Bonnie & Clyde @ Lohjan Teatteri

 mainos/vapaalippu saatu Lohjan Teatterilta

kuvat © Sari Niinikoski

Näin Bonnie & Clyde-musikaalin ensi-illassa 11.10.

Amerikkaa ravistelee 1930-luvun lama, joka jättää ihmiset vaille työtä, tulevaisuutta ja toivoa. Kurjuuden ylle nousevat Bonnie Parker (Sofia Lintula) ja Clyde Barrow (Samuel Nuutinen), tähteydestä haaveileva tyttö ja pyssysankarien vanavedessä kulkemisesta unelmoiva poika. He tapaavat ja rakastuvat, ja heistä tulee etusivun uutinen, kansan ihailun kohde ja poliisien päänvaiva. Bonnie ja Clyde rakastavat toisiaan ja ryöstelevät muilta, jakavat nimikirjoituksia ja luoteja, haaveilevat paljosta ja pelkäävät pahinta. He ovat nuoria, kiihkeitä, rohkeita ja ovelia – mutta he kuolevat siitä huolimatta.

Tämän musikaalin ja meikäläisen suhde ei ehkä esittelyjä kaipaa, mutta tässä kuitenkin alustus ennen kuin mennään asiaan. Ivan Menchellin kirjoittama, Frank Wildhornin säveltämä ja Don Blackin sanoittama Bonnie & Clyde on nimittäin yksi suosikkimusikaaleistani, ja minulle tosi rakas ja tärkeä teos. Näin tämän historiallisesta parivaljakosta ammentavan tykittelyn ensimmäistä kertaa Lontoossa 2023, jossa jo rakastuin musikaaliin, ja lopullinen hurahtaminen tapahtui viime kesänä Samppalinnan kesäteatterissa Suomen kantaesityksen parissa. Tuon produktion näinkin sitten kesän aikana kuudesti, joten tarina, hahmot ja suomennos tulivat täysin tutuiksi. Tämä teksti saattaa siis ajoittain mennä vähän hiusten halkomiseksi ja pikkuasioiden hifistelyksi, kun tuttua juttua tiiviisti analysoi. Vaan katsotaan! Lohjan Teatterille Bonnie & Clyde on valikoitunut 120v-juhlakauden aloitusteokseksi, ja aikamoisella showlla lähdetäänkin juhlavuotta viettämään. Sari Niinikosken ohjauksessa on energiaa, vauhtia ja vaaran tuntua, kiihkeyttä ja kiivautta joka on tarinalle hyvin olennaista. Bonnien ja Clyden lyhyt yhteinen aika on sen verran tapahtumarikas ja jännityksentäyteinen, että musikaalin toivoo saman fiiliksen tavoittavan – ja tämä versio sen tosiaan tavoittaakin! Niinikoski on ohjauksessaan hienosti toiminnan ytimessä, ajoi tuota toimintaa sitten pankkiryöstöjen hektisyys, nuoren rakkauden vimma, huoli läheisistä, tarve saada kiikkiin pahamaineiset rikolliset, tai hetken mahdollisuus pysähtyä unelmien ja onnen äärelle. Vaikka vauhtia on paljon, ohjaus malttaa myös ottaa aikaa herkemmille kohtauksille, ja näin syventää tarinan emotionaalista latausta. Suurten tunteiden kanssa nimittäin pelataan, rakkauden, vihan, rohkeuden ja pelon, ja niille kaikissa sävyissään esitys antaa onnistuneesti tilaa. Joissain kohtauksissa on loppupuolella turhaa kiirettä, etenkin kun kohtaus loppuu biisiin. Näissä vähän hätiköidään jo kohti seuraavia tapahtumia, vaikka kohtauksen lopussa olisi varaa aavistuksen tasaisemmalle siirtymälle. Samoin nopeimmat ja tiivistahtisimmat kohtaukset menevät välillä vähän hätäilyksi, tämä tosin saattoi johtua ihan vain ensi-iltajännityksestä. Kunhan rutiinia yleisön edessä tulee, niin nämäkin kohtaukset löytänevät sopivan tasapainon jännitteen ja kiihkeän rytmin keskellä kuitenkin selkeänä pysyvän ilmaisun välillä. Kohtauksessa, jossa Buck (Jarkko Virta) ja Bonnie haavoittuvat, on mielenkiintoinen hetki, kun Clyde tönäisee jalkaansa ontuvan Bonnien pois luotaan ja keskittyy isoveljeensä. Pidin tästä ratkaisusta! Samoin pidin siitä, miten Bonnie ja Blanche (Annina Tuominen) aina vuorotellen halaavat toisiaan, ja sitten ovat taas sanasodassa keskenään. Vahvatahtoisia naisia molemmat, eivät pääse helpolla toistensa seurassa, eivätkä kyllä miestensä kanssa myöskään. On hyvä, että pikku-Bonnie (Hilma Laine) ja pikku-Clyde (Arlo Poikonen) ovat lavalla myös myöhemmissä kohtauksissa, eivät vain alussa, mutta ihan jokaisessa hetkessä en heidän merkitystään tarinalle nähnyt. Pääosin läsnäololla kuitenkin selvästi syy on. Loppuun kaipailin ammuskelun ääniä, nyt ne olivat mukana vain alussa, mutta näen kyllä vahvuudet tässä hiljaisessa lopussa myös.

Ninni Tuovilan ja Niinikosken koreografiat ovat onnistuneita ja ottavat lavan haltuun. Etenkin isomman porukan koreoissa, kuten Ei herra koskaan hylkää ja Amerikka on kotimaa, on oivallista lavan- ja ensemblen käyttöä, ja tunnelmaan ja tyyliin sopivaa liikettä. Myös duettokohtauksissa on tosi vahvoja koreografioita, jotka hienosti korostavat sitä, mitä hahmot siinä hetkessä käyvät läpi, mitä tuntevat, mitä ajattelevat ja niin edelleen. Koreoihin on löytynyt paitsi herkkyyttä tunnelman kuunteluun, myös valloittavan leikkisää energiaa ja show-meininkiä, ja dramaattisiakin ratkaisuja. Päästän irti helvetin-biisin koreografiassa on hippusen liikaa meneillään, siinä missä Ed Crowderin läsnäolo lavalla on perusteltua ja tarinallisesti ja kerronnallisestikin järkevää, tanssijoille en ihan nähnyt tässä kohtauksessa tehtävää. He toki liikuttavat lavasteita tärkeällä hetkellä, mutta sen olisi kenties voinut toisinkin ratkaista, sillä biisi on Clyden hahmolle tarinallisesti hyvin merkityksellinen eikä siihen oikein kaipaa mitään ylimääräistä. Ajellaan-biisiin sen sijaan tanssijat sopivat erinomaisesti, varsinkin nyt kun lavalla ollaan kahdessa tasossa. Meidät tullaan vielä muistamaan-biisissä on myös tosi onnistunut koreografia. Jyrki Kakko on lavastuksen takana, ja puvustus on Annukka Matilaisen käsialaa. Visuaalisuus osuu ajankuvaan ja myös historiallisiin faktoihin, ja näyttämökuvat ovat onnistuneita. Pidin lavastuksessa varsinkin eri tasoilla liikkumisesta, materiaalivalinnoista, yksityiskohdista ja siitä, miten sujuvasti lavasteet taipuvat eri tapahtumapaikoiksi. Liukumäkikatto on loistava idea! Puvustuksessa mennään ryysyistä rikkauksiin ja rikollisista virkavaltaan, ja asukokonaisuuksia on jos jonkinlaisia. Matilainen on suunnitellut hahmoille mainioita vaateparsia, eniten pidin kaikista tyylikkäimmistä ja toisaalta kaikista rähjäisimmistä asuista, sekä poliisien univormuista. Minulla on tässä musikaalissa hyvinkin monta suosikkibiisiä, ja hienosti, tunteella ja taidolla ne soivat myös Lohjan Teatterin lavalla. Näyttelijät ovat mainioita, tosi taitavia laulajia, ja heiltä sujuu niin rokkaava tykittely, herkkä balladieläytyminen kuin svengaavat yhteisbiisit. Näyttelemisen ja laulamisen yhteensovittamiseen jäin joissain hetkissä vielä vähän rentoutta kaipaamaan, mutta hyvin ollaan tunnetilassa ja tyylilajissa jo sisällä näin esityskauden alussa. Musiikki tulee Jari Sikanderin äänittämiltä nauhoilta, Tuomas Törmin sovittamana ja ohjaamana ja seitsemän muusikon soittamana. Hyvältä kuulostavat kaikki kappaleet, kelpaa kuunnella ja nautiskella tutuista sävelistä. Jukka Nylundin sujuva suomennos on kokenut joitakin pieniä muutoksia niin sanoitusten kuin tekstin kohdalla, huomasin nämä vaikka eivät sanavalinnat tarinaan tai sen kertomiseen lainkaan vaikuta, mitä nyt pikkuisen sävyeroa luovat. Kaikkia en enää edes muista. Jokunen repliikki siellä oli, mikä vähän pohditutti, mutta se menee juuri hiustenhalkomiseksi. 

