 |
| kuvat © Tuomas Scholz |
Näin Carnagen ensi-illassa 9.3.
Annen (Elina Varjomäki) ja Aleksin (Teemu Koskinen) poika on lyönyt Veronikan (Ilona Pukkila) ja Miken (Kalle Tahkolahti) poikaa kepillä puistossa. Vanhemmat tapaavat keskustellakseen tapahtuneesta sivistyneesti. Mutta kun kohteliaisuudet on vaihdettu, kahvit juotu ja torttua kehuttu, muuttuu ääni kellossa. Pian käynnissä on niin verbaalinen kuin fyysinenkin taistelu, jossa aseiksi joutuvat sen enempää säästelemättä lapset, ammatit, arvot, parisuhteet, ulkoinen ja sisäinen olemus ja kaikki muu, mikä keksitään vetää mukaan.
Yasmina Rezan näytelmä Carnage (suomennos Reita Lounatvuori) nähdään KUTissa Lija Fischerin ohjauksena, josta ei vauhtia puutu. Esitys etenee tasaisen tiiviillä tahdilla, ja kierrokset nousevat hetki hetkeltä. Intensiteetti pysyy yllä hyvin, ja erityisesti loppupuolella on näyttämöllä sellainen flow, että katsomossakin hengästyttää. Tämän kohdalla olisi melkein perusteltua vetäistä koko esitys putkeen ilman väliaikaa, sillä niin vauhti ei katkeaisi. Väliaika vain puolen tunnin jälkeen tuntui vähän oudolta, kun juuri oli vasta päästy vauhtiin, mutta ei se lopulta enempää häirinnyt. Teksti on terävää ja tarkkaa, se ei tarjoa montaakaan hengähdyshetkeä, mikä on hyvä. Tykitys on jatkuvaa, hauskaa ja viiltävää, samaan aikaan koomista ja hätkähdyttävää. Carnage on tosiaankin verilöyly, ihan nimensä mukaisesti, ja pidin suuresti siitä, ettei näytelmä säästä mitään tai ketään. Hahmot ottavat kaiken irti – toisistaan, itsestään, tilanteestaan – ja siitä näytelmän tasot syntyvät. Carnage on paitsi komedia, myös ajatuksia herättävä ja kiinnostava katsaus ihmisiin, vanhempiin, puolisoihin ja aikuisiin. Olemmeko kaikki aina lapsellisia, kun tarpeeksi ärsyttää, vai voiko kaikesta puhua rauhassa ja hillitysti? Onko perusteltua suuttua, raivota ja riehua, jos muutkin niin tekevät? Pitääkö aina olla se järkevä, hillitty ja rauhallinen?
Ia Ensterän skenografia tarjoaa tyylikkään, tavallisen, kodikkaalla tavalla mitäänkertomattoman olohuonemiljöön. Kirjoissa ei ole kansia, levyissä ei ole kansia, kaikki on kulissia. Paitsi Kokoschka. Tämä "kasvottomuus" on kiinnostava visuaalinen valinta, ja erinomaisen toimiva. Lavastus jättää molemmat pariskunnat tyhjiksi tauluiksi, ja on myös puolueeton, vaikka Veronikan ja Miken kodissa ollaankin. Kun lavastus on nimenomaan vain kulissi, tulee näytelmän sisältö enemmän esiin. Ei ole väliä sillä, millaisissa olosuhteissa tai huoneissa ihmiset asuvat, he voivat silti sanoa ja tehdä ihan mitä vaan. Erityiskiitos sille, että se, mikä lavastuksesta/tarpeistosta erottuu, ovat lasten tavarat. Niitä löytyy laatikoista ja koreista, ja ne ovat visuaalisuuden väripilkku ja tapahtumia konkretisoiva elementti. Toisin kuin lavastus, puvustus on hyvin persoonallista ja hahmoja kasvattavaa. Yksityiskohdat ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, ja vaikka puvustus on arkista, on siihen ladattu paljon. Viljami Lehtosen äänisuunnittelu on yhtä terävää kuin näytelmän teksti, ja äänen kautta nostetaan esiin yksityiskohtia ja tunnelmia. Saman tekee Olli Tammisen näppärä valosuunnittelu, joka elää tunnelmien mukana sujuvasti ja saumattomasti. Välillä pysähtyneiden, korostettujen tehostehetkien käyttöä on hyödynnetty vähän liioitellusti, ne kääntyvät liiallisen koomisiksi eivätkä enää rakenna intensiteettiä kuten parhaimmillaan tekevät. Mutta kun nämä korostetut hetket ovat oikeissa kohdissa, ne ovat erinomaisia tehokeinoja. Ville Seivon taistelukoreografia on huima, vauhtia, tarkkuutta ja loistavaa dramatiikkaa. Ansaitut aplodit tälle revittelylle!
Näyttelijänelikko vetäisee kyllä sellaiset roolit että huh! Jokainen pistää lavalla likoon niin komediantajunsa, fyysiset ja ajatukselliset näyttelijäntaidot kuin lavan haltuun oton ja muiden kuuntelemisen. Carnage vaatii jatkuvaa hereilläoloa, nopeatahtista näyttelijäntyötä ja sitä, että vastanäyttelijän kanssa ollaan samalla aaltopituudella. Ja tämän nelikko tosiaan taitaa, heidän käsissään hahmot ja teksti kasvavat ja juoksevat vaivattomasti kohti loppuhuipennusta. Ilona Pukkila on loistava Veronika, häneltä sujuu niin pienin sisäisin keinoin hahmon rakentaminen kuin suuret eleet ja dramaattinen eläytyminen. Kalle Tahkolahti lukee hahmonsa kerroksia onnistuneesti, ja tekee häneltä näkemistäni rooleista ehkä suosikkini. Mikke on samaan aikaan kiinnostava, ärsyttävä, samaistuttava ja rasittava hahmo, ja Tahkolahti saa roolistaan kaiken irti. Elina Varjomäen rooli Annena on erinomainen, hän menee syvälle hahmonsa sisimpään ja löytää tavan tuoda Annesta kaikki piirteet esiin ilman, että se tuntuu liialta. Anne on tosi mielenkiintoinen hahmo, ja Varjomäen tulkinta hänestä hienosti täynnä nyansseja. Teemu Koskinen tekee varman ja vauhdikkaan roolin Aleksina. Vaikka näytelmä on Carnage ja hahmo Aleksi, Koskisen tyyli näytellä on jotenkin tosi herkkä ja rauhallinen, ja pidin hänen roolityöstään tosi paljon. Nelikko pelaa yhteen taidokkaasti, he tuovat hahmojensa erimielisyydet, samankaltaisuuden, yhteiset ajatukset ja erilaiset näkemykset lavalle uskottavasti ja näytelmän tyyliä palvellen. Carnage on älykäs, terävä komedia, ja näiden näyttelijöiden käsissä sekä näytelmä kokonaisuutena että hahmot rakentuvat vakuuttavalla tavalla.
Carnage on hengästyttävä, hätkähdyttävä, hauska ja viiltävä näytelmä. Keski-Uudenmaan Teatterissa siitä nähdään toteutus, joka viihdyttää ja herättää ajatuksia, ja jonka näyttelijäntyö on upean tarkkaa ja napakkaa. Koomisuus, traagisuus, melodramaattisuus ja dramaattisuus ovat tasapainossa, eikä ote herpaannu hetkeksikään. Erinomaisen onnistunut teatteri-ilta, suosittelen Carnagea lämmöllä. Tämä ei jätä kylmäksi!
Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
.jpg)
