Niin kuin taivaassa @ Helsingin kaupunginteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Niin kuin taivaassa-musikaalin 16.9.

Kuuluisa viulisti-kapellimestari Daniel Daréus (Tuukka Leppänen) on uransa huipulla, mutta joutuu pysähtymään kun lääkäri kertoo, että hänen sydämensä on lopussa. Daniel päättää palata pieneen kotikyläänsä, vaikka kaikki lapsuusmuistot eivät olekaan iloisia. Vastassa ovat kylän asukkaat ja kirkkokuoro, jonka johtajaksi Daniel ajautuu. Musiikin voima, yhteisön elämänilo ja hankaluudet sekä rakkaus ja lämpö nousevat musikaalin keskiöön.

Olen kuunnellut tämän ruotsalaismusikaalin biisejä alkuperäiskielellä melko paljon, joten musiikin puolesta Niin kuin taivaassa oli tuttu jo etukäteen, ja kesän alussa katsomastani elokuvasta, johon musikaali perustuu, oli siitäkin vielä juonenkäänteitä ja tapahtumia muistoissa. Odotin tätä kyllä tosi paljon, erityisesti Tuukka Leppäsen ollessa pääroolissa ja Jakob Höglundin vastatessa sekä ohjauksesta että koreografiasta. Höglund on tämän hetken suosikki-teatteriohjaajani ja Leppänen on aina tehnyt niin isot kuin pienetkin roolinsa hienosti, ja nyt hän pääsisi päärooliin ja laulamaan tämän musikaalin upeita kappaleita. Siinäpä ennakkoasetelma, jonka ansiosta en malttanut odottaa että viimeinkin pääsin katsomoon ja nauttimaan tästä tarinasta. Koronarajoitukset varjostivat hieman intoa kun hermostutti että mitäs jos tämäkin perutaan, mutta onneksi tämä pääsi ensi-iltaan ja yleisö pääsee musikaalia katsomaan.

Näin Jakob Höglundin ohjausta ensimmäisen kerran Vaasassa, Romeo+Julia-esityksessä, ja ihastuin täysin. Höglund hyödyntää uskomattoman kaunista ja vahvaa näyttämökieltä, ja hänen ohjauksessaan Niin kuin taivaassa levittäytyy lavalle ilmavasti ja väkevästi, tunteet ja tunnelmat ovat selkeitä ja tarkasti tehtyjä. Höglundilla on taito asetella sekä päähenkilöt että ensemble lavalle niin, että jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä eikä lava tunnu liian tyhjältä tai täydeltä vaan siltä, että siellä ovat juuri ne tyypit jotka tarvitaan. Ohjauksessa liike on luontevaa ja soljuvaa, tanssillisemmat koreografiat yhdistyvät saumattomasti "tavalliseen" liikkeeseen, kuten kävelyyn. Höglundin ohjauksessa parasta on se, miten vaivattomasti niin esityksen tekninen puoli (esimerkiksi asemointi ja koreografiat) kuin emotionaalinenkin taso (esimerkiksi se, millainen tunnelma kohtauksissa on) rakentuu. Musikaali on kiivas ja lempeä, täynnä riemua ja murheellisuutta, ja tunteiden tasapaino ja puhtaus ilahduttaa ja ihastuttaa. Niin kuin taivaassa on hieno musikaali muun muassa siksi, että se ei kaunistele aiheitaan vaan on niin ilon ja rakkauden kuin surun ja vihankin äärellä aito ja rehellinen. Höglundin ohjauksessa rehellisyys on käsinkosketeltavaa ja sekä koskettavuus että huumori ja lämpö tuntuvat katsomossa asti kirkkaina. Odotan malttamattomana, että ehdin katsomaan Höglundin ohjaaman ja koreografioiman Oncen Lilla Teaterniin, ja muutenkin seuraan innolla sitä, millaista työtä Höglund Lillanin taiteellisena johtajana tulevina vuosina tekee. Luulisin, että aikamoisen hienoja juttuja on tulossa.

Sven Haraldsson (hänkin Vaasan Romeo+Juliasta tuttu) vastaa Niin kuin taivaassa-musikaalin lavastuksesta, ja lavastusratkaisuissa toistuu sama ilmavuus kuin ohjauksessakin. Rakastan sitä, että suuren näyttämön lavaa on hyödynnetty laajasti, varsinkin syvyyssuunnassa, tilaa on ja avaruutta. Lavastuksen ollessa vähäeleisen tyylikästä ja melko yksiväristä se tukee tarinaa, mutta antaa nimenomaan tarinan täyttää näyttämön ja vain tarjoaa kehykset viemättä huomiota tunteilta ja ihmisiltä. Haraldssonin lavastuksessa on kekseliäisyyttä ja näppäryyttä, kuten Höglundin ohjauksessakin, lavastus ja ohjaus sekä koreografia ovat tasapainossa keskenään ja yhdistyvät erinomaisesti. Kun mukaan laitetaan vielä Samu-Jussi Kosken tyylikäs, hienosti värikkyyttä ja yksivärisyyttä yhdistelevä pukusuunnittelu ja William Ilesin vuoroin terävä, vuoroin pehmeä, varsin onnistunut valosuunnittelu, saadaan hienon näköinen esitys. Varjokuville vielä erityiskiitos (varjoneuvonantajana on toiminut Heini Maaranen), ne sopivat esitykseen tosi hyvin. Aino Piirolan suomennos tekstistä on onnistunut, dialogi on sujuvaa eikä töki missään kohdassa.

