Beta (Anders Vacklin, Aki Parhamaa)

Luin kirjan ennakkokappaleena, kiitos Tammi!

Beta aloittaa Sensored Reality-trilogian.

Eletään vuotta 2117 ja 16-vuotias Minako, tai Bug, kuten häntä kutsutaan, on muuttanut Meri-Tokiosta Helsingin kaupunkisaarelle äitinsä kanssa isänsä kuoltua. Videopelien mekaksi muodostunut entinen Helsinki on Bugille unelmien täyttymys, sillä hän viihtyy pelien parissa paremmin kuin hyvin, mutta koulussa ei niinkään. Varsinkin kun koulunkäynti uudessa lukiossa ottaa harppauksen väärään suuntaan heti ensimmäisenä päivänä ja Bugilla on täysi työ vältellä juuri löytämäänsä vihollista koulun käytävillä. Muuta ajateltavaa tuo uusi, aivan erilainen peli kuin mikään muu. Sensored Reality-nimisen pelipuvun avulla pelaaja hyppää pelin maailmaan itse, ohjaa peliä vartalollaan eikä tarvitse ohjaimia tai näyttöjä. Ja Bug kutsutaan tämän pelin beetatestaajaksi. Mikäs sen hienompaa! Ninjapeli vie Bugin mukanaan, opettaa hänelle uusia taitoja ja tekee elämästä kiinnostavampaa, vaativampaa ja hauskempaa, kunnes virtuaalitodellisuus yhtäkkiä onkin todellisuutta. Äkkiä ninjataitoja, taistelemista, mielenhallintaa ja kurinalaisuutta vaaditaankin ihan oikeasti, sillä muuten seuraukset voivat olla kammottavat.

Minä en varsinaisesti ole ihan kirjan kohderyhmää, sillä videopelikokemukseni rajoittuvat lähinnä Mario Kartiin ja erilaisiin urheilupeleihin, mutta eipä se haitannut ollenkaan. Tarina vie mukanaan ja vakuuttava miljöö pitää keskittymisen tiukasti tekstissä. Helsinki vuonna 2117, ilmastonmuutoksen seuraukset, nousevalta merivedeltä suojatut rakennukset, kansainväliset pelifirmat, vesibussit ja -skootterit ja merislummit sekä kaikenlainen uusi tekniikka, älyseinät ja tekoälyavustajat on kirjoitettu tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Maiseman pystyy kuvittelemaan päässään ja melkein jo haistaa meriveden ja viherkaasun. Iso plussa siis miljöökuvauksesta, elävän ja todellisen tuntuista, kiinnostavaa ja tunnistettavaa, sillä jos tuntee Helsinkiä edes jonkin verran, tuttuja paikannimiä viljellään tarinan edetessä ja kirjan maailma hahmottuu. Vielä isompi plussa kaikenlaisille videopelijutuille, huolellisesti selitetty kaikki tärkeimmät peliasiat ja luotu videopeleistä aivan oma maailmansa, varsinkin Sensored Realityn myötä. Superkiinnostavaa, tuollainen pelipuku olisi hieno juttu! Tai ehkä ei kuitenkaan, se kun osoittautuu vaaralliseksi.

Juoni etenee osin varsin vauhdikkaasti, osin hitaammin, tarina on selkeä ja sujuva ja sitä on mukava lukea. Toiminta on kirjoitettu oikein hyvin, tunnelma välittyy selvästi ja Bugin ajatukset tulevat selkeästi esiin. Päähenkilönä Bug on tosi hyvä, hän tekee asioita sekä oikein että väärin, suhtautuu uuteen kotipaikkaansa asiaankuuluvalla uteliaisuudella ja epäilyllä ja on videopeli-intoilussaan ja asiantuntemuksessaan vakuuttava ja valloittava. Bugista paljastuu tarinan edetessä paljon kaikenlaista, ja hänestä on helppo pitää, vaikka kaikesta ei olisikaan samaa mieltä. Oikein odotan, mitä kaikkea Bugille tapahtuu ja mitä kaikkea hän saa selville trilogian seuraavissa osissa. Aineksia on ainakin vaikka ja mihin, niin mielenkiintoiseen ja kutkuttavaan kohtaan sarjan ensimmäinen osa tarinan päätti.

Muista hahmoista mainittakoon Cosmo, josta paljastuu iso salaisuus. Hurmaavan oloinen tyyppi, joka vaikuttaa kujeilevalta ja hauskalta, vaikka hänessä on vakavampikin puoli. Bugin äiti Siiri on ihana hahmo, lempeä ja mukava, iloinen nainen, joka työskentelee pelialalla ja on työssään mitä ilmeisemmin hyvä, vai onkohan sittenkään. Vähän epäilyttää tämän ekan kirjan jälkeen. Mustan vyön karateka Jade on mainio hahmo, hän meinaa tarinan alussa jäädä vähän etäiseksi ja pelkästään ylimieliseksi kiusaajaksi, mutta Jadeenkin tutustutaan tarinan edetessä. Videopeliosastolla pelejä myyvä Alvar on kiva hahmo myös, vähän nössö mutta tosipaikan tullen Alvaristakin löytyy rohkeutta. Kaiken kaikkiaan oikein hyvä hahmogalleria, monenlaisia ihmisiä, joista kaikista löytyy yksityiskohtia ja historiaa, osan kohdalla ne tulevat tarinassa enemmän esiin, osan kohdalla vähemmän. Odotan innolla myös muiden hahmojen jatkoa, katsotaan mitä seikkailuja heillekin kirjoitetaan siis.

