Fanny ja Alexander @ Helsingin kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Fanny ja Alexander-näytelmän 23.11.

Fanny (Elena Leeve) ja veljensä Alexander (Olavi Uusivirta) ovat värikkään, avoimen ja lämpimän Ekdahlin suvun nuoret jäsenet, jotka seuraavat äitinsä Emilien (Anna-Maija Tuokko) ja isänsä Oscarin (Pekka Huotari) sekä muun suvun työtä teatterin parissa, kurkistavat monen tädin ja sedän suhdekiemuroihin, salakuuntelevat aikuisten juttuja, nauttivat tarinoista, joita heille kerrotaan, kertovat itse tarinoita ja elävät lapsuutta täynnä iloa, mielikuvitusta ja vapautta olla utelias, fiksu ja oma itsensä. Mutta sitten isä kuolee ja äiti menee uusiin naimisiin. Piispa Edward Vergerus (Eero Aho) ottaa tuoreen vaimonsa ja tämän kaksi lasta luokseen asumaan, eikä aikaakaan, kun kaikki tuttu ja hyvä on muisto vain. Säännöt ovat tiukkoja, virheistä rangaistaan lujasti, eikä mikään ole parantumassa. Uusi elämä on kamalaa, erityisesti Alexanderille, joka joutuu piispan silmätikuksi. Mutta vaikka onnellinen lapsuus ja vapaus tuntuvat menetetyiltä, jostain pilkahtaa silti toivo, vahvana ja rohkaisevana.

En ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander-elokuvaa tai lukenut romaania, mutta tiesin tarinan pääpiirteittäin ja olin ehtinyt jo kuulla ihastuneita kommentteja teatteriesityksestä, joten odotin tätä innolla. HKT:n Fannyn ja Alexanderin on ohjannut ja sovittanut Paavo Westerberg, Bergmanin romaanin suomentanut Elina Hytönen ja näyttämöversion dramaturgina toiminut Henna Piirto. Lavastus on Antti Mattilan käsialaa, puvustuksesta vastaa Anna Sinkkonen, valaistussuunnittelusta William Iles ja sävellyksestä Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelusta Salmenkallio ja Jaakko Virmavirta. Naamioinnin on tehnyt Jaana Nykänen. Esitys on kokonaisvaltaisesti vaikuttava ja väkevä, josta kiitos kuuluu sille, että jokainen osa-alue on onnistuneesti toteutettu. Käsiohjelmassa ohjaaja kirjoittaa, miten alunperin vuodelle 2020 suunniteltu ensi-ilta koittikin vasta nyt, kaksi vuotta myöhemmin, joten Fannyn ja Alexanderin suunnitteluprosessi on ollut harvinaisen pitkä. Olettaisin siis, että jokaista ratkaisua on harkittu ja pohdittu viimeiseen saakka, jotta lopputulos on kaikilta osin täysin valmis. Ja niin se onkin. Väliajan kanssa esitys kesti varttia vaille neljä tuntia, mutta tämän näytelmän kohdalla siinä ei ole minuuttiakaan turhaan venytettyä hetkeä. Juoni ei etene kovin vauhdikkaasti ja tahti on alusta loppuun yllättävänkin rauhallinen, mutta hetkeäkään ei pitkästytä. Ohjaaja Westerberg on osannut lukea esityksen tunnelmaa, tasoja ja pinnan alla häälyviä nyansseja tarkasti, ja Fanny ja Alexander ehdottomasti ansaitsee pitkähkön kestonsa. Näin se vyöryy näyttämölle kiirehtimättä ja pääsee täyteen kukoistukseensa, jokainen tunne, ajatus ja hetki saa sopivasti aikaa tehdäkseen vaikutuksen. Westerbergin ohjaus käyttää suurta näyttämöä ääriään myöten, ja isolla lavalla iso tarina pääsee oikeuksiinsa. Salmenkallion sävellys ja hänen ja Virmavirran äänisuunnittelu ovat tärkeässä roolissa tarinan kertomisessa, ja pidin kovasti musiikin monipuolisuudesta ja siitä, miten äänisuunnittelu tekee joistakin kohtauksista aivan todella painostavia ja ahdistavia. Fannyn ja Alexanderin tarina on nimittäin varsin hurja, ja siinä on paljon synkkiä teemoja. Esitys ei näitä teemoja väistä, vaan kaikki, niin hyvä kuin paha, on lavalla läsnä. Koska mielikuvitus on tarinassa vahvasti mukana, kaikkea ei kuitenkaan näytetä suoraan, mikä on hyvä ratkaisu. Eikä kaikki ole synkkää ja pimeää, vaan on myös iloista, lämmintä ja toiveikasta.