En osaa ruotsia niin hyvin, että voisin sanoa ymmärtäneeni kaikki biisien sanat kun olen niitä ruotsiksi kuunnellut. Niinpä en osaa verrata suomennosta Carin Pollakin ja Fredrik Kempen alkuperäisiin lyriikoihin, mutta kauniisti soljuvat laulujen sanat Maija Vilkkumaan suomentamina, onnistunutta työtä. Musiikki kuulostaa muutenkin komealta, Risto Kupiainen kapellimestaroi orkesterin hyvään vireeseen ja Kempen upea sävellys soi tyylillä. Tykkään kaikista Niin kuin taivaassa-biiseistä, mutta listaan tähän muutaman suosikkini tästä HKT:n versiosta. Danielin eka biisi Nyt on se aika jonka sain on hieno, Tuukka Leppänen lataa siihen sopivan määrän tunnetta ja kohtaus on tosi kiva. Onni kääntyy on hurmaava, ja Sehän meni hienosti varsin riemukas ja iloinen. Gabriellan laulu (ainoa leffasta musikaaliin siirtynyt kappale, säv. Stefan Nilsson, san. Py Bäckman) on kaunis ja Emilia Nyman esittää sen herkällä ja vahvalla otteella. Elämä kantaa on ehkä suurin suosikkini musikaalin kappaleista ja se on toteutettu mainion riemukkaasti. Sanna Majuri vetäisee Synti-biisin huikean hyvin, tosi vakuuttava tulkinta ja loistava kohtaus. Enkelilaulu on kaunis ja Lumi Aunion tulkinta siitä ihana, tämä kappale on myös suurimpia suosikkejani musikaalin biiseistä. Ymmärrätkö ollenkaan- ja Meen vaikken tahtoisikaan-kappaleet täytyy vielä mainita, mainio tunnelataus molemmissa. Lyhyesti sanottuna siis hienosti esitetty hienoja kappaleita, mahtavaa!

Tuukka Leppänen tekee vahvan ja vakuuttavan roolin Danielina. Hän tuo hahmoonsa tarkkoja yksityiskohtia ja vivahteikasta läsnäoloa, joka täyttää koko lavan mutta jättää Danielin silti varautuneeksi ja epävarmaksi, vähän vaikeasti lähestyttävän oloiseksi. Leppänen näyttää hienosti sen, miten Daniel vähitellen löytää lapsuutensa kotikylästä ystävyyttä, iloa ja rakkautta ja se tuo hänelle varmuutta ja onnea. Danielin rooliin mahtuu laaja tunneskaala, jota Leppänen käsittelee varmalla, hienovaraisella otteella. Laulu on vahvaa ja siinä soivat niin ilot kuin surut. Lumi Aunio on ihastuttava Lena, hän lukee hahmoaan onnistuneesti ja valaisee koko lavan energisellä ja herkällä roolityöllään. Muistan, että pidin leffan Lenasta tosi paljon ja hahmo on suurinpiirtein samanlainen musikaalissakin. Aunion käsissä Lenasta muodostuu monitasoinen, rohkea ja oikeudenmukainen nuori nainen. Pidin todella paljon siitä, miten Aunio hahmoaan rakentaa, hänellä on loistava ote hurmaavaan hahmoonsa ja taito tuoda Lenan persoonaa esiin luontevasti ja vilpittömästi. Emilia Nymanin Gabriellan kasvutarinaa on mukava seurata, miehensä Connyn (Olli Rahkonen) kiivauden ja väkivallan alla elävä Gabriella löytää itsestään rohkeuden astua niin kuoron solistiksi kuin lopulta pois Connyn luota, ja Nyman esittää hahmonsa tarinakaaren kauniisti. Hän myös laulaa tunteikkaasto ja vakaasti, jo mainittu Gabriellan laulu on yksi esityksen kohokohdista.

Puntti Valtonen tekee sujuvan roolin kylän kauppiaana ja puuhamiehenä, Arne saa oppia ettei ihan kaikki mitä hän suustaan päästää olekaan yhtään hauskaa ja että vanhoista tavoista saisi joskus luopua, eipä niitä olisi tarvinnut edes aloittaa. Valtonen näyttelee Arnea erinomaisesti, hahmon kehitys ymmärtäväisemmäksi ja omien tapojen ja sanojen pohtiminen on tehty onnistuneesti. Antti Timonen on oikein mainio Stig, kirkkoherra joutuu hänkin kohtaamaan omien tottumustensa ja arvojensa kyseenalaistamista ja romuttamista kun kirkkokuoron tyyli Danielin saavuttua muuttuu. Timonen näyttelee varmalla otteella ja laulaa komeasti, kappaleet Älä luojaa vastusta milloinkaan ja Ymmärrätkö ollenkaan tekevät suuren vaikutuksen. Tuomas Uusitalon Holmfrid on onnistunut hahmo ja roolityö, samoin Olli Rahkosen Conny. Jaakko Lahtinen tekee sujuvan ja vahvan roolin Torena, ja Anna Victoria Eriksson Sivinä, Sinikka Sokka Olgana, Kari Mattila Erikinä, Raili Raitala Amandana ja Helena Haaranen Florencena täydentävät nimettyjen roolien näyttelijäjoukon onnistuneesti, varsin hyvää työtä jokaiselta. Nuoremmat näyttelijät ovat myös tosi hyviä, Eelis Ignatius näyttelee Danielia 7-vuotiaana ja Miska Lundberg 14-vuotiaana, Marona Awdishou on Conny 11-vuotiaana ja Gordon, ja Lotta Portin on Jennifer. Ensemblessä riittää porukkaa ja he tuovat esitykseen elävyyttä tehden tarkkaa ja tasapainoista työtä, tässä produktiossa ensemblellä on iso merkitys jokaisessa kohtauksessa jossa se on mukana, ja taitavasti ensemble osallistuu niin tunnelman ja joukkokohtausten kuin esimerkiksi seinienkin luomiseen.

Niin kuin taivaassa on valtavan kaunis ja lämmin musikaali, mutta se ei peittele synkempiä ja raaempia sävyjään. Perheväkivalta, erilaisuudelle naureskeleminen ja kiusaaminen sekä ennakkoluulot ovat vahvasti läsnä, eikä niitä yritetä hukuttaa yhteisöllisyyden, ystävyyden, rakkauden ja ilon alle. Toki näitä teemoja voitetaan tarinan edetessä, kun ihmisten ajatukset ja teot muuttuvat ja he tajuavat, miten väärin ovat toimineet ja miten olla parempia ja ystävällisempiä toisilleen, mutta kaikki ei yhtäkkiä käänny hyväksi vaan vaikeuksia on ja kaikkia ongelmia ei ratkaista. Tästä syystä musikaalin lempeys ja sydämellisyys tuntuu tosi vahvalta, hyvä korostuu kun sitä katsoo pahaa vasten. Musikaalin emotionaaliset ulottuvuudet on hienosti tavoitettu HKT:n versiossa, pidän siitä miten tasapainoinen kokonaisuus tämä on. Musikaali etenee varmasti hyvässä rytmissä, vaikka esitys kestääkin kolmisen tuntia, se ei missään vaiheessa jää laahaamaan tai menetä tehoaan, vaan kaikki mitä lavalla tapahtuu on tärkeää ja tarpeellista, myös siirtymät kohtausten välillä ovat harkittuja eivätkä ne riko tunnelmaa. Onnistunutta työtä on siis tehty kaikilla osa-alueilla, lopputulos tekee vaikutuksen, ilahduttaa ja koskettaa. Sen lisäksi, että Niin kuin taivaassa on ensimmäinen Jakob Höglundin musikaaliohjaus, jonka olen nähnyt, se sai myös kunnian olla ensimmäinen ruotsalainen musikaali, jonka näin.

Ja siihen liittyen: olen teatterikatsojan urallani nähnyt 84 eri musikaalia (lavalla, eli tallenteita ei lasketa), joista kotimaisia 35 (tämä oli positiivinen yllätys, en tajunnutkaan että olen nähnyt näin monta suomimusikaalia!) ja englanninkielistä alkuperää 47. Jäljelle jää siis kaksi. Nämä kaksi ovat Niin kuin taivaassa ja Vampyyrien tanssi, joita yhdistää se, että ne eivät tule englanninkielisestä maailmasta eivätkä ole kotimaisia musikaaleja. Vampyyrien tanssi on itävaltalainen musikaali ja Niin kuin taivaassa (kuten sanottu) ruotsalainen. Olen vasta viimeisen parin vuoden aikana havahtunut siihen, että kun Suomessa tehdään muita kuin suomimusikaaleja, ovat ne lähes aina Broadwayltä tai West Endiltä napattuja tai vähintään alunperin englanniksi tehtyjä. Eikä siinä ole mitään pahaa, ne ovat hienoja tarinoita ja teoksia, mutta kun maailma on laaja ja musikaalimaailma myös. Viimeisen parin vuoden aikana olen havahtunut myös siihen, että ei-englanninkielisissä maissa tehdään huikeita musikaaleja, joista on kuitenkin hirmu hankala nauttia täysillä, kun niihin joutuu tutustumaan lyhyiden videopätkien ja sinne päin käännettyjen laulujen avulla. Yhä isommaksi kasvava haaveeni onkin, että suomalaisilla näyttämöillä alettaisiin näkemään enemmänkin musikaaleja, jotka tulevat esimerkiksi Ranskasta, Saksasta tai Ruotsista. Epäilisin, että ruotsalaisia musikaaleja onkin jonkin verran tehty Suomen ruotsinkielisissä teattereissa, mutta itse en ole niitä nähnyt. En tietenkään ole myöskään nähnyt kaikkia Suomessa esitettyjä musikaaleja, mutta melkoisen monta kuitenkin, ja selvästi Broadway/West End-musikaalit dominoivat varsinkin isoimmissa teattereissa. Toivottavasti musikaalitarjonta tulevaisuudessa monipuolistuu entisestään, monipuolisempia tarinoita onkin jo alkanut näkymään, toivon mukaan monipuolistumista tapahtuisi myös siinä, mistä uusia esityksiä ohjelmistoon etsitään. Englanninkielistä alkuperää oleviin musikaaleihin verrattuna Niin kuin taivaassa tuntui raikkaalta ja jopa rohkealta, vaikka se kertookin ihmisyydestä, rakkaudesta ja yhteistyöstä kuten moni Broadway/West End-musikaalikin. Se kuitenkin eroaa monesta näkemästäni musikaalista siinä, miten ja millaisia asioita tarinassa käsitellään. Myös suomalaisissa musikaaleissa on samaa rohkeutta ja suoruutta, ja pohjoismaisissa musikaaleissa varmaan yleisestikin. En nyt heti osaa tarkasti sanoa, miksi vaikkapa pohjoismaiset musikaalit tuntuvat erilaisilta kuin esimerkiksi amerikkalaiset musikaalit, mutta teemojen käsittelyssä ja teosten tyylissä ylipäätään on kyllä eroja. Tästä saisi varmasti paljonkin tekstiä aikaan, mutta se olisi sitten toisen postauksen aihe. Niinpä sanon vain, että Niin kuin taivaassa on erinomainen esimerkki siitä, että koskettavaa, tarkkanäköistä ja hienoa musikaalia olisi tarjolla Broadwayn ja West Endin ulkopuoleltakin.

Jos kaipaa sydämellistä, lämmintä ja kaunista musikaalia, joka ei pelkää rankempiakaan teemoja ja jossa on huikea musiikki, upea visuaalinen ja tunteellinen toteutus ja loistavat näyttelijät, Niin kuin taivaassa on ehdottomasti juuri tällainen. Minä aion suunnata katsomoon uudelleen, tämä oli niin lumoava kokemus että tahdon nauttia siitä vielä uudestaan.

Baritonien kosto @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

 Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Kapsäkki!

kuva © Joonas Purastie

Ai että, olipahan riemastuttava ensi-ilta Musiikkiteatteri Kapsäkissä muutama päivä sitten! Baritonien kosto-niminen musiikkiteatteriesitys asetti nimensä mukaisesti baritonit päärooliin ja millaisella tavalla. Esityksen jälkeen poskilihaksia särki nauramisesta ja hymyilystä, viihdyttävää ja mahtavaa esiintymistä ja esityksen tekemistä kyllä kaikilta asianosaisilta. Helsingin lisäksi tätä herkkua on tämän vuoden puolella luvassa ainakin Tampereella ja Lahdessa.

Homman nimi on siis liian suuret äänihuulet ja niiden vaikutus ammattiunelmiin ja roolimahdollisuuksiin. Isompien äänihuulten takia äänialasta tulee baritoni ja upeat sankariroolit jäävät vain haaveeksi, sillä niihin palkataan tenoreita, noita korkeaäänisiä lauluniekkoja. Nyt baritonikaverukset Osku Ärilä ja Panu Kangas kuitenkin lähtevät taistelemaan tätä fyysistä epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja pistävät baritonit parrasvaloihin. Mukaan mahtuvat muun muassa matkalle johdatusta tarjoava Tarja Halonen, traumaattinen kokemus pääsykokeista, matalaksi vedetty Gethsemane ja historiallista räppiä. Ja paljon muuta. Lavalla pianistina ja kiintiötenorina on mukana Jukka Nylund.

Tämä oli kyllä sellaista komediallista tykitystä alusta loppuun että huh. Tosielämästä kumpuavat tilanteet käsitellään huumorin keinoin ja tarkasti, välillä kitkerästikin, ja baritonien haasteet tulevat selväksi yleisölle. Mahtavaa, että näitä haasteita ja ongelmia on lähestytty juuri musikaalin muodossa, nyt on nimittäin tarjolla varsin komeaa baritonilaulua ja mainioita biisejä. Sävellyksistä vastaavat suurimmaksi osaksi Kangas ja Nylund, ja sanoituksista heidän lisäkseen Anna-Maija Ihander. Minulle jäi soimaan päähän Klisee on totta-kappale, ja erityisesti ilahdutti Historiallinen rap-musikaali sekä sen kertaus, jestas mikä meno. Tytöt 1918-musikaalin Lumen painosta sovitettu Kuopion paino on loistava, ja esityksen aloittava ja lopettava Ou nou, baritoun hymyilytti myös. Ja aina vain möreämmäksi muuttuva Gethsemane täytyy sekin mainita. Kangas ja Ärilä laulavat taidolla ja tunteella, oivaltavien sanoitusten lisäksi biisit ovat musiikillisesti mainioita ja niitä kuuntelee mielellään. Jukka Nylund soittaa sujuvasti ja on erinomainen osa esitystä ja esiintyjäkolmikkoa, hän tarjoilee musikaalisen taidokkuuden lisäksi hyväntuulista huumoria välihuomioilla ja -kommenteilla.

Esityksen tähdet eli baritonit astelevat lavalle omien vahvuuksiensa ja vajavaisuuksiensa kanssa, ja kaksikko Panu Kangas - Osku Ärilä vetää kyllä vauhdikkaasti ja varmasti läpi parituntisen shown. Baritonien kostoa on ilo katsoa ihan jo siksi, että esiintyjillä on homma hallussa ja selvästi käsittelyssä aihe josta riittää ammennettavaa. Minä kun en laulamisesta tiedä teknisiä juttuja paljoakaan, enkä ole tajunnut äänialojakaan sen suuremmin ajatella, en ole koskaan tajunnut että tietysti musikaalien biisit on sävelletty tietynlaisille laulajille ja muiden täytyy joko venyä äärirajoilleen tai hylätä tietyt roolit kokonaan. Kaiken hauskuuden ja komedian lisäksi tämä esitys siis myös viisastuttaa, ainakin minä opin uutta. Tästä on kiittäminen myös varsin mainiota diaesitystä esityksen alussa, hauska ja informoiva pläjäys se. Ja mikäs sen parempaa kuin saada oppia musikaaleihin liittyviä juttuja musiikkiteatteria katsoessa.

Sekä Kangas että Ärilä esiintyvät mahtavalla energialla ja luontevasti, he ovat lavalla loistavia ja pitävät yleisön sujuvasti otteessaan. Kaksikko käsittelee oman elämänsä tapahtumia sopivan lempeällä ja terävällä huumorilla, ja sehän on tehokasta, katsomo hymyilee ja hekottaa suurimman osan esityksestä. Kangas ja Ärilä pelaavat saumattomasti yhteen ja esitys on alusta loppuun tarkka ja suunniteltu, kaikki yksityiskohdat ovat kunnossa. Yleisö saa nauttia taitavasta tekemisestä ja näppäristä lavastusratkaisuista (Anna-Maija Ihanderin käsialaa), pienellä tavaramäärällä tehdään, kekseliäästi ja onnistuneesti. Tässä on kyllä sen verran ihastuttava ja hauska esitys, että varmasti piristää, ilahduttaa ja innostaa. Toivon kovasti että ehdin uudelleenkin nauttimaan baritonikaksikon kostoiskusta, niin hauskaa ja riemukasta tätä oli katsoa.

Kiitos koko porukka, tämä oli aivan mahtava!

kuva © Susanna Salmi

Jäniksen vuosi @ Kouvolan teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan Teatteri!

kuvat © TAVATON Media

Kouvolan Teatterissa Arto Paasilinnan klassikkoromaani Jäniksen vuosi tuodaan näyttämölle korona-aikaan sijoitettuna versiona, jota katsoessa saa pohtia, mikä oikein on totta, mitä tapahtuu oikeasti ja mikä on tärkeää. Vatanen (Tommi Kekarainen) on kyllästynyt ja alakuloinen mies, joka tekee yksinäistä työtä ensin toimistolla ja sitten etätöissä ja joka katselee luontodokumentteja päivät pitkät. Äkkiä Vatanen tapaa jäniksen ja kaikki muuttuu, kun kaksikko lähtee yhteisiin seikkailuihin.

Täytyy heti myöntää, etten ole lukenut Paasilinnan teosta (pitää korjata tämä) mutta esityksen nähtyäni toivoin, että olisin sen lukenut. Kanssakatsojien kommenttien perusteella lähdemateriaalista oltiin aika kaukana, eikä Paasilinna tietenkään ole korona-ajasta tai suoratoistopalveluista kirjoittanutkaan, mutta olisi ollut hauska itsekin tietää, millainen romaani on ja miten näytelmä siihen vertautuu. No, lukiessa voin sitten muistella tätä esitystä. Kouvolaan näytelmän on ohjannut Seppo Honkonen, jonka käsissä esityksestä muodostuu mielenkiintoinen, hieman hämmentävä kokonaisuus. Vatasen suunnistaessa jäniksen kanssa toinen toistaan erikoisempien tyyppien ja tilanteiden luo katsomossa yrittää saada selvää siitä, onko kyseessä ihan todellinen tapahtuma vai eletäänkö jossakin Vatasen mielikuvitusmaailmassa? Ja onko sillä väliä? Ehkä sittenkin voi unohtaa unen ja valveen, toden ja valheen rajat ja vain antaa tarinan viedä? Tarina nimittäin kyllä vie, vaikka ihan en pystynyt antamaan sille ohjia ja seuraamaan. Olen suorien juonien ja melko selkeiden juttujen fani, ja tämä kyllä haastaa katsojaa monessa käänteessä, se vie minua pois mukavuusalueeltani. Jotkin yllätykset kyllä sopivat tarinoihin, ja Jäniksen vuosi tarjoaa ehdottomasti hyviä hetkiä yllättyä ja hämmästyä.

Näytelmässä tapahtuu kaikenlaista aina arkisesta työnteosta salaliittoteorioiden tutkimiseen ja lettujen paistamiseen sekä meditaatioon, ja kaikenlaisia tyyppejä näyttelijät loihtivat lavalle. Tommi Kekarainen Vatasena tekee sujuvan roolisuorituksen ja saa kyllä vetää laidasta laitaan tunteiden ja tunnelmien kanssa. Kekarainen on mainio Vatanen, tykkäsin hänen tyylistään tuoda hahmo lavalle. Siinä missä Kekarainen esittää yhden hahmon sisällä monenlaista tunnetta, tapahtumaa ja tyyliä, loput näyttelijät (Satu Lemola, Annina Rubinstein, Markus Waara ja Tiina Winter) saavat esittää useita erilaisia hahmoja. Jokainen pääsee Jänön rooliin ja tekee myös vaikutuksen juuri jäniksenä, mahtavan erilaisia mutta samanhenkisiä pitkäkorvia jokainen. Lemola jäi mieleen myös erityisesti Numeropalvelun ja Korpin rooleista, kylläpä Korppi olikin mielenkiintoinen tyyppi! Rubinstein tekee hyvää työtä varsinkin Vatasen vaimona, Kärkkäisenä ja Oululaisena Polliisina, ja Waara vakuutti etenkin Uutisankkurina, DJ Mättönä ja Hannikaisena. Winterin roolisuorituksista erityisesti Ruokalähetti Teija ja Supikoira Moi jäivät mieleen. Varsin onnistunutta yhteistyötä koko porukalta, ja taitavaa vaihtamista hahmosta toiseen.

 Esityksen rytmi on vähän epätasainen, joskus vauhti hidastuu hieman liikaa mutta vauhdikkaampi meno korjaa sitä hyvin. Ja hitaasti eteneminen tuo välillä hyvää tehoa kohtauksen tunnelmaan, eli se lienee tarkoituksellista. Tunnelma tässä on muutenkin kohdillaan, sekä humoristisemmissa hetkissä että unenomaisessa menossa, arkisessa tylsyydessä ja vähitellen aukeavassa totuudessa ja todellisuudessa. Lavastus (Sanna Halme) tuo sujuvasti ja melko vähällä lavalle tyylikkäitä ja toimivia ratkaisuja, ja Halmeen puvustus sopii hienosti kohtausten fiilikseen ja hahmojen tyyliin. Monia tosi kivoja pukuratkaisuja tässä, ja monipuolinen puvustus näyttää mahtavalta. Mia Jalervan valosuunnittelu ansaitsee erityiskiitokset, varsinkin kohtauksessa jossa Vatanen leijuu ilmassa ja valo kiertyy hänen ympärilleen. Upean näköistä! Valosuunnittelu on muutenkin tosi onnistunutta.

Vaikka tämä ei ihan ollut makuuni sopiva näytelmä, pidin esityksen katsomisesta ja se onnistui huvittamaan ja antamaan ajattelemisen aihetta. Tätä Jäniksen vuotta katsoessa aivot eivät meinanneet ihan pysyä mukana, ja sehän ärsyttää minua, mutta hyvä vain haastaa katselutottumuksiaan. Näppärästi toteutettu moni kohtaus, näyttelijäntyö on sujuvaa ja tietynlainen hämäryys tuodaan lavalle hyvin. Hyvin toteutettu näytelmä ja kiva katsomiskokemus, vaikka ei juuri minuun aivan iskenytkään.

Waitress @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen alennushintaisella kutsuvieraslipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Aki Loponen

Eilen teatterisyksyni käynnistyi Lahden kaupunginteatterissa Waitress-musikaalin ensi-illan muodossa.

Jenna (Anni Kajos) kokkailee piirakoita ja tarjoilee dinerissa, ja on melkoisen huonossa avioliitossa Earlin (Tomi Enbuska) kanssa. Kun eräänä päivänä huono olo iskee ja työkaverit Becky (Ushma Olava) ja Dawn (Miila Virtanen) ojentavat käteen raskaustestin, Jenna huomaa yhden humalaisen illan johtaneen siihen, että hänen sisällään kasvaa nyt uusi elämä. Tokihan raskaus vaatii lääkärikäyntejä, ja uusi tuttavuus tohtori Pomatter (Mikael Saari) tarjoaa Jennalle muutakin kuin lääketieteellistä neuvontaa. Haaveet paremmasta elämästä ja onnellisuudesta sulostuttavat useammankin tyypin elämää, mutta polku kohti unelmia saattaa olla hyvinkin kivinen ja täynnä vaikeuksia. Silti toivoa on aina.

Muutama vuosi sitten astelin Lontoossa Waitressin katsomoon suurin odotuksin ja jouduin valitettavasti pettymään, sillä musikaali ei tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta. Olin kuunnellut sen soundtrackiä ja katsonut teoksen pohjalla olevan elokuvan, mutta jostain syystä itse musikaali ei vain kolahtanut. Niinpä vähän huolestutti mennä katsomaan tätä lahtelaisversiota, tässä kun etukäteen vaikutti kaikki olevan kunnossa roolituksesta ja suomentajasta lähtien ja ajattelin, että mitäs jos en nyt sitten pidä tästäkään produktiosta, olenko yksi niistä, jota eivät Waitressistä vain tykkää (eikä kaikkien tietenkään tarvitse tykätä). Mielenkiinnolla kuitenkin otettiin suunta kohti Lahtea ja Waitressin Suomen kantaesitystä. Eikä muuten kauaa huolestuttanut katsomossa! Kun ekat soinnut soljuivat ilmaan, alkoi hymyilyttämään ja vähän itkettämäänkin pelkkä teatterissa istuminen ja tuttu musiikki, ja esityksen edetessä sai nauraa, nauttia, jännittää, liikuttua ja ihailla sitä taitoa, jolla tämä esitys on tuotu lavalle. Suomentaja Mikko Koivusalo ja ohjaaja Ilkka Laasonen muun työryhmän kanssa ovat saaneet tuotua Waitressiin rosoisuutta ja elämänmakuisuutta, joka Lontoossa vähän peittyi kaiken siirappisuuden alle. Nyt todellakin tuntuu, että tässä kamppaillaan isojen asioiden ja tunteiden kanssa, mennään syviin vesiin, tehdään virheitä, kadutaan, opitaan, saadaan toivoa ja löydetään vahvuutta. Huumori ja vakavuus kulkevat loistavassa tasapainossa, sekä komedia että draama on terävää, raikasta ja rohkeaakin, eikä katsomossa tarvitse kuin antautua tarinan vietäväksi ja iloita. Olipa ihanaa, että tämä Waitress on näin hurmaava ja onnistunut, kyllä vain tämänkin musikaalin viehätys onnistui minut lumoamaan, se selvästikin vaati vain hieman erilaista lähetymistapaa kuin lontoolaisnäyttämöllä.