Varsin mainio trilogian startti siis! Mukaansatempaava tarina, hyvä juoni, kekseliäs ja uskottava miljöö ja hyvin kuvaillut paikat ja tapahtumat sekä onnistuneesti kirjoitetut hahmot vievät tarinaa eteenpäin sujuvasti ja luontevasti. Tätä on kiva lukea, vastaan ei tule ihmeellisiä kohtia tai epäloogisia sattumia, vaan kaikelle tuntuu olevan selitys, ennemmin tai myöhemmin. Kirja loppuu juuri sopivasti niin, että se jättää odottamaan jatkoa, mutta onneksi sentään siten, ettei ihan malttamattomana yritä keksiä päässään mahdollisia jatko-osia. Varmasti tulee mielenkiintoisia käänteitä ja jännitystä sekä videopelimaailmaa olemaan seuraavassakin osassa, ehkäpä myös vähän enemmän ihmissuhteita, koulunkäyntiä ja vielä lisää hahmoihin tutustumista. Niitä jäin siis hieman kaipaamaan, mutta meinasin myös unohtaa, että tämähän on sarjan ensimmäinen osa, eli kaiken ei tarvitse tapahtua heti. Jatkoa odotellessa!

Virkavalta @ Riihimäen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!

kuvat © Aki Loponen / Pictuner Oy

On vuosi 2028 ja poliisiksi pääsee pikakoulutuksella. Maailma on muuttunut, mutta sen tunnistaa kyllä. Ihmiset riehuvat, ryöstelevät, elävät monenlaisia elämiä ja turvautuvat poliisiin kuka missäkin asiassa. Riihimäen Teatterissa tutustutaan tähän tulevaisuuskuvaan Virkavalta-nimisessä esityksessä, joka on kunnianosoitus vanhalle kunnon poliisille.

Ensimmäiseksi kehuja Sari Paljakan lavastukselle, paperitöitä pursuileva poliisiasema, kolkko keskustamaisema ja särisevä portti sekä sen takana avautuva luontokuvaus näyttävät oikein hienoilta ja muuntuvat toimivasti esityksen tunnelman mukaan. Susanna Suurlan pukusuunnittelussa tulee hyvin esiin eri ihmisten elämäntilanne ja asema yhteiskunnassa. Joku kulkee likaisessa, vanhassa takissa, joku poliisin asussa, joku kalliissa vaatekokonaisuudessa ja joku scifi-henkisessä univormussa. Piia Peltola sekä työryhmä ovat tehneet paikoin varsin näppärän tekstin, joka herättää henkiin niin huumoria kuin dystopiamaisia kohtauksia. Poliisin ja tavallisten kansalaisten vastakkainasettelu sekä ihmisten erilaiset salaisuudet ja ajatukset tulevat hyvin esiin, samoin se, miltä tulevaisuus ehkä voisi näyttää.

Näyttelijät ovat huippuiskussa, kuten Riihimäellä aina. Jonnakaisa Riston poliisiharjoittelija Kaisa ja vanhempi poliisi Korhonen (Jouko Puolanto) muodostavat tasavahvan parin, joista toinen on sitä mieltä, että hommat hoidetaan kuten ne on aina hoidettu ja toinen taas innokkaasti haluaa toteuttaa poliisioppejaan käytännössä, palvella asiakkaita ja vastata puheluihin eikä aina vain siivota putkia. Maija Siljanderin Englannista entiseen kotimaahansa lomailemaan saapunut nainen joutuu yllättävään tilanteeseen, kun passin hankkiminen onkin aikaa vievä juttu eikä ilman henkilöllisyystodistusta meinaa päästä edes poliisiasemalta ulos. Siljander näyttelee hienosti kohtaukset, joissa hänen hahmonsa joutuu tuntemattomiin tilanteisiin, joista pitää sitten yrittää selviytyä. Katja Peacockin hiljainen paperisilppua poliisiasemalta varasteleva ja sillan alla yönsä viettävä hahmo on mainiosti rakennettu. Riihimäen Nuorisoteatterin Matias Löfberg, Alli Paajanen ja Julia Tanhula toimivat esityksessä avustajina ja nuoriso tuo lavalle hyvän kavalkadin hahmoja.

Ihan ei iskenyt minuun tämä, vaikka idea on hyvä ja toteutuskin selvästi taidolla ja ajatuksella tehty. Paljon hyvää esityksessä kyllä on, mutta joku pieni juttu jäi puuttumaan. Hieman sekavahko tai kiireisesti etenemä tämä ehkä oli, esitys kestää vain reilun tunnin siis, eli osaa kohtauksista olisi voinut vähän venyttää. Toki kaikesta ei voi pitää, eli osa varmasti tähän ihastuu. Kyllä tämä minutkin herätti ajattelemaan, miten vaativaa ja raskasta poliisin työ on. Ja varsinkin nykymaailmassa, vaikka se hankalalta näytti tässä tulevaisuudenvisiossakin. Kaikenlaisia ihmisiä tulee poliisintyössä vastaan, ja minä en ainakaan itse uskaltaisi ihan kaikkia poliisin kohtaamisia kokea. Hieno ammattikunta ja mahtava ammatti, joka ei tosin minulle sopisi.

Kokonaisuutena ei siis ihan minun makuuni, mutta ehdottomasti oikein hyvin toteutettu ja esitetty näytelmä. Näyttelijät ja heidän hahmonsa ovat mainioita ja hahmojen keskinäiset vaikutukset ja suhteet on tuotu näyttämölle toimivasti. Lavastus ja puvustus onnistuvat hyvin ja luovat yhdessä tekstin kanssa kolkon ja hieman luoltaantyöntävän tulevaisuudennäkymän. Monia hyviä kohtauksia ja ajatuksia, varsinkin yleisön pieni huomioiminen odotushuoneen asiakkaina ja näyttelijöiden kulkeminen katsomossa ovat hyvä lisä esitykseen. Hyytävähkö näkemys siitä, mitä tapahtuisi, jos julkinen sektori romahtaisi ja tulevaisuus olisi tällainen. Herättää ajattelemaan, että toivottavasti ei ole.

Paha äitipuoli @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Tarmo Valmela

Lahden kaupunginteatterissa 3.3. ensi-iltansa saanut Paha äitipuoli kertoo Sarista (Anna Pitkämäki) ja Otsosta (Mikko Pörhölä), jotka rakastuvat ja päättävät muuttaa yhteen. Mutta sepäs ei olekaan niin yksin kertaista - molemmilla on nimittäin tytär. Sarin Roosa (Miina Penttinen) ja Otson Rosa (Santra Juoperi) suhtautuvat molemmat yhteenmuuttoon ja uusperheen perustamiseen omalla tavallaan. Myös Sarin äiti Mirjam (Lumikki Väinämö) ja Rosan äiti Agneta (Raisa Vattulainen) haluavat sanoa mielipiteensä muuttuneesta perhejärjestelystä.

Ai että, tämä on ihan mahtava! Tosi paljon hauskoja juttuja, fiksusti tehtyä huumoria ja tunnistettavia tilanteita, joille on helppo nauraa. Tarinaan sisältyvä hauskuus saa yleisössä aikaan remakoita naurunpuuskia ja huvittunutta hymyilyä sekä innostunutta kuiskuttelua vieruskaverille. Ja vaikka tämä onkin superhauska, on tarinassa paljon ajankohtaisia ja tärkeitä juttuja perheestä, rakkaudesta, ihmisten välisistä suhteista ja uusiin asioihin sopeutumisesta. Tarina etenee sujuvasti, alun haparoinnin ja totuttelun jälkeen Otson ja Sarin uusioperheessä alkaa arki sujumaan. Pidin erityisesti metsäretki-hei me muutetaan yhteen-kohtauksesta, Rosan bileisiinlähtemiskohtauksesta, Rosa ja Roosa syövät sohvalla suklaata-kohtauksesta, auton ovien avaamisesta ja avainten antamisesta, ruokasodasta, sekä siitä, miten alussa vallitseva jännittynyt ja varovainen tunnelma pikku hiljaa väistyi arkisen perhe-elämän tieltä. Myös Roosan videoprojekti siitä, mitä tarkoittaa perhe, on oikein hyvä osa esitystä.

Mainitaan ensimmäiseksi loistavat Roosan ja Rosan nuoret näyttelijät. Miina Penttinen ja Santra Juoperi tekevät hahmoistaan tunnistettavia ja uskottavia nuoria, jotka ovat kovin erilaisia vaikkakin melkein samannimisiä. Miina Penttisen Roosa huolehtii siitä, miten ilmastonmuutos tapahtuu, miten maailmassa on katastrofeja ja miten kukaan ei tunnu välittävän. Roosa haluaa tutustua Rosaan, on innoissan uudesta perheestään ja avaa tärkeän suklaarasian tarjotakseen siitä Rosalle. Penttinen tekee roolin sopivalla annoksella sinisilmäisyyttä ja tarkkanäköisyyttä, 13-vuotias Roosa on samaan aikaan sekä lapsi että nuori, joka tarkkailee maailmaa ja teke havainnoista omat johtopäätöksensä ikäisekseen kypsällä tavalla.

