Gravity @ Helsingin kaupunginteatteri

 

kuvat © Petra Tiihonen

Näin Gravityn uusintaensi-illassa 20.9.

Jarkko Mandelinin koreografioima tanssiteos Gravity on Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyö. Lavastus ja valosuunnittelu on William Ilesin käsialaa, pukusuunnittelu Elina Kolehmaisen, sävellys ja äänisuunnittelu Janne Hastin ja naamiointi Jaana Nykäsen. Lavalla nähdään tanssijat Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Mia Jaatinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen ja Suvi Nieminen.

Aloitan tämän postauksen perinteisellä "minun tosiaan pitäisi käydä katsomassa enemmän tanssia"-toteamuksella, sillä suurista suunnitelmistani huolimatta Gravity on vasta kolmas tanssiteos, jonka olen tänä vuonna nähnyt. No, jospa vielä loppuvuodelle ehtisi muutaman kerran tanssiteatteria nauttimaan, se olisi jo enemmän kuin olen minään vuonna tanssia katsonut. Innostus ainakin on Gravityn näkemisen jälkeen katossa, sillä tämä huikea neljäkymmentäviisiminuuttinen hurmasi minut täysin. Vähästä tanssinkatsomiskokemuksestani huolimatta tiedän hyvin, millaista tanssia tykkään eniten katsoa, ja Gravityn ihmiskehon notkeutta, voimaa, vauhtia ja fyysisyyttä juhlistava koreografia on tanssia minun makuuni. Pariakrobatiaa, temppuja, nykytanssia, taistelukoreografiaa ja monipuolista nopeaa ja rauhallista liikettä yhdistävä Gravity on intensiivinen ja otteessaanpitävä, eikä varmasti päästä tanssijoita helpolla. He vetävät koreografian läpi upealla terävyydellä, herkkyydellä, voimalla ja intensiteetillä. Vauhdikkaat, vaativat ja näyttävät koreografian osat ovat suosikkejani, samoin ne hetket, joissa näkyy kamppailulajien vaikutus. Myös rauhallisemmat hetket, joissa on latausta, tekivät vaikutuksen.

Dystooppinen tai maailmanlopunjälkeinen kaupunkimainen maisema luodaan Janne Hastin taitavalla äänisuunnittelulla ja William Ilesin lavastuksella, jota hallitsee kahteen osaan haljennut betonielementti. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu on käytännöllistä, esityksen teemaan sopivaa. Tanssijoiden liike, ryhmänä, pareina ja yksilöinä, vei ajatukset heti tiiviiseen porukkaan, joka viettää aikaa yhdessä. Alun teollinen äänimaisema ja jonkinlainen kolkkous asettavat raamit maailmalle, joka on muuttunut, ja jossa tanssijat nyt ovat. Gravity avautui minulle vahvasti nimenomaan yhteen hitsautuneen joukon tarinana uudenlaisessa maailmassa. Ehkä se on viehtymykseni dystopiatarinoihin, mutta sellaisen Gravitystä myös luin. Vaivattomasti liikkeelliseen kerrontaan asettuvan tarinallisuuden ansioista Gravity toimisi minusta myös tanssielokuvana.

Teos on vivahteikas, kiinnostava ja ilmaisuvoimaisten tanssijoidensa ansiosta hyvin monitasoinen. Kun naapurinäyttämöllä prinssi ja merenneito keskustelevat tanssin avulla pienin askelin, Pienen näyttämön puolella keskustelu laajenee monipuoliseen liikekieleen. Pidin kovasti siitä, miten kertovaa ja tarinallista koreografia on, ja miten merkityksellisiltä myös katseet, pienet liikkeet ja eleet vaikuttavat näyttävämpien temppujen joukossa. Koreografiassa on niin yksilö-, pari-, pienemmän ja koko ryhmän osuuksia, ja kokoonpanot esimerkiksi pariosuuksissa vaihtelevat. Koko tanssijakahdeksikko pelaa saumattomasti yhteen, ja niin pitääkin, kun liikkeet ovat tarkkuudesta ja täsmällisyydestä kiinni. Gravity tarjoaa tanssijoille mahdollisuuden loistaa yksin ja yhdessä. Monipuolisen koreografian rytmillisesti, tunnelmallisesti ja intensiteetiltään vaihteleva kokonaisuus tuo tanssijoiden työskentelyyn useita tasoja.

Gravity oli itse asiassa juuri sitä, mitä siltä toivoinkin. Vauhdikas ja kiehtova esitys, jonka koreografiassa on sekä häikäisevää notkeutta, räjähtävää voimaa ja seesteisempää, harkittua liikettä, että tulkittavaa, elementtejä, jotka tuovat tanssiin mukaan tarinallisuutta, kerronnallisuutta ja merkityksiä. Vaikka tanssiteoksen kohdalla juoni on hieman eri käsite kuin perinteisen kertovan teatterin äärellä, Gravityssä on teemallisesti, liikkeellisesti, koreografisesti ja kokonaisvaltaisesti selvää juonellisuutta, joka kantaa varmalla otteella koko esityksen läpi. Vähemmän tanssia katsovalle Gravity on ihanaa seurattavaa, sillä siinä on niin nimenomaan tanssiin kuuluvaa kehollista taituruutta, joka tekee vaikutuksen, kuin kerronnallista sisältöä, joka antaa katsomiseen "ryhtiä". Hieno elämys! Vaikuttava, tuntui kehossa ja mielessä. Ai että, tämän kävisin mielelläni katsomassa uudelleenkin. Lämmin suositus, Gravity on upea. Ja mitä olisi tanssiteos ilman juoksentelua – kyllä sitä aina vähän täytyy mukana olla.

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

Isobroidi/Pikkubroidi @ Teatteri Jurkka

kuvat © Marko Mäkinen

Näin Isobroidi/Pikkubroidi-näytelmän 13.9.

Lincoln (Jani Toivola) ja Booth (Roderick Kabanga) ovat veljekset, joille isä on vitsinä antanut Yhdysvaltain entisen presidentin ja tämän murhanneen miehen nimet. "Ei nimi miestä pahenna", vai sittenkin, "Nimi on enne"? Vanhemmat ovat hylänneet pojat jo vuosia sitten, ja aikuiseksi varttuneet veljekset asuvat yhdessä juuri ja juuri toimeen tullen. Toinen tehtailee kadulla korttihuijauksia ja varkauksia vähän siellä sun täällä, toinen istuu päivät pitkät pelihallissa Abraham Lincolnia esittäen ja tulee ammutuksi kerta toisensa jälkeen. Elämä on rankkaa, sitä ei käy kieltäminen, mutta heillä on toisensa, ja heillä on unelmia. Mutta riittääkö se?

Suzan-Lori Parksin näytelmä Topdog/Underdog sai ensi-iltansa New Yorkissa 2001, ja vuonna 2002 sille myönnettiin näytelmäkirjallisuuden Pulizer-palkinto. Nyt reilu parikymmentä vuotta myöhemmin Isobroidi/Pikkubroidi sai ensi-iltansa Teatteri Jurkassa. Esityksen on ohjannut Johanna Freundlich ja suomentanut Karri "Paleface" Miettinen. Äänisuunnittelu on Vili Pääkön ja valosuunnittelu Saku Kaukiaisen käsialaa. Ohjaaja Freundlich tuo Jurkan lavalle hienon intensiteetin ja latauksen, joka kantaa vaivattomasti esityksen läpi. Tarinassa on niin huumoria ja nokkeluutta kuin surullisuutta ja rajuutta., joita ohjaus tasapainottelee ja fokusoi onnistuneesti. Herkkyys ja hienovaraisuus on nopean, terävän ja hurjan rinnalla tehokasta, ja esityksessä mennäänkin tunteesta toiseen todella hienosti. Veljeys, toimeentulo, unelmat, rehellisyys, rikos, yhteiskunta ja ihmissuhteet rakentuvat lavalle vaikuttavasti, teemojen käsittely ei jätä kylmäksi. Tekstiä on runsaasti, ja se vaatii niin näyttelijöiltä kuin ohjaajalta sekä erityisesti suomentajalta paljon. Karri Miettisen taito käyttää sanoja on minulle tuttu jo Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaalista, ja taitavasti Miettinen käsittelee myös Isobroidi/Pikkubroidi-isoa tekstimassaa. Suomennos vie sujuvasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja rähjäisen pikku asunnon seinien sisälle, ja tavoittaa slangin, nokittelun, hienovaraiset tunnelman muutokset ja monitasoisen tekstin viittaukset.

Saku Kaukiaisen valosuunnittelussa on pienen asunnon tiivistä ja arkista tunnelmaa, pelihallin energiaa ja pelikorttien maagista vetoa. Vuorokaudenaika, lavalla oleva tunne ja polttopiste vaihtelevat valon kautta sujuvasti, ja valosuunnittelu tukee muiden osa-alueiden työtä erinomaisesti. Vili Pääkön äänisuunnittelu istuu pieneen tilaan hienosti, se toimii yhteistyössä tekstin ja näyttelijäntyön intensiteetin kanssa ja on mainion herkässä vireessä. Esityksen visuaalisuus luo kuvan täyteen ahdetusta pienestä kämpästä, jonne hädin tuskin mahtuu yksi ihminen mukavasti, saati sitten kaksi valtasuhteistaan tappelevaa veljestä. Arkinen ja fiilikseen sopiva puvustus ja lavastus on toimivaa ja tukee tarinaa, mutta ei vie huomiota tarinasta tai sen toteutuksesta. Mutta kun esimerkiksi kortit tai Boothin perintö tulevat kuvaan, ne kiinnittävät huomion tiukasti. Visuaalisuuteen tuovat onnistuneen lisän myös lainaus Abraham Lincolnilta: "Do I not destroy my enemies when I make them my friends?" sekä Lincolnin ja hänet murhanneen John Wilkins Boothin potrettimaalaukset (Sampsa Sarparanta). Historiaa ei voi unohtaa, kun se on jatkuvasti läsnä esityksen taustalla, ja potretit muistuttavat, jos hahmojen nimien paino ei muuten muistu mieleen.

Teatteri Jurkan pieni tila tarjoaa aina intiimin ja lähellä tapahtuvan tarinan, mutta tällä kertaa tunnelma, ja varsinkin näyttelijäntyö, on poikkeuksellisen intensiivistä. Tarkan ohjauksen ja latautuneen roolityön ansiosta Jani Toivolan ja Roderick Kabangan keskinäinen tykittely ei pelkästään pidä otteessaan, vaan pakottaa seuraamaan aivan pienimpiäkin eleitä ja ilmeitä. Lincolnin ja Boothin, isobroidin ja pikkubroidin, entisen kolmen kortin monten hallitsijan ja omaa unelmaansa etsivän intohimoisen haaveilijan tarina näyttää elämän kaikki sävyt, eikä päästä helpolla. Raju ja herkkä näytelmä tarjoaa kahdelle näyttelijälle melkoisen vuoristoradan, jonka raiteilla taiteilla reilun parin tunnin ajan. Toivola ja Kabanga pelaavat yhteen taidolla ja tunteella, molemmilla on tarkasti hallussaan niin oma roolihahmo kuin se, miten tämä toimii suhteessa näytelmän toiseen hahmoon. Näyttelijät tukevat ja haastavat toisiaan, Isobroidi/Pikkubroidi vaatii jo tekstin tasolla tosi nopeaa ja hereilläolevaa näyttelijäntyötä, ja kun siihen lisää kaiken esityksen teemoista hahmojen luonteisiin ja keskinäiseen suhteeseen, on näyttelijöillä tekemistä, jotta kaiken ehtii kertoa yleisölle, ja vielä uskottavasti. Taitavan ohjauksen ja hienovaraisen näyttelijäntyön ansiosta Toivolan ja Kabangan yhteistyö on hioutunut niin sujuvaksi, että uskottavuutta ja aitoutta ei heidän roolitöistään jää puuttumaan. Veljeys, köyhyys, rikollisuus, naishuolet, suuret suunnitelmat ja lannistava todellisuus tulee molempien roolityössä esiin terävästi. Näyttelijät löytävät erinomaisesti myös tekstin tarjoaman huumorin, joka tuo rankkaan tarinaan kaivattuja hengähdystaukoja.

Isobroidi/Pikkubroidi on voimakas, intensiivinen, raju ja surullinen näytelmä. Esitys antaa mietittävää pitkäksi aikaa, sitä on kiinnostavaa pohtia niin amerikkalaiseen yhteiskuntaan liittyvien ajatusten pohjalta kuin suomalaisesta kontekstista käsin, ja tietysti myös yleismaailmallisten teemojen kautta, sillä tämä puhuttelee jollain tasolla varmasti monenlaista yleisöä. Teatteri Jurkassa näytelmä saa hienon toteutuksen, ja on näyttelijäntyöllisesti täysosuma. On vaikea kuvitella tämän tarinan toimivan paremmin missään muualla, sillä Jurkan huoneteatterimuoto tuo kaiken käsinkosketeltavan lähelle. Ja kun veljesten tarina sijoittuu suurimmaksi osaksi heidän pieneen asuntoonsa, mikä olisi sille parempi esityspaikka?

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!

Cabaret @ Turun kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Cabaret-musikaalin 9.9.

Clifford Bradshaw (Otto Rokka) on nuori amerikkalainen kirjailija, joka on kahlannut läpi niin Pariisin kuin Lontoonkin, ja toivoo nyt löytävänsä inspiraation romaaniinsa Berliinistä. Englantilainen Sally Bowles (Anna Victoria Eriksson) on berliiniläisen kabareen kirkkain tähti. Fräulein Schneider (Sinikka Sokka) vuokraa huoneita ja seuraa vuokralaistensa elämää, uskaltamatta enää itse haaveilla kovinkaan suurista. Herr Schulz (Jukka Aaltonen) on hedelmäkauppias, joka tuo ihailemalleen naiselle hedelmiä ja kauniita sanoja. Fräulein Kost (Minna Hämäläinen) tapaa merimiehen toisensa jälkeen ja hautoo ajatuksia, jotka ovat mielessä myös monella muulla saksalaisella. Ernst Ludwig (Stefan Karlsson) käy matkoilla hakemassa hajuvettä ja silkkisukkia, mutta miksi laukkuja sitten pitää piilotella junassa? 1930-luvun Berliini hehkuu kiihkeää energiaa ja pysäyttävää muutosta, joka tuntuu ilmassa mutta jota kukaan ei aivan usko tapahtuvaksi. Suloisen huolettomalla Kit Kat Clubilla jatketaan ilonpitoa viimeiseen asti, ja kaiken keskipisteessä yleisöstä huolen pitää Seremoniamestari (Miiko Toiviainen).

Täytyy heti alkuun sanoa, että olen tosi onnellinen tämän version ollessa ensimmäinen Cabaret jonka näin ja koin. Joe Masteroffin, John Kanderin ja Fred Ebbin käsialaa oleva klassikkomusikaali on jäänyt minulle kovin vieraaksi, vaikka en toki aivan kokonaan ole siltä välttynyt. Ennakkoajatuksiani olivat kuitenkin lähinnä tuolit, Willkommen- ja Mein Herr-kappaleet (joista jälkimmäistä ei tässä versiossa kuulla) sekä muutama pätkä Bob Fossen koreografiaa vuoden 1972 elokuvaversiosta, jota en sitäkään ole siis noita tanssipätkiä lukuunottamatta nähnyt. Christopher Isherwoodin romaaniin Goodbye to Berlin ja John van Drutenin näytelmään I Am a Camera perustuva musikaali on jo vuodelta 1966, mutta ei ole menettänyt hätkähdyttävyyttään. Ja vaikka sanon jo, ei sen enempää 60-luvusta kuin musikaalin kuvaamasta aikakaudestakaan lopulta niin kovin kauan ole. Musikaalin suomennos on Esko Elstelän, laulujen suomennos Jukka Virtasen (Don't Go-suomennos Anna Sirén), ja suomennoksen on tarkistanut Jussi Suvanto. Ohjauksesta ja koreografiasta vastaavan musikaalivelho Jakob Höglundin tunnistettava tyyli näkyy esityksessä heti prologin ensihetkistä lähtien, muun muassa tömistelyllä, taputuksilla ja salkuilla tuotetussa äänimaisemassa ja liikekielessä. Höglundin taito nostaa koko ensemble korvaamattomaan asemaan on Cabaretin kohdalla upeasti läsnä. Tämä musikaali ei nimittäin olisi mitään ilman Kit Kat Clubin energistä esiintyjäjoukkoa, joka pääsee Höglundin ohjauksessa ja koreografiassa loistamaan ja nousemaan moneen otteeseen esityksen tähdiksi. Höglundin tapa sitoa koreografia luonnolliseksi osaksi kaikkea, mitä lavalla tapahtuu, luo esitykselle oman tyylin ja muotokielen, joka kantaa vaivattomasti kolmen tunnin keston ajan. Liike tuo tarinaan tärkeitä tasoja, ja koko ajan läsnäoleva ensemble tukee kerrontaa ja sen tunnelmaa vahvasti. Tunnelma on muutenkin tämän produktion parhaita ominaisuuksia, ja aivan erityisesti se, miten hätkähdyttävästi muutos tunnelmassa tapahtuu. Vaikka merkkejä poliittisen ilmapiirin kiristymisestä on ilmassa jo aivan tarinan alusta saakka, silti tuntuu kuin maailma nyrjähtäisi Ernstin paljastaessa käsivarsinauhansa hakaristin. Silmien sulkeminen, näkemästä kieltäytyminen ja vapaudesta ja riehakkuudesta loppuun saakka kiinni pitäminen tuo karulle todellisuudelle kontrastia, joka resonoi myös nykyajassa.

Sven Haraldssonin lavastus on tyylikästä, selkeälinjaista ja taipuu moneen. Kylmä iso metallikehikko ja kiiltävä, läpinäkyvä lattia toivottavat katsojat tervetulleeksi maailmaan, joka herää eloon vasta yhdessä muun visuaalisuuden kanssa. Haraldssonin lavastus on pelkistetty mutta yksityiskohtainen, ja tarjoaa mahdollisuuksia niin eri tasoissa kulkemiseen, portaiden ja tikkaiden käyttöön, tankoja pitkin liukumiseen kuin isoihin koreografioihin. Esiin nostettu orkesteri löytää luontevasti paikkansa lavalta, ja on aina ihanaa nähdä soittajat sen sijaan, että he olisivat orkesterimontussa näkymättömissä. Ja jos jossakin musikaalissa, Cabaretissa orkesteri kuuluu lavalle. Lavastuksen kanssa tiiviissä yhteistyössä ovat niin Jarmo Eskon valosuunnittelu kuin Heidi Wikarin pukusuunnittelu, jotka yhdessä Jessica Rosenbergin (suunnittelun päivitys Aki-Matti Kallio) naamiointisuunnittelun kanssa rakentavat Cabaretin visuaalisuuden kokonaiseksi. Valosuunnittelun ja lavastuksen saumaton yhteistyö on vaikuttavaa, ne tukevat toisiaan niin hienosti että välillä tekee mieli vain pysäyttää aika ja ihailla kokonaisuutta ennen kuin show menee eteenpäin. Ja kun mukaan lisää esiintyjät ja sen, miltä he puvustuksen, maskeerauksen ja hiusten kanssa näyttävät, riittää ihasteltavaa sen verran, ettei kaikkia yksityiskohtia yhdellä katselukerralla ehdi edes silmäillä. Wikarin pukusuunnittelu on yhtenäistä ja sukupuolirooleilla taitavasti leikittelevää, klubitunnelmaan sopivaa ja kiusoittelevaa. Tarkasti suunniteltu puvustus on vahvasti mukana esityksen tarinassa, ja tukee tapahtumia onnistuneesti. Erityisesti ensimmäisen puoliskon punainen värimaailma yhdessä toisen puoliskon mustan synkkyyden kanssa tukevat tunnelman hätkähdyttävää muutosta. Pidin myös siitä, miten riisuminen ja pukeminen kertovat tarinaa, aina riehakkaasta vaatteiden pois repimisestä natsitunnusten paljastamiseen ja keskitysleirin raitojen pukemiseen. Vaatteet tekevät ja kertovat paljon, niiden kautta hahmot tuovat näkyväksi niin työpaikkaansa, identiteettiään, aatteitaan kuin asemaansakin. 

