Pokka pitää @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat © Kapina Oy

Keski-Uudenmaan Teatteri esiintyy kesällä tuttuun tapaan Krapin kesäteatterissa, tällä kertaa siellä pyörii Pokka pitää.

Emmet (Johannes Korpijaakko) puuhaa brittiläistä murhamysteeriä näyttämölle teatteriseurueensa kanssa. Näyttelijöihin ei Emmetin onneksi lukeudu kuvataideharrastuksensa ja seurapiirikutsujensa parissa kiireisenä pysyvä Hyacinth Bucket (Anna-Leena Sipilä), joka pelkällä olemassaolollaan koettelee Emmet-paran hermoja. Näytelmässä ovat mukana Daisy (Sanna Saarijärvi), tämän mies Onslow (Seppo Halttunen), Rose (Kirsi Ylijoki) ja Milly (Kalle Tahkolahti). Kulissien takana puvuista, lavasteista ja Emmetin riekaleisista hermoista vastaa Liz (Miia Nuutila). Kuinka ollakaan, Hyacinth kuitenkin uhraa kallisarvoista aikaansa näytelmälle, ja pian Emmet joutuu keräilemään itsehillintänsä rippeitä tämän seurapiirirouvan esitellessä hahmonsa puhetyyliä tai olemusta. Eikä käsikirjoituskaan oikein ole Hyacinthin makuun - miksi hänen hahmonsa pitäisi joutua murhatuksi? Oman panoksensa juoneen tuovat rouva Debden (Miia Nuutila), joka katsastaa, onko Hyacinth hyvä kandidaatti hyväntekeväisyystyöhön, sekä isukki (Kalle Tahkolahti), joka kaasunaamari päässä hyökkää näyttämölle.

Ihastuttava lavastus (Heini Maaranen) näin ensimmäiseksi, varsin vaaleanpunainen ja hienostunut tyyli vallitsee näyttämöllä. Puvustus (Heini Maaranen vastaa myös siitä) on onnistunut myös, jokaisen hahmon vaatteet sopivat hänen tyyliinsä, olemukseensa ja luonteeseensa, ja varsinkin näytelmäseurueen roolivaatteet ovat hienot. Kimmo Virtasen ohjaus saa hyvin tekstin huumoria ja sille tyypillistä tunnelmaa esiin. Näyttelijät ovat lavalla hyviä sekä yksinään että joukkokohtauksissa, he pelaavat loistavasti yhteen ja tuovat hahmojensa väliset suhteet hyvin ilmi. Vähän jäin kaipaamaan Richardia, joka oli mukana muutamassa kohtauksessa viime vuonna Koskenniskan kesäteatterissa, tässä versiossa hänestä vain puhuttiin.

Anna-Leena Sipilä on juuri sellainen Hyacinth kuin pitääkin olla, Sipilä tavoittaa hahmonsa luonteen täydellisesti ja kaikki ilmeet ja eleet sopivat Hyacinthille loistavasti. Yksi esityksen hauskimpia kohtauksia on se, kun Hyacinth peittelee todellista identiteettiään kokin asussa rouva Debdenin etsiessä rouva Bucketia. Mahtavaa näyttelijäntyötä Sipilältä varsinkin tässä kohtauksessa, kyllä nauru kaikui katsomossa. Johannes Korpijaakon Emmet on juuri niin kyllästynyt Hyacinthtiin kuin voi kuvitella, on siinä kestämistä, kun nainen on koko ajan sanomassa omaa mielipidettään tai kommentoimassa näytelmää. Korpijaakko saa yleisön nauramaan varsinkin Emmetin poistuessa sivuhuoneeseen hieman purkamaan ärsytystään huutamalla. Miia Nuutila Emmetin siskona Lizinä on hyvä myös, hän on rauhallinen ja koettaa parhaansa mukaan saada muun porukan pysymään aisoissa. Mutta kyllä Lizkin saa mielipiteensä kuuluviin, ei hänelläkään hermot kaikkea kestä.

Sanna Saarijärven Daisy ja Seppo Halttusen Onslow ovat riemastuttava pariskunta, nämä kaksi tekevät lavalla mainiota työtä. Samoin Kirsi Ylijoen ihastuttava Rose (lempihahmoni tässä) sekä Kalle Tahkolahden Milly olivat sellainen kaksikko, joka sai yleisön nauramaan. Kalle Tahkolahti on isukkina myös varsin hauska, ja tämän hepun ulkomuoto jäi mieleen. Tosi hyvä porukka mukana, kaikista hahmoista pidin ja jokainen hahmo viihdyttää, näyttelijät tuovat hienosti esiin hahmojensa luonteenpiirteet ja suhteet muihin hahmoihin, heidän tekemisiään on mukava seurata.

Kokonaisuutena siis oikeinkin viihdyttävä ja mukava esitys, huumori toimii ja varsinkin näyttelijät ja lavastus jättivät positiivisen muistijäljen. Muutama kohtaus venyi hieman pitkäksi, eli juonikin sitten vähän junnasi paikoillaan, mutta näitä ei ollut paljoa ja suurimmaksi osaksi edettiin kaikenlaisten sattumusten ja juonenkäänteiden avulla rivakkaa tahtia. Tämä taitaa olla koko kesältä loppuunmyyty, mutta peruutuspaikkoja kannattaa kysellä. Suosittelen lämpimästi, jos sattuu mahdollisuus suunnata katsomaan. Hauskaa ja hyvin tehtyä kesäteatteria Krapin kauniissa maisemissa, tämän parissa on helppo viihtyä.

Love me Tinder @ Emma Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Emma Teatteri!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Emma Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotanto Love me Tinder pyörii parhaillaan Kailon saarella Naantalissa.

Amorilla (Miska Kaukonen) on ongelma. Vuosikaudet uskollisesti palvellut jousipyssy on päässyt huonoon kuntoon, eikä sillä enää ammuta rakkauden nuolia minkään pariskunnan sydämiin. Vielä pitäisi kuitenkin saada yksi uusi rakkaus kukoistamaan, sen jälkeen koittaisi loma. Tästäpä lähdetäänkin sitten seuraamaan Amorin kamppailua rakkauden parissa, ja samalla nähdään välähdyksiä kaikenlaisesta deittailusta, rakkaudesta ja sydämen asioiden vaikeuksista ja ihanuuksista. Onnistuvatko treffit, jos molemmilla on lapsi mukana? Mites pikatreffit tai parinvaihto? Tai olisiko hyvä, jos miehen saisi valita kaupasta? Tai tilata netistä? Entäpä Amor, miten hänellä sujuu ilman rakkauden jousipyssyä?

Emma Teatteriin suunnattiin illaksi päivällä Samppalinnassa nähdyn Naimakaupat Vegasissa-esityksen jälkeen, joten rakkausteema jatkui siellä myös. Olen elänyt siinä uskossa, että joskus pienenä kävin Muumimaailmassa (joka sijaitsee samaisella Kailon saarella), mutta kävimmekin Ti-Ti Nallen talossa. Uusi tuttavuus siis tämä Naantalin maisema ja Emma Teatteri. Kaunis merinäköala oli siltaa pitkin saareen kävellessä ja hieno sää muutenkin, Naantalin aurinko selvästikin paistoi meille. Tosin teatteri on katettu, eli vesisadekaan ei olisi haitannut. Emma Teatteri oli paikkana oikein mukava, katsomoon olisi tosin voinut istuinalustan muistaa ottaa, mutta onneksi esitys vei mennessään, niin puupenkeillä jaksoi hyvin istua. Lavastuksesta (Jani Uljas) pidin kovasti, olipa ihana vihreän sävy valittu seinään. Koko esitys näyttää mainiolta, lavastus, puvustus (Tiina Valkama) ja ohjaus (Mika Eirtovaara) tukevat toisiaan ja tuovat näyttämölle toimivan kokonaisuuden.

Monenlaisia tyyppejä nähdään näyttämöllä, heistä suosikkini on Miska Kaukosen hurmaava Amor. Amorin alkaessa tutustumaan rakkauteen Kaukonen saa kohtauksista esiin niin huumoria kuin ajatuksiakin herättäviä juttuja. Näyttelijänelikko, Kaukonen, Rinna Paatso, Jarkko Pajunen ja Maruska Verona, tekee jokainen monta roolia. Hyvä porukka mukana, lavalla näyttää olevan hauskaa ja kaikki pelaavat hyvin yhteen ja saavat yleisön hymyilemään ja nauramaan makeasti. Mieleen jäivät ainakin koko porukan parinvaihtokohtaus ja siinä esiintyneet tyypit, Jarkko Pajusen myyjäheppu, joka Amorille tarjosi kaikenlaisia aseita, Maruska Veronan ensitreffeille suunnannut nainen, jolle ei mausteinen ruoka sopinut, Pajusen ja Rinna Paatson treffit, jotka siirtyivätkin kännyköillä viestittelyyn ja Kaukonen netistä tilattuna unelmamiehenä, joka ei ehkä ollutkaan niin ihana kuin piti. Mainiot näyttelijät ja hauskat hahmot, mikäs sen parempaa.

Monenlaista rakkauden etsintää ehtii lavalla näkyä, on Tinder, Maajussille Morsian, Napakymppi, Temptation Island ja niin edelleen. Tiedä sitten kuinka hyvin nämä oikeasti toimivat, lavalla ainakin jouduttiin jos jonkinmoisiin tilanteisiin sovellusten ja ohjelmien avustuksella. Reippaassa tahdissa vaihtuvat kohtaukset ja hahmot, mutta selkeä on esitys ja hyvin pysyy mukana, osaa tyypeistä olisi kauemminkin voinut katsoa. Varsinkin kun vaikutti siltä, että tässähän voi olla vuosisadan rakkaustarina syntymässä. Naantaliin todennäköisesti käy matka taas ensi kesänä, ainakin tämän perusteella sieltä poistuu hymy huulilla ja hyvin nauraneena.

Tässä on aika härskiäkin huumoria, sanoisin että K18-materiaaliakin, mutta kovasti esitys nauratti ja viihdytti, vaikka kaikki vitsit eivät ehkä minun huumorintajuani kohdanneetkaan. Mutta on tässä sellaista ihastuttavan kevyttä hauskuutta myös, jolle on kiva nauraa. Kokonaisuutena siis hyvin koottu paketti, jossa vauhtia riittää ja huumori kukkii, katsomossa viihtyy oikein hienosti ja hyvä fiilis säilyy pitkälle. Tosi hyväntuulinen show, koko ajan kyllä hymyilytti. Kun näyttelijät ovat koko ajan hyvässä rytmissä, teksti on sujuvaa, huumori sopii myös tosielämän tilanteisiin ja yleisö viihtyy, on kasassa onnistunut esitys.

Naimakaupat Vegasissa @ Samppalinnan kesäteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Samppalinnan kesäteatteri!

kuvat © Robert Seger

Samppalinnan kesäteatterissa en ole ennen käynytkään, vaikka olenkin ihastellut Samppalinnanmäellä seisovaa tuulimyllyä aina Turussa vieraillessani. Nyt kuitenkin suunnattiin auto kohti Turkua ja lähdettiin katsomaan Naimakaupat Vegasissa.

Jack (Antti Lang) ja Betsy (Reeta Vestman) ovat kovin rakastuneita ja menossa naimisiin, mutta Jackin kuolleen äidin (Satu Paavola) sanat estävät Jackiä astumasta alttarille. Hän kun tuli luvanneeksi äidilleen, ettei koskaan mene naimisiin, mutta nyt tekisi kyllä mieli sanoa "tahdon". Harmi vain, että äidin haamu leijailee Jackin mieleen aina, kun naimisiinmeno tulee Betsyn kanssa puheeksi. Betsy alkaa käydä kärsimättömäksi, joten kaksikko suuntaa Vegasiin mennäkseen siellä naimisiin - mitä pikemmin, sen parempi! No, hotellissa vastaan tuleekin Tommy (Veeti Kallio), joka houkuttelee Jackin pelaamaan korttia. Sitten ollaankin jo monta kymmentä tuhatta dollaria veloissa eikä Jack mitään pikavippiä aio ottaa. Tommyllä on kuitenkin ehdotus velkojen kuittaamiseksi, Betsy kun muistuttaa hänen kuollutta vaimoaan. Miksei Jack siis päästäisi Betsyä viikonlopuksi Tommyn seuraan? Tästä ei toki mitään hyvää voi seurata, ainakaan Jackin ja Betsyn yhteiselon kannalta, joten jotain täytyy tehdä. Ja niin Jack tekeekin, hän on valmis seuraamaan Betsyä vaikka Havaijille. Mutta riittääkö se?

Antti Langin Jack on hurmaava tyyppi, hän selvästikin haluaa naimisiin, mutta kun äidin kirous estää niin ei vaan pysty. Vaikka Betsy ymmärtää, että Jack ei tahallaan vastustelekaan vihille menoa, ei hän jaksa odottaa ikuisuutta. Tämä kalvaa Jackiä, ja Lang tuo hienosti esille Jackin kamppailun ihastuttavan Betsynsä ja haudassa makaavan äitinsä välillä. Lang tekee Jackistä myös hauskan ja hieman koomisenkin, jotkut tämän tekemistä valinnoista ovat suorastaan huvittavia, ja tekee mieli sanoa, että ei, tuo ei ainakaa Betsyä lepytä. Toisaalta Jackiä käy myös sääliksi, onhan se nyt kamalaa, että oma äiti on langettanut kirouksen, joka estää vihkivalojen lausumisen. Lang on loistava Jack, ja hän laulaa ja tanssii myös mainiosti. Reeta Vestman on todella hyvä Betsy, hän näyttelee hahmonsa tunteet selkeinä ja uskottavina. Kyllä nyt pitäisi jo viiden vuoden seurustelun jälkeen päästä naimisiin, aivan sama vaikka kuinka monta kirousta miehen päällä leijuisi. Vestmanin Betsy on ihastuttavan eloisa ja hänestä on helppo pitää, katsomossakin tulee iloiseksi, kun pariskunta suuntaa Vegasiin. Pääsevätkö ne nyt vihdoin naimisiin!

Veeti Kallion Tommy on lipevän oloinen tyyppi, hän on hurmannut kaikki korttipeliosallistujansa ja nauttii selvästi ihmisten suosiota. Toisaalta hänen vaimonsa on kuollut, ja kauhealla tavalla, joten vähän miehen puolesta surettaakin, vaikka aika röyhkeä idea on toisen miehen nainen varastaa. Kallio on roolissaan oikein mainio, ja hänen apulaisensa (vai mikä lie korttihuijariheppu tai pikkurikollinen tämä Johnny Caca (Anssi Valikainen) onkaan) on myös varsin kiva lisä tarinaan. Huumoria saadaan hänen sukunimestäänkin, tai sen lausumisesta. Satu Paavola on Jackin äitinä loistava, ei ihmekään, että Jack ei uskalla naimisiin, kun äiti palaa haudan takaa estämään. Mainitaan vielä Miiko Toiviainen, Raisa Kekarainen ja Annina Rubinstein varsin pirteinä lentokenttävirkailijoina, nämä tyypit nostivat hymyn naamalle! Marika Huomolinin Mahi ja Antti L.J. Pääkkösen Teihutu olivat molemmat mainioita, samoin lentävät Elvikset.

Tämä oli ehdottomasti laadukkaimpia esityksiä, joita olen kesäteatterissa nähnyt, tosin Samppalinnan miljöökin on yksi hienoimpia, joissa olen käynyt. Pyörivä katsomo (mahtavaa, vieläkin ihastuttaa tämä kääntyvä näkymä!) mahdollistaa suuremmat lavasteet, kun niitä ei tarvitse paljoa vaihdella, ja maiseman muutos toki on hyvä tehoste. Lavastus (Niina Suvitie) on hieno, varsinkin kasino on tyylikäs ja käytettävissä olevaa tilaa on hyödynnetty toimivasti. Esityksessä on myös hienoja joukkokohtauksia ja -koreografioita, ja oikein mainio musiikki, vaikkei kovin moni biisi ehkä jääkään päähän soimaan. Erityisesti Rakkain Betsy, Jossain muualla, Betsy menee kirkkoon, Sopimus, Tee jotain, Eikö riittäis tää?, Olen miettinyt ja Finaali miellyttivät korvaani. Olipa kiva nähdä musikaalia kesäteatterissa, toki joitain musiikkinäytelmiä olen nähnyt ja musikaalejakin, mutta tämä oli selvästi kaikista isoiten toteutettu ja vaikutti osittain siltä, että tämä voisi hyvin pyöriä jossain isossa teatterissa ja olla nyt vain vierailulla kesäteatterinäyttämöllä. Tosi onnistunut esitys, tykkäsin tästä kovasti!

Samppalinna oli ehdottomasti oikein mukava uusi tuttavuus, palaan varmasti ensi vuonna katsomoon!

Sammuta valot! / Sytytä valot! (Salla Simukka)

Luin kirjan ennakkokappaleena, kiitos TAMMI!

kansi ja ulkoasu © Laura Lyytinen

Salla Simukan uutuusteos Sammuta valot! / Sytytä valot! on kääntökirja, jossa toisella puolella on pieniä kauheita tarinoita ja toisella pieniä kauniita tarinoita. Kertomuskokoelmassa käsitellään rakkautta, ihastumista, näkymättömyyttä, eroamista ja elämää nuorten näkökulmasta, monen erilaisen ihmisen silmin.

Sammuta valot! / Sytytä valot! oli oikein hurmaavaa luettavaa, en ole ennen Simukan teoksiin tutustunut, mutta tämän perusteella kieli on luontevaa ja lukeminen varsin kivaa, teksti soljuu sujuvasti ja etenee mukavasti pitäen lukijan mielenkiinnon yllä. Kirjan 20 eri tarinaa ovat puolet niitä kauniita ja puolet niitä kauheita, ja jokaisella kertomuksella on vastaparinsa toisella puolella. Siksi kirjan lukemiseen on monta tapaa, ensin voi esimerkiksi lukea yhden tarinan toiselta puolelta, sitten sen vastaparin toiselta puolelta, Tai sitten voi tehdä kuten minä, luin ensin pienet kauheat tarinat ja sitten pienet kauniit tarinat. Tai voi lukea ensin kauniit ja sitten kauheat tarinat, tai vaikka ihan sekalaisessa järjestyksessä kertomuksen sieltä ja toisen täältä. Lukukokemus luultavasti vaihtelee sen mukaan, miten kertomuksia lukee, mutta varmasti teksti vetoaa jokaiseen. Koska tarinoita oli monenlaisia, ei haitannut, jos joku niistä ei niin iskenyt, sillä seuraavasta tekstistä löytyi taas paljon itseen vetoavia yksityiskohtia.

Pieni ongelma tässä novellimuotoisessa toteutuksessa on, jäin nimittäin kaipaamaan lisää tietoa jokaisesta hahmosta, joka tarinoissa esiintyi. Haluaisin kaikista oman, pitkän romaanin! Erityisesti muovikuulia sormet jäässä keräävä tyyppi, salaperäinen, lapsia kaappaava huvipuisto, tyttökoulussa opiskeleva Josefin, kymmenen vuotta elämästään kadottanut tyttö, pimeyteen katoava Silja, kauheissa tarinoissa Näkymättömäksi muuttuva poika, drag queen Ariel, ihastuttavan kirjeen kirjoittanut Ville, Josefinin isosisko Klara, samaa unta nähneet Puro ja Kuisma sekä kauniiden tarinoiden Näkymätön poika jäivät kutkuttelemaan mieleen, olisi kiinnostavaa tietää, mitä heille on tapahtunut ennen ja jälkeen tähän kertomuskokoelmaan kirjoitettuja hetkiä. Simukka on luonut kokoelman mielenkiintoisia, persoonallisia ja kiehtovia hahmoja, joiden elämää lukija alkaa itsekin pohtimaan. 

Kauniit ja kauheat tarinat tukevat hyvin toisiaan, vaikka eivät kaikki olekaan suoria vastauksia toisilleen. Osa tarinoista on selkeästi esimerkiksi sama hetki kahden eri ihmisen näkökulmasta tai sama hetki, mutta elämän ollessa erilaista, mutta muutaman kertomuksen kohdalla tapahtumien toisiinsa vertaaminen tai liittäminen vaatii enemmän ajattelua, joka on oikein hyvä. Vaikka asioille ei löytäisi suoraa yhteyttä, kauniiden ja kauheiden kertomusten vireestä huomaa, mitkä niistä liittyvät toisiinsa. Loistava idea kirjoittaa kertomukset näin, mitä enemmän näkökulmia tai ajatuksia tiettyyn asiaan esitetään, sitä paremmin sen voi ymmärtää.

Ehdottomasti suosittelen tätä kaikille, tai siis 15-vuotiaasta ylöspäin kaikille (kirjan ikäsuositus). Teksti on sujuvaa ja ihastuttavaa luettavaa, tarinat ovat kiehtovia ja mielenkiintoisia ja niissä on monenlaisia tunteita. Kauheat tarinat saavat jännityksen hiipimään mieleen ja kauniit tarinat saavat hymyilemään. Näitä on myös ehkä helpolmpi ja mukavampi lukea kuin "tavallista" kirjaa, sillä lukeminen on helppo keskeyttää aina yhden kertomuksen jälkeen ja jatkaa sitten seuraavasta, eikä juonikaan keskeydy ikävästi. Tarinat ovat aika nopealukuisia, minäkin luin tämän kahdessa päivässä, ensin toisen puolen ja sitten toisen puolen. Ja luulenpa, että luen pian uudestaan, nämä tarinat jäivät kiehtomaan.

Maailman ympäri 80 päivässä @ Pesäkallion kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesäkallion kesäteatteri!

kuvat © Johannes Wilenius

Kävin nyt kolmatta kesää peräkkäin Pesiksellä nauttimassa kesäteatterista, tällä kertaa vuorossa oli Maailman ympäri 80 päivässä varsin lämpöisessä säässä.

Phileas Fogg (Petri Knuuttila) lyö Reformi-klubin herrojen kanssa vetoa siitä, että ennättää maapallon ympäri 80 päivässä. Mukaan matkalle lähtee samana päivänä herra Foggin palvelukseen pestattu Passepartout (Kalle Sulalampi) ja kaksikkoa varjostamaan salapoliisi Fiks (Panu Kangas), joka kuvittelee jahtaavansa Englannin pankkiin murtautunutta varasta, joka muistuttaa tuntomerkeiltään aivan Phileas Foggia. Kotiin jää neiti Higgins (Linda Hämäläinen), joka olisi kyllä innolla lähtenyt matkaan. Maailman ympäri kuljettaessa tapahtuu kaikenlaista, käydään esimerkiksi Intiassa, Honkongissa, Kalkutassa ja San Franciscossa, kunnes lopulta palataan Lontooseen. Mutta kuluuko siihen 80 päivää vaiko ehkä enemmän?

En tiennyt tästä tarinasta muuta kuin sen, että maailmanympärysmatkalla ollaan ja animaatiosarjassa on leijona. Olen varmaankin myös katsonut piirretystä joitain jaksoja, mutta enpä kyllä muista niistä mitään. Selkeä on juoni kuitenkin, ja tapahtumissa pysyy hyvin mukana, vaikka reippaassa tahdissa matkataan maasta toiseen ja hahmoja vilisee lavalla, on niin elefanttia, konduktööriä, kerjäläistä ja poliisipäällikköä sekä tuomari ja munkkeja. Muutamassa kohtauksessa porukalla on tosi hienoja pukuja, varsinkin Audalla (Sini Koivuniemi) ja munkeilla. Phileas Fogg ja Passepartout näyttävät tyylikkäiltä koko matkan, samoin salapoliisi Fiks. Reformi-klubin herroilla on hienot liivit ja neiti Higginsin hame on sievä. Lavastus taipuu moneen, varsinkin laivan piipusta tuleva savu ihastutti. Ja juna oli hieno myös, ja senkin piipusta saatiin savukiehkuroita katsella.

Hahmoista suosikkini on ehdottomasti Kalle Sulalammen Passepartout, jonka ranskalainen aksentti kuulostaa uskottavalta, ja joka on hauska olematta silti turhan koominen tai hölmö. Sulalampi ottaa roolistaan kaiken irti ja Passepartout vaikuttaa hahmolta, johon olisi mukava tutustua. Oikein hurmaava tyyppi, ja sopii hyvin juuri Petri Knuuttilan Phileas Foggin palvelijaksi, nämä kaksi hahmoa tuntuvat tulevan hyvin toimeen, ja herra Fogg vaikuttaa hyvältä isännältä, joka antaa Passepartout'lle vapaat kädet tehdä mitä haluaa, vaikkakin kovasti isäntä välillä tätä hoputtaa, kun pitää seuraavaan maahan ehtiä. Knuuttila on oikein hyvä Phileas Fogg, ja hän laulaa myös tosi hyvin, mukava kuunnella. Linda Hämäläisen neiti Higgins on loistava, varsinkin Reformi-klubilla vieraillessaan. Ja poliisipäällikkönä Hämäläinen on loistava, ai että miten tämä tyyppi liikkui ja puhui ja oli lavalla!

Panu Kankaan päättäväinen Fiks on varsin kiva hahmo, sitä alkaa jo melkein itsekin uskomaan, että eipä sillä herra Foggilla varmaan olekaan puhtaita jauhoja pussissaan, ehkäpä hän salailee jotain kuitenkin. Fiks on varma, että kohta hän saa varkaan kiinni ja mainetta ja kunniaa ja rahaa, mutta hieman on hankalaa tämä lain toteuttaminen, kun vangitsemiskäskyä ei näy ja taas mennään seuraavaan maahan. Sitkeä tapaus Fiks kyllä on, ja vähän käy sääliksi, kun varas ei sitten hänen avullaan jääkään kiinni. Sini Koivuniemen Auda on hurmaava, ja Koivuniemen ja Knuuttilan hahmojen väliset kohtaukset ovat mainioita. Bändi (Stefan Andersén. Dimi Dallas/Lari Lius, Aapo Ravantti ja Einari Toivonen) tekee myös rooleja lavalla, mm. Reformi-klubin herroina, ja kyllä ovat mainiota porukkaa nämä. Taas kerran oikein hyvä näyttelijä- ja bändijengi tekemässä, viihdyttäviä ja taitavia tyyppejä lavalla.

Musiikkia riittää taas, pidin erityisesti Omituisten otusten kerho, Vaikka ilta on kirkas, Tyhjä taulu ja Kuka pysäyttäisi kellot-kappaleista. Bändi soittaa hyvin ja musiikki on menevää, kaunista ja soi tyylikkäästi kesäillassa. Hienosti muuten huomioitu tämä Suomen vallitseva lämpöaalto ja laitettu katsomoon vesipisteitä, nytkin oli +30 astetta auringossa, joten kurkkua voi alkaa katsomossa kuivaamaan. Näyttämöllä on varmasti kuuma, varsinkin puvuntakeissa ja painavissa hameissa, mutta kuulemma siihen on jo tottunut. Ainakin energia pysyi yllä ja vauhtia riitti, joten ilmeisesti näin on. Eikä ainakaan satanut! Kokonaisuutena tämä oli oikein viihdyttävä ja mukava, kiva oli matkata maasta toiseen tämän porukan kanssa hyvien biisien tahdissa.

Liian paksu perhoseksi @ Ohkolan kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan teatteri!

kuvat © Kimmo Virtanen

Yksi suosikkikesäteattereitani, Ohkolan nuorisoseuran pyörittämä Ohkolan kesäteatteri, juhli eilen tämän kesän ensi-iltaansa Liian paksu perhoseksi.

Kaisu (Tanja Lundsten) huomaa lehdessä ilmoituksen, jossa etsitään kauppa-apulaista Ernin (Ilkka Esselström) sekatavarakaupalle. Hän pakkaa laukkunsa, hyvästelee äitinsä (Eira Andersson) ja suuntaa kohti Ruutinojaa. Siellähän ei sitten asiat menekään niin hyvin kuin olisi toivottu, Kaisulle ei esimerkiksi ole omaa huonetta joka ilmoituksessa luvattiin. Tämä taas johtuu siitä, että Ernin äiti Ellida (Sanna Laine) ja sisko Viivi (Saila Smith) eivät suostu muuttamaan omaan kotiinsa, joka on kylläkin jo valmiiksi rakennettu järven rannalle ja muutenkin vain odottelee asukkaita. Kaisun kookas ulkomuoto ja tarmokas luonne eivät hurmaa Ernin perhettä, Ernin itsensä kylläkin. Kaisu suostuu jäämään kaupalle vuodeksi, mutta katuu päätöstään, kun vaikeuksia on eikä Kaisu löydä paikkaansa uusien tuttavuuksien keskellä. Mutta alkaahan elo Ruutinojalla lopulta sujua, ainakin hetken menee hyvin. Ja sitten tulee taas vastoinkäymisiä, isojakin.

Kalle Tahkolahti ohjasi pari vuotta sitten Ohkolaan Ukkosenjumalan pojan, josta pidin tosi paljon. Ohjaus on tällä kertaa myös hyvin onnistunut, esityksessä oli pari sellaista kohtaa, jossa oikein mietin, että onko tuo ele, ilme, katse tai liike hiottu tuollaiseksi juuri ohjauksella. Tarinakin on mainio, hauska mutta vakava ja pitää otteessaan. Kohtausten tapahtumapaikat toteutetaan suurimmaksi osaksi puupenkeillä ja matkalaukuilla, tällainen pelkistetty ratkaisu toimii hyvin. Puvustus miellyttää silmää, varsinkin Viivin vaatekappaleet, kaupunkikävelykohtauksessa nähdyt tyylikkäät takit ja naapurin isännän (Vesa Kotaviita) rento tyyli. Musiikkiakin tässä on, pidin erityisesti Puhelinlangat laulaa, Hyvännäköinen ja Ajetaan tandemilla-kappaleista. Kaikenlaista soitinta nähdään näyttämöllä, on banjoa, kitaraa, melodikaa (ilmeisesti, joku puhallettava kosketinsoitin se oli) ja muuta. Hienosti soivat biisit ja sopivat esityksen tunnelmaan.

Tanja Lundsten tekee Kaisun roolin loistavalla otteella. Kaisu on päättäväinen ihminen, jolla on huumorintaju kohdillaan ja selvät mielipiteet. Ilkka Esselström on mahtava Erni, ja Lundsten ja Esselström tekevät yhdessä hyvää työtä, Ernin ja Kaisun väliset kohtaukset ovat uskottavia ja varsinkin loppupuolen riitakohtaukset toimivat hyvin. Myös Kaisun ja Ernin perheen naisväen välille rakentuva konflikti on juonellisesti hyvä ja näyttelijät tekevät hahmoistaan juuri sopivan inhottavia, varsinkin Sanna Laineen Ellida on kovin kielteinen Kaisuun liittyvien asioiden suhteen. Erni tosin puolustaa äitiään, tämä on sairas, ja sanoo siksi suoraan mitä ajattelee. Saila Smithin Viivi pitää äitinsä puolia eikä hyväksy hänkään Kaisua, vaikka Erni koettaakin puhua tämän puolesta. Anna Tapper Annan roolissa on mainio, samoin Vesa Kotaviita monessa roolissaan, joista eniten pidin naapurin isännästä, joka ainaisten siitossonnijuttujensa ja kaljan hörppimisen jälkeen paljastui mukavaksi tyypiksi. Vahva näyttelijäporukka mukana tänäkin vuonna, mukava katsoa hyvää tarinaa kun se esitetään tarkasti ja oikeita juonenkäänteitä painottaen, hahmojen persoonallisuus tulee hyvin esille ja jokaiseen heistä pystyy samastumaan, ainakin jollain tasolla.

Ohkolan kesäteatteri on mahtavissa maalaismaisemissa, ja tällä kertaa sattui oikein kaunis ensi-iltailma, hieman lämmin ehkä, mutta ei satanut sentään. Vähän ehkä oli jännitystä ilmassa, kuten ensi-illassa pitääkin olla, mutta hyvällä sykkeellä ja energialla vedettiin tarina läpi ja yleisö tuntui viihtyvän varsin hyvin. Koska esitykseen mahtuu kaikenlaisia tunteita ja tapahtumia, sitä on tosi kiva katsoa. Tässä käsitellään niin läheisten kuolemaa, oman itsensä hyväksymistä tai enemmän vielä toisten hyväksynnän saamista/sen puuttumista, rakkautta ja surua sekä montaa muuta ihmiselämässä vastaan tulevaa juttua. Paljon hyviä aiheita, joihin keskittyä, ja hyvin on Ohkolassa toteutettu näiden pohdinta, ilman turhaa esittämistä saadaan tunteet ja ajatukset välitetyä yleisölle.

Kokonaisuudessaan siis mainiosti onnistunut esitys, katsomossa viihtyy hyvin ja otteessaan pitävän tarinan ja taitavan porukan ansiosta esitystä seuraa hymy huulilla, vaikka lavalla jotain ankeampaa tapahtuisikin. Kun teksti on hyvä ja se toteutetaan hyvin, on helppo nauttia esityksestä, tapahtui siinä sitten mitä tahansa. Nytkin siis hymyilin, vaikka lavalla oli täysi riita päällä, koska se oli hienosti toteutettu riita. Kiitokset Ohkolan teatterin tyypeille, tämä on taas kerran oikein oiva valinta kesäteatterin ohjelmistoksi, toivon paljon katsojia ja kauniita kelejä!

Maaninkavaara @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!

kuvat © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy

Järvenpään teatterin tämän vuoden kesäteatteriesitys on Maaninkavaara.

Martin (Jyri Pekonen) lahjakas juoksijapoika Jarkko (Markus Peltola) katoaa kilpailumatkalla eikä poikaansa kiihkeästi valmentanut isä meinaa selvitä tragediasta. Apuun ryntää tytär Heidi (Janina Jääskeläinen), joka päättää ryhtyä juoksijaksi. Isä saa valmentaa, Heidi juoksee, ja yhdessä selvitään Jarkon katoamisesta. Äiti Sirkka (Tiina Hentunen) katselee huolissaan yläastetta lopettelevan tyttärensä treenaamista ja varoittelee, että Heidin ei pidä isänsä takia venyä äärimmäisyyksiin. Heidillä on muitakin murheita kuin pelkkä juoksu-ura, kuvataidelukio kiinnostaisi ja sitten tulee vielä ihastuminen Sakkeen (Tito Martinez), johon myös Heidin ystävä Jenna (Vesa Saralehto) on silmänsä iskenyt. Mitäs sitten, jos juokseminen ei ehkä olekaan Heidin unelma? Miten sen voi kertoa isälle?

Janina Jääskeläinen oli loistava viime kesänä Niskavuoren nuoren emännän Kustaavana, joten odotin näkeväni hänet uudelleen lavalla. Oikein mainio rooli on tämäkin, Heidi vaikuttaa aluksi ikäistään vanhemmalta, hän on niin järjestelmällisen ja päättäväisen oloinen yrittäessään saada isänsä piristymään Jarkon kadottua. Pikku hiljaa Heidi alkaa kuitenkin turhautumaan, kun treenejä on koko ajan ja vaikka minkälaisia, vieraaseen metsään vaan ilman karttaa ja menoksi, paljain jaloin pakkasella ja niin edelleen. Koulun pääsykokeisiinkin pitäisi ehtiä valmistautua, ja sitten isä menee vielä nolaamaan ihastuksen edessä. Jääskeläinen tavoittaa hienosti Heidin tunteet, tyttö haluaisi vain olla isälleen mieliksi ja pitää tämän iloisena, mutta millä hinnalla sen voi tehdä? Pidin erityisesti Heidin tunteenpurkauksista, kirosanat vaan lentelevät ja ärsyyntymisen näkee. Jyri Pekosen olen muutamassa kesäteatteriesityksessä ainakin nähnyt, mutta tässä hän tekee parhaimman roolinsa näistä minun näkemistäni. Pekonen on loistava innostuneena valmentajana, joka ei tunnu huomaavan sitä, että nyt saatettiin mennä ihan vähän liian pitkälle eikä treenaaminen enää ole Heidistä hauskaa. Mietin välillä, että olisipas ollut kiva nähdä isän ja pojan välinen treenihetki. Kuinkahan Jarkon ja Heidin suhtautuminen eri treenimuotoihin ja isän ohjeistukseen eroavat toisistaan? Pekonen ja Jääskeläinen tekevät hyvää työtä varsinkin kohtauksissa, joissa Heidi ja Martti ovat kahdestaan.

Tiina Hentusen Sirkka on onnistunut hahmo Heidin ja Martin välille, hän ei oikein pidä Martin kiivaasta treenitahdista ja suurista odotuksista, mutta uskoo, kun Heidi sanoo, että ei tässä mitään, tämä on kivaa. Mahtavaa, että myös Jarkko oli esityksessä mukana, hän tarkkaili perheensä elämää etäältä ja välillä Jarkko on läsnä, vaikkei hänen pitäisi kai olla. Niin vain tuntuu, että Heidi ja Martti näkevät molemmat Jarkon, vaikka ehkä he vain muistelevat. Markus Peltola on roolissaan varsin hyvä, Jarkko jää kiinnostavaksi hahmoksi, sillä hänen tarinaansa ei niin lavalla nähdä, vaan juoksijapojasta jää päälimmäisenä mieleen hänen katoamisensa. Tito Martinezin Sakke on hyvä tyyppi, pidin erityisesti siitä, että hän ei ollut yksi niistä, jotka Heidiä koulussa kiusasivat. Saken ja Heidin ensimmäinen kohtaaminen Saken kotona oli myös juuri sopivan nolostuttava ja huvittava. Mainitaan vielä Terhi Paloheimon rehtori, joka kovin vaivautuneena puhuu Martille kiusaamisesta, mutta karjaisee sitten kapinallisille oppilailleen, että nyt pois ne tupakat. Tunnistin kyllä piirteitä opettajista, joita minulla on ollut vuosien varrella.

Lava on saanut sinisen pinnan, se pistää aluksi silmään, mutta nopeasti väriin tottuu ja minulle ainakin tulee mieleen urheilukenttä tai juoksurata, liekö sitten tarkoituskin. Ehkäpä. Se lavan sivussa oleva lato/talo/rakennus toimii esityksissä hyvin, ja tänäkin kesänä sitä hyödynnettään onnistuneesti. Jarkko istuskelee katonharjalla, näyttelijät pääsevät sisään soittelemaan kitaraa ja muita soittimia ja punainen puupinta näyttää hienolta ja sopii esityksen tunnelmaan. Puvustuksesta huokuu urheiluhenkisyys ja etenkin maajoukkueen yhtenäinen vaatetus oli hieno. Paljon hyviä yksityiskohtia, esimerkiksi Martin mainitsemat tunnetut juoksijat, joista löytyy vähän infoa käsiohjelmastakin. Teksti on sujuvaa ja hyvin kirjoitettua, ja Samuli Reunasen ohjaus pitää juonen hyvin kasassa. Hieman tunnelma välillä hidastuu, tai pääidea tuntuu häviävän, mutta sitten palataan taas asian äärelle ja tarina on taas tarkasti kudottu kokonaisuudeksi. Nyt kun suurin vesisade sattui juuri sille hetkelle, kun Heidi seikkaili metsässä, eivät vuorosanat kuuluneet kovin hyvin. Lavalta kyllä, mutta katsomon takaviistossa puhutut jutut eivät. Onneksi mitään tärkeää ei mennyt ohi. Lauluhetkistä plussaa, samoin hauskasta painonostokohtauksesta ja koulukiusauskohtauksesta.

Kokonaisuutena tämä oli oikein hyvä! Näyttelijät tekevät vahvat roolit, tarina on mielenkiintoinen ja etenee ilman suurempia karikoita ja katsomossa viihtyy mainiosti. Hyvin toteutettu esitys, jossa on tosi hyvät hahmot ja onnistunut roolitus. Hahmojen väliset suhteet ja tekemiset tuntuvat uskottavilta, varsinkin siinä sekä ohjaus että näyttelijät ovat vahvimmillaan, ihmisten välisten asioiden esittämisessä siis. Luontevia keskusteluita, iloa, surua ja kiukkua, jotka välittyvät katsojille aidon oloisina. Maaninkavaara saa minulta lämpimän suosituksen.

Kaunis Veera @ Uusi Iloinen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!

Zingali ja Veera
kuvat © Mirkku Merimaa

Uusi Iloinen Teatteri yhteistyössä Polarartistit Oy:n kanssa valloittaa Lappeenrannan linnoituksen näyttämön kolmatta kesää peräkkäin, tällä kertaa esityksellä Kaunis Veera. Minä en ole edellisinä kesinä vieraillut Lappeenrannassa, mutta nyt odotin mielenkiinnolla, millaisessa paikassa siellä esiinnytään ja minkälainen esitys on luvassa.

Romanityttö Veera (Sofia Arasola) menee Prinsessa Armaada-höyrylotjalle kahvinkeittäjäksi, kun vanhemmat Daaria (Sinikka Sokka) ja Salomo (Jussi Lampi) aikovat naittaa hänet Iso-Haagertille. Nuori nainen ei tahdo naimisiin, varsinkaan, kun hän ihastuu laivalle töihin tulevaan upseeriin Rikhardiin (Konsta Reuter). Riittää Veeralla kosijoita vielä lisääkin, hurjaluontoinen romaninuorukainen Zingali (Mikko Rantaniva) iskee silmänsä Veeraan ja aikoo saada tämän omakseen. Santarmi (Panu Vauhkonen) ehdottelee hänkin Veeralle yhteistyötä, hieman kyseenalaista sellaista. Prinsessa Armaadalle astuu myös ruhtinatar Tolkki (Sanna Kemppainen), joka haluaa saada aikaiseksi skandaalin, että pääsisi eroon omista naimakaupoistaan. Rikhardin isä Holmi (Juhani Loukkola) huomaa tilaisuutensa koittaneen, ja päättää saattaa poikansa ja ruhtinattaren yhteen. Kaikenlaista juonittelua ja rakkaussotkuja siis, ja vielä yksi kiertelevä muukalainenkin (Sami Helenius) mahtuu mukaan.

Kaunis Veera on kuulemma aika tunnettu elokuva, se on tosin niin kauan sitten tehty, etten ole siitä mitään kuullutkaan. Siihen esitys kuitenkin pohjautuu, ja on suurimmaksi osaksi uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Siksi suurin osa huumoristakin on ilmeisesti 1900-luvun puolesta välistä kotoisin. Käsiohjelmassakin mainitaan elokuvan aikakaudelleen rohkea huumori ja sen sisältämät erilaiset mustalaisvitsit. Romanikulttuurista en tiedä kovin paljoa, joten minun on vaikea sanoa, mitkä asiat esityksessä pitävät paikkansa ja mitkä olivat joko liioiteltuja tai aivan hölynpölyä. Toki jos halutaan olla alkuperäiselle tekstille ja huumorille uskollisia, niin ne siirretään nykypäivään sellaisinaan. Esityksen treeneissä on kuitenkin tehty yhteistyötä Suomen Romaniyhdistys ry:n kanssa, joten kaipa huumoria ja romanikulttuurin kuvausta on pohdittu ennen sen tuomista näyttämölle.

Mutta nyt esitykseen! Vaikka minua siis mietitytti esityksen huumori, myönnän kyllä nauraneeni ja nauttineeni katsomossa. Ja sehän kai (kesä)teatterissa aina on ideana, jos ei se nauraminen, niin ainakin nauttiminen ja viihtyminen. Tässä on tunnetut tekijät taustalla, UIT:n tuttuja hahmoja oleva Sari Siikander ohjaa, Jean S.-orkesteri vastaa musiikin soitosta ja teatterinjohtaja Timo Kärkkäinen on tehnyt dramatisoinnin ja musiikin sovituksen. Koreografioista vastaa Tanssii tähtien kanssa-ohjelmastakin tuttu Mikko Ahti. Ammattilaisuus näkyy ja kuuluu, sillä loppuun asti hiotut tanssinumerot, näyttelijöiden esiintyminen ja laulaminen sekä esityksen sujuva eteneminen pitävät tunnelman yllä koko ajan. Lavastuksena toimii Prinsessa Armaada-laiva, ja sen edessä olevalla lavalla sekä laivan kannella tapahtuu suurin osa kohtauksista, vaikka hahmot liikkuvat myös katsomossa ja näyttämön sivuilla. Puvustus (Elina Riikonen) on ihastuttava, varsinkin Veeran ja muiden romaninaisten valkoinen paita-punainen hame-yhdistelmä on kaunis ja pääsee oikeuksiinsa erityisesti tanssin pyörteissä. Hieno on myös Rikhardin univormu ja ruhtinattaren loistokas hame. Ja Zingali näyttää hienolta myös!

Sofia Arasola on ehdottomasti yksi suosikkiesiintyjiäni Suomen teatterinäyttämöillä, hän on tehnyt hyvää työtä jokaisessa jutussa, jossa olen hänet nähnyt, eikä Arasola petä tälläkään kertaa. Veera on hurmaava, päättäväinen ja oikeudentajuinen, hän ei tahdo muille pahaa. Veeralla on selkeät mielipiteet siitä, tahtooko hän naimisiin ja jos, niin kenen kanssa. Arasola tekee hahmostaan hienon tulkinnan, ja laulaa ja varsinkin tanssii upeasti. Miehistä viis!-biisin koreografiasta pidin erityisen paljon. Konsta Reuterin Rikhard on tosi hyvä, Rikhard vaikuttaa rauhalliselta ja ystävälliseltä, hänelläkin on ajatus siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Rikhard joutuu taistelemaan Veerasta, sillä tytölle riittäisi ottajia. Varsinkin Zingalin ja Rikhardin välille rakentuu kilpakosijoiden asetelma. Sinikka Sokka ja Jussi Lampi ovat aivan loistavat Daaria ja Salomo, määrätietoisen Daarian rinnalla pohdiskeleva Salomo myötäilee vaimonsa sanomisia ja suhtautuu elämään hieman rauhallisemmin kuin rouvansa. Lampi saa pienillä eleillä hahmostaan paljon irti, ja yksittäiset sanatkin naurattavat. Sokan Daaria on oikein rempseä ja vahvan oloinen, hän on valmiina sanelemaan tyttärensä mieskuviot ja elämän, vaikka vahvatahtoinen tytär pistääkin äidilleen vastaan.

Mikko Rantaniva on Zingalina ihan mahtava! Kiivas nuorukainen ihastuu Veeraan, joka uskaltaa sanoa hänelle vastaan. Veera ei Zingalista niin välitä, mutta tämä ei miestä lannista, vaan hän on valmis menemään äärimmäisyyksiin Veeran saadakseen. Zingali on vähän väliä heilumassa puukon kanssa ja valmiina haastamaan riitaa, mutta lopulta hän joutuu luopumaan Veerasta, ja silloin Zingali tuntuu menettävän kaiken riidanhalunsa. Mutta onneksi paikalla on Sanna Kemppaisen ruhtinatar Tolkki, joka iskee silmänsä Zingaliin. Kemppainen tekee loistavan roolin, hän on hauska ja viihdyttävä, ja puhuu hienosti suomea ulkomaalaisittain. Mainitaan vielä Panu Vauhkonen, joka on santarmina jo vähän liikaa rakennettu hahmo, mutta toimii silti ja saa yleisössä aikaan kovasti huvittunutta naurua aina näyttämölle ilmestyessään. Tanssijoina toimivat Sami Helenius, Jutta Helenius, Sanna Salama, Helinä Kareinen ja Elias Husgafvel. Erityisesti Husgafvel (joka on tämän kevään ylioppilas kuten minäkin, onnea!) ja Jutta Helenius jäivät mieleen tanssistaan ja Husgafvel myös viulun soitostaan.

Vahvat tanssinumerot, taitavat näyttelijät, hyvät musiikkivalinnat ja tarinan sujuvuus tekevät Kauniista Veerasta onnistuneen kesäteatterielämyksen. Pidin muuten siitä, että tässä oli vanhempia biisejä sekä sitten tuoreita kappaleita, joihin oli sanoituksia vähän muutettu esitykseen sopiviksi. Osa musiikkinumeroista ei ehkä kovin paljoa tarinaa edistä, mutta kyllähän taidolla tehtyä musiikki-laulu-tanssi-kohtausta katsoo, vaikka se ei niin juonen kannalta oleellinen olisikaan. Koreografioita on pakko vielä kerran kehua, tässä on tanssia käytetty hienosti sekä joukkokohtauksissa että yksittäisten hahmojen ollessa näyttämöllä, ja varsinkin saman koreografian esittäminen samaan aikaan laivan kannella ja alempana lavalla toimii loistavasti. Välillä mietin, että ehdittiinkö tässä sinne merelle ollenkaan, kun nimenomaan laivalla ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta samapa se. Juoni on suhteellisen selkeä ja mielenkiinto pysyy yllä tarinaa seuratessa. Kilpakosijoiden vastakkainasetteluja on mukava katsoa, samoin Veeran kapinointia vanhempiaan vastaan ja Veeran ja Rikhardin kaipuuta olla toistensa kanssa. Draamalliset ainekset siis kiinnostavat minua enemmän kuin huumorilliset hetket. Ja niinhän se on aina ollutkin, tiedän, että olen enemmän traagisten tarinoiden kuin komedioiden ystävä. Hyvin viihdyin silti tämän romanttisen musiikkikomedian parissa, ja pidin esityksestä. Taitavasti toteutettu ja lahjakkaat tekijät, tätä on mukava katsoa.

Veera ja Rikhard

Kaksi puuta @ Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK!

kuvat © Hanna Kanerva

Hämeenlinnan uusi Kesäteatteri toi 30.6. ensi-iltaan Juha Tapion hiteillä kuorrutetun musiikkikomedian Kaksi puuta.

Harri Hemminki (Otto Kanerva) asustelee Hämeessä, pienellä paikkakunnalla, ja tekee työkseen nuohoojan hommia. Harrin pihalle ilmestyy Mira (Hanna Vahtikari), joka ilmoittaa, että naapurin tädin taloon muuttaa taiteilija Marianne Luoto-Karakowski (Ria Kataja). Tämä ärsyttää Harria naputellessaan patsaita pitkin iltaa ja muutenkin, naista kun ei niin häiritse sääntöjen tai lakien muuttuminen. Harri taas on hermostunut, kun piirinuohoussopimus tai mikä olikaan on muuttumassa ja kohta jokainen saa valita, kuka nuohoaa ja missä. Hirveää! Mukana pyörii kaikenlaista vempelettä ja ideaa keksivä Ossi (Mikko Töyssy) ja Mariannen ystävä, loistelias ilmestys Desmond (Miikka J. Anttila), sekä tietenkin Amor (Veera Tapanainen), joka yrittää pitää porukan järjestyksessä.

Käsiohjelmassa mainitaan, että tämä on "häpeämättömän romanttinen " ja "hersyvän hauska", molemmat pitävät kyllä paikkansa. Monta tosi hyvää huumorin kukkasta on tekstiin kirjoitettu ja lempikin leiskuaa monella suunnalla. Miehet kovasti sanovat, että meitähän eivät naiset hurmaa, ja naiset, varsinkin Marianne, kieltävät kaikenlaiset ihastumisen tunteet. Amorin vakuutellessa ja patistaessa alkavat Harri ja Marianne kuitenkin antaa periksi ja tunnustaa, että ehkäpä tässä jotain kipinöitä lentää puolin ja toisin. Ossi ja Mira taas kurvailevat skootterilla ja pian jo pidetään käsistä kiinni ja hymyillään lempeästi toiselle. Lavastus toimii hienosti, Harrin ja Mariannen asunnot ovat näyttämön molemmilla laidoilla ja niiden välillä ja ympärillä nämä rakastavaiset seikkailevat milloin missäkin, nähdäänpä Harri tositoimissakin nuohoomassa Mariannen katolla. Vauhtia riittää, ja juonenkäänteitä, vaikka tämä aika perinteistä kesäteatteri-rakkauskomedia-meininkiä olikin. Yllätyksiä silti riitti, sekä tietenkin Juha Tapion kappaleita. Osa biiseistä sopi tarinaan paremmin, osa ei ehkä niin hyvin, mutta oikein hyvältä ne kuulostivat ja tunnelma pysyi mainiona, varsinkin toisella puoliskolla yleisökin innostui taputtamaan ja tunnelmoimaan mukana.

Otto Kanervan Harri on mahtava, juuri sopivan jäyhä ja hiljainen jurottaja, joka pitää siitä, miten asiat ovat aina olleet, ei niinkään siitä, miten ne nyt ovat. Harri kuitenkin välillä antaa karumman ulkokuorensa rakoilla ja ajautuu varsin hyviin sananvaihtoihin Mariannen, Desmondin ja Amorin kanssa. Ja Ossin ja Harrin väliset kohtaukset ovat tosi kivoja, näiden kahden ystävyys näkyy tarinassa selvästi. Ria Katajan Marianne sopii loistavasti varsinkin Harrin vastapariksi. Räiskyvä taiteilija on kaikkea sitä, mistä Harri ei niin välitä, mutta kuitenkin juuri sitä, mitä hän haluaa. Kataja tekee hahmostaan kiinnostavan tyypin, Marianne vaikuttaa tosi mukavalta ja hauskalta, ja sellaiselta tietyllä tavalla elämästä kaikenlaista oppineelta. Hanna Vahtikarin Mira on yksi suosikeistani, hahmo on hauska ja Vahtikari tekee roolin hyvällä otteella. Miran ja Ossin väliset kohtaukset ovat ihania, niissä on huumoria ja rento tunnelma. Samoin Miran ja Harrin ensimmäinen kohtaus on esityksen hauskimpia.

Mikko Töyssyn Ossi on myös yksi suosikkihahmojani, ai että mikä tyyppi! Ja se jääkiekkolippis (en muista enään, minkä joukkueen se oli) on ihan mahtava! Hienosti Töyssy kurvailee niin skootterilla kuin autollakin, ja Ossin koko olemus tekee tästä tyypin, josta on tosi vaikea olla pitämättä. Veera Tapanaisen Amor on luultavasti suurin suosikkini, onpa siinä rempseä rakkauden henki ja varsin hyvä hahmo rakennettu! Taskumatti ja tupakka-aski ainakin löytyvät tämän cupidon varusteista... Sekä tietenkin jousipyssy ja sydämellä varustettu nuoli. Ilmeisti Amor on kuitenkin hyvä työssään, ainakin kun lopussa rakkaus tuntuu kukoistavan ja onnellisuus olevan vallalla. Miikka J. Anttila on ihastuttava Desmond, josta on pakko pitää, ja myös kilpailevana nuohoojana Rami Kärkkäisenä Anttila on tosi hyvä. Pelotti melkein, että hän vielä putoaa katolta, kun Harri yrittää häätää tunkeilijan heittelemällä tätä ties millä kivillä ja muilla.

Tarina kulkee sujuvasti ja viihdyttää, porukka laulaa ja näyttelee hienosti ja musiikki pitää tunnelman korkealla. Hyväntuulinen ote säilyy esityksen läpi ja katsomossa saa nauraa ja nauttia vailla turhia huolia. Tosi kiva oli käydä, tästä tuli iloiselle mielelle ja hahmojen kommelluksia seurasi mielellään. Huumoria on paljon, ja se toimii. Kaikki on aika lailla kohdillaan, kyllä kelpaa uudella kesäteatteriareenalla tätä esittää. Ehdottomasti siis mahtava uusi tuttavuus tämä Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri! Ensi kesänä toivottavasti taas nähdään.