Koska Waitress oli minulle hyvinkin tuttu englanninkielisestä versiosta, ei pelkästään siksi että olen nähnyt sen ensin englanniksi, vaan myös siksi, että olen kuunnellut sen biisejä usein ja pidänkin niistä nimenomaan sanoitusten näkökulmasta, oli suomennos sellainen asia, jota erityisesti odotin. Mikko Koivusalon musikaalisuomennokset ovat poikkeuksetta oikein mainioita, esimerkiksi kesällä näkemäni Something Rotten Seinäjoella oli loistavasti suomennettu. Erinomaisesti onnistuu Koivusalo myös Waitressin kohdalla, sujuvaa, soljuvaa ja tarkkaa työtä sekä tekstin että laulujen kohdalla. Ainoastaan Enää häntä en voi tavoittaa eli She Used To Be Mine-biisin suomennos ei ihan sopinut korviini, mutta aika mahdotonta sitä olisi kääntää niin että kappale toimisi suomeksi yhtä hyvin kuin englanniksi. Mitäs olen luukuttanut sitä liian usein, englanninkieliset sanat ovat niin tiukasti muistissa ettei niille oikein mahdu vaihtoehtoja edes toisella kielellä. Kekseliäisyyttä ja toimivia, näppäriä ratkaisuja riittää suomennoksessa monessa kohdassa, ja taitavasti tavoitetaan se, millaista tunnelmaa teksti milloinkin tavoittelee. Sekä merkitys että fiilis on siis kääntynyt suomeksi toimivasti ja tarinaan sopivasti, enempää ei voisi toivoa. Ilkka Laasosen ohjauksessa Waitress on suora ja aito, siinä on lämpöä ja suloisuutta ja sopivasti myös levottomuutta ja ahdistusta. Laasosella on ohjat hyvin käsissään, esitys rullaa sujuvasti ja sen parhaat puolet on viritetty mainioon vireeseen, ihmisten onnellisuus ja onnettomuus asettuu näyttämölle kauniisti ja paljaana.

Sari Loukon koreografia on kauniisti sekä ilmavaa ja haaveilevaa että maahan sidottua ja vasta rohkeutta keräävää. Koreografia tavoittaa kohtausten tunnelman tarkasti ja tuo hahmoihin ja tarinaan syvyyttä. Pekka Korpiniityn lavastus on onnistunut ja näyttää hienolta, lavalle loihditaan sujuvasti diner, lääkärin vastaanotto, Jennan ja Earlin asunto ja muut tapahtumapaikat. Yksityiskohtia riittää ja ne näkyvät kauemmaskin katsomoon, kaikki dinerin pinnoista tohtori Pomatterin huoneen tauluihin ja tavaroihin on harkittua ja tukee tarinaa ja sen tunnelmia. Plussaa myös siitä, että orkesteri on usein lavalla näkyvissä, heillä on hieno oma lava jolla pyörähtää paikalle. Laura Dammertin pukusuunnittelussa riittää väriä, tyyliä ja luonnetta, pukuja on moneen lähtöön aina työasuista Amerikan vallankumouksen tunnelmiin, ja Dammert on loihtinut hahmojen persoonille ja ympäristöön sopivan vaatetuksen päähenkilöistä sivuhahmoille. Harri Peltosen valosuunnittelu on ilahduttavan monipuolista, valoa hyödynnetään toimivasti ja valosuunnittelu ottaa erinomaisesti osaa siihen, miltä kohtaukset näyttävät ja tuntuvat. Tommi Raitalan äänisuunnittelu on niin ikään sujuvaa sekä biiseissä että dialogissa ja taustaäänissä, jotka luovat esitykseen tasoja. Antti Vauramon sovittama musiikki on minulle tuttu soundtrackin kuuntelemisen ansiosta, ja tutulta kuulostavat sävelet myös Vauramon johtaman orkesterin soittamina. Taitavia muusikoita lava täynnä, Waitressin kaunis musiikki pääsee oikeuksiinsa ja orkesteri tavoittaa sekä huumorin että herkkyyden, joka nuotteihin on kietoutunut.

Anni Kajos astuu pääosaan Jennaksi, ja tekee sen kyllä niin kauniisti ja vahvasti että ei voi kuin iloita, että rooli ja esittäjä ovat löytäneet toisensa. Kajos tuo Jennaan valtavasti tunnetta ja vivahteita, hän lukee hahmoaan tarkkanäköisesti ja loistaa lavalla kaikenlaisissa tunnelmissa aina pettymyksestä yllätykseen ja ahdistuksesta onneen. Kajos laulaa upeasti, Waitress tarjoilee pääosanesittäjälleen hienoja biisejä laulettavaksi ja Kajos lataa kappaleisiin taitoa ja tunnetta, kylmät väreet kulkivat monenkin biisin kohdalla. Kajos pelaa taitavasti yhteen vastanäyttelijöidensä kanssa, ja erityisesti pidin siitä, miten Jennan, Beckyn ja Dawnin ystävyys näkyy lavalla. Siitä on tietenkin kiittäminen myös Uhma Olavaa ja Miila Virtasta. Olava on loistava Becky, hän tuo hahmoonsa luonnetta ja itsevarmuutta, Becky on ihanan räväkkä nainen ja Olavan käsissä hahmosta paljastuvat sekä herkät että rohkeat puolet. Miila Virtanen on hurmaava Dawn, hän tekee erinomaisen roolityön joka teki Dawnista sekä minun että seuralaiseni suosikkihahmon. Virtasella on komediallinen ote hallussaan, mutta hän tuo Dawniin myös paljon syvyyttä kuten pitääkin. Virtanen heittäytyy tarinaan sujuvasti, hän poimii hahmostaan yksityiskohtia ja tuo ne lavalle luontevalla tavalla tehden Dawnista kokonaisen, kiinnostavan ja ihastuttavan hahmon.

