Täällä pohjantähden alla, osa 1: Kuu on torpparin aurinko @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Robert Seger

24.2. suuntasimme erään yhdistyksen perinteiselle teatterimatkalle, tällä kertaa Lahteen, Täällä pohjantähden alla-esitysparin ykkösosaa, Kuu on torpparin aurinko-nimistä esitystä katsomaan. Tämä(kin) on ollut katsomislistallani jo pidemmän aikaa, onhan esityksen ensi-ilta ollut jo 5.10.2017 eli monta kuukautta sitten. Nyt vihdoin sitten istahdin katsomoon ja yhden tärkeän suomalaisen tarinan äärelle.

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Tai oikeastaan alussa on joukko tuoleja, joiden päällä on kasa vaatteita ja vieressä kenkiä. Näyttelijät kävelevät tuolien luo, ottavat vaatteet käsiinsä ja pukevat päällensä. Hahmot ilmestyvät lavalle paitojen, hameiden ja housujen mukana. Mielenkiintoinen alku, oikein toimiva ja hieno. Esitys alkaa rauhallisesti, kun hahmot puetaan yksi kerrallaan päälle, mutta pian jo Koskelan Jussi (Aki Raiskio) raivaa torppansa suolle ja komeat seinät nousevat hänen ja rouvansa Alman (Lumikki Väinömä) katoksi. Lapsukaiset Akseli (Tapani Kalliomäki), Aleksi (Jari-Pekka Rautiainen) ja Akusti (Paavo Kääriäinen) asuttavat perheensä torppaa toki myös. Monenlaista muuta porukkaa pyörii menossa mukana, on kirkkoherra Lauri Albin Salpakari (Teemu Palosaari) ja hänen topakka vaimonsa Ellen (Laura Huhtamaa), Akselin sydämen varastava Elina Kivivuori (Liisa Loponen), kotoaan häädetyksi joutuvat Laurilat, punapäällikkö Hellberg (Jarkko Lahti), räätäli Adolf Halme (Mikko Pörhölä) ja paroni (Mikko Jurkka).

En ole lukenut Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa, mutta suurin osa tarinasta on tullut tutuksi äidinkielen tunneilla ja muiden ihmisten kertomien juttujen myötä. Viime kesänä näin myös Akseli ja Elina-nimisen kesäteatteriesityksen Joka-teatterissa, joten varsinkin Akseli Koskelan ja Elina Kivivuoren tarina muistui mieleen. Aika paljon samoja juttuja oli näissä kahdessa esityksessä, vaikka ovatkin ihan eri tavoin toteutettuja. Lahden Pohjantähdestä olin vähän lueskellut arvosteluja etukäteen, niiden perusteella osasin odottaa jotain hienoa mutta ei-niin-perinteistä. Ja sellaista sainkin! Tässä on liike ja tanssi isossa osassa, ja Panu Varstalan koreografian ohjailemana hahmot liikkuvat lavalla varsin hienosti ja valloittavasti. Hannu Kellan ja Kai Poutasen musiikki ja äänisuunnittelu tukee liikettä hyvin, ja varsinkin vauhdikkaammat kappaleet ja koreografiat olivat mieleeni. Ja kyllä vaan hienolta kuulostaa, kun Kansainvälinen lauletaan suureen ääneen monen ihmisen voimin, se on nyt muutamassa esityksessä ollut mukana, kuten vuosi 1918 myös. Minna Välimäen lavastus ihastutti heti kun näin lavalle ensimmäistä kertaa. Korkeat, puiset tornit/seinät ovat mahtavat ja vaalea puu näyttää hienolta. Lavastus tuo koko näyttämön hyvin esiin ja ulottuu lavan etureunasta kauas taakse näyttäen koko matkalta hyvältä. Katosta roikkuvat juurakot ovat tosi hienot! Tässä on ehkä yksi kivoimpia lavastuksia, mitä olen ikinä nähnyt, ja se sopii tarinaan loistavasti myös, eli kokonaisuutena oikein mainio. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu sopii esityksen ajankuvaan ja on monipuolista ja kaunista.

Tässä on paljon rooleja ja monella näyttelijällä onkin ainakin kaksi hahmoa, mutta hyvin on löydetty kaikille omille hahmoille ominaispiirteitä, jotta ne eivät sekoittuisi. Välillä olin tosin epävarma siitä, mikä hahmo lavalla on, mutta kunhan kiinnitti huomiota muihin kohtauksen hahmoihin ja tämän epävarmuutta aiheuttaneen hahmon olemukseen ja puvustukseen, oli helppo palata takaisin kartalle siitä, kuka milloinkin lavalla on. Mieleen jäivät erityisesti Aki Raiskion Jussi, Tapani Kalliomäen Akseli, Teemu Palosaaren Lauri Salpakari, Liisa Loposen Elina, Hiski Grönstrandin Anttoo Laurila, Mikko Pörhölän räätäli Halme, Anna Pitkämäen Aune Leppänen, Jarkko Lahden Ilmari, Hiski Grönstrandin sika ja Paavo Kääriäisen kurki. Kaikki hahmot on kyllä rakennettu hyvin, ja näyttelijät tekevät sekä yksittäiset että joukkokohtaukset hyvällä energialla, kaikki jännittyneet, ihastuneet, rakastuneet, vihastuneet, toiveikkaat ja epäuskoiset tunteet tulevat hyvin esiin.

Muutama hieman hitaasti etenevä kohta hiukan vajaassa kolmessa tunnissa tuli, mutta eivätpä ne katsomisnautintoon vaikuttaneet. Välillä lavalla myös tapahtui aika paljon, jolloin ei ehtinyt ihan joka paikkaan silmiänsä kohdistaa, eli jotain jäi aina näkemättä. Näistä huolimatta olin ihan myyty esityksen aikana ja varsinkin sen jälkeen, tällainen perinteisestä poikkeavampi, vahvasti liikkuva ja musiikillinen, hieno toteutustapa sopi minulle paremmin kuin hyvin ja oli mahtava katsoa, miten hyvin lavalla oleva porukka esitystä teki. Onnistunut esitys, joka on toteutettu sujuvasti ja hyvällä tyylillä, eikä ole menty sieltä missä aita on matalin vaan on löydetty paljon hienoja elementtejä, joista esitys on rakennettu. Tämän jälkeen odotan oikein innolla, että pääsen katsomaan Pohjantähti kakkosen, Mäensyrjäkansan kärsimystie on se nimeltään.

1918 Teatteri taistelussa @ Tampereen Teatteri

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!

kuvat Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterissa sai 27.1. ensi-iltansa 1918 Teatteri taistelussa-niminen esitys, jonka keskiössä on sisällissodassa kolhuja saanut ja kymmenien ihmisten kohtalon nähnyt teatterirakennus. 28.1.1918 Tampereen teatteri suljetaan ja 3.2. se otetaan punakaartin majoitusjaoston käyttöön. Esityksessä eletään näitä hetkiä niiden alkuperäisellä tapahtumapaikalla. Päärooleja ei ole, kaikki ihmiset joiden tarinaa kerrotaan ovat tärkeitä. Oli kyseessä sitten punapäällikkö Verner Lehtimäki (Martti Manninen), hänen rakastettunsa. sairaanhoitajatar Hellä Nieminen (Pia Piltz), Soosi-Hanna (Mari Turunen), venäläinen everstiluutnantti Georgi Bulatsel (Ville Haapasalo), naiskaartilainen Iida (Ella Mettänen), teatteritalon emännöitsijä Olga Leinonen (Aliisa Pulkkinen) tai Bulatselin tulkki (Antti Tiensuu), hänen kohtalonsa ja toimintansa sodan keskellä on olennainen osa esitystä, kuten jokaisen lavalla nähtävän hahmon kohtalo ja toiminta.

Täytyy sanoa, että tämä kyllä iski ja kovaa! Odotin tätä todella paljon, ja vaikka en etukäteen edes tiennyt esityksestä kovin paljoa, lunasti se kaikki odotukset. Tässähän on 20 katsojalla mahdollisuus osallistua esitykseen ja kiertää teatteria näyttelijöiden kanssa. Varmasti ihan mahtava kokemus, en kyllä itse halunnut osallistua tähän kun luulen, että olisi minulle liian rankka juttu. Katsomossa istuskelijat saivat osallistua kierrokselle videon muodossa eikä mistään siis periaatteessa jäänyt paitsi, vaikka tietenkin on eri asia katsoa videolta, kuinka sotaan osallistunut nuori mies suree kaatunutta toveriaan kuin olla itse osa tilannetta. Suosittelen siis tätä osallistavaa kierrosta ihan ilman omaa kokemusta siitä. Varmasti hieno!