Antti Mattilan selkeälinjainen, näyttävä lavastus taipuu moneen ja pyörii pitkin näyttämöä uljaana ja vaikuttavana. Lavastus onnistuu tekemään tapahtumapaikoista intiimejä ja rajattuja, värikkäitä ja riehakkaita, kolkkoja ja kaikuvia, turvallisia ja tuttuja, ja vieraita ja pelottavia. Yhdessä William Ilesin terävän ja tarkan valosuunnittelun kanssa lavastus ihastuttaa ja kiinnittää katseen useassa kohdassa, se sekä toimii hyvin osana tarinaa että näyttää komealta. Valosuunnittelu on monesti huikean dramaattista, ja näyttämökuvissa dramaattisuus ja terävyys korostuu varsinkin piispan talossa tapahtuvissa kohtauksissa. Anna Sinkkosen pukusuunnittelussa on ihanasti tyylejä monelta ajalta, on esimerkiksi jouluneule, arkisia t-paitoja, ajankuvaan sopivia mekkoja ja yöpaitoja, monenlaisia kaapuja ja kimaltavia vaatekappaleita. Monipuolinen vaatekuvasto kuitenkin sopii yhteen, ja tukee tarinankerrontaa hienosti. Ekdahlien perhe pukeutuu värikkäästi, omannäköisesti ja vapaasti, ja vähentääkin vaatteita jos siltä tuntuu. Piispan luona taas sävyt ovat synkkiä, vaatteet hillittyjä ja yhtenäisyys tiukkaa. Tämä näkyy visuaalisuudessa muutenkin, ja toki myös hahmoissa, mutta ei tunnu päälleliimatulta tai korostetulta, vaan päin vastoin tekee vain entistä kipeämmäksi tiedon siitä, miten iloista ja onnellista kaikki ensin oli ja miten surkeaksi kaikki sitten muuttuu. Hienoa, tarkkarajaista visuaalisuutta esityksen läpi, ja paljon kiehtovia yksityiskohtia myös.

Näyttelijät tekevät vakuuttavaa ja vivahteikasta roolityötä, ja tuovat esityksen monipuolisen hahmogallerian lavalle rennosti ja taitavasti. Olin etukäteen erityisen iloinen siitä, että pääsin vihdoin näkemään Elena Leeven teatterilavalla, olen hänen leffa- ja tv-rooleistaan pitänyt paljon, mutta teatterirooleja en ennen tätä ollut nähnyt. Leeve tekee hienon roolin täynnä nyansseja, Fanny on kiinnostava hahmo ja samoin hänen suhteensa Alexanderiin ja asemansa tarinassa ovat mielenkiintoisia. Leeven roolityö on yksityiskohtaista ja onnistuneesti välillä vähäeleistä ja välillä runsasta, hän kuvaa kauniisti Fannyn tunteet ja ajatukset ja kantaa tytön tarinan koko näytelmän läpi varmalla otteella. Olavi Uusivirran Alexander on Leeven Fannylle juuri sopiva pari. Oli myös kiva nähdä Uusivirta uudelleen teatterilavalla näin nopeasti, viimeksi näin hänet Hamletina Kansallisteatterissa pari kuukautta sitten. Ja vähän Hamletia näkyi Alexanderissakin, teatteriperheen lapsena hän tuntee monet roolit. Uusivirralla on rooliinsa onnistunut ote, ja hienovarainen tapa lukea sitä, miten Alexander suhtautuu tilanteisiin. Koska lapsia näyttelevät aikuiset, heidän ikänsä ei ole esityksessä niin tarkkaan määritelty (tai jos määriteltiin niin meni minulta ohi), mutta nimenomaan lapsuus, nuoruus ja turvallisuus ovat teemoja, jotka sekä Uusivirran että Leeven rooleissa näkyvät selvästi. Samoin näiden teemojen rikkoutuminen ja murtaminen, se miten edes lapset eivät ole pahalta turvassa vaan suoraan sen kohteina. Uusivirta ja Leeve kuvaavat Fannyn ja Alexanderin kasvutarinan, toisiinsa tukeutumisen ja mielikuvitukseen turvaamisen koskettavasti ja aidosti. Kuten Alexander ja Fanny tukevat toisiaan, niin myös näyttelijät tukevat toistensa roolitöiden kasvamista vavahduttaviksi ja vaikuttaviksi.

Anna-Maija Tuokko on erinomainen Emilie, monitasoinen hahmo jonka Tuokko kuljettaa tarinan läpi hienovireisesti ja raastavasti. Hän tuo Emilien tunteet lähelle katsojaa voimakkaasti, mutta silti täysin uskottavasti. Eero Ahon Edward on julma ja kylmä, juuri siinä rajoilla että hahmo olisi "vain" paha eikä mitään muuta. Aho onnistuu kuitenkin kaivamaan piispasta esiin muitakin kerroksia kuin tämän julmuuden, ja roolityö tekee vaikutuksen. Aho pelaa taitavasti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, ja juuri se, miten esiintyjien yhteistyö toimii, takaa sen, että piinaavat kohtaukset ovat niin piinaavia. Ja toisaalta sitten sen, että iloisissa kohtauksissa ilo kuplii vauhdikkaana ja jännittävissä kohtauksissa pulssi kiihtyy katsomossakin. Koko ensemble on rooleissaan niin läsnä ja hereillä, että kaikki esityksen nyanssit tavoitetaan eikä huomio herpaannu lavalla hetkeksikään. Oli kiva nähdä lavalla myös Rauno Ahonen, hänet olen teatterissa aiemminkin nähnyt, mutta Ahosen työtä on aina ilo seurata, ja onnistuneen roolin hän tekeekin Aronina. Veera Anttila teki vaikutuksen, hän näyttelee Majta itsevarmasti ja hurmaavasti, ja tuo hahmoonsa sujuvasti yksityiskohtia. Pekka Huotarin Oscar on valloittava, hauskan ja mukavan oloinen mies johon tykästyy heti ensi hetkistä. Sanna-June Hyde tekee tosi mainion roolin Lydiana, samoin Jari Pehkonen Carlina ja Santeri Kinnunen Gustav Adolfina. Mainitaan vielä myös Emmi Pesonen sekä kiehtovan ja vähän pelottavankin Ismaelin roolissa että eräänlaisena kertojana, varsin hyvää työtä.

Fanny ja Alexander herätti paljon ajatuksia, ja siinä riittää mietittävää pitkään. Näytelmässä on paljon tasoja ja paljon hahmoja, ja tämän esityksen kohdalla se on vain hyvä juttu. Koska esitys saa aikaa käsitellä teemojaan ja tapahtumiaan, se ei tunnu täyteen ahdetulta vaan tarjoilee hyvin monta kiinnostavaa juttua. On aikuisten ja lasten maailman eroja ja rajoja, vallankäyttöä ja toisten murtamista ja rankaisemista, suhdekiemuroita, sydänsuruja ja -iloja, mielikuvituksen leikkiä ja turvaa, juhlia ja arkea, nuoruutta ja vanhuutta sekä perhekuvausta, ja monia muita juttuja. Näytelmä on toteutettu lavalle harkitusti ja kaikkia yksityiskohtia myöten taidokkaasti, joten katsomossa saa kunnolla nauttia vakuuttavasta puhenäytelmästä. Tosin nauttiminen on vähän hankalaa, kun tarinassa liikutaan niin synkissä ja syvissä vesissä, mutta kyllä se vaikutuksen tekee, kun isoa tarinaa kerrotaan näin onnistuneesti. Ja toki hienosta näyttelijäntyöstä ja huikeasta visuaalisuudesta nauttii aina, oli aihe mikä vain. Joten upeaa oli istua katsomossa ja seurata, kuinka tämä perhesaaga rakentuu lavalle, sillä esitys on kaikilta osa-alueilta niin ammattimaisesti toteutettu ja ladattu täyteen hienovaraisia nyansseja. Monitasoinen, rouhea, kaunis, kauhistuttava ja herkkä näytelmä, jossa mennään läpi hyvää ja pahaa ja tehdään se vahvasti. Tämä vaatisi vähintäänkin toisen katselukerran jotta saisi kaiken irti, mutta jo yhden kerran jälkeen mieli on täynnä mitetiskelyä esityksestä ja sen teemoista. Kun kaikki osa-alueet ovat varmoja, on lopputulos yleensä aikamoisen hyvä, ja kun mukana on lisäksi vielä "sitä jotain", jokin ekstravaihde, silloin ollaan huippujuttujen äärellä. Ja sellainen tämä Fanny ja Alexander todellakin on.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

ReeaRuu @ KOM-teatteri

 

kuvat © Noora Geagea

Näin ReaaRuu-musikaalin 2.11.

Pieni Ruu (Miiko Toiviainen) lähtee perheensä kanssa reissuun, mutta sattuu onnettomuus ja poika menettää siskonsa Reean (Ella Mettänen) ja vanhempansa (Vilma Melasniemi ja Niko Saarela). Yksin jäänyt Ruu päätyy orpojen arpajaisissa päävoitoksi ja voittaja on professori Huitale (Juho Milonoff), jolla ei oikein ole käsitystä siitä, mitä tehdä surun murtaman pikkupojan kanssa. Avuksi tulee naapurin lintutieteilijä Kuikka (Saarela), joka neuvoo niin lapsukaisen ruokkimisessa kuin muussa hoidossa. Mutta Ruupa kaipaa siskoaan eikä mene nukkumaan enää ikinä, jos ei saa Reeaa tänne nyt heti! Joten professori tietenkin lupaa tehdä hänelle enkelisiskon. Mutta miten enkeleitä tehdään? Voiko tiede auttaa surussa? Mitä kuolema oikein noin niinkuin käytännössä tarkoittaa? Millainen on ihan paras kaveri? Mistä tunnistaa enkelin sulan? Näitä ja muita elämän ja kuoleman suuria ja pieniä kysymyksiä pohditaan musikaalin muodossa.

ReeaRuu on Ilpo Tiihosen kirjoittama ja Markus Fageruddin säveltämä musikaali, jonka on KOMiin ohjannut Lauri Maijala. Tiihosen leikkisä, riemastuttava, runollinen ja kekseliäs kieli hurmaa heti ensi hetkissä. Monenlaista näppärää sanailottelua tekstiin mahtuukin, ihanaa! Teksti on itsessään sekä reippaan humoristista että tarkan koskettavaa, ja kun siihen rinnalle laitetaan Fageruddin monipuolinen, rytmikäs ja svengaava sävellys, tarina kasvaa ihastuttavan herkäksi ja hauskaksi kokonaisuudeksi. Käsiohjelmassa ohjaaja Maijala kirjoittaa ReaaRuun kantaesityksen Helsingin kaupunginteatterissa 1992 olleen hänelle se juttu, jonka seurauksena päämääräksi tuli ura teatterissa. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin Maijala pitää langat käsissään KOM-teatterin versiossa, jossa teoksen merkitys ohjaajalle myös näkyy. Maijala kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, pitää tarinan hyvässä rytmissä ja antaa kauniisti tilaa surulle, kaipaukselle ja menetykselle, joka ReeaRuussa on jatkuvasti läsnä. Näitä tunteita käsitellään monesta kulmasta, ja ne ovat juuri niin isoja ja monimutkaisia kuin oikeassakin elämässä, eivät kuitenkaan liian raskaita kantaa. Maijalan ohjauksessa painavuus ja murhe nimittäin saavat kumppanikseen iloa, ystävyyttä ja ymmärrystä, asioiden ihmettelyä, kummastelua ja pohtimista, joka keventää tarinaa sopivasti.

Janne Vasaman lavastus tervehtii katsojaa heti teatterisaliin astuessa, ja ympäri lavan ja kattoonkin levittäytyvät valkoiset riisipaperipallot ihastuttavat, samoin laiturimaiset puutasot. Lavastuksessa on samanlaista leikkisyyttä kuin tekstissä, ja myös sadunomaisuutta. Paljon kivoja yksityiskohtia, varsinkin professori Huitaleen kotona, ja kaikenlaiset labravälineet ne vasta mainioita ovatkin. Pyry Hyttisen videosuunnittelu loihtii tähtiä, tuijottavia silmiä ja metsätien, ja monta muuta juttua, ja näyttää oikein hyvältä. Erityisesti se alun suuri tähtitaivas jäi mieleen, hurjan kaunis näyttämökuva. Tomi Suovankosken valosuunnittelu tukee esityksen tunnelmia ja poimii sujuvasti näyttämöllä tapahtuvia juttuja valokeilaan. Lämmin ja kylmä valo vaihtelevat onnistuneesti, ja valosuunnittelu on hyvin mukana esityksen käänteissä. Joona Huotarin puvustus tarjoilee hurmaavia asukokonaisuuksia ja mielikuvituksellisia pukineita, sama sadunomaisuus, joka lavastuksessa näkyy, on myös pukusuunnittelussa mukana. Tykkäsin etenkin orkesterin paidoista, enkelten siivistä, Ruun vaatetuksesta, ruutukuvioista ja munsterien kauhistuttavan hauskuuttavasta ulkomuodosta. Jostain syystä näin sieluni silmin tämän munsteri-joukon esiintymässä Euroviisuissa. En tiedä mistä tämä ajatus tuli, mutta se olisi varmasti mieleenpainuva esitys!

Pienen Ruu-pojan roolissa Miiko Toiviainen hurmaa, naurattaa ja itkettää, voi että kuinka ovatkaan ilon ja surun tunteet ja menetys roolityössä niin vahvoina. Toiviainen tekee herkkävireisen roolin, tarjoaa katsojalle niin riemukkaan riehakasta kuin hauraan haavoittuvaista roolihahmon tulkintaa, ja kuvaa erinomaisesti pikkupojan kokemuksia suurten asioiden keskellä. Toiviainen näyttelee valtavan hienosti ja tarkasti kaiken, mitä Ruu kokee, ja varsinkin esityksen loppuvaiheilla (no okei, aika monta kertaa ennenkin sitä) meinasi kyynel tirahtaa kun Ruu-raukan suru tuli niin voimakkaana katsomoon. Ja tirahtikin. Nyyh miten kaunis ja vahva ja vekkuli roolityö. Ella Mettänen on ihanan päättäväinen ja kiltti Reea, joka vähän kujeilee ja höpsöttelee ja jolla on suuri, lämmin sydän. Mettäsen roolityössä on sopivasti isosiskomaisuutta, hän ja Toiviainen pelaavat saumattomasti yhteen ja sisarusten suhde kuvataan uskottavasti niin ennen onnettomuutta kuin sen jälkeenkin. Reea-enkeli seuraamassa pikkuveljensä elämää ja yrittämässä lohduttaa tätä on liikuttavaa ja lempeää, ja Mettänen tekee taitavaa työtä kuolemanjälkeistä Reeaa esittäessään. Juho Milonoffin professori Huitale saa aikaiseksi äänekkäimmät naurut ja innokkaimmat huudahdukset, ja varsin mainio hahmo hän kyllä onkin. Milonoff tekee nopearytmisen, taitavasti hauskan roolityön, hänen hahmonsa on monitasoinen ja avautuu eri tavalla eri ikäisille katsojille, kuten kaikki muutkin hahmot ja koko esityskin. Milonoff on lavalla hienosti läsnä, ja rakentaa hahmostaan turvallisen, vähän höpsön ja hullunkurisen aikuisen, jonka luona Ruun on hyvä käsitellä kokemaansa.

Myös Niko Saarela tekee hahmostaan Kuikasta hyväntahtoisen ja ymmärtäväisen, sellaisen, joka on tukena ja apuna. Vaikka nämä esityksen tieteilijät ovat pikkuisen pihalla siitä, mitä pieni lapsi tarvitsee, mitä se syö, millaisen pesän se tarvitsee ja miten sitä pitäisi hoitaa, ovat he silti heti Ruun tukena, epäröimättä ja lämmöllä. Saarela on myös mainio Nax ja varma isä sekä riemukas Ällömunsteri, hyviä rooleja kaikki ja erinomaista eläytymistä monenlaisiin kohtauksiin. Ihan loistava on se kohtaus, jossa Kuikka selostaa eväsleipiensä putoamista ja Huitaleen matkaa niitä pelastamaan! Kuikan ja Huitaleen ystävyys on yksi suosikkiasioitani musikaalissa, ja Saarela ja Milonoff tuovat sen lavalle onnistuneesti. Vilma Melasniemi tekee monta erilaista ja ihastuttavaa roolia, hän jäi mieleen varsinkin lopun en mä oikein tiiä-hokemaa toistavana ujona pikkutyttönä sekä selfieitä räpsivänä kiusaajana ja Naxina. Tarkkaa ja sujuvaa roolityötä, hyviä hetkiä lavalla. Jokainen näyttelijä tekee roolinsa lämpimästi ja kauniisti, ja porukan yhteistyö on vahvaa. Useamman roolin tekevät onnistuivat jopa huijaamaan tällaista kokenutta teatterikatsojaa, kiitoksissa ihmettelin hetken että missä loput tyypit ovat! Ilmeisesti niin erilaisia roolihahmoja rakennettu lavalle, että en meinannut uskoa samojen näyttelijöiden olevan kaikkien takana.

Orkesteri, eli kapellimestari Mari Kätkä harmonikassa, Esko Grundström kontrabassossa ja kanteleissa, Markku Luuppala huilussa, klarinetissa, bassoklarinerissa ja saksofoneissa sekä Sara Puljula lyömäsoittimissa ja kontrabassossa, on näyttämöllä tapahtumien keskipisteessä omassa kopissaan. Minusta on aina mahtavaa, että soittajat ovat lavalla, ja tässä esityksessä se toimii erityisen kivasti. Orkesterin menoa on hauska seurata varsinkin vauhdikkaampien biisien kohdalla, ja totta kai on myös ilo kuunnella kuinka musiikki herää eloon heidän käsissään. Fageruddin sävellys on, kuten jo todettu, monipuolista ja rytmikästä, ja hyvällä rytmillä orkesteri soittaakin, niin nopeat kappaleet kuin herkemmätkin melodiat. Olisi ollut kiva, jos käsiohjelmassa olisi ollut laulujen nimet, mutta onneksi siinä on tehtäviä, joten ei harmita yhtään. Sanasokkelo on ihan paras!

ReeaRuu on suloinen, hauska, lohdullinen, surullinen ja valloittava esitys, sen tarina saa nauramaan ja liikuttumaan. Musikaali käsittelee rankkoja ja isoja aiheita, ja tekee sen tavalla, joka tarjoaa kosketuspintaa niin lapsikatsojille kuin aikuisillekin. Varmasti osittain eri asiat saavat eri-ikäiset yleisön jäsenet nauramaan ja liikuttumaan, mutta samat tunteet ja kysymykset käydään enemmän tai vähemmän läpi. ReeaRuu ei peittele menetyksen tuskaa tai lapsen surua, vaan tarjoaa rinnalle huumoria ja lohtua, jotta kokemus ei ole liian surullinen. Lopussa suru helpottuu ja sen oheen vahvaksi nousevat toivo, ilo ja lämpö. ReeaRuussa parasta on sen herkkyys ja kauneus, ja toisaalta hulvattomuus ja höpsöys. Ihana, kaunis, viisas musikaali. Lempeä, lohduttava ja rauhoittava. Tämä jättää hymyilemään ja pohtimaan, naureskelemaan ja haikeaksi. Taitava toteutus, jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa ja jättää jäljen.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos KOM-teatteri!