä tapahdu tarinan puitteissa tarpeeksi kehitystä, mutta Barnett ottaa roolista kaiken irti ja tuo Matinaan latausta ja paloa, joka nousee esiin tasapainoisesti. Myös Barnett ja Leppänen pelaavat onnistuneesti yhteen, ja Matina ja Turnus ovat hyvä vastinpari Didolle ja Aeneaalle.

Hyvinkin katsomisen ja kokemisen arvoinen uusi musikaali siis. Erinomaisen monitasoiset, kiinnostavat hahmot, mahtavaa musiikkia ja tyylikkäästi suunniteltu, kiehtova esitystila. Tarina toimii pääpiirteittäin oikein hyvin, vaikka jättääkin kaipaamaan lisää syvyyttä ja tasapainoa. Paljon on kuitenkin tehty onnistuneita ratkaisuja, ja alkuteos versioitu nykyaikaa ja myyttejä yhdistäväksi musikaaliksi toimivalla tavalla. Hahmojen kiinnostavuus pääsee taitavan näyttelijäntyön ansiosta oikeuksiinsa, ja monipuolisen hahmogallerian tarjoamat ihmiskohtalot ja juonittelevat jumalattaret hurmaavat. Viihdyin Didon baarissa (ja Bar Latinuksessa) hyvin, immersiivinen teatteri on tosi kivaa ja oli ihanaa seurata tarinan rakentumista monipuolisen musiikin rytmittämänä.

I saw Dido's Bar on Oct 4th.

Goddesses, sisters Juno (Georgina White) and Venus (Priscille Grace) have two bars. Dido's Bar, as the name suggests, is run by Dido (Lola May), who charms her visitors with songs and warmth. The other, Bar Latinus, is run by Turnus (Tuukka Leppänen) and his bride-to-be, Matina (Gemma Barnett), whose bar is filled with jazz and stylish tablecloths and shiny disco ball. When Aeneas (Lahcen Razzougui) arrives, the goddesses first bring him to Dido's Bar to perform with Dido, and then later, make it so that Aeneas is given a chance to perform at Bar Latinus, creating disorder there. The story combines refugee experiences now with Virgil's The Aeneid, with mortals trying to find a place to belong and goddesses having fun tampering with humans' lives.

The musical, written by Hattie Naylor, directed by Josephine Burton, and composed by Marouf Majidi (with additional composition and arrangement by Riku Kantola), beautifully fits the performance space (old sugar factory). With Bryan Woltjen's clever and very much bar-like set design, it's easy to believe you really are a part of the story. There are tables scattered around the space and the audience can choose freely where to sit. The action happens all around the space, so you need to turn quite a bit to catch everything. From where I sat, some scenes were a bit restricted, but that didn't bother me. I really like immersive shows, and with Dido's Bar, the immersion comes from the way the story happens all around the bar setting. Just like you might follow an argument, or a proposal, or a flash mob or whatever in a bar, you're now following the lives of these characters. And, if you're lucky, you might get to chat a little with the goddesses or even get up and dance. I had a visit from both Venus and Juno before the show, as well as had Turnus introduce Matina to me. The performance space, an old factory building, offers a very cool, different setting for a musical, and the atmosphere is amazing. Of course a building made largely of metal and not designed to be used for musicals is tricky from the sound design point of view. Especially the songs where all performers sing are affected by this, it's hard to make out the lyrics, but most of the sound problems have been solved well.

The themes of Dido's Bar, war, fleeing and belonging, are connected to both present day and history. Writer Naylor has done a good job in bringing together elements from the modern world and The Aeneid, especially when writing the characters' stories. If you know the original story, you'll find a lot of the same characteristics from the characters of Dido's Bar. And some other details from The Aeneid as well, like the "suitor" rivalry and a certain necklace. The storyline of Juno and Venus owning bars is a strong one, and works really well, too. And the fact that the goddesses can play with the mortals any way they wants is amazing (and a bit awful as well), this is something Naylor brings to the story in a great way. The mortals, Dido, Turnus, Matina, Aeneas and Marco, are all written into the story well, too, and the story gets its plot and rhythm from their encounters and conversations. I would have wanted the story to have more dialogue, or more space for the characters to become fuller, because now the musical lacks depth and emphasis. The songs of course do deepen the characters and offer places to fall in love or get angry, but the balance between songs and the other scenes isn't perfect yet, especially when not all of the songs move the story forward. Director Burton has done precise, detailed work in directing the actors, and the biggest highlight of the show are its characters. Dido's Bar has great, interesting characters, and because they are based on myths and the epic poem, I'm happy that really shows in both the direction and the writing. Burton has succeeded in setting the story in a big space, which is also thanks to the clever set design. And with Peter Small's lightning design, the visual designs support the mood/vibe change between the two clubs.

Marouf Majidi's composition brings a lot of styles and genres of music to the show. There are many great, charming melodies in the songs, and it was fun to find the nods towards Finnish music from the mix. The music has been impacted by music from around the world, and with its international cast and crew, Dido's Bar is diverse in both music, melodies, instruments and performances. The lyrics are not only in English, but in other languages, too, and it felt special to (supposedly) be the only one in the audience to understand the Finnish lyrics. The diversity of melodies and music styles also beautifully fits the story's themes of belonging, identity, losing your place and remembering your history. From the songs, my favorites were Love Me Always, Blue Green Birdy, Panic Boats, The Moon Had A Lover, I Know This Heart and Oi Maani. Love Me Always got stuck in my head immediately, I loved it! Panic Boats was very strong and full of feelings, and Oi Maani was such a powerful song I was blown away by it. Musically I like Dido's Bar a lot, it's full of beautiful, lovely music that's performed with talent. The band members are Majidi, musical director Ben Sutcliffe, Simon Edwards and Philip Williams. In addition, the actors take the music stage and play with the band in many songs.

Playing the goddess sisters who tamper with the lives of mortals, Georgina White and Priscille Grace are both believable goddesses and believable sisters. In The Aeneid Venus is Aeneas' mother, but if I remember correctly, that wasn't mentioned in the musical, and it didn't really matter, either. Except maybe at the end, where Venus is clearly on Aeneas' side and against Juno. The whole set-up seems to be that Aeneas "belongs" to Venus, and Turnus to Juno, and the other mortals are for both of them to get interested in, if they do. Both Venus and Juno are happy to cause problems and conflicts for their human puppets, not really caring if it means heartbreak or hate. The goddesses are just having fun, though they do have compassion and understanding for the mortals, too. The difference between divine and mortal is clear especially after the intermission. White's role as the more rational of the sisters is done well, Juno is there to politely welcome people to the bar and make sure the business goes on without problems. White succeeds perfectly in making Juno someone who's always on top of things, ready for whatever comes. Grace's Venus is more mischievous, always plotting for something fun to do. She does an amazing, sharp role – I don't care if Venus brings trouble to the mortals, she's charming when doing it! Lola May plays Dido powerfully, her voice is wonderful (Love Me Always was so good!) and May beautifully brings the nuances of Dido to the stage. Dido is a character with a lot of layers, and May brings her to life with warmth and focus. May and Lahcen Razzougui work well together, they bring Dido and Aeneas' story to the stage in a strong way. May also does a good role as Marco.

Razzougui's role as Aeneas is elegant and well-built, Aeneas is very much controlled by the goddesses but still sincere and genuine. Razzougui captures perfectly the losses and sorrows Aeneas has faced, and how he still looks forward to the future and is ready to try and find his place again. Tuukka Leppänen plays Turnus, who is quite different from all the other characters, kind of the "bad guy" of the story, though not only that. Turnus has a short temper and prejudices, but he is also charming and funny, understanding, maybe even loving, and a very smooth bar host. Leppänen manages to balance the good and bad traits well, making Turnus a round and whole character. And that Oi Maani! What a performance! And one more thing: I've seen Leppänen in many many roles, counted in tens by now, and this (if I don't remember very wrong) is the first bad guy role. Different kind of role than what I'm used to seeing him in, it was great to get to see him as Turnus! Gemma Barnett plays Matina, my favorite character of the musical. Matina's not the easiest character to play, there's a chance she wouldn't grow enough and her story line would be too flat, but Barnett skillfully explores all the sides of her character and brings a lot of fire and strength to Matina. Beautiful role, beautifully vulnerable, brave, powerful character. Barnett and Leppänen's teamwork is great, and their Matina and Turnus-pair provides a good counterpart for the Dido & Aeneas-pair.

Dido's Bar is definitely a new musical worth checking out! The characters are interesting and wonderfully nuanced, the music is awesome, and being in this performance space is such a unique experience. Yes, the story has its hiccups, but as a whole, the musical works really well and there are many great things in it. The Aeneid and the refugee experiences of today are weaved together in a way that works and flows, and this immersive show really takes its audience to be a part of the story. I had a great time at Dido's Bar (and at Bar Latinus), it was lovely to get to see how the story unfolded and to listen to the wonderful music filling the night.

Rouva C. @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Tommi Mattila

Minna (Mari Naumala) suuntaa seminaariin opiskelemaan opettajaksi, ystävystyy kanssaopiskelija Floran (Miila Virtanen) kanssa, tapaa lehtori Ferdinandin (Teemu Palosaari) ja oppii paljon, monesta asiasta. Minna haluaa opettaa, tehdä mielensä mukaan ja olla itsenäinen. Mutta toiveet muuttuvat, elämä muotoutuu uudelleen, ja Minnasta tulee rouva Canth. Ennen kuin hän kirjoittaa kaiken, mistä hänet tunnetaan, Minna elää. Hän elää iloa, surua, rakkautta, yllätystä, tavoitteita, päättäväisyyttä ja vaikeuksia, kaikkea mitä elämällä on tarjota. 

Lahden kaupunginteatterissa reilu viikko sitten ensi-iltansa saanut Rouva C. on moderni katsaus Minna Canthiin. Minna Rytisalon kirjaan perustuva, Heini Tolan dramatisoima ja Aino Kiven ohjaama näytelmä käsittelee Minnan elämää nuoruudesta seitsemän lapsen äidiksi, ennen hänen tunnetuimpien teostensa kirjoittamista. Aihe ja henkilöt ovat historiallisia, ja tarinan faktat paikkansa pitäviä, mutta sen kertomisessa on mukana nykyaikaista vaikutusta. Ja niin onkin hyvä. Esitys on raikas ja hyvin rytmitetty, se kohtelee päähenkilöään samaan aikaan historiallisena merkkinaisena ja tietyllä tapaa fiktiivisenä hahmona. Minna Canthin elämästä tiedetään paljon kaikenlaista, mutta on myös paljon sellaista, joka on jäänyt historian pimentoon. Rouva C:n taustalla on varmasti paljon tutkimusta ja taiteilua sen suhteen, millaisia taiteellisia vapauksia otetaan ja erityisesti siinä, mihin asioihin näytelmässä keskitytään. Canthista saisi tehtyä monen monta erilaista näytelmää, Rouva C. on näistä yksi. Ja onnistunut sellainen. Esityksessä on hyvä rytmi ja tunnelma, en ollut ihan varma miten tarina Minna Canthista iskee, mutta tätä produktiota katsoin oikein mielelläni, juoni pitää tiukasti otteessaan. Tekstissä on hyvää terävyyttä ja herkkyyttä, ja melko pitkälle ajanjaksolle sijoittuva elämäntarina on puristettu pariin tuntiin oikein onnistuneesti. Ohjaaja Aino Kivi luo lavalle tunteiden kirjon riemusta rakkauteen ja vastuusta menetykseen, näyttämöllä kipinöivät niin äly kuin päättäväisyyskin.

Tatu Virtamon musiikki- ja äänisuunnittelu on erinomaista, monessa kohdassa tosi onnistuneita ratkaisuja ja hienosti tunnelmaa ja tilanteita syventävää ääntä. Laura Dammertin pukusuunnittelu on hurmaavaa, ihania väriyhdistelmiä, monenlaisia kuoseja ja tyylejä. Ja paljon hienoja yksityiskohtia! Pekka Korpiniityn lavastus on toimiva ja mainiosti toteutettu. Lavan takareunan "seuratalolava" asettaa esityksen tapahtuma-aikaansa näppärästi ja sopii tarinaan hyvin, pidin siitä kovasti. Tiina Hauta-ahon suunnittelemat valot jäivät mieleen erityisesti alkupuolen tanssikohtauksesta, jossa myös musiikki on oikein hyvin valittu. Ja varjokuvat! Kekseliästä, monipuolista varjojen käyttöä, joka sopii esitykseen ja kohtauksiin saumattomasti. Visuaalisesti Rouva C. on tyylikkäästi sekoitettu yhdistelmä mennyttä ja nykyaikaa, näyttämökuvassa ihastuttavat värit, varjot ja valo.