Käsiohjelmalle pieni miinus siitä, ettei siinä ole biisilistaa, mutta näppärästi pystyin itse kappaleiden nimet Samppiksen käsiohjelmasta tarkistamaan. En nyt ihan jokaista biisiä tähän listaa, mutta nostan esiin ainakin ne, jotka eniten iskivät ja ilahduttivat. Tähti joka shown esittelee pikku-Bonnien ja pikku-Clyden unelmineen, toisen haaveilemassa kasvojaan lehteen ja valkokankaalle, toisen tavoittelemassa Al Caponen ja Billy the Kidin kaltaista mainetta. Lapsinäyttelijät ottavat lavan haltuun varmoin ottein ja hyvällä meiningillä, ja luovat pohjan hahmojen aikuisversioille astua esiin. Mut tullaan vielä muistamaan on aivan ihana ja valloittava, rakastan tämän biisin leikkisyyttä ja sitä, miten Clyde ja Bonnie tutustuvat ja vähän jo heti alussa haastavat toisiaan. Sä meet takas vankilaan on mainion leikkisä sekin, pilke silmäkulmassa vedetty biisi, jossa Blanche ja Buck suhteensa seuraavia askelia ja Buckin vankilatuomioon liittyviä toimenpiteitä mietiskelevät, kampaamon naisten avuliaasti säestäessä. Tuu tanssimaan on yksi ihanimpia biisejä tässä, niin suloinen ja vallaton, ja ehkä juuri se hetki, jossa Bonnie ja Clyde viimeistään tajuavat, että jep, se on juuri tämä ihminen tässä, tämän kanssa haluan kaiken. Saada voit sä parempaa on varsin hieno! Tosi onnistunut tunnelma ja tulkinta. Tätä musikaalin ensi-iltaa on kuulkaa odotettu ja kovasti, mutta olin silti yllättävän cool koko lauantaipäivän, vaikka tiesin, että sieltä se kello kuusi ja Bonnie & Clyde lähestyy. Katsomossakin alkoi pulssi hakata kovempaa vasta juuri ennen esityksen alkua. Lopulta se oli Ei voi tunteitaan vaientaa, joka sai kyyneleet silmiin ja kunnon kylmät väreet liikkeelle, tämä Bonnien ja Blanchen yhteinen biisi on kaunis ja voimakas. Päästän irti helvetin on huima tykitys, jossa tosiaan koreografisesti tapahtuu nyt vähän liikaa, mutta joka musiikillisesti on juuri niin timanttinen kuin tämä biisi parhaillaan on. Meidät tullaan vielä muistamaan nostattaa itsevarman ja uhkarohkeankin tunnelman väliaikaa kohti – täältä tulevat Bonnie ja Clyde! Amerikka on kotimaa iski tässä versiossa erityisen vahvasti, juureva ja väkevä veto. Myöhäistä nyt kääntyy on on jossain välissä muodostunut minulle musikaalin tärkeimmäksi biisiksi, tajusin sen väliajalla ja sitten olikin jännää odottaa kuinka se lavalla vedetään. Oikein hyvin, tunnetta ja latausta on! Unelmaa se mulle ois on tässä(kin) versiossa aivan ihana ja kaunis, ja Mihin elämässäs tyydyit taas just oikealla asenteella esitetty. Miksi pelkäisin? on kaunis myös, ja hienoa voimaa ja herkkyyttä on siinä mukana. Lavalla nähdään tosi monta erinomaista tulkintaa näistä kappaleista, ja lauluvoimaa ja -taitoa on näyttämö täynnä.

Pääparia näyttelevät Sofia Lintula ja Samuel Nuutinen ovat aivan oikeassa paikassa, ai että kuinka mainiolla kulmalla he hahmojaan tulkitsevat ja näiden rakkaustarinan lavalle tuovat! Lintulalla on Bonnien rooliin veikeä lähestymistapa, suorapuheinen ja avoin. Bonnie ei esitä mitään, hän tietää mitä haluaa ja tietää myös, mitä on valmis tekemään sen saadakseen. Lintula näyttelee roolihahmoaan taitavalla herkkyydellä ja itsevarmuudella, hän antaa tilaa niin Bonnien tunteille väkevän rakkauden edessä, epävarmuuksille ja kysymyksille rikollisen uran alussa, kuin ristiriidalle omien unelmien ja tilanteen realiteettien välillä. Pidin varsinkin siitä, miten Lintula näyttelee Bonnien fiksuuden ja terävyyden, sen, kuinka tämä on tilanteista hyvin perillä ja pystyy vastaamaan samalla mitalla kelle tahansa. Nuutinen tekee Clyden roolin oivalla äkkipikaisuudella, kiihkeydellä ja kärsimättömyydellä, hän tavoittaa mainiosti sen energian joka Clyden suonissa virtaa ja joka koko ajan pyrkii vapaaksi. Roolityössä erityisen onnistunutta on se, miten Nuutinen näyttelee Clyden räjähtävyyden, sen että tämä voi äkkiä muuttaa mieltään tai mielipidettään ihan sekunnissa, että ensin naurattaa ja sitten hetkessä jo ärsyttää. Hienosti löytyy kuitenkin äkkipikaisuuden rinnalle myös se söpöily ja lämmin hyväntahtoinen huumori, jota Clyde erityisesti läheisilleen tarjoaa, samoin kuin vilpitön rakkaus Bonnieen. Nuutinen ja Lintula pelaavat saumattomasti yhteen rikollisten rakastavaisten tarinaa esittäessään, he tuovat lavalle kahden päättäväisen nuoren ihmisen välisen suhteen, joka kipinöi, räiskyy ja kokeilee rajojaan, mutta on koko ajan rehellinen, täynnä kiihkeää rakkautta ja aitoa välittämistä. Näiden kahden kohtauksista mainittakoon erityisen onnistuneet ensitapaaminen, kohtaus jossa Bonnien äiti yllättäen keskeyttää kaksikon, fyysiseksi menevä tulenarka hetki, kun pohditaan, pitäisikö Clyden mennä takaisin vankilaan kuten Buck aikoo tehdä, kaikki runojen lukemiset ja vankilatapaamiset, se kun Clyde esittää Bonnielle serenadin, ja loppu noin kokonaisuudessaan.

Annina Tuominen ja Jarkko Virta näyttelevät myös uskottavan ja onnistuneen ihmissuhteen Blanchen ja Buckin rooleissa, he tuovat roolihahmojensa rakkauteen vaivatonta lämpöä ja luontevaa toisen ymmärtämistä, ja sitten kuitenkin turhautumista juuri siihen kaikista rakkaimpaan. Tuominen tekee vahvan roolisuorituksen, hän on lavalla hyvin läsnä ja tuo Blanchen hahmoon sekä määrätietoisuutta että koskettavaa epätoivoisuutta, kun asiat eivät mene yhtään kuten hän toivoisi. Virta näyttelee Buckia rennolla asenteella, hyväsydäminen miekkonen ei turhasta huolehdi, vaikka ehkä pitäisikin. Roolityössä on kuitenkin myös vakavuutta sopivassa suhteessa, ja se tuo hahmoon tasapainoa. Janne Lavikainen on Tedin roolissa todella hyvä, pidin kovasti sekä siitä lempeydestä, jota Lavikainen roolityöhönsä tuo, että siitä, miten hän kasvattaa Tedin vihaa Clydea kohtaan. Petri Puttonen tekee kaksi roolia, saarnaajana ja Bob Alcornina, ja on näissä kahdessa erilaisessa hahmossaan varma ja vakuuttava. Poliisivoimat täydentyvät Mikko Kotiahon näyttelemän seriffi Schmidin, Seppo Lehtelän tulkitseman Frank Hamerin ja Anne Palinin esittämän kuvernööri Fergusonin muodossa. Jokaisella on näyttelijäntyössään mainiosti niin virkavallan arvokkuutta ja vähän ylemmyydentuntoakin kuin sitten turhautumista siihen, etteivät he onnistu Barrown jengiä nappaamaan. Hilma Laine ja Arlo Poikonen tekevät pikku-Bonnien ja pikku-Clyden osissa roolinsa valloittavalla energialla ja valoisalla lavaolemuksella. Bonnien äitiä Emmaa näyttelevä Sanna Nuutinen tavoittaa niin äidinrakkauden kaikki sävyt kuin myös sen, miten oman lapsen rikollinen polku suututtaa ja pelottaa. Koko lavalla nähtävä esiintyjäjoukko tekee roolinsa intohimolla ja tarkkuudella, pää- ja sivurooleissa ollaan läsnä hienosti ja eläytyminen tarinan tunteisiin ja tunnelmiin on varmaa ja luontevaa. Erityisesti joukkokohtaukset ja tanssi- ja laulunumerot saavat ensemblestä voimaa, mutta ehkä niitäkin hienompia ovat ne hetket, joissa lavalla on isompi joukko ihmisiä suurten tunteiden keskellä.

Huh sentään, tunteikas ilta! Miten ihanaa, että Bonnie & Clyde sai täällä meillä uuden version jo ensimmäistä suomituotantoa seuraavana vuonna, ja näin oivallisesti toteutettuna. Joissain kohdissa totta kai jäin ratkaisuja miettimään ja valintoja pohtimaan, vertasin aiemmin näkemiini juttuihin ja katselin tarkalla silmällä kaikenlaista. Mutta yli kaiken vain nautin ja viihdyin ja liikutuin, ihailin työryhmän onnistumisia jokaisella osa-alueella ja vähän pakahduin, kun tämä rakas tuttu musikaali jälleen elää, hengittää ja soi näyttämöllä. Tämä on energinen, vauhdikas, kiivas ja intohimoinen esitys, jossa esiintyjät saavat loistaa. Hiukan ehkä oli ensi-iltajännitystä välillä ilmassa, mutta varmaotteista, eläytyvää ja sujuvaa menoa siitä huolimatta. Millaisia roolitöitä näistä vielä kasvaakaan! Sen aion käydä omin silminkin toteamassa, ei tätä herkkua yhteen kertaan tosiaankaan jätetä. Onnea Lohjan Teatterille komeasta juhlavuoden aloituksesta – ja tietenkin myös 120 vuodesta!

Tulisiipi @ Hämeenlinnan Teatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Hämeenlinnan Teatterilta

kuvat © Eetu Keränen / Hämeenlinnan Teatteri

Näin Tulisiipi-musikaalin 10.10.

Kaarlen (Karlo Haapiainen) perhe lähtee 1930-luvulla laman keskellä kärvistelevästä Amerikasta kohti Neuvosto-Karjalaa, kuten lähtee myös Lindan (Jutta Järvinen) perhe, ja niin moni muu. Työläisten paratiisissa odottaa turvattu toimeentulo, unelmat ja parempi elämä, ja Kaarlea lentotunnit ja lentäjäksi opiskelu. No, yksi saa toiveensa toteen, ja Kaarle pääsee purjekonetta lentämään, ja myöhemmin Polikarpovin ohjaimiin. Mutta ei ole Neuvostoliitto sitä mitä kuviteltiin, ei ole utopiaa vaan aivan jotain muuta. Kuri on tiukkaa, vallanpitäjät äkkipikaisia, eikä kukaan vaikuta olevan turvassa syytöksiltä. Sosialismi pistää pienet ihmiset pahaan paikkaan, iskee toiset alas ja nostaa toiset ylös. Historian käänteissä yksilö voi jäädä unohduksiin tai nousta kuuluisuuteen, mutta painajaiseksi muuttuneen arjen keskellä ei mieti muuta kuin toivetta vapaudesta. Vapaudesta elää omaa elämäänsä, tavoitella omia unelmiaan, olla rauhassa ja onnellinen. Mutta kelle sellainen ylellisyys suodaan – jos kellekään?

JP Koskisen samannimiseen romaaniin pohjautuvan musikaalin on dramatisoinut ja ohjannut Heikki Kujanpää, sanoittanut Heikki Salo ja säveltänyt Timo Hietala. Luin Tulisiiven silloin kun tämä musikaali julkistettiin, joten romaanin tarina ja teemat olivat vielä hyvin muistissa katsomoon suunnatessa. Lukuunottamatta sitä, että suosikkihahmoni on jätetty pois/yhdistelty useampaan hahmoon, on sovitus tosi onnistunut ja tavoittaa taitavasti vuosikymmeniä ja monenlaisia tapahtumia kattavan romaanin hengen. Musikaalin kerronta on kiinnostavasti välillä suoraviivaisempaa ja välillä syvemmälle menevämpää kuin romaanin, ja valinnat sen suhteen, mitä tarinasta otetaan mukaan ja mitä ei, ovat perusteltuja ja toimivia. Sovitus on mielestäni onnistunut silloin, kun sillä on annettavaa sekä lähdeteoksen tunteville että niille, jotka tarinaan tutustuvat vasta adaptaation kautta. Tästä Tulisiipi-musikaali on oiva esimerkki, sillä se kunnioittaa ja noudattelee alkuperäisteosta, mutta seisoo samalla omilla jaloillaan itsenäisenä teoksena. Ja siis – vaikka suosikkihahmoni lavalta puuttuu, niin ainakaan hän ei nyt tarinan tässä versiossa sitten kuole. Sinänsä sekään ei siis ole miinus. Kujanpään dramatisoinnissa ja ohjauksessa kosketti eniten se, miten lavalla kuvataan ihmisen sinnikkyyttä ja voimaa – vaikka murtuisi, useastikin, vaikka kaikki näyttäisi epätoivoiselta, palo elämään ja unelmiin riittää kantamaan paljon pidemmälle kuin mihin voimat tuntuvat riittävän. Tämä teema meni yllättävänkin syvälle, ja tuli näyttämöllä nähtynä lähemmäs kuin romaanissa. Ainoa asia, jota sovituksessa varsinaisesti jäin kaipaamaan ja miettimään, on Tulisiipi-runo, johon romaani loppuu. Musikaalissa sen osittain korvaa Tulisiipi-kappale, joka toimii kyllä kontekstissaan ja repriisinä erinomaisesti. Muistan kuitenkin yhä sen, miten vahvasti Lindan Kaarlelle kirjoittamaa pilkkarunoa romaanissa käytettiin, ja miltä se lukiessa tuntui, joten samaa lopetusta vähän toivoin musikaalillekin. Mukana runo tietenkin lavalla myös on, mutta ei juuri loppukohtauksessa.

Jemina Pekkosen koreografioissa on vauhtia ja energiaa, ja etenkin joukkokoreografiat ovat oikein onnistuneita. Ja lentokohtaukset! Näppärästi sitä noustaan ilmaan ja kaarrellaan pitkin taivaita, tätäkin etukäteen mietin että mitenhän ne lentokoneet ja lentämiset, se kun on tarinalle tosi olennaista. Oivaltavasti onnistuu! Juha Mäkipään suunnittelema lavastus sopii ajankuvaan ja tarinaan tosi hyvin, ja taipuu moneksi tapahtumapaikaksi vaivattomasti. Yhteiskuntaluokkien erot ja johtajien ja tavan kansalaisten todellisuus tulevat lavastuksessa hyvin esiin. Erityispisteet radioille, jotka kertovat monenlaisia uutisia ja tiedottavat hahmoille, mikä on maassa meininki. Anne Laatikaisen mainiossa pukusuunnittelussa on samaa ajan- ja yhteiskunnan kuvaa kuin lavastuksessa. Vaatekappaleita on moneen tyyliin ja toimeen, aina talvitamineista vankileirin vaatimattomiin vaatteisiin ja armeijan univormuista avaruuspukuun. Liisa Sormusen kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa ihastuttivat etenkin monet lettikampaukset, ja myös tosi sujuva saman näyttelijän loihtiminen useamman roolihahmon ulkomuotoon. Välillä en heti edes tunnistanut näitä monta roolia tekeviä, että äsken hän näytteli tuota tyyppiä ja nyt jo ihan muuta. Immanuel Paxin suunnittelemat valot ovat hyvin kiinni kohtausten tunnelmassa ja teemoissa, ja pidin siitä, kuinka eri värisävyjä ja valaistuksen voimakkuuksia käytetään. Ympäri teatterisalia liikkuvan kohteen seuraaminen on vakuuttavan täsmällistä. Sakari Kiisken äänisuunnittelussa on kivaa monikerroksellisuutta, kun ääni liikkuu niin tarinan tapahtumapaikoissa, radioiden välityksellä kuin avaruuden ja maan pinnan välillä. Myös muun muassa helmitaulun, sauvojen ja taputusten sekä muun ensemblen luoman äänimaiseman käyttö on oivallista.

Etukäteen mietiskelin sitä, miten Tulisiipi taipuu teatterilavalle nimenomaan musikaaliksi. No taipuuhan se, ja varsin onnistuneesti! Musikaalin kappaleet on siis säveltänyt Timo Hietala ja sanoittanut Heikki Salo. Salon teksteissä on niin uuden elämän toiveita, varovaisensuloista ihastusta, lennokkaita unelmia, kylmiä totuuksia kuin rakkautta monessa muodossa. Riehakkuutta ja herkkyyttä, kuten on Hietalan sävellyksissäkin. Vauhdikkaammissa biiseissä on mainio poljento, ja herkemmissä kappaleissa kaunista tunnelmaa. Lavalla on kolmen muusikon bändi, joka valtavaa määrää eri soittimia soittaessaan kuulostaa huomattavasti kokoaan suuremmalta. Kapellimestari Senni Valtonen sekä Esko Grundström ja Topi Korhonen soittavat ja taustalaulavat erinomaisella meiningillä, ja heidät on lavalla laitettu ihanasti näkyvälle paikalle, jolloin musisointia pääsee kuulemisen lisäksi myös katselemaan. Erityisen kivaa oli kuulla kanteleita ja harmonikkaa. Musikaalin kappaleista eniten iskivät Karjalafiiveri, Kun lapsi on lintu, Ei yksi ole mitään, Vankien laulu, Tähtimoottori ja Tulisiipi.

Kun teksti herää eloon eri kulmasta, se löytää uudenlaisen tavan hengittää ja välittää sisältöään, kuten Tulisiipi-romaanin versiointi Tulisiipi-musikaalina osoittaa. Musikaalin dramaturgia keskittyy kahtena isoimpana aiheenaan Kaarlen lentohaaveisiin ja vapaudenkaipuuseen sekä Kaarlen ja Lindan suhteeseen, ja tarinan painotukset ovat hieman erilaisia kuin romaanissa. Tämä on toimiva ratkaisu, se selkeyttää tarinaa lavalla toimivaan muotoon hukkaamatta kuitenkaan romaanin teemoja minnekään. Ja kun hahmot ja tapahtumat nyt näkee lavalla, tulee moni teema läpi myös ikään kuin rivien välistä, ilman että sitä erikseen korostetaan.  Tässä iso rooli on näyttelijöillä, jotka astuvat hahmojen saappaisiin ja tekevät heistä lihaa ja verta olevia ihmisiä sen sijaan, että tyypit olisivat olemassa vain lukijan mielikuvituksessa. Karlo Haapiainen kasvattaa Kaarlensa sujuvasti vähän sinisilmäisestä ja yksioikoisesta lapsesta päättäväiseksi ja paikkaansa hakevaksi nuoreksi, ja myöhemmin maailman realiteetit tunnistavaksi, paljon sisällään kantavaksi aikuiseksi. Pidin tosi paljon Haapiaisen tavasta tuoda näkyviin Kaarlen innostus ja pettymykset, se miten tämä elää vahvasti vapaudenkaipuunsa kautta mutta seisoo kuitenkin jalat tukevasti maassa ja tietää, ettei elämä ole reilua tai unelmat aina mahdollisia saavuttaa. Etenkin toisella musikaalin puoliskolla Haapiaisen näyttelijäntyö on hienosti ja herkästi kiinni kaikessa, mitä Kaarle käy läpi, millaisiin tilanteisiin tämä joutuu, ja miten asiat häneen vaikuttavat. Jutta Järvinen tekee Lindan roolin mainiolla asenteella ja energialla, Linda on tarkka ja fiksu tyyppi, joka osaa nähdä tilanteet ja mahdollisuudet. Järvisellä on roolityössään hieno tasapainotus Lindan topakkuuden ja auktoriteetin sekä haavoittuvaisuuden ja epävarmuuksien välillä. Myös Järvinen piirtää taitavasti Lindan elämänkaaren lapsuudesta aikuisuuteen, ja Järvisen ja Haapiaisen yhteistyö on tosi onnistunutta. He tavoittavat Lindan ja Kaarlen väleistä jaetun lapsuuden, kiusoittelevan ja kummastelevan ihastuksen, koskaan katkeamattoman siteen ja rakkauden, joka on vahvaa ja voimakasta, mutta silti vaivatonta ja helppoa.

Puntti Valtonen on kolmessa roolissaan jokaisessa hyvin läsnä, ja etenkin hänen taitonsa tulkita niin huumoria kuin vakavuutta ja herkkyyttä tekee vaikutuksen. Sinikka Salminen tekee koskettavan roolityön Kaarlen äitinä Ailina, Salminen kuvaa kauniisti äidin huolta ja lämpöä lastaan kohtaan. Lasse Sandberg on useissa hahmoissaan varmaotteinen ja luontevasti näyttelevä, etenkin luutnantti Jukarainen ja Albert Smith jäivät vahvasti mieleen. Jyri Ojansivu tekee hänkin useamman roolin, ja tulkitsee sujuvin ottein niin samaan aikaan sataa asiaa tasapainottelevaa, uusia karjalaisia auttavaa Mattia, tiukkailmeisiä ja kovakurisia auktoriteettihahmoja kuin leppoisaa kosmonautti Germania. Johanna Reilin on opettajat Maria Gumenikovan roolissa melkoisen tomera täti, jos ei mene oppi muuten kalloon niin sitten käskemällä. Katariina Kuisma-Syrjä näyttelee pääinsinööri Svetlana Korolevan roolissa onnistuneesti epätoivoisessa tilanteessa oikeita sanoja etsivän ihmisen tunnelmia. Näyttelijäjoukon täydentävät Miniteatterilaiset Santeri Töyry, Iina Sihvonen, Katariina Mustalammi, Marja Löyttyjärvi, Siiri Mattila ja Hilla Pöyry, jotka muiden näyttelijöiden tapaan ahkeroivat useampia rooleja, ja tuovat lavalle monenlaisia hahmoja onnistuneella otteella. Koko ensemble pelaa mainiosti yhteen, niin pää- kuin sivurooleissa ollaan hyvin läsnä ja tulkitaan ihmisten välisiä suhteita taitavasti – olivat ne sitten perhesuhteita, rakkaussuhteita, valtasuhteita, työsuhteita tai jotain muuta.

Historialliset aiheet ovat olleet vahvasti läsnä teatterissa tässä lähiaikoina (tai no, ehkäpä aikalailla aina), ja omissa katsomiskokemuksissani korostuvat ihan erityisesti kotimaan historia ja siihen liittyvät tarinat. Tulisiivessäkin suomalaissyntyisten hahmojen ja itänaapurin ja kotimaan yhteen kietoutuvan historian kautta liikutaan osittain samoissa aiheissa kuin joita olen lavalla aiemmin tänä vuonna nähnyt, mutta myös ihan eri jutuissa. Useampia vuosikymmeniä kattava tarina on fiktiivinen, mutta moni tapahtuma myös totta, ja jää mieleen pyörimään. Historiallisten painotusten ja merkitysten lisäksi musikaalissa kiinnostavat ja liikuttavat hahmojen tarinat, heidän unelmansa, ihmissuhteensa ja koettelemuksensa. Hienosti sävelletty ja soitettu musiikki ja tarkat roolityöt tuovat tarinan tunnelmineen ja tapahtumineen sujuvasti näyttämölle, ja musikaali onnistuu oivallisesti tavoittamaan lähdeteoksen tunnelman, teemat ja tyylin. Monitasoinen tarina rakentuu lavalla koskettavaksi ja puhuttelevaksi kuvaukseksi unelmista, valinnoista, vapaudesta ja rakkaudesta.

Opehuone @ Riihimäen Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Riihimäen Teatterilta

kuvat © Annika Lohilahti

Näin Opehuone-musikaalin 4.10.

Tuula (Niina Lahtinen) tulee musiikinopen sijaiseksi kouluun, jossa jos jonkinlaiset opettajat kahvin, Kalevalan ja kynnyksellä kolkuttelevan eläkkeen voimalla jaksavat vielä seuraavan oppitunnin. Oppilaat ovat myös monipuolista sakkia, toiset aivan ihania, toiset vähän pelottavia, osa taas sellaisia, että heitä pitää oppia tuntemaan ennen kuin tietää, millainen tyyppi kyseessä on. Tarkemmin ajateltuna sama taitaa päteä opettajakuntaan myös. Ja sitten ovat vielä vanhemmat! Kun rehtori Eija (Krisse Salminen) antaa Tuulalle, kuvisope Matille (Ernest Lawson), liikkaope Virtaselle ja äikänope Erkille (Christoffer Strandberg) luvan tehdä spektaakkelimainen koulumusikaali, alkavat ideat lennellä. Vaan kuinka projektin käy, kun matkaan tulee jos minkälaisia yllättäviä mutkia?

Jo ennen ensi-iltaansa lähes loppuunmyyty Opehuone on reipasta ja viihdyttävää musikaalikomediaa, joka vie mennessään ja naurattaa sujuvasti, hetkittäin myös koskettaa ja monesti lämmittääkin. Niina Lahtisen kirjoittama musikaali osuu niin koulun aikuisten kuin nuorten kuvaamisessa huumorin ytimeen, tunnistettavat, riemastuttavat ja pilke silmäkulmassa tehdyt havainnot koulumaailmasta ja opettajan työstä ovat oivallisia. Mukana on myös sopivassa suhteessa lempeitä ymmärryksen hetkiä, pikkuisen ammatillista epävarmuutta ja nuoruuden kipupisteitä, jotka antavat komedialle kaikupohjaa ja vastavoimaa. Lahtisen teksti on hersyvää ja aitoa, hän on käsikirjoituksessa hyödyntänyt myös opettajien omia kokemuksia. Se varmasti tuo musikaaliin tarttumispintaa erityisesti sellaisille ihmisille, jotka joskus ovat opettaneet koulussa tai muualla, mutta myös kaikille meille, jotka olemme joskus olleet opetettavina. Itse ainakin tunnistin tunnelmia omilta kouluvuosiltani, ja ne riemastuttivat ja herättivät jopa vähän nostalgisia fiiliksiä. Ohjaaja Jukka Kuronen on myös musikaalin idean takana. Hän on ohjannut musikaalin napakalla rytmillä ja komediaa tarkasti lukien ja ymmärtäen. Raikas ote opettajien maailmaan ja suorapuheisen hauska teksti ovat Kurosen käsissä erinomaisen toimivia, ja hän tunnistaa myös ne hetket, joissa ei etsitä naurua vaan annetaan tilanteen rauhoittua ja tunteiden tulla. Siksi komediakin niin hyvin toimii, se kun saa peilautua näihin lämpöisiin hetkiin, joissa kerrotaan jotain tosi olennaista opettajien ja oppilaiden merkityksistä toisilleen. Kuinka yksi ihminen, joka ottaa aikaa ja etsii tien kuoren alle, joka ymmärtää ja antaa tilaa, kannustaa eikä painosta, kuinka tuo ihminen voi vaikka muuttaa koko elämän suunnan.

Katrin Vaskelaisen koreografiassa on vauhtia ja mainiosti niin komediaa kuin näyttäviäkin liikkeitä. Neljän esiintyjän teoksessa tuntuu olevan välillä enemmänkin porukkaa lavalla, kun roolit vaihtuvat lennossa, eikä koskaan tiedä, kuka seuraavaksi lavalle ilmestyy. Parhaiten jäivätkin mieleen juuri nopsia vaihtoja edellyttävät koreografiat, kuten oppilaiden koe-esiintymispotpuri ja siinä etenkin Mansikan (Strandberg) show, sekä aloitusbiisin monet lavalle ehtivät opettajat. Myös sivistysjohtaja Jouni Ahomaan (Lawson) biisin mahtipontinen lavan haltuun ottaminen täytyy mainita. Ja entäs sitten siivooja Sari (Strandberg), joka pisti tasselit heilumaan? Jestas mikä huima esitys! Mika Haarasen lavastus on jokaista yksityiskohtaa myöten opehuone. On liitutaululle kirjoitetut kahvivuorot ja muut infot, oma lokerikko joka opelle, keittiö täynnä kahvia ja kaikilla omat mukit. Värimaailmakin on kuin suoraan koulun käytäviltä napattu! Henna Elomaan puvustuksessa on monenlaista tunnistettavaa opettaja-, oppilas- ja vanhempityyliä, ja kuninkaallistakin fiilistä. Erityishaasteensa puvustukselle tuo se, että neljä näyttelijää näyttelee kymmeniä hahmoja, ja hirveällä tahdilla. Pitää siis olla nopeaa vaihtaa asua, helppoa kiskoa vaatekappaleita päälle ja pois, ja tarkka järjestys siihen, miten asuja tiiviissä tahdissa puetaan ja riisutaan, mitä osia voi yhdistellä ja niin edelleen. Ja erinomaisesti on paketti kasattu, vaihdot ovat salamannopeita ja hämmästyttävän sujuvia. Niko Sahlmanin suunnittelema maskeeraus ja peruukit ovat puvustuksen tapaan kovassa pyörityksessä, kun hahmot vaihtuvat lennossa. Oivallisesti on rakennettu myös tämä vaihtorumba, sillä peruukit pysyvät päässä ja ovat aina lavalle tullessa ojennuksessa, vaikka vaihtoihin ei olisi edes puolta minuuttia aikaa. H-P Järvelä-Mattilan valosuunnittelussa ollaan aika lailla arkisessa valaistuksessa, mutta muutama värikkäämpi ja dramaattisempikin valaistushetki esitykseen mahtuu. Alussa esimerkiksi lähdetään liikkeelle mainiolla valoleikittelyllä.

Käsiohjelma on ihanasti kouluvihkon näköinen ja muutenkin mainio, mutta yksi miinus sille tulee, sillä biisilistaa ei sivuilta löydy. Katja Lapin säveltämät biisit ovat toimivia ja hauskoja, niissä on päähän soimaan jääviä melodioita ja sujuvasti eri kappaleiden tunnelmaa tavoittavia tyylejä. Omia suosikkejani olivat aloitusbiisi, jossa opettajat oman työnsä merkittävyyttä ja tärkeyttä syleilevät, mutta myös sen realiteetit tunnistavat, sekä tälle vastakohtana vanhempien uhkailubiisi, jossa koulun tehtäväksi ja opettajien harteille kasataan melkoisia odotuksia ja vaatimuksia. Jo koreografian puolesta mainittu koe-esiintymispotpuri on myös biisinä varsin valloittava ja viihdyttävä. Ernest Lawsonin näyttelemän toimari-Marin kappale on tosi tykki, siinä on tomera nainen joka pitää kaikki langat käsissään melkoisen tiukasti. Catbaret-musikaalin biisistä pidin myös, vaikkakin keskittyminen hieman herpaantui lavan tapahtumiin siivooja-Sarin shown käynnistyessä. Mainitaan vielä rehtori-Eijan lomastahaaveilukappale. Korvamatopotentiaalia monessa biisissä tosiaan on, ja etenkin eka kappale jäi kyllä päähän tiukasti soimaan.