Vahvan ja loistavasti yhteen pelaavan esiintyjäjoukon keskeltä yksi nousee lavan säkenöivimmäksi (kirjaimellisestikin yhdessä kohtaa), sillä Miiko Toiviaisen Seremoniamestari varastaa shown aina kun hän vain niin tahtoo tehdä. Toiviainen ottaa roolin omakseen, flirttailee yleisön kanssa, on lavalla lähes aina ja tarkkailee, kommentoi, ohjailee, ihmettelee, vitsailee, hiippailee taustalla tietäväinen hymy huulillaan ja hyppää useaan otteeseen huomion keskipisteeksi. Toiviaisen rakentama hahmo on kokonainen, hieman salaperäinen, monitasoinen, kiehtova ja, nimensä mukaisesti, seremoniamestari. Hän johdattaa yleisön Kit Kat Clubin syvyyksiin, Berliinin kiihkeään tunnelmaan, 1930-luvun mielenmaisemaan, musikaalin ihmissuhteiden keskelle ja halki muuttuvan maailman. Kaikki on yksinkertaisesti kohdillaan – aina luontevista katsomoon heitetyistä sanailuista räväkkyyteen, herkkyyteen, showesiintyjän varmoihin elkeisiin kuin tunnelman tarkkaan tulkintaan. Otto Rokka tekee hienon roolin, hänen tapansa tuoda Cliff lavalle antaa hahmolle tilaa kasvaa tarinan aikana. Cliff kokee paljon Berliinin vauhdikkaassa pyörityksessä, hän muuttuu, oppii, tulee varmemmaksi itsestään, tekee virheitä ja yrittää korjata ne. Rokka näyttää kaiken Cliffin kokeman aidosti ja tuo rooliin onnistuneesti sen, miten nuoren ja hieman naiivin kirjailijan rakentama kaunis kuva maailmasta alkaa horjua. Erityisesti pidin siitä, miten Rokka näyttelee Cliffin kohtaamiset ja suhteet muiden hahmojen kanssa. Anna Victoria Erikssonin roolityössä näkyy taitavasti se, miten Sally ei halua turhia huolia, ei mitään tylsää ja vakavaa ja vaikeaa, vaan iloa, riemua, hyvää fiilistä ja menoa, kyllähän meininkiä olla pitää! Mutta pinnan alla on haavoittuvainen ja herkkä Sally, johon on sattunut ja joka ei halua kokea sitä uudelleen. Eriksson tuo rooliinsa energiaa, päättäväisyyttä ja nokkeluutta, hän loistaa kabareetähtenä, ja hurmaa ja koskettaa esiintyjä-Sallyn roolin ulkopuolella tunteidensa ja vapauteen tottuneen luonteensa kanssa kamppaillessaan. Heittäytyäkö rakkauteen Cliffin kanssa, pitääkö kiinni kaikesta mihin on tottunut, miten yhdistää omat unelmansa Cliffin unelmiin? Cabaret II Erikssonin esittämänä jää pitkäksi aikaa mieleen.

Sinikka Sokka ja Jukka Aaltonen tuovat Fräulein Schneiderin ja Herr Schultzin rakkaustarinan lavalle hurmaavasti, ihanan suloisena ja kutkuttavana asiana. He pelaavat taitavasti yhteen, ja näiden kahden kohtaukset ovat varsinkin esityksen alkupuolella ihania. Ananas-laulu on ihan paras! Ja miten se sitten sydäntä raastaakaan, kun ilmapiiri muuttuu ja rakkaus väistyy poliittisten ajatusten ja pelon tieltä. Minna Hämäläisen rooli Fräulein Kostina on tosi vaikuttava, Hämäläinen rakentaa roolinsa taitavasti ja tulkitsee hahmoaan iskevästi. Sama on Stefan Karlssonin kohdalla, ensivaikutelma ei tosiaan pidä paikkaansa Ernst Ludwigin kohdalla. Pysäyttävä roolityö, upeasti näyteltynä. Ensemble tekee loistavaa työtä, ja siinä nähdään seuraavat taiturit: Linda Hämäläinen Rosiena, Helena Puukka Luluna, Emmi Kangas Texasina, Katariina Lantto Helgana, Soile Ojala Frenchienä, Anssi Valikainen Hermannina, Miko Helppi Victorina, Santeri Helinheimo Bobbynä, Joonatan Perälä Maxina ja Alen Nsambu Fritzienä. Ensemble on lavalla läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa, vähintäänkin seuraamassa taustalla, usein myös osana tapahtumia, reagoimassa niihin tai nappaamassa valokeilan itselleen. Jokainen taipuu niin komedialliseen ilotteluun, tyylikkääseen viettelyyn, vakavaan tunnelmaan kuin tanssin pyörteisiin, ja rakentaa hahmostaan persoonan, joka ehdottomasti olisi oman tarinansa päähenkilö. Ensemblen hahmoista tykästyin varsinkin Helinheimon taitavasti näyttelemään Bobbyyn, Puukan Luluun (minut hurmaa aina viulunsoitolla), Lanton veikeään Helgaan ja Ojalan ilmeikkäiseen Frenchieen.

Cabaretin musiikki on letkeää, menevää, viihdyttävää ja soi Jussi Vahvaselän johtaman orkesterin esittämänä komeasti. Moni näyttelijä tarttuu myös soittimeen, enkä varmasti saa koskaan tarpeekseni siitä, että näyttelijät soittavat jotakin instrumenttia. Tämä on yksi niistä jutuista, joita aina erityisesti ihailen, minusta on upeaa että näyttelemis-, laulu- ja tanssitaidon lisäksi esiintyjät pääsevät näyttämään myös soittotaitojaan. Hienoa myös, kuinka hahmot rakentuvat soittimiensa kautta, ja ilmeisesti myös tämän version ohjauksen ja tekstin yksityiskohdat ovat mukautuneet soittimien ja soittajien mukaisesti. Tästä Cabaret-versiosta olin etukäteen kuullut yhden kappaleen, Uneeni jään, jonka Miiko Toiviainen esitti Musiikkiteatterifestivaalilla. Jo silloin se oli hieno, mutta osana esitystä vielä hienompi. Lisäksi Willkommen säväytti, samoin Mamma Kulta, Kickline ja Piittaa Mä En. Suosikkini oli ehdottomasti loistava Mani, mutta täytyy ehkä sittenkin valita tasapeli, sillä lopun huikea Cabaret II sai aikaan kylmät väreet. Niin sai myös, tosin eri syistä, Sen Huominen Meille Tuo, joka on todella kaunis kappale, mutta josta on hyvin vaikea pitää kun tietää, miten se musikaalissa esiintyy. Cabaret II-kappaleen näyttämökuva on yksi suosikkihetkistäni koko musikaalissa, synkkä ja kylmä värimaailma, vauhdikkaasti pyörivä näyttämön pyörö, savu, siluetteina taustaa vasten piirtyvä orkesteri, kaiken huolettomuuden, onnen ja ilonpidon raunioilla laulava Sally Bowles... Todella hieno hetki. Myös natsitervehdysten keskellä yksin hiljaa istuva Seremoniamestari, punainen glitter ja punaiset ilmapallot, noiden ilmapallojen poksauttelu, koko huikeasti koreografioitu Kickline ja sekä ensimmäisen että toisen puoliskon viimeinen hetki ovat vaikuttavia näyttämökuvia. Tämän Cabaretin kohdalla visuaalisuus iskee kovaa, niin riehakkaan kiihkon kuin viiltävän synkkyyden maisemissa. Näyttämöllä kuullaan useampaa kieltä, josta pidin myös kovasti. Saksa, englanti ja ranska asettuvat luontevasti suomen joukkoon ja herättävät niin Berliinin kuin kaupungin kansainvälisen luonteen sujuvasti eloon.

Turun kaupunginteatterin Cabaret on hieno kokemus. Musikaalina tässä on minulle vähän haastava rakenne, tekstin tasolla tarina kerrotaan melko verkkaisesti ja osa kohtauksista on irrallisen tuntuisia, mutta onnistuneen toteutuksen, tarkan ohjauksen ja upeiden esiintyjien ansiosta Turun Cabaret teki ison vaikutuksen. Vielä väliajalle mennessä en ollut ihan varma, mitä esityksestä pidän, mutta kun esitys tulee kokonaiseksi toisen puoliajan myötä, olin aivan myyty. Kokonaisuus on sen verran vahva, tarkkaan mietitty, taidolla tehty, yksityiskohdiltaan hiottu ja tunnelmaltaan latautunut, hienovireinen ja herkkä, että se tarjoaa paljon nautittavaa. On todella mielenkiintoista mennä katsomaan toinen Cabaret-versio tämän jälkeen, sillä Turun Cabaret on minulle nyt se produktio, joka määrittää koko Cabaret musikaalin, sen hahmot, tarinan, tunnelman ja teemat.

Musikaalia ja teatteria parhaimmillaan, sitä on Turun kaupunginteatterin huima Cabaret.

Näin esityksen medialipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!

Vihervaaran Anna @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Tommi Mattila

Näin Vihervaaran Annan ensi-illassa 2.9.

