Tällä viikolla vinkkinä on lukusuositus mielenkiintoisesta ja monipuolisesta kokoomateoksesta Shakespeare Suomessa. Kirjan on toimittanut Nely Keinänen, ja omia Shakespeare-muistojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan jakavat mm. suosikki-Shakespeare-suomentajani Lauri Sipari, näyttelijät Elsa Saisio ja Esko Salminen sekä ohjaajat Kalle Holmberg ja Hilda Hellwig. Teos on ilmestynyt 2010.
Olen käyttänyt tänä keväänä ja alkukesänä paljon aikaa Shakespeare-juttuihin, tällä hetkellä olen katsonut herran näytelmistä (tallenteina) 19/37 ja tarkoitus olisi vielä loputkin katsoa. Suomessa olen nähnyt tasan kaksi Shakespeare-esitystä, joista molemmat olivat Romeo ja Julia (Kansallisteatteri, 2018 ja Vaasan kaupunginteatteri, 2019) ja lisäksi olen teatteriryhmän kanssa esittänyt Kesäyön unta ja Romeota ja Juliaa yläasteella ollessani. Olen aina rakastanut Shakespearen kieltä, nimenomaan sitä, miten hän on alkuperäiset englanninkieliset näytelmät kirjoittanut. Vaikka moni sana meneekin ohi enkä vanhaa englantia täydellisen sujuvasti lue, on kieli hurmaavaa, vahvaa, kiivasta, traagista, hauskaa, kaunista ja voimakasta sekä näppärän runollista ja monimerkityksellistä. Suomeksi olen kuullut vain Romeota ja Juliaa (Siparin ja Marja-Leena Mikkolan suomennoksina), sekä toki teatteriryhmämme esittämän Kesäyön unen ja Romeon ja Julian kieltä (molemmat muistaakseni Paavo Cajanderin suomennoksina). Kielen lisäksi monet Shakespearen kirjoittamat tai näytelmäksi versioimat tarinat ovat todella hienoja, ja olenkin ihastellut tässä viime kuukausina sitä, kuinka hyviä juttuja Shakespearen näytelmät ovat ja kuinka paljon mahdollisuuksia ne teatterintekijöille tarjoavat. Shakespeare ei varsinaisesti kuitenkaan ollut tämän postauksen aihe, vaan herran näytelmien tekemiseen liittyvä teos. Shakespeare Suomessa on tosi kiva kokoomateos, se tarjoaa monenlaisia näkökulmia Shakespearen näytelmiin, hahmoihin, teemoihin, merkityksiin, siihen, miten näitä näytelmiä ja tarinoita on tulkittu ja toteutettu sekä siihen, millainen merkitys Shakespearella on teatterintekijöille ollut. Esseitä ja haastatteluja lukiessa ajattelin monesti, että voi kunpa olisin nähnyt tuon ja tuon esityksen, ne olisivat varmaankin olleet hienoja ja/tai vaikuttavia. Erityisesti Hilda Hellwigin ohjaama, kaksikielinen Romeo ja Julia Lilla Teaternissa vuonna 1999 ja Mikko Viherjuuren ohjaama Otello Tampereen Teatterissa vuonna 2008 kuulostavat ohjaajien tekstien perusteella sellaisilta, että jos ne nyt olisivat tulossa ohjelmistoon, olisin varmasti katsomossa. Romeo ja Julia tosin on sellainen näytelmä, että haluan nähdä siitä kaikki mahdolliset versiot, ja Othellosta tahtoisin kyllä suomalaisen version nähdä jonain päivänä.
Lisävinkkinä olkoon seuraava: jos Shakespearen (ja muidenkin) näytelmien lukeminen kiinnostaa, kannattaa lukea vaikka pari eri suomennosta ja vielä englanniksikin, jolloin tekstistä saa (ainakin minun mielestäni) laajemman kuvan kuin vain yhden version lukiessa. Huomenna laitan tämän vinkin käytäntöön, kun haen kirjastosta muutaman eri Romeo ja Julia-suomennoksen ja lisäksi pari muutakin Shakespearen näytelmää, hienojen esitystallenteiden innostamana kiinnostaa kovasti lukea näytelmät myös suomeksi. Toinen lisävinkki ehkä myös: joskus voi olla hauskaa ensin joko lukea tai katsoa näytelmä, ja sitten toisinpäin. Olen lukenut muutamia näytelmiä niin, etten ole vielä lukiessani nähnyt niitä, ja on kiinnostavaa miettiä, millaisia ratkaisuja lavalla on tehty esityksen valmistamiseksi. Joskus olen ollut yllättävänkin oikeilla jäljillä, joskus todella pihalla, mutta aina jonkinlaisia ahaa-elämyksiä saa, kun ensin näkee vain tekstin ja sitten koko esityksen. Toisinpäin tehdessä, ensin näytelmää katsoessa ja vasta sitten lukiessa ahaa-elämykset liittyvät enemmän siihen, miten tekstiä on voitu muokata tai sovittaa, jotta se saa lavalla uusia merkityksiä. Nyt, kun moni teatteri on vielä kiinni, on hyvää aikaa lukea vaikka sellaisia näytelmiä, jotka syksyllä ovat tulossa ensi-iltaan, ja sitten katsomossa tarkastella, nostaako versio esiin ne samat jutut, joita lukiessa piti tärkeimpinä, vai korostetaanko lavalla jotain ihan muuta.
