Isobroidi/Pikkubroidi @ Teatteri Jurkka

kuvat © Marko Mäkinen

Näin Isobroidi/Pikkubroidi-näytelmän 13.9.

Lincoln (Jani Toivola) ja Booth (Roderick Kabanga) ovat veljekset, joille isä on vitsinä antanut Yhdysvaltain entisen presidentin ja tämän murhanneen miehen nimet. "Ei nimi miestä pahenna", vai sittenkin, "Nimi on enne"? Vanhemmat ovat hylänneet pojat jo vuosia sitten, ja aikuiseksi varttuneet veljekset asuvat yhdessä juuri ja juuri toimeen tullen. Toinen tehtailee kadulla korttihuijauksia ja varkauksia vähän siellä sun täällä, toinen istuu päivät pitkät pelihallissa Abraham Lincolnia esittäen ja tulee ammutuksi kerta toisensa jälkeen. Elämä on rankkaa, sitä ei käy kieltäminen, mutta heillä on toisensa, ja heillä on unelmia. Mutta riittääkö se?

Suzan-Lori Parksin näytelmä Topdog/Underdog sai ensi-iltansa New Yorkissa 2001, ja vuonna 2002 sille myönnettiin näytelmäkirjallisuuden Pulizer-palkinto. Nyt reilu parikymmentä vuotta myöhemmin Isobroidi/Pikkubroidi sai ensi-iltansa Teatteri Jurkassa. Esityksen on ohjannut Johanna Freundlich ja suomentanut Karri "Paleface" Miettinen. Äänisuunnittelu on Vili Pääkön ja valosuunnittelu Saku Kaukiaisen käsialaa. Ohjaaja Freundlich tuo Jurkan lavalle hienon intensiteetin ja latauksen, joka kantaa vaivattomasti esityksen läpi. Tarinassa on niin huumoria ja nokkeluutta kuin surullisuutta ja rajuutta., joita ohjaus tasapainottelee ja fokusoi onnistuneesti. Herkkyys ja hienovaraisuus on nopean, terävän ja hurjan rinnalla tehokasta, ja esityksessä mennäänkin tunteesta toiseen todella hienosti. Veljeys, toimeentulo, unelmat, rehellisyys, rikos, yhteiskunta ja ihmissuhteet rakentuvat lavalle vaikuttavasti, teemojen käsittely ei jätä kylmäksi. Tekstiä on runsaasti, ja se vaatii niin näyttelijöiltä kuin ohjaajalta sekä erityisesti suomentajalta paljon. Karri Miettisen taito käyttää sanoja on minulle tuttu jo Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaalista, ja taitavasti Miettinen käsittelee myös Isobroidi/Pikkubroidi-isoa tekstimassaa. Suomennos vie sujuvasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja rähjäisen pikku asunnon seinien sisälle, ja tavoittaa slangin, nokittelun, hienovaraiset tunnelman muutokset ja monitasoisen tekstin viittaukset.

Saku Kaukiaisen valosuunnittelussa on pienen asunnon tiivistä ja arkista tunnelmaa, pelihallin energiaa ja pelikorttien maagista vetoa. Vuorokaudenaika, lavalla oleva tunne ja polttopiste vaihtelevat valon kautta sujuvasti, ja valosuunnittelu tukee muiden osa-alueiden työtä erinomaisesti. Vili Pääkön äänisuunnittelu istuu pieneen tilaan hienosti, se toimii yhteistyössä tekstin ja näyttelijäntyön intensiteetin kanssa ja on mainion herkässä vireessä. Esityksen visuaalisuus luo kuvan täyteen ahdetusta pienestä kämpästä, jonne hädin tuskin mahtuu yksi ihminen mukavasti, saati sitten kaksi valtasuhteistaan tappelevaa veljestä. Arkinen ja fiilikseen sopiva puvustus ja lavastus on toimivaa ja tukee tarinaa, mutta ei vie huomiota tarinasta tai sen toteutuksesta. Mutta kun esimerkiksi kortit tai Boothin perintö tulevat kuvaan, ne kiinnittävät huomion tiukasti. Visuaalisuuteen tuovat onnistuneen lisän myös lainaus Abraham Lincolnilta: "Do I not destroy my enemies when I make them my friends?" sekä Lincolnin ja hänet murhanneen John Wilkins Boothin potrettimaalaukset (Sampsa Sarparanta). Historiaa ei voi unohtaa, kun se on jatkuvasti läsnä esityksen taustalla, ja potretit muistuttavat, jos hahmojen nimien paino ei muuten muistu mieleen.

Teatteri Jurkan pieni tila tarjoaa aina intiimin ja lähellä tapahtuvan tarinan, mutta tällä kertaa tunnelma, ja varsinkin näyttelijäntyö, on poikkeuksellisen intensiivistä. Tarkan ohjauksen ja latautuneen roolityön ansiosta Jani Toivolan ja Roderick Kabangan keskinäinen tykittely ei pelkästään pidä otteessaan, vaan pakottaa seuraamaan aivan pienimpiäkin eleitä ja ilmeitä. Lincolnin ja Boothin, isobroidin ja pikkubroidin, entisen kolmen kortin monten hallitsijan ja omaa unelmaansa etsivän intohimoisen haaveilijan tarina näyttää elämän kaikki sävyt, eikä päästä helpolla. Raju ja herkkä näytelmä tarjoaa kahdelle näyttelijälle melkoisen vuoristoradan, jonka raiteilla taiteilla reilun parin tunnin ajan. Toivola ja Kabanga pelaavat yhteen taidolla ja tunteella, molemmilla on tarkasti hallussaan niin oma roolihahmo kuin se, miten tämä toimii suhteessa näytelmän toiseen hahmoon. Näyttelijät tukevat ja haastavat toisiaan, Isobroidi/Pikkubroidi vaatii jo tekstin tasolla tosi nopeaa ja hereilläolevaa näyttelijäntyötä, ja kun siihen lisää kaiken esityksen teemoista hahmojen luonteisiin ja keskinäiseen suhteeseen, on näyttelijöillä tekemistä, jotta kaiken ehtii kertoa yleisölle, ja vielä uskottavasti. Taitavan ohjauksen ja hienovaraisen näyttelijäntyön ansiosta Toivolan ja Kabangan yhteistyö on hioutunut niin sujuvaksi, että uskottavuutta ja aitoutta ei heidän roolitöistään jää puuttumaan. Veljeys, köyhyys, rikollisuus, naishuolet, suuret suunnitelmat ja lannistava todellisuus tulee molempien roolityössä esiin terävästi. Näyttelijät löytävät erinomaisesti myös tekstin tarjoaman huumorin, joka tuo rankkaan tarinaan kaivattuja hengähdystaukoja.

Isobroidi/Pikkubroidi on voimakas, intensiivinen, raju ja surullinen näytelmä. Esitys antaa mietittävää pitkäksi aikaa, sitä on kiinnostavaa pohtia niin amerikkalaiseen yhteiskuntaan liittyvien ajatusten pohjalta kuin suomalaisesta kontekstista käsin, ja tietysti myös yleismaailmallisten teemojen kautta, sillä tämä puhuttelee jollain tasolla varmasti monenlaista yleisöä. Teatteri Jurkassa näytelmä saa hienon toteutuksen, ja on näyttelijäntyöllisesti täysosuma. On vaikea kuvitella tämän tarinan toimivan paremmin missään muualla, sillä Jurkan huoneteatterimuoto tuo kaiken käsinkosketeltavan lähelle. Ja kun veljesten tarina sijoittuu suurimmaksi osaksi heidän pieneen asuntoonsa, mikä olisi sille parempi esityspaikka?

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!

Cabaret @ Turun kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Cabaret-musikaalin 9.9.

Clifford Bradshaw (Otto Rokka) on nuori amerikkalainen kirjailija, joka on kahlannut läpi niin Pariisin kuin Lontoonkin, ja toivoo nyt löytävänsä inspiraation romaaniinsa Berliinistä. Englantilainen Sally Bowles (Anna Victoria Eriksson) on berliiniläisen kabareen kirkkain tähti. Fräulein Schneider (Sinikka Sokka) vuokraa huoneita ja seuraa vuokralaistensa elämää, uskaltamatta enää itse haaveilla kovinkaan suurista. Herr Schulz (Jukka Aaltonen) on hedelmäkauppias, joka tuo ihailemalleen naiselle hedelmiä ja kauniita sanoja. Fräulein Kost (Minna Hämäläinen) tapaa merimiehen toisensa jälkeen ja hautoo ajatuksia, jotka ovat mielessä myös monella muulla saksalaisella. Ernst Ludwig (Stefan Karlsson) käy matkoilla hakemassa hajuvettä ja silkkisukkia, mutta miksi laukkuja sitten pitää piilotella junassa? 1930-luvun Berliini hehkuu kiihkeää energiaa ja pysäyttävää muutosta, joka tuntuu ilmassa mutta jota kukaan ei aivan usko tapahtuvaksi. Suloisen huolettomalla Kit Kat Clubilla jatketaan ilonpitoa viimeiseen asti, ja kaiken keskipisteessä yleisöstä huolen pitää Seremoniamestari (Miiko Toiviainen).

Täytyy heti alkuun sanoa, että olen tosi onnellinen tämän version ollessa ensimmäinen Cabaret jonka näin ja koin. Joe Masteroffin, John Kanderin ja Fred Ebbin käsialaa oleva klassikkomusikaali on jäänyt minulle kovin vieraaksi, vaikka en toki aivan kokonaan ole siltä välttynyt. Ennakkoajatuksiani olivat kuitenkin lähinnä tuolit, Willkommen- ja Mein Herr-kappaleet (joista jälkimmäistä ei tässä versiossa kuulla) sekä muutama pätkä Bob Fossen koreografiaa vuoden 1972 elokuvaversiosta, jota en sitäkään ole siis noita tanssipätkiä lukuunottamatta nähnyt. Christopher Isherwoodin romaaniin Goodbye to Berlin ja John van Drutenin näytelmään I Am a Camera perustuva musikaali on jo vuodelta 1966, mutta ei ole menettänyt hätkähdyttävyyttään. Ja vaikka sanon jo, ei sen enempää 60-luvusta kuin musikaalin kuvaamasta aikakaudestakaan lopulta niin kovin kauan ole. Musikaalin suomennos on Esko Elstelän, laulujen suomennos Jukka Virtasen (Don't Go-suomennos Anna Sirén), ja suomennoksen on tarkistanut Jussi Suvanto. Ohjauksesta ja koreografiasta vastaavan musikaalivelho Jakob Höglundin tunnistettava tyyli näkyy esityksessä heti prologin ensihetkistä lähtien, muun muassa tömistelyllä, taputuksilla ja salkuilla tuotetussa äänimaisemassa ja liikekielessä. Höglundin taito nostaa koko ensemble korvaamattomaan asemaan on Cabaretin kohdalla upeasti läsnä. Tämä musikaali ei nimittäin olisi mitään ilman Kit Kat Clubin energistä esiintyjäjoukkoa, joka pääsee Höglundin ohjauksessa ja koreografiassa loistamaan ja nousemaan moneen otteeseen esityksen tähdiksi. Höglundin tapa sitoa koreografia luonnolliseksi osaksi kaikkea, mitä lavalla tapahtuu, luo esitykselle oman tyylin ja muotokielen, joka kantaa vaivattomasti kolmen tunnin keston ajan. Liike tuo tarinaan tärkeitä tasoja, ja koko ajan läsnäoleva ensemble tukee kerrontaa ja sen tunnelmaa vahvasti. Tunnelma on muutenkin tämän produktion parhaita ominaisuuksia, ja aivan erityisesti se, miten hätkähdyttävästi muutos tunnelmassa tapahtuu. Vaikka merkkejä poliittisen ilmapiirin kiristymisestä on ilmassa jo aivan tarinan alusta saakka, silti tuntuu kuin maailma nyrjähtäisi Ernstin paljastaessa käsivarsinauhansa hakaristin. Silmien sulkeminen, näkemästä kieltäytyminen ja vapaudesta ja riehakkuudesta loppuun saakka kiinni pitäminen tuo karulle todellisuudelle kontrastia, joka resonoi myös nykyajassa.

Sven Haraldssonin lavastus on tyylikästä, selkeälinjaista ja taipuu moneen. Kylmä iso metallikehikko ja kiiltävä, läpinäkyvä lattia toivottavat katsojat tervetulleeksi maailmaan, joka herää eloon vasta yhdessä muun visuaalisuuden kanssa. Haraldssonin lavastus on pelkistetty mutta yksityiskohtainen, ja tarjoaa mahdollisuuksia niin eri tasoissa kulkemiseen, portaiden ja tikkaiden käyttöön, tankoja pitkin liukumiseen kuin isoihin koreografioihin. Esiin nostettu orkesteri löytää luontevasti paikkansa lavalta, ja on aina ihanaa nähdä soittajat sen sijaan, että he olisivat orkesterimontussa näkymättömissä. Ja jos jossakin musikaalissa, Cabaretissa orkesteri kuuluu lavalle. Lavastuksen kanssa tiiviissä yhteistyössä ovat niin Jarmo Eskon valosuunnittelu kuin Heidi Wikarin pukusuunnittelu, jotka yhdessä Jessica Rosenbergin (suunnittelun päivitys Aki-Matti Kallio) naamiointisuunnittelun kanssa rakentavat Cabaretin visuaalisuuden kokonaiseksi. Valosuunnittelun ja lavastuksen saumaton yhteistyö on vaikuttavaa, ne tukevat toisiaan niin hienosti että välillä tekee mieli vain pysäyttää aika ja ihailla kokonaisuutta ennen kuin show menee eteenpäin. Ja kun mukaan lisää esiintyjät ja sen, miltä he puvustuksen, maskeerauksen ja hiusten kanssa näyttävät, riittää ihasteltavaa sen verran, ettei kaikkia yksityiskohtia yhdellä katselukerralla ehdi edes silmäillä. Wikarin pukusuunnittelu on yhtenäistä ja sukupuolirooleilla taitavasti leikittelevää, klubitunnelmaan sopivaa ja kiusoittelevaa. Tarkasti suunniteltu puvustus on vahvasti mukana esityksen tarinassa, ja tukee tapahtumia onnistuneesti. Erityisesti ensimmäisen puoliskon punainen värimaailma yhdessä toisen puoliskon mustan synkkyyden kanssa tukevat tunnelman hätkähdyttävää muutosta. Pidin myös siitä, miten riisuminen ja pukeminen kertovat tarinaa, aina riehakkaasta vaatteiden pois repimisestä natsitunnusten paljastamiseen ja keskitysleirin raitojen pukemiseen. Vaatteet tekevät ja kertovat paljon, niiden kautta hahmot tuovat näkyväksi niin työpaikkaansa, identiteettiään, aatteitaan kuin asemaansakin. 

Vahvan ja loistavasti yhteen pelaavan esiintyjäjoukon keskeltä yksi nousee lavan säkenöivimmäksi (kirjaimellisestikin yhdessä kohtaa), sillä Miiko Toiviaisen Seremoniamestari varastaa shown aina kun hän vain niin tahtoo tehdä. Toiviainen ottaa roolin omakseen, flirttailee yleisön kanssa, on lavalla lähes aina ja tarkkailee, kommentoi, ohjailee, ihmettelee, vitsailee, hiippailee taustalla tietäväinen hymy huulillaan ja hyppää useaan otteeseen huomion keskipisteeksi. Toiviaisen rakentama hahmo on kokonainen, hieman salaperäinen, monitasoinen, kiehtova ja, nimensä mukaisesti, seremoniamestari. Hän johdattaa yleisön Kit Kat Clubin syvyyksiin, Berliinin kiihkeään tunnelmaan, 1930-luvun mielenmaisemaan, musikaalin ihmissuhteiden keskelle ja halki muuttuvan maailman. Kaikki on yksinkertaisesti kohdillaan – aina luontevista katsomoon heitetyistä sanailuista räväkkyyteen, herkkyyteen, showesiintyjän varmoihin elkeisiin kuin tunnelman tarkkaan tulkintaan. Otto Rokka tekee hienon roolin, hänen tapansa tuoda Cliff lavalle antaa hahmolle tilaa kasvaa tarinan aikana. Cliff kokee paljon Berliinin vauhdikkaassa pyörityksessä, hän muuttuu, oppii, tulee varmemmaksi itsestään, tekee virheitä ja yrittää korjata ne. Rokka näyttää kaiken Cliffin kokeman aidosti ja tuo rooliin onnistuneesti sen, miten nuoren ja hieman naiivin kirjailijan rakentama kaunis kuva maailmasta alkaa horjua. Erityisesti pidin siitä, miten Rokka näyttelee Cliffin kohtaamiset ja suhteet muiden hahmojen kanssa. Anna Victoria Erikssonin roolityössä näkyy taitavasti se, miten Sally ei halua turhia huolia, ei mitään tylsää ja vakavaa ja vaikeaa, vaan iloa, riemua, hyvää fiilistä ja menoa, kyllähän meininkiä olla pitää! Mutta pinnan alla on haavoittuvainen ja herkkä Sally, johon on sattunut ja joka ei halua kokea sitä uudelleen. Eriksson tuo rooliinsa energiaa, päättäväisyyttä ja nokkeluutta, hän loistaa kabareetähtenä, ja hurmaa ja koskettaa esiintyjä-Sallyn roolin ulkopuolella tunteidensa ja vapauteen tottuneen luonteensa kanssa kamppaillessaan. Heittäytyäkö rakkauteen Cliffin kanssa, pitääkö kiinni kaikesta mihin on tottunut, miten yhdistää omat unelmansa Cliffin unelmiin? Cabaret II Erikssonin esittämänä jää pitkäksi aikaa mieleen.

Sinikka Sokka ja Jukka Aaltonen tuovat Fräulein Schneiderin ja Herr Schultzin rakkaustarinan lavalle hurmaavasti, ihanan suloisena ja kutkuttavana asiana. He pelaavat taitavasti yhteen, ja näiden kahden kohtaukset ovat varsinkin esityksen alkupuolella ihania. Ananas-laulu on ihan paras! Ja miten se sitten sydäntä raastaakaan, kun ilmapiiri muuttuu ja rakkaus väistyy poliittisten ajatusten ja pelon tieltä. Minna Hämäläisen rooli Fräulein Kostina on tosi vaikuttava, Hämäläinen rakentaa roolinsa taitavasti ja tulkitsee hahmoaan iskevästi. Sama on Stefan Karlssonin kohdalla, ensivaikutelma ei tosiaan pidä paikkaansa Ernst Ludwigin kohdalla. Pysäyttävä roolityö, upeasti näyteltynä. Ensemble tekee loistavaa työtä, ja siinä nähdään seuraavat taiturit: Linda Hämäläinen Rosiena, Helena Puukka Luluna, Emmi Kangas Texasina, Katariina Lantto Helgana, Soile Ojala Frenchienä, Anssi Valikainen Hermannina, Miko Helppi Victorina, Santeri Helinheimo Bobbynä, Joonatan Perälä Maxina ja Alen Nsambu Fritzienä. Ensemble on lavalla läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa, vähintäänkin seuraamassa taustalla, usein myös osana tapahtumia, reagoimassa niihin tai nappaamassa valokeilan itselleen. Jokainen taipuu niin komedialliseen ilotteluun, tyylikkääseen viettelyyn, vakavaan tunnelmaan kuin tanssin pyörteisiin, ja rakentaa hahmostaan persoonan, joka ehdottomasti olisi oman tarinansa päähenkilö. Ensemblen hahmoista tykästyin varsinkin Helinheimon taitavasti näyttelemään Bobbyyn, Puukan Luluun (minut hurmaa aina viulunsoitolla), Lanton veikeään Helgaan ja Ojalan ilmeikkäiseen Frenchieen.

Cabaretin musiikki on letkeää, menevää, viihdyttävää ja soi Jussi Vahvaselän johtaman orkesterin esittämänä komeasti. Moni näyttelijä tarttuu myös soittimeen, enkä varmasti saa koskaan tarpeekseni siitä, että näyttelijät soittavat jotakin instrumenttia. Tämä on yksi niistä jutuista, joita aina erityisesti ihailen, minusta on upeaa että näyttelemis-, laulu- ja tanssitaidon lisäksi esiintyjät pääsevät näyttämään myös soittotaitojaan. Hienoa myös, kuinka hahmot rakentuvat soittimiensa kautta, ja ilmeisesti myös tämän version ohjauksen ja tekstin yksityiskohdat ovat mukautuneet soittimien ja soittajien mukaisesti. Tästä Cabaret-versiosta olin etukäteen kuullut yhden kappaleen, Uneeni jään, jonka Miiko Toiviainen esitti Musiikkiteatterifestivaalilla. Jo silloin se oli hieno, mutta osana esitystä vielä hienompi. Lisäksi Willkommen säväytti, samoin Mamma Kulta, Kickline ja Piittaa Mä En. Suosikkini oli ehdottomasti loistava Mani, mutta täytyy ehkä sittenkin valita tasapeli, sillä lopun huikea Cabaret II sai aikaan kylmät väreet. Niin sai myös, tosin eri syistä, Sen Huominen Meille Tuo, joka on todella kaunis kappale, mutta josta on hyvin vaikea pitää kun tietää, miten se musikaalissa esiintyy. Cabaret II-kappaleen näyttämökuva on yksi suosikkihetkistäni koko musikaalissa, synkkä ja kylmä värimaailma, vauhdikkaasti pyörivä näyttämön pyörö, savu, siluetteina taustaa vasten piirtyvä orkesteri, kaiken huolettomuuden, onnen ja ilonpidon raunioilla laulava Sally Bowles... Todella hieno hetki. Myös natsitervehdysten keskellä yksin hiljaa istuva Seremoniamestari, punainen glitter ja punaiset ilmapallot, noiden ilmapallojen poksauttelu, koko huikeasti koreografioitu Kickline ja sekä ensimmäisen että toisen puoliskon viimeinen hetki ovat vaikuttavia näyttämökuvia. Tämän Cabaretin kohdalla visuaalisuus iskee kovaa, niin riehakkaan kiihkon kuin viiltävän synkkyyden maisemissa. Näyttämöllä kuullaan useampaa kieltä, josta pidin myös kovasti. Saksa, englanti ja ranska asettuvat luontevasti suomen joukkoon ja herättävät niin Berliinin kuin kaupungin kansainvälisen luonteen sujuvasti eloon.

Turun kaupunginteatterin Cabaret on hieno kokemus. Musikaalina tässä on minulle vähän haastava rakenne, tekstin tasolla tarina kerrotaan melko verkkaisesti ja osa kohtauksista on irrallisen tuntuisia, mutta onnistuneen toteutuksen, tarkan ohjauksen ja upeiden esiintyjien ansiosta Turun Cabaret teki ison vaikutuksen. Vielä väliajalle mennessä en ollut ihan varma, mitä esityksestä pidän, mutta kun esitys tulee kokonaiseksi toisen puoliajan myötä, olin aivan myyty. Kokonaisuus on sen verran vahva, tarkkaan mietitty, taidolla tehty, yksityiskohdiltaan hiottu ja tunnelmaltaan latautunut, hienovireinen ja herkkä, että se tarjoaa paljon nautittavaa. On todella mielenkiintoista mennä katsomaan toinen Cabaret-versio tämän jälkeen, sillä Turun Cabaret on minulle nyt se produktio, joka määrittää koko Cabaret musikaalin, sen hahmot, tarinan, tunnelman ja teemat.

Musikaalia ja teatteria parhaimmillaan, sitä on Turun kaupunginteatterin huima Cabaret.

Näin esityksen medialipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!

Vihervaaran Anna @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Tommi Mattila

Näin Vihervaaran Annan ensi-illassa 2.9.

Anna (Nenna Tyni) on orpotyttö, joka lähetetään iäkkäiden Cuthbertin sisarusten, Matthew'n (Jori Halttunen) ja Marillan (Annukka Blomberg) luo. Paitsi että Cuthbertit luulevat saavansa riuskan maatöissä auttavan pojan, eivät punatukkaista, puheliasta ja mielikuvituksellisia juttuja keksivää tyttöä. Anna saa kuitenkin jäädä Vihervaaraan, ja elämä uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa alkaa rullata pienten ja vähän isompien kommellusten jälkeen aivan hyvin. Anna saa sydänystävän Dianasta (Sara Pirhonen), seikkailee ympäri metsiä ja aloittaa koulunkäynnin uusien tuttavuuksien kanssa. Alkaa myös taistelu siitä, kumpi saa luokan parhaat arvosanat – Anna vai Gilbert Blythe (Akseli Lehtinen). Ystävyyttä, rakkautta, perhettä, unelmia ja mielikuvitusta tarkasteleva näytelmä perustuu L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet-romaaniin, joka on julkaistu jo vuonna 1908.

En ole koskaan lukenut Montgomeryn klassikoksi noussutta romaania tai Anna-sarjaa muutenkaan, mutta tarina on minulle tuttu Netflixin Anna, a lopussa-sarjasta. Kolmen kauden mittainen tv-sarja on vallan hurmaava ja ihana, ja katselen siitä parhaita paloja aina välillä uudelleen. Niinpä suuntasin innolla katsomaan myös teatteriversiota, sillä unelmoinnilla ja optimistisella elämänasenteella sävytetty tarina vaikutti etukäteen siltä, että sopii näyttämöllekin mainiosti. Pohdiskelin myös ennen esityksen näkemistä sitä, mitkä tarinan tapahtumat mahtuvat parituntiseen näyttämösovitukseen, millaisia tulkintoja näyttelijät hahmoistaan tekevät ja mitkä teemat nousevat isoimpaan osaan. Ohjaaja Laura Mattila on Henna Piirron sovituksen pohjalta ohjannut Vihervaaran Annan mainiolla otteella, jossa modernilta tuntuva lähetysmistapa sujahtaa hyvin 1800-luvun lopulle sijoittuvaan tarinaan. Tarinan leikkisyys, nokkeluus ja terävyys tulee tulkinnasta hyvin läpi, ja kohtaukset punoutuvat onnistuneeksi, otteessaan pitäväksi kokonaisuudeksi. Pidin erityisesti niistä kohtauksista, joissa pienen kaupungin totuttuja tapoja haastetaan ja kyseenalaistetaan, kun Anna pamahtaa paikalle ja ilmoittaa, että asiat voisi tehdä toisellakin tapaa. Elämänilo, uteliaisuus ja halu oppia ovat Annassa, niin näytelmässä kuin hahmossa, vahvasti mukana, ja näyttämötoteutus käsittelee niitä sujuvasti. Hauskan ja hyväntuulisen näytelmän aiheissa on myös synkempiä sävyjä, ja ne on otettu osaksi esitystä todella hyvin. Ikävyyden ja pelottavuuden korostaminen ja komedialliseksi tekeminen, kuten orpokotikohtauksessa, toimii, eikä vie niistä silti painavuutta tai surullisuutta pois. Toteutus on tasapainossa, ja rullaa hyvällä rytmillä.

Alisha Davidowin lavastus- ja projisointisuunnittelu sopii esityksen tyyliin ja tarjoaa tapahtumille toimivan miljöön. Erityisesti projisoinnit ovat onnistuneita, ja niiden satuhenkinen visuaalisuus ihastuttaa. Lavastuksessa on paljon kivoja yksityiskohtia, kuten teekutsujen sammalpeitteinen kivi ja tanssiaisten ihanat valot ja ilmapallot. Kärryajelut on toteutettu kekseliäästi, ja pienillä asioilla tehdään monesti paljon. Riina Leea Niemisen pukusuunnittelu on hurmaavaa, vanhantyyliset vaatteet ovat usein minun silmääni miellyttäviä ja niin ne ovat nytkin. Myös ikoninen Anna-tyyli on tunnistettavasti mukana, ja puvustus viekin ajatukset heti Avonleaan. Minulla vertailukohtana on toki vain uusin Annan tv-versiointi, mutta ainakin sen pohjalta tuttuja juttuja näkyy niin yksityiskohdissa kuin kokonaisuudessakin. Lopun perhosmekot- ja takit ovat ihania, voi että mitä värimaailmaa ja tyllihelmoja! Kari Laukkasen valosuunnittelu on tarkasti tunnelmassa mukana, ja taikoo hienosti niin metsämaisemaan, hiljaiseen taloon, vauhdikkaaseen tanssiin kuin jännittävään koepäiväänkin sopivaa fiilistä.

Nenna Tynin tulkinta Annasta on valloittava, hän ottaa roolin haltuun ja on lavalla erinomainen. Anna on riemastuttavan nokkela, nopea puhumaan, oikeudentajuinen ja itsevarma, mutta hänessä on herkkyyttä, haavoittuvuutta ja epävarmuutta, joka koskettaa. Tynin roolityössä näkyy hienosti se, että hän todellakin tuntee hahmonsa, ja voi siksi tuoda tämän lavalle niin vaivattoman oloisesti, siten, että Annan tarina pääsee lavalla oikeuksiinsa. Annukka Blomberg ja Jori Halttunen Marillan ja Matthew'n rooleissa tuovat Cuthbertin sisaruksiin sopivasti tasapainoa ja tekevät heistä yhtä pitävän, mielipiteiltään välillä eroavan kaksikon, joista kumpikin lähestyy Annaa eri tavalla. Matthew'n lämmin ja ystävällinen luonne, ja Marillan käytännönläheinen, hieman sulkeutunut järkevyys tuntuvat aidoilta, ja Cuthbertin sisarusten hyväsydämisyys ja lämpö on ihanaa. Blomberg, Halttunen ja Tyni pelaavat taitavasti yhteen ja tuovat kauniisti, hauskasti ja tunnistettavasti näkyviin sen, miten perhe ja sen sisäiset suhteet muodostuvat. Sara Pirhonen tekee Dianan roolissa sujuvaa työtä, ja tekee Dianasta onnistuneesti monitasoisen hahmon. Dianan maailma muuttuu Annan myötä, kun yläluokkaisemman perheen hillittyä elämää elänyt tyttö heittäytyy mukaan Annan mielikuvituksellisiin seikkailuihin. Pirhonen näyttelee tämän tosi hyvin, ja antaa Dianalle tilaa kasvaa. Akseli Lehtisen Gilbert on koulun kunkku, ja ensisilmäyksellä juuri niin ärsyttävä ja suosiostaan nauttiva nuorukainen kuin kuvitella saattaisi. Vaan Gilbert on muutakin, ja oikeastaan aika hyvä tyyppi. Lehtinen tekee roolinsa tarkasti, sopivalla itsevarmuudella, joka saa kolauksen, kun fiksu ja sanavalmis Anna ei olekaan samanlainen kuin koulun muut tytöt. Tepasteleva kukko on mainio rooli myös!

Koulussa Anna tapaa niin koulukaverinsa Josien (Anna Pitkämäki), Rubyn (Saana Hyvärinen) ja Charlien (Luukas Rannankari), kuin opettaja Phillipsin, jonka Aki Raiskio tuo lavalle kurin ja järjestyksen kautta, kuitenkaan rennompaa puolta unohtamatta. Raiskio ottaa kaiken irti myös välittäjän hahmosta, melkoinen roolityö. Lisäksi tutuiksi tulevat rouvat Barry (Hyvärinen) ja Lynde (Pitkämäki). Anna Pitkämäki osuu napakasti kaikkiin komediaiskuihin, ja hänen arvokas rouva Lyndensä saa ansaitut aplodit useaan otteeseen. Pitkämäki tuo erinomaisia yksityiskohtia myös Josien rooliin, eikä sinne tänne heitelty "oho"-lausahdus lakkaa naurattamasta. Saana Hyvärinen tuo Rubyn lavalle näppärästi, ja pelaa hienosti yhteen muiden koulun tyttöjä näyttelevien kanssa. Erilaiset oppilaat, ja varsinkin 1800-luvun lopulle sijoittuvan tarinan erilaiset tytöt, heidän arvojärjestyksensä, roolinsa, käsityksensä maailmasta ja unelmansa ovat kiinnostavia, ja tämä teema on esityksessä hienosti läsnä. Ystävystyminen, erilaisuuden näkeminen positiivisena ominaisuutena, ja lapsuuden ja nuoruuden raja näkyvät myös tarkasti niin tarinan tyttöjen kuin poikien hahmoissa. Luukas Rannankarin Charlie on veikeä tyyppi, ja tärkeä osa koulun porukkaa. Rannankarin tepastelu kukkona ansaitsee myös maininnan. Liisa Vuori tekee kolme onnistunutta roolia, joista varsinkin rouva Blake jää lähtemättömästi mieleen. Painajaisainesta! Myös ihmeellisiä esineitä ja asioita kauppaavana kaupustelijana ja asiantuntevana lääkärinä Vuoren roolityö on sujuvaa. Porukka tekee saumatonta yhteistyötä, ja lavalla on alusta loppuun ihanan energinen ja vallaton meno, lämpimiä ja liikuttavia hetkiä unohtamatta.

Lahden kaupunginteatterin Vihervaaran Anna on elämäniloinen, ilkikurinen, sydämellinen ja riemukas esitys tyttöydestä, ystävyydestä, paikkansa löytämisestä ja perheestä. Hyväntuulinen näytelmä on täynnä lämpöä, asennetta ja energiaa, ja taitavasti mukaan punottu neljännen seinän rikkominen ja yleisölle suoraan puhuminen tuo siihen yhden mainion tason lisää. "Tervetuloa teatteriin!"-toivotus ilahdutti kovasti! Hieno toteutus ihanasta tarinasta, minulle tutun Anna-tarinan henki on lavalla läsnä, ja kokonaisuus tuo tarinan teemat lavalle ilon kautta, unelmointia ja mielikuvitusta ylistäen. Tämän porukan parissa illan viettää Vihervaarassa oikein mielellään.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Syksyn 2023 TOP 10 teatteritärpit

Kesäteatterikausi alkaa vähitellen olla ohitse, vaikkei vielä aivan päättynyt olekaan. Katseet kääntyvät kuitenkin jo syksyn esityksiä kohti, ja kun syyskausi alkoi meikäläiselläkin viime viikolla Pienen merenneidon parissa, on aika perinteisten teatteritärppien. Teatterisyksy näyttää jälleen monipuoliselta ja kiinnostavalta, innolla sitä kohti siis!

Tämä suurpiirteisesti Top 10-tärpeiksi nimetty postaus kasaa yhteen ne esitykset, jotka minua eniten kiinnostavat, houkuttelevat ja innostavat teattereiden tulevalla syyskaudella. Kymmenen tärpin alle mahtuu vähän enemmän kuin kymmenen esitystä, nämä tärpit jäsentyvät enemmänkin teattereiden tai teemojen mukaisesti. Mutta pitemmittä puheitta:

Tässä tulevat Teatterinnan tärpit syksylle 2023!

Lokki
kuva © Lahden kaupunginteatteri

Nummisuutarit
kuva © Lahden kaupunginteatteri

Tärppi #1: Lokki & Nummisuutarit – Lahden kaupunginteatteri

Lahden kaupunginteatteri hemmottelee tuoreiden, raikkaiden klassikkotulkintojen ystäviä oikein kaksin kappalein, kun ensi-iltansa saavat Esa-Matti Smolanderin ohjaama Lokki ja Samuli Reunasen ohjaama Nummisuutarit. Smolanderin ohjaama Kaksi sisarta Teatteri Vanhassa Jukossa viime vuonna oli yksi suosikkejani vuoden 2022 esityksistä, ja odotan suurella mielenkiinnolla, millaisen maailman Smolander Tšehovin klassikkoon luo. Lokki on tosi hieno näytelmä, pidän sen tekstistä, hahmoista ja teemoista, ja tuoreena toteutuksena tehtynä tämä herättää paljon odotuksia. Nummisuutarit olen nähnyt lavalla kerran aikaisemmin, Kansallisteatterissa kahdeksan vuotta sitten, mutta visuaalisuutta ja hienoja roolisuorituksia lukuunottamatta en muista esityksestä paljoakaan. Tuon Kansiksen verson jälkeen olen kyllä Aleksis Kiven näytelmän lukenut useampaan otteeseen, enkä malta odottaa, millainen meno Lahdessa lavalla on. Esityksen alaotsikko, "väkevä nuoruuden juhla", ainakin lupailee jotain sellaista, joka saattaa iskeä ja kovaa. Kiven tekstissä on huumoria ja isoja oivalluksia, tragediaa ja suurta draamaa, joka ihastuttaa ja pitää tiukasti otteessaan. Nummisuutarien Eskona Lahdessa nähdään minut jo monesti roolitöillään vakuuttanut Tuomas Korkia-Aho.

Niin kuin taivaassa
kuva © Jukka Kontkanen / Emilia Boulevard

Tärppi #2: Niin kuin taivaassa – Seinäjoen kaupunginteatteri

Niin kuin taivaassa on varmasti kaunein koskaan näkemäni musikaali. Tämä tarina, tämä musiikki, nämä hahmot ja kaikki esityksen teemat ovat vahvoja, koskettavia ja pakahduttavia, ja musikaalin aitous, maanläheisyys, inhimillisyys ja herkkyys tekee ison vaikutuksen. Tekijäporukasta löytyy niin minulle tuttuja nimiä kuin uusiakin tuttavuuksia, ja odotan innolla kaikkien heidän näkemistään. Niin kuin taivaassa on musikaalina hyvin paljon sidoksissa siihen porukkaan, joka sen lavalle tuo, ja minulla on vahva luotto siihen, että työryhmä tulkitsee niin tarinaa kuin hahmoja kauniisti, lämmöllä ja voimalla. Pääparia näyttelevät Peter Nyberg ja Natalil Lintala ovat jo ehtineet minut hurmata, Nyberg useammassakin roolissa ja Lintala erityisesti tämän kesän Xanadu-musikaalissa. Sen verran komeasti soi Meen vaikken tahtoisikaan Nybergin esittämänä Musiikkiteatterifestivaalilla, että en malta odottaa pääseväni kuulemaan kaikki muutkin musikaalin loistavat kappaleet livenä. Seinäjoelle on matkaa, mutta luulenpa, että tämän vuoksi kannattaa matkustaa.

Niin kuin taivaassa on lajissaan harvinaisuus, nimittäin alunperin ei-englanninkielinen musikaali, joka on Suomessa ohjelmistossa. Olen viimeisten parin vuoden aikana kiinnostunut kovasti siitä, mistä teoksia kotimaan ohjelmistoon tulee, ja varsinkin musikaalien kohdalla ollaan hyvin englanninkielisten teosten varassa, näytelmien kohdalla on hieman laajempi skaala. Esimerkiksi Tinfon tilastokirjastosta löytyy teatteritilastoja, joista näkee tilastoja myös esitysten kansalaisuuden mukaan. Toki tutut ja West Endillä tai Broadwaylla menestyneet – tai esitetyt – musikaalit keräävät tasaisesti katsojia ja ovat varmoja ohjelmistovalintoja, ja ohjelmistoa on ajateltava myös tuottavuuden suhteen. Mutta hienoja, vaikuttavia ja kiinnostavia musikaaleja löytyy ympäri Euroopan ja koko maailman, tämä on ihan fakta. Tein musikaalien kotimaista laskutoimituksen kaudelle 2023-2024, ja sain kuitenkin vähän yllättyä: mukana oli 28 syksyllä ensi-iltansa saavaa tai esityskauttaan jatkavaa musikaalia tai musiikkinäytelmää, joista huimat 14 ovat muuta kuin englanninkielistä alkuperää. Puolet! Toisaalta näistä 14 musikaalista 12 on kotimaisia (hurraa!), yksi suomalais-ruotsalaista yhteistyötä ja yksi ruotsalainen. Kovin laajaa eri maista tulevaa kattausta ei siis tulevalla(kaan) kaudella nähdä, vaikka teemallisesti, aiheellisesti, musiikillisesti ja esityksellisesti on tarjolla monenlaisia kiinnostavia teoksia. Se kuitenkin on ilon aihe, että kotimainen musiikkiteatteri on laajasti edustettuna, suomimusikaali voi hyvin ja on upeaa.

Cabaret
kuva © Otto-Ville Väätäinen

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #3: Cabaret & Solaris – Turun kaupunginteatteri

En nähnyt Turun Cabaretia musikaalin edellisellä esityskaudella, joka jäi koronan jalkoihin, kuten niin moni muukin teos. Mutta nyt tämä klassikkomusikaali palaa Turkuun, ja minä en tosiaankaan aio sitä missata. Juuri tästä Cabaret-versiosta olen kuullut niin paljon ja niin ylistäviä kehuja, että täytyyhän se itsekin saada kokea. Lisäksi Cabaret on musikaaliklassikko, eikä minulla ole tarinasta kuin hajanaisia aavistuksia. Työryhmä on timanttinen, ja kun ohjauksesta ja koreografiasta vastaa Jakob Höglund, ei voi odottaa muuta kuin jotain tosi hienoa. Solaris kiinnostaa kovin, sillä tieteisfiktio teatterin lavalla on harvinaisen puoleista herkkua. Työryhmä on timanttinen myös Solariksen kohdalla, ja olen vain yksinkertaisesti superinnoissani siitä, että Turun kaupunginteatteri tuo lavalle tieteisfantasian, vieraalle planeetalle sijoittuvan scifi-tarinan. Minusta on nopeasti tullut scifin ystävä kirjallisuuden puolella viimeisen reilun vuoