perjantai 21. kesäkuuta 2024

Bonnie & Clyde @ Samppalinnan kesäteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Bonnie & Clyde-musikaalin ensi-illassa 19.6.

Bonnie Parker (Marketta Tikkanen) ja Clyde Barrow (Karlo Haapiainen) tapaavat, näkevät toisensa, ja rakastuvat. Bonnie on köyhä tarjoilija, Clyde tuomittu pikkurikollinen. Eletään 1920-30-luvun Yhdysvalloissa, ja lama vie ihmisiltä kodit, toimeentulon ja pakottaa miljoonia lähtemään siirtolaisiksi. Epätoivon keskellä West Dallasiin jumiutuneet nuoret uskovat ansaitsevansa jotain parempaa, ja vielä saavuttavansakin sen. Bonnien unelmat ovat Hollywoodissa, Clyden Billy the Kidin ja Al Caponen jalanjäljillä. Rikokset vievät Clyden jälleen vankilaan, mutta nyt hänellä on Bonnie, joka auttaa pakenemaan, ja lähtee mukaan pakoilemaan lain kouraa. Legendaarinen kaksikko Bonnie & Clyde on syntynyt, mutta mitä legendan taakse kätkeytyy? Keitä olivat Bonnie ja Clyde?

Näin Bonnie & Clyde-musikaalin ensimmäistä kertaa Lontoossa toukokuussa 2023, ja rakastuin saman tien täysin. Kirjoitinkin Instagram-postaukseeni tuon matkan jälkeen: "Päällimmäisenä mielessä näin pari päivää reissulta palaamisen jälkeen on, että kukahan tekisi Suomessa Bonnie & Clyde-musikaalin..?". Eipä tarvinnut kauaa odotella! Olen musikaalin näkemisen jälkeen kuunnellut sen musiikkia läpi kerta toisensa jälkeen, ja tutustunut myös tositarinaan Bonnie Parkerista (1910–1934) ja Clyde Barrowsta (1909–1934). Köyhistä oloista lähtöisin olevien nuorten tarinassa on hurjasti dramatiikkaa ja jännitystä, suurta rakkautta ja epätoivoa, eikä ole ihme, että kaksikko jo eläessään nousi tunnetuiksi ja ihailluiksi. Elinaikanaan Bonnie ja Clyde nousivat vallitsevan laman ja toivottomuuden yläpuolelle ja tarjosivat ihmisille kaivattua narratiivia siitä, miten nousta ryysyistä rikkauksiin, vaikka sitten rikollisuuden kautta. Nuoret ja rämäpäiset rakastavaiset saivat ihmisten sympatiat puolelleen, sillä moni jakoi heidän kanssaan samat lähtökohdat: köyhyyden, vaikeuden löytää työtä, tyytymättömyyden yhteiskuntaan ja viranomaisiin, huolen itsestään ja läheisistään, kaipuun kohti parempaa... Kun Bonnie ja Clyde ponnistivat olosuhteiden yläpuolelle ja tekivät kuten halusivat, kylvivät pelkoa ja innostusta ympärilleen, ja saivat rakkaus- ja rikostarinansa laajaan levitykseen lehtien kautta, heistä tuli ihmisille viihdettä, jotain, jota seurata. Samaan aikaan virkavallan paine saada pahamaineiset etsintäkuulutetut kiinni kasvoi koko ajan, eikä tilanteelle ollut tiedossa kuin yksi mahdollinen lopputulos. Sen tiesivät niin Bonnie ja Clyde kuin poliisit. Kysymys ei ollut siitä, saadaanko heitä kiinni, vaan siitä, milloin he jäävät kiinni. Lopulta 23. toukokuuta 1934 Clyde ja Bonnie ajavat väijytykseen, ja heidät ammutaan kuoliaaksi kuudessatoista sekunnissa. Pakomatka päättyy, mutta legenda jää elämään.

Tuttujen, tärkeiden ja rakkaiden musikaalien uusien versioiden näkemiseen liittyy aina ihan kamalan paljon tunteita, ja olenkin ollut kuin tulisilla hiilillä viimeiset viikot ensi-iltaa odottaessani. Paitsi että tämä oli minut musikaaliin rakastuttaneen Lontoon-version jälkeen seuraava versio, jonka Bonniesta & Clydesta näin, oli tämä myös musikaalin ensimmäinen suomenkielinen versio. Jälleen muuten Suomen kantaesitys Samppalinnassa, ja erinomainen sellainen! Koska olen kuunnellut Frank Wildhornin säveltämää ja Don Blackin sanoittamaa musiikkia sen verran paljon, että osaisin monet musikaalin biiseistä (ja osan repliikeistä) ulkoa vaikka unissani, oli jännitettävää ja odotettavaa esityksen lisäksi myös erityisesti suomennoksen suhteen. Lontoossa Bonnie & Clyde iski lujaa varsinkin siksi, että se oli verrattain pitkään aikaan ensimmäinen teos, joka oikeasti teki kunnolla vaikutuksen muutenkin kuin olemalla hyvä esitys. Tarina, musiikki, hahmot, kokonaisuus, esityksen herättämä tunne, ne kaikki muistuttivat siitä, miten kovasti yksi teos voi merkitä. Kuten monen muunkaan suosikkimusikaalini kohdalla, myöskään Bonnien & Clyden kohdalla en osaa tarkasti sanoa, mikä siinä on se juttu, miksi se on juuri tämä teos, joka on niin hieno ja tärkeäksi tullut. Kokonaisuudeltaan, tietysti, hahmojensa takia, tietenkin, hienon musan ansiosta, toki, ja Ivan Menchellin sujuvan ja dramaattisen, monitasoisen käsikirjoituksen kautta, luonnollisesti. Mutta lisäksi on ripaus teatterin taikaa tai mitä lie, joka iski heti ensi minuuteilla suoraan sydämeen. Oli siis hurjan jännää hypätä Samppiksen pyörivään katsomoon (aina yhtä siistiä, kun katsomo liikkuu!) ja Barrown jengin matkaan, kun toisaalta tiesi, mitä odottaa, mutta ei sitten kuitenkaan voinut ihan tietää, miten kaikki on nyt toteutettu ja miten sujuisi suomalaisversiolta sydämeni varastaminen.

Sanotaan nyt heti alkuun: hyvinhän se sujui! Hyvin on tosin turhan laimea ilmaisu, sillä tästä tuli sydän äärimmilleen täyteen onnea ja iloa. Heti kun prologin ekat sävelet soivat, yli hulahti liikutuksen aalto, mutta yllättäen olin katsomossa enemmän typerästi hymyilevä kuin liikutuksesta kyynelehtivä katsoja, vaikka ajattelin etukäteen, että saattaa silmäkulma kastua ihan jo siksi, että näen Bonnien & Clyden uudelleen. Mutta ei, olinkin niin fiiliksissä ja iloinen, että hymyilytti esityksen läpi ja lopussa olin kovin onnellinen. Toki vähän itketti, että yksi teatteriunelma toteutui ja sain nähdä tästä rakkaasta musikaalista suomenkielisen toteutuksen, mutta kyllä sellainen lämmin ilo ja onnellisuus oli ja on päällimmäinen tunne tästä Samppiksen produktiosta. Kuten viimevuoden 9 to 5-musikaalin, myös Bonnien & Clyden on ohjannut ja suomentanut Jukka Nylund. Nylundin suomennos on erinomainen, vain joissain biiseissä jäin muutamia juttuja miettimään, mutta ne menevät hiusten halkomiseksi ja turhan tuttuihin alkuperäissanoituksiin vertaamisiksi, eli ei ole moitteen sijaa Nylundin suomennoksessa. Se soljuu tosi hienosti ja tavoittaa alkuperäistekstin merkitykset ja sävyt onnistuneesti. Suomalaisyleisölle vieraampia juttuja, esimerkiksi nimiä, on näppärästi vaihdettu yleismaailmallisempiin tai tunnistettavampiin termeihin tai sanapareihin, ja tämä on toimiva ratkaisu. Pohdin nimittäin etukäteen, miten aikaan ja paikkaan sidotutu jutut kääntyvät suomalaiselle katsojakunnalle niin, että ovat ymmärrettäviä, mutta ettei teksti kuitenkaan menetä amerikkalaisuuttaan. Tässä on onnistuttu hyvin. On aina vähän hankala asettaa korvansa kuulemaan tuttuja biisejä eri kielellä, mutta nyt ei tullut yhtään vieras olo, vaan sanoitukset ovat kääntyneet vaivattomasti ja kertovat yhä saman tarinan, samalla tunteella ja samoissa merkityksissä. Ihanaa!

Nylundin käyttää ohjauksessaan hienosti Samppalinnan ulkomiljöön ja pyörivän katsomon tarjoamia mahdollisuuksia, ja tarina asettuu ympäristöönsä saumattomasti. Ohjaus ei epäröi pistää tunnetta peliin, vaan isot tunteet ovat oikeasti isoja, ja lavalla räiskyy, kun vahvatahtoiset hahmot etsivät tapaansa olla ja elää. Myös se, miten Bonnien ja Clyden nuoruus tarinassa näkyy, pääsee näyttämölle ilahduttavan sujuvasti. Eivät he tee harkittuja päätöksiä tai mieti, mitä tekevät, vaan menevät nuoruuden innolla ja uhmakkuudella vaikka läpi harmaan kiven. Ohjauksessa on tarkkuutta ja sellaista kokonaisuuden hahmottamista, että tarinan monitasoisuus ja hahmojen monimutkaisuus pääsee oikeuksiinsa ja rakentuu taitavasti esityksen edetessä. Erityisesti musiikkikohtauksissa ohjauksen hienovaraisuus ja tarkkuus on näkyvillä, sillä jokainen näyttelijä pysyy roolissaan sisällä myös vetäessään biisiä korkealta ja kovaa. Moni tunne ja piirre korostuu kappaleiden kohdalla, ja puhuttu ja laulettu teksti ovat ohjauksellisesti tasapainossa keskenään. Osansa tässä on Chris Whittakerin koreografialla, jossa on 30-luvun Amerikkaan sopivaa liikekieltä, muutama näyttävämpi joukkokoreografia, mutta erityisesti sellaista maanläheistä, arkista mutta kaunista liikettä, joka sopii esityksen tunnelmaan. Liikekieli tukee tarinaa ja hahmojen persoonia, se ei hae vau-efektiä vaan rakentuu ennen kaikkea hahmojen omaksi tavaksi liikkua ja olla lavalla, yhdeksi osa-alueeksi tarinankerrontaa tukemaan ja kokonaistamaan. Whittakerin taitava tapa liikuttaa ihmisiä näyttämöllä luo esitykselle varman liikkeellisen rytmin, joka taipuu kiihkeästä rakkaudesta epätoivoiseen kiireeseen ja rauhallisista hetkistä vauhtiin ja vaaratilanteisiin. Läheisyyskoreografin roolissa on toiminut Sara-Maria Heinonen, jonka työpanoksella lienee ollut iso rooli siinä, miten luontevasti lavalla liikutaan suurten tunteiden vallassa. Mika Haarasen lavastuksessa laudat ja mustan ja harmaan sävyt ovat vallitseva elementti, ja lamavuosien synkkyys on kyllä niin käsinkosketeltavaa että epätoivon melkein tuntee. Lavastus asettuu luontevasti osaksi Samppalinnan miljöötä, ja ympäristöä käytetään sujuvasti osana tapahtumapaikkoja. Lavasteautoja on useampi, ja varsin komeita kärryjä ovatkin. Mahtavaa, että ne myös kulkevat (vähän hymyilytti polkuautot, mutta sehän on melkoisen näppärä keino liikutaa autoja ilman meteliä!). Heidi Wikarin puvustuksessa ollaan aikakaudelle uskollisia, ja pienellä twistillä myös historiallisille faktoille. Ihanaa ajankuvaa, on vaatimattomampaa vaatepartta laman keskellä kärsiville, näyttäviä asuja menestyville rikollisille ja tyylikkäitä univormuja viranomaisille. Aki-Matti Kallion naamiointi on sekin ajankuvaan sopivaa, ja peruukit ovat viimeistä karvaa myöten moitteettomasti kiharretut ja kammatut. Erityisesti Bonnien ja Blanchen kiharat ovat ihanat.

Ville Myllykosken johtama bändi soittaa erinomaisesti, meininki on mainio ja kaikki biisit soivat tuttuakin tutumpina. Frank Wildhornin musaa ei Suomessa kovin paljoa ole kuultu Jekyll & Hyde-musikaalia ja paria Punainen neilikka-tuotantoa lukuunottamatta, vaikka mies on tuottelias säveltäjä ja tunnettukin. Ja taitava myös! Bonnien & Clyden musiikki on letkeää ja monipuolista, ajankuvaansa sopiva ja samalla moderni yhdistelmä rockabillyä, rokkia, bluesia ja gospelia. Minulla on suosikkikappaleeni (kyllä vain, tälläkin kertaa melkein kaikki musikaalin biisit), mutta yhden biisin skippaan lähes aina cast recordingia kuunnellessani. Ei herra koskaan hylkää on hyvä biisi ja soi hienosti sekä Broadwayn että West Endin levyltä, mutta jostain syystä en tykkää siitä yhtä paljon kuin muista kappaleista. Aleksi Aromaan saarnaajan roolissa vetäisemänä sekin kuitenkin toimii, ja toimii muuten hyvin! Suosikkibiisini soivat myös aivan ihanasti, ja luettelenpa ne kaikki seuraavaksi. Tähti joka show'n esittelee Bonnien (Iina-Emilia Sokka) ja Clyden (Viljami Nurmi) lapsina suurten unelmiensa huumassa, ja nuorina aikuisina edelleen menossa kohti unelmiaan. Mut tullaan vielä muistamaan on Bonnien ja Clyden ensitapaamisen nuoruuden uhoa uhkuva "katso vain, minä kyllä toteutan suunnitelmani"-biisi, ja ihanan leikkisä. Sä meet takas vankilaan on musikaalin hauskin biisi, ja tarjoilee Buckin (Jonas Saari) ja Blanchen (Maria Lund) välistä dynamiikkaa. Tuu tanssimaan on ihana, ja Marketta Tikkasen ja Karlo Haapiaisen näyttelijäntyö tämän biisin aikana kaunista. Voi noita unelmiin ja rakkauteen uskovia nuoria, jotka eivät vielä tiedä, mihin tie vie... Saada voit sä parempaa ja Ei voi tunteitaan vaientaa ovat hienot biisit, erityisesti Ei voi tunteitaan vaientaa on yksi isoimmista suosikeistani musikaalista. Toinen suurin suosikkini onkin sitten yksi tykeimmistä musikaalibiiseistä ikinä, Päästän irti helvetin, ja woohoo, kohdillaan on kaikki! Meidät tullaan vielä muistamaan on tuotu näyttämölle tosi hienosti, jes mikä viimeinen näyttämökuva. Myöhäistä nyt kääntyy on on sellaista tykitystä, tunnepuolella nimittäin, että huh. Tikkanen ja Haapiainen vetävät raa'asti ja vahvasti. Unelmaa se mulle ois on myös yksi suurimpia suosikkejani, ja Maria Lund esittää sen hienolla herkkyydellä. Mihin elämässäs tyydyit-biisissä on musikaalin kappaleista suosikkiloppuni, ja Bonnie on kaikista biiseistä söpöin. Päästän irti helvetin (repriisi) on vahva, melkein pidän tästä repriisistä enemmän kuin Clyden itsekseen laulamasta Päästän irti helvetin-versiosta. Miksi pelkäisin? on niin kaunis ja sanoituksiltaan suosikkini, ja Marketta Tikkanen lataa biisiin upeasti tunnetta. Hienosti vetäistään myös kaikki muut kappaleet, oli mahtavaa kuulla niitä livenä pitkästä aikaa.

Marketta Tikkanen on Bonnien roolissa hurmaavan itsevarma ja neuvokas. Tikkasen roolityö kasvaa vaikuttavasti suuria unelmia elättelevän tytön tietynlaisesta sinisilmäisyydestä kohtalonsa hyväksyvään ja elämää täysillä syleilevään nuoreen naiseen, joka ymmärtää miten maailma toimii, ja yrittää pitää kiinni paikastaan siinä. Tikkasen tapa tulkita Bonnieta on jo näin esityskauden alussa syvällä, hän tekee rooliaan luontevasti ja tavoittaa siitä pienimmätkin yksityiskohdat. Miksi pelkäisin? soi Tikkasen esittämänä sellaisella tunteella, että kylmät väreet menee, ja kylmiä väreitä saa aikaan myös se, miten väkevästi Tikkanen heittäytyy Bonnien kokemuksiin. Hurjan kaunis ja voimakas roolisuoritus. Karlo Haapiainen tekee hienon roolityön Clydena, ja kuvaa roolihahmonsa kaaren herkkävireisesti ja tarkasti. Vähän jäin kaipaamaan toiselle puoliskolle vahvemmin sitä raaistumista, joka Clydessa tapahtuu hänen kärsittyään rangaistuslaitoksessa ja surmattuaan pahoinpitelijänsä Ed Crowderin, mutta on pinnan alla väreilevä muutos Haapiaisen roolityössä nähtävillä myös nyt, ja toimii myös hienovaraisemmin esitettynä. Äärimmäisen paljon pidin siitä, miten Haapiaisen Clyde on vallaton ja fiksu, vähän nokkava mutta myös tosi lojaali ja lämmin, ja miten hänen käytöksensä muuttuu riippuen siitä, kenen seurassa Clyde on. Ihan sydäntä särki, kun Clyde Tuu tanssimaan-biisissä katsoo miten Bonnie laulaa, ja näyttää niin kovin rakastuneelta ja onnelliselta. Clyde rakastaa lujaa, elää lujaa ja tekee lujaa juuri sen, mihin uskoo. Haapiaisen roolityössä on vahvasti koko ajan mukana tunne vaarasta, takaraivossa kolkuttava ajatus siitä, ettei tämä elämä, jota Clyde elää, voi päättyä kuin yhdellä tavalla. Ja silti on elettävä niin kauan kuin vain voi. Taitavasti rakennettu rooli, jossa läsnäolo tarinassa ja hahmossa tuntuu täysin aidolta. Haapiainen ja Tikkanen pelaavat yhteen saumattomasti, Clyde ja Bonnie ovat räiskyviä luonteita ja vahvatahtoisia ihmisiä, ja se näkyy näyttelijöiden välisessä dynamiikassa erinomaisesti.

Maria Lund on Blanchen roolissa järjen ääni, mutta ei Blanchekään voi tunteilleen mitään, vaan seuraa miestään ja liittyy osaksi Barrown jengiä. Lund tuo rooliinsa herkkyyttä ja päättäväisyyttä, hän näyttää hienosti Blanchen kokeman ristiriidan ja sen, miten tämä vähän kovasta kuorestaan huolimatta rakastaa Buckia viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Unelmaa se mulle ois menee suoraan sydämeen. Jonas Saari on Buckin, Clyden veljen, roolissa mainio. Hän tekee hahmostaan leppoisan ja hauskan tyypin, joka on perheelleen lojaali ja suojeleva, eikä epäröi tiukan paikan tullen kertoa mielipiteitään, vaikka vastassa olisi aseen piippu. Saaren roolityössä on lämpöä ja uskottavaa isovelienergiaa, kun Buck silmät innosta loistaen kertaa Blanchelle kaikkia pikkuveljensä seikkailuja. Päästän irti helvetin-kertauksessa on ilo kuulla Saaren ja Haapiaisen laulua yhdessä. Miko Helppi tekee hienolla otteella poliisi Ted Hintonin roolin, jossa naapurinpoikamaisuus kohtaa vihaisuuden. Bonnieen ihastunut, herrasmiesmäinen Ted elättelee viimeiseen saakka toivoa, että voi pelastaa Bonnien, mutta totuus iskee häntäkin kasvoihin. Helppi näyttelee hienovaraisesti sen, miten Tedin rakkaus Bonnieen ja viha Clydea kohtaan kietoutuvat yhteen, ja miten ristiriitaisessa tilanteessa hän koko ajan on lainvalvojana toimiessaan. Aleksi Aromaa laulaa komeasti saarnaajan roolissa ja huokuu Herran rauhaa ymmärtäväisesti seurakuntaansa kaitsiessaan. Mikael Haavisto ja Pekka Hiltunen seriffi Schmidin ja Frank Hamerin rooleissa täydentävät poliisivoimat, ja tekevät jämäkät, vakuuttavat roolit. Tiina Peltonen on Bonnien äidin Emman roolissa varmaotteinen, hän tuo tekemiseensä monitasoisesti sydäntäraastavaa äidinrakkautta, huolta ja turhautumista siihen, miten tytär lipuu aina vain kauemmas väärälle polulle, eikä äiti voi tehdä mitään. Iina-Emilia Sokka ja Viljami Nurmi tekevät lapsi-Bonnien ja lapsi-Clyden roolit onnistuneesti, samalla energialla kuin hahmojen aikuiset esittäjät, ja lapsihahmot nähdään näyttämöllä mainiosti monessa merkittävässä kohtauksessa korostamassa tarinan sävyjä. TAMKin musateatteriopiskelijoiden muodostamassa ensemblessä Tinja Taipale, Katariina Särkijärvi, Petja Pulkkinen, Ella Vähäpassi ja Saara Östman tekevät niin nimetyt kuin ensembleroolinsa taidolla ja hyvällä fiiliksellä, ja tuovat joukkokohtauksiin voimaa.

Onhan Bonnie & Clyde nyt parasta, mitä olen Samppalinnassa nähnyt, eikä pelkästään siksi, että se on siellä näkemistäni musikaaleista ehdottomasti suurin suosikkini. Bonnien ja Clyden tarina, lama-ajan Amerikka, kiiltävät autot ja poliisilta pakoilu, takaa-ajot ja jatkuva liikkeellä oleminen sopivat erinomaisesti Samppiksen tarjoamaan miljööseen, ja ne tuodaan näyttämölle viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottuina. Esiintyjät olivat heti ensi-illassa huimassa vedossa ja vireessä, tässä mennään syvälle tunteisiin ja tilanteisiin eikä himmailla yhtään. Ihan parasta! Kyllä kannatti odottaa, nyt sai nauttia täysillä siitä, miten kaikki odotuksiin vastattiin, ja ne vielä ylitettiin. Ai että! Taiteellisesti huipputasoa, ja sitäkin enemmän tunnetasolla juuri niin syvälle iskevää kuin muistin ja uskoin. Onneksi on seuraava Turku-reissu varattuna, odotan jo innolla, että näen, miten esitys on tästä vielä lisää juurtunut ja kasvanut kolmessa viikossa. Ja eipä vähän kutkuttaisi jo tietää, mitä Samppalinnassa ensi vuonna tehdäänkään, kun meno on ollut monta kesää niin kovin mainio.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Samppis!

Kolme iloista rosvoa @ Turun Kesäteatteri


kuvat © Frans Rinne

Näin Kolme iloista rosvoa-musiikkinäytelmän 19.6.

Kasper (Markus Niemi), Jesper (Thomas Dellinger) ja Joonatan (Joonatan Perälä) ovat rosvokolmikko, joka elelee Kardemumman kaupungissa ja varastelee makkaraa ja piparkakkuja, ja vähän leipää, ja leijonalle (Jasmin Mehtälä) hiukkasen suklaata, ehkä kaulahuivin, ja milloin mitäkin sattuu tarvitsemaan... Vaan erään kerran päättävät rosvot ryövätä Sohvi-neidin (Anna Ranta)! Mutta sattuiko virhearvio? Tomera Sohvi-neiti nimittäin pistää rosvot pesulle ja töihin, käskyttää vain eikä yhtään toimi tavalla, jota hänen ryöväämisellään tavoiteltiin. Saisikohan tuon vielä palaamaan kotiin..?

Kolme iloista rosvoa nähdään Vartsikalla Samu Loijaksen hyväntuulisena ohjauksena. Niina Suvitien suunnittelemissa, ihanan värikkäissä ja satumaisissa lavasteissa seikkailevat kardemummalaiset ovat Loikaksen ohjauksessa mainion mukaansatempaava joukko, ja tarina rullaa eteenpäin hyvässä rytmissä. Oli hauska välillä sivusilmällä seurata, miten lapsiyleisöstä kaikui paljon ihmetteleviä ja ihailevia huokauksia koko esityksen ajan. Itsehän lapsena erään version tästä tarinasta nähdessäni halusin lähteä kesken pois (en saanut), koska esitys oli minusta tylsä... Vaan ei ole tylsä tämä, vaan hauska ja tarkoin ottein toteutettu esitys. Kuten lavastus, myös Marjo Haapasalon suloinen puvustus on täynnä värejä, ja visuaalisesti tämä esitys on oikea karkki. Kun kokonaisuuden kruunaa vielä Alisa Oksasen kampaus- ja maskeeraussuunnittelu kaikkine kirkkaine peruukkeineen ja käherrytteine kutreineen, niin Kardemumman kaupungin väki ja miljöö näyttää ihanalta. Erityisesti vanhan Topiaan (Jarkko Kallionpää) kiharat jäivät mieleen. Pia Kaleniuksen nuket, erityisesti kameli, ovat tosi hienoja. Myös aasin takajalat ovat mahtavat! Vartiovuoren lavalle rakentuu sellainen Kardemumma, jonne tekisi mieli muuttaa. Olisipa hauska päästä kurkistamaan Topiaan torniin tai leipurin hyllyille, viettää Kardemumma-juhlaa tai ajella raitiovaunulla...

Thorbjørn Egnerin kirjoittaman näytelmän on suomentanut Aila Meriluoto, samoin Egnerin säveltämien laulujen suomennokset ovat hänen käsialaansa. Minulle jää tästä aina soimaan päähän "leijonalle silavaa, se on niin terveellistä"-pätkä, niin nytkin. Varsin tarttuva moni laulunumero onkin, erityisesti ilahduttivat Kardemummalaulu, Sohvitädin juhlalaulu (myös tämä jää aina soimaan päähän!), Rosvolaulu, Hippokrates, Pollin laulu ja Eläköön. Valtteri Lipasti on toteuttanut ja harjoituttanut musiikin, joka soi sujuvasti ja kuulostaa hyvältä. Eeva-Liisa Louhen koreografiassa on vauhdikasta menoa ja iloista meininkiä, erityisesti Rosvolaulun ja Eläköön-biisin koreoista tykkäsin kovasti. Esiintyjäjoukko on rytmissä sisällä ja varsinkin joukkokoreot ovat mainiota katsottavaa. Niissä myös tiivistyy koko esityksen riemukas ja rento tunnelma. Vaikka tarinassa on vähän jännempiä ja ikävämpiäkin teemoja, kuten rosvousta, tulipalo ja alussa Sohvi-tädin tiukkoja sääntöjä, on tämä kokonaisuudessaan iloinen esitys ja sellaiselle mielelle se myös katsojansa saa.

Rosvoja näyttelevät Markus Niemi, Thomas Dellinger ja Joonatan Perälä ovat mainio kolmikko, heillä on rosvojoukon keskinäiset suhteet hyvin hallussa ja ihan mahtavia hetkiä keskenään. Jokainen rakentaa omasta hahmostaan kokonaisen persoonan, ja kolmikon välistä dynamiikkaa on hauska katsoa niin rosvojoukon kotona kuin ryöväysretkilläkin. Huumori on sekin kolmikolla kohdillaan, ja sellainen vaivaton yhdessäolo, joka tuo Kasperin, Jesperin ja Joonatanin yhteiseloon uskottavaa taustatarinaa. Anna Ranta on Sohvi-neidin roolissa tomera ja päättäväinen, Sohvi ei vastalauseita kuuntele vaan tietää selvästi, miten homma kuin homma saadaan toimimaan. Ranta tekee roolinsa erinomaisella otteella, Sohvi rokkaa. Joonas-Petteri Niemisen poliisimestari Paavali on taipuvaisempi mietiskelemään kuin rosvoja nappailemaan, mutta turha hoppuilu onkin pahasta. Niemisen leppoisassa roolityössä on loputtomasti ystävällisyyttä ja sopivasti vähän huolehtimista. Onhan poliisimestarilla niin kauheasti ajateltavaa! Jasmin Mehtälän notkea leijona on tärkeä osa rosvojoukkoa, ja akrobaattisesti trapetsilla ja katonrajassa liikkuva leijona on Mehtälän roolityössä veikeä otus.

Jarkko Kallionpään vanha Topias on velhofiilistä huokuva viisas vanhus, jonka huoleton olemus ilahduttaa kohtauksesta toiseen. Miia Wakonen parturi Listinä on täynnä energiaa ja ihastuttavan räiskyvä persoona. Aino Honkanen on mainion pirteä leipuri, ja myös Polli-papukaijan roolissa Honkanen esiintyy hyvällä energialla. Onnistuneet roolit tekevät Eedi Roisko Tommina ja Olivia Dellinger Kamomillana ovat Kardemumman lasten roolissa nokkela kaksikko, jotka tuntuvat vähän kaipaavan jännitystä elämään. Sitä löytyy Kardemumma-juhlasta, mutta sitäkin enemmän rosvojen vakoilusta. Ilona Petäjä on kuljettaja Jytkysen roolissa hymyilevä ja kardemummalaisia ilolla kuljettava raitiovaununkuljettaja, ja Hippokrates-hevosena myös mainio. Enia Roisko, Kauko Luttinen, Aaron Kalliola ja Urho Kallionpää täydentävät esiintyjäjoukon, ja tuovat lavalle sujuvasti esitettyjä hahmoja. Osa Kardemumman asukkaista ovat tekstin tasolla ehkä vähän yksiulotteisia, moni kun on nimetty ihan vain ammattinsa mukaan. Tämän Egnerin vuonna 1955 kirjoittamaan romaaniin perustuva musiikkinäytelmä keskittyykin eniten päähenkilöihinsä ja yleiseen tarinankerrontaan, ei niinkään kaikkien hahmojen esittelemiseen. Tämä kompastuskivi kuitenkin ylitetään näppärästi, ja näyttelijät tuovat omiin hahmoihinsa aimo annoksen persoonaa ja sisältöä. Kaikilla on jokin oma juttu, ja olivat he sitten lavalla pienen hetken tai vähän enemmän, jokaisesta jää yksityiskohtia mieleen. Erinomaisesti esitettyjä tyyppejä siis!

Tämä oli oikein hurmaava esitys, hyväntuulinen ja hauska ja hyvällä meiningillä toteutettu! Mainioita hahmoja, reipasta musiikkia ja kivoja kohtauksia, viihdyttävä esitys ja sopii monenikäisille katsojille, joita olikin paikalla ihan vauvasta mummiin ja vaariin. Ihanasti huomioivat esiintyjät pienten ja isompienkin katsojien innostuksen, vilkutus, katse ja hymy ilahduttaa aina katsomossa iästä riippumatta. Neljättä seinää ei rikottu kovin voimakkaasti, mutta selvästi ilmassa väreili yhteys lavan ja katsomon välillä. Tämän teatteriretken perusteella Kardemumman kaupungissa tosiaan kelpaa asustaa, tai vähintäänkin vierailla, siellä on tunnelma kohdillaan!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kesäteatteri!

maanantai 17. kesäkuuta 2024

Ei pahalla (muttei hyvälläkään) @ Riihimäen kesäteatteri


kuvat © Nils Krogell

Näin Ei pahalla-komedian ensi-illassa 14.6.

