Tohtori Živago @ Teatteri Provinssi

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Provinssi!

kuvat © Jarmo Elomaa

Tohtori Živago-musikaali sai ensi-iltansa 28.9.

Juri Živagon (Leevi Suominen) isä on kuollut ja taakkana on suvun nimi. Tonjan (Hilda Jaakkola) isä (Tommy Haakana) ja äiti (Eija Suomela) tarjoavat pojalle kodin ja rakkautta. Toisaalla Lara (Iisa Kallio) menettää myös isänsä, mutta äidille (Eva Sillanpää) tarjoaa lohdutusta Viktor Komarovsky (Heikki Saarinen). Vuosia myöhemmin Juri (Markus Niemi) ja Tonja (Henna-Riikka Rajaniemi) menevät naimisiin, ja juhlissa salaperäinen nainen yrittää ampua kihlaparia juhlistavan Komarovskyn. Tuo nainen on Lara (Anniina Jokinen), jolla on monta syytä vihata Komarovskyä. Pian Larakin pääsee naimisiin, sulhasena on Pasha (Esa Nummela). Sitten tulee vallankumous, ja sota repii rikki kaiken, mihin on totuttu. Jokaisen on sopeuduttava uuteen järjestykseen, eikä se ole helppoa. Tarinaan mahtuu rakkautta, petosta, pelkoa, iloa, surua ja suuria tunteita, joita kehystää Lucy Simonin säveltämä musiikki.

Pieni alustus lienee tässä yhteydessä paikallaan. Minä nimittäin rakastan Živagoa, se on minulle kaikista maailman musikaaleista tärkein ja rakkain, enkä usko, että mikään musikaali tulee koskaan merkitsemään minulle yhtä paljon. Näin Helsingin kaupunginteatterin version kymmenen kertaa, ja tarina kaiversi itselleen paikan sydämeeni ja jäi sinne oleskelemaan. Živagon musiikki, hahmot, tarina ja musikaali kokonaisuutena ovat niin täydellisen ihania, että rakastuin siihen heti ensimmäisellä kerralla täysin. Kuten totesin, katsomiskertoja tuli yhdeksän lisää enkä todellakaan kyllästynyt, päinvastoin. Kerta kerralta odotin esitystä vielä vähän enemmän ja huomasin joka kerta uusia yksityiskohtia, vivahteita, merkityksiä ja tasoja. Živagosta tuli minulle nopeasti tosi tärkeä, ja monet hienoimmat teatterihetkeni olenkin kokenut sen katsomossa tai muuten Živago-musikaaliin liittyen, pääsin kerran jopa lavasteita tutkimaan ja Jurin muistikirjaa lukemaan. Minulla on siis roppakaupalla upeita Živago-muistoja, ja osa biiseistä ja vuorosanoista muistuu edelleen mieleen ilman ongelmia. Kun tajusin Živagon tulevan Provinssiin ensi-iltaan, olin päästä varpaisiin täynnä iloa ja onnea. Sen jälkeen tosin mietiskelinkin sitä, kuinka kova tunnemyrsky onkaan luvassa, kun viiden ja puolen vuoden jälkeen palaan maailman rakkaimman tarinan pariin.

Olin myös huolissani. Mitä jos aika onkin kullannut muistot, eikä tämä ollutkaan niin hyvä? Mitä jos muistankin jotain väärin eikä tarina enää kosketa, laulut eivät ihastuta, hahmot eivät puhuttele tai jotain muuta? Kannattaako minun edes mennä katsomaan tämä vai haluanko säilyttää Živagon vain niissä muistoissa, joita minulla siitä jo on? No, okei. Totta kai minä ryntäsin katsomoon heti ensi-illassa. Tietenkään en voinut jättää tätä välistä. Olen elänyt siinä uskossa, että tuskinpa Živagoa tullaan pitkään aikaan näkemään Suomessa, sitä kun ei ole kovasti esitetty oikein missään ja onhan tämä iso tarina ja vaatii paljon saadakseen arvoisensa toteutuksen, eli ei tätä varmasti kovin helposti ohjelmistoon edes oteta. Nyt Provinssi on tarttunut tähän upeaan teokseen, ja siitä teatterille suuren suuret kiitokset. Kuinka mahtavaa, että Živago pääsee taas lavalle ja tämä tarina on mahdollista nähdä teatterissa. Kiitos Provinssi!

Käytössä on Sami Parkkisen suomennos, kuten HKT:n versiossakin. Živago on muuten niitä harvoja musikaaleja, jotka kuulostavat suomeksi paremmalta kuin alkuperäiskielellä (eli englanniksi). Kapellimestari Samuli Jokinen johtaa orkesteria varmoin ottein ja musiikki soi kauniisti ja riittävällä mahtipontisuudella. Jokinen vastaa myös musiikin sovituksesta, joka aiheutti aluksi hämmennystä, ilmeisesti muistin biisit niin hyvin että huomasin, jos sovitus oli vähän erilainen. Samoin osa vuorosanoista ja kappaleiden sanoista oli kokenut pieniä muutoksia, jotka heti vähän särähtivät korvaan. Tämä ei ole ongelma, eikä kukaan muu sitä varmaan edes huomaa, mutta minä kun uppouduin aikoinani niin syvälle HKT:n versioon, en osannut ihan ilman sen vaikutusta katsoa tätä. Mutta ei siis haitannut ollenkaan, teksti ja laulut kuulostivat hyviltä ja tarina eteni sujuvasti. Niina Suvitien lavastus ja Piritta Kämi-Conwayn puvustus luovat musikaalille onnistuneet raamit ja tarjoavat hienoja yksityiskohtia. Vesa Manninen vastaa valo- ja äänisuunnittelusta, joka toimii hyvin. Valosuunnittelussa on vähän tökkäyksiä, varsinkin se, että kohtausta vaihdetaan pimeyden kautta häiritsi, mutta se toki liittyy muuhunkin kuin pelkästään valosuunnitteluun. Äänisuunnittelu on sujuvaa, sodan ja huteran rauhan äänimaisema kuulostavat uskottavilta. Ne lavastukseen heijastettavat vuosiluvut ja paikat tuntuivat vähän turhilta, mutta eivät häirinneet sen enempää.

Živagon musiikki on kaunista, ja Samuli Jokisen kapellimestaroima orkesteri soittaa siis hienosti. Laulu sujuu näyttelijöiltä ja kappaleita on mukava kuunnella. Tuttu musiikki soljuu lumoavana, mutta pidin itseni kasassa ja vasta viimeisessä biisissä pari kyyneltä vierähti poskelle. Tosin Laran ja Tonjan kirjastoduetto, Hänen lähellään, kosketti ja syvältä. Anniina Jokinen ja Henna-Riikka Rajaniemi laulavat kauniisti ja olin aivan myyty, kiitos molemmille tästä duetosta. Muista kappaleista erityisesti Taivaan lahja, Kauniit laulut nuo, Nyt, Rakkauden virta, Aikain rantaan ja Finaali olivat hienoa kuunneltavaa, ja se Finaali sitten mursikin minut ja kaikki nostalgia ja onnellisuus virtasivat sellaisella voimalla, että silmäkulma ei pysynyt kuivana. Ja viimeistään siinä hetkessä iski varma tietoisuus siitä, että en ole kuvitellut niitä valtavia ja rakkaita muistikuvia, joita minulla Živagosta on, vaan tämä ihan oikeasti on vaan niin täydellisen hieno, että en mahda itselleni mitään vaan rakastun musikaaliin aina enemmän.

Markus Niemen Živagosta muodostuu hieman äkkipikainen, suuresti tunteva mies, jota repii kahteen suuntaan kaksi eri naista. Tonja, hänen vaimonsa, nainen, joka on ollut Jurin rinnalla lapsuudesta saakka, sekä Lara, salaperäinen Lara, joka on hyvä ja ystävällinen, inspiroiva ja hurmaava. Niemi näyttelee Jurin kamppailun toimivasti ja tuo rooliin sopivasti vimmaa ja voimaa, herkkyyttä ja rakkautta. Anniina Jokisen Lara on ihana, niin hienosti tavoitettu Laran kaikki tunteet ja ajatukset. Todella kauniisti tehty rooli, Jokinen tekee upeaa työtä. Henna-Riikka Rajaniemellä on kaunis ääni ja onnistunut ote Tonjan rooliin, varsinkin Tonjan äidinrakkaus ja tuska siitä, kuinka hän ei ole perillä Jurin asioista korostuvat. Yksi musikaalin kiinnostavimpia hahmoja on Pasha/Strelnikov, jonka roolin tulkitsee Esa Nummela. Nummela on herkullisen julma ja raaka, aatteelleen omistautunut Strelnikov ja ennen sitä aatteelleen omistautunut, mutta paljon lempeämpi ja iloisempi Pasha. Heikki Saarinen on tosi hyvä Komarovsky, taitavaa roolityötä ja hyvin tavoitettu hahmon ydin. Mainitaan vielä jo kesällä Salon Teatterin Myrskyluodon Maijassa minut hurmannut Kasper Korpela, joka tekee herkän roolin Yankona, nuorena sotilaana. Yanko on hahmona jäänyt sieltä reilun viiden vuoden takaa kirkkaasti mieleen, yksi Živagon koskettavimpia hetkiä ovat Yankon kohtaukset ja erityisesti se, kun hän toivoo rakkaan Katarinansa saavan tietää, kuinka urhea hän on sodassa ollut. Edes kaatuminen ei haittaa, kunhan Katarina saa tiedon Yankon rakkaudesta. Korpela tuo nämä koskettavat hetket lavalle hienosti, ja tulkitsee nuorta sotilasta taitavasti. Venla Hulden jäi Jelenkan roolista mieleen, oikein sujuvaa työtä. Samoin Olga Yli-Hakula kiinnitti huomion useampaan otteeseen, hyvää työtä niin Tusjan morsiamen roolissa kuin ensemblessäkin. Koko näyttelijäjoukko onnistuu mainiosti ja tuo tarinan lavalle uskottavasti ja koskettavasti.

Joonas Suominen on ohjannut Živagon Provinssin lavalle, ja hän on selvinnyt isosta urakastaan kunnialla. Koska tarina on minulle niin tuttu, muutama ohjauksellinen ratkaisu tuntui hieman hapuilevalta, mutta siitä huolimatta tarina etenee varmasti ja onnistuneesti. Parissa kohtauksessa jäi kohtauksen teho vähän uupumaan, eli tapahtumia kiirehdittiin hieman liikaa, näitä hetkiä ei kuitenkaan ollut muutamaa enempää eivätkä ne sinänsä tarinan kulkuun vaikuttaneet. Suomiselle kuitenkin pisteet tästä ohjauksesta, Živagon valtava tarina ja eri suuntiin rönsyilevät juonikulut ja yksityiskohdat ovat pysyneet kasassa ja katsomo saa ihastella ehjää ja kaunista, vaikuttavaa musikaalia. Osku Heiskasen koreografiassa riittää vauhtia ja taitoa, hienoja tanssikohtauksia joita olisi voinut pidempäänkin katsella. Näyttelijät eivät pääse helpolla mutta tanssahtelevat lavalla taitavasti ja helpon näköisesti, ilahduttavaa katsottavaa.

Oli tämä hieno. Tohtori Živago on suuri musikaali ja suuri tarina, ja se saa ansaitsemansa toteutuksen Teatteri Provinssissa. Minulle tämä oli ennen kaikkea tunteikas ja nostalginen katselukokemus, ja olen niin onnellinen, että sain vihdoin palata tämän rakkaan tarinan pariin. Koko porukka saa kiitokset, Teatteri Provinssin versio on oikein todella onnistunut ja upeaa, että teatteri on tämän ottanut ohjelmistoonsa. Kaikki työ on tehty hyvin ja lopputulos puhuu puolestaan, koskettava, kaunis ja pakahduttava musikaalikokemus, josta on helppo nauttia. Hieman ensi-iltajännitystä oli ilmassa, mutta siitä selvittiin ja kokonaisuus on vahva ja täynnä tunnetta. Hieno. Kiitos.

Tämä teksti löytyy myös Teatterimatka.fi-sivustolta.

Pelle @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggarilubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Cvijeta Miljak

Näin Pellen 26.9.

Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo) ovat menossa naimisiin. Julian väistellessä häiden vieraslistan laatimista Kentille selviää, että hänen tulevan vaimonsa isä on Pelle (Olli Ikonen). Eikä se ole yhtään hauskaa.

Pelle on hurmaava, koskettava ja kaunis esitys, jota on ilo katsoa, esityksessä ei ole mitään turhaa ja se, mitä lavalla nähdään, tehdään hyvällä otteella ja taitavasti. Tämä on hauska, traaginen, mielenkiintoinen, riemukas ja surumielinen näytelmä. Melli Maikkulan käsikirjoitus on uskottava ja sujuva, teksti on oikein hyvä ja ohjaaja Kaisa-Liisa Logrén on työryhmineen tuonut tarinan lavalle varsin mainiolla tavalla. Ainoa miinus tulee siitä, että esitys loppuu kesken. Tai siis miten tämä kaikki nyt jatkui tästä? Olisin halunnut katsoa näitä hahmoja ja tarinaa pidempään!

Willensauna tarjoaa hyvän ja tunnelmallisen tilan Pellen tarinalle. Veera-Maija Murtolan ihastuttava lavastus sopii kohtauksiin hyvin ja jättää tarinalle riittävästi tilaa, näyttelijäntyö pääsee oikeuksiinsa ja kohtaukset seuraavat toisiaan sujuvasti. Tarina etenee takaumien ja nykyajan risteillessä, naurattavien ja koskettavien hetkien piirtäessä Julian, Kentin, Julian isän ja Julian terapiapotilaan Karin (Jukka-Pekka Palo) tarinaa lavalle. Visuaalisesti esityksessä riittää upeita yksityiskohtia, esimerkiksi taustaseinällä esiin kääntyvät pelletaulut (vain hieman karmivia), Pellen upea ovi, kattoa koristavat viirit, Auli Turtiaisen hieno pukusuunnittelu ja Julian ihana kukkaseppele hääpäivänään.

Anna Ackerman tekee erinomaista työtä Juliana, hän tuo lavalle hienosti monenlaisia tunteita ja on lavalla upeasti läsnä. Todella hieno rooli! Tomi Alatalo on mainio Kent, ihan liittymämyyjän ilmentymä ja paljon muuta myös. Hienoa liikekielellistä ilmaisua ja näyttelijäntyötä, oikein onnistunut rooli. Olli Ikosen Pelle on ystävällisen ja mukavan oloinen hahmo, jolle on tapahtunut jotain ja sitten hänen elämänsä on muuttanut suuntaansa ja suhde tyttäreen katkennut. Kiinnostaa muuten aika lailla, että mitä kaikkea Julian ja hänen isänsä välillä on tapahtunut ja miksi asiat ovat niinkuin ne ovat. Lapsuusmuistokohtauksissa tunnelma on niin lämmin ja ihana, ainakin aluksi. Ikonen vakuuttaa myös Kallena, Julian setänä. Jukka-Pekka Palo on loistava varsinkin Julian potilaana Karina, ai että kuinka hienoja kohtauksia ja läsnäoloa. Myös muut roolinsa Palo toteuttaa kunnialla.

Ihana pieni näytelmä siis. Tykkäsin tästä kovasti, jotenkin tosi sujuva ja kaunis esitys, jossa riittää sekä huumoria että traagisuutta. Tarina pitää otteessaan eikä siinä ole turhia kikkailuja, tämän kertomiseen riittää taitava näyttelijäntyö, pienimuotoinen ja kaunis lavastus sekä Maikkulan hieno teksti ja Logrénin fiksulla ja herkällä otteella toteuttama ohjaus. Vahva suositus, ehdottomasti kannattaa suunnata katsomaan! Pelle on hauska ja iloinen, mutta myös täynnä kipeitä hetkiä, syvällisyyttä ja yksityiskohtia, jotka koskettavat. Tosi hyvä.

The Play That Goes Wrong @ Svenska Teatern

Näin esityksen medialipulla, kiitos Svenska Teatern!

kuvat © Cata Portin

Näin The Play That Goes Wrong-esityksen 26.9.

Harrastajateatteriryhmä iskee kyntensä Murha Havershamin kartanossa-nimiseen esitykseen. Kyseessä on ohjaaja Victorin (Max Forsman) ohjausdebyytti ja hän pääsee myös näyttelijänä esittämään taitojaan komisario Carterin roolissa. Homman nimi on se, että Havershamin kartanossa on tapahtunut murha, ja nuoriherra Charles (Jon Henriksen) on kuollut. Tekijää lähdetään selvittämään, mutta alusta asti tällä harrastajateatteriporukalla on mutkia matkassa ja hankaluuksia kasaantuu nopeammin kuin edellisistä selvitään. Mikään ei mene suunnitelmien mukaan, esityksen aikana ehtivät romahtaa niin näyttelijät kuin lavasteetkin. Ja mikäs olisikaan sen hauskempaa!

The Play That Goes Wrong eli Näytelmä joka menee pieleen on ollut sen verran suuri hitti, että minäkin olin ennen tätä nähnyt sen kolmesti, kaksi kertaa Tampereen Teatterissa ja kerran Lontoossa, eli tämä oli minulle jo kolmas versio samasta esityksestä. Ja mikäs siinä on katsoessa, esityshän on ihan loistava. Olen siis nähnyt tämän homman menevän pieleen nyt neljästi ja Svenska Teaternin versio oli tähän mennessä vauhdikkain ja railakkain. Ohjaus on Adde Malmbergin käsialaa ja hän on toteuttanut esityksen rytmikkäästi, nopeatempoisesti ja sulavasti. Tämä on ihan loistava komedia, minä pidän The Play That Goes Wrongista valtavasti ja Svenskanin lavalla se pääsee arvoisiinsa mittasuhteisiin, eli katastrofaalista ja hauskaa menoa on luvassa, kuten tältä esitykseltä uskaltaa odottaa. Kuten totesinkin, tämä Svenska Teaternin versio on vauhdikkain toteutus, jonka olen tästä esityksestä nähnyt, ja mitä reippaampi tahti, sitä enemmän katsomossa naurattaa, eli hyviä ratkaisuja kohtausten rytmittämisen suhteen tehty.

Teknisesti tämä on tarkka toteuttaa, ja hyvin sujuu kaiken romahtaminen. Vaikka olenkin tämän jo useasti nähnyt, on joka versiossa totta kai oma mausteensa mukana, ja tässä oli paljon yllättäviä ja hykerryttäviä teknisiä kikkoja, joita en muista edellisissä versioissa nähneeni. Lopussa odotin vähän suurempaa katastrofia, isompia räjähdyksiä tai jotain lisää, joka olisi oikein kruunannut tämän kaaoksen, mutta toki siinä oltiin jo kohdattu vaikka mitä ongelmia, eli aikamoinen kaaos vallitsi lavalla viimeisessä kohtauksessa. Tekniset ongelmat ja näyttelijäraukkojen sekä järjestäjän ja teknikon epätoivoiset yritykset selvitä niistä esitetään toimivasti ja uskottavasti, ja hauskuutta riittää katsomossa alusta loppuun. Tämä on kyllä sellainen esitys, että jos iloa ja naurua kaipaa, niin ei muuta kuin katsomoon ja nauttimaan.

Näyttelijät yltävät mainioihin suorituksiin, ja selviävät kommelluksista sujuvasti. Selväksi tulee, mitä mieltä kukakin on tästä vaikeuksien taipaleesta sekä muiden suhtautumisesta siihen. Varsinkin Dennis Nylundin hengästyttävä fyysinen ilmaisu Cecilin roolissa ihastuttaa, olipas notkeaa menoa ja aivan mahtavaa komiikkaa. Ja ihan loistava miekkailukohtaus, Nylund sekä Thomasin roolissa nähtävä Patrick Henriksen pelaavat hienosti yhteen ja tämä miekkailuhetki nousee yhdeksi esityksen kohokohdista. Emma Klingenbergin Florence on tosi onnistunut rooli, melkeinpä suosikkini näkemistäni Florence-tulkinnoista. Klingenberg ja järjestäjä-Annaa näyttelevä Nina Hukkanen tarjoilevat erityisesti esityksen loppupuolella huimaa kaksintaistelua kilpaillessaan Florencen roolista. Max Forsman tekee sujuvaa työtä komisario Carterin roolissa, samoin Mitja Sirén teknikko Torstenina. Jon Henriksenin Thomas on mainion ilmeikäs ja hyvä rooli. Simon Häger vakuuttaa Perkinsin roolissa ja naurattaa onnistuneesti luntatessaan sivistyssanoja kämmenistään.

Tekstitystä tähän ei ainakaan tällä hetkellä ole saatavilla tekijänoikeudellisista syistä, mutta heikommallakin ruotsinkielentaidolla uskaltaa kyllä mennä katsomaan. Vaikka vitsejä ja osa huumorista meneekin ohi, jos ei ymmärrä, mitä puhutaan, nojautuu esityksen komiikka kuitenkin vahvasti fyysisiin ja lavastuksellisiin hetkiin, eli varmasti saa nauraa vaikka ei kaikkia vuorosanoja ymmärtäisikään. Minulle tämä oli jo sen verran tuttu esitys, että osasin odottaa tapahtumia ja tiesin, mistä lavalla puhutaan, vaikka muutama vuorosana menikin ihan ohi. Ymmärsin kuitenkin aika paljon myös, vaikka kielitaito onkin lukion jälkeen ruostunut. Mutta mikäpä olisikaan parempi tapa kielikylpyyn kuin teatteri?

Hauskaa ja naurattavaa siis, kuten olla pitääkin! Svenska Teatern tuo The Play That Goes Wrongiin paljon vauhtia ja huimaa tekniikkaa, toteuttaen esityksen komiikan sujuvasti ja taitavasti. Yleisölle tarjotaan laadukas, ilahduttava ja tarkka esitys, jota katsoessa saa nauttia ja nauraa. Suosittelen lämpimästi, syksyn pimetessä ja synkistyessä tämä nauruterapia varmasti piristää.

Roulettenburg - total entertainment forever @ Teater Viirus

Näin esityksen alennushintaisella kutsuvieraslipulla, kiitos Viirus!

kuvat © Noora Geagea

Näin Roulettenburgin 25.9.

Fjodor Dostojevskin Pelurit-pienoisromaaniin pohjautuva Roulettenburg - total entertainment forever on esitys rahasta, viihteestä, uhkapelaamisesta, viihtymisestä, addiktioista ja eskapismista. Lavalla nähdään Oskar Pöysti, Martin Bahne, Jessica Raita, Petra Heinänen ja Sue Lemström. Minusta tätä kuvaa ehkä parhaiten esityksen englanninkieliseltä esittelysivulta löytyvä teksti "entertaining nightmare", viihdyttävä painajainen, sillä se tämä kyllä on. Ja aika paljon muutakin.

Menin katsomaan tätä vähän epäilevänä, vaikka olinkin kiinnostunut näkemään, millainen esitys on luvassa. Epäilyksiä aiheutti totta kai jo esityksen kieli, minä kun en ole koskaan ennen käynyt katsomassa mitään ruotsiksi. Tekstitys oli kuitenkin saatavilla, ja tässä puhuttiin lopulta aika paljon englantia, eli sekin helpotti kielikylpyä. Thea-sovelluksella tekstityskin toimi sujuvasti, omasta kännykästä sai välillä katsoa, että mitäs siellä puhuttiin ja ymmärsinkö nyt oikein. Pari kertaa tekstit vaihtuivat tosi nopeasti tai jäivät paikoilleen junnaamaan, mutta hyötyä niistä oli ja sovellus toimi sujuvasti eikä häirinnyt katsomista. Tekstitys on suomen lisäksi myös englanniksi. Kielen lisäksi epäilytti myös se, onko tämä yhtään minun tyyliseni esitys, etukäteen olin muodostanut tästä kuvien ja esittelytekstien perusteella jotenkin sellaisen kuvan, että ei tämä nyt varmaan iske minuun mutta mennään nyt katsomaan kuitenkin... Kyllä sitä voi joskus olla väärässä.

Minä nimittäin viihdyin aivan loistavasti! Alusta loppuun oli jotenkin niin ihanaa, hauskaa ja vauhdikasta, että en halunnut tämän päättyvän ollenkaan. Onhan Roulettenburg omanlaisensa eikä varmasti kaikkien mieleen, mutta minä ihastuin ja vaikutuin heti. Esitys on täynnä visuaalista tykitystä, taitavaa näyttelijäntyötä, hengästyttäviä pelikohtauksia, koomisia hetkiä, vauhtia ja seesteisyyttä. Loppuvaiheilla nähtävä visuaalinen tykitys ja näytöillä pyörivät videot tosin kestivät aika kauan, mutta näyttivät kyllä hienoilta, vaikka hieman lyhyempi kohtaus tämä olisi voinutkin olla. Pieni paha kuitenkin, eikä oikeastaan edes mikään miinus, mielipidekysymys vaan. Muuten tämä onkin toimivasti ja hyvällä otteella rakennettu esitys, pitää alusta loppuun otteessaan ja shown luomisessa on selvästi osattu tehdä oikeita valintoja, sen verran hienolla rytmillä ja varmalla tyylillä tarina vyöryy lavalle.

Esityksen visuaalinen ilme on yltäkylläinen ja runsas, värikäs, arvokas, sekava, ilotteleva ja vaikka mitä. Hienolta näyttää koko juttu, olipas iloa silmälle ja vaikuttavia ratkaisuja. Aavikolla sijaitseva pelihalli on sekä kaiken ilon että kaiken pahan lähde, ja kyllä on houkuttelevan näköinen paikka, ei ihme että pelaajia ilmestyy rulettipöydän ääreen. Lavastuksesta ja videosuunnittelusta vastaa Ville Seppänen, joka on onnistunut luomaan tälle viihdyttävälle painajaiselle loisteliaat puitteet. Aavikkotunnelmaa lisää myös hiekka, joka peittää lavan, ja hieno taustamaisema. Videosuunnittelu on hyvin tarkasti tehty ja toimii moitteettomasti. Lavan yläreunassa ja myöhemmin pitkin lavaa nähtävät näytöt ovat mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu, varsinkin alussa ja lopussa ei enää tiennyt että minne katsoa, kun tapahtumia tuntui riittävän pitkin lavaa ja vielä joka näytöllä. Erno Aaltosen häikäisevän upea valosuunnittelu on yksi esityksen kohokohtia, en ole kovin usein näin kekseliästä ja upeaa valonkäyttöä nähnyt. Kasperi Laineen äänisuunnittelu tukee visuaalisuutta hienosti, ja ääni luo onnistuneesti tunnelmaa ja mielikuvia. Tuomas Lampinen on toiminut pukukonsultoijana ja puvut täydentävät visuaalisen ilmeen oikein hyvin, tosi hienoja vaatetuksia nähdään lavalla. Ja kamelille erityismaininta!

Näyttelijät tekevät kaikki tosi hyvää työtä, hienoja roolisuorituksia ja taitavaa työskentelyä. Erityisesti Oskar Pöysti pankinhoitajana on ihan loistava, ja se kohtaus, jossa Martin Bahnen näyttelemä nuori mies saapuu kasinolle pelaamaan ja antautuukin sitten ruletille ihan täysin, on yksi parhaita hetkiä koko esityksessä. Pöysti ja Bahne pelaavat hienosti yhteen ja yleisö saa nauttia, upea kohtaus, hauska ja raaka. Sue Lemström varastaa koko shown rikkaana mummona, joka tahtoo kasinolle ja pelaamaan. Varsin herkullinen rooli ja Lemström ottaa hahmostaan kaiken irti, riemukasta ja vangitsevaa näyttelemistä. Jessica Raita vakuutti varsinkin siinä vaiheessa, kun hänen hahmonsa tuskissaan (henkisissä ja fyysisissä) surkuttelee itsensä ja lastensa köyhyyttä ja kurjuutta. Ja ruletissa kävi huonosti, oli se sitten pelipöydän ääressä tai aseen kanssa käyty ottelu. Petra Heinänen tekee mainiota työtä alusta loppuun, hänellä on esityksessä erinomaisia hetkiä ja Heinänen osaa ottaa lavan haltuun.

Jussi Sorjasen sovitus ja ohjaus on onnistunut, tässä mennään välillä hengästyttävän vauhdikkaasti ja välillä taas rauhoitutaan ja kaikki pysähtyy. Peliriippuvuus ja ruletin jännittävyys näyttäytyvät selkeinä, ja adrenaliini kuohuu suonissa katsomossakin, kun ruletti pyörii. Ihan tulee tunne siitä, että tässä ollaan suurten voittojen tai karmaisevien häviöiden äärellä, ja se on useammallakin tavalla iso ongelma, ei ole hyvä laittaa "all in" ja toivoa parasta. Kuinkahan monta ihmiselämää on horjahtanut alamäkeen ruletin tai muun pelin äärellä, kun tuuri onkin loppunut? Aika monta varmasti. Roulettenburg on valtavan hauska, mutta myös tosi julma ja vakava, esityksen aiheet ovat todellisia, eikä se aina ole hyvä juttu. Tässä on yleisölläkin vähän roolia numeroiden valitsemisessa ja siinäkin, mihin esitys päättyy. Nyt tekisi mieli nähdä tämä uudestaan, niin, että yleisö tekee eri valinnat kuin viimeksi. Valitseekohan joku jättää pelin kesken? Kyllä kai kaikki haluavat jännittää vielä hetken kauemmin. Hauskaa, että yleisö saa hieman vaikuttaa ja valita, ja otetaan yleisöön pikkuisen kontaktia muutenkin. Mukava yksityiskohta ja toimi hyvin, ja tämä yleisön ja esiintyjien yhteys teki teatterisalin tunnelmasta ja esityksen seuraamisesta vielä vähän hauskempaa ja jollain tavalla läheisempää ja uskottavampaa.

Olipas tämä kyllä vaikuttava ja loistava! Jotenkin pähkähullu mutta nerokas, viihdyttävä, ravisteleva ja häikäisevä show, joka pitää otteessaan ja vie mukanaan. Ensimmäinen vierailuni Teater Viiruksessa ja ruotsinkielisessä teatterissa noin yleisestikin, ja ehdottomasti täytyy uudelleen mennä! Viirus oli tosi kiva paikka, hienot tilat ja mukava henkilökunta näin yhden kokemuksen perusteella. Suosittelen siis sekä esitystä että Viirusta, tämä oli hieno katsomiskokemus ja mukava teatterivierailu.

Villahousuhäpeä @ Teatteri Avoimet Ovet

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Villahousuhäpeän ennakkoesityksessä 18.9.

Villahousuhäpeä perustuu Eira Mollbergin tekstiin, ja esityksen on hänen tekstinsä pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Hanna Kirjavainen. Mollbergin samanniminen romaani julkaisiin samalla viikolla esityksen ensi-illan kanssa, sitä en tosin ole lukenut, mutta eiköhän samoja juttuja ole sekä esityksessä että kirjassa, vaikka eri tavoin kerrottuina varmaankin. Kantavina teemoina ovat päihderiippuvuus, venäläiset luostarit, työvaikeudet ja häpeä sekä selviytyminen. Lavalla nähdään Irina Pulkka ja Laura Malmivaara sekä esityksittäin vaihtuva kuorokokoonpano.

Alussa oli sana. Sanoja ripotellaan näyttämölle, niiden merkityksiä ja mahdollisuuksia, vaikutuksia ja voimaa mietitään. On hyvin valkoista, siitä tuli mieleen Kansallisteatterin Alina ja pohdin, ovatko valkoinen väri ja päihderiippuvuus jotenkin yhteen liitettävä juttu, kun sekä tässä että Alinassa käsitellään päihdeongelmia ja lavalla vallitsee valkea väri. Googlettelin sitten ja selvisi, että valkoisesta väristä sanotaan sen tuovan toivoa surun hetkillä ja viestittävän, että kaikki päättyy hyvin. Sopii siis hyvin aika moneen tarinaan. Hyvältä näyttää lavastus, joka on Alisha Davidowin käsialaa, samoin kuin puku- ja videosuunnittelukin. Projisoinnit varsinkin ovat hienoja, niillä tuodaan lavalle hienoja näyttämökuvia ja luodaan tunnelmaa sujuvasti. Pukusuunnittelu on hyvää myös, ja hahmosta toiseen siirrytään sujuvasti vain yhden tai parin vaatekappaleen vaihdolla. Esityksen visuaalinen ilme on tosi kekseliäästi suunniteltu, ja kaikki näyttää mainiolta. Ainu Palmun valosuunnittelu tukee muuta visuaalisuutta toimivasti ja sillä on tärkeä osa näytelmän etenemisessä.

Esitys kostuu palasista, jotka muodostavat tarinan naisesta, joka kamppailee ongelmiensa kanssa ja joutuu keskelle päihdeongelmia. Eira (Pulkka) kirjoittaa ensin dokumenttikäsikirjoitusta, sitten Brita Kekkosen muistelmia ja saa potkut, pettyy työjuttuihin ja ajautuu juomaan. Hän on katkolla, baarissa, luostarissa, menettää muistinsa, juttelee Jumalalle (Malmivaara) ja pohtii elämäänsä. Tästä jäi vähän sekava kuva, vaikka tarina onkin mielessäni vähän järjestäytynyt nyt kun olen sitä pohtinut. Kun tapahtumat eivät etene kronologisesti ja tämä on muutenkin sellainen muistelunoloinen juttu, eli  tuntuu ihan siltä, kuin Eira itse kertoisi tarinaa sitä mukaa kun muistaa juttuja, jäi väkisinkin hajanainen vaikutelma. Se ei ole paha juttu, vaan ihan tyylikeino, mutta tässä esityksessä se ei minuun niin iskenyt. Aiheet ovat vakavia ja raskaita, mutta niitä ei ole liian vaikeasti käsitelty vaan rankka tarina leijuu koko ajan esityksen ympärillä ja heijastuu kaikkeen, mitä lavalla tapahtuu, mutta tätä katsoessa ei tule toivoton olo. Katsomossa on siis koko ajan läsnä toivo paremmasta, ja mahtuu tähän huumoriakin, mutta enimmäksi osaksi rankkoja aiheita käsitellään vakavasti, mutta sopivan kevyellä otteella ja uskottavasti.

Näyttelijäkaksikko tekee sujuvaa työtä, molemmilla on monta hahmoa ja hahmosta toiseen hypätään näppärästi. Erityisesti mieleen jäi Pulkan hieno läsnäolo ja vahva näytteleminen sekä Malmivaaran hyvä energia ja taitava näyttelijäntyö. Pulkan hahmoista varsinkin Eira sekä Taneli Kekkonen vakuuttivat, Malmivaaran hahmoista taas Jumala, Brita Kekkonen ja Maria Akimovna olivat oikein onnistuneita. Esityksen parhaita hetkiä oli toisen näytöksen alussa Malmivaaran näyttelemän Alman kertomus huumeista ja hoitoon päätymisestä. Olipa vaikuttava kohtaus, todella hieno. Kuoro laulaa kauniisti ja esiintyy myös sivurooleissa. Laulu sopii hienosti esityksen tunnelmaan, ja se porkkanoiden kuoriminen ja kuorimisääni oli yllättävän rentouttavan kuuloista.

Villahousuhäpeä ei ollut ihan minun makuuni sopiva esitys, mutta hieno katsomiskokemus joka tapauksessa ja taitavasti rakennettu näytelmä kera vakuuttavan näyttelijäkaksikon ja painavan aiheen. Tässä oli monta hienoa kohtausta ja hetkeä, joista pidin kovasti, ja erityisesti projisoinnit ja visuaalisuus muutenkin miellyttivät silmää. Tarinan kertomistyyli ja juonen epäkronologisuus eivät iskeneet minuun, mutta ei kaikesta voikaan tykätä ja on hyvä nähdä erilaisia esityksiä, vaikka ne eivät suosikeiksi nousisikaan. Vaikuttava tämä silti oli, ja katsomisen arvoinen.

Nunnia ja konnia @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Aki Loponen

Näin Nunnia ja konnia-musikaalin Lahden kaupunginteatterissa 14.9.

Deloris (Ushma Karnani) toivoo miesystävänsä Curtisin (Mikko Jurkka) yökerhon tarjoavan nostetta laulajan uralle, mutta vauhdikkaiden sattumusten vuoksi Deloris joutuukin pakomatkalle ja ganstereita karkuun. Apuun tarjoutuu Ricky (Teemu Palosaari), poliisi ja Delorisin vanha tuttu, joka piilottaa Delorisin nunnaluostariin. Ratkaisu ei ole Delorisin eikä varsinkaan abbedissan (Satu Säävälä) mieleen, mutta niin vain Deloris jää nunnien vieraaksi ja kaksi maailmaa törmää toisiinsa. Pikku hiljaa nunnat ja Deloris alkavat oppia toisiltaan, ja nunnakuoron esiintymiset lähtevät ihan uudenlaiseen lentoon Deloriksen avustuksella.

En ole nähnyt Nunnia ja konnia-elokuvaa kokonaan, pari kohtausta sieltä täältä joskus, mutta kovin selkeää käsitystä minulla ei ollut tarinasta tai hahmoista. Biisit kuuntelin jonkin aikaa sitten läpi, niistä päälimmäisenä jäi mieleen Fabulous, Baby! eli Mieletön, Baby, mutta sen suuremmin en siis tästä mitään tiennyt. Esityksen nimen perusteella osasin odottaa nunnia ja hämäriä heppuja, ja molempia olikin luvassa. Esityksen hahmogalleria on monipuolinen ja kiinnostava, jos jonkinlaista tyyppiä pyörii lavalla ja meno on vauhdikasta ja hauskaa, oikein mukava katsoa ja vähän väliä hymyilyttää. Tosi hyväntuulista menoa.

Nunnia ja konnia on Bill ja Cheri Steinkellerin sekä Douglas Carter Beanen käsikirjoittama, suomennos on Heikki Sankarin sekä Jussi ja Kristiina Vahvaselän käsialaa. Teksti on hauska ja etenee luontevasti, ja suomennos on myös sujuva. Ilkka Laasosen ohjaus on kokonaisuutena soljuva ja rytmikäs, muutamia hitaampia hetkiä oli ja vauhtia olisin kaivannut lisää, mutta pääosin esitys on hyvin kasassa ja pyörii sujuvasti. Lavastus on Minna Välimäen suunnittelema ja varsin jylhiä luostarin seiniä, hämäriä kujia, railakkaita baareja ja muita maisemia lavalle nousee onnistuneella tavalla. Varsinkin luostari on komea ja sopivan arvokas. Sari Suomisen pukusuunnittelu tarjoaa hienoja vaatekappaleita, erityisesti lopun kimaltelu häikäisee. Monipuolista puvustusta ja hyviä ratkaisuja, ja lavastus ja puvustus sopivat hyvin yhteen. Sami Vartiaisen koreografia on sujuvaa ja hauskaa, monenlaisia tunnelmia riittää niin musiikissa kuin sen myötä liikkeessäkin.

Ushma Karnani tekee loistavan roolin Deloriksena, hän on räiskyvä ja vauhdikas, vapaaseen elämään tottunut nuori nainen, joka joutuu äkkiä ihan uuteen tilanteeseen ja ympäristöön. Karnani tavoittaa Deloriksen luonteen mainiosti, hänellä riittää räväkkyyttä, huumoria, lempeyttä ja herkkyyttä roolinsa rakentamiseen. Satu Säävälä on mainio abbedissa, napakka ja kuria pitävä nainen, joka haluaa säilyttää hartauden ja kuuliaisuuden vaikka mikä olisi. Alkaa abbedissakin hieman lämpenemään Deloriksen ja nunnien meiningille, mutta kovasti aiheuttaa pohdintaa ja itsensä kanssa kamppailua uuteen tottuminen ja sen miettiminen, onko se luostarille hyväksi. Säävälä tuo lavalle taitavasti valmistellun, onnistuneen hahmon. Mikko Jurkan Curtis on juuri niin lipevä ja epäilyttävä kuin hämärähommien parissa hääräävän ukkomiehen tuleekin olla. Hyvää työtä Jurkalta alusta loppuun. Samoin Curtisin roistojengi Joye (Timo Välisaari), Pablo (Tomi Enbuska) ja TJ (Marko Nurmi) ansaitsee maininnan, monipuolinen porukka joka pomonsa käskyjä toteuttaa innokkaasti siinä enemmän tai vähemmän onnistuen.

Teemu Palosaari on tosi mukavan ja ystävällisen oloinen Ricky, joka on valmis suojelemaan Delorista (toki, kun hän on poliisi, niin hänen pitääkin). Mutta haluaa Ricky muutenkin kuin vain työnsä puolesta pitää Deloriksen turvassa, hän kun on kouluaikoina ollut tähän ihastunut. Ja ehkä on vieläkin... Palosaari tuo hienosti näkyviin sen, kuinka Rickyllä on mukanaan vielä kouluaikojen nimittelyn jättämää epävarmuutta, joka nousee pintaan, kun Deloris tuo muistot mieleen. Ja hienosti Palosaari näyttelee myös Rickyn henkisen kasvun tai muutoksen tarinan edetessä, hän saa lisää itsevarmuutta ja rohkeutta mutta säilyttää ystävällisyytensä. Aki Raiskio on riemukas Monsignor O'Hara, jonkinlainen luostarin johtaja siis ilmeisesti. Oikein hyvä rooli! Liisa Vuori sisar Maria Patrickina on ihastuttava, iloinen ja pirteä hahmo ja Vuorelta onnistunut roolityö. Anni Kajos on sisar Maria Robertina tosi hyvä, varsinkin Toisin mun elämän tahdon kirjoittaa-biisissä hän loistaa. Aarre Reijulan paavi täytyy mainita, melkoinen sisääntulo hänellä! Ja Lahden Gospelkuorosta nähtävälle porukalle myös erityismaininta.

Musiikki on Alan Menkenin säveltämää ja Glenn Slaterin sanoittamaa, samat herrat ovat myös Pienen merenneidon taustalla ja ainakin kolmas esitys Menkenin sävellyksellä on tässä loppuvuoden aikana luvassa, eli Notre Damen kellonsoittaja. Mikä on kivaa, koska musiikki kuulostaa oikein hyvältä ja se luo sopivan tunnelman sujuvasti. Tosin varsinkin esityksen alkupuoliskolla meinasi olla vaikeuksia kuulla laulujen sanoja, repliikit ja musiikki kyllä kuuluivat, mutta useassa biisissä laulu oli tosi hiljaisella ja hukkui musiikkiin. Onneksi tämä korjautui esityksen edetessä ja toisella puoliajalla kaikki kuuluikin jo hyvin. Mutta alussa hieman häiritsi katsomista. Hyviä laulajia riittää esiintyjäjoukossa, ja monta hienoa biisiä kuullaan. Suosikkejani olivat Nunnan elämää, Samaan kykenen, Sä näytät taivaan, Lady pikkumustassa ja Toisin mun elämän tahdon kirjoittaa.

Oikein hyvä, hauska ja mukava esitys siis. Hienoja näyttelijäsuorituksia, mainiota musiikkia, upean näköinen luostari ja sujuvaa menoa, vaikka alussa vauhti hieman hidas olikin, toki laulunsanojen musiikkiin hukkuminen saattoi tähän myös vaikuttaa. Kun show pääsee kunnolla vauhtiin, ei tässä enää jarrutella vaan säihkettä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jännitystä, iloa, sisaruutta, naurua ja laulua riittää. Hyväntuulinen ja riemukas esitys, tätä katsoessa hymyilyttää ja katsomossa saa nauttia.

Tämä teksti löytyy myös Teatterimatka.fi-sivustolta.

Kolmen kimppa @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!

kuvat © Tuomo Manninen

Kolmen kimppa sai ensi-iltansa Studio Pasilassa 12.9.

Pauli (Jarkko Niemi) on kyllästynyt tyttöystäväänsä Sofiaan (Elina Hietala), mutta hän ei kuitenkaan halua olla kauhea ihminen ja jättää tätä. Niinpä Pauli saa loistoidean ja käskee ystävänsä Martinin (Olli Rahkonen) asumaan heidän luokseen. Kimppakämppä, siitä tulee kivaa. Tosi kivaa! Paitsi että tarkoituksena on saada Sofia ärsyyntymään kolmen kimppaan ja häipymään paikalta ilman, että Paulin täytyy jättää hänet. Kaikenlaisia suunnitelmia tehdään ja väärinkäsityksiä syntyy, eikä kaikki tietenkään mene niin kuin kuvittelisi. Kenellä menee ekana hermot ja kuinka kolmen kimppa lähtee pyörimään, se selviää tarinan edetessä.

No niin! Näin! Aivan mahtavaa! Kolmen kimppa on melkoisen täydellinen komedia, pidin siitä valtavasti ja nautin katsomossa tosi paljon. Clément Michelin kirjoittama esitys etenee rytmikkäästi, naurattaa ja hauskuuttaa, pitää otteessaan ja onnistuu olemaan raikas olematta kuitenkaan turhan höttöä. Reita Lounatvuoren loistava suomennos tuo huumorin osuvasti suomen kielelle ja teksti taipuu nuorekkaaksi ja esityksen tunnelmaan sopivaksi. Liisa Mustosen ohjauksessa tämä kolmen kimppa pyörii erinomaisesti, Mustonen onnistuu henkilöohjauksessa hienosti ja esitys etenee sujuvasti, paketti on kasassa ja kaikki toimii. Tellervo Syrjäkarin tyylikäs lavastus ja hahmoille sopiva puvustus tukevat tarinaa hyvin ja lavastus tarjoaa tarinalle mainion miljöön.

Näyttelijäkolmikko on ihan mahtava, heidän yhteistyönsä on saumatonta ja jokainen tekee loistavaa työtä. Hahmojen väliset suhteet tuntuvat aidoilta ja uskottavilta. Jarkko Niemi on mielettömän hyvä Pauli, todella hyvää työtä ja kaikki ilmeet ja eleet kohdallaan, ai että kuinka nautinnollista katsoa näin sujuvaa roolityöskentelyä! Loistavasti tavoitettu Paulin tuskastelu Sofian jättämisen kanssa ja ärsyyntyminen siihen, kuinka asiat alkavat kulkemaan. Olli Rahkosen Martin on tosi mukavan oloinen, kiva tyyppi, ja Rahkonen tekee Martinista tosi miellyttävän. Mutta saa hän roolissaan päästellä höyryjä ja riehua, ihan huikea kohtaus kun Martin sitten räjähtää, aikamoisen mainiota työtä Rahkoselta, niin kuin kaikissa muissakin kohtauksissa. Elina Hietala onnistuu myös erinomaisesti, hänen Sofiansa on ymmärtäväinen ja ystävällinen, ja tuntuu kestävän kaikenlaiset kummallisuudet, mutta alkaa Sofiaakin epäilyttämään, kun tapahtumat menevät hyvin omituisiksi. Hietala tekee roolissaan hienoa työtä.

Totesin tämän nähtyäni Twitterissä, että olen luopunut lopullisesti komediaennakkoluuloistani, ennen en nimittäin ole tykännyt komedioista tai käynyt niitä paljoa katsomassa. Toki olen vuosien varrella nähnyt paljon hyviä komedioita ja tykännyt niistä, eli en ole silti komedioita vältellyt vaikka en niistä ole erityisesti välittänytkään. Nyt (tai jo jonkin aikaa sitten) olen kuitenkin siis luopunut tästä typerästä tavasta kokonaan, komedioita on säännöllisesti katsomislistalla ja mikäs siinä on katsoessa, jos ne ovat tällaisia. Pidin siis tästä valtavasti, kuten jo totesinkin. Tämä on tosi sujuva ja hauska tarina, nappivalinnat rooleihin ja rytmikäs, otteessaan pitävä ohjaus, ei kai sitä muuta kaivatakaan. Vaikka rakastan syvällistä draamaa, synkkyyttä ja vaikeuksia, ei niitä tarvitse joka tarinassa olla, sen tämä osoittaa, kuten moni muukin kevyempi esitys. Minulla oli katsomossa superhauskaa, viihdyin loistavasti ja tahdon nähdä tämän uudelleen. Tosi iloinen fiilis oli esityksen jälkeen, ja hymyilyttää kyllä vieläkin.

En oikein osaa sanoa tästä mitään rakentavaa, minusta kaikki toimi erinomaisesti, näyttelijät tekivät huikean taitavaa työtä ja pelasivat hienosti yhteen, ohjaus piti paketin mainiosti kasassa ja esitys oli onnistunut parin tunnin paketti nauruterapiaa. Todella hyvä, hienosti lavalle tuotu komedia, raikas ja näppärä, viihdyttävä, täynnä oikeasti hauskaa huumoria ja hyviä ratkaisuja. Ei siis mitään pahaa sanottavaa, Kolmen kimppa toimii lajityypissään täydellisesti ja on tyylipuhdas, erinomainen komedia.

Tämä teksti löytyy myös Teatterimatka.fi-sivustolta.

Sapiens @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Katri Naukkarinen

Sapiens sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 11.9.

Vaikka esityksen näkemisestä on jo pari päivää, en oikein vieläkään tiedä, mitä mieltä olen siitä. Tämä on ihan erilainen esitys kuin mitä olen ennen nähnyt, tietokirjan pohjalta tehty teos on dokumentti ja kertoo faktoja, näyttelijöillä ei ole vuorosanoja vaan kasvoillaan naamarit ja tarinan tulkitsemiseksi tarjolla liikekieli. Muutaman kerran joku liikuttaa suutaan kertojaäänen mukana. Kiinnostava, kiehtova ja hieman kummallinen, visuaalisesti paikoitellen todella mahtava ja alusta loppuun mainion keveä, mutta samalla pisteliäs ja tarkkanäköinen, nokkela esitys tämä on. Pidin kaikesta näkemästäni, tämä varmaan vaatii vain lisää sulattelua. Hieno esitys, ja rohkea satsaus Kansallisteatterilta, oli kiva nähdä tämä suurella näyttämöllä eikä esimerkiksi pienempään tilaan sullottuna. Yuval Noah Hararin alkuperäisteos toki on bestseller ja tosi tunnettu, eli se luultavasti houkuttelee ihmisiä katsomoon myös. Itse en ole sitä vielä lukenut, mutta piakkoin varmasti. Mutta hienoa siis, että tietokirjaan perustuva esitys pyörii isolla näyttämöllä, ja kyllä tämä siellä todella hyvin toimii.

Sapiens on luontodokumenttimainen esitys eläinlajista nimeltä ihminen. Homo sapiens on valloittanut maailman, mutta ei oikein tiedä, mitä tekisi vallalla tai mitä noin yleisestikään haluaisi. Luontodokkaritunnelmaa luo totta kai loistavasti Avaran luonnon selostajana tunnetun Jarmo Heikkisen ääni, joka kertoo myös Sapiensin tarinan historian läpi tähän päivään. Esitys on Kansallisteatterin, WAUHAUS-ryhmän ja Zodiak - Uuden tanssin keskuksen yhteistyö, sen on sovittanut ja käsikirjoittanut Minna Leino ja ohjanneet ja koreografioineet Anni Klein ja Jaakko Partanen. Kokonaisuutena Sapiens on hyvin onnistunut, se on reilu puolitoistatuntinen esitys ilman väliaikaa, ja pitää otteessaan koko tuon ajan. Asiaa tulee paljon, mutta ilmavasti, eikä tunnu siltä, että apua, nyt takaisin ihmishistoriaa opiskelemaan ja sitten vasta takaisin katsomoon. Hyvin pysyy kärryillä siitä, kuinka homo sapiens raivaa tiensä ravintoketjun ja kaikkien muiden ketjujen huipulle satunnaisen mutaation, julmuuden ja yhteistyön avulla. Esityksessä pääjuttuna ovat kolme ihmisen historian vallankumousta, kognitiivinen vallankumous n. 70 000 vuotta sitten, maanviljelyn vallankumous n. 12 000 vuotta sitten ja tieteellinen vallankumous 500 vuotta sitten.

Lavalla nähdään Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis. He tekevät hyvää työtä, liikekieli toimii onnistuneesti ja näyttelijät ovat omaksuneet ihmishistorian ajanjaksoihin sopivat eleet ja olemukset taitavasti. Jokaisella on useampi rooli, joista kaikki suoriutuvat sujuvasti. Erityisesti mieleen jäivät Aksinja Lommin Vilma Viineri, Iida Kuninkaan Anna Ahne ja Heikki Pitkäsen Kimmo Kivi, ja muutenkin tämä kohtaus, jossa nämä hahmot esiintyvät. Mainio hetki, hienoa koreografiaa ja hauskaa tekstiä. Heikki Pitkänen jäi myös Hamletin roolista mieleen. Mainitaan vielä Johannes Purovaara yleisesti kaikista rooleistaan sekä Juha Varis Pillipiiparina. Tässä on paljon tosi onnistuneita hahmoja, aloin ihmetyksekseni jopa pitämään tästä kuminaamariratkaisusta ja se toimi Sapiensissa mainiosti, näyttelijöiden esiintymistä ja hahmoja tarkasteli ihan eri tavalla kun ilmeitä ei näkynyt. Minä kun en oikein naamareista pidä noin yleisesti, niistä tulee sellainen ikävä kauhuleffafiilis. Mutta nyt ne toimivat, ja hyvin toimivatkin.

Visuaalisesti Sapiens tarjoilee hienoja hetkiä, esimerkiksi kuukävely, vehnän kasvaminen, ihastuttavat dioraamat (eli ne luonnontieteellisissä museoissa ja muissa käytettävät lasineliöt, joiden sisällä esitetään jokin tilanne), katosta laskeutuvat kankaat, se tehdashalli ja Laura Haapakankaan pukusuunnittelu miellyttivät silmää. Samoin Kleinin ja Partasen ohjaus ja varsinkin koreografia takasivat silmäniloa, mutta olisin kaivannut esitykseen enemmän tanssillista koreografiaa tai selkeämpää liikekielellistä linjaa alusta loppuun. Leipomotanssikohtaukselle isot aplodit, se oli upea! Mainitaan myös Jani-Matti Salon valosuunnittelu, ja varsinkin Heidi Soidinsalon ja Jussi Matikaisen äänisuunnittelu, olipas se hienoa ja esitykseen loistavasti sopivaa.

Toivon, että olisin lukenut alkuperäisteoksen ennen tämän näkemistä, vaikka esitys toimiikin oikein hyvin myös itsenäisesti tai ennen kirjan lukemista. Tässä on vaan paljon sellaisia juttuja, joista halusin heti lisätietoa tai tarkistaa jotain, ja olisin ehkä tiennyt ne jos olisin Sapiensin lukenut. Mutta eipä se haitannut, ja hauska lukea teos sitten myöhemmin. Paljon hauskoja hetkiä esitykseen mahtuu, ehkä itselleen ja lajilleen on helppo naureskella, kun tunnistaa sen, mistä lavalla puhutaan. Näitä hauskoja hetkiä ympäröivät toki hetket, joissa ihmislajin julmuus ja vahvuus tulee esille. Kun homo sapiens on päässyt tähän asemaan missä se nyt on, ei se sieltä aio poistua ja koko maapallo on sille leikkikenttänä. Ja kun sapiens ei tiedä, mitä haluaa, mitä tehdä saavuttamallaan asemalla tai muutenkaan oikein mistään mitään, on se vaarallinen laji sekä muille eläimille että itselleen. Mutta ehkä me opimme ja osaamme toimia oikein tai paremmin. Sapiensin ainutlaatuinen kyky tehdä yhteistyötä, luoda kuviteltuja todellisuuksia ja keskustella on voima, jolla voi aiheuttaa paljon harmia, mutta tuo voima voi myös luoda paljon hyvää ja hienoa, ja niin se varmasti tekeekin.

Tykkäsin Sapiensista ja se oli vaikuttava ja hieno esitys. Upeaa nähdä tällainen esitys teatterissa, hienoa että dokumenttityylinen ja rohkeasti ja ainutlaatuisesti toteutettu esitys on näin hyvä. Mielenkiintoinen ja ajatuksia haastava, mutta samalla kivan rento ja hauska, meistä kaikista kertova esitys. Ihmislaji rakastaa tarinoita, ja tässä sille on sellainen tarjolla. Menkää siis kuuntelemaan ja oppimaan itsestänne ja historiastanne.

Täydellinen lauantai @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!

kuvat © Tapio Vanhatalo

Täydellinen lauantai sai ensi-iltansa 5.9.

Markus (Pekka Strang) on vihdoin saanut käsiinsä pitkään etsimänsä levyn, ja haluaisi nyt viettää täydellisen lauantain sitä kuunnellessa. Mutta sitten vaimo Helenalla (Vuokko Hovatta) on tunnustettavaa, poika Sebastian (Artu Kapulainen) ilmoittaa vaihtaneensa nimensä, naapuri Pavel (Sixten Lundberg) kaipaa juttuseuraa, remonttimies Leo (Jouko Klementtilä) uhkaa romahduttaa koko talon ja vaimon paras ystävä Elsa (Vappu Nalbantoglu) tahtoo hänkin puhua. Ja kaiken kukkuraksi paikalle saapuu vielä Markuksen ystävä Pauli (Matti Rasila) pakkaa sekoittamaan.

Tämäpäs oli varsin onnistunut komediapläjäys! En tiennyt esityksestä etukäteen mitään muuta kuin sen, että siihen liittyy putkiremontti. Selkeästi ja reippaasti juoni etenee ja hauskaa on alusta loppuun, tosi sujuvaa tekemistä ja napakkaa, toimivaa huumoria. Jaakko Saariluoman ohjaus pitää esityksen kasassa ja tarjoaa yleisölle paljon hauskoja hetkiä ilman turhaa kohellusta. Vaikka tässä riittää myös vauhtia ja sähellystä, ei huumori nojaa pelkästään siihen, vaan Florian Zellerin (suomennos Reita Lounatvuori) mainio käsikirjoitus ja varsinkin dialogi tuovat esitykseen nokkelia ja yllättäviäkin vitsejä ja hauskuuksia.

Pekka Strang loistaa Markuksen roolissa, hän on aivan mahtava. Strang tavoittaa Markuksen mielenmaiseman sujuvasti ja tekee erinomaisen roolin, katsomossa saa nauttia kun Strang tarjoilee yleisölle sujuvaa, luontevaa ja hauskaa näyttelemistä. Muu porukka ei jää Strangin varjoon, vaikka hänellä onkin esityksessä eniten aikaa lavalla. Vuokko Hovatta on uskottava tunnontuskiensa kanssa painiskelevana Helenana, samoin Vappu Nalbantoglu Elsana, joka hänkin painiskelee kertomatta jääneen salaisuutensa kanssa. Arttu Kapulainen tekee hyvän roolin Sebastianina, hyvin luontevaa ja toimivaa työtä. Sixten Lundberg on loistava Pavelina, jatkuvasti seuraa kaipaavana naapurinmiehenä, jonka kanssa Markuksella on mennä hermo useaan otteeseen. Hermo meinaa mennä myös Jouko Klementtilän mainiosti esittämään Leoon, jonka remonttihommat ovat tuhota kaiken. Oikein hyvää työtä tekee myös Matti Rasila Paulina, joka paljastaa yllättävän asian, joka taas koskee useampaa henkilöä. Vahvaa työtä koko näyttelijäporukalta, he tarjoavat onnistuneesti parituntisen nauruterapiasession ja viihdyttävät esityksen alusta loppuun.

Antti Mattilan lavastus on tyylikäs ja toimii hyvin tapahtumien näyttämönä. Maria Rosenqvistin pukusuunnittelu on luonut jokaiselle hahmolle hyvän vaatetuksen, heidän persoonansa pääsee sopivasti esiin puvustuksen kautta. Vaikka tässä mennään vahvasti teksin ja näyttelijäsuoritusten avulla eteenpäin, visuaalinen ilme on myös onnistunut ja sopii tarinaan hienosti. Tarina itsessään on sujuva ja sopivan arkinen, paljon tuntuu mahtuvan yhteen lauantaihin ja varsin riemukasta menoa moneenkiin otteeseen. Tämä on monikerroksinen esitys, joka on hauska ja viihdyttävä, mutta jonka taustalla on monenlaisia käänteitä eikä mitään kevyttä höttöä, vaan kaikenlaista draaman ainesta ja vakaviakin ihmissuhdejuttuja. Tässä esityksessä ne vaan on kerrottu komedian kautta, mutta kaikki juoneen liittyvä tuo tarinalle mukavasti syvyyttä vaikkei näihin aiheisiin sen tarkemmin keskitytä.

Täydellinen lauantai on toimiva, hauska ja näppärästi kirjoitettu esitys, jossa näyttelijät pääsevät loistamaan ja ottavat tarinasta kaiken irti. Suosittelen, tästä nauttii varmasti!

Tämä teksti löytyy myös Teatterimatka.fi-sivustolta.

Pieni merenneito @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

kuvat © Robert Seger

Näin Pienen merenneidon 4.9.

Ariel (Sonja Pajunoja) on merenneito, mutta ei tunne oloaan kotoisaksi pyrstössään, meren alla polskiessaan. Ariel kaipailee ihmisten maailmaan, vaikka isä, kuningas Triton (Mikko Vihma) ahkerasti varoittaakin kaksijalkaisten pahuudesta. Kun Ariel sitten ihastuu prinssi Erikiin (Martti Manninen), joka taas haluaisi olla merimies eikä tuleva kuningas, ei siinä paljon isän varoittelut tai Pärsky-ystävän (Lenni Kallela) maanittelut auta. Ariel tahtoo ihmisten maailmaan ja sinne hän pääseekin tätinsä Ursulan (Annamaria Karhulahti) avustuksella. Ursula tosin ei ihan hyvää hyvyyttään auta, vaan Ariel saa luovuttaa hänelle äänensä ja muitakin ehtoja ja käänteitä täytyy hyväksyä, ennen kuin Ariel saa jalat ja ihmisyyden. Mutta kun pieni merenneito saa kintut alleen, kaikki unelmat toteutuvat. Vai toteutuvatko?

Tämähän on ehdottomasti yksi syksyn kiinnostavimmista teatteritapauksista. Pieni merenneito on tähän mennessä Helsingin kaupunginteatterin isoin ja kallein musikaaliproduktio, eikä tätä turhaan ole isosti tehty. Visuaalisuus on niin huumaavaa, ettei sitä meinaa edes uskoa. Kaikki näyttää niin hienolta, uskomattomalta ja taitavalta, että näyttämökuvaa ahmii alusta loppuun hämmästyksen vallassa. Pirjo Liiri-Majavan puvut ovat toinen toistaan komeampia, värikkäämpiä ja huikeampia, aikamoista silmänruokaa moneenkin otteeseen. Ainoa, mikä jäi vähän häiritsemään, oli se, että Pärskyllä oli niin tavallinen puvustus kaikkiin muihin verrattuna. Okei, hän on nuori kala, joka on koulussa ja skeittaa, joten hupparityyli on sillä perusteltu, mutta olisin mielelläni nähnyt myös Pärskyllä enemmän samaa tyyliä kuin muillakin. Peter Ahlqvistin lavastus heijastelee hienosti niin meren kuin maanpinnankin valtakuntaa, ja hämmästystä aiheuttavat kaikki upeat yksityiskohdat, silmiä hiveleviä juttuja joka paikassa ja kokonaisuus toimii osana tarinaa saumattomasti. Toni Haarasen videosuunnittelu tukee varsinkin merenalaista maailmaa onnistuneesti, ja projisoinnit toimivat esityksessä loistavasti. William Ilesin valosuunnittelu on myös hyvin onnistunutta, samoin Milja Mensosen naamiointi ja kampaukset ovat upeita.

Ainoa juttu, joka tässä ei minua niin ihastuta ja innostuta, on tarina, se kun nyt on aika perinteistä Disney-rakkautta ja ah niin ihanaa vaikeuksien kautta voittoon menoa, jossa ei siis toki ole mitään pahaa, ja tämähän on rakkaustarina ja kyllä minä sen etukäteen tiesin. Toki myös vapaudet juonen ravisuttamiseen ovat rajatut, Disney valvoo ja määrää tämän toteutuksen varmasti tarkasti. En ole nähnyt Pieni merenneito-animaatiota pitkään aikaan, en ole edes varma, olenko koskaan nähnyt sitä kokonaan, eli tiesin tästä tosi vähän etukäteen. Siksi minulla ei ole nostalgisia lapsuusmuistoja tai rakkaudentäyteisiä muistikuvia leffasta, enkä heijastellut tätä mitenkään lapsuuteeni tai elokuvaan. Vaikka tämä on klassikko ja tunnettu teos, minulle kaikki oli kuitenkin vain etäisesti tuttua. Pienessä merenneidossa on kantavana teemana se, että Ariel ei koe olevansa oma itsensä, vaan tekee kaikkensa saadakseen olla edes hetken ihminen. Tämä identiteetin kanssa kamppailu näkyy kyllä, mutta hukkuu hieman Arielin ja Erikin ihastumiseen ja kapinoiva teini-meininkiin. Tietysti Arielin täytyy saada Erik rakastumaan itseensä, jotta kaikki Ursulan pahat uhkaukset eivät toteudu, eli ei Ariel ihan vain pelkän ihastumisensa vuoksi Erikin kanssa tanssi ja soutele. Ja onhan tämä toki ehkä kivempi kuin H.C. Andersenin alkuperäinen Pieni merenneito, jossa tarina on paljon synkempi. 

Samuel Harjanteen ohjaus on sujuvaa ja kokonaisuus on hieno. Tämä on iso esitys, mutta ohjaaja on pitänyt langat käsissään ja tuonut lavalle sellaisen spektaakkelin, että katsomossa ei voi olla nauttimatta. Vaikka tarina onkin minun makuuni vähän liian höttöä, on tämä rakkaustarina ja itsensä etsiminen Harjanteen käsissä muotoutunut uskottavaksi, koskettavaksi ja kauniiksi saduksi. Alusta loppuun mennään varmalla tahdilla ja ammattimaisella otteella, ja varsinkin huumori toimii sulavasti. Myös ihastuttavat rakkauskohtaukset ja konfliktit vanhempien/huoltajien kanssa toimivat. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat ovat huimaavan hienoja, onpahan menoa ja meininkiä ja taitoa ja vaikka mitä! Upeita joukkokohtauksia, herkkiä kahdenkeskisiä tanssahteluja ja kaikkea siltä väliltä. Ja tarkasti suunniteltu kaikki liikkuminen, ettei kukaan törmää merenelävänukeillaan muuhun porukkaan, muutama varsin kookas nukke nimittäin mahtuu pienempien kalojen joukkoon. Tietenkin täytyy mainita myös uintikohtaukset! Lennätyksistä vastaa Flying by Foy Ltd, ja ai että kuinka upealta kaikki meressä polskiminen näyttää. Upealta, ja niin huikean uskottavalta! Hämmästyttävää! Ehkä koko esityksen upein kohtaus on se, kuinka Ariel ui pelastamaan Erikiä hukkumiselta. Täydellisen hieno hetki, aplodeita kaikille jotka kohtauksesta vastaavat.

Sonja Pajunojan Ariel on onnistuneen kapinallinen teinityttö, joka toimii oman mielensä mukaan ja tekee sekä vääriä että oikeita päätöksiä ja kokeilee rajojaan. Hän suuttuu, leppyy, väittää vastaan ja pyytää sekä antaa anteeksi, rakastuu ja oppii. Pajunoja tekee Arielin roolin varmalla otteella ja taitavasti, hän on uskottava niin merenneitona, ihmisyyteen opettelevana nuorena naisena kuin täysin rakastuneena, äänensä myyneenä tyttönäkin. Erityispisteitä sille, kuinka hienosti uintikohtaukset sujuvat, Pajunoja uiskentelee, heittelee voltteja, pulikoi kivelle ja polskuttelee pitkin merta niin hyvin, että ei voi kuin ihmetellä. Prinssi Erik ihastuu Arielin ääneen eikä mikään ihme, Pajunojan ääni on kaunis ja laulua on ilo kuunnella. Ilo on kuunnella myös Martti Mannisen laulua, se soi herkkänä ja hienosti. Mannisen Erik on myös kapinallinen teini, hän ei valtaistuimelle tahdo vaan merimieheksi maailman merille. Manninen on ihastuttava Erik, kohtelias ja ystävällinen nuori prinssi, joka ihastuu Arieliin mutta takertuu kuulemaansa lauluun, eikä meinaa lopettaa äänen jahtaamista vaikka rakkaus tanssahtelee nenän edessä. Manninen tekee sujuvaa työtä ja tavoittaa hyvin niin Erikin arvokkaamman, prinssin muottiin valetun puolen kuin vallattomamman, merelle ja vapauteen kaipaavan puolen. Ihana on näiden kahden soutelukohtaus, yksi suosikkihetkiäni musikaalissa.

Annamaria Karhulahti vetäisee huiman roolin Ursulana, joka on tarinan moniulotteisin hahmo. Ursulalla on kiinnostava tarina, hänet on syösty pois muiden joukosta ja meren synkkyydessä on Ursulan kierous ja nerokkuus päässyt täyteen kukoistukseen. Karhulahti revittelee kunnolla ja tekee loistavaa työtä, onpa melkoisen hieno roolisuoritus! Ursulan lonkeroille myös hurrausta, ihme etteivät ne mene solmuun! Taitavaa työtä. Mikko Vihma kuningas Tritonina on arvokkaan oloinen merten hallitsija, mutta aika hukassa hän tuntuu olevan tyttäriensä, varsinkin Arielin, kanssa. Vihma tekee varmaa työtä ja näyttää hyvin uskottavalta merten valtiaalta. Tero Koponen on Sebastian-rapu, meren hovin säveltäjä ja Arielin laulunopettaja ilmeisesti, ja hänet määrätään pitämään tyttöä silmällä. Koponen tekee onnistuneen roolin, hän esiintyy sujuvasti ja nukettaminen sujuu luontevasti. Esityksen nuket ovat Paul Vincettin ja Becky Johnsonin käsialaa, ja ne ovat sanalla sanoen upeita. Lenni Kallela on loistava Pärsky, hän on lavalla kuin kotonaan ja varastaa shown useaan otteeseen. Kallela tavoittaa Pärskyn hahmon ominaisuudet onnistuneesti ja tekee hienoa, hauskaa ja taitavaa työtä.

Tuukka Leppäsen Skuutti-lokki on varsin hauska hahmo, ja komedia toimii oikein hyvin. Leppänen toteuttaa hahmonsa koomisuuden vakuuttavasti ja tuo lavalle monta ilahduttavaa hetkeä. Huumoria tarjoilee myös Tuomas Uusitalon Chef Louis, joka naurusta päätellen riemastuttaa varsinkin lapsiyleisöä, vaikka kyllä näytti naurattavan koko katsomoa kokkiraukan ryntäily keittiöön ja ruokapöytään eksyneen Sebastianin perässä. Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen) ovat herkullisen ilkeät ja viekkaat ankeriaat, Ursulan apulaiset, jotka ihastuttuivat ja tarjosivat loistavia hetkiä. Erityismaininta koko merimiesporukalle sekä merenneitojengille ja kaikille Jää syvyyksiin-biisissä esiintyville.

Musiikki on monet muutkin Disney-musikaalit säveltäneiden ja sanoittaneiden herrojen, Alan Menkenin (sävellys), Glenn Slaterin (sanoitus) ja Howard Ashmanin (sanoitus) käsialaa. Taattua laatua heiltä, monenlaisia säveliä ja oikein kivaa kuunneltavaa, biisit uppoavat tarinaan onnistuneesti. Suomennokset ovat Hanna Kailan tekemät ja ne toimivat hyvin. Suosikkikappaleitani ovat Maailma tuo, Lääpällään, Ääni soi, Surkeat sielut, Pienin askelin, Suudelkaa ja Jos voisin. Risto Kupiaisen kapellimestaroima orkesteri soittaa musiikkia taitavalla otteella, kappaleet kuulostavat hyvältä ja kaikki on kohdallaan. Myös tekstin suomennos (Reita Lounatvuori) on sujuva ja onnistunut, vitsit toimivat, dialogi on uskottavaa ja soljuu näppärästi eteenpäin eikä tarinassa ole missään kohtaa tökkäyksiä tai kangertelua.

Kokonaisuudessaan siis kaiken ennakkohehkutuksen ja saamiensa kehujen arvoinen musikaali. Visuaalisuus on todella henkeäsalpaavaa, aivan upeita näyttämökuvia ja paljon mahtavia yksityiskohtia. Näyttelijät tekevät kaikki onnistunutta, sujuvaa työtä ja laulu, tanssi, näytteleminen, nukettaminen ja kaikki muu on loistavaa. Tarina on ihana satu, johon olisin kaivannut syvyyttä, mutta joka ihastuttaa, viihdyttää ja koskettaa myös näin. Ehdottomasti odotuksen arvoinen ja upea esitys Helsingin kaupunginteatterilta, tämä on hieno. Kyllä kelpaa ihastella, ihmetellä ja hämmästellä katsomossa, kuinka osa jutuista on toteutettu ja kuinka muutama kohta on edes mahdollinen. Teatterin taikaa ja maagisuutta täynnä koko juttu, ihana!

kuvassa Ursulana Sanna Saarijärvi