maanantai 8. elokuuta 2022

Seitsemän veljestä @ Orimattilan Teatteri

kuvat © Orimattilan Teatteri

Näin Orimattilan Teatterin Seitsemän veljestä Jätinpesän kesäteatterissa 7.8.

Aleksis Kiven klassikkoteos Seitsemän veljestä pääsee Jätinpesässä Tapani Kalliomäen sovitukseen ja ohjaukseen sekä taitavan työryhmän käsissä lavalle. Veljessarjana nähdään Jarmo Keskevaari Juhanina, Eerik Kuronen Tuomaana, Olli Paakkanen Aapona, Heikki Hagman Simeonina, Ranssi Toiviainen Timona, Justus Keskevaari Laurina ja Niko Hietakunnas Eerona. Mukana ovat kaikki tutut käänteet retkestä Männistön Venlaa (Jane Uusikylä) kosimaan, lukemaan opettelemisen vaikeudesta ja häpeäpuun uhasta toukolalaisten kanssa tappelemiseen sekä saunan palamisesta Taula-Matin (Kyösti Kyrö) tarinoiden kuunteluun, härkien tieltä Hiidenkivelle pakenemiseen ja lopulta juhlaan, jonne veljekset kutsuvat kaikki vastaantulijat ja jossa vanhat riidat sovitaan.

Olen nähnyt Seitsemästä veljeksestä kaksi versiota aiemmin, ja lukenut romaanin muutaman kerran. Muistin siis juonesta pääjutut ja paljon muutakin, ja hahmojen luonteenpiirteistäkin kaikenlaista. Viimeksi näin Jätinpesässä Työmiehen vaimon, myöskin Kalliomäen ohjaamana, ja se olikin huikean hieno. Niinpä odotukset tällekin klassikko + Kalliomäki-yhdistelmälle olivat korkealla, ja ilokseni ne myös täyttyivät. Esitys lähtee liikkeelle valtavalla energialla, joka kantaa alusta loppuun ja imaisee mukaansa heti ekasta kohtauksesta lähtien. Sanoisinpa, että Seitsemästä veljeksestä ei tämän energisempää saa tekemälläkään, ja se on hyvä. Mutta vaikka vauhtia todellakin on, ei koko homma mene miksikään päättömäksi juoksenteluksi ja sekoiluksi, vaan tulkinnassa on paljon syvyyttä ja vakavuutta, ja myös rauhallisempia hetkiä. Pidän Kalliomäen ohjauksessa kokonaisuuden käsittelystä ja modernin ja menneen yhdistämisestä, ja erityisesti siitä, miten veljesten väliset tunteet, ajatukset ja suhtautuminen toisiin on tuotu näyttämölle. Tässä versiossa Jukolan seitsemän poikaa todellakin ovat uskottavasti sisaruksia keskinäisine kinoineen ja luottamuksineen. Tästä on kiittäminen niin Kalliomäen tarkkaa ja yksityiskohtaista henkilöohjausta kuin mainioita näyttelijöitäkin. Esityksen liikekielestä vastaavat Kalliomäki ja Laura Huhtamaa, joiden työ on tuottanut iloisia, vahvoja tanssikoreografioita sekä monenlaista näppärää, elävää liikettä, jossa yhdistyvät niin luontevat, tarinasta kumpuavat asiat kuin kekseliäs, yllättävä ja esitykseen sopiva liikkeellisyys. Esityksessä on monenlaista energiaa, niin alkukantaista ja kiihkeää, rauhallisempaa ja harkitsevaista kuin räjähtävän villiäkin, ja kohtauksesta toiseen energia väreilee innostavasti juuri tunnelman vaatimalla tavalla.

Lavastus (Amadeu Vives) on tosi hieno, se luo perinteistä Seitsemän veljestä-fiilistä mutta toivottaa sujuvasti tervetulleeksi myös esityksen modernit vivahteet ja tarjoaa veljesjoukolle mainion tilan, jossa karkeloida ja kirmata. Tykkäsin kovasti kaikista puukasoista, -kepeistä, laudoista ja muutenkin puupinnoista, joita lavastuksessa riittää, ne sopivat tähän tarinaan erinomaisesti. Tiina Hauta-ahon onnistuneessa puvustuksessa on paitsi hyvää historiafiilistä, myös reilusti nykyaikaisuutta, ja kylläpä vain on mieleeni että Seitsemän veljestä saa tällaista modernisointikäsittelyä. Jukolan veljekset voisivat olla suoraan tästä päivästä, samoin toukolaiset ja muutkin sivuhenkilöt, paitsi puvustuksen, myös tarinan puolesta, ainakin osittain. Vaikka kaikkiin Seitsemän veljeksen tapahtumiin ei ehkä enää löydy tarttumapintaa tai samaistumiskohtia, on moni tarinan teema ja hahmo hyvinkin ajankohtainen. Esityksessä onkin todella onnistunutta se, että se on samaan aikaan sekä ajaton että tiukasti ajassa kiinni. Äänisuunnittelussa (Tatu Virtamo) yhdistyy monenlainen musiikki vauhdikkaasta bilefiiliksestä haikeisiin säveliin, ja yhdistelmä on toimiva ja riemastuttava.

Kuten jo mainitsin, tämä Jukolan veljessarja tosiaankin on täynnä aitoa, uskottavaa veljeyttä. Yksi suosikkijuttujani esityksessä olikin seurata, miten veljekset reagoivat toistensa tekemisiin ja sanoihin, kuka nauraa kihertää, kuka vetäytyy syrjemmälle kiukun edestä, kuka oikein lietsoo ärtymystä, kuka rauhoittelee, kuka neuvoo, kuka komentelee ja niin edelleen. Veljekset ovat kaikki erilaisia, ja näyttelijät ovat hienosti löytäneet hahmoistaan näiden ytimen ja sen, miten kukin Jukolan poika maailmaa katsoo. Kaikesta näkee, että veljekset ovat toistensa tukena ja sisaruussuhteessa on rakkautta ja lämpöä, mutta paljon myös erimielisyyksiä ja rähinää. Koska Seitsemässä veljeksessä lavalla ovat lähes joka hetki nimenomaan nämä velipojat, on roolituksen onnistuminen tärkeää. Olikin ilo huomata heti ensimmäisestä kohtauksesta, että tämä porukka kyllä hoitaa homman ja heittäytyy tarinaan täysillä. Jarmo Keskevaarin Juhani on mainion hyväntuulisen oloinen ja itsevarma vanhimmalle veljelle sopivalla tavalla, vaikka välillä kova kallo aiheuttaa myös hankaluuksia. Keskevaarin roolityö on varmaa ja vakuuttavaa, ja vaikka en aiemmin niin ole koko Juhanista edes välittänyt, tässä versiossa hän on yksi suosikeistani. Eerik Kurosen Tuomas on myös onnistunut hahmo, järkevän oloinen tyyppi joka vähän rauhoittelee kiivaampia veljiään. Kuronen tekee tarkan, sujuvan roolin. Olli Paakkasen Aaposta pidin kovasti. Paakkasella on toimiva ote hahmoonsa, ja erityisesti se, miten Aapon etsii tilanteisiin hyviä ratkaisuja ja katsoo veljiensä perään, on Paakkasen roolityössä hienoa. Heikki Hagman Simeonina tekee tasapainoisen roolin, jossa näkyvät hyvin Simeonin luonteenpiirteet ja tavat. Ja vanha kunnon saapasnahkatorni-tarina esitetään asiaankuuluvalla palolla, se on yksi Seitsemän veljeksen jutuista jota aina odotan. Ranssi Toiviaisen Timo on ihan mahtava, kovasti tunteellinen tyyppi joka riemuitsee ja surkuttelee suuresti. Mainiolla otteella tehty rooli.

Justus Keskevaarin vakuuttavasti näyttelemä Lauri oli heti alusta suosikkini, sillä Lauri on veljeksistä selvästi rauhallisin ja harkitsevaisin. Toki myös Lauri hyppää mukaan kiusaamaan Rajamäen rykmenttiä tai toukolalaisia, mutta ei kuitenkaan ole ensimmäisenä riitaa haastamassa, vaan enemmänkin sovittelemassa. Paitsi tietenkin Hiidenkivellä. Jestas millaisen monologin Keskevaari vetäisee, olipa huima! Aloin sitä katsoessa myös ajattelemaan, että noinkohan viinan litkiminen vapautti Laurin kielenkannat ja hän purki kaiken vuosien aikana kasaantuneen kiukun humalansa turvin, vai tuliko vain mieleen vähän kiusata velipoikia, vaikka normaalisti Lauri pysyy hiljaa ja seuraa tilannetta? Ajatus Laurista tyyppinä, joka ei viitsi tai uskalla puhua suoraan kuin vain humaltuneena on mielenkiintoinen, ja Hiidenkivi-kohtauksen jälkeen aloin häntä vähän tästä näkökulmasta katsomaankin. Mitä jos Lauri hiljaisena ja itsekseen viihtyvänä ei saa ääntään kuuluviin äänekkäämpien veljiensä keskellä, ja hän onkin pahastunut, kun veljessarja jatkuvasti rähjää ja mellastaa? Toki tulkinta riippuu paitsi esityksestä ja näyttelijästä, myös katsojasta, ja joku muu varmasti näkeekin Laurin purkauksen eri tavalla. Ja sellaistahan teatteri ja tarinat yleensä ovat, eivät ne näyttäydy kaikille katsojille ja kokijoille samalla tavalla. Vaan onpa aina yhtä hauskaa, kun joku tietty kohtaus, ele tai produktiossa tehty ratkaisu saa aikaan tällaista pientä hahmoanalyysiä, se tuo esityksen katsomiseenkin uuden tason. Kiinnostavaa myös se, että en muistanut Laurin hahmosta paljon mitään katsomoon astellessani, mutta loppujen lopuksi hän oli sitten Jukolan pojista se mielenkiintoisin. Niko Hietakunnas tekee Eerona erinomaisen roolin. Vaikka Eero onkin juuri sellainen ärsyttävän nokkava pienin veli, on Hietakunnaksella rooliinsa näppärä ote, jossa näkyy nimenomaan Eeron nuoruus ja pahnanpohjimmaisuus. Eero on fiksu ja nokkela, mutta nuorimpana jää vähän muiden varjoon. Yritä siinä sitten saada huomiota olemalla siivosti vaan, varsinkin kun vanhemmat veljet eivät hekään osaa aina kunnolla käyttäytyä. Ei ihme että Eero esittelee näppäryyttään ja kekseliäisyyttään jatkuvasti vitsailemalla tai saattamalla vanhempia veljiään vähän naurunalaisiksi. Mutta tokihan Eero on loppupeleissä veljiensä puolella, ja tästä veljesten välisestä dynamiikasta pidin tosi paljon. Hieno roolityö. Ja jäi myös mieleen se hetki, kun joku vanhempi veli heittää Eeron rinkelin vesisaaviin ja nuorimmainen sitten kamalan surullisena katsoo välipalansa perään. Voi Eero parkaa!

Ensemblestä jäi mieleen etenkin Jere Laukkasen Kissalan Aapeli, joka räppää pilkkalaulun Jukolan veljeksistä ja ottaakin lavan haltuun reippaasti, mahtavaa. Tiia Korven Männistön muori on tomera ja kosioretkikohtaus on kokonaisuutena mainio, myös Jane Uusikylä Venlana tekee siinä sujuvaa työtä. Matti Virpiaro tekee kaksi hyvää roolia äreinä miehinä Viertolana ja lukkarina, ja Reetta Jouttimäki on mainio lukkarin tytär. Kyösti Kyrö tarinoi Taula-Mattina letkeästi. Pidin joukkokohtauksista tosi paljon, lavalla on hyvä meininki koko esityksen ajan ja joukkokohtauksissa on onnistuneesti niin seitsemän veljestä vastaan muut-asetelmaa kuin mainioita hetkiä, jossa tämä asetelma alkaa murtumaan. Muutenkin koko esiintyjäporukasta huokuu into ja energia, joka kuljettaa esitystä ja hahmojen tarinoita eteenpäin vahvasti ja viihdyttävästi.

Tykkäsin tästä tosi paljon! Esityksessä on valtavasti kaikenlaista onnistunutta, kekseliästä ja innostavaa, ja toteutus on tehty tarkasti ja taitavasti. Kenties kaikista parasta on se energisyys, millä homma vedetään läpi, katsomossa on vaikeaa olla hymyilemättä ja viihtymättä kun Jukolan pojat marssitetaan lavalle näin hienolla tavalla. Myös veljessarjan keskinäiset siteet ja suhteet on toteutettu tarkkanäköisesti, niistä kumpuavat sekä esityksen huumori, draama, riemu, lämpö ja varmuus. Orimattilan Teatterin Seitsemän veljestä on vauhdikas, täynnä energiaa, liikettä, ääntä, tunteita ja metakkaa, ja onnistuu kaikesta vauhdista huolimatta olemaan myös rauhallinen ja vakava. Hienoa työtä koko työryhmältä, onnistuneesti raikastettu klassikko jossa mennyt ja moderni kohtaavat erinomaisella tavalla.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Orimattilan teatteri!

torstai 4. elokuuta 2022

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan eli vuosikatsaus 2021

 Pitkään ajattelin, että noh, tässä on kohta jo tämä uusi vuosi loppu, että antaa tämän postauksen olla, mutta ei pidä katkaista hyvää perinnettä eli tässä tulee katsaus vuodesta 2021!


Something Rotten!-loppukiitokset Seinäjoella.

Vuoden 2022 ekoina kuukausina minulla oli motivaatio blogin kirjoittamiseen vähän hukassa, joten tämän vuosikatsauksen kirjoittaminenkin jäi. Tykkään kyllä kirjoittaa esitysarvioita, mutta jotenkin rutiini sekä teatterissa käymiseen että näkemästään kirjoittamiseen oli korona-aikojen epävarmuuden takia kadonnut. Kirjoitin keväällä myös kandiani (tosin se ja minä ehdimme jo valmistua), ja blogi tulee toki sitten vasta koulutyön jälkeen. Ja kun teatterit olivat jo keväällä hetkisen olleet auki, tuntui siltä, että olisi pitänyt nähdä sitä ja tätä ja pitäisi osata palata yhtä ahkeraan katsomistahtiin kuin ennen koronaa, mutta elämään oli ja on tullut toisenlainen rytmi ja olen tästäkin kokenut jos jonkinmoista identiteettikriisiä pitkin vuotta. Miten on näin helppoa pitää kuukausien taukoa teatterissa käymisestä, kun tahti oli ennen melkeinpä esitys per viikko? Rakastan teatteria ihan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta jonkinlainen ristiriitainen olo aina välillä vallitsee. Jäänkö (tietenkin jään) paitsi vaikka mistä hyvistä jutuista? Pitäisikö mennä ja nähdä ja tehdä enemmän? Tosin tällä hetkellä tämä vähän harvempi teatteritahti tuntuu ihan hyvältä. Ehkä tämäkin on vähän hölmö juttu, jonka ajattelemiseen käyttää aikaa, sillä elämä muuttuu aina jotenkin, ja nyt muutos on se, että teatterilla on hiukkasen pienempi rooli arjessani. Pian se ehkä palaa taas isompaan roolin, tai sitten ei. Ei sillä, että tämä pieni rooli kovin pieni oikeasti olisi, sillä vaikka en joka viikko tai edes joka kuukausi käy teatterissa, musikaalibiisit soivat joka päivä ja luen ja kuuntelen teatterijuttuja monesta lähteestä. Mutta silti tuntui, että nämä ajatukset täytyi kirjoittaa tähän. Kuitenkin vuonna 2019, viimeisenä normaalina vuotena siis, kävin teatterissa enemmän kuin koskaan ennen, ja kun korona katkaisi tuon rutiinin, oli se hämmentävä, iso muutos.

< Toksinen kabaree kotisohvalta käsin
> Once-musikaalin alkujammailuja

Vuoden 2022 ensimmäiset seitsemän kuukautta ovat olleet oikein mainioita niin teatteri- kuin muussakin elämässä. Olen ehtinyt teatteriin 21 kertaa, kirjoittanut kandin ja valmistunutkin kotimaisen kirjallisuuden opintosuunnasta humanististen tieteiden kandidaatiksi, nauttinut kauniista talvesta, keväästä ja kesästä, lukenut paljon kivoja kirjoja, hoitanut hevosia ja käynyt elokuvissa. Mutta! Se tämänhetkisistä fiiliksistä, ja tämän postauksen aiheeseen, eli vuoteen 2021!

Teatteriesitykset, jotka näin vuonna 2021:

Tammikuu: ei yhtään esitystä

Helmikuu: Pieces of String (Mercury Theatre Colchester, tallenne), NSFW (KokoTeatteri, striimi)

Maaliskuu: dream online (National Theatre, striimi), Pää-sisäänkäynti (Laajasalon opiston Näyttelijäntaide I, striimi), Toksinen kabaree (Q-teatteri, striimi)

Huhtikuu: ei yhtään esitystä

Toukokuu: ei yhtään esitystä

Kesäkuu: ei yhtään esitystä

Heinäkuu: Äidinmaa (Salon Teatteri), Mies joka ei osannut sanoa ei (Ohkolan kesäteatteri)

Elokuu: Äidinmaa uudelleen, Something Rotten! (Törnävän kesäteatteri), Syntipukki (Bastionin Kesäteatteri)

Syyskuu: Waitress (Lahden kaupunginteatteri), Jäniksen vuosi (Kouvolan Teatteri), Baritonien kosto (Musiikkiteatteri Kapsäkki), Niin kuin taivaassa (Helsingin kaupunginteatteri)

Lokakuu: Palkkamurhaajan painajainen (Kouvolan Teatteri), Once (Lilla Teatern), Pintaremontti (kansallisteatteri), Kauas pilvet karkaavat (Järvenpään teatteri)

Marraskuu: Bolla (Helsingin kaupunginteatteri), Spartacus (Kansallisbaletti), Den besynnerliga händelsen med hunden om natten (Lilla Teatern), Ovista ja ikkunoista (Keski-Uudenmaan Teatteri)

Joulukuu: Pakko jakaa (Kantti - nuorten kansallisteatteri), Scream The Love Story (Teatteri Jurkka)

< Odottavissa tunnelmissa Lillanissa ennen esityksen alkua
> Pakko jakaa-hahmojulisteiden tutkimista ennen esitystä

Vaikka kävin teatterissa huomattavasti vähemmän kuin mihin olen tottunut, ehdin näkemään monipuolisesti erilaisia esityksiä, ja vieläpä monta ihan todella erinomaista juttua. Nostetaan niistä erityisesti kehuttaviksi Toksinen kabaree (loistavasti toteutettu striimi, huikea työryhmä, hieno kokonaisuus), Äidinmaa (rakastan Äidinmaata, ja Salossa on aina mainio jengi tekemässä täydellä sydämellä), Something Rotten! (hauska, kekseliäs, taidolla toteutettu + Shakespeare, mitä muuta tarvitaan?), Baritonien kosto (ihan mahtava, superhauska ja viihdyttävä esitys), Niin kuin taivaassa (kaunis ja haikea, Jakob Höglundin ohjaus tarkoittaa ainaa laatua ja suuria tunteita), Once (niin kaunis ja lämmin esitys, ai että, ja jälleen Höglundin upea ohjaus), Saprtacus (täydellinen eka livebaletti, hurja, voimakas, vaikuttava), Den besynnerliga händelsen med hunden om natten (ihana tarina, onnistunut toteutus) ja Pakko jakaa (Kantin jutut on aina mainioita, tämä oli hieno kokemus).

Suosikkikirjani vuonna 2021:

Luin/kuuntelin 112 kirjaa, joista moni oli tosi hyviä luku-/kuuntelukokemuksia ja joistain tuli kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Muutaman kirjan luin uudelleen, pari kirjaa luin kahdesti saman vuoden aikana, muutama jäi kesken. Pääsin sukeltamaan monenlaiseen maailmaan, kuokkimaan monenlaisten hahmojen tarinaan ja kokemaan monenlaisia tunteita. Suosikkikirjojani olivat (näissä ei uudelleen luettuja): Päättymätön riemu (David Foster Wallace), Ylpeydestä (Marko Kantomaa), Lock & West (Alexander C. Eberhart), Ankeriaan testamentti (Patrik Svensson), Nikottelua (Reija Kaskiaho), Talo taivaansinisellä merellä (T.J. Klune), Perhosten aika (Emma Luoma), Matara (Matias Riikonen), Six of Crows & Crooked Kingdom (Leigh Bardugo), Hamnet (Maggie O'Farrell), Troublemakers (Catherine Barter), The Nobleman's Guide to Scandal and Shipwrecks (Mackenzi Lee) ja Aristotle and Dante Dive into the Waters of the World (Benjamin Alire Sáenz).

Suosikkielokuvani ja tv-sarjani vuonna 2021:

Olen tosi huono listaamaan näkemiäni leffoja tai katsomiani tv-sarjoja, mutta tv-sarjoista ainakin Young Royals ja Aikuiset-sarjan kakkoskausi tulevat mieleen. Elokuvista mainitaan nyt vaikkapa Spider-Man: No Way Home, Raya ja viimeinen lohikäärme, West Side Story, In The Heights ja Persian oppitunnit, ne ainakin näin viime vuonna. Tv-sarjoista pitää vielä mainita SKAM France, katsoin kaikki julkaistut kaudet hirveässä tahdissa ja ai että miten tykkäsin Skamin ranskaversiosta. Ihana!

Tämä vuosikatsaus jääköön nyt hieman totuttua lyhyemmäksi, mutta parempi se kuin ei postausta ollenkaan. Kokonaisuutena vuosi 2021 oli rento ja mukava, siihen mahtui sopivasti opiskelua, kulttuuria, maataloustöitä, hevosjuttuja ja vapaa-aikaa. Tätä vuotta 2022 on kuitenkin eletty jo sen verran monta kuukautta, että enpä meinaa viime vuodesta muistaa kuin isoimpia tai kivoimpia tapahtumia Yksi niistä oli tietenkin Äidinmaa-musikaalin näkeminen ja pitkän liveteatteritauon katkaiseminen juuri sillä musikaalilla. Toinen oli kanditutkielman kirjoittamisen aloitus, yhtä aikaa hauskaa, mielenkiintoista ja jännittävää (ja näin luovaan kirjoittamiseen tottuneelle vähän tylsääkin). Hyvien kirjojen lukemisesta ja hyvistä esityksistä ja elokuvista jäi myös hyviä muistoja, samoin balettikatsojan uran aloituksesta.

< peltotöitä, seurana varmasti joku äänikirja
> heppailua kesällä 2021

Nyt kun teattereiden syyskausi alkaa olla kulman takana, olisi aika myös seuraavalle osavuosikatsaukselle, jollaisen yritän parin viikon sisällä saada väsättyä. Syksyllä odottaa sekä paljon mielenkiintoisia esityksiä että maisteriopinnot, joten paljon jänniä juttuja luvassa!

maanantai 1. elokuuta 2022

Kuten haluatte @ Ryhmäteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!


kuvat © Mitro Härkönen

Vihdoin koitti odotettu päivä, jolloin lautta vei Suomenlinnaan ja Kuten haluatte-esityksen pariin. Tämä William Shakespearen "koko maailma on näyttämö"-lausahduksesta tuttu näytelmä kertoo karkotetun herttuan tyttärestä Rosalindasta (Miiko Toiviainen), joka myös karkotetaan hovista ja joka lähtee serkkunsa, nykyisen herttuan tyttären Celian (Anna-Sofia Tuominen) kanssa etsimään isäänsä Ardenin metsästä. Metsässä pyörii myös Rosalindaan päätäpahkaa rakastunut Orlando (Marketta Tikkanen), yllätys yllätys karkotettu hänkin. Ja toki myös karkotettu herttua (Vilma Sippola) joukkoineen puiden siimeksessä tavataan. Rakkautta on ilmassa vähän siellä sun täällä, mutta melankoliaakin metsässä huokaillaan, ja nokkelia narrivitsejä viskellään ilmoille. Mutta suloisen lämmin lempi, ihastus ja ihailu, ne metsän puissa helisevät kaikista kirkkaimmin.

Olen nähnyt yhden Kuten haluatte-version ennen tätä, pari vuotta sitten katsomani tallenteen Royal Shakespeare Companyn versiosta vuodelta 2019, ja muistin tarinasta lähinnä painiottelun, puihin ripustetut rakkausrunot ja jonkun tyypin, joka lauleskelee jatkuvasti. Kaksi kolmesta pitikin paikkansa, mutta lakkaamatta laulelevaa heppua ei Suomenlinnassa nähty. Enkä kyllä edes muista, kuka hän RSC:n versiossa oli... Myös Shakespearen tuttu nainen pukeutuu mieheksi ja kukaan ei tunnista häntä-kuvio on tarinassa mukana. Aina yhtä hämmentävää, etteivät edes omat (näytelmästä riippuen) vanhemmat/rakastajat/kaverit koskaan tunnista näitä naamioituneita, vaikka niin julistavat rakkauttaan ja kiintymystään. Mutta siitähän huumoria usein irtoaakin, kun katsoja ja naamioituja tietävät enemmän kuin muut hahmot. Kuten haluatte on suosikki-Shakespeare-listallani aika siellä puolessa välissä, moni suosikeistani on tragedia ja niiden sekaan mahtuvat komedioista vain Kesäyön uni ja Myrsky (sekä vähän toteutuksesta riippuen ehkä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Venetsian kauppias), muut komediat ja historianäytelmät tulevat sitten vasta tragedioiden jälkeen. Ihan jokaista Shakespearen näytelmää en vielä ole nähnyt, mutta eivätköhän ne tule tässä muutaman vuoden sisällä katsotuiksi. Sitten voinkin sitten listata ne kaikki suosikkijärjestykseen, nyt lista on toistaiseksi keskeneräinen. Suomessa olen nähnyt tosi vähän Shakespearen näytelmiä, joten innolla odotin, että pääsen tämän katsomaan. Kuten haluatte ei kovin ahkerasti suomalaisten teattereiden ohjelmistossa olekaan ollut, joten on tosi kiva, että se on nyt Suomenlinnaan tuotu.

Suomenlinnassa käytössä on Kirsti Simonsuuren suomennos, joka istuu hyvin esityksen tyyliin ja kuulostaa samaan aikaan sekä sopivan shakespearemaiselta että yllättäen aika tuoreeltakin. Eipä suomennos tosin ole kuin reilut kymmenen vuotta vanha, ja uskoisin, että se on olemassa olevista suomennoksista juuri se, joka tähän esitykseen on kannattanut valita. Teksti soljuu sujuvasti, pitkätkin puheet säilyttävät katsojan mielenkiinnon, ja moneen otteeseen näyttelijät pääsevätkin vetäisemään monologeja tai muuten vaan pitkiä vuorosanoja. Ohjauksesta vastaa Jussi Nikkilä, jonka edellisistä Shakespeare-ohjauksista olen nähnyt Kansallisteatterin valloittavan Julian ja Romeon. Nikkilä tuo Kuten haluatte-näytelmän hahmot ja tarinan lavalle varmalla otteella, joskin ekalla puoliskolla olisin kaivannut vähän tiivistämistä tai muuten rytmin viilaamista, sillä toinen näytös tuntui etenevän tasapainoisemmin kuin ensimmäinen. Toki juonen ja hahmojen esittely ja tarinan aloitus vievät oman aikansa, ja vauhtiin päästään kyllä parin kohtauksen jälkeen. Pidän Nikkilän ohjauksessa erityisesti siitä, että rakkaus, tuo suuri ja ihmeellinen tunne, todellakin iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja nappaa otteeseensa kenet tahansa. Eikä rakkaus suinkaan ole pelkästään romanttista, vaan rakkautta ystäviin, maailmaan, asioihin, luontoon, tunteisiin ja ajatuksiin. Henkilöhahmojen käsittely on Nikkilän ohjauksessa varsin sujuvaa, ja näytelmän erilaiset tyypit saavat kaikki omat tähtihetkensä lavalla. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on kasassa onnistuneesti, ja varsinkin nykyajan ja vanhemman tyylin sekoitus on toimivaa. Tämä ei ole mikään supermodernisoitu versio, mutta esimerkiksi vanhentuneiden juttujen käsittely terävästi ja hauskasti, rap battle-tyyppinen kohtaus ja musiikin (sävellys Mila Laine) nykyaikaisuus ovat näppäriä tyylikeinoja ja ilahduttavat erityisesti minua, sillä meikä on aikamoinen Shakespeare-modernisointien fani. Tässä modernius ja alkuperäiselle tyylille uskollinen toteutus ovat hyvässä suhteessa keskenään, ja siinäkös sekä silmä että mieli lepää.

Nykyajan ja menneen sekoitus näkyy niin tekstin esittämisessä kuin esityksen visuaalisuudessakin. Neonvalot, aurinkolasit, muoviset puutarhatuolit, auki suhahtavat tölkit ja suihkepullot sopivat epookkipukujen ja kukkaköynnösten sekaan oivasti, ja esityksen näyttämökuva onkin ihastuttava. Lavastus (Janne Siltavuori) ei tarjoile tiheää Ardenin metsää tai suuria, vaikuttavia hovin rakennuksia, vaan loihtii melko vähäisellä lavaste- ja tavaramäärällä tarinalle erinomaiset raamit ja tarjoaa hahmoille tilaa temmeltää. Puvustuksessa (Saija Siekkinen) epookkifiilis ihastuttaa, ja hienoja ovat vaatteet ihmisten asemasta riippumatta. Tosin kirkkoherra Gulliverin (Vilma Sippola) nykyaikaisempi asu jäi kirkkaimpana mieleen, ihan mahtava sekä puvustus että hahmo! Valosuunnittelu (Ville Mäkelä) on esityksen tunnelmaan sopivaa ja hyödyntää hienosti erivärisiä ja -sävyisiä valoja, jotka ohjaavat visuaalisuutta milloin mihinkin tapahtumapaikkaan ja fiilikseen. Mila Laineen musiikki on hurmaavan romanttista, välillä dramaattistakin, ja säestää tapahtumia kauniisti. Esityksen laulukohtauksista pidin tosi paljon, ja lauluja sekä musiikkia onkin hyödynnetty onnistuneesti tarinan kerronnan välineenä. En ole tätä näytelmää lukenut, joten en tiedä kuinka paljon osoitettuja laulukohtauksia siinä on valmiina ja kuinka moneen kohtaukseen on musiikkia sävelletty lisää, mutta Suomenlinnan versiossa monessa kohtaa soiva musiikki ja laulu on yksi esityksen onnistuneimpia osia. Enemmänkin olisin kuunnellut, kiitos laulutaidoillaan hurmaavien näyttelijöiden ja kauniisti musisoivien Mila Laineen ja välillä soitinten ääreen hyppäävien näyttelijöiden.

Koskaan en vielä ole tätä sanonut, mutta nyt täytyy: todellakin menisin katsomaan Miiko Toiviaista, vaikka hän lukisi puhelinluetteloa. Toiviaisen työ näyttämöllä on niin ilmeikästä, valloittavaa ja hienovaraista, että sitä on suuri ilo katsoa kohtauksesta ja tunnelmasta toiseen. Hän on ihastuttavan ihastunut Rosalinda, joka yhdessä bestiksensä Celian kanssa hihittelee ja kihertelee sisäpiirivitseille ja rakkaudelle, ja valepuvussaan veikeä, kekseliäs Ganymedes, joka tekee rakkaudesta kokeen rakastetulleen. Toiviaisella on rooliinsa upean tarkka ote, jossa huumori, rakkaus ja murheellisuus kohtaavat kauniisti ja kantavat vahvana esityksen läpi. Hän tavoittaa sujuvasti niin haaveellisuuden ja rakastumisen tunteet kuin karkotuksen aiheuttaman surun ja päättäväisyydenkin, ja tekee erinomaisen roolin. Tykkäsin myös tosi paljon lopun epilogista. Anna-Sofia Tuomisen Celia on paitsi aivan mainio pari Toiviaisen Rosalindalle, myös hurmaavan nokkela ja eloisa tyyppi. Pidin Celian hahmossa erityisesti siitä, miten hän on ensin innoissaan serkkunsa orastavasta romanssista Orlandon kanssa, sitten vähän kyllästynyt siihen, ja lopulta täysin Oliverin (Joel Hirvonen) lumoissa. Tuominen on komediassa tarkka, hahmonsa nuoruuden ja hovielämään tottuneen luonteen tulkinnassa taitava, ja tuo lavalle onnistuneesti rakennetun, viihdyttävän ja monitasoisen roolihahmon. Santtu Karvonen ottaa Touchstone-narrin roolin omakseen ja revitteleekin täysillä ja pätevästi. Huumoria löytyy niin narrin sukkelista, joskus viisaistakin sutkautuksista, kuin kaksimielisyyksistä ja eleistäkin. Minuun iskee enemmän tekstistä kumpuava huumori kuin fyysinen komiikka, mutta tämän esityksen kohdalla on molempi parempi. Myös Joel Hirvonen erityisesti Corinuksen roolissa pääsee väläyttelemään komediantaitojaan ja tekeekin sen varsin vakuuttavasti. Hirvosella on mainio taito lukea roolihahmoaan, ja sekä Oliverina että Corinuksena hän loistaa monessa kohtauksessa.

Marketta Tikkanen tekee Orlandona todella onnistuneen roolin. Pidin siitä, miten nuoruus ja veljesriita sekä ihastuminen ja määrätietoisuus näkyvät Orlandossa, ja miten Tikkanen hahmoaan rakentaa. Hän tuo hahmoonsa tietynlaista itsepäisyyttä ja itsevarmuutta, joka sopii Orlandolle erinomaisesti. Ja Rosalindan kosiskelu, joka on esityksessä isossa osassa, siihen Tikkasella on onnistunut ote ja nämä kohtaukset ovatkin yksiä suosikkejani. Susanna Hyvärinen tekee loistavan roolin Foibena, kylläpä hän onkin ankara neito. Foibea kosiskelevaa Silviusta näyttelevä Eeva Kaihola on hänkin roolissaan mainio. Hannu Kivioja näyttelee Adamia ja Audreytä, häneltä taipuu komedia vaivattomasti ja roolityö on sujuvaa. Vilma Sippolan neljästä roolista erityisesti Ferdinand-herttua ja Gulliver Sanansotkija jäivät mieleen, varmaa työtä jokaisena hahmona ja paljon hyviä hetkiä lavalla. Minna Suurosen Jaques on hahmoista se melankolisin, jota Jaques itsekin joka välissä julistaa, ja surumielisyys tuo onnistuneesti tasapainoa rakkauden ja lemmen hempeydelle. Toki Jaques'n hahmossa on myös huumoria, ja Suuronen tekeekin roolinsa niin, että yltäkylläinen raskasmielisyys on jo huvittavaa. Esityksen näyttelijäjoukolla on varma ja sopivan keveä ote rooleihinsa, ja yhteispeli sujuu niin vaivatta, että hahmojen välisissä suhteissa ja kohtaamisissa tuntuu uskottavana niin lämpö, jännitys, hämmästys, ystävyys, suuttumus kuin petturuuskin.

Kuten monissa Shakespearen näytelmissä, on tässäkin vaikka minkälaista sivujuonta ja sivuhahmojen elämää, joka tapahtuu vähän taustalla, mutta on kuitenkin aika merkityksellistä. Läheskään Shakespearin monimutkaisin juoni Kuten haluatte-näytelmässä ei kuitenkaan ole, ja melko nopeasti ja selkeästi pääsee heti perille siitä, kuka on kukin, kenelle tyypit ovat sukua ja kuka heidät on karkoittanut, minne ja miksi. Kuten haluatte- näytelmän tarinassa suosikkijuttuni on ehdottomasti se, että se käsittelee rakkautta niin iloisen leikkisästi ja ilman turhaa vakavuutta, vaikka tunteita itsessään katsotaan joka puolelta, niin hyvinä kuin pahoinakin asioina. Tässä Suomenlinnassa nähtävässä versiossa rakkaus, ystävyys ja ilo nousevat suurimmiksi teemoiksi, ja katsomossa viihtyy oikein hyvin seuratessaan hahmojen seikkailua tunteidensa keskellä. Ja kun valepuvut lopussa riisutaan ja rakastavaiset saavat toisensa, ei voi olla hymyilemättä. Niin lempeän suloista on romantiikka Ardenin metsän siimeksessä.

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille @ Törnävän kesäteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!


kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Murhan ja rakkauden käsikirjan herrasmiehille 16.7.

Vaatimattomissa oloissa kasvanut Monty Navarro (Mikael Saari) saa äitinsä kuoltua kuulla olevansa rikkaan ja kuuluisan D'Ysquith-suvun jäsen. Kunhan nuoren miehen ajatukset selkenevät ja hän tämän uutisen uskoo, suunnitelma alkaa rakentua. D'Ysquithien suvun kartano Highhurst ja jaarlin paikka houkuttelisivat, eikä tielläkään ole kuin kahdeksan perimysjärjestyksessä olevaa sukulaista (Tuomas Uusitalo jokaisen roolissa). Paitsi rikkaudet, myös rakkaus houkuttaa, ja jos Monty tahtoo kihlata Sibellan (Linda Hämäläinen), olisi oltava muutakin kuin tyhjät taskut. Niinpä tuumasta toimeen ja murhia tehtailemaan!

Tässäpä on sellainen musikaali, jota olen Suomeen odottanut kuin kuuta nousevaa. Olen kuunnellut Murhan ja rakkauden käsikirjan biisejä ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, ja niiden perusteella ihastunut musikaaliin täysin. Kun tämä produktio sitten julkaistiin, niin siinä oli riemussa pitelemistä. Saman tien alkoi myös kova spekulaatio siitä, kuka näyttelisi ketäkin ja kuka olisi mihinkin rooliin paras. Ilahduttavaa onkin, että yksi Monty-ehdokkaistani, Mikael Saari, oikeasti Montya myös näyttelee. Näyttelijäporukka ja muu työryhmä ovat muutenkin priimaa kuten Törnävällä tuppaa olemaan, ja seinäjokelainen huumorimusikaali on kyllä aina yksi kesän kohokohdista. Murhan ja rakkauden käsikirja jatkaa siis aiempien kesien Spamalot- ja Something Rotten-musikaalien linjaa olemalla komedia ja Suomen kantaesitys, sekä tarjoamalla taidokkaan ja toimivan kokonaisuuden. Tämä ei ole ihan niin täynnä huumoria ja hauskuutusta kuin edelliset (tai no se riippunee huumorintajusta), mutta puhdas komedia toki ja varsin viihdyttävä sellainen. Ja kukapa ei mustasta huumorista nauttisi.

Koska tätä on tullut kuunneltua sen verran paljon, että suurin osa biiseistä menee ulkomuistista, suomennosta odotin mielenkiinnolla. Mikko Koivusalon työhön uskallan luottaa, hänen suomennoksensa ovat poikkeuksetta toimivia, joten enemmän odotin millaisia ratkaisuja suomennoksessa on tehty ja miten rytmi on säilynyt. Onnistunut on tämäkin suomennos, sillä teksti on sujuvaa ja säilyttää hyvin alkuperäismateriaalin nyanssit, huumorin ja kikkailut. Sanoisinpa, että tämä on kuulemistani Koivusalon suomennoksista tähän mennessä suosikkini, niin vaivatonta ja luontevaa on sekä dialogi että laulujen sanat. Ohjauksesta vastaa Mikko Kouki, jolla on kokonaisuus hyvin hallussa ja murhan ja rakkauden tunnelmissa etenevän tarinan ohjauksessa hyvä rytmi. Varsinkin henkilöiden väliset kohtaamiset ja suhteet on ohjattu vakuuttavasti, ja samaan aikaan pidetty huoli siitä, että tahti pysyy reippaana ja homma etenee. Koreografia on Jouni Prittisen käsialaa ja siitä jäi erityisesti mieleen Kaikki D'Ysquithit vain kuolee-biisistä se käsijuttu. Käsijutun lisäksi koreografia on kohtauksiin sopivaa ja liikekielessä onkin pitänyt olla tarkkana, sillä osa kohtauksista vaatii myös teknisesti paljon, näistä tulee mieleen varsinkin Menen kanssanne naimisiin-biisin koreografia.

Lavastus (Jani Uljas) tarjoilee tunnelmaan sopivaa 1900-luvun alun Lontoota, niin kiiltävää ja vaurasta kuin vähemmän arvokastakin. Erityisesti mehiläispesät ja komea sängynpääty sekä Highhurstin sisustus hivelevät silmää. Lavastuksen tyyli on yhtenäinen ja lavastus itsessään sekä sopivan komea että toimiva niin ulkonäöllisesti kuin teknisesti. Esityksen visuaalinen puoli on sopivasti yhdistelmä yksityiskohtaisen elegantteja (esimerkiksi Montyn äidin muotokuva ja takka sekä Highhurstin asekokoelma) sekä pelkistetyn kekseliäitä asioita (esimerkiksi luminietokset ja Lady Hyacinthin matkustustaustat). Puvustus (Elina Vättö) on upeaa, rakastan epookkitunnelmaa ja sitä tässä kyllä riittää. Puvustus heijastelee aikakauden tyyliä ja näyttää hurmaavalta. Petriina Suomelan maskeeraus- ja kampaussuunnittelu on onnistunutta myös, erityisesti peruukit ovat hienoja ja näyttäviä. Sekä elävä maalaus että haarniskat ovat mainioita ja näppärästi toteutettu, ja näyttelijöiden käyttäminen osana lavastusta on onnistunut ratkaisu.

Steven Lutvakin säveltämä ja hänen sekä Robert L. Freedmanin sanoittaman musikaalin kappaleet ovat monipuolisia, mahtipontisia ja korvaa miellyttäviä, ja käsittääkseni osa myös haastavia esitettäviä. Kovaa ja korkealta kyllä lauletaankin, ja taidolla. Jussi Vahvaselän tuottama musiikki soi komeasti, ja esiintyjillä ovat hallussa niin balladit kuin joukkolaulut ja soolotkin. Murhan ja rakkauden käsikirja on siitä harvinainen musikaali, että pidän sen kaikista kappaleista, eikä minulla ole niistä yhtä selkeää suosikkia. Törnävällä erityisesti Ilman sinua pärjäisi en, Sibella, Menen kanssanne naimisiin ja Se nainen on pahin vakuuttavat, ja Pyssynpiippu tarjoilee biiseistä eniten komediaa. Toki siinä vaiheessa oli jo vesisadekin sen verran rankkaa, että illallispöytälavastuksen ja kaikkien lautasten ja kippojen kylpeminen sateessa, näyttelijöistä puhumattakaan, tarjosi sekin huumoria. Taas kerran siinä katoksen alla esityksestä nauttiessa kävi näyttelijöitä hieman sääliksi, kun esityksen loppupuolella taivas aukeni ja vettä tuli välillä kuin saavista kaatamalla. Porukka veti tietenkin ammattitaidolla shown läpi eikä sade haitannut myöskään äänentoistoa tai muita esityksen osa-alueita. Ja ulkoilmalajihan kesäteatteri on, on vaan pitkä aika siitä kun itse olen katsomossa istunut vesisateen sattuessa (ja nyt tietenkin sateinen sää iskee kun koittaa seuraava katokseton katsomo), joten toivoisihan sitä, että näyttelijätkään eivät ihan litimärkinä joutuisi esiintymään.

Mikael Saari tekee ilmeikästä ja sopivan juonittelevaa ja valloittavaa työtä Montyna, joka kiipeää perimysjärjestystä ylöspäin ja siinä samalla hurmaa pari neitoa. Saari laulaa komeasti kuten aina, ja tekee Montysta mainion päähenkilön, joka kekseliäistä murhaseikkailua seuratessa on helppo viihtyä. Saarella on ilmeet ja eleet kohdallaan, ja kuten jo ajattelin silloin kun Murhan ja rakkauden käsikirjan ilmoitettiin tulevan Suomeen ja roolituksia spekuloin, hän sopii rooliinsa erinomaisesti. Erityisen paljon pidin Saaren duetoista ja kohtauksista Linda Hämäläisen Sibellan ja Reeta Vestmanin Phoeben kanssa. Tuomas Uusitalolla lienee esityksen haastavimmat roolit nopeine pukuvaihtoineen ja ihan jo lukumäärän takia, kun hän marssittaa lavalle lähes kaikki D'Ysquithin suvun jäsenet. Näistä erityisesti herrat Adalbert, Ezekiel ja Henry sekä lady Hyacinth jäivät mieleen. Mainion erilaisia ovat kaikki D'Ysquithit, ja Uusitalo vaihtaa hahmoa lennosta kyllä hämmästyttävän sujuvasti. Komediantaju on tarkkaa ja Uusitalo tekee varmaa työtä kaikissa rooleissaan. Linda Hämäläinen on loistava Sibella, ihan mahtava rooli! Hämäläinen laulaa ja näyttelee taidolla, ja tuo rooliinsa paljon onnistuneita yksityiskohtia. Sibella on mielenkiintoinen hahmo, ja pidin siitä, millä tavalla Hämäläinen rooliaan tulkitsee, sujuvaa ja tarkkaa tekemistä alusta loppuun. Reeta Vestmanin Phoebe on kilpakosijan asemassa (olkoonkin että Sibella on jo naimisissa eikä suinkaan Montyn kanssa), ja Vestman tekee hurmaavan roolin päättäväisenä ja herkkänä Phoebena. Hän laulaa korkealta ja kauniisti, ja seuraavassa hetkessä nauraa kunnon räkätystä, joka poikkeuksetta saa yleisönkin hekottamaan. Kuten Sibella, myös Phoebe on mainio hahmo, ja Vestmanilla on rooliinsa onnistunut ote, jossa näkyy sekä Phoeben asema D'Ysquithina että hänen omat haaveensa ja ajatuksensa. Vestman ja Hämäläinen pääsevät näyttämään laulutaitojaan varsinkin kahdessa duetossaan, ja mainitaan nyt uudelleen vielä Se nainen on pahin-biisi ja vesisade, sillä tämän kappaleen aikana satoi tosissaan ja siltikin se nousi melkeinpä esityksen kohokohdaksi. Musikaalin naishahmot eivät suinkaan ole mitään pelkästään rakkauden perässä kulkevia hupsuja, vaan melkoisen monitasoisia ja -taitoisia, ja sekä Vestman että Hämäläinen tekevät rooleissaan yhtä monitasoista, tarkkaa työtä. Katriina Sinisalon neiti Shingle laittaa tapahtumat liikkeelle kertomalla Montylle tämän sukujuurista, ja näyttäytyy tarinan käänteissä myöhemminkin. Sinisalo tekee roolinsa sopivan mystisesti ja itsevarmuudella. Vähän toivoin, että neiti Shinglellä olisi isompikin rooli tarinassa, sillä hahmo ja hänen historiansa vaikuttaa kiinnostavalta.

Ensemble (Helena Puukka, Marika Huomolin, Sonja Pajunoja, Antti LJ Pääkkönen, Arne Nylander ja Julius Martikainen) urakoi rooleja vaikka ja kuinka, ja loistavasti suoriutuu jokainen hommistaan. Puukka vakuuttaa erityisesti pubin isännän vaimon roolissa, eleet ja ilmeet kertovat selkeästi mitä ajatuksia mielessä pyörii. Huomolin on erinomainen lady Eygenia D'Ysquith, ja hän ja Tuomas Uusitalo pelaavat Pyssynpiippu-kohtauksessa yhteen huiman hyvin. Pajunoja jäi mieleen etenkin neiti Barleyn roolista, Pääkkönen taas palvelija Walterin ja tohtori Pettibonen esittämisestä. Nylanderin matala lauluääni sekä tarkastaja Pinckneyn rooli tekivät vaikutuksen, ja Martikainen vakuuttaa tasaisen varmasti kaikissa rooleissaan. Näyttelijäporukka on taitavaa ja sekä pääosissa että ensemblessä on sellainen tekemisen meininki, että esityksestä on helppo nauttia kun se etenee tyyppien käsissä vaivatta ja tarkasti toteutettuna. Muutaman kerran lavalla meinaa vähän pokka pettää, se on aina yhtä mahtavaa. Lavalla repeilystä heijastuu myös sellainen hyvä henki ja yhteistyön voima, joka pistää hymyilyttämään. Onhan se kivaa, että paitsi että katsomossa viihtyy, niin lavallakin vaikuttaa olevan hauskaa.

Päitä putoilee, rakkaus kipinöi ja yleisö nauraa, siinä Murhan ja rakkauden käsikirja pähkinänkuoressa. Vähän laajennettuna sanottakoon, että Törnävän versio on toimiva, laadukas ja viihdyttävä esitys, jota katsoessa saa nauttia huumorista, upeista laulusuorituksista, hienosta visuaalisuudesta ja sujuvasta näyttelemisestä. Minulle hippusen ekstrahuumoria tarjosi vielä yhden Tuomas Uusitalon hahmon repliikki, joka meni jotenkin näin: "Yleensä ne on kaikki Henryjä", kun Montyn nimeä pohdittiin. Eräässä toisessa Herrasmiehen käsikirjassa, nimittäin The Gentleman's Guide to Vice and Virtue-romaanissa (ihana, suosittelen!) kun on hahmo nimeltään Henry Montague, jonka lempinimi tosiaan on Monty. Tämä musikaalin Monty taas on etunimeltään Montague.

Ehdottomasti oli Murhan ja rakkauden käsikirja, kuten edellisetkin kaksi kesäjuttua, näkemisen ja pidemmän matkan arvoinen. Ja ensi vuonna palaan tietenkin taas Etelä-Pohjanmaalle, kun Seinäjoella jatkuu komediamusikaaliputki Xanadu-musikaalin rullalautaillessa lavalle!

sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

Metsolat - Urjanlinna @ Ohkolan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan nuorisoseura!


kuvat © Lilja Omenainen

Näin 15.7. ensi-iltansa saaneen Metsolat - Urjanlinna-näytelmän ensi-iltaa edeltäneenä päivänä ennakkonäytöksessä.

Alunperin tv-sarjana tutuksi tullut Metsolat on teatterissa esitettäväksi kirjoitettu niin, että näytelmään mahtuu sarjan ensimmäisen kauden tapahtumat. Dramatisoinnin on tehnyt Miisa Lindén, joka oli myös sarjaa käsikirjoittamassa. Tarinan keskiössä on Metsolan perhe: talon vanha isäntä Antti (Ari Lehto) ja emäntä Annikki (Leila Väänänen) sekä lapset Erkki (Aatu Johansson), Eeva (Riikka Holm) ja Jaana (Anni Pesonen). Myös Kaukovaaran sisarukset Kari (Kimmo Virtanen) ja Helena (Johanna Kuittinen) ovat tarinassa tiiviisti mukana, samoin Eevaa kosiskeleva Stigu (Valtteri Seppänen), Jaanan mies Jaakko (Tapio Eronen) sekä kunnanjohtaja Tolonen (Antti Ruotoistenmäki) ja luonnonsuojelija, entinen opettaja Ronkainen (Tenho Oinonen).

En ole koskaan katsonut Metsolat-sarjaa ja tiesin sen olemassaolostakin aika hämärästi, mutta opin, että kyseessähän on tosi suosittu sarja ja tarina sekä hahmot, joihin on samaistuttu ja joihin on kiinnytty. Jos olisin tv-sarjaa katsonut, eniten olisi tietysti kiinnostanut, miten se kääntyy näyttämölle. Nyt kun ei ollut mihin verrata, odotin eniten hahmoihin tutustumista. Itsekin maaseudun kasvattina näin heti esityksen alussa tunnistettavia piirteitä useammassakin hahmossa. Heti oli myös helppo ymmärtää, miksi nämä hahmot ovat löytäneet paikkansa katsojien sydämeen, sillä hahmogalleriassa riittää samaistuttavia ja monitasoisia hahmoja eri ikäpolville ja erilaisia unelmia vaaliville. Ohkolaan Metsolat on ohjannut Katriina Honkanen, jonka käsialaa oli myös Rosvot - balladi joutomiehistä Taaborinvuorella pari vuotta sitten. Sen kävin katsomassa kolmesti, ja oli muuten hieno esitys, joten innolla odotin millaiseen vireeseen Honkanen on tekijäporukan ja esityksen Öljymäellä virittänyt. Vaikka näinkin tämän ennakkoesityksessä, ei ilmassa ollut minkäänlaista haparointia vaan paketti oli jo mainiosti kasassa. Pidin erityisesti siitä, miten aidon tuntuinen tunnelma esityksessä vallitsee kohtauksesta toiseen, ja siitä, miten myöskin näyttelijät tuovat lavalle uskottavia tunteita ja toimintaa. Honkasen ohjauksessa ihmisten arkinen elämä sekä heille sattuvat vastoinkäymiset ja onnen hetket nousevat tarinan keskiöön, ja kun niitä käsitellään lämpimästi ja sopivalla huumorilla, kokonaisuus toimii. Ja sopiihan tämä nyt täydellisesti Öljymäen maalaismaisemiin!

Lavastus (Aatu Johansson, Ari Lehto & työryhmä) istuu tapahtumien näyttämöksi hyvin, ja tapahtumapaikat heijastavat sujuvasti asujiensa/asiakkaidensa persoonia. Lavasteet taipuvat moneen ja niissä on samaa arkista maaseututunnelmaa, joka tarinasta ja hahmoista huokuu. Puvustuksessa (Maarit Ruohonen & työryhmä) on myös löydetty hahmojen asemaan, ammattiin, ikään ja yleiseen olemukseen sopivia vaatekappaleita, ja jokaisen hahmon kohdalla puvustuksessa on tehty onnistuneita päätöksiä. Ylipäätään esityksen näyttämökuva on hienosti suunniteltu, ja siitä löytyy paljon mainioita yksityiskohtia. Esimerkiksi Erkin mitalit, Metsolan talon keittiön astiat ja Hoikan pubin ikkunoiden teippaukset tuovat esitykseen tarttumapintaa. Musiikkiakin taustalla kuullaan, lähinnä nimenomaan kohtausten välillä tai taustalla säestämässä tai tunnelmaa luomassa. Pariin otteeseen musiikki kuitenkin heijastelee myös hahmojen tuntemuksia. Musiikkivalinnat sopivat tunnelmaan ja tapahtumiin ja ovat esitykseen hyvä lisä.


Näyttelijöissä oli sekä Öljymäellä vuosien saatossa tutuksi tulleita kasvoja että uudempia tuttavuuksia, ja roolitus on erinomaisen onnistunut. Aatu Johansson näyttelee Erkkiä sopivalla itsevarmuudella ja kekseliäisyydellä sekä sinnikkyydellä ja epävarmuudella. Ei ole Erkillä nimittäin aina helppoa, mutta hänpä jaksaa yrittää ja tehdä vastoinkäymisistä huolimatta. Johansson tekee varman roolin, ja erityisesti Erkin suhde perheeseensä sekä kasvu esityksen aikana tekivät vaikutuksen. Riikka Holm Eevan roolissa on erinomainen, uskottava ja tarkkanäköinen näytellessään Eevan hämmennystä tunteidensa edessä ja sitten tämän iloa ja onnea rakkaudessa. Ja vielä sitäkin, miten ilo ja onni muuttuu peloksi ja huoleksi, kun Stigu loukkaantuu. Ari Lehto tekee hienon roolin Anttina, hän on roolissaan vakuuttava. Samoin Leila Väänänen Annikkina on todella hyvä, hän lukee hahmoaan sujuvasti ja eläytyy tapahtumiin vaivattomasti. Lehto ja Väänänen pelaavat hyvin yhteen, Antin ja Annikin suhteessa on uskottavasti historiaa ja vuosien varrella kertynyttä ymmärrystä. Valtteri Seppäsen Stigu on onnistunut rooli, Seppänen pääsee näyttelemään monenlaisia tunnetiloja ja tekee sujuvaa työtä. Kimmo Virtasen Kari on varsin ärsyttävä tyyppi, jota Virtanen näyttelee mainion viattomasti ja kierosti. Tosi hyvä rooli! Anni Pesosen Jaanasta ja Tapio Erosen Jaakosta pidin kovasti, molemmat tekevät onnistuneet roolit ja yhteistyö on sujuvaa. Mainitaan vielä Anniina Ståhlbergin Liisa Metsola, josta tykkäsin paljon, sekä Niilo Rauhasen onnistuneesti näyttelemä Eino. Koko näyttelijäporukka on hyvässä vedossa, ja on hienoa, miten he ovat hahmonsa rakentaneet ja lavalle tuoneet. Hahmoissa on paljon tasoja ja kiinnostavia piirteitä, joita näyttelijät tulkitsevat taitavalla otteella.