Karon (Ria Kataja) ja Kaarlon (Mikko Nousiainen) ystävät Pete (Teemu Aromaa) ja Maria (Linda Wiklund) ovat tulossa ensinmainittujen mökille vieraaksi viikonlopun viettoon, ja sitä Karo ja Kaarlo innolla odottavat. Pitkään aikaan ei rakkaita ystäviä ole tavattu, on siis jo aikakin! Vaan ennen ystäväpariskunnan saapumista puhelin soi ja vastaajaviesti paljastaa matkalla eksyneiden Peten ja Marian soittaneen taskupuhelun. Ja sittenhän naamiot riisutaan ja totuus paljastuu, kun taskupuhelusta tietämättömät Pete ja Maria antavat tulla oikein olan takaa mielipiteitä siitä, mitä he Karosta ja Kaarlosta ajattelevat. Kun kauan odotetut vieraat sitten vihdoin mökille saapuvat, on isäntäparilla salaisuus: he ovat kuulleet taskupuhelun, mutta päättäneet olla paljastamatta sitä. Vaan kuinka onnistuu normaalisti käyttäytyminen, kun rehellinen vuodatus pyörii mielessä?

Olipas kiva käydä Riihimäen kesäteatterissa ensimmäistä kertaa! Viime vuonna uudistettu kesäteatterialue on tosi hieno, kyllä kelpaa nauttia esityksistä tällaisessa paikassa. Riihimäen Teatterin lisäksi näyttämöllä vuorottelee Riihimäen Nuorisoteatteri omalla esityksellään, mikä on ihanaa ja tarjoaa samalla mahdollisuuden nähdä samalla lavalla kaksi erilaista esitystä yhden kesän aikana. Tämä Ei pahalla-esitys avasi kesäteatterin kauden, ja kauniin aurinkoisissa tunnelmissa sai ensi-iltayleisö teatteri-iltaa viettää. Olka Horila vastaa Carole Greepin näytelmän ohjauksesta ja suomennoksesta, ja sujuvasti etenee tämä herkullisista lähtökohdista alkava komedia. Farssina tätä markkinoidaan, ja farssiksi tämän myös tunnistaa, vaikka rytmi on muihin näkemiini farsseihin verrattuna aika rauhallinen, eikä ovista juoksennella läheskään niin paljon. Mukava välillä nähdä farssille tuttuja isoja käänteitä ja monenlaisia selityksiä hieman verkkaisemmassa tahdissa, jolloin huumorikin ehtii kasvamaan muuksikin kuin nopealle dialogille tai tilannekomiikalle pohjautuvaksi. Esimerkiksi Peten epätoivoinen selitys siitä, mistä Kaarlon käsikirjoitus oikein kertookaan, on erinomainen, samoin keskustelu siitä, miten "vitsi vitsi" ja "ei pahalla" usein tarkoittavat juuri päinvastaista. Välillä rytmi silti tuntui aavistuksen verkkaiselta, joissain kohtauksissa olisi ollut mahdollisuus reippaammalle tahdille, mutta suurimmalle osalle ehdottomasti paras ratkaisu on juuri tämä joka on tehty, eli otetaan aikaa jotta kohtauksesta saadaan kaikki irti. Horilan ohjauksessa on kesäiseen mökkimaisemaan sijoittuvalle tarinalle sopivaa rentoutta ja huolettomuutta. Kaikki tehdään tarkasti, komedialliset iskut ovat kohdillaan ja huumorin tulkinta sujuvaa, mutta esityksessä on myös pilkettä silmäkulmassa ja sellainen hyväntuulinen fiilis. Ehkäpä tämä syntyy siitä, että tilanteet ja hahmot, vaikka välillä yllättäviä ja uskomattomiakin ovat, vaikuttavat aidoilta, ja ranskalainen farssi on kääntynyt sujuvasti suomalaiseen mökkimaisemaan.

Sami Rauhalan ja Kristiina Vernolan lavastus, Horilan puvustus ja Karita Fallström-Aution tarpeisto ovat isossa roolissa mökkimiljöötä luomassa, ja lavalla on vaikka ja kuinka kaikenlaista isompaa ja pienempää mökkielämän yksityiskohtaa, jotka tunnistaa ja jotka nostavat hymyn huulille. Crocsit, ruutuverhot, hyttyssuikaleet oviaukossa, tikkataulu, erikuosiset kahvikupit, kukkapurkkeja siellä täällä... Just sitä mökkikuvastoa, joka on niin tuttua ja ihanaa! Ja sitten vastakohtana Pete ja Maria, jotka saapuvat hienoine laukkuineen ja juhlavine vaatteineen keskelle kesälomaidylliä. Niko Sahlmanin kampaukset ja maskit ovat osaltaan tekemässä eroa kädet mullassa viihtyvien mökkiläisten ja viimeisen päälle huoliteltujen mökkivieraiden välille. Ensi-illassa riemastuttivat loppupuolella Marian hiukset, jotka alkoivat elää omaa elämäänsä. Kutreille se kunnia, joka niille kuuluu, saivat aikaan naurua niin katsomossa kuin lavalla.

Näyttelijänelikko oli jo ensi-illassa kuin olisi roolejaan esittänyt pidemmän aikaa, sen verran varmaotteista ja vakuuttavaa on jokaisen näytteleminen. Ria Kataja on Karon roolissa hurmaavan päättäväinen ja kekseliäs, ja Kataja ottaa kaiken irti Karon suunnitelmista ja toiminnasta, kun vieraat mökille saapuvat. Sopivasti isoja eleitä ja sellaista ylitsevuotavaa ystävällisyyttä, ja mainioita piikkejä aina välissä, ihastuttavaa! Mikko Nousiainen on yhtä lailla mainio Kaarlona, tämäkin pääsee piikittelemään vieraita ja olemaan oikein vieraanvarainen isäntä, jolla on vieraistaan tietoa, jota nämä eivät osaa arvata. Nousiainen tuo roolityöhönsä leppoisuutta ja myös hätäisyyttä, leppoisuutta kun saa mökkeillä mukavasti, ja hätäisyyttä, kun pitää vieraille esittää ettei tiedä sitä mitä tietää. Mutta kappas vaan, Kaarlohan on melkoinen näyttelijä! Mahtavia hetkiä, kun Kaarlo ahdistaa mielikuvistustaan käyttelevää Peteä aina vain enemmän nurkkaan. Linda Wiklund tekee hienosti Marian roolin, joka rakentuu esityksen kuluessa eri tavalla kuin kuva muista hahmoista rakentuu. Esitystä katsoessa tuntui jo pahalta Marian puolesta, kun hänelle niin naureskeltiin ja hänen tapaansa katsoa maailmaa vähäteltiin ja pidettiin tyhmänä. Mutta vaikka huumoria löytyy Marian hahmosta, ei se ole ilkeää, vaikka välillä piikikästä onkin. Wiklund onnistuu tekemään hahmostaan moniulotteisen, samaan aikaan hän syleilee hupsuutta ja pinnallisuutta, joka rooliin kuuluu, mutta pitää huolen siitä, ettei Mariasta tule ohutta tai tyyppihahmoa. Teemu Aromaan Pete on ihan loistava, jestas mikä tyyppi. Aromaa on roolissaan mainiosti sisällä ja tuo näyttämölle sellaista rehvakasta maailmanomistajan energiaa, joka sopii hahmolle tosi hyvin. Aivan hurmaavat tyypit lavalla, juuri tämä kokoonpano tuo tähän esitykseen vielä ekstra-annoksen hyvää mieltä.

Ei pahalla on mainio kesäinen komedia, joka vie tuttuihin mökkimaisemiin ja asettaa kaksi pariskuntaa mielenkiintoiseen, kutkuttavaan tilanteeseen, josta hauskoja tilanteita syntyy kuin itsestään. Tekstissä on paljon kaikenlaista, josta pidän, sekä yksityiskohtia että isompiakin juonellisia kokonaisuuksia. Esimerkiksi se, miten paljon lämpimämpi ja rakastavampi Karon ja Kaarlon suhde on, ja miten he toisistaan ja toisilleen puhuvat ja miten toistensa seurassa ovat, verrattuna siihen, miten pintakiillotettua ja väkinäistä Marian ja Peten yhteiselo on, on mainiosti tarinassa mukana. Sekä komedian tasolla, että vakavammansävyisenä juonikuviona, ja pidin kovasti siitä, miten tämä näyttämöllä esitetään. Erinomaisesti kesäiselle mökille istuva teksti rullaa vaivattomasti eteenpäin ja tarjoilee tasaiseen tahtiin näppärää komiikkaa, josta näyttelijät ottavat hienosti kopin. Hetkisen meni, että totuin rauhallisempaan tahtiin etenevän farssin rytmiin, mutta nopsasti tämä vei mukanaan ja pian olinkin tosi kiinnostunut ja viihdyttynyt siitä, miten Karo & Kaarlo ja Maria & Pete ratkaisevat eteensä tulevia tilanteita. Hyvin hauskasti, käy ilmi. Moni juttu nauratti ja välillä kovastikin, tässä on paljon huumoria, joka pääsee näyttelijöiden käsissä täysin oikeuksiinsa. Lavalla nähtävä nelikko pelaakin yhteen taitavasti, meininki on hyväntuulinen ja tekeminen timanttista. Ei pahalla, mutta olihan kiva teatterireissu tämän pariin.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen kesäteatteri!

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen @ Miinan monttu


kuvat © Mari Luokkakallio

Näin Kekkosen 12.6.

Urho Kaleva Kekkonen (Jyrki Ylätalo) saa kuin saakin jännittävän hiihtokilpailun seurauksena suurmiehen nimen, ja tie suomalaisen politiikan huipulle on avattu. Äiti Emilian (Helena Hajanti) ja isä Juhon (Ari-Pekka Louhelainen) kalju pienokainen juttelee aamun lehdistä, ja syntyykin silmälasit päässä. Pian tie vie opiskelemaan ja siitä mukaan politiikkaan. Yhdessä Kaarlo Hillilän (Aleksi Mertanen) kanssa pohditaan miten uralla etenisi parhaiten, ja konekirjoittajan salkkua kantavan Sylvin (Oona Otsamo) kanssa perustetaan perhe. Ensimmäisellä kerralla ei presidentin paikka aukene, ja sekös Urhoa harmittaa, mutta pian kääntyy onni senkin suhteen. Kekkosen nimeä luetaan kerta toisensa jälkeen, ja Suomella on uusi presidentti. Valtiovierailut, tapaamiset toinen toistaan vaikutusvaltaisempien henkilöiden kanssa ja suuri kansansuosio kuljettavat Kekkosta legendan maineeseen, mutta Kuningas A. (Lissa Joensuu) häilyy jatkuvasti ympärillä eikä edes Kekkonen säästy menetyksiltä. Suurmiehen maine on kuolematon, mutta suurinkaan meistä ei elä ikuisesti.