Esityksestä jäi parhaiten mieleen katsomon poikki kulkevat ja yleisön joukossa huutelevat punakaartilaiset, kolmeen kohtaan ripustetut iskulauselakanat, sotilaiden ruokailusta vastaavan Aadolf Ahon (Risto Korhonen) lukitseminen pieneen huoneeseen ja miehen avunhuudot, jotka kaikuvat teatterissa, nuorten miesten epävarmuus sodan edetessä, punaisten puolella taistelevien naisten joutuminen valkoisten käsiin, sodan tunnelma ja pauhu, koko ajan vaaniva pelko ja kuolema sekä se, miten eri tavalla jokainen suhtautuu taisteluun. Katsomoon asti tuntui, miten pelko pysäyttää paikalleen, miten oikelta tuntuva ajatus saa tarttumaan aseisiin, miten rakkaudessa voi pettyä pahastikin, miten vastuu painaa ja miten epävarma tilanne tuo helposti huonot puolet esiin kenestä tahansa. Esitys etenee sujuvasti, koko ajan tapahtuu jotain eikä silmiään saa irti näiden ihmisten tarinoista.

Kaikki hahmot oli rakennettu taitavasti historiallisten esikuviensa pohjalta, minä pidin eniten ehkä Martti Mannisen Verneristä, Risto Korhosen Aadolfista, Jukka Leistin hienosti näyttelemästä esikuntapäällikkö Tuomas Hyrskymurrosta, Kirsimarja Järvisen ylihoitajatar Aleksandra Petrovna Rogovskajasta ja Pia Piltzin Hellästä. Paljon on porukkaa lavalla, mutta jokaisesta hahmosta jää jotain mieleen, eikä kukaan huku muiden varjoon. Hienolta tyypit myös näyttävät, Mari Pajulan pukusuunnittelu on sisällissotavuoden ajassa kiinni ja näyttää tosi hyvältä ja uskottavalta, aivan kuin vaatteet olisi haettu vuoden 1918 kauppojen hyllyiltä. Myös lavastus (Marjatta Kuivasto) tukee ajankuvaa loistavasti ja lavastuksessa on tehty mahtavaa työtä koko talon osalta, lavastusta ei siis ihastella pelkästään lavalla vaan ympäri teatteria. Panostus näkyy myös Tampereen Teatterin henkilökunnan vaatteissa ja talon muussa yleisilmeessä - kaikki on kuin suoraan vuodesta 1918. Mahtavan hienoa! Joonas Tikkasen videosuunnittelu on oikein onnistunutta, videot toimivat osana tarinaa ja luovat tunnelmaa. Lisäksi ne ovat laadukkaita ja hyvin kuvattuja - hienoa työtä!

Tiivistettynä siis yksi suosikkiesityksistäni koskaan, tykkäsin tästä tosi paljon ja suosittelen ehdottomasti! Toimii myös historian kertauksena/opiskeluna, ja käsiohjelmasta (joka sekin on esityksen ajan mukainen) saa tietoa sisällissodasta ja teatterin osuudesta siinä. Plussaa myös siitä, että ennen esitystä, väliajalla ja esityksen jälkeen laulu raikaa ja tanssi tömistää teatterin lattiaa. Ei meinannut ehtiä kakkuakaan mutustaa väliajalla kun näyttelijät pistävät lauluksi, mutta tämähän on oikein positiivinen juttu! Tietysti todella kiinnostavaa nähdä esitys, joka kertoo oikeasti tapahtuneista asioista ja vieläpä siellä, missä ne ovat tapahtuneet. Historialliset jutut ovat varmaankin aikalailla kohdillaan, historia-asiantuntija Tuomas Hoppu on niistä pitänyt huolen. Anna-Elina Lyytikäisen käsikirjoitus ja ohjaus ovat mainioita, eikä esitystä voisi kuvitella erilaiseksi kuin se oli, sillä juuri tällaisena se on onnistunut, koskettava, pelottava, vakuuttava, mahtava, todenmukainen ja hauskakin.

Suuret kiitokset Tampereen Teatteri ja esityksen koko porukka, tämä oli hieno!

Ei kiitos @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

 kuvat © Aki Loponen, Pictuner Oy

On pariskunta, joka on ollut yhdessä pitkään. On pariskunnan tytär, jota molemmat rakastavat. On tavallista arkea, etelänmatkaa, töitä, ystäviä, videopelejä, ruoanlaittoa, puhelinriippuvaisen teinin kaitsemista, eläinvideoita. Perhe-elämää. On myös ongelma, iso sellainen. Heli (Vappu Nalbantoglu) haluaa. Matti (Antti Timonen) ei. Mikäpä tähän sitten ratkaisuksi?

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos-romaaniin pohjautuvan näytelmän lisäksi samasta tarinasta on myös elokuva. Kirja ja elokuva minulla olikin jo luettu ja nähty ennen tätä, joten ei kahta ilman kolmatta ja kolmas kerta toden sanoo, vai mites se meni. En kyllä ihan muistanut kaikkea mitä tapahtuu, ja hieman erilainenhan tämä totta kai on kirjasta luettuna tai ruudulta katsottuna kuin lavalla, vaikka samat tyypit ja samat jutut jokaisessa versiossa ovat mukana. Joka tapauksessa tässä Helsingin kaupunginteatterissa 7.2. ensi-iltansa saaneessa Ei kiitos-lavaversiossa ollaan oikein hyvin onnistuttu, hauska se on, mutta ei liian hauska, vaan ajatus aiheesta kuitenkin mukana. Eiväthän esityksen teemat mitään naurun asioita ole, kaikki ainakaan.

Täytyy sanoa, että oikein odotin, milloin Jarno (Pyry Äikää) ilmestyy stagelle... Ja siihen tuntui kuluvan aikaa, vaikka se johtuikin siitä, etten muistanut, missä kohtaa juonta tämä hurmaava saksankielen oppilas tunnille putkahtaa. Heli nimittäin toimii saksanopettajana ja työpaikalta löytyy yllättäen vastaus myös parisuhteen intohimo-ongelmiin. 28-vee nuorimies Jarno on kieltämättä valloittava, kun hän flirttailee opettajansa kanssa virne naamallaan. Pyry Äikää tekee roolin loistavalla otteella, hän tekee Jarnosta sekä huolettoman ja hieman ilkikurisen että ystävällisen ja kohteliaan. Oikein mainio roolisuoritus! Jarnon ja Helin hissiin juuttuminen on ehkä yksi lempparikohdistani.

Vappu Nalbantoglu on mielettömän hyvä ja nappivalinta Helin rooliin, niin hienosti hän tavoittaa naisen eri tunteet, turhautumisen Mattiin ja ihastumisen Jarnoon, kamppailun siitä, haluaako Heli pettää, miten se vaikuttaisi koko elämään, entä itseen? Nalbantoglu tekee Helistä uskottavan ja kiinnostavan, kuitenkin tavallisen naisen, jolla on tavallisia haaveita ja murheita. Hieno hahmo ja hienosti näytelty! Antti Timosen Matti taas haluaisi olla yksin, ilman vaimon jatkuvia lähentely-yrityksiä. Videopelit vaatisivat aikaa ja pitää olla oikeus sanoa "ei". Myös Timonen onnistuu roolissaan oikein hyvin, Matti on niin erilainen kuin esityksen muut hahmot, että hänen hiljaisuutensa ja sisäänpäin kääntymisensä tuo tarinaan kokonaan uuden näkökulman.

Leenamari Unho ja Aksinja Lommi tekevät näytelmän muut roolit, joista mainittakoon Unhon näyttelemä Helin ystävä Manna, varsin hauska ja ihastuttava, suorapuheinen nainen, sekä Lommin näyttelemä Sissi, Helin ja Matin tytär, jonka kautta Lommi tavoittaa täydellisesti kapinallisen mutta hyväntahtoisen teinin. Myös Jarnon koiran roolissa Lommi on ihan mahtava, samoin etelänlomalla tavattavana Jorgoksena! Leenamari Unho on hyvä myös Helin äitinä ja Matin isänä. Näyttelijäviisikko on valittu onnistuneesti, he tekevät lavalla toimivaa työtä ja hahmojen suhteet ovat uskottavia ja luontevia.

Lavastus (Tuomas Lampinen) on aika pelkistetty, mutta toimii oikein hyvin. Toni Haarasen videosuunnittelulle iso plussa, hienoa katsottavaa ja toimii erinomaisesti. Lavallaolijat puikahtelevat sujuvasti valkoisten kankaiden lävitse lavan taakse ja lavalle, välillä tämä vähän häiritsee, mutta pääosin kankaita käytetään varsin kekseliäästikin. Freedomin tahtiin tanssitaan vauhdikkaasti ja sille yleisö taputtaa innoissaan, samoin koko esitykselle sen loputtua. Hyvä oli tämä, hauska myös ja ajatuksiakin herätti. Onnistunutta näyttelijäntyötä, sujuva esitys ja varsin viihdyttävä reilu parituntinen.