Lavalla nähdään reippaalla energialla ja taitavalla komediantajulla näyttelevä nelikko, joka urakoi huimalla tahdilla kaikki musikaalin roolit – ja niitähän riittää! Ai että mitä upeita pikavaihtoja pöytien ja seinien takana, parissa sekunnissa ihan päinvastaiseen hahmoon hyppäämistä ja laajaa näyttelijäntyöllistä skaalaa. Pidin kovasti myös siitä, että samaa hahmoa näytteli useampi esiintyjä, kuka nyt missäkin kohtauksessa tämän nahkoihin ehti. Vauhti on riemastuttavan nopea, mutta kaikki vaihdot ehditään tehdä sujuvasti – melkoista teatterin taikaa. Jengi tuo lavalle toinen toistaan herkullisempia hahmoja, mainioita musakohtauksia ja tarinan, josta ei käänteitä tai kommelluksia puutu. Niina Lahtinen on Tuula-open roolissa idearikas ja innokas muusikko, joka koululle tullessaan joutuu asennoitumaan uudelleen niin omien ammatillisten ajatustensa kuin idealististen opettajantyön käsitystensä suhteen. Lahtisella on rooliinsa toimiva ote, hän on komedian parissa kotonaan ja tavoittaa myös hienosti ne hetket, joissa ollaan monitasoisempien sävyjen äärellä – oli se sitten komedian tai vakavemman draaman keinoin. Ernest Lawson on sisäilmaongelmista kärsivän ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvan kuvisope Matin roolissa ihanan lämmin ja välittävä, juuri sellainen kannustava ja turvallinen opettaja jonka jokaiselle koulutiellään toivoisi. Täysin vastakohta on sitten toimari-Mari, joka kovalla kädellä pitää kurissa niin lapsensa kuin koulun väen. Melkoinen täti! Jouni Ahomaana Lawson ottaa lava-ajastaan kaiken irti. Krisse Salminen näyttelee rehtori Eijaa, jolle koulun menestys on tärkeämpää kuin oppilaiden koulumenestys, ja oma menestys koulun johdossa kaikista tärkeintä. Salminen tekee roolinsa riemukkaan korostetusti, ja etenkin hänen soolobiisinsä jossa haaveillaan matkailusta sivistysjohtaja-Jounin kanssa on mainio. Salminen tekee onnistuneen roolin myös musikaalin päärooliin yllättäen temmattavana oppilaana, jonka nimen harmillisesti unohdin, sekä Junnuna. Molemmissa hän näyttelee epävarman nuoren kukkaan puhkeamisen herkästi ja uskottavasti. Christoffer Strandberg tekee monta toisistaan tosi erilaista roolia, aina teini-ikäisestä Mansikasta eläkeiän kynnyksellä opettajantyöstä vapautumista odottavaan Erkkiin ja rempseään siivooja-Sariin. Strandberg on rooleissaan taitavasti läsnä, hän osaa tulkita niin reipasta komediaa, vilpitöntä huumoria kuin erityisesti Mansikan roolissa isoja unelmia ja liian suuria vaatimuksia tasapainottelevan nuoren mielenmaisemaa. Tosi mainiot roolit, Strandberg tuo jokaiseen hahmoonsa sujuvasti tasoja. Ja ne tasselit! Neljän hengen porukka pelaa yhteen hyvin luontevasti, lavalla on mainio energia ja erinomainen meininki.

Opehuone antaa ehkä eniten heille, jotka ovat työskennelleet joskus opettajina, mutta hyvää mieltä ja riemukasta fiilistä täsä saavat myös muut. Napakka kokonaisuus vie mennessään, tylsää ei tule ja komedia kantaa vaivattomasti alusta loppuun. Pidin siitä, että vaikka komediaa ja huumoria toki vedetään yli ja korostetaan, ovat tilanteet, hahmot ja tapahtumat kuitenkin tunnistettavia ja samaistuttaviakin. Koulumaailma on omanlaisensa paikka, jossa sattuu ja tapahtuu vaikka mitä, jossa tosi erilaiset ihmiset viettävät paljon aikaa keskenään, ja jossa nuoret ovat juuri siinä iässä, jossa etsitään itseään, pohditaan unelmiaan, kokeillaan siipiään ja kaivataan silti vierelle kannustavaa aikuista. Ja sitten ovat opettajat, koululle hyvin olennaiset henkilöt, joiden luokissa kymmenet ja sadat ihmiset käyvät, jättävät jäljen, ja lähtevät sitten omaan elämäänsä, kun opettajan luokkaan taas tulevat uudet tyypit ja uudet unelmat. Tämän kaiken Opehuone tavoittaa niin koomisesti kuin vilpittömästi – ja sehän onkin parasta. Että samasta koulumaailmasta löytää ja näkee niin kaikki huvittavat, hauskat ja hullunkuriset puolet kuin sitten ne koskettavat ja puhuttelevatkin. Mainio hyväntuulinen ja hyvän mielen esitys, viihdyin!

Täällä Pohjantähden alla @ Kansallisteatteri

 mainos/medialippu saatu Kansallisteatterilta

kuvat © Nico Backström

Näin Täällä Pohjantähden alla-näytelmän 4.10.

Alkuun on kaksi ihmistä, Jussi (Petri Manninen) ja Alma (Tiina Weckström) Koskela, itse raivattujen peltojen ja omin käsin rakennetun torpan edessä, kädet kovan työn kovettamina ja nöyrä mieli ahkeran elämän pohjana. Sitten syntyvät lapset, Akseli (Otto Rokka), Aleksi (understudy Oliver Kollberg) ja Akusti (Sulo Rahman) ja alkavat elää omaa elämäänsä, omien aatteidensa mukaan. Toisaalla Salpakarin perhe, kirkkoherra Lauri (Juha Varis) Ellen-vaimoineen (Katariina Kaitue), Ilmari-poikineen (Pyry Nikkilä) ja Aino-tyttärineen (Aksa Korttila) hoitaa virkatalon asioita ja huolehtii siitä, että pappilan asema pysyy vakaana. Elämää mullistavat niin arkisen elämän muutokset rakastumisista erimielisyyksiin, kuin sitten koko yhteiskuntaa ravistavat tapahtumat sodista palavasti oman aatteen puolesta taisteluun. Vuosikymmenet kuluvat, perheet kasvavat, suomalainen yhteiskunta asettuu uomiinsa. Surraan ja iloitaan, eletään ja kuollaan, rakastetaan ja vihataan. Muutetaan maailmaa ja muututaan, jäädään historian jalkoihin ja etsitään maailmasta omaa paikkaa.

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä tartutaan yhteen suomalaisuuden suurteoksista, kun Lauri Maijalan ohjaama reilun kolmen ja puolen tunnin mittainen näytelmä vyöryttää katsojien eteen vuosikymmeniä maamme historiaa. Väinö Linnan romaanitrilogiasta sovitetussa esityksessä fokus on Koskelan ja Salpakarin perheissä, mutta myös laajemmin yhteiskunnassa, aatteissa, historian käännekohdissa ja kansakunnan suuntaa määrittävissä tapahtumissa. Alussa esitys tuntuu hieman kiireiseltä, kun asiaa tulee paljon ja nopeasti, vaihdot lyhyistä kohtauksista toisiin tehdään pimeyden kautta, ja osa välähdyksenomaisista kohtauksista jää turhan irrallisiksi. Kun näytelmä löytää rytminsä ensimmäisen osan keskivaiheilla, muuttuu meno todella väkeväksi ja alun pieni epätasaisuus unohtuu nopeasti. Kahdella väliajalla kolmeen osaan jaetussa esityksessä on jokaisessa näytöksessä oma tyylinsä niin visuaalisuuden, painopisteiden, jännitteen kuin kerronnan vivahteiden osalta, ja kokonaisuus rakentuu herkästi, tarkalla silmällä ja komealla tavalla. Osa rauhallisemmista kohtauksista vähän jää jäntevämpien, kiihkeämpien ja kuohuvampien hetkien jalkoihin, vaikka tasapaino aatteen palon ja tasaisen arjen välillä onkin löytynyt. Mutta siis – ai että kuinka nuo kiihkeimmät ja palavimmat kohtaukset ovatkaan hienoja! Ja niin on moni herkkä hetki myös! Yhtään pitkältä tämä ei kertaakaan tuntunut, vaan pitää tiukasti otteessaan. Esityksessä on onnistuneesti tuttua ja perinteistä Pohjantähteä sekä Maijalalle ominaista ilmaisua ja teatterin tyyliä. Tarina koskettaa, kuohuttaa ja kutsuu ajattelemaan, näytelmä on tapahtumineen tässäkin ajassa puhutteleva ja tunnistettava. Vaikka alku tosiaan tuntui hieman kiireiseltä, on esitys muuten rytmitetty erinomaisesti, ja ohjauksessa on oivaltavia, vahvoja ja hienosti painotettuja ratkaisuja. Omia suosikkihetkiäni olivat muun muassa ensimmäiselle väliajalle meneminen Akselin ja Elinan häävalssilla, se kun vallankumouksellisia paukkasi laulamaan ympäri katsomoa, lopun kaunis hiljainen tanssiminen, Akustin ja Laurilan Elman (Aksa Korttila) suhteen kehittyminen, kaikki laulut, ja tietenkin kotipaikkakuntahistorian kannalta se, että Mäntsälä mainitaan. Usein se on juuri kapina, joka esiin nousee, niin nytkin ja tällä kertaa varsin energisesti ja elähdyttävästi. Mäntsälä mielessäin ja niin edelleen. Melkein neljätuntisessa kokonaisuudessa – ja Suomen historiassa – vain ohikiitävä hetki, mutta silti mieleen jäi.

Kati Lukan lavastussuunnittelussa on samaa perinteisen ja uudenlaisen sekoittamista kuin Maijalan ohjauksessa, on historiallista tunnelmaa henkiviä ratkaisuja ja yllättävyyttä, joka sopii tähän esitykseen erinomaisesti. Pidin etenkin tähtitaivaasta, yksinäisestä roikkuvasta lampusta, pyörölle asetetusta lattia-seinä-rakennelmasta, joka taipuu moneen ja pappilan näyttävistä kalusteista. Ja siitä, miten yhdessä kohdassa tapahtumapaikan muuttumista pappilaksi merkkaa viherkasvi, jota näyttelijä pitää naamansa edessä. Mahtavaa! Auli Turtiaisen onnistuneessa pukusuunnittelussa vuodet ja vuosikymmenet vilisevät, yhteiskuntaluokat näkyvät ja elämäntyyli on läsnä. Pukua on jos jonkinlaista, aina torppareiden vaatimattomista työvaatteista kirkkoherran jäykän asialliseen asuun ja sotilaspuvuista pyhävaatteisiin. Värien valinnat ja merkitykset myös kiinnittivät pukusuunnittelussa huomiota, hyviä ratkaisuja. Minttu Minkkisen naamiointi ei aivan täydellisesti kakkosparvelle saakka näkynyt, mutta yllättävän hyvin kyllä, ja hiukset ja maskeeraus osuvat esityksen tapahtuma-aikojen ja tunnelmien monipuolisuuteen tosi hyvin. Kalle Ropposen valosuunnittelussa on särmää ja dramatiikkaa, ja pidin tosi paljon sellaisesta aavistuksen synkästä valomaailmasta, joka esityksessä lähes koko ajan on. Se tuo loistavaa kontrastia sitten niihin hetkiin, joissa tunne on kevyempi ja valokin kirkkaampaa ja lämpimämpää. Alussa pimeyden kautta tehdyistä nopeista kohtausvaihdoista en pitänyt, mutta muuten valosuunnittelu on todella onnistunutta. Samoin on Ropposen, Lukan ja Pyry Hyttisen videosuunnittelu, joka heijastaa taustalle niin perinteistä suomalaista peltomaisemaa, että maan ja ilman tuoksun voi melkein katsomossakin haistaa. Videosuunnitteluun kuulunevat myös sarjakuvamaiset projisoinnit, joita tappeluissa ja taisteluissa lavasteisiin heijastetaan. Näistä tykkäsin tosi paljon, tuovat esitykseen hienoa ilmaisua. Jani Rapo on tehnyt oivallisen äänisuunnittelun, jossa aatteet pauhaavat, rakkaus helisee ja hakee muotoaan, sota valtaa alaa, rauha on täynnä tunteita, ja luonto ja maaseutu soivat koko ajan mukana.

Yli kahdenkymmenen näyttelijän ensemble tekee vakaasti näyttämölle asettuvia roolitöitä, jotka ovat inhimillisen monitasoisia ja rehellisen kokonaisia. Roolihahmoja on paljon, ja lähes kaikki näyttelijät tekevätkin useampia rooleja. Jokainen on lavalla hienolla energialla, ja tuo niin voimaa kuin herkkyyttä sekä joukko- että pienemmän porukan kohtauksiin. Petri Mannisen nöyrä ja ahkera Jussi Koskela puhuu vähän mutta asiaa, ja pyrkii tekemään osansa maailmassa, joka ympärillä koko ajan muuttuu. Manninen näyttelee rauhallista ja vaatimatonta miestä luontevasti ja maanläheisellä läsnäololla. Tiina Weckströmin Alma Koskela on hänkin rauhallinen ja lämmin, mutta joissain asioissa värikkäämmin reagoiva ja toimiva kuin Jussi-puolisonsa. Weckström tuo rooliinsa sekä lempeää huumoria että aitoa välittämistä. Otto Rokka tekee Akselin roolin erinomaisesti, hänen näyttelijäntyönsä on elävää ja taitavasti kiinni sekä yksityiskohdissa että tarinan kaaressa laajemmin. Rokka osaa ottaa ison näyttämöön haltuun yksin lavalla ollessaan, ihan ilman sanoja, vain olemalla kohtauksessa ja kertomalla Akselin tarinaa. Wenla Reimaluoto Elinan roolissa tekee oivaa työtä myös, hän näyttelee tosi hienosti Elinan kasvutarinan, ja tuo hahmoonsa kauniisti kerroksia lapsuudesta aikuisuuteen, huolettomista päivistä vaimon ja äidin huoliin, nuoren naisen naiiviudesta elämää nähneen ihmisen realistiseen maailmankuvaan. Katariina Kaitue näyttelee Ellen Salpakaria arvokkaalla ja tomeralla otteella, pappilan emäntä pitää jöötä kovalla kädellä. On kuitenkin hetkiä, joissa arvokas asema tai korea koti eivät auta mitään, ja Kaitue näytteleekin hienolla herkkyydellä nämä Elleniä koettelevat tapahtumat. Juha Varis on Lauri Salpakarin roolissa hillitty ja vilpitön, ja näyttelee kirkkoherran päättämättömyyden ja vaimonsa ohjailtavissa olevuuden onnistuneesti. Timo Tuomisen näyttelemä aatteen mies Aadolf Halme on mainio roolityö, rauhan ja järjestyksen kautta tavoitteitaan edistävä Halme jää vähemmistöön, kun maailmaa ruvetaan muuttamaan, ja Tuominen näyttelee tämän asetelman taitavasti. Esa-Matti Long tekee voimakkaan roolin Anttoo Laurilana, samoin Maria Kuusiluoma jää Laurilan Aliinan roolista vahvasti mieleen, ja myös napakasti näyttelemästään rakennusmestari Hellbergin osasta. Jani Karvisen roolityö Kivivuoren Ottona on sekin varsin oiva, Karvisella on hahmoonsa toimiva ote.

Pyry Nikkilä on Ilmari Salpakarin roolissa todella hyvä, hän tuo hahmonsa luonteen, asenteen ja ajatukset lavalle hienolla jännitteellä ja fokuksella. Koskelan muita veljeksiä näyttelevät Oliver Kollberg ja Sulo Rahman tekevät luontevaa työtä, ja erityisesti veljeskolmikon eli Aleksin, Akustin ja Otto Rokan näyttelemän Akselin välinen dynamiikka on sekä leikkisyydessään että veljellisessä nahistelussaan ja lojaaliudessaan uskottavaa ja tuntuu aidolta. Rahman näyttelee Aksa Korttilan kanssa erinomaisella yhteistyöllä Akustin ja Laurilan Elman väliset kohtaukset, joista yksi sai herkeämättä esitystä seuranneelta lauantaiyleisöltä ansaitut väliaplodit. Ai että mitä edestakaisin sinkoilevaa dialogia, energiaa ja vivahteikasta hahmojen välisen suhteen rakentamista! Lauri Qvick on sekä Oskari Kivivuoren että Valtu Leppäsen rooleissa suorastaan vangitseva, erityisesti itsevarmaa ja uhkarohkeaakin Valtua näytellessään hän ottaa lavalla tilaa ja valokeilaa tosi vaivattomasti. En odottanut näkeväni Vilho Koskelan viimeisiä hetkiä tässäkin näytelmässä, kun niitä kesällä kahdesti Pyynikillä Tuntemattomassa sotilaassa katsoin. Vaan niin tarttuu Vilho kasapanokseen ja lähtee panssarivaunua pysäyttämään myös nyt, ja kaatuu myös nyt. Kohtaus on vahvasti toteutettu ja visuaalisesti hieno, ja Vilhoa näyttelevän Kasper Korpelan luonteva ja hengittävä läsnäolo lavalla heijastaa niin sodan edessä pelkäävän miehen hätää kuin muiden puolesta uhrautuvan johtajan varmuutta. Hienosti myös kasvaa hahmo pikkupojasta aikuiseksi mieheksi.

Olipas se! Kyllähän sen etukäteenkin kai tiesi, että kun Kansallisteatteriin tulee Täällä Pohjantähden alla, ollaan teatteritapauksen äärellä jo noin lähtökohtaisesti. Ja niin todella ollaan, esitys on komea ja herkkä, maailman edessä pienten ihmisten tarinoita kuvaava, suuria tunteita ja aatteita sykkivä, sukupolvien ketjua seuraava ja maanläheistä elämänvoimaa uhkuva. Kokonaisuus liikuttaa ja ravistelee, ei jää sydän kylmäksi eikä silmäkulma kuivaksi. Ja ah mitä laulua, moneen otteeseen! Se nyt viimeistään herkistää ja riemastuttaa. On hienoja näyttämökuvia, vahvoja roolisuorituksia ja tarina, joka elää meissä ja maassamme tiiviisti. Ja joka nyt on näyttämöllä komeasti ja juuret syvällä, väkevästi tulkittuna ja koskettavasti kerrottuna. Hieno esitys, kertakaikkiaan.

Romeo och Julia @ Åbo Svenska Teater

 mainos/pressilippu saatu Åbo Svenska Teaterilta

kuvat © Pette Rissanen

Näin Romeo och Julia-näytelmän 2.10.

Veronan kaduilla kiihkeä nuoriso viettää aikaa ystäväporukassa, haastaa riitaa vihollistensa kanssa, juo kaljaa, kuokkii juhlissa, kiusoittelee toisiaan, vihaa, rakastaa, tappelee, nauraa, elää. On Montaguet ja on Capuletit, on vanha viha joka pistää sukupolven toisensa jälkeen räyhäämään väärän perheen jäsenille, on tulenarka ilmapiiri ja silti jonkinlainen järjestys. Kunnes Romeo (Vega Adsten) ja Julia (Selina Ukkonen) rakastuvat. Kaksi vihollista toistensa sylissä, kaksi tähtien kiroamaa lasta kohtalon käsissä. Väkivalta, intohimo, viha, rakkaus, tahto ja toivo kolisevat toisiaan vasten, eikä vääjäämätöntä voi enää pysäyttää. Voiko vihasta syntynyt rakkaus johtaa muuhun kuin suruun?

Pohjustus alkuun lienee paikallaan, sillä tämä William Shakespearen tragedia on paitsi suurin suosikkini Bardin näytelmistä, myös yksi suosikkinäytelmiäni ylipäätään – hifistelevää analyysia siis luvassa! Olen nähnyt Romeosta ja Juliasta monenlaisia versioita (ennen tätä kaksi livenä ja viisi tallenteena), useamman version myös näytelmän pohjalta tehdystä ranskalaismusikaalista, ja yhden Romeo ja Julia-baletinkin. Romeo ja Julia lienee myös useimmin lukemani näytelmä, joten sanoisin tuntevani tuhoon tuomitun rakkaustarinan läpikotaisin. Rakastan tätä tarinaa nuorista, jotka sukujensa vanhan vihan ja oman vimmansa ajamina riehuvat ja röyhkeilevät, jotka rakastavat täysillä ja intohimoisesti, jotka elävät kuin viimeistä päivää ja joutuvat kohtalon tempomiksi vaikka kuinka yrittäisivät sitä väistää. Ja siis – vaikka rakastan Romeota ja Juliaa, lähestyn näytelmää myös ajatuksella: muuttakaa kaikki! Tähän liittyy se, että uudelleen ja uudelleen esitettyä klassikkoa saa ja pitääkin mielestäni uudistaa, tutkailla, ihmetellä, väännellä ja käännellä aina kussakin ajassa, porukassa ja kontekstissa. Toki alkuperäisteksti on klassikko, ja syystä, mutta ei se tarkoita etteikö siihen voisi koskea. Käsiohjelmassa ohjaaja David Sandqvist sanoo haluavansa kutsua oman sukupolvensa samaan maailmaan, johon Baz Luhrmann aikoinaan elokuvakatsojat omalla Romeo ja Julia-versioinnillaan vei – maailmaan, jossa Shakespeare voi olla seksikästä, coolia ja ymmärrettävää. Kyllä! Juuri näin!

Åbo Svenska Teaterissa nähdään siis David Sandqvistin ohjaus, jossa on käytössä Göran O. Erikssonin ruotsinnos. Myös tekstitys on saatavilla niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksikin, eli vaikka runomuotoinen ruotsi epäilyttäisi, ei sen kannata antaa estää katsomoon suuntaamasta. Sandqvistin modernisoidussa ohjauksessa energiaa, jännitettä, kiihkeyttä ja tee ensin, mieti sitten-mentaliteettia riittää, ja etenkin ensimmäinen puolisko on erinomaisesti rytmitetty ja intensiivinen. Toiselle puoliskolle ei aivan kaikkiin kohtauksiin löydy samanlaista draivia, haasteena toki onkin se, kun siirrytään hektisestä ja fyysisestä toiminnasta enemmän puheeseen ja pohdintaan. Monta hyvää hetkeä väliajan jälkeenkin kyllä nähdään, ja esityksen vahva tunnelma ja väkevä imu pitävät otteessaan alusta loppuun. Sandqvist antaa tilaa varsinkin hahmojen nuoruudelle ja sille, että eivät nämä teini-ikäiset, isosti tuntevat ja ystävilleen pelottavan lojaalit tyypit todellakaan mitään fiksuja valintoja osaa tehdä. He eivät järkeä kuuntele, ainakaan kaikki, vaan antavat sydämen, tunteiden ja turhautumisen viedä. Ja sitten on kuitenkin rakkaus, tai ihastuminen, tai intohimo, se mitä nyt ensisilmäyksellä syttyvä suuri kirkas tunne on. Herkkää ja päättäväistä, uutta ja kiinnostavaa, maailman tärkein asia ja syy unohtaa kaikki muu. Ihan jokaisen nuoren hahmon ei ehkä olisi tarvinnut vapettaa, mutta kenties ryhmäpaine on Veronan nuorisoon iskenyt. Sandqvistin ohjauksessa kaikki tapahtuva on kiihkeää ja nopeaa, miettimään ei jäädä vaan vauhti huimaa. Siitä pidin kovasti, osansa Romeon ja Julian traagisissa tapahtumissa kun on nimenomaan ajalla ja sillä, kuinka koko näytelmä tapahtuu vain muutamassa päivässä. Melkoisia mullistuksia, murheita ja maailmaa muuttavia tunteita mahtuu lyhyisiin hetkiin, ja paljon kaikkea peruuttamatonta. Tässä versiossa yhdistyykin mielestäni tosi hyvin sekä ihmisten tekemät valinnat ja päätökset kuin se kohtalokkuus, jokin korkeampi voima, kenties juuri tähtien kirous, joka nuorten rakastavaisten tuhoon johtaa. Tragediassahan päähenkilöt itse eivät oikein kohtalolleen mitään voi, jos niin on tarkoitettu, niin eipä voi surkealle lopulle mitään. Romeota ja Juliaakin voi kenties pitää lopputilanteeseensa syyttöminä, vaikka ehkä omien sukujen välinen, väkivaltainen ja kuohuva viha jotain vinkkiä huonosta ideasta antaakin. Mutta nuoruus! Se on erehtyväistä. Ja sen Sandqvistin ohjaus tavoittaa, samoin kuin eri tasoilla operoivan hierarkian, joka niin Veronassa kuin näytelmän perheissäkin vallitsee. Esityksessä luodaan monta terävää ja oivaltavaa katsetta kaikkiin hahmoihin ja laajemmin siihen, miten kytevä viha kiroaa koko kaupungin.

Ja sitten hifistelemään! Haluan nostaa joitain kohtauksia ja hetkiä esiin enemmän, ensinnäkin siksi, että osa oli aivan loistavia, ja toisekseen siksi, että joitain jäin vielä miettimään ja niitä on tässä hyvä pohdiskella. Oma suosikkikohtaukseni koko esityksessä lienee karaokekohtaus, jossa kuullaan biisit Forever Young, Don't You Want Me ja Total Eclipse of the Heart. Miten onkin samassa kohtauksessa ja kolmen biisin aikana jos jonkinlaista tunnelmaa! On myötähäpeää, nolostumista, ylpeyttä, flirttiä, kiusoittelua, juhlafiilistä, juuri syttynyttä nuorta rakkautta, haikeutta, ystävyyttä ja jaettua yhteyttä. Ihan erityisesti Mercution (Edit Williams) ja Montaguen jengin esittämä Total Eclipse of the Heart on aivan upea. Mietin myös sitä, voisiko tästä lähtien jokaisessa Romeossa ja Juliassa olla karaokea..? Iso plussa juhlakohtaukselle noin muutenkin, ja etenkin hetkelle, jossa Capulet (Ingemar Raukola) näyttää Tybaltille (Jakob Bladh) kuka täällä määrää. Juoman kippaaminen nuorukaisen niskaan on erinomainen yksityiskohta ja mauste. Samoin Capuletin raivoisa pauhaus Julialle siitä, kuinka tämän on paras tyytyä naimaan Paris (Samuel Karlsson) ja tajuta paikkansa, on tosi vahva ja onnistunut kohtaus. Tässä uhkaava golfmailalla huitominen on oiva yksityiskohta. Pidin tosi paljon myös esityksen alusta, siitä miten Veronan nuoriso esitellään ja vanha perinne niin sanotusti pelotellaan hiljaiseksi. Tybaltin sisääntulo on sekin aivan tykki! Myös loppu on huiman hieno, näyttämökuva, musa ja kaikki juuri kohdillaan. Hahmojen persoonat ja luonteet ovat tunnistettavia ja luontevia, ja heille on löydetty lavalle kaikenlaista kivaa pientä yksityiskohtaa, joka hahmoa kasvattaa. Esimerkiksi se, että Benvolio (Walter Öhman) tuo porukalle aina juomat, huolehtii että kaikki ovat paikalla ja mukana menossa, on Benvolion hahmolle suorastaan ominaista. Olla se, joka liimaa kaveriporukan yhteen ja huolehtii. Oli myös ihanaa, että Benvolio kunnolla suree Mercution kuolemaa! Aina ei nimittäin sure, mutta miksei surisi? Hänhän menettää yhden läheisimmistä ystävistään. Ylipäätään Montaguen jengin dynamiikka on aidon kaverillista ja suloista, on eleet, ilmeet ja omat jutut, jotka porukasta tekevät yhteen hitsautuneen oloisen. Kallistun koko ajan enemmän siihen, että isompi Montague-jengi on ainoastaan positiivinen asia, ja että Montacrew voi ilman muuta koostua Romeon, Benvolion ja Mercution lisäksi Abramista (Bella Paasimäki) ja Balthasarista (Oksana Lommi). Nyt myös on uskottavampaa, että Balthasar lähtee kertomaan Romeolle Julian kuolemasta, ovathan he viettäneet aikaa yhdessä näytelmän aikana ja ystävyys on tullut esille. Silti pidin ratkaisusta laittaa kaksintaistelukohtaukseen nimenomaan vain kolmikko Mercutio, Benvolio ja Romeo, jotenkin Mercution kuolema on sellainen hetki, joka "kuuluu" vain heille kolmelle (ja toki Tybaltille).

Kohtauksia ja asioita, joita jäin miettimään, on esimerkiksi se, että tässä versiossa Romeo ei mene keskelle kaksintaistelua sotkemaan asioita ja ole tiellä, vaan Tybalt surmaa Mercution ihan itsekseen. En ole koskaan nähnyt kohtausta tällä tavalla, ja toisaalta kyllä pidin ratkaisusta, mutta nyt Mercutio ei pääse sanomaan Romeolle, kuinka haavoittui tämän tultua väliin. Olisiko se tuonut kohtalokkuutta vahvemmin esiin? Vai onko parempi, että Mercution uhkarohkeus ja uhma koituvat näin selkeämmin hänen lopukseen? En tiedä, täytyy nähdä tämä(kin) kohtaus uudelleen, että osaan sanoa. Jäin myös toivomaan, että kun Mercutio oli Montaguen kaveriporukasta ainoa, joka näkee Romeon ja Julian suutelemassa juhlissa, ja näin ollen tietää Romeon suhteesta viholliseensa, olisi tällä "tehty" jotain. Nyt Mercutio kyllä reagoi näkemäänsä, mutta vain juuri sillä hetkellä, eikä asia enää myöhemmin tule esiin, esimerkiksi juuri kaksintaistelukohtauksessa. Samoin olin ainakin itse tulkitsevani jonkinlaista salasuhdetta Capuletin ja hänelle työskentelevän Angelican (Bella Paasimäki) välille, tämä myös olisi hieman vahvemminkin voinut olla esillä (paitsi jos itse vain tulkitsin väärin). Escalukselle (Jerry Wahlforss) jäin kaipaamaan vahvempaa auktoriteettia, hänen asemansa Veronassa jää vähän kysymysmerkiksi. Toki auktoriteettien kunnioittaminen ei ehkä veronalaisilla noin lähtökohtaisesti ole aivan hallussa, mutta pidän silti Escalusta hyvin hallitsevana hahmona. Tekstiä on joissain kohtauksissa leikattu sellaisista kohdista, joiden toivoin olevan mukana, ja sitten toisaalla olisi taas ehkä ollut vähän tiivistämisen varaa. Kielen runollisuus tulee tässä ruotsinnoksessa mainiosti esiin, ja dialogi soljuu kauniisti ja väkevästi – välillä tosin turhan kiireessä ja kiihkeästi. Vaikka huutaminen lavalla usein toimii, ei se aina lisää tunnetta, vaan saattaa joskus sen sijaan sitä latistaa.

Visuaalisesti ÅST:n Romeo och Julia on nappiosuma, aina Milja Salovaaran lavasteista ja puvuista Antti Niitemaan valosuunnitteluun ja Sabina Segerströmin maskeeraukseen. Kun mukaan lisää vielä Tony Sikströmin täyden kympin äänisuunnittelun ja musiikin, tämä Verona sekä näyttää että kuulostaa sykkivältä, kiehtovalta, puoleensavetävältä ja vaaralliselta paikalta, jossa mikä vaan on mahdollista. Näyttämökuvat ovat monesti niin hienoja, tyylikkäitä ja viimeisen päälle asemoituja, että niitä voisi ihailla pitkän aikaa. Lavastus on sopivan karu mutta taipuu myös näyttävään ylellisyyteen, ja sellainen nuoruuden teemoihin osuva kulmikkuus ja rosoisuus on ihanaa. Rakastan aina jos lavalla on valaistuja kirjaimia, joten Verona-teksti ihastutti. Samoin kattokruunu, joka saa ansaitsemansa huomion kun se valaistaan ylös nostettaessa. Mainiossa puvustuksessa on samaa särmikkyyttä kuin lavastuksessa, ja myös rentoa, tyylikästä moderniutta, joka tähän versioon sopii. Julian mekko on tosi kaunis! Pidin kovasti niin nuorison kuin aikuisten asukokonaisuuksista, sekä siitä, miten puvustus luo hahmoille asemaa, persoonaa ja tilannetta. Segerströmin oiva maskeeraussuunnittelu tahrii vaatteet vereen ja sopii muun visuaalisen ilmeen rosoisuuteen. Niitemaan valosuunnittelu on väkevästi läsnä läpi esityksen, ja valon ja äänisuunnittelun luoma tunnelma on erinomaisesti synkassa. Valosuunnittelun suosikkijuttujani ovat Romeo ja Julia-valot, eli takaseinän lämpimät valot, sekä kuolemavalot, eli katosta laskeutuvat lamput. Myös siluetteja luovat valot näyttävät huikeilta. Sikströmin äänisuunnittelussa on vahvaa latausta ja vaaran tuntua, ja seuraavassa hetkessä suloista nuoren rakkauden huumaa. Erityisesti musiikki on monen kohtauksen taustalla äärimmäisen onnistuneesti valittua, ajoitettua ja kaikkeen lavalla tapahtuvaan sopivaa. Esityksen loppu on äänisuunnittelullisestikin aivan timanttinen, kuten visuaalisesti ja muutenkin on.

Vega Adsten on Romeon roolissa herkkä ja haaveellinen, mutta myös itsepäinen ja nopeasti nollasta sataan kiihtyvä. Adsten tekee roolinsa onnistunein painotuksin, hän näyttelee tunteet tunnistettavina ja pakahduttavina, ja kuvaa taitavasti kaikkea sitä, mitä Romeo ehtii tarinan aikana kokea. Adstenin roolityö on tarkka, hän antaa Romeolleen tilaa olla tunteidensa ja toiveidensa kanssa, ja onnistuu tavoittamaan myös sen kiihkeyden ja kiireen, joka tapahtumia ja Romeota itseään ajaa. Selina Ukkonen tekee Juliastaan päättäväisen ja vahvatahtoisen nuoren, joka kertoo mielipiteensä suoraan eikä väistä vaikeitakaan tilanteita. Ukkosen roolityössä on mainiota energiaa, sellaista tunnistettavaa maailmaankyllästymistä joka teinejä joskus vaivaa, ja myös elämäniloa ja -paloa vaikka ja kuinka. Ukkonen puhaltaa Juliaansa kipinää, herkkyyttä ja nokkeluutta, ja tuo roolihahmonsa lavalle taitavin ottein. Edit Williams näyttelee Mercutiota vimmalla ja viisaudella, joka loistaa roolityössä kirkkaana ja juurtuneena. Hänen Mercutiossaan ei ehkä ole samanlaista kuumeista kiihkeyttä ja kujeilevuutta, jota olen hahmossa usein nähnyt, mutta Williamsin tapa tuoda lavalle Mercution tunteet, ajatukset, kokemukset ja kaikki pinnan alla pidetty on todella toimiva. Uhkarohkeus ja uhma ovat hahmossa läsnä, samoin riehakkuus, ja Williams rakentaa hahmonsa tarinan näyttämölle hyvin yksityiskohtaisesti ja hienovaraisesti, vahvasti tulkiten ja roolia kauniisti kantaen. Ja se Total Eclipse of the Heart – aivan upea veto! Suosikkihahmoani Benvoliota näyttelee Walter Öhman, jonka roolityössä on valloittavaa leppoisuutta ja rentoutta, ja samalla myös sitä huolehtivuutta ja lämpöä, joka Benvoliolle niin ominaista on. Öhman eläytyy rooliinsa luontevasti, kaikki ilmeet, eleet, taustalla tapahtuvat reaktiot ja yksityiskohdat ovat näyttelijäntyössä kohdillaan. Tykkäsin siitä, että Benvoliossa on särmää ja sisukkuutta, että hän on muutakin kuin vahvasti tuntevia kavereitaan rauhoitteleva neuvottelija. Öhman näyttelee roolinsa veikeästi, hänen Benvolionsa on rehellinen ja mutkaton tyyppi, jolla on huumorintajua ja hyvä sydän, ja jollaisen jokainen varmasti ystäväkseen haluaisi. Tässä versioinnissa ei ole menty tekstin ohi ja tuotu Benvoliota lavalle kakkospuoliskolla (paitsi lopussa), joka minua aina harmittaa. Eihän Benvoliolle toki mitään tekemistä ole väliajan jälkeen lavalle kirjoitettu, mutta monesti hänet on sinne jollain tavalla dramatisoitu. Sitä kaipasin, vaikka ei tätä voi miinuksena pitää, kun Shakespeare itse on päättänyt ettei Benvoliota tarvita. Olisi Öhmanin läsnäoloa ja vaivatonta roolityötä hahmossaan kuitenkin mielellään lisää katsonut.

Ingemar Raukola tekee herra Capuletin roolin todella hyvin, hän tuo roolityöhönsä sellaista ulospäin täydellisen miehen olemusta, joka kulissien takana saattaa hetkenä minä hyvänsä räjähtää käsiin. Capulet on äkkipikainen ja pitää asemastaan kiinni kynsin hampain, ja sen Raukola erinomaisesti tavoittaa. Vahva roolityö, jossa on mainiota latautunutta energiaa ja lipevyyttä. Jerry Wahlforss näyttelee isoimpana roolinaan veli Laurencea, joka kovin avuliaasti ohjaa Romeota ja Juliaa kohti tuhoaan. Laurencen syyt ja tavoitteet ovat varmasti vilpittömän hyvät ja jalot, mutta lopputulos on melkoisen kyseenalainen. Wahlforss tuo Laurenceensa maanläheisyyttä ja lämpöä, hän ei ole mikään Jumalan sanaa korkeuksistaan lausuva pappismies vaan inhimillinen, turvallinen ja luotettava ihminen, joka aidosti on seurakuntansa puolella. Julia Korander tekee Imettäjän ja rouva Montaguen roolit, ja on erityisesti Imettäjän osassa hurmaava. Lempeä ja reipasotteinen nainen huolehtii ja hupsuttelee, ja Koranderin roolityössä Imettäjän hyväntahtoisuus ja huumorintaju ovat lämmöllä läsnä. Jakob Bladhin Tybalt on nokkava ja koppava nuori mies, aina riitaa haastamassa ja tilaa ottamassa. Ja sitten kuitenkin epävarma ja eksynyt, kun häntä kyseenalaistetaan ja komennellaan, kuten Capuletin juhlissa. Tokihan Tybalt on kylmä ja kova, mutta Bladh onnistuu hienosti tuomaan hahmoonsa myös muita sävyjä ja rakentamaan tästä kokonaisen, inhimillisen tyypin. Taistelukohtauksille ja coolille veitsitemppuilulle erityispisteet! Oksana Lommi näyttelee Montaguen jengiin kuuluvaa Balthasaria ja Capuletin porukkaan kuuluvaa Sampsonia. Hän tekee roolityönsä sujuvin ottein, ja etenkin Balthasar saa nyt lavalla enemmän tilaa kuin missään ennen näkemässäni versiossa. Aluksi vähän vastustelin sitä, että tämä tulee Benvolion "tilalle", kun he jakavat vuorosanoja, mutta Lommin roolityö vakuutti ja hän on roolissaan niin valoisa ja lämpimästi läsnä, että nopeasti Balthasar paikkansa Montaguen jengissä (ja Benvolion rinnalla) lunastaa. Samoin tekee Bella Paasimäen näyttelemä Abram, joka myös on lavalla enemmän kuin olen ennen nähnyt. Paasimäki tuo rooliinsa mainiota pilke silmäkulmassa eläytymistä, ja sitten taas Capuletin palvelijan Angelican osaan sujuvaa sivustaseuraajan tarkkasilmäisyyttä. Capuletin jengiläisinä Lommi ja Paasimäki tekevät oivalliset roolit myös. Samuel Karlsson tekee monta mainiota roolia, esimerkiksi Parisina ja bardina. Etenkin Paris on vallan valloittava, Karlssonilla on rooliinsa sopivan humoristinen ote, jossa kuitenkin on nuoren aatelisen vakavuutta ja jonkinmoisen rakkaudentunteen äärellä paljaan ihmisen herkkyyttä. Daniela Franzell näyttelee rouva Capuletia vahvalla otteella ja tarmolla, ja tuo roolityöhönsä myös äkkipikaisen miehen kanssa kotinsa jakavan naisen taakkaa. Koko ensemble on lavalla erinomaisesti läsnä, ja porukka pelaa taitavasti yhteen.

Koska Romeo ja Julia on minulle paitsi todella tuttu, myös todella rakas näytelmä, on asetelma meikän katsomoon istuessa aina esitykselle vähän epäreilu. Minulla kun on valtavasti odotuksia ja toiveita sen suhteen, mitä lavalla toivon näkemäni, millaisia tulkintoja hahmoista, millaisia dramaturgisia ratkaisua, millaista visuaalisuutta ja niin edelleen. Aika monella muullakin varmasti on jokin sellainen teos, jonka haluaa nähdä lavalla juuri sellaisena tietynlaisena rakkaalta tuntuvana versiona, jonka takia kyseiseen teokseen alunperin on ihastunut. Minulla noita teoksia on monta, mutta ehkä se on juuri tämä Romeo ja Julia, johon eniten kaikenlaisia toiveita, pohdintoja, mielipiteitä ja haaveita liittyy. Ja kuulkaas – tämä ÅST:n versio vastaa vaikka kuinka moniin odotuksiini! On timanttista visuaalisuutta, onnistunutta modernisointia, huimaa väkevää tunnelmaa, oivasti tulkittuja roolihahmoja ja hienoa kiihkeää nuoruuskuvausta. Esitys pitää otteessaan, onnistuu yllättämään, on raikas, tuntuu tutulta ja rakkaalta, ja tykittää omalle ilmeelleen ja otteelleen uskollista kerrontaa väkevässä rytmissä. Oivallisen onnistunutta klassikonkäsittelyä, minä pidin kovasti. Aivan ehdottomasti suuntaan juuri tähän Veronaan vielä uudelleenkin!