Tuomas Parkkisen kirjoittama mainio kuningaskomedia Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen oli minulle tuttu parin vuoden takaa Koskenniskan kesäteatterin versiona, silloin pidin näytelmästä kovasti ja oli hauska nähdä se nyt uudelleen. 30-vuotisjuhlaa viettävään Miinan monttuun esityksen on ohjannut Sanna Saarela, jolle tämä on kuudeskymmenes pitkä ohjaus. Tuplaonnittelut! Primus Motorin (Kari Tuominen) kerronnan rytmittämäksi rakentuva näytelmä rullaa eteenpäin erinomaisessa tahdissa, ja Saarelan ohjauksessa on paljon onnistuneita ratkaisuja. Kohtaukset tehdään tarkasti ja niiden tyyli on sujuva ja hienosti monitasoinen, esityksen aikana mennään komediasta draamaan ja riemusta suruun välillä hämmästyttävän helposti. Lopussa ihmettelin, että miten voikin olla näin koskettava hetki lavalle loihdittu, yllätti kuinka syvälle viimeinen näyttämökuva iski. Kekkosnäytelmä on siitä hieno komedia, että se käy läpi monia tunteita ja löytää huumorin lisäksi myös vakavia aiheita, joita käsitellä niin komedian kautta kuin välillä myös ilman naurua. Tämän katsominen osui hyvään saumaan, sillä kuuntelin juuri äänikirjana Janne Kuusen poliittisen satiitin 400 kekkosta. Vaikka kirjailijan mukaan yhtymäkohdat Kekkosen ja kirjan presidentti K:n välillä ovat satunnaisia, on 1970-luvun politiikkaa ruotiva romaani kuitenkin mainio teos, jota mielessään peilata tähän Parkkisen näytelmään. Kun vielä syksyllä on luvassa Musiikkiteatteri Kapsäkin uusi karnevalistinen musiikkinäytelmä UKK, on meikäläisellä käynnissä kunnon Kekkos-vuosi.

Marko Karvosen suunnittelema lavastus on toimiva ja tarjoaa sujuvasti tapahtumapaikkoja Lepikon torpasta Havaijille ja eduskunnan istuntosalista hiihtoladuille. Sopivasti poliittista kuvastoa ja näppärästi eri tilanteisiin taipuvia lavastusratkaisuja. Charlotta Torttilan, Anuliisa Salovaaran, Oona Otsamon ja Hanna Pulkkisen puvustus sopii ajankuvaan ja kulkee mainiosti vuosikymmenten aikana kohti kunkin ajan muotia. Hahmoille sopivia vaatevalintoja ja erilaisia ammattivaatteita, kuten univormuja ja niihin sopivia asusteita, näkyy lavalla paljon, ja aika nopsia vaatevaihtoja myös muutamaan otteeseen. Kaisa Pullinen on toiminut tanssien opettajana, ja muutaman kerran näyttämöllä tanssahdellaankin mainiosti ryhmäkoreografioiden muodossa. Myös musiikkivalinnat ovat onnistuneita, ja erityisesti Lissa Joensuu esittää soolonsa kauniisti musiikkityylistä riippumatta.

Jyrki Ylätalo ottaa Kekkosen suuret saappaat haltuunsa sujuvin ottein, ja tavoittaa hienosti monikerroksisen roolinsa useat sävyt. Välillä nopeissa repliikeissä tulee vähän kiire, mutta se ei kokonaisuudessa haittaa. Kekkonen on legenda, mutta Ylätalon käsissä ihminen, jonka tarinassa ei ole pelkkää hohtoa, vaan onnistumisten, menestyksen ja presidenttiyden takana surua, menetyksiä, paljon työtä ja inhimillistä oman paikan etsimistä. Ylätalo myös kasvattaa Kekkosensa näppärin ottein vauvasta vaariin, lukee komediaa mainiosti ja osaa hypätä politiikan huipulla terävänä toimivasta presidentistä terveytensä kanssa kamppailevan miehen hauraaseen hämmennykseen taitavasti. Kari Tuominen kertoja Primus Motorin osassa pitää esityksen rytmissä ja ryhdissä, ja on sanoissaan selkeä ja lavaläsnäolossaan jatkuvasti tilanteen tasalla. Tuomisella on huumori hyppysissään hyvin, hän osaa hauskuuttaa yleisöä luontevasti, eikä kertojaroolista tule luennoivaa, vaan elävä ja hengittävä osa tarinaa. Hyvä on myös majuri Levon rooli. Aleksi Mertanen tekee useamman roolin, ja mainiosti tekeekin. Kaarlo Hillilän roolissa Mertanen tekee koko esityksen hahmoista suosikkiroolisuoritukseni, Pörrö-parka (alkoi jo epäilyttämään, että olikos se nyt Pörrö se lempinimi, mutta näin ainakin luulin kuulleeni) on niin sydän murtuneena kun Känä hänet hylkää... Ja se Kekkosen kaljun läpsyttely on ihan mahtava yksityiskohta! Myös karismaattisin poliitikko Väyry– siis John F. Kennedy ja Kekkosen kaveri Paavo Väyrynen ovat tosi onnistuneita rooleja, Mertasella on ilmeet ja eleet hallussa roolissa kuin roolissa.

Helena Hajanti urakoi ison kasan rooleja, näistä erityisesti Emilia, Alli Paasikivi ja Elisabeth II jäivät mieleen. Hajantilla on loistava energia lavalla, ja hän ottaa kohtaukset haltuun vaivattomasti. Oona Otsamolla on Sylvi Kekkosen lisäksi myös muita rooleja, mutta Sylvi näistä isoin ja eniten jää mieleen. Otsamo tekee hienon roolityön aina kommunistiksi epäillystä tytöstä diplomaattiseen miestään tukevaan, mutta tiukasti omaa työtään puolustavaan naiseen. Otsamo tuo Sylviinsä lämpöä ja viisautta, nokkeluutta, joka tekee hänestä kiinnostavan hahmon. Lissa Joensuulla on niin ikään usea rooli, näistä Kuningas A. on se, joka vetää reippaalta komedialta maton alta ja muistuttaa, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Joensuu laulaa hienosti, ja häneltä sujuu niin räppi kuin Finlandia-hymni. Ari-Pekka Louhelainen, Eero Elo ja Veli Peurala saavat kaikki esitettäväkseen monen monta roolia, ja sujuvaa on heidän työnsä. Louhelainen jäi mieleen erityisesti Juho Kekkosen, Hitlerin ja Nikita Hrustsevin rooleista, hänellä on mainio komedian taju ja tapa olla lavalla. Elon rooleista erityisesti maisteri Palomaa ja Veikko Vennamo ovat mainioita, ja hänen roolityössään on mukaansatempaava meininki. Peurala on mahtava Juho Kusti Paasikivi, huikea roolisuoritus! Samoin Paavo Nurmi on mainio. Eikä pidä unohtaa shown tähteä Hilpuria, joka tassuttelee lavalle arvokkaasti kuninkaallisen corgin Hollyn roolissa. Koko esiintyjäporukka pelaa yhteen tarkasti, iskut ovat kohdillaan ja tekemisessä varmuutta ja innokasta otetta.

Miinan montun Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen on onnistuneesti toteutettu versio mainiosta näytelmästä, ja katsomossa viihtyy niin, että aika kuluu ihan huomaamatta. Varmaotteiset näyttelijäsuoritukset, sujuva ohjaus ja hienosti yhteen puhaltava työryhmä tarjoavat viihdyttävän ja taitavasti toteutetun esityksen. Myös hyvin innokas yleisö toi teatteri-iltaan hyvää fiilistä, ja neljännen seinän rikkominen toimii tämän esityksen kohdalla tosi hyvin. Kekkosen elämäntarinassa riittää monenlaista käännettä ja kerrottavaa, eivätkä kaikki tietenkään mahdu yhteen näytelmään, mutta vaikka Kekkonen ei olisi kovin tuttu hahmo, kuten hän ei minulle ole, esityksestä saa paljon irti, ja siinä sivussa oppii asioita historiasta ja UKK:sta. Politiikan ja Kekkosen ystäville tällä on varmasti vielä enemmän annettavaa, ja myös 60-, 70- ja 80-lukujen nostalgiaa on tarjolla. Edustamani nuorempi polvi taas katsoo tarinaa eri näkökulmasta, ja tosi mielellääni ainakin minä myös katsoin. Erinomaisen esityksen kautta avautuu paitsi kurkistus Suomen politiikan henkilöihin ja heidän elämiinsä, myös tarina ihmisistä, heidän toiveistaan, tavoitteistaan ja kokemuksistaan. Ja näin sujuvasti esitettynä sellaista on aina ilo katsoa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Miinan Monttu!

maanantai 10. kesäkuuta 2024

Tuplakupla @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 

kuvat © Tuomas Scholz

Näin Tuplakuplan ensi-illassa 6.6.

Hantta (Ilona Pukkila) on avioliittoa kokeillut ja siitä eronnut, eikä nyt kiinnosta sanoa tahdon enää kenellekään. Parisuhteesta ei silti ole pulaa, vaan sitä riittää oikein kaksin kappalein. On Ressu (Mikko Virtanen) ja on Olli (Eero Ojala), molemmat ukkomiehiä – ja molemmat Hantan miesystäviä. Miehet eivät tiedä toisistaan, vaan vierailevat Hantan luona vuorotellen, ja maksavat molemmat talouskassaan vähän rahaa. Järjestely toimii täydellisesti, kunnes, kuten arvata saattaa, ei sitten enää toimikaan. On lahna, nyrjähtänyt jalka, rikkinäiset kodinkoneet, yllätysvierailulle tuleva vanha ystävä Anne (Minna Kivelä) ja kaksi miestä, joiden ei pitänyt olla samassa asunnossa samaan aikaan. Kuinkas tässä sitten käykään?

Lainaan alkuun viimevuotista KUTin kesäteatteriesityspostaustani, joka alkoi pohdinnallani siitä, "mitä on farssi? Ovia, väärinkäsityksiä, sekavia suunnitelmia ja vielä sekavampia selityksiä, ihmisiä joita kaikki eivät ole tavanneet, sekaisin meneviä henkilöllisyyksiä, vauhtia, vaarallisia tilanteita, yleistä sählinkiä ja loppu, jossa sitten kuitenkin kaikki menee joten kuten parhain päin." Tätä tarjosi Krapilla viime vuonna Täydelliset häät, tänä kesänä John Chapmanin ja Dave Freemanin kirjoittama Tuplakupla. Jukka Keinosen ohjaama ja Ilkka Korhosen suomennoksen pohjalta sovittama vauhdikas farssi sisältää juuri sitä epätoivoiseksi yltyvää sähläystä ja selittelyä, joista laji tunnetaan. Tahti on varsinkin toisella puoliskolla melkoisen reipas. Alunperin kahdeksankymmentäluvun alussa kantaesitetty näytelmä on Keinosen sovittamana tuotu nykyaikaan ja Suomeen, ja ratkaisu toimii. Keinosen ohjauksessa langat pysyvät käsissä näppärästi ja iskut ovat kohdillaan. Kun kaikki hahmot on saatu lavalle ja kierrokset nousevat, viimeisissä kohtauksissa on vähän turhan kiire eikä kaikista käänteistä ihan ehdi saada kiinni. Myös ensi-illan vauhdikkuudella saattoi tähän olla osansa, reipasta menoa lavalla ja mainio meininki. Tyylikkään lavastuksen on suunnitellut Ia Ensterä, ja hahmoille erinomaisesti sopivasta pukusuunnittelusta vastaa Sinikka Zannoni.