Tarinan pääjuttuja ovat Erkin laskettelukeskushanke, Eevan ja Stigun rakkaustarina, Karin jatkuva Metsoloiden, lähinnä Erkin, sabotoiminen, Antin ja Annikin suhtautuminen maaseudun murrokseen ja nuoremman väen suunnitelmiin, sekä Helenan ja eläinlääkäri Meriläisen (Timo Vesterinen) väkivaltainen avioliitto. Vaikka nämä kaikki esitykseen mahtuvatkin ja niitä vielä ehditään käsitelläkin, juonikuvioita on ehkä yksi liikaa, jolloin kaikissa ei millään päästä tarpeeksi syvälle. Dramatisointi kyllä onnistuu siinä, että hahmot ja heidän elämänsä esitellään näppärästi ihan muutamaa yksityiskohtaa esiin tuomalla, mutta pari tuntia on rajallinen aika sukeltaa monitasoisiin hahmoihin, heitä kun näytelmässä riittää. Katsomista tämä ei toki haittaa, ainakaan minun kohdallani, kun en näytelmän lähdemateriaalista mitään tiennyt. Kiinnostaisi kylläkin katsella myös Metsolat-sarjaa nyt näytelmän nähtyäni, esityksen perusteella siinä riittää paljon hyvää. Ja varmastikin myös paljon sellaista, joka on näytelmästä pitänyt karsia pois.

Pidin Metsoloista kovasti, esityksen tunnelma ja hahmot ovat hurmaavia ja maaseutumaisema kruunaa kokonaisuuden. Näyttelijät sopivat rooleihinsa onnistuneesti, ja katsomossa eläytyy kuin huomaamattaan hahmojen arkeen. Ehkäpä parasta esityksessä ovat juuri hahmot, sillä hahmojoukko on paitsi monipuolinen, myös sellainen, että heidän väliset suhteensa ja kohtaamisensa johtavat luontevasti tunteisiin ja tapahtumiin laidasta laitaan. Ja juuri siitä, ihmisten kohtaamisista ja yhteiselosta, syntyy kiinnostavaa, katsottavaa, otteessaan pitävää teatteria.

maanantai 11. heinäkuuta 2022

Liian paksu perhoseksi @ Salon Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!


kuvat © Frans Rinne

Näin Liian paksu perhoseksi-musiikkinäytelmän Vuohensaaren kesäteatterissa 10.7.

Sisko Istanmäen samannimisestä romaanista dramatisoitu esitys kertoo Kaisusta (Helmi Oja), joka lähtee kauppa-apulaiseksi Ruutinojan sekatavaraan kauppias Ernin (Jerry Sarlin) avuksi. Ernin äiti Ellida (Marjukka Paajolahti-Halme) ja sisko Viivi (Tuuli-Maija Jaarinen) kun ovat muuttamassa ja Erni kaipaa kaupalla toista käsiparia. Valitettavasti kaikkia lehti-ilmoituksessa luvattuja asioita ei olekaan saatavilla eikä vastaanottoa voi lämpimäksi kuvata. Vastoinkäymisistä huolimatta Kaisu kuitenkin jää avuksi ja vähitellen elämä Ruutinojalla asettuu uomiinsa. Tarinaan mahtuu tunteita laidasta laitaan, onnea ja iloa sekä koettelemuksia ja menetyksiä, mutta lopussa käy hyvin.

Olen nähnyt saman tarinan Ohkolan kesäteatterissa neljä vuotta sitten, tosin en muistanut siitä oikein mitään ja tätä Salon versiota katsoessa muisti virkistyi vain osittain. Olikin mielenkiintoista nähdä, mitä romaanin tapahtumista ja teemoista on dramatisoinnissa painotettu, sillä vaikka lähdeteos on sama, voi siitä kasata monta erilaistakin näytelmää. Ohjaaja Janne Jämsä on ohjaamisen lisäksi tehnyt myös dramatisoinnin ja musiikkidramaturgian, langat ovat pysyneet käsissä ja kokonaisuus toimii oikein hyvin. Käsiohjelmassa esitystä tituleerataan "musiikilliseksi tragikomediaksi inhimillisyydestä", ja mitä tarkemmin esitystä ajattelen, sitä sopivampi kuvaus on. Tarinassahan on traagisia tapahtumia vaikka muille jakaa, synkkää on meno useaankin otteeseen eikä kyyneliltä vältytä, mutta huumoriakin löytyy ja naurua, olkoonkin osittain vähän tummemmansävyistä. Ja se inhimillisyys ja myös ihmisyys, se on esityksen sydämessä vahvana ja kauniina. Ja tästä on kiittäminen paitsi koko työryhmää, niin erityisesti Jämsän dramatisoinnissaan painottamia teemoja ja ohjauksessaan rakentamaa tunnelmaa ja rytmiä. Alussa ajattelin, että nyt kyllä etenee vähän hitaasti tämä, mutta tahtihan on juuri sopiva, jotta katsomossa ehtii käsittelemään kohtausten nostamia tunteita ja ajatuksia. Tarinassa on paljon enemmän kuin ensi vilkaisulta näyttää, ja tasot tulevat hienolla tavalla näkyviin Jämsän tarkan ja harkitun ohjauksen ansiosta.

Puvustuksessa (Marjo Haapanen) on ihania värejä ja arkista tunnelmaa, ja hahmojen persoonille sopivia vaatekappaleita on löydetty onnistuneesti. Myös Sarianna Sormusen onnistunut maskeeraus- ja kampaussuunnittelu tavoittaa hahmojen persoonat. Lavastuksessa (Niina Suvitie) on selkeitä muotoja ja vakaita ääriviivoja, ja rauhallinen sinisen sävy sopii tarinan raameiksi tosi hyvin. Lavastus taipuu sujuvasti kaikkien tapahtumapaikkojen tarpeisiin, ja miellyttää silmää sekä itsessään että näyttelijöiden ja tarinan täyttäessä rakennelmat. Marko Carlssonin koreografia sopii esityksen tunnelmaan ja tanssia ja liikettä hyödynnetään silloin, kun se kohtauksiin sopii. Myös liikkuminen paikasta toiseen on näppärästi koreografioitu, ja bussihetket ovat hymyilyttäviä ja kekseliäs tapa toteuttaa koreografiaa.

Musiikkina kuullaan suomalaisia kappaleita, joka sopii tarinaan hyvin. Alkupuolella ihastuttavat ja hauskuuttavat Viivi & Ellida-duon karaokevedot, erityisesti Pure mua, joka vedetään kyllä sellaisella heittäytymisellä että oksat pois. Lähtisitkö taipuu Jerry Sarlinin käsittelyssä sekä herkän varovaiseksi treffikutsuksi että vähän revittelybiisiksikin, kun Erni alkaa tulla esiin kuorestaan. Revittelemään Sarlin pääsee sitten Eloon!-biisin kohdalla, ja vaikka tämä oli ehkä esityksen riemukkain kohta, niin meikäläisellä alkoi silmäkulma kostumaan. Ehkäpä siksi, että kohtauksen tunnelma on niin lämpimän iloinen, ja sekä Erni että Kaisu siinä todellakin heräsivät eloon, iloon ja elämään. Silmäkulmia kostuttavat myös Mestaripiirros ja Prinsessalle, ja Meille käy hyvin se vasta koskettaakin. Näyttelijäjoukko laulaa taitavasti (osansa on laulujen harjoituksesta vastaavalla Roope Pelolla), ja musiikin sovittanut ja laulutaustat tehnyt Pasi Ketola on jälleen näyttänyt ammattitaitonsa sekä varmalla musiikin käsittelyllä että musan, laulujen sanat ja repliikit hyvin kuuluviin tuovalla äänisuunnittelulla.

Helmi Oja Kaisuna tekee voimakkaan roolin, jossa jokainen ele ja ilme sekä tunnetilat ja niiden vaihtelut ovat kohdillaan. Oja tekee Kaisusta vahvan mutta epävarman, oman arvonsa tuntevan mutta hapuilevan, järkevän mutta tunteidensa edessä hämmentyvän nuoren naisen. Hänellä on rooliinsa lempeä ote, joka kantaa roolityön läpi ja soi pohjavireenä aina, oli Kaisu sitten vihainen, surullinen, onnellinen tai järkähtämättömän sitkeä. Kaisun roolihahmossa yhdistyy hienosti se, miten vahva ja luja joku voi olla, ja silti hauras ja hämillään. Oja tavoittaa hahmonsa kasvutarinasta kumpuavat tunteet sujuvasti, ja tuo ne lavalle sellaisella voimalla, että katsomossakin elää mukana. Jerry Sarlinin olenkin nähnyt Salossa lavalla jo muutaman kerran aiemmin, ja hän tekee jälleen hienon ja herkän roolin. Sarlinin Erni on monitasoinen ja tosi tarkasti näytelty hahmo, pidin kovasti siitä, miten Erni kasvaa sulkeutuneesta ja käskytettävästä nuoresta miehestä lempeäksi ja varmaksi menettämättä herkkyyttään. Sarlin lukee kohtausten fiilistä tosi taitavasti, ja taipuu niin sydäntäraastavaan suruun kuin hilpeään riemuunkin, ja kaikkeen siltä väliltä. Kaisun ja Ernin erilaisuus, niin luonteiltaan kuin esimerkiksi fyysisiltä vahvuuksiltaan, on vastakkainasettelu, joka saattaisi korostuessaan kääntyä koomisuuden puolelle. Tässä sellaista ei kuitenkaan tapahdu, vaan kaksi erilaista rohkeaa hahmoa kohtaavat, ystävystyvät, rakastuvat ja käyvät läpi iloja, suruja ja vastoinkäymisiä tavalla, joka koskettaa ja tuntuu teeskentelemättömältä. Sekä ohjaus että näyttelijäntyö ottavat taitavasti huomioon pääparin tarinan vivahteet sekä yhdessä että erikseen, ja onkin hienoa katsoa, miten Kaisun ja Ernin suhde kasvaa näyttämölle ensin haparoiden, sitten päättäväisellä varmuudella.

Ernin siskoa Viiviä näyttelevä Tuuli-Maija Jaarinen ja äiti Ellidaa näyttelevä Marjukka Paajolahti-Halme ovat mainio kaksikko ja ehdottomasti se esityksen komediallisin osa korkealta ja kovaa tulkittuine karaokehitteineen ja dramaattisine reaktioineen. Sekä Ellidassa että Viivissä on kuitenkin syvempi taso, ja heidän kauttaan näytelmä koskettaa muun muassa sitä, miten vaikeaa muutos voi olla ja miten syvään juurtuvat totutut tavat, ilkeät ja huonotkin sellaiset. Jaarinen ja Paajolahti-Halme ovat rooleissaan vakuuttavia. Kaisun äitiä Leenaa näyttelevä Satu Dahlberg laulaa kauniisti ja haikeasti, ja samaa haikeutta on myös Kaisun ystävässä Annassa, jota näyttelee Elviira Väyrynen. Juuso Kallion näyttelemä Lauri, Kaisun veli, on kiva hahmo, ja Kallion ja Ojan yhteistyössä sisaruussuhteen lämpö on aitoa. Mieleen jäivät myös pärinänuori (Saku Nikkanen) ja kaverinsa (Eero Maunu). Koko ensemble tekee onnistunutta työtä, näyttelee, liikkuu ja laulaa sujuvasti ja kantaa esityksen tunnelmaa. Näkemäni esitys oli vasta toinen ensi-illan jälkeen, kun muutama esitys jouduttiin sairastapausten takia perumaan, mutta meno oli varmaa ja rentoa. Eikä sitä haitannut väliajan jälkeen lavalle ryöpsähtänyt rankkasadekaan. Toki kaikenlaiset sääilmiöt kuuluvat ulkona esiintymiseen, vaikka aina sitä kaunista ilmaa toivoo, varsinkin kun itse saa katsomossa katon alla pysytellä kuivana.

Olipas se! Alunalkaen minulla ei ollut esityksen suhteen ihmeellisiä odotuksia, koska en muistanut tarinasta oikein mitään eli en ollut siitä mitenkään erityisen innoissani, tavallisen kiinnostunut vain. Esityskuvien perusteella juttu näytti tosi hyvältä, ja musiikkinäytelmäksi tehtynä ajattelin tämän toimivan. Varovaisin odotuksin siis katsomoon seuraamaan, millainen esitys tämä olisi. Ja elämyshän oli hieno, lämmin ja koskettava ja jotenkin tosi lempeä. Vaikka Liian paksu perhoseksi on osittain melkoisen traaginen tarina, on se myös rakkauden ja rohkeuden täyttämä, ja esityksen jälkeen jäi vahva tunne siitä, että maailmassa ja ihmisissä on hyvää. Esitys jätti myös pohdittavaa, kuten melkeinpä kaikki hyvät esitykset, ja hymyillen astelin katsomosta pois. Jos pitäisi valita yksi adjektiivi esitystä kuvaamaan, en osaisi valita kahden välillä, ja onneksi ei omassa blogissa tarvitsekaan. Siispä: lempeä ja kaunis. Sellainen on Salon Teatterin Liian paksu perhoseksi.

torstai 16. kesäkuuta 2022

Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen @ Koskenniskan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Koskenniskan kesäteatteri!


kuvat © Kimmo Virtanen

Koskenniskan kesäteatterissa sai 14.6. ensi-iltansa Tuija Kososen ohjaus Tuomas Parkkisen näytelmästä Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen.

Tarinan keskiössä on kukapa muu kuin itse Kekkonen (Erkki Laukkanen), jonka elämää seurataan kahden primus motorin (Leena Laaksonen ja Hanne-Mari Sintonen) juontamana. Parissa tunnissa käydään läpi aika syntymästä kuolemattomuuteen, kuten näytelmän nimikin paljastaa, aina Kekkosen lapsuudesta äiti Emilian (Susanna Määttä) ja isä Juhon (Mia-Maija Toivanen) ensimmäisenä lapsena hänen presidenttiydensä viimeisiin hetkiin. Matkan varrella törmätään moniin nimekkäisiin henkilöihin, kuten Paavot Väyrynen ja Nurmi (Atte Köngäs), kuningatar Elisabeth II (Tiina Heinonen) kuninkaallisine corgeineen (Nala) ja Paasikivet J.K. (Niina-Liisa Åhs) ja Alli (Paula Köngäs).

Olen liian nuori nostalgisoimaan Kekkosen aikaa, ja historiakiinnostukseni on suuntautunut aivan muualle kuin Suomen entisiin presidentteihin, joten en voi sanoa tietäväni Kekkosesta muita kuin tärkeimmät faktat. Mietinkin etukäteen, kuinka paljon saan esityksestä irti, kun en luultavasti tunnista politiikkaviittauksia, aikakauden tapahtumia ja muita sellaisia. Huoli oli kuitenkin turha, sillä esitys oli hauska, piti otteessaan ja opetti siinä sivussa muutaman Kekkos- ja politiikkafaktankin. Kososen ohjauksessa pakka pysyy kasassa ja vaikka ensi-iltajäykkyyttä olikin paikoin havaittavissa, esitys etenee hyvässä rytmissä ja erityisesti eri hahmot naurattavat ja ihastuttavat yleisöä. Eka puolisko on vauhdikkaampi ja ehkä myös komediapainotteisempi kuin toinen, minä pidin väliajan jälkeisestä puoliskosta enemmän, seuralaiseni taas ekasta puoliskosta. Eniten huumorista saavat toki irti he, jotka nämä tosielämästä tutut tyypit tuntevat, mutta kyllä minuakin huvitti moni lavan sattumus. Se onkin ehdottomasti yksi sekä tekstin että tämän Koskenniskan version vahvuuksista – vaikka lavan tapahtumat tai hahmot eivät ole kovin tuttuja, tarinaa katsoo tosi mielellään.

Lavastus (Kosonen ja Susanna Määttä) ja puvustus (Arja Söderlund) takaavat esitykselle toimivan visuaalisen ilmeen, ja erityisesti puvustus on osunut nappiin. Siinä yhdistyvät niin 1900-luvun tyyli aina vuosisadan alusta 80-luvun puoliväliin kuin nykyaikaiset jääkiekkopaidatkin. Esityksessä on paljon hahmoja, ja paljon myös toinen toistaan kekseliäämpiä tai juuri tietylle hahmolle sopivia vaatekappaleita. Esityksessä kuullaan myös monenlaista musiikkia, ja biisivalinnat sopivat tarinaan mainiosti. Ne myös säestävät Katariina Laineen koreografioimia ryhmätansseja, jotka istuvat puhenäytelmään oikeinkin näppärästi ja tarjoavat näyttäviä näyttämökuvia ja myös hauskoja hetkiä.

Kekkosena nähtävä Erkki Laukkanen astuu legendaarisen valtiomiehen saappaisiin varmoin ottein ja tuo rooliinsa sopivassa suhteessa sekä komiikkaa että tarkkaa draamaa. Laukkasella on hyvin hallussaan roolinsa eri piirteet, ja erityisesti esityksen loppupuolella, kun Kekkonen vanhenee ja hänen terveydentilansa heikkenee, Laukkanen tekee tosi hyvää roolityötä. Sekä Kekkosen Emilia-äitiä että Sylvi-vaimoa näyttelevä Susanna Määttä tekee kaksi vahvaa roolia, ja pidin hänen otteistaan molemmissa rooleissa kovasti. Hahmot ovat erilaisia, ja Määttä on löytänyt molemmista vivahteita, jotka tuo lavalle vakuuttavasti. Esityksen primus motoreita eli koko hommaa ohjaavia kertojia esittävät Leena Laaksonen ja Hanne-Mari Sintonen suoriutuvat tehtävästään kunnialla ja rytmittävät näytelmän etenemistä sujuvasti, ja heidän osansa on kirjoitettu näppärästi mukaan tapahtumiin.

Muun muassa innokkaasti näyttämölle ilmestyvää Paavo Väyrystä näyttelevä Atte Köngäs tekee mainioita rooleja, hän jäi mieleen paitsi Väyrysenä, myös kaupunginjohtajan roolista. Niina-Liisa Åhs tekee monta tosi hyvää roolia, samoin Vesa Parkkinen ja Tuija Heinonen, joka jäi mieleen erityisesti Matti ja Taneli Kekkosen rooleista. Koko näyttelijäporukka, joista lähes jokaisella on näyteltävänään useita rooleja, onnistuu tehtävissään ja jengi pelaa yhteen hyvällä fiiliksellä, joka heijastuu esityksestä. Minulle näytelmän paras osa ovat sen hahmot, ja Koskenniskassa jokainen hahmo, oli hän sitten pääosassa tai sivuroolissa, onnistuu olemaan merkittävä ja tuomaan tarinaan jotakin tärkeää, hauskaa tai yllättävää.

Kiitos Kekkosjengi, tämä oli mainio esitys ja mukava, viihdyttävä tapa viettää iltaa!