Anna (Nenna Tyni) on orpotyttö, joka lähetetään iäkkäiden Cuthbertin sisarusten, Matthew'n (Jori Halttunen) ja Marillan (Annukka Blomberg) luo. Paitsi että Cuthbertit luulevat saavansa riuskan maatöissä auttavan pojan, eivät punatukkaista, puheliasta ja mielikuvituksellisia juttuja keksivää tyttöä. Anna saa kuitenkin jäädä Vihervaaraan, ja elämä uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa alkaa rullata pienten ja vähän isompien kommellusten jälkeen aivan hyvin. Anna saa sydänystävän Dianasta (Sara Pirhonen), seikkailee ympäri metsiä ja aloittaa koulunkäynnin uusien tuttavuuksien kanssa. Alkaa myös taistelu siitä, kumpi saa luokan parhaat arvosanat – Anna vai Gilbert Blythe (Akseli Lehtinen). Ystävyyttä, rakkautta, perhettä, unelmia ja mielikuvitusta tarkasteleva näytelmä perustuu L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet-romaaniin, joka on julkaistu jo vuonna 1908.

En ole koskaan lukenut Montgomeryn klassikoksi noussutta romaania tai Anna-sarjaa muutenkaan, mutta tarina on minulle tuttu Netflixin Anna, a lopussa-sarjasta. Kolmen kauden mittainen tv-sarja on vallan hurmaava ja ihana, ja katselen siitä parhaita paloja aina välillä uudelleen. Niinpä suuntasin innolla katsomaan myös teatteriversiota, sillä unelmoinnilla ja optimistisella elämänasenteella sävytetty tarina vaikutti etukäteen siltä, että sopii näyttämöllekin mainiosti. Pohdiskelin myös ennen esityksen näkemistä sitä, mitkä tarinan tapahtumat mahtuvat parituntiseen näyttämösovitukseen, millaisia tulkintoja näyttelijät hahmoistaan tekevät ja mitkä teemat nousevat isoimpaan osaan. Ohjaaja Laura Mattila on Henna Piirron sovituksen pohjalta ohjannut Vihervaaran Annan mainiolla otteella, jossa modernilta tuntuva lähetysmistapa sujahtaa hyvin 1800-luvun lopulle sijoittuvaan tarinaan. Tarinan leikkisyys, nokkeluus ja terävyys tulee tulkinnasta hyvin läpi, ja kohtaukset punoutuvat onnistuneeksi, otteessaan pitäväksi kokonaisuudeksi. Pidin erityisesti niistä kohtauksista, joissa pienen kaupungin totuttuja tapoja haastetaan ja kyseenalaistetaan, kun Anna pamahtaa paikalle ja ilmoittaa, että asiat voisi tehdä toisellakin tapaa. Elämänilo, uteliaisuus ja halu oppia ovat Annassa, niin näytelmässä kuin hahmossa, vahvasti mukana, ja näyttämötoteutus käsittelee niitä sujuvasti. Hauskan ja hyväntuulisen näytelmän aiheissa on myös synkempiä sävyjä, ja ne on otettu osaksi esitystä todella hyvin. Ikävyyden ja pelottavuuden korostaminen ja komedialliseksi tekeminen, kuten orpokotikohtauksessa, toimii, eikä vie niistä silti painavuutta tai surullisuutta pois. Toteutus on tasapainossa, ja rullaa hyvällä rytmillä.

Alisha Davidowin lavastus- ja projisointisuunnittelu sopii esityksen tyyliin ja tarjoaa tapahtumille toimivan miljöön. Erityisesti projisoinnit ovat onnistuneita, ja niiden satuhenkinen visuaalisuus ihastuttaa. Lavastuksessa on paljon kivoja yksityiskohtia, kuten teekutsujen sammalpeitteinen kivi ja tanssiaisten ihanat valot ja ilmapallot. Kärryajelut on toteutettu kekseliäästi, ja pienillä asioilla tehdään monesti paljon. Riina Leea Niemisen pukusuunnittelu on hurmaavaa, vanhantyyliset vaatteet ovat usein minun silmääni miellyttäviä ja niin ne ovat nytkin. Myös ikoninen Anna-tyyli on tunnistettavasti mukana, ja puvustus viekin ajatukset heti Avonleaan. Minulla vertailukohtana on toki vain uusin Annan tv-versiointi, mutta ainakin sen pohjalta tuttuja juttuja näkyy niin yksityiskohdissa kuin kokonaisuudessakin. Lopun perhosmekot- ja takit ovat ihania, voi että mitä värimaailmaa ja tyllihelmoja! Kari Laukkasen valosuunnittelu on tarkasti tunnelmassa mukana, ja taikoo hienosti niin metsämaisemaan, hiljaiseen taloon, vauhdikkaaseen tanssiin kuin jännittävään koepäiväänkin sopivaa fiilistä.

Nenna Tynin tulkinta Annasta on valloittava, hän ottaa roolin haltuun ja on lavalla erinomainen. Anna on riemastuttavan nokkela, nopea puhumaan, oikeudentajuinen ja itsevarma, mutta hänessä on herkkyyttä, haavoittuvuutta ja epävarmuutta, joka koskettaa. Tynin roolityössä näkyy hienosti se, että hän todellakin tuntee hahmonsa, ja voi siksi tuoda tämän lavalle niin vaivattoman oloisesti, siten, että Annan tarina pääsee lavalla oikeuksiinsa. Annukka Blomberg ja Jori Halttunen Marillan ja Matthew'n rooleissa tuovat Cuthbertin sisaruksiin sopivasti tasapainoa ja tekevät heistä yhtä pitävän, mielipiteiltään välillä eroavan kaksikon, joista kumpikin lähestyy Annaa eri tavalla. Matthew'n lämmin ja ystävällinen luonne, ja Marillan käytännönläheinen, hieman sulkeutunut järkevyys tuntuvat aidoilta, ja Cuthbertin sisarusten hyväsydämisyys ja lämpö on ihanaa. Blomberg, Halttunen ja Tyni pelaavat taitavasti yhteen ja tuovat kauniisti, hauskasti ja tunnistettavasti näkyviin sen, miten perhe ja sen sisäiset suhteet muodostuvat. Sara Pirhonen tekee Dianan roolissa sujuvaa työtä, ja tekee Dianasta onnistuneesti monitasoisen hahmon. Dianan maailma muuttuu Annan myötä, kun yläluokkaisemman perheen hillittyä elämää elänyt tyttö heittäytyy mukaan Annan mielikuvituksellisiin seikkailuihin. Pirhonen näyttelee tämän tosi hyvin, ja antaa Dianalle tilaa kasvaa. Akseli Lehtisen Gilbert on koulun kunkku, ja ensisilmäyksellä juuri niin ärsyttävä ja suosiostaan nauttiva nuorukainen kuin kuvitella saattaisi. Vaan Gilbert on muutakin, ja oikeastaan aika hyvä tyyppi. Lehtinen tekee roolinsa tarkasti, sopivalla itsevarmuudella, joka saa kolauksen, kun fiksu ja sanavalmis Anna ei olekaan samanlainen kuin koulun muut tytöt. Tepasteleva kukko on mainio rooli myös!

Koulussa Anna tapaa niin koulukaverinsa Josien (Anna Pitkämäki), Rubyn (Saana Hyvärinen) ja Charlien (Luukas Rannankari), kuin opettaja Phillipsin, jonka Aki Raiskio tuo lavalle kurin ja järjestyksen kautta, kuitenkaan rennompaa puolta unohtamatta. Raiskio ottaa kaiken irti myös välittäjän hahmosta, melkoinen roolityö. Lisäksi tutuiksi tulevat rouvat Barry (Hyvärinen) ja Lynde (Pitkämäki). Anna Pitkämäki osuu napakasti kaikkiin komediaiskuihin, ja hänen arvokas rouva Lyndensä saa ansaitut aplodit useaan otteeseen. Pitkämäki tuo erinomaisia yksityiskohtia myös Josien rooliin, eikä sinne tänne heitelty "oho"-lausahdus lakkaa naurattamasta. Saana Hyvärinen tuo Rubyn lavalle näppärästi, ja pelaa hienosti yhteen muiden koulun tyttöjä näyttelevien kanssa. Erilaiset oppilaat, ja varsinkin 1800-luvun lopulle sijoittuvan tarinan erilaiset tytöt, heidän arvojärjestyksensä, roolinsa, käsityksensä maailmasta ja unelmansa ovat kiinnostavia, ja tämä teema on esityksessä hienosti läsnä. Ystävystyminen, erilaisuuden näkeminen positiivisena ominaisuutena, ja lapsuuden ja nuoruuden raja näkyvät myös tarkasti niin tarinan tyttöjen kuin poikien hahmoissa. Luukas Rannankarin Charlie on veikeä tyyppi, ja tärkeä osa koulun porukkaa. Rannankarin tepastelu kukkona ansaitsee myös maininnan. Liisa Vuori tekee kolme onnistunutta roolia, joista varsinkin rouva Blake jää lähtemättömästi mieleen. Painajaisainesta! Myös ihmeellisiä esineitä ja asioita kauppaavana kaupustelijana ja asiantuntevana lääkärinä Vuoren roolityö on sujuvaa. Porukka tekee saumatonta yhteistyötä, ja lavalla on alusta loppuun ihanan energinen ja vallaton meno, lämpimiä ja liikuttavia hetkiä unohtamatta.

Lahden kaupunginteatterin Vihervaaran Anna on elämäniloinen, ilkikurinen, sydämellinen ja riemukas esitys tyttöydestä, ystävyydestä, paikkansa löytämisestä ja perheestä. Hyväntuulinen näytelmä on täynnä lämpöä, asennetta ja energiaa, ja taitavasti mukaan punottu neljännen seinän rikkominen ja yleisölle suoraan puhuminen tuo siihen yhden mainion tason lisää. "Tervetuloa teatteriin!"-toivotus ilahdutti kovasti! Hieno toteutus ihanasta tarinasta, minulle tutun Anna-tarinan henki on lavalla läsnä, ja kokonaisuus tuo tarinan teemat lavalle ilon kautta, unelmointia ja mielikuvitusta ylistäen. Tämän porukan parissa illan viettää Vihervaarassa oikein mielellään.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!