Viime kesänä Krapilla oli ensi-illassa raikkaat yhdeksän astetta lämmintä, nyt kuusitoista ja kesäisempi fiilis muutenkin, aurinkokin välillä pilkahteli. Säästä riippumatta Krapilla on tuttuun tapaan tarjolla komediaa kesän iloksi, ja viime kesän tapaan jälleen farssin muodossa. Kahdeksankymmentäluvulta kotoisin olevaa Tuplakuplaa on esitetty Suomessa ammattiteattereissa parisen kertaa ennen tätä KUTin versiota, silloin nimellä Muna ulos, kala sisään (luulisin, ainakin kirjoittajat ja suomentaja (ja nimen teemat) täsmäävät, joten uskon, että kyse on samasta esityksestä, vaikka en päässytkään lukemaan lisätietoja), ja harrastajateatterissa nimellä Tuplakupla tasaiseen tahtiin, tänäkin kesänä Krapin lisäksi ainakin Alavieskassa Linnakalliossa. Vankka asema siis saavutettu suomalaisen (kesä)teatterikansan sydämessä, kuten on monen muunkin vanhemman farssin kohdalla. Alkuperäisen suomennoksen nimesstä vihjailtuja munavitsejä Tuplakuplassa kyllä riittää, mutta onneksi myös vähän jalostuneempaakin huumoria, joka on enemmän omaan makuuni. Sitä kyllä mietin, että onko farsseissa lähes aina pakko repiä huumoria siitä, että kaksi mieshahmoa asetetaan tilanteeseen tai asetelmaan, josta väännetään kaksimielistä vitsiä, se kun lähes aina tuntuu aika väsyneeltä ja helpolta tavalta hakea naurua. En ole iso farssifani, mutta hyvin tehdyt ja älykkäät sellaiset kyllä viihdyttävät. Kovin terävää tekstiä Tuplakupla ei tarjoile, mutta erinomaisen hyvin tehty on tämä KUTin produktio, ja ammattimaisen työryhmän otteilla tilanteet seuraavat toisiaan napakasti ja taidokkaasti. Vaikka huumorista iski vain osa, viihdyin katsomossa ja se huumori, joka iski, saikin sitten nauramaan kunnolla. Siksi Tuplakupla jätti vähän hämmentyneen fiiliksen: toisaalta siinä oli paljon sellaista, josta pidin ja joka oli mielestäni nokkelaa, mutta toisaalta esityksessä oli myös sellaista, joka ärsytti. Lajityyppinsä edustajana Tuplakupla on tyylipuhdas, ja Krapin kesäteatterissa se myös toteutetaan farssia lajina kunnioittavalla tavalla.

Rooleissa nähdään varmaotteisia komediataitureita, joilta taipuu niin fyysinen kuin repliikkien kautta ladeltu huumori. Ilona Pukkila on Hanttana itsenäinen ja huoleton nainen, jonka pyörittämä kuvio toimii erinomaisesti. Kunnes ei sitten enää toimi. Pukkilan roolityössä näkyy hienosti kierrosten nousu ja se, miten valheita ja selityksiä kerääntyy koko ajan lisää. Hantassa on sellaista itsevarmuutta ja omanarvontuntoa, joka tekee hänestä mainion hahmon, ja jonka Pukkila roolityössään hyvin tavoittaa. Mikko Virtanen on mainio Ressun roolissa, erityisesti pidin hänen tekemisestään sen jälkeen, kun Ressu jalkansa telottuaan joutuu vuodelepoon. Vaivatonta komedian lukua ja onnistuneesti myös eri tasoja roolissa. Eero Ojala on Ollin roolissa aivan hurmaava, hän tekee roolinsa rennolla otteella ja hyväntuulisesti. Komiikka on Ojalalle sujuva kieli, ja hän osaa lukea huumoria tosi hyvin.

Minna Kivelä Hantan ystävän Annen roolissa on toisaalta järjen ääni, mutta toisaalta valmis keksimään mitä mielikuvituksellisempia selityksiä tilanteen pelastamiseksi. Kivelä tietää, miten komedia toimii, ja ottaa esityksen huumorista taitavasti kaiken irti. Pidin siitä, miten hän tuo esiin Annen persoonaa ja tapaa toimia. Kalle Tahkolahti eläytyy sujuvasti niin rakkauden kuin viinaksien aiheuttaman humaltumisen tunnelmaan Annen puolison Tapsan roolissa, ja tekee sopivasti isosti esittäen tai vähän hillitymmin kohtauksen vaatimalla tavalla. Ulla Virtanen Ressun puolison Martan roolissa tekee onnistuneen roolin, tomera Martta päätyy miestään etsiessään melkoisten selitysten keskelle ja saa pohtia, mistä oikein onkaan kysymys. Anu Uhlenius esittää Minniä, Ollin puolisoa, ja tekee roolinsa reippaalla otteella. Kuten Martta, tomera on Minnikin, joka myös saapuu Hantan luo miestään haeskelemaan. Näyttelijäjoukko pelaa tosi hyvin yhteen ja pysyy shown vauhdissa onnistuneesti mukana. Välillä lipsahti tekeminen turhan kiireiseksi, mutta pistetään ensi-iltainnostuksen piikkiin. Lavalla on hyväntuulinen meininki, joka heijastuu myös katsomoon ja pistää hymyilyttämään.

Tuplakupla on viihdyttävä ja vauhdikas farssi, joka onnistui paikoitellen ilahduttamaan jopa meikäläistä, joka en farsseista suuresti perusta. Mikään hitti tämä ei minulle ollut, mutta päätellen katsomossa kaikuneista naurunpurskahduksista ja siitä, että välillä yleisön riemulta ei meinannut kuulla repliikkejä, esityksen huumori ja rytmi iski moneen katsojaan. Omassa lajissaan Tuplakupla on aika perusfarssi, toki tässä päähenkilö, joka pyörittää valheiden karusellia, on nainen kun yleensä pääroolissa on mieshahmo, mutta muuten juonikuviot ovat tuttuja ja tapahtumien kulku melko ennalta-arvattava. Yllätyksiä kuitenkin mahtuu mukaan myös, ja ne olivatkin esityksen parhaita hetkiä. Samoin pidin tilannekomiikasta, joka on silloin tällöin tosi timanttista. Huumoripitoisen ja hauskan kesän Krapin kesäteatteri jälleen tarjoaa, eli jos haluaa nauraa, eiköhän Tuplakuplasta löydy jokaiselle jokin sopiva huumorinkukka kesäiltaa ilahduttamaan. Ainakin minut tämä jätti hyvälle mielelle.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

lauantai 8. kesäkuuta 2024

Onnen maa @ Järvenpään teatteri

kuvat © Tarinastudio Ky / Satu Hart

Näin Onnen maan ensi-illassa 5.6.

Tenho (Pekko Halonen) palaa Helsingistä lapsuudenkotiinsa maaseudulle, jossa isoveli Aarne (Markus Peltola) jo pyörittää kotitilaa. Isä Antti (Tapio Eronen) on huonossa kunnossa, ja tilalla sukupolvenvaihdos tapahtumassa virallisestikin ihan lähiaikoina. Aarnen vaimo Terttu (Jenni Tapaila) ja poika Tapi (Severi Joukainen) sekä Aarnen ja Tenhon äiti Tiina (Leila Väänänen) asuttavat tilaa ja pyörittävät arkea tutulla kaavalla. Kun Tenho yllättäen tupsahtaa keskelle rutiineja, menee elämä vähän sekaisin, eikä vähiten siksi, että Tenhoa kiinnostaa lähinnä naisten nauratus ja tango. Isoveljen auttaminen tilan töissä ei sen sijaan houkuta, ja kun pitäisi ottaa hanko käteen ja ruveta hommiin, ei siitä oikein tule mitään. Tenhohan ei Aarnen komentoja tottele, eikä Aarne Tenhon tangopuheita kuuntele. Sen sijaan Tenhoa innostaisi esitellä komeita kenkiä ja pyöräytellä neitoja parketilla, ainakin meijerilaborantti Virvaa (Susanna Määttä)... Vaan kuka pyörittää ja ketä, ja kuinka sopeutuu kaupunkilaistunut maalaispoika taas maaseudun elämään? Löytyykö tangossa kaipailtu onnen maa, vai onko laulu totuutta ihmeellisempää?

Onnen maan on Järvenpäähän ohjannut ja sovittanut Reetta Ristimäki. Alkuperäinen käsikirjoitus on Markku Pölösen käsialaa, ja Pölösen käsialaa on myös vuonna 1993 ensi-iltansa saaneen Onnen maa-elokuvan ohjaus. Nyt tanssilavoilla ja maatilalla pyörähdellään Järvenpään kesäteatterissa, ja sujuvasti pyörähdelläänkin. Viihdyin Onnen maassa tosi hyvin, ja pidin esityksen tunnelmasta kovasti. Ristimäen sovitus on onnistunut, vaikka kohtausten keskinäisiä suhteita jäin välillä miettimään. En toisaalta ole nähnyt alkuperäistä elokuvaa, joten en osaa kunnolla arvioida, mitkä tavat tehdä kohtauksia ovat alkuperäisen käsikirjoituksen peruja ja mitkä sovituksen kautta tehtyjä ratkaisuja. Joissain kohtauksissa on paljon fokusta, vaikka niissä tapahtuu juonen kannalta vähemmän tärkeitä asioita, ja joissain kohtauksissa, joissa on isompi käänne, mennään tärkeän juonellisen merkityksen ohi vähän vauhdilla. Eniten tämä näkyy lopussa, jossa isojen käänteiden jälkeen vedetään langat yhteen nopeasti ja turhia selittämättä, jolloin pitkin matkaa hienosti kerätty draamallinen jännite vähän lässähtää. Mutta vaikka kiinnitin huomiota kohtausten painotuksiin, nautin kokonaisuudesta täysin siemauksin ja erityisesti ensimmäisellä puoliskolla Onnen maa vei täysin mukanaan. Ristimäen ohjauksessa koko esiintyjäjoukko pääsee loistamaan, ja sekä joukkokohtauksissa että muutaman henkilön kohtauksissa tekeminen on tarkkaa. Ristimäen henkilöohjaus on erityisen hienoa, ai että pidin niistä kohtauksista, joissa ovat vanha isäntä Antti ja joko Tenho tai Aarne tai molemmat. Upeasti esitettyjä hetkiä! Samoin ne hetket, joissa Tenho mieluummin hengailee syrjässä kylän leuhkien ja suutaan soittavien jätkien seurassa kuin muun perheensä tai kyläläisten kanssa, ovat mainiosti latautuneita. Jo ensi-illassa esitys eteni vaivattomasti ja hyvällä vireellä pieniä haparointeja lukuunottamatta, ja varmaa tarinankerrontaa oli ilo katsoa.

Musiikkia on paljon, ja se soi Jussi Hongiston johtaman kolmihenkisen orkesterin käsissä erinomaisesti. Myös kaikki näyttelijät laulavat todella hyvin, ja heitä olisi kuunnellut kyllä vielä lisääkin. Hienoja laulusuorituksia kuullaan niin sooloissa, duetoissa kuin yhteislauluissa. Musiikki ei varsinaisesti kerro tarinaa tai vie juonta eteenpäin paria poikkeusta lukuunottamatta, mutta ottaa paikkansa lavalla vaivatta. Ehkä hieman musiikkikohtauksilla on vaikutusta juonen etenemiseen, mutta kappaleet on sovitettu onnistuneesti joko kohtausten väliin tai osaksi tapahtumia, eivätkä ne katkaise esityksen flowta. Paljon on tangoa ja tanssimusiikkia kuten tarinan maailmaan sopii, ja muutama muuntyylinen kappale myös. Erityisesti virret 361a ja 555 soivat komeasti, samoin muun muassa Vaaralliset huuletTunnista toiseen/Rock Around the Clock ja Onnen maaVirpi Maisalan koreografioissa on vauhtia ja iloa, sekä sujuvaa lavatanssipyörähtelyä että luontevaa liikekieltä muutenkin. Maisala ja ohjaaja Ristimäki käyttävät kesäteatterin lavaa onnistuneesti hyväksi laajalla alalla, ja ulottavat toiminnan välillä myös katsomoon. Sinikka Zannonin pukusuunnittelussa ollaan ajankuvaan sopivasti 1960-luvun tunnelmissa, ja lavalla näkyy niin arkista maalaisasustoa kuin komeita pukuja ja kauniisti koreografioiden tahtiin heilahtelevia helmoja.

Tarinan keskiössä ovat veljekset Tenho ja Aarne, joita Pekko Halonen ja Markus Peltola varmoin ottein näyttelevät. Halonen tuo Tenhoonsa sopivalla otteella niin huolettomuutta kuin epävarmuutta, ja näyttelee hienosti sen pienen ulkopuolisuuden sävyn, joka Tenhossa on. Kaupungista lapsuudenkotiinsa maalle palaavalla miehellä on isot puheet ja itsevarma meininki, mutta totuus on vähän toinen. Halonen tavoittaa varsin onnistuneesti Tenhon hahmon monitasoisuuden, ja tuo lavalla näkyviin tämän pyrkimyksen pitää yllä luomaansa kuvaa itsestään, sekä sen, miten Tenho hakee paikkaansa perheensä parissa. Markus Peltolan Aarne on järjen ääni ja vähän tosikko. Aarnen hahmo peilautuu sujuvasti Tenhoon, ja Peltola näyttelee hyvin sen, miten Tenhon paluu asettaa Aarnen vielä vahvemmin omaan asemaansa tilan nuorena isäntänä. Tenhon ja Aarnen välinen suhde ja asetelma on minulle yksi tarinan kiinnostavimmista kuvioista, ja Peltolan ja Halosen tapa tuoda veljesten välit lavalla esiin on tosi toimiva. Heidän roolitöissään on paitsi pitkästä aikaa tapaavien veljesten hienoista epäluuloisuutta toisiaan kohtaan, myös taitavasti roolin rakennukseen ripoteltuja yksityiskohtia, jotka kertovat hahmoista myös sellaista, mitä käsikirjoituksesta ei löydy. Veljesten isää Anttia näyttelevä Tapio Eronen tekee koskettavan roolin vanhana isäntänä, jonka muisti tai terveys eivät ole entisellään, mutta joka on silti vahvasti läsnä perheensä arjessa. Kohtaus, jossa Antti kertoo pojilleen, joita ei siinä hetkessä muista, kuinka hänellä on kaksi poikaa, on ehdottomasti suosikkini koko näytelmässä. Tosi kaunis, haikea kohtaus.

Leila Väänäsellä on hieno ote rooliinsa Tiinana, Aarnen ja Tenhon äitinä, hän tuo roolityöhönsä sekä lämmintä huumoria että herkkyyttä. Jenni Tapaila nuorena emäntänä Terttuna on valovoimainen ja esiintyy iloisella, lempeällä energialla. Aarnen ja Tertun poikaa Tapia näyttelevällä Severi Joukaisella on roolissaan pilkettä silmäkulmassa ja mainio meininki, Tapin kaveria Kaisaa näyttelevä Emma Määttä tuo rooliinsa sananvalmiutta ja terävyyttä. Susanna Määttä meijerilaborantti Virvana ja Sari Sarlin Tenhon lapsuudenystävä Laurana tekevät onnistuneet roolit, joissa on asennetta. Markku Hynninen vakuuttaa sekä arvokkaana pastori Jalkasena että aurinkolasit päässä kansaa tanssittavana tangokuninkaana, ja Anja Veck yhtä lailla astuu vakuuttavasti orkesterin eteen tangokuningattaren roolissa. Lassi Videnius Lavosena ja Timo Hietala Hiippona ovat mainion suurisuinen ja ärsyttävä kaksikko, jotka viihtyvät viinaksien ja tikanheiton parissa. Kulmakunnan jutuista ja juoruista pysyvät ajan tasalla keskusneidit, joita näyttelevät juuri sopivan tiedonhaluisella otteella Noora Kärki, Nina Salminen ja Pirjo Eskolin. Omaa osaansa juttujen levittämisessä hoitavat tiedontasaajat, joiden rooleihin Essi Suomela, Niina Meriläinen ja Aino Kivikkola sujuvasti sujahtavat. Tämä kolmikko myös valloittaa laulullaan useaan otteeseen. Antti Ruotoistenmäki työmies Tikkisen roolissa jää mieleen erityisesti tanssilavapyörähdyksistä. Koko esiintyjäjoukko tekee roolinsa taidolla ja pelaa hienosti yhteen toistensa kanssa. Yksi esityksen ehdoton vahvuus ovat sen esiintyjät, he tavoittavat niin huumorin, draamalliset suhteet hahmojen ja tilanteiden välillä kuin musiikin monet sävyt.

Onnen maa on ihana esitys, ja sen esiintyjät todella taitavia ja lämmöllä läsnä lavalla. Musiikintäyteinen näytelmä rullaa eteenpäin sujuvasti, ja esityksessä on paljon hienoja kohtauksia. Näppärästi kuusikymmentälukulaisen tunnelman tavoittava esitys tarjoaa itseäni vanhemmille katsojille nostalgiaa ja lapsuus- ja nuoruusmuistoja, ja meille vähän nuoremmille kurkistuksen entisajan maailmanmenoon. Vaikka monet vanhan ajan jutut, kuten heinänteko seipäille tai sentraalisantrat, olivatkin minulle etukäteen tuttuja, se yllätti, että muovi oli vielä aika uusi keksintö. Sopii siis myös oppitunniksi historiaan tämä teatterikipale! Minulla onkin jo kalenterissa tiedossa toinen reissu Onnen maahan vähän myöhemmin kesällä, ja ajattelin esitystä katsoessani jo ensimmäisen vartin aikana, että onpas ihanaa nähdä tämä vielä uudelleen. Onnen maassa on paljon sellaista, mistä pidän, esimerkiksi perhe- ja veljesdynamiikkaa, tuhlaajapoika-kuvio, maaseudun rauhaa ja vilskettä, musiikkia ja paljon mainioita yksityiskohtia hahmoissa ja heidän välisissään suhteissa. Ja taitavat esiintyjät! Odotankin siis jo innolla seuraavaa kertaa tämän esityksen katsomossa, niin sitä, että näen tarinan uudelleen, kuin sitä, että näen, miten esitys on näytöskauden edetessä kasvanut, juurtunut ja saanut varmuutta.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!

torstai 30. toukokuuta 2024

Kesän 2024 kymmenen teatteritärppiä

Helteistä on ja kesäkuu aivan nurkan takana, on siis perinteisten kesäteatteritärppien aika! Tänä vuonna kesä onkin meikäläiselle teatterivuoden odotetuinta aikaa, kun kaksi huikeaa Lontoossa näkemääni musikaalia saa Suomen kantaesityksensä. Myös paljon muuta kivaa on kesällä tarjolla ihan ympäri Suomen, ja kesäteatteri on tunnetusti parasta leppeän kesäillan, sateisen sään tai helteisen päivän hommaa. Hyttyssuihkeet ja istuinalustat siis kainaloon ja kohti kulttuurielämyksiä! Tässä tulevat Teatterinnan kesän 2024 tärpit:

Tärppi #1: Bonnie & Clyde – Samppalinnan kesäteatteri

kuva © Otto-Ville Väätäinen

That's what you call a dream, nimittäin yhdistelmä Samppis ja Bonnie & Clyde. Tein tämän postauksen odottelemaan julkaisua samana päivänä, kun Samppalinnan kesäteatteri julkaisi Instagramissa reelsin, jossa vihjaillaan kesän 2024 tulevasta musikaalista, eli 12.12.2023. Laitoin Bonnien & Clyden myös heti tärpiksi numero yksi, koska epäilin, ettei mikään muu kesäksi 2024 julkistettava tuotanto voi siltä ykköspaikkaa viedä. Halusin heti kirjoittaa ylös ensifiilikseni, koska tämä teatteriuutinen todellakin aiheutti iloista hihkumista ja epäselviä innostuneita selityksiä siitä, miten "oikeesti Bonnie & Clyde tulee Samppikseen!!". Aivan ensin en edes tajunnut, että mainosvideossa oli ääni, enkä uskaltanut olla arvauksestani varma, mutta kun älysin pistää puhelimeen äänet päälle niin johan alkoi hymyilyttämään. Tunnistan Raise a Little Hell-biisin nimittäin ihan mistä tahansa. Niinpä saatoin iloita heti, ja totta vie iloitsinkin. Aloin arvailemaan, ketä nähtäisiin rooleissa, miten musikaali asettuu turkulaisiin maisemiin, miten upeasti pyörivä katsomo tähän sopiikaan, miten ihanaa on päästä kuulemaan biisit suomeksi ja näkemään tämä musikaali uudelleen. Näin Bonnien & Clyden Lontoossa keväällä 2023, ja olen siitä saakka ollut täysin musikaalin pauloissa. Osaan sen kappaleet ulkoa, ja pidän musikaalista kokonaisuutena todella paljon. En ole hetkeen ollut mistään ohjelmistojulkistuksesta näin innoissani, ja lähipiiri lienee jo kyllästynyt malttamattomaan odotukseeni. Onneksi ei kestä enää kauaa, että Barrow'n jengi ottaa Samppalinnan haltuun! Suomessa Clyden rooliin astuu Karlo Haapiainen, Bonnieksi Marketta Tikkanen, Buckin osaan Jonas Saari ja Blanchen rooliin Maria Lund. Ensi-ilta on 19.6.

Tärppi #2: Heathers – Teatteriyhdistys Kulissi

Hey Yo, Westerberg, lukio kutsuu! Lontoossa näkemäni ja siellä niihin ihastumani musikaalit eivät suinkaan tänä kesänä jää Bonnieen & Clydeen, vaan sille ilmaantuikin yllättäen kilpailija tärppilistan ykköstilalle. Ainoastaan Raise a Little Hell ja vakavampi vire taisi vahvistaa B&C:lle tämän tavoitellun paikan, sillä Heathers on toinen sellainen musikaali, jota olen Suomeen odottanut kuin kuuta nousevaa. Ja nyt Veronica ja kumppanit ovat vihdoin pian täällä! Teatteriyhdistys Kulissi Jyväskylässä hurmasi minut muutama vuosi sitten Urinetown-musikaalillaan, ja nyt lienee luvassa loistavaa tykitystä, kun teatteri hyppää lukiomaailmaan. Ihan parasta, että nuoriso-/lukiomusikaalit alkavat runsaammin rantautumaan tänne meillekin, kun Heathersin lisäksi The Prom sai keväällä Suomen kantaesityksensä, ja Dear Evan Hansen pyöri HKT:llä. Näistä Suomessa nähdyistä/nähtävistä teinimusikaaleista Heathers on ehdottomasti suosikkini, ja odotan Kulissin version näkemistä tosi innolla. Teinimusikaalikomedia ja raskaat aiheet ei ole helppo yhdistelmä, mutta Heathers onnistuu olemaan sekä hirvittävän hauska että viiltävän tarkka, ja siinä on sellaista energiaa, jota ihan kaikista musikaaleista ei sitten löydykään. Lontoossa kiljunta, huuto, hurraus ja kannustus on katsomossa ollut molemmilla Heathersin katselukerroillani sellaista, että missään muualla en samanmoista ole kokenut. Tämä tulee olemaan big fun. Heathersin ensi-ilta on 19.7.

Tärppi #3: Musiikkiteatterifestivaali

Yksi kesän kohokohdista on varmasti Musiikkiteatterifestivaali, joka on ihan paras ja tarjoaa huikeaa ohjelmaa niin teatterin ystäville kuin ammattilaisillekin. Tänä vuonna festareilla on mahdollista nähdä muun muassa upean Rikkomaton-musikaalin dramatisoitu konserttiversio (tästä pääsee lukemaan fiiliksiäni musikaalin black box-versiosta) ja suursuosikki Kinky Boots suomenkielisenä konserttina. Kurssitarjonnassa on esimerkiksi musikaalilaulun ja näyttelijä-muusikkouden kursseja. Unohtamatta loistavaa workshop-osuutta, jota odotan ehkä kaikista eniten! Katsauksia uusiin, kehitteillä oleviin musikaaleihin tarjoavat monet tekijät, ja aiheita on laidasta laitaan, Saima Harmajasta Katariina Jagellonicaan ja henkisestä kasvusta dekkarin ja musikaalin yhdistelyyn. Tänä kesänä festarit laajenevat tutusta Musiikkiteatteri Kapsäkistä myös Aleksanterin teatteriin, ja se on tervetullutta ainakin viime kesän perusteella, silloin oli tiivis tunnelma kaikissa ohjelmissa, joita olin katsomassa. Musiikkiteatterifestivaali järjestetään 1.-4.8.

Tärppi #4: Christie-mysteeriä eli Odottamaton vieras – Ohkolan Teatteri ja Kuolema Niilillä – Orimattilan Teatteri

Agatha Christien tarinat taipuvat näyttämölle erinomaisen hyvin, ja niistä kaksi olen valinnut tähän tärppipostaukseen. Odottamaton vieras on minulle tuntematon tarina, mutta tiheää tunnelmaa ja epätoivoista syyllisen arvailua (minun suunnaltani) lienee luvassa. Ja tietenkin Ohkolassa Öljymäellä, oman kunnan ihanassa kesäteatterissa, jossa tehdään suurella intohimolla ja taidolla. Kuolemaa Niilillä ratkotaan Orimattilassa Jätinpesän kesäteatterissa, ja vaikka olenkin tämän tarinan elokuvana nähnyt, muistan vain, että suosikkihahmoni kuoli. Murhaajan henkilöllisyys on siis kadonnut huis vain mielestäni, eli jälleen lienee epäroivoista arvailua luvassa. Jätinpesässä olen toisen näkemistäni Christie-näytelmistä nähnyt, Idän pikajunan arvoituksen, ja se oli oikein mainio. Ohkolassa vietetään Odottamattoman vieraan ensi-iltaa 12.7. ja Jätinpesässä Kuolema Niilillä saa ensi-iltansa 6.7.

Tärppi #5: Onnen maa – Järvenpään teatteri

Sekoitan aina nämä kaksi, ja luulen, että Järvenpäähän tulee Oma maa Onnen maan sijaan. Molemmat ovat toki Markku Pölösen elokuvia, mutta tarinat ovat erilaisia ja vain toisesta on näytelmäsovitus. Ja se on toki Onnen maa, joka Vanhankylänniemessä esitetään liveorkesterin säestyksellä. Maaseudulle sijoittuvat tarinat kiinnostavat aina, ja niin kiinnostaa myös livenä esitetty musiikki, joten Onnen maa lienee mainio kokonaisuus. Myös perhesuhteet ja erilaiset elämäntyylit ovat hieno aihe teatterin lavalle, ja niitä Onnen maa myös käsittelee. Vanhankylänniemen kauniissa miljöössä tämä tarina päässee oikeuksiinsa. Ensi-ilta on aivan pian eli 5.6.

Tärppi #6: Tootsie – Törnävän kesäteatteri

kuva © Johanna Tirronen ja Emilia Boulevard

Karistin Tootsie-ennakkoluuloni Lahden kaupunginteatterin versiota katsoessa ja ihastuin varsinkin musikaalin sivuhahmoihin ja huumoriin. Nyt tätä tykitystä on luvassa ulkoilmaversiona Seinäjoen Törnävänsaaressa, ja ainakin työryhmä on timanttinen. En ole nähnyt Antti Langia tai Maija Langia lavalla piiiitkään pitkään aikaan, mutta nyt he ovat pääparin rooleissa Michaelina ja Juliena. Eniten odotan silti Henrik Hammarbergin roolia Maxina, koska Max nyt on aivan loistava hahmo. Odotan vauhdikasta menoa ja hykerryttävää komediaa, sekä hellettä, koska Törnävällä on aina hellettä kun käyn siellä. Yhden kerran helle tosin purkautui rankkasateeseen, mutta toivottavasti suurimmilta vedenpaisumuksilta vältytään koko esityskauden ajan. Satoi tai paistoi, meno lienee mainio ja esitys säkenöivä. Ensi-ilta 6.7.

Tärppi #7: Laulu tulipunaisesta kukasta – Siilinjärven Teatteri

Siilinjärven Teatteri on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta kiinnostava sellainen. 60 vuotta täyttävän teatterin juhlanäytelmänä nähdään Laulu tulipunaisesta kukasta, sama näytelmä, jolla teatteri aloitti toimintansa vuonna 1964. Ja tällä kertaa Johannes Linnakosken klassikko on tuotu vuoteen 2024! Kuulostaa loistavalta, samoin innostavat esityksen musiikkivalinnat, joita lupaillaan olevan niin suomirokista valssiin kuin räpistä balladiin. Nuorta energiaa ja suuria teemoja lienee luvassa, kun tarinan päähenkilö etsii omannäköistään elämää. Ensi-ilta on 29.6.

Tärppi #8: Karkurit – Kivi-juhlat

Olen Aleksis Kiveni lukenut, mutta Karkureista ei ihan hirveästi jäänyt muistikuvia. Muistan että luin näytelmää bussissa, mutta sitä en muista, mitä siinä tapahtui. Pian pääsee onneksi muistiaan virkistämään Nurmijärven Kivi-juhlille, jossa Satu Linnapuomi ohjaa Karkurit Taaborinvuoren maisemiin. Olen pitänyt näkemistäni Linnapuomen ohjauksista kovasti, mutta ne ovat olleet nykyaikaan sijoittuvia tarinoita, joten odotan innolla, millaista menoa Karkureiden parissa on luvassa. Suuria tunteita ja traagista rakkautta ainakin, ja sehän minulle käy. Ensi-ilta on 16.6.

Tärppi #9: Älä tule hyvä tyttö – Helsingin kesäteatteri

Helsingin teatterikoulun ja Pohjois-Helsingin bändikoulun yhteistuotanto Älä tule hyvä tyttö on Erinin biiseillä rytmitetty näytelmä, jota esitetään Tervasaaren kesäteatterissa. Vahingossa Tiuskilan kouluksi nimettyyn kyläkouluun sijoittuva esitys kertoo koulun oppilaista ja henkilökunnasta, jotka yrittävät vauhdilla selvittää koulun ongelmia ennen valtion koulutarkastajan vierailua. Tervasaari on mainio kesäteatteripaikka, ja tämä esitys kiinnitti huomioni heti nimellään. Älä tule hyvä tyttö on ideoitu yhdessä työryhmän kanssa, ja tarina kuulostaa kivalta. Ensi-ilta on pian, 8.6.

Tärppi #10: Kellokosken prinsessa – Vuohensaaren kesäteatteri

Kellokosken sairaala sijaitsee naapurikunnassa, mutta vaikka ohi olen monesti mennyt, en ole käynyt sairaalamuseossa. Samoin Kellokosken prinsessan, Anna Lappalaisen, tarina on minulle aika vieras, vaikka pääpiirteittäin tuttu. Salon Teatteri esittää kesällä Kellokosken prinsessa-musiikkinäytelmän, joka perustuu Anna Lappalaisen elämään. Näytelmässä on toivoa, inhimillisyyttä ja yhteisöllisyyttä, viihdyttäviä ja koskettavia hetkiä. Kauniissa Vuohensaaressa saataneen jälleen nauttia hienosta kesäteatterista. Ensi-iltaa vietetään 6.7.