Santra Juoperin Rosasta tykkäsin esityksen hahmoista kaikista eniten. Huippuhyvä kapinoiva teini, joka ei todellakaan halua mitään isänsä tyttöystävää tai tämän lasta omaan kotiinsa, eikä kyllä omaa huonettakaan pitäisi joutua jakamaan tai keskustelua aloittamaan. Rosa tahtoo meikata, käydä kaupungilla, ostella kalliita takkeja ja säilyttää yksityisyytensä vaikka talossa asuu kaksi uutta ihmistä. Siinä ei pitäisi kenelläkään olla valittamista. Santra Juoperi tavoittaa hienosti Rosan sielunelämän ja tekee hahmosta samastuttavan ja tunnistettavan. Vaikka kaikki eivät olisikaan ihan yhtä räiskähteleviä persoonia, on jokainen varmasti tavannut suoraa puhetta ja toimintaa arvostavan, vahvat mielipiteet omaavan teinin. Juoperi tuo mainiosti esiin myös Rosan kasvun hiukan itsekkäästä tyypistä, joka ei halua hyväksyä muutosta, mukavaksi ja rohkeaksi tytöksi, joka on valmis puolustamaan uutta perhettään.

Oikein hyviä ovat myös Anna Pitkämäki ja Mikko Pörhölä Sarina ja Otsona. He ovat sopivan erilaisia mutta tarpeeksi samanlaisia sopiakseen yhteen ja luodakseen uuden perheen. Sari jaksaa taistella sen puolesta, että kaikki tulisivat toimeen ja olisivat onnellisia. Otso tukee Saria ja yrittää samalla tehdä työjuttujaan keskittyneen näköisenä. Alkuhuuman jälkeen molemmat joutuvat kuitenkin kohtaamaan todellisuuden - omaa lastaan tulee puolustettua helpommin kuin puolison lasta, kasvatukselliset arvot törmäävät toisiinsa, kaikki ei olekaan niin helppoa kuin toivoisi. Sekä Pitkämäki että Pörhölä saavat hahmoihinsa sopivasti rakkautta ja turhautuneisuutta, iloa ja surua sekä innostusta ja pettymystä. Raisa Vattulaisen Agneta ja Lumikki Väinämön Mirjam täydentävät hahmokavalkadia onnistuneesti ja molemmissa hahmoissa on paljon hyvää.

Suosittelen tätä oikein kovasti kaikille! Sopii varmasti niin nuorille, nuorten vanhemmille kuin isovanhemmillekin ja kaikille siltä väliltä. Paljon saa nauraa, mutta paljon saa myös ajatella. Ei perhe ole mikään yksinkertainen juttu, ei sen jälkeen kun sitä yhdistellään ja väännellään ja käännellään. Pitää miettiä, ketkä kaikki ovat minun perhettäni ja kenen kaikkien perheeseen minä mahda kuulua. Mikä sen määrittelee? Mitäs, jos en haluakaan liittyä tähän perheeseen? Tärkeitä kysymyksiä, jotka heräävät loistavan huumorin sekä mainioiden näyttelijöiden ja tekstin ansiosta kuin itsestään. Ei esityksen aikan paljoa ehdi miettimään, kun juonta seuraa niin tarkasti, mutta katsomosta lähtiessä jo pohtii, mitähän itse ajattelisi jos omaan perheeseen ilmestyisi äkkiä uusia tyyppejä?

Kiitoksia paljon Lahden kaupunginteatteri ja esityksen tekijäporukka, olipa mainio!

Ford Fiesta @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat Kapina Productions

Keski-Uudenmaan Teatterin tanssiteatteriteos Ford Fiesta sai kantaesityksensä Krapin Pajalla 16.3.

Tanssia, musiikkia, tekstiä ja liikettä yhdistelevä Ford Fiesta tutkii, mitä yhteistä on autoilla ja parisuhteilla vai onko mitään. Näyttämöllä nähdään tanssijat/näyttelijät Jari Hämäläinen, Elina Varjomäki ja muusikko Lauri Hongisto. Sekä tietenkin auto, Ford Fiesta, joka ei tahdo lähteä käyntiin eikä päällekään mene kuin peruutusvaihde. Mites siitä sitten päästään eteenpäin? Entäpä parisuhteessa, mitäs jos siinäkin on pakki päällä?

Hauskoja juttuja, tässä esimerkiksi soitettiin jakoavaimia ja ilmeisesti jotain toisiakin autojuttuja. Valaistuksella tehtiin toimivia ratkaisuja, puvustuksessa oli otettu punaista ja mustaa valtaväreiksi kahdelle tanssijalle, muusikolla oli valkoista ja mustaa. Pidin erityisesti auton konepellin pamauttelusta, vauhdikkaimmista koreografioista, lauluista ja musiikista sekä esityksen dialogista. Vähän enemmän odotin tanssia, mutta ihan hyvä, että musiikille ja puheelle oli jätetty liikkeeltä tilaa, jolloin esityksessä oli vähän kaikille kaikkea. Krapin Pajan istumajärjestelystä (tasainen lattia, pöydät ja tuolit) johtuen ihan kaikkea lavalla tehtävää ei näe takarivistä, mutta kun esiintyjät seisovat/istuvat, he näkyvät jokaiselle istumapaikalle.

Paljon hyviä kohtauksia, kuten teini-ikäisten rakkaudentunnustuksen vaikeus, väärin kuullut/sanotut "Mä tiedän naisista/miehistä kaiken." "Mitä?" "Mä tiedän autoista kaiken.", loppukohtaus ja kahdesti toistuva paniikki siitä, kun ei mene kuin pakki päälle eikä kotia kohti ajamisesta tule mitään. Autoiluun on löydetty kiinnostava ja nokkela näkökulma, tosin innokkaampiin autofaneihin kuin minuun tämä luultavasti iskee vielä paremmin. Tosin autohaaveet kyllä alkoivat heräillä siinä vaiheessa, kun lavalla lueteltiin omia vanhoja autoja ja niiden ominaisuuksia. Parisuhdetta puidaan myös sopivan pohdiskelevalla otteella, liike ja musiikki välittävät suurimman osan, mutta teksti tukee ajatuksia onnistuneesti. Oikein hieno konsepti koko esitys, arkiset aiheet nousevat tässä hienosti tanssin ja muun avulla polttaviksi kysymyksiksi, autoilu, parisuhde ja niiden mahdollinen yhteys herättävät yleisössä naurahduksia ja ajatuksia, ja saavat tunnistamaan asioita omastakin elämästä.

Mainio ja kiinnostava, kompakti esitys (kesto n. 50min, siinä ehtii kuulkaa hyvin käydä läpi niin autoilun kuin parisuhteenkin tärkeimmät jutut). Taitavia ihmisiä on hauska katsoa lavalla ja plussaa siitä, että muusikko Lauri Hongisto on esityksessä näin tärkeässä osassa eikä musiikki tule vain nauhalta. Kiva myös, että esityksessä on käytetty niin monia teatterin elementtejä, ja ne täydentävätkin toisiaan hienosti. Liike aloittaa tarinan, teksti jatkaa siitä, sitten musiikki alkaa ja pistetään tanssi pyörimään. Monipuolisia koreografioita ja nokkela ote tarinaan. Ohjaaja Lija Fischer on tehnyt hyvää työtä koreografien (Hämäläinen ja Varjomäki) sekä musiikista vastaavan Hongiston kanssa. Tuloksena on valloittava, hauska ja fiksu esitys, joka tutkii aiheitaan kiinnostavasta näkökulmasta.

Ja huom huom! Keski-Uudenmaan Teatteri täyttää tänä vuonna 20 vuotta ja tarjoaa teatterin juhlavuoden ajan kaikille 1998 syntyneille teatterielämyksiä veloituksetta.

Ehkä kaikki menee hyvin @ Teatteri Vanha Juko

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Vanha Juko!

kuvat © Jarno Keski-Jylhä

Teatteri Vanha Jukossa sai 28.2. kantaesityksensä Juho Gröndahlin kirjoittama Ehkä kaikki menee hyvin. Esityksessä pohditaan sitä, millainen maailma olisi, jos väkivaltaa ei käytettäisi. Miksi aseet kädessä poukkoilevia sankareita ihaillaan, vaikka väkivaltaa pidetään pahana asiana? Miksi aseista ei luovuttaisi? Miten se sitten vaikuttaisi? Lavalla on kaksi näyttelijää, Markus Karekallas ja Jarkko Mikkola. He näyttelevät monia rooleja, esimerkiksi Sokratesta, taistelevia metsoja, örkkiä ja Kullervoa.

Ensiviikolla minulla on edessä filosofian ylioppilaskirjoitukset, joten tämä Sokrates-teema sopi hyvin siltä kannalta. Tulipa esityksessä myös Platonin luolavertaus, ja väkivaltaa ja aseitakin pohdittiin varsin filosofisessa mielessä. Tämähän kävi siis melkeinpä yo-kertauksena! Hyvä niin. Paljon ajatuksia heräsi, väkivaltaisuudesta, aseista, taisteluiden siisteydestä ja siitä, kuinka paljon väkivaltaa kaikissa kirjoissa, teatterissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa oikein onkaan. Ja kyllähän vauhdikkaat taistelukohtaukset, paha saa palkkansa-jutut ja muu väkivaltaisuus kiehtoo, en kiellä sitä. Mutta mitä jos viihteessä ei olisi väkivaltaa? Ei murhia, ei taisteluita, ei pahoinpitelyitä. Vain puhumalla selvitettyjä riitoja, asianmukaisia rangaistuksia ja parempia ratkaisuja. Eikö siihen muka pystyttäisi?

Tässä mainittiin muuten se, että jos lattialle rajaa neliön, niin huoneessa olevan kissan on "pakko" mennä siihen. Ainakin jossain vaiheessa siis. Testasin tätä meidän tallikissoilla, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään neliön suuntaan. Ehkäpä ne nyt kököttävät siellä neliössä sitten kun en ole näkemässä. Esityksessä pointti ei toki ollut kissoissa, vaan siinä, että sama juttu on ihmisellä ja aseella. Jos näyttämöllä on ase, sillä varmasti ammutaan jossain vaiheessa esitystä. Ja laajemmin - jos ihmisellä on ase, hän kyllä ampuu sillä, ennemmin tai myöhemmin. Ei hän ehkä pahaa tarkoita, kenties ampuu vaikka tölkkejä tarkkuutta harjoitellekseen, mutta silti. Jos asetta ei olisi, mitä sitten? Mikä olisi vaihtoehtoinen ratkaisu väkivallalle?