Mari Naumala tekee Minnan roolin varmuudella ja napakkuudella, hän kuvaa hahmonsa kasvutarinan kauniisti ja tuo rooliin sekä keveyttä ja leikkisyyttä että lujatahtoisuutta, kunnianhimoa ja täsmällisyyttä. Naumala lukee tarkasti näytelmän tunnelmaa, ja tavoittaa draaman ja huumorin onnistuneesti. Teemu Palosaari Ferdinandin roolissa on hyvä vastinpari Naumalan Minnalle. Palosaaren Ferdinand on rauhallinen ja vähän ujokin, mutta on hänessä päättäväisyyttä ja uteliaisuutta myös. Miila Virtasen Flora on turhamainen ja arvokas, vastinpari Minnalle hänkin, sillä molemmat opiskelevat seminaarissa ja menevät naimisiin, mutta heidän elämänsä ovat erilaisia, melkein vastakohtia. Virtanen tekee roolinsa taitavasti, Flora on kokonainen ja kiinnostava hahmo, ei pelkästään pöyhkeä tai ylpeä vaan myös kiinnostunut maailmasta ja vallaton, nämä piirteet vaan jäävät sitä enemmän ulkokuoren alle, mitä vahvemmin ne näkyvät Minnassa. Laura Huhtamaan Riika on reipas ja käytännönläheinen, mainion jämäkkä hahmo. Huhtamaa tuo rooliinsa hienosti nyansseja, pidin Riikasta kovasti. Mikko Jurkka on onnistuneen kärttyisä Cygnaeus ja vähän vähemmän kärttyisä, monitasoinen isä. Annukka Blomberg tekee onnistuneen roolin äitinä, näytelmässä on monta hyvää hetkeä äidin ja Minnan välillä. Arttu Malin Niemen ja Linnea Tuominen palvelijan/pukijan rooleissa täydentävät näyttelijäjoukon hyvin, ja koko porukka tekee esityksen läpi sujuvaa työtä niin lavalla kuin varjokuvinakin.

Viihdyin Minnan tarinaa seuratessa oikein hyvin, esitys on kiinnostava ja toteutettu raikkaalla otteella. Se tarkastelee päähenkilöään ja tämän elämää tarkkanäköisesti ja terävän lempeästi, jättämättä piiloon iloja tai suruja. Rouva C:n vahvuus on sen inhimillisyys. Näytelmän hahmot ovat monikerroksisia ihmisiä, joiden elämää ja ihmissuhteita kuvataan taitavasti. Onnistunut, yksityiskohtainen esitys, jossa on ihanan raikas ote ja hienosti riemua ja vakavuutta. Niinhän elämässäkin usein on.

Huomenna minä lähden @ Kuopion kaupunginteatteri

 

kuvat © Sampo Jaakkola

Näin Huomenna minä lähden-musikaalin 1.10.

Nuori Hilda (Reeta Vestman) on matkalla uuteen ja ihmeelliseen, kun hän astuu laivaan ja ottaa suunnan kohti Amerikkaa. Siellä odottaa uusi elämä, erilaiset tavat ja kieli, joka asettuu muuriksi ymmärryksen eteen mutta joka on opittava, jotta pärjää eikä tule huijatuksi. Mutta vaikka uudessa maassa on välillä hankalaa, on Hilda päättäväinen ja kekseliäs, ja suomalaisten yhteisö toistensa tukena. Löytyvätkö onnellisuus ja unelmat laivamatkan takaa? Sitä Hilda ja moni, moni muu merimatkalle suuntaava lähtee selvittämään.

Kari Heiskasen kirjoittama sekä ohjaama ja Mika Paasivaaran säveltämä uusi suomimusikaali kertoo unelmista, ahkeruudesta, rohkeudesta ja rakkaudesta. Suomalaissiirtolaisten, erityisesti Hildan, tarinat rakentuvat lavalle sujuvasti ja uskottavasti. Käsiohjelma tarjoaa historiallisia faktoja suomalaisista ja Amerikasta, ja on hyvä pohjustus ennen katsomoon istumista. Iloitsin siitä, miten hyvin paikoin raskasta ja vakavaa tarinaa on tasapainotettu luontevalla ja maanläheisellä huumorilla. Huumorin ja vakavuuden vaihtelut myös tekevät kohtauksista aidon oloisia ja tuovat niihin nyansseja, joka täydentää musikaalin hahmoja ja tarinaa. Heiskasen käsikirjoitus on sujuva ja tarinassa on sopivasti sekä isoja juonikuvioita että hahmojen sisäisiä kaaria. Erityisesti hahmojen kasvu on kirjoitettu hyvin. Joissakin hetkissä tarinan punainen lanka vähän mutkittelee ja kerronta keskittyy moneen asiaan samaan aikaan, tosin nämä sivujuonet yhdistyvät kokonaisuuteen melko hyvin. Ohjauksessaan Heiskanen on pitänyt kokonaisuuden aisoissa, ja tuonut tarinaan hienosti tunnelmaa ja latausta. Paasivaaran sävellys on erinomainen yhdistelmä eri musiikkityylejä ja -tunnelmia. Musiikki on komeaa kuunneltavaa, siinä on sekä hienoja kuorokohtauksia että vaikuttavia sooloja. Pidin erityisesti siitä, että mukana on niin balladeja kuin vauhdikkaita biisejäkin, ja musiikki on moneen otteeseen tosi reipasta ja pirteää. Muutenkin se, miten sävellys rakentaa tunnelmaa ja syventää tarinaa, on onnistunutta. Biiseistä suosikkejani olivat Virsikirjan kotiin jätin, Miten maailma puhuu, Alinan valssi, En pelkää kuolemaa, Girls Gotta Do, Ratsut päällä piirongin ja Finaali. Heiskasen sanoitukset kuljettavat tarinaa ja kertovat hahmoista hyvin, ja ne tavoittavat niin herkkyyden kuin huumorinkin. Välillä sanat tosin meinasivat hukkua kuorokohtauksissa, pääosin kaiken kuitenkin kuuli.

Matti Puron koreografia on tyylikästä ja terävää, ja menee todella hienosti yhteen musiikin kanssa. Musikaalin tanssiryhmä (Annika Arpiainen, Inka Luotola, Linnea Hassila, Anni Manneri, Henrietta Heiskanen, Ella Miettinen, Laura Hiltunen, Milja Murto, Pinja Kokkonen, Eliisa Nenonen, Miia Luoto ja Veera Venho) toteuttaa koreografian monenlaista liikettä varmalla ja vangitsevalla otteella. Samoin tekevät näyttelijät. Antti Mattilan lavastussuunnittelu on toimivaa ja musikaalin ajankuvaan ja maailmaan sopivaa. Lavaa käytetään hienosti syvyys- ja leveyssuunnassa, jolloin niin lavastus kuin musikaali noin kokonaisuutenakin saa tilaa ja avaruutta. Lavastus tuo lavalle näppärästi monia maisemia laivan kannelta toimitukseen ja hulppeasta talosta halpaan majoitukseen. Jaana Aron pukusuunnittelussa ajankuva näkyy myös onnistuneesti, ja vaatetus on hienon näköistä ja yksityiskohtaista, kohtauksesta ja hahmosta toiseen. Lassi Krögerin valosuunnittelu ansaitsee erityismaininnan, tosi monta hienoa ratkaisua ja valot ovat erinomaisesti yhteydessä kohtausten tyyliin ja tunnelmaan sekä musiikkiin. Jarmo Jääskeläisen videosuunnittelu tukee muuta visuaalisuutta, ja loihtii tunnelmia niin merimatkan taustalle kuin Amerikan erilaisiin maisemiinkin.

Musikaalissa on paljon hyviä hahmoja, joiden tarinaa seuraa mielellään ja joiden puolesta iloitsee ja liikuttuu. Reeta Vestmanin rohkea ja kekseliäs Hilda, joka lähtee kohti uutta uteliaana ja varmana siitä, että hän kyllä pärjää, Mikko Rantanivan hyväsydäminen ja vekkuli Lauri, Lotta Vaattovaaran rempseän hurmaava Lahja, Lina Patrikaisen säteilevä, päättäväinen, hauras Alina ja Risto Korhosen jyrkkä ja nyreä mutta kuitenkin oikeudenmukainen Nyberg ovat suosikkejani esityksen hahmogalleriasta, mainion monitasoisia ja kiinnostavia tyyppejä. Koko ensemble tekee roolinsa varmoin ottein ja tarjoaa paljon hauskoja, tarkkanäköisiä ja koskettavia tulkintoja hahmojensa elämästä. Myös hahmojen väliset kohtaamiset ja keskustelut sekä keskinäiset suhteet tuodaan lavalle onnistuneella otteella. Reeta Vestman Hildana lukee hahmoaan taitavasti. Pidin Hildassa varsinkin siitä, miten päättäväinen ja periksiantamaton hän on. Vaikka Hilda ei ehkä ihan joka tilanteessa usko itseensä tai joutuu vaikeisiin tilanteisiin, hän ei luovuta vaan keksii keinon ratkaista tilanne. Vestman tuo Hildan perusluonteen lavalle herkkävireisesti ja kirkkaasti, ja kuljettaa sitä mukana koko Hildan kasvutarinan ajan. Hildan soolibiiseihin Vestman lataa syvyyttä ja tunnetta, ja näyttelijäntyössään hän on tarkka ja kuvaa hienosti niin tarinan ilot kuin surut.

Mikko Rantaniva tekee sujuvan roolityön, pidin Laurista hahmona tosi paljon ja Rantanivan tulkinta hänestä on kokonainen ja vakuuttava. Rantaniva tuo roolityöhönsä kujeilua ja hyväntahtoista nenäkkyyttä, mutta myös vastuuntuntoa ja luotettavuutta. Todella hyvä rooli! Lotta Vaattovaaran näyttelemä Lahja on hurmaava hahmo, Vaattovaara tekee kohtauksesta toiseen taitavaa roolityötä ja tuo hahmoonsa niin napakkaa huumoria kuin lempeyttäkin. Lina Patrikaisen roolityö Alinana on tarkkanäköistä ja vivahteikasta. Alinassa ja Hildassa on riittävästi samaa, jotta he ovat uskottavat siskokset, mutta myös riittävästi eroavaisuuksia, jotta he ovat uskottavat siskokset. Patrikainen ja Vestman pelaavat hyvin yhteen ja heidän työssään näkyvät Alinan ja Hildan yhteiset muistot ja jaetut kokemukset. Risto Korhonen paikkaa sujuvasti Mr. Cooleridgen roolin, ja Nybergin roolissa tarjoilee kiinnostavan hahmon. Nyberg on ensivilkaisulla äksy ja omahyväinen toimituspomo, mutta lähemmin katsottuna hänessä on lämpöä ja ystävällisyyttä. Korhonen ottaa lavan haltuun ja tekee varman roolityön. Mainitaan vielä Mikko Paananen Vuorisena, Jesse-Joonas Kemppainen Leskisenä ja Olli-Pekka Hiltunen Kukkosena, hyvää roolityötä heiltä ja onnistuneesti rakennetut roolit. Markus Petsalon Toivo on tarinan kannalta tosi tärkeä hahmo, ja Petsalo tekee roolinsa onnistuneella otteella. Iso ensemble takaa isot ja näyttävät joukkokohtaukset ja -koreografiat sekä voimakkaat kuorokohtaukset, ja kun porukka on näin laulu- ja ilmaisuvoimaista, ovat isot kohtaukset myös isosti onnistuneita.

Huomenna minä lähden on ehdottomasti Kuopion reissun arvoinen, eli kauempaakin kannattaa lähteä tätä katsomaan. Esityksessä on paljon hyvää: on kiinnostava tarina, jossa on monenlaista tunnelmaa ja tunnetta, on monitasoiset, ihanat, mainiot hahmot, on tyylikäs koreografia, on tasapainoinen, hieno näyttämökuva, ja minulle se esityksen paras juttu – on erinomaisen onnistunut, monipuolinen ja vahva sävellys. Tätä musiikkia kuuntelisi kyllä kyllästymättä paljon, niin kivoja melodioita, mahtipontisia säveliä ja iloisia rytmejä. Hieno uusi suomimusikaali, jota katsoessa aika menee hämmästyttävän nopeasti ja jonka tunnelmissa viihtyy ja viipyilee mielellään.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kuopion kaupunginteatteri!