Mechelin (harjoitukset) @ Keski-Uudenmaan Teatteri

kuvat © Sebastian Rosenberg

Pääsin seuraamaan ensi syksynä (8.9.) Keski-Uudenmaan Teatterissa ensi-iltansa saavan Mechelinin harjoituksia 16.3.

Heikki Lundin käsikirjoittaman esityksen rooleissa nähdään Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä ja Jari Hämäläinen. Esitys kertoo Leo Mechelinistä, unohdetusta suomalaisesta valtiomiehestä. Erään lehden urheilutoimittaja (Seppo Halttunen) saa päätoimittajalta (Jari Hämäläinen) tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin Leo Mechelinistä itsenäisyyden juhlavuoden suurnumeroon. Toimittajasta tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, koska hän ei tiedä koko Mechelinistä mitään. Apua tulee kuitenkin yllättävältä taholta, kun Mechelinin läheinen työtoveri Tekla Hultín (Anna-Leena Sipilä) tulee valaisemaan toimittajaa siitä, kuka oikein oli Leo Mechelin. Oman mielipiteensä hänestä esittävät myös mm. Lenin ja Paasikivi (Jari Hämäläinen).

Valaisevaa tämän katsominen oli minullekin, sillä täytyy myöntää, ettei Leo Mechelinin nimi tai saavutukset olleet minulle yhtään tuttuja. Esitys olikin vähän sellainen opettavainen, mutta vaikka asiaa ja tietoa tuli paljon, esitystä oli tosi mielenkiintoista seurata eikä se ollut yhtään puuduttava. Vaikka kaikki yksityiskohdat Leo Mechelinistä eivät jääneetkään mieleen, sai esityksen pohjalta muodostettua hänestä jonkinlaisen kuvan, joka on jo paljon enemmän kuin se, ettei koko tyypistä tiennyt yhtään mitään.

Seppo Halttunen tekee hyvän roolin urheilutoimittajana ja näyttelee toimivasti ensin turhautumisensa jutun kirjoittamiseen ja sitten kiinnostuksensa heräämisen Leo Mechelinin tarinan tutkimiseen. Tekla Hultín nousi suosikkihahmokseni ja Anna-Leena Sipilä tekee vakuuttavan roolin Suomen ensimmäisenä naispuolisena filosofian tohtorina. Jari Hämäläinen onnistuu jokaisessa roolissaan, pidin erityisesti Mannerheimistä ja päätoimittajasta. Harjoituksissa oli vielä asiaankuuluvia, pieniä vaikeuksia, mutta koska ensi-iltakin on vasta 8.9., on kaikki siihen nähden hyvin mallillaan.

Syksyllä aion mennä uudestaan katsomaan, millaiseksi esitys on kehittynyt ja onko siihen tullut uusia juttuja mukaan, vai onko esitys säilynyt suurinpiirtein samanlaisena kesän yli. Tarinasta saan silloin varmaan vielä enemmän irti, nyt keskityin nimenomaan Leo Mecheliniin enkä niinkään kaikkeen muuhun, mistä esityksessä puhuttiin.

Suomenhevosen tarina-lehdistötilaisuus @ Keski-Uudenmaan Teatteri & Ratsastuskeskus Aino

kuva © Sami Lamberg

Keski-Uudenmaan Teatteri ja Ratsastuskeskus Aino julkaisivat viime viikon perjantaina 17.3. yhteistyöesityksensä, musiikkinäytelmän Suomenhevosen tarina, jonka rooleissa nähdään mm. Antti Reini, Anu Sinisalo ja Pertti Koivula. Lavalla nähdään toki myös suomenhevosia. Esityksen on käsikirjoittanut Heikki Lund ja sen ohjaa Kari Paukkunen. Ensi-ilta on 17.11.2017.

Suomenhevosen tarina vie katsojat Lahtisen perheen matkassa neljän sukupolven läpi 1900-luvun alusta nykypäivään saakka. Tarina alkaa Lahtisen isännän ostaessa kirjailija Juhani Aholta Pekka-hevosen, joka palvelee perhettä talvisotaan saakka. Rauhan tultua on aika hankkia uusi hevonen. Tarinaan kietoutuvat elämän ilot ja surut sekä suomenhevosen merkitys ihmisille vuosien varrella.

kuva © Sami Lamberg

kuva © Sami Lamberg

Näytelmä juhlistaa Suomen satavuotista taivalta ja on kunnianosoitus 110-vuotiaalle suomenhevoselle. Näytelmässä nähdään musiikkinumeroita vuosien varrelta, niiden tyylilaji vaihtelee jenkasta rokkiin. Kaikki laulut kertovat jollain tapaa hevosista.

 kuvat © Sami Lamberg

Lehdistötilaisuudessa kuvissa poseerasi suomenhevosori Kiripassi. Suomenhevosen tarinaa esitetään Järvenpäässä, Ratsastuskeskus Ainon maneesissa, jonne Ainon isännän Erkki Siltalan mukaan nousee jopa yli tuhatpaikkainen katsomo. Ensi-illan jälkeen muut esitykset ovat 18.-26.11.

Olen ennen nähnyt (muistaakseni) tasan yhden esityksen, jossa on ollut hevonen mukana. Se oli kesäteatteriesitys seitsemän vuotta sitten, joten muutama vuosi on ehtinyt vierähtää ennen kuin pääsen taas ihastelemaan hevosia näyttämöllä. Odotan Suomenhevosen tarinaa innolla, eläinten kanssa työskentely tuo tietysti haasteensa esityksen toteutukseen, mutta tämä porukka saa varmasti tehtyä kiinnostavan ja hienon näytelmän. Maneesi esityspaikkana on myös mielenkiintoinen, hevosihmisenä sekin lisää minun odotuksiani. Tästä tulee hieno!

Muita juttuja aiheesta ↓

Vares-tähti Antti Reini palaa näyttämölle – vastassa rosvojen sijasta suomenhevosia (Helsingin Uutiset)

Suomenhevosen Tarina valloittaa ainutlaatuisessa musiikkinäytelmässä Järvenpäässä (SRL - Uutiset)

Siltalan iso kala: superstarat Ainoon (Horsemail.fi)

loput kuvat © Susanna Salmi

Viiru, Pesonen ja Kososen kukko @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat Esko Vuorio

Viime kesänä ensi-iltansa saanut Viiru, Pesonen ja Kososen kukko jatkuu Krapin pajalla vielä viiden (tai siis neljän) esityksen verran, joten nyt kannattaa lähteä katsomoon jos aikoo ehtiä!

Viiru (Anna-Leena Sipilä) ja Pesonen (Seppo Halttunen) päättävät lähteä tunturivaellukselle löydettyään teltan, mutta ihan Lappiin asti ei ainakaan tällä reissulla matkata. Kun kaverukset ovat telttailleet ja kalastelleet, tulee paikalle ukko Kosonen (Jari Hämäläinen) joka tuo mukanaan kukon (Jari Hämäläinen). Robiniksi nimetty otus rakastaa omaa ääntään ja hurmaa pihan kanat (Kasper Kaijanen). Viiru taas ei ihastu Robiniin yhtä palavasti.

Lastenteatteri on minulle yleensä sellainen joko tykkään tai en tykkää-tyyppinen juttu, vaikka en olekaan kovin montaa varsinaista lapsille tehtyä esitystä nähnyt. Ei minkään esityksen tietenkään pidä kuulua tiettyyn kategoriaan, varmasti sekä lapset että aikuiset voivat nauttia millaisesta esityksestä vaan eikä näytelmien tarvitse olla pelkästään lasten tai aikuisten näytelmiä. Joka tapauksessa tämä juttu menee siihen tykkään-puolelle, viihdyin katsomossa hyvin ja niin tuntui viihtyvän myös muu yleisö ja varsinkin lapsikatsojat. Lapset myös kommentoivat näkemäänsä vanhemmilleen/mummeilleen/vaareilleen/kummeilleen jne. esityksen aikana, hymyilytti välillä heidän juttunsa esitystä seuratessa.

Minä pidin etenkin esityksen lauluista, vauhdikasta menoa lavalla ja varsinkin kukon biisi oli tosi hyvä. Muutenkin Jari Hämäläisen Robin on loistava tyyppi, itse en ehkä noin kiekuvaista kukkoa haluaisi omalle pihalle asumaan mutta näin katsomosta käsin Robinista on vaikea olla pitämättä. Seppo Halttusen Pesonen ja Anna-Leena Sipilän Viiru ovat hauska parivaljakko ja toimivat lavalla hyvin yhdessä, molemmat hahmot ovat mainioita myös yksinään. Kasper Kaijanen on hauska Rilla-kana ja myös oikein hyvä käkikellon käki. Koko porukka loistaa etenkin niissä jo mainituissa laulukohtauksissa.

Kokonaisuudessaan Viiru, Pesonen ja Kososen kukko tuo lavalle kiinnostavan ja otteessaan pitävän tarinan, jonka parissa oikeasti viihtyy vauvasta vaariin. Esitys on hauska, värikäs, viihdyttävä ja opettavainenkin. Tällaista (lasten)teatterin pitäisi ollakin, sen tietää siitä kun katsomosta lähtee hyvällä tuulella ja esitystä miettii vielä seuraavanakin päivänä (terveisin nimim. joku esityksen laulu on soinut päässä koko eilisen päivän...) Hauska ja onnistunut juttu siis!

Eikä kukaan meitä enää etsi @ Teatteri Siperia

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Siperia!

kuvat Petri Tuhkanen

Teatteri Siperiassa sai 28.2. ensi-iltansa ilmastonmuutosta käsittelevä Eikä kukaan meitä enää etsi. Lavalla nähdään Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn ja Jaakko Ohtonen sekä jääkarhuna Tytti Marttila.

Esitys koostuu pienistä hetkistä ja väläyksistä tavallisten ihmisten elämästä. Eräs perheenäiti (Marika Heiskanen) innostuu pelastamaan maailmaa, kun hänen poikansa (Jaakko Ohtonen) pelästyy kuullessaan dokumentista, että jääkarhuisät hukkuvat hakiessaan ruokaa pennuilleen. Visailuohjelmassa Jaajon (Karoliina Blackburn) johdolla kilpailee ilmastonmuutosta totena pitävä (Marika Heiskanen) ja valheena pitävä (Jaakko Ohtonen). Nuori mies (Jaakko Ohtonen) miettii, haluaako hän omaa lasta tällaiseen maailmaan kasvamaan. Roskiksilla käydään kamppailua siitä, onko kierrätys järkevää vaiko pelkkää omantunnon hiljentämistä? Nämä ja monet muut kohtaukset tuovat lavalle toimivan kokonaisuuden, joka saarnaa sopivasti, mutta jättää kuitenkin toiveikkaalle mielelle. Ehkä me voimme vielä vaikuttaa pallomme tulevaisuuteen.

Esitys etenee sujuvasti eikä siinä tule mitään turhia taukoja. Petri Tuhkasen pahvinen lavastus toimii loistavasti, välillä tosin häiritsi kun laatikoita siirreltiin, mutta eipä se paljoa kokonaisuudesssa haitannut. Hienoa myös, että aterimet jne. olivat pahvia! Välillä asiaa tulee paljon kerralla, mutta minulle ainakin toimii tällainen pitkäkin saarna. Mietittävää jää kyllä pitkäksi aikaa esityksen jälkeen. Mitä minä voin tehdä ja onko siitä edes hyötyä? Kannattaako kierrättää jos syö banaaneja tai alentaa huoneen lämpötilaa jos lentää lentokoneella jonnekin? Pystyykö yksittäinen ihminen edes tekemään mitään?

Näyttelijät tekevät kaikki todella hyviä rooleja. He vaihtavat hahmoa ja kohtausta jouhevasti tuoden lavalle aina samaistuttavia, tavallisia ihmisiä (ehkä haltijattaret + Pahatar eivät tavallisia ihmisiä ole mutta noin muuten). Suuret ikäluokat ovat hauskoja, samoin biojäteastian hankkimista pähkäilevät naapurit. Jaakko Ohtosen metsäretkelle lähtevä nuori mies on yksi suosikkihahmoni, samoin hänen näyttelemänsä pikkupoika. Tytti Marttilan jääkarhu ihastuttaa lavalla hienoisilla liikkeillään ja salaperäisyydellään. Karoliina Blackburnin poliitikoksi lähtevä kierrättäjänainen jää mieleen, samoin kuin Marika Heiskasen näyttelemän äidin turhautunut purkaus keskellä yötä. Hienoa työtä kaikilta.

Pidin tästä tosi paljon, en tietenkään pidä ilmastonmuutoksesta, mutta minusta on kiinnostavaa nähdä miten asiaa käsitellään esimerkiksi teatterissa tai sitten vaikka kirjoissa tai elokuvissa. Esityksestä jää sellainen sopivan syyllinen olo, että olisinhan minäkin voinut tehdä jotain enemmän ja paremmin pelastaakseni maailmaa edes vähän, mutta ei esitys silti ketään yleisössä tai muualla suoraan syyllistä. Lavalla tarjoillaan niin monia mielipiteitä ja perusteluja, että väkisinkin miettii asioita uusista näkökulmista. Hieno, toimiva teksti ja upea näyttelijäporukka kantavat tarinaa eteenpäin vahvalla otteella. Päälimmäisenä mieleen jää ajatus, että jotain on tehtävä, mutta vielä ei ole liian myöhäistä.

Suomi sataa ja tuulee @ Hämeenlinnan teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan teatteri!

kuvat © Tapio Aulu

Hämeenlinnan teatterissa sai ensi-iltansa 16.2. Suomi sataa ja tuulee-niminen esitys, jossa nähdään kohtauksia kotimaamme historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Yksi iso syy, miksi odotin tätä innolla, oli se, että laulujen sanat ovat Jarkko Martikaisen käsialaa. Kaikkien aikojen lempparilauluni Myrsky on siis myös hänen tekemänsä, siitä tämä odotus. Varsin hienoja sanoituksia oli lavalle päätynyt, esimerkiksi Jokainen Korhonen on Afrikasta, Camelia en osta ja Monet kovat kännit. Ennen oltiin vaan sai ajattelemaan jo biisin aikana että minkä ihmeen takia some ja teknologia on ottanut näin suuren vallan ihmisistä, miksei vain olla kuten ennen kun silloin oli kuitenkin mukavampaa. Musiikista noin muuten: erityisesti tykkäsin siitä että koko homma lähti Kalevalalla liikkeelle ja alku kuulosti upealta. Bändi soitti hienosti ja oli lisäksi erittäin tyylikäs, heille erityiskiitokset tästä! Laulunsanoja ei ihan aina meinannut kuulla, musiikki oli hiukkasen liian lujalla pariin otteeseen.

Hahmoista erityisesti Pekka Heikkisen kaikkien sotiemme veteraani/kertoja oli loistava, tykkäsin hänestä heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Matti Leinon liikkumista ja lavalla olemista oli kivaa seurata, ja hän myös lauloi mainiosti kuten aina. Otto Rantanen oli hyvä tulevaisuuden eli vuoden 2037 miehenä, hän tuntui suhtautuvan elämään ja Suomeen aika positiivisesti mikä on tietysti hyvä. Mikko Töyssy lauloi tässäkin esityksessä ihan mahtavasti, ja oli saanut jokaiseen näyttelemäänsä hahmoon jonkin oman jutun. Mainitaan nyt esimerkiksi Pentti "Piisami" Susitaival, vau millainen tyyppi!

Kalevalaa tässä oli muutamaan otteeseen mukana ja minä olin ihan myyty, koska pidän Kalevalasta tosi paljon vaikken sitä edes (vielä) ole lukenut. Muutenkin esityksestä huokui tietynlainen suomalaisuus koko ajan ja siinä oli mukana paljon sellaista, jonka suomalaisena tunnistaa, niin hyvässä kuin pahassa. Ja totta kai näin pitääkin olla, Suomestahan tämä juttu kertoo! Käsiohjelmasta oli kiva lukea työryhmän pohdintaa siitä, mitä satavuotias Suomi heille merkitsee ja samalla tätä tuli itsekin pohdittua.

Suomi sataa ja tuulee on minusta oikein onnistunut satavuotiaan Suomen juhlistus, joka pureutuu tärkeisiin asioihin ja tuo ne lavalle sellaisina, että katsoja tahtoo itsekin miettiä että millaisia asioita nämä ovatkaan ja miten ne minun elämääni ja Suomeeni liittyvät. Vielä kun on taitava porukka tekemässä ja aivan mahtava musiikki, niin tässä on oikein hieno esitys lavalla!

Rakastetaan tietämättä mitään @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

kuvat Mirka Kleemola

Ennen HKT:n remontin valmistumista Pengerkadun näyttämöllä nähdään vielä Moritz Rinken komedia Rakastetaan tietämättä mitään. Kaksi pariskuntaa, Sebastian (Jouko Klementtilä) ja Hannah (Laura Alajääski) sekä Roman (Ville Tiihonen) ja Magdalena (Ursula Salo), ovat vaihtamassa asuntoja ja tapaavatkin toisensa sitten näissä merkeissä. Tavaroitakin jo lastataan autosta pois ja autoon, mutta lopulta kaikki pysyvät Sebastianin ja Hannahin asunnossa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään ennakko-odotuksia esityksestä, kiinnostuin siitä lähinnä näyttelijöiden takia ja he olivatkin kaikki tosi hyviä. Esityskin oli oikein positiivinen kokemus, monta hauskaa kohtaa, kiinnostava tarina, toimivat hahmot ja eläväinen toteutus. Minusta oli hienoa istua katsomossa ja katsella joidenkin muiden elämää, viihtyen heidän tekemistensä ja sanomistensa parissa. Roolihahmot ovat siis erittäin onnistuneet ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä.

Hahmoista pidin erityisesti Ville Tiihosen Romanista, tämä avaruuslaitenörtti on herkullinen hahmo ja kaikki eleet ja äänensävyt sopivat tyypille loistavasti. Myös Ursula Salo Romanin Magdalena-rouvana on hurmaava ja hauska, ja hänen työnsä eli eläinfysioterapeutti kuulostaa oikein kiinnostavalta. Laura Alajääski on mainio Hannahina ja vaikuttaa porukan järkevimmältä tyypiltä, sillä hän pysyy aika rauhallisena ja koittaa pitää muunkin porukan aisoissa. Jouko Klementtilän Sebastianista en ihan alussa tykännyt, mutta heti kun esitys lähti kunnolla käyntiin, aloin pitää Sebastianista enemmän ja enemmän. Hän on monipuolinen hahmo ja tuo kiinnostavia juttuja tarinaan.

Erityispisteet toisella puoliajalla nähdylle kohtaukselle, jossa lavastus on upea ja avaruudellinen maisema näyttää mahtavalta. Lavastus on aikalailla koko näytelmän ajan aika samanlainen ja totta kai näin on, samassa paikassahan koko ajan ollaan. Kirjat tosin katoavat hyllystä jossain välissä, en edes huomannut ensin etteivät ne enää ole siellä ja sitten ihmettelin että mihin ne joutuivat. Toimiva lavastus esityksessä on, juuri sellainen kuin tarinaan sopii.

Kokonaisuudessaan Rakastetaan tietämättä mitään oli hauska ja viihdyttävä esitys, joka sai myös miettimään, että kaikenlaisia ihmisiä sitä löytyy ja vähän outoja parejakin, kun välillä tuntui ettei noilla ole mitään yhteistä. Viihdyin katsomossa oikein mainiosti, pari tuntia kului näiden tyyppien seurassa nopeasti!