Markus Karekallas ja Jarkko Mikkola tekevät oikein hyvää työtä, pidin erityisesti kohtauksesta, jossa Karekallas esittää montaa klassikkohahmoa, jotka lukevat pienen pätkän eri kirjoista, esimerkiksi Kullervosta ja Sotilaspoika-runosta kuullaan katkelma. Mikkolan hahmo sitten tutustuu näihin tarinoihin. Pidempiäkin juttuja olisivat nämä kirjoista tutut hahmot voineet lukea. Hyvä on myös kituvan linnun päiviltä päästäminen ja taistelevien metsojen muutamat kohtaukset. Pidin myös esityksen lopusta, hienosti syttyivät kattoon monet pienet valot ja discopallo pyöri. Hienolta näytti örkkipuvustus ja hobittikin lavalla nähtiin, ja varsin uljas ratsu oli eräällä hahmolla myös. Monta tyyppiä lavalla pyörii, ja muutamassa kohdassa juoni oli hieman irrallinen, kun hypättiin paikasta toiseen. Esitys on tosin "väkivallattomia kohtauksia rauhan ajan Suomesta" alaotsikoltaan, eli yhtä isoa tarinaa ei ollut vaan monta pienempää, eikä juonen tarvitsekaan ihan suoraan kulkea.

Mielenkiintoinen esitys ja tärkeä aihe, sillä väkivallan poistaminen maailmasta olisi totta kai ihan tosi hieno juttu. Vaikka se ei tämän esityksen avulla toteutuisikaan, niin ainakin minut se herätti ajattelemaan, että mitäpä jos tämä joskus olisi totta? Jos joskus olisi maailma, jossa ei ensimmäiseksi oltaisi nyrkit pystyssä ja sotaan lähdössä. Sehän vasta olisi hieno juttu. Mainiota näyttelijäntyötä, hauskoja kohtia, hyviä hahmoja ja hyvä teksti. Simo Saukkolan valosuunnittelulle ja Janne Louhelaisen äänisuunnittelulle kiitokset myös, toimivat hienosti. Oikein hyvä esitys, se on aina mahtavaa kun jokin näyttämöllä nähty herättää ajatuksia, ja tämä kyllä teki niin monessa kohtaa.

Taru sormusten herrasta @ Turun kaupunginteatteri

kuvat Otto-Ville Väätäinen

Turun kaupunginteatterissa sai 15.2. ensi-iltansa varsinainen fantasiaspektaakkeli Taru sormusten herrasta. Minähän en ole nähnyt tätä elokuvana enkä ole kirjaakaan lukenut, Hobitti-leffat olen sentään kaikki katsonut! Tarinasta ei siis ollut muuta hajua kuin se, että joku hobitti lähtee viemään jotain sormusta johonkin. No, selvisi, että hobitti on Frodo (Stefan Karlsson) joka lähtee viemään mahtisormuksista mahtavinta, Sormusten sormusta Mordoriin Tuomiovuorelle tuhotakseen sen lopullisesti. Sormusta tavoittelevat monet tyypit, esimerkiksi Klonkku (Miska Kaukonen, stuntti Jaakko Hutchings) ja itse asiassa kyllä melkein kaikki, jotka sormuksen tielle sattuvat, sillä sormuksella on voimia, joilla se houkuttelee kenet tahansa valtaansa. Sormuksen matkaa turvaamaan valitaan Sormuksen saattue, johon kuuluvat Frodon lisäksi hobitit Sam (Hannes Suominen), Pippin (Markus Riuttu) ja Merri (Teemu Aromaa), ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi), velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen) ja haltia Legolas (Olli Rahkonen). Matka Mordoriin on täynnä seikkailuita ja vaaroja, kun vastaan tulee niin örkkejä, mustia ratsastajia kuin enttejä ja peikkokin.

Huh huh sentään! Tähän on kyllä panostettu valtavasti, lavastus (Teemu Loikas), puvustus (Pirjo Liiri-Majava), taistelukoreografiat (Oula Kitti), valosuunnittelu (Janne Teivainen), pyrotekniikka (Tero Aalto, Taina Möysä, Ilkka Stolt), naamiointi (Minna Pilvinen) ja ohjaus (Mikko Kouki) sekä kaikki muut teatterin osastot esityksen taustalla ovat tehneet loistavaa työtä. Ja näyttämöihmisille kiitosta myös, varmasti tosi tarkkaa ja kiireistä siirrellä lavasteita melkein neljän tunnin ajan! Neljään tuntiin mahtuu kaksi väliaikaa, joille ei kyllä meinaa malttaa edes lähteä, niin tiukasti tarinaan imeytyy mukaan ensimmäisten hetkien aikana. Koska moni ihminen on halunnut nähdä tämän, on Taru sormusten herrasta myynyt todella hyvin, joten mekin istuimme kaikista viimeisimmällä rivillä, eli parvella keskellä. Hyvin sieltä kyllä kokonaisuuden näki, kaiken kuuli ja tarinaa oli helppo seurata, mutta yksityiskohtia ei tietenkään erotttanut, ja näyttämöä reunustava kaari (puolikas sormus) peitti välillä näkymiä. Kyllä muuten tuntuivat loppupuolen pyrot kuumina ihan tuonne vikalle riville asti, mitenhän ne lähempänä lavaa sittten kärventävät?