Mikael Saari on mainio tohtori Pomatter, hän tuo hahmoonsa vaivatonta komiikkaa ja tekee tohtorista ystävällisen ja luotettavan oloisen tyypin, Saaren roolityössä on sujuvaa huumoria ja aitoa lämpöä. Saari laulaa komeasti kuten aina, ja hän ja Anni Kajos jakavat monta loistavaa kohtausta, kuten vauhdikkaan Ei järkeä-dueton. Mikko Pörhölän Cal on sopivan tiukka ja vähän työhönsä kyllästyneen oloinen dinerinpitäjä, joka osoittautuu kuitenkin mukavaksi ja hauskaksi mieheksi. Mikko Jurkka on hurmaava Joe, kärttyinen ja oman arvonsa tunteva herrasmies, joka hänkin on sisimmässään ystävällinen ja huolehtivainen. Tomi Enbuska on juuri niin inhottava ja ylimielinen Earl kuin pitääkin, tunnetta on roolissa mukana ja Enbuska tavoittaa hahmonsa ominaisuudet onnistuneesti. Tuomas Korkia-Ahon näin Teatteri Päivölän Niskavuoren naiset-näytelmässä pari vuotta sitten melko helteisellä kesäteatterireissulla, hän teki suuren vaikutuksen ja oli ilo nähdä Korkia-Aho vihdoin uudelleen lavalla. Hänen hahmonsa Ogie on vähän stalkkeri ja hyvin sinnikäs, mutta erittäin hauska ja hurmaava nuorimies, josta ei voi olla tykkäämättä. Korkia-Aho tuo Ogien lavalle näppärällä otteella ja ottaa roolistaan kaiken irti, ja pelaa hienosti yhteen Miila Virtasen kanssa, heidän Ogiensa ja Dawninsa ovat kyllä täydellinen pari. Laura Huhtamaalla on onnistunut ote hoitaja Norman hahmoon, komediallinen ajoitus on kunnossa, samoin Norman nokkeluus ja tilannetaju. Ensemble tekee mainion sujuvaa ja täsmällistä työtä, ja Lulun roolissa nähtävät Adessa Kirén / Hertta Rantanen ovat valloittavia, vaikka he vuorottelevat roolissa, molemmat pääsivät ensi-illan kiitoksiin mukaan.

Waitressin biisit eivät ole niin mahtipontisia tai "suuria" kuin suosikkimusikaalibiisini, mutta hyvin kauniita ne ovat ja mukaan mahtuu pari vauhdikasta ja hauskaa kappaletta. Suosikkini on aina ollut Enää häntä en voi tavoittaa ja niin on nytkin, Anni Kajos laulaa tämän herkästi, vahvasti ja haikeasti. Avoinna taas on ihastuttava biisi, samoin Leipominen auttaa ja Ei järkeä, jokainen kyllä ihastuttaa ihan omalla tavallaan. Minusta et pääse ikinä on mahtava ja Tuomas Korkia-Aho vetäisee sen juuri kuten pitääkin. Ushma Olavan versio Näin pääsi käymään-biisitä on ihan loistava, ja finaalibiisi eli Avoinna taas-kertaus jättää hyvälle mielelle ja hymyilemään. Näyttelijät laulavat taidolla, biisit kuulostavat mahtavilta ja niitä on ilo kuunnella.

Waitress tuntui tosi raikkaalta ja tuoreelta, mutta samanlaista tunnetta siitä ei tullut Lontoossa. Se taitaa lontoolaisproduktion toteutusta enemmän johtua siitä, että olen Lontoossa nähnyt enemmän naisten tarinoita kertovia musikaaleja/esityksiä sekä uusia teoksia, joissa näkökulma on raikkaampi kuin klassikoissa, joten tämä sopi sinne hyvin Sixin ja Heathersin rinnalle. Totta kai Suomessakin on tehty naisista kertovia musikaaleja, myös Lahdessa (esim. Harmony Sisters ja Chigago), mutta en kovinkaan montaa uudehkoa musikaalia, jossa naisen tarina on keskiössä, ole Suomessa vielä nähnyt. Onneksi viime vuosina raikkautta ja uudenlaista tyyliä on näkynyt sekä ohjelmistovalinnoissa että teosten toteutuksessa, tarinat monipuolistuvat ja se jos jokin on mahtavaa. Olen tosi iloinen, että Waitress on saatu Suomeen, siksi että se on hieno tarina naisista, ja myös siksi, että se osoitti minun sittenkin pitävän tästä musikaalista paljon. Sanoisin jopa tämän olevan paras musikaali, jonka olen Lahden kaupunginteatterissa vuoden 2009 Oliverin jälkeen nähnyt. Jokin Waitressissä on osunut niin kohdilleen, että sitä ei voi vastustaa vaan tarina, hahmot, musiikki ja esitys kokonaisuutena vievät mukanaan ja tekevät onnelliseksi. En malta odottaa, että pääsen palaamaan katsomoon joskus myöhemmin ja näen, miten esitys on ensi-illasta kasvanut, kun se jo taipaleensa alussa teki näin vahvan vaikutuksen.

Kiitos koko jengi, olipa ihanaa!