Paha äitipuoli @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Tarmo Valmela

Lahden kaupunginteatterissa 3.3. ensi-iltansa saanut Paha äitipuoli kertoo Sarista (Anna Pitkämäki) ja Otsosta (Mikko Pörhölä), jotka rakastuvat ja päättävät muuttaa yhteen. Mutta sepäs ei olekaan niin yksin kertaista - molemmilla on nimittäin tytär. Sarin Roosa (Miina Penttinen) ja Otson Rosa (Santra Juoperi) suhtautuvat molemmat yhteenmuuttoon ja uusperheen perustamiseen omalla tavallaan. Myös Sarin äiti Mirjam (Lumikki Väinämö) ja Rosan äiti Agneta (Raisa Vattulainen) haluavat sanoa mielipiteensä muuttuneesta perhejärjestelystä.

Ai että, tämä on ihan mahtava! Tosi paljon hauskoja juttuja, fiksusti tehtyä huumoria ja tunnistettavia tilanteita, joille on helppo nauraa. Tarinaan sisältyvä hauskuus saa yleisössä aikaan remakoita naurunpuuskia ja huvittunutta hymyilyä sekä innostunutta kuiskuttelua vieruskaverille. Ja vaikka tämä onkin superhauska, on tarinassa paljon ajankohtaisia ja tärkeitä juttuja perheestä, rakkaudesta, ihmisten välisistä suhteista ja uusiin asioihin sopeutumisesta. Tarina etenee sujuvasti, alun haparoinnin ja totuttelun jälkeen Otson ja Sarin uusioperheessä alkaa arki sujumaan. Pidin erityisesti metsäretki-hei me muutetaan yhteen-kohtauksesta, Rosan bileisiinlähtemiskohtauksesta, Rosa ja Roosa syövät sohvalla suklaata-kohtauksesta, auton ovien avaamisesta ja avainten antamisesta, ruokasodasta, sekä siitä, miten alussa vallitseva jännittynyt ja varovainen tunnelma pikku hiljaa väistyi arkisen perhe-elämän tieltä. Myös Roosan videoprojekti siitä, mitä tarkoittaa perhe, on oikein hyvä osa esitystä.

Mainitaan ensimmäiseksi loistavat Roosan ja Rosan nuoret näyttelijät. Miina Penttinen ja Santra Juoperi tekevät hahmoistaan tunnistettavia ja uskottavia nuoria, jotka ovat kovin erilaisia vaikkakin melkein samannimisiä. Miina Penttisen Roosa huolehtii siitä, miten ilmastonmuutos tapahtuu, miten maailmassa on katastrofeja ja miten kukaan ei tunnu välittävän. Roosa haluaa tutustua Rosaan, on innoissan uudesta perheestään ja avaa tärkeän suklaarasian tarjotakseen siitä Rosalle. Penttinen tekee roolin sopivalla annoksella sinisilmäisyyttä ja tarkkanäköisyyttä, 13-vuotias Roosa on samaan aikaan sekä lapsi että nuori, joka tarkkailee maailmaa ja teke havainnoista omat johtopäätöksensä ikäisekseen kypsällä tavalla.

Santra Juoperin Rosasta tykkäsin esityksen hahmoista kaikista eniten. Huippuhyvä kapinoiva teini, joka ei todellakaan halua mitään isänsä tyttöystävää tai tämän lasta omaan kotiinsa, eikä kyllä omaa huonettakaan pitäisi joutua jakamaan tai keskustelua aloittamaan. Rosa tahtoo meikata, käydä kaupungilla, ostella kalliita takkeja ja säilyttää yksityisyytensä vaikka talossa asuu kaksi uutta ihmistä. Siinä ei pitäisi kenelläkään olla valittamista. Santra Juoperi tavoittaa hienosti Rosan sielunelämän ja tekee hahmosta samastuttavan ja tunnistettavan. Vaikka kaikki eivät olisikaan ihan yhtä räiskähteleviä persoonia, on jokainen varmasti tavannut suoraa puhetta ja toimintaa arvostavan, vahvat mielipiteet omaavan teinin. Juoperi tuo mainiosti esiin myös Rosan kasvun hiukan itsekkäästä tyypistä, joka ei halua hyväksyä muutosta, mukavaksi ja rohkeaksi tytöksi, joka on valmis puolustamaan uutta perhettään.

Oikein hyviä ovat myös Anna Pitkämäki ja Mikko Pörhölä Sarina ja Otsona. He ovat sopivan erilaisia mutta tarpeeksi samanlaisia sopiakseen yhteen ja luodakseen uuden perheen. Sari jaksaa taistella sen puolesta, että kaikki tulisivat toimeen ja olisivat onnellisia. Otso tukee Saria ja yrittää samalla tehdä työjuttujaan keskittyneen näköisenä. Alkuhuuman jälkeen molemmat joutuvat kuitenkin kohtaamaan todellisuuden - omaa lastaan tulee puolustettua helpommin kuin puolison lasta, kasvatukselliset arvot törmäävät toisiinsa, kaikki ei olekaan niin helppoa kuin toivoisi. Sekä Pitkämäki että Pörhölä saavat hahmoihinsa sopivasti rakkautta ja turhautuneisuutta, iloa ja surua sekä innostusta ja pettymystä. Raisa Vattulaisen Agneta ja Lumikki Väinämön Mirjam täydentävät hahmokavalkadia onnistuneesti ja molemmissa hahmoissa on paljon hyvää.

Suosittelen tätä oikein kovasti kaikille! Sopii varmasti niin nuorille, nuorten vanhemmille kuin isovanhemmillekin ja kaikille siltä väliltä. Paljon saa nauraa, mutta paljon saa myös ajatella. Ei perhe ole mikään yksinkertainen juttu, ei sen jälkeen kun sitä yhdistellään ja väännellään ja käännellään. Pitää miettiä, ketkä kaikki ovat minun perhettäni ja kenen kaikkien perheeseen minä mahda kuulua. Mikä sen määrittelee? Mitäs, jos en haluakaan liittyä tähän perheeseen? Tärkeitä kysymyksiä, jotka heräävät loistavan huumorin sekä mainioiden näyttelijöiden ja tekstin ansiosta kuin itsestään. Ei esityksen aikan paljoa ehdi miettimään, kun juonta seuraa niin tarkasti, mutta katsomosta lähtiessä jo pohtii, mitähän itse ajattelisi jos omaan perheeseen ilmestyisi äkkiä uusia tyyppejä?

Kiitoksia paljon Lahden kaupunginteatteri ja esityksen tekijäporukka, olipa mainio!