Hahmoista minulla ei niin ollut ennakko-odotuksia, toki osa porukasta pyörii Hobitti-leffoissa mukana, mutta koska en ole mikään Tolkien-tietäjä en oiken osannut sanoa, olivatko nämä nyt samanlaisia vai erilaisia tyyppejä kuin kirjoissa/elokuvissa. Orlando Bloomin Legolas on minulle tosin jäänyt mieleen. Legolaksella ei tässä esityksessä ole niin isoa roolia, mutta Olli Rahkonen hoitaa homman kunnialla kotiin. Klonkun muistan myös leffoista, ja täytyy sanoa, että ihan mahtavan roolin tekee Miska Kaukonen! Ai että sentään millainen hahmo Klonkku on, ja Kaukonen tekee tästä omituisesta tyypistä vastenmielisen mutta hurmaavan, pelottavan mutta säälittävän ja viekkaan mutta ystävällisen. Hienoa roolityötä! Hienoa työtä myös Klonkku-stunteissa Jaakko Hutchings! Jonas Saari jäi mieleen myös, hän tekee Bilbon roolin oikein hyvin, samoin Gorbat, Haldir ja portinvartija kuuluvat Saaren hahmoihin. Markus Järvenpään Aragorninsta tykkäsin kovasti, samoin Mika Kujalan Gandalfista. Anna Victoria Erikssonin Kultamarja nousee myös hahmoja muistellessa mieleen, kuten myös Kirsi Tarvaisen Galadriel ja Markus Ilkka Uolevin Sauronin suu, joka muistutti varsin paljon erästä vampyyrikreiviä.

Lempparityypikseni nousi kaikista hienoista hahmoista Hannes Suomisen Sam, joka on niin valloittava ja mahtava että on ilo katsoa hobitin tekemisiä näyttämöllä Suomisen näytellessä roolia mainiolla otteella. Ja millainen parivaljakko Sam ja Frodo ovatkaan! Hyvät ystävät, jotka lähtevät yhteiselle seikkailulle läpi vaarojen ja vaikeuksien, pitävät toistensa puolia eivätkä jätä toisiaan pulaan. Vaikka sormuskin koettelee näiden kahden välejä, ei siitä ole murtamaan ystävyyden voimaa. Hienon roolin Frodona tekee Stefan Karlsson, pienen hobitin suuri matka kohti Mordoria ja sormuksen valtava, murskaava voima välittyvät katsomoon vahvasti. Loistava parivaljakko ovat myös Pippin ja Merri, näiden kahden sattumuksia seurasin mielelläni. Hobittinelikko onkin tärkein osa tarinaa, ja Turussa keskitytään tämän uljaan tarinan kertomiseen juuri pienen hobitin näkökulmasta.

Nyt kun olen vähän oppinutkin siitä, mistä tämä kertoo, niin tarinahan on oikein loistava ja pitää tiukasti otteessan. Ehkäpä täytyisi siis leffojenkin pariin katseensa suunnata jossain vaiheessa. Mitäpäs vielä... taistelukohtauksista tykkäsin kovasti, hienoa ja vauhdikasta miekkailua! Ja entit ovat superhienoja, samoin varsinkin haltioiden puvustus. Örkit näyttävät mahtavilta, mustat ratsastajat myös. Ja se lumimyrsky vuorella, tosi hieno ja uskottava, muistutti vähän samaa maisemaa kuin erään kerran Turusta kotiin päin keskellä yötä kuljettaessa. Ilmeisesti tarinasta on jätetty joitain kohtia pois, ainakin Bilbon syntymäpäiviä eräs teatteriseuralaiseni hieman kaipasi. Mutta hyvä juttu oli, että Tom Bombadil (Olli Rahkonen) oli otettu mukaan. Yhtä mieltä koko teatteriseurueemme oli siitä, että hieno esitys. Tosi hieno! Käsiohjelman kartasta plussaa, auttoi hahmottamaan sitä, mistä ja mihin tässä oltiin menossa. Myynnissä on lisäksi kangaskasseja ja paitoja.

Eihän tästä voi muuta sanoa kuin että yksi hienoimpia esityksiä mitä olen ikinä nähnyt! Tämä on lavastuksellisesti, näyttelijällisesti (onko se sana?) ja kokonaisuutena niin korkealla tasolla, että esityksestä nauttii vaativampikin katsoja ja viimeisten aplodien hiljennyttyä tekee mieli nähdä lisää. Turun kaupunginteatterin Taru sormusten herrasta on valtavan hienosti tehty esitys, joka on hauska, jännittävä, surullinen, pelottava, ihastuttava, hurmaava ja loistelias. Syksyllä suuntaan uudestaan katsomoon, tällä kertaa toivottavasti ehdin hankkia lipun niin, että se on lähempänä lavaa, vaikka vaarana onkin kulmakarvojen kärventyminen.

Kiitos Turun kaupunginteatteri! Oli jo aikakin, että uppoudun tähän tarinaan, ja tämä oli loistava tapa tehdä se. Lämmin suositus jokaiselle, joka harkitsee menevänsä katsomaan - tätä ei kannata jättää välistä.

Aina joku eksyy @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!

kuva © Kari Leskinen

Järvenpään teatterissa sai 24.2.2017 ensi-iltansa Aina joku eksyy, joka palasi 7.3. vielä seitsemän esityksen verran Järvenpää-talon kellariteatteriin.

Hanna (Terhi Paloheimo) on sairasvuoteella alkoholismin ja osittain muidenkin elämän ongelmien myötä. Lapset Liisa (Sanna Laine) ja Aki (Markus Peltola) tulevat katsomaan äitiään. Tarina kulkee niin, että menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat, sekä Hanna että lapset muistelevat asioita, jotka ovat tapahtuneet vuosia sitten. On hurmaava Ripa (Juha Sihvola), johon Hanna ihastuu, on Hannan suunnistusharjoituksia veljiensä (Kimmo Virtanen ja Vesa Saralehto) kanssa, on koulunkäyntiä topakan opettajan (Marju Karlsson) silmien alla, on vain yksi vuosi isän kanssa, joka vaihtuu kahdeksi, sitten kolmeksi. On äidin pieni, kalustamaton asunto, jonka lattialla nukutaan saman patjan päällä. Ja sitten on nykypäivä. Äiti hukkunut muistoihinsa, lapset purkamassa kaikkea kokemaansa sairasvuoteella makaavalle.

Traaginen komedia vai koominen tragedia? kysytään Järvenpään teatterin sivuilla. Draamaahan tässä riittää, mutta paljon myös hauskoja kohtia. Taitavasti rakennetut hahmot tuovat huumoria myös sellaisiin kohtiin, jossa sitä ei ehkä odottaisi näkevänsä, joten vaikka aihe onkin raskas eikä mikään hauska, on esitys silti viihdyttävä ja mukaan viljellyt hauskuutukset oikeasti toimivat, eivätkä ole vain keventämässä tunnelmaa. Draamaa on siis paljo, ja se onkin hyvä juttu. Tavallista perhe-elämää on paljon, tavallisten ihmisten ongelmia, jotka sitten kutoutuvat isommiksi jutuiksi, joita ei enää niin vain ratkaistakaan. Siinä vaiheessa itse kullakin näytelmän hahmolla menee hermo. Muutamassa Liisan ja Akin riitakohtauksessa ei huudolta saanut ihan sanoista selvää, mutta niinhän se tuollaisessa intensiivisessä tahtojen taistelussa menee - minä olen oikeassa ja huudan mielipiteeni ilmaan välittämättä siitä, mitä tuo toinen yrittää sanoa. Ja kun molemmat tekevät niin, ei kukaan enää tiedä, että minkä takia alun perin alettiin edes riitelemään.

Oikein tasaiset näyttelijäsuoritukset tässä, kaikissa hahmoissa on paljon hyvää ja roolitus on onnistunut hyvin. Pidin erityisesti Juha Siivolan Ripasta, joka kasvaa huolettomasta nuroukaisesta vastuulliseksi isäksi. Terhi Paloheimo näyttelee oikein hyvin Hannaa hänen lapsuudestaan tähän päivään asti, samoin Markus Peltola ja Sanna Laine tavoittavat hyvin Akin ja Liisan sekä lapsina että aikuisina. Eeva Jeskanen on loistava opettajan lellikki Suvina ja Kimmo Virtanen Hannan veljenä Tuomona. Kaiken kaikkiaan tosi hyvä porukka mukana, näyttelijät pelaavat hienosti yhteen ja kaikenlaiset tunteet välittyvät selvinä katsomoon.

Arvostin varsinkin hiihtokilpailukohtausta, jossa lapset ottavat toisistaan mittaa. tuli ihan omat alakouluajat mieleen! Samoin Liisan ja Akin juttuhetket kerrossängyssä ja oppitunti koulussa olivat hyvin tehtyjä. Juoni etenee sujuvasti ja tästä jää paljon ajateltavaa, koska tapahtumat sijoittuvat pitkälle aikavälille ja hahmoille on tapahtunut niin paljon, tekee mieli pohtia että miksi kaikki tapahtui niin kuin nyt tapahtui? Mitkä kaikki asiat siihen vaikuttivat? Hahmokavalkadi on myös monipuolinen, joten jokaisesta hahmostakin jää jotain mieleen. Ajatuksia siis herättää ja viihdyttää ja kiinnostaa. Hyvä juttu!

kuva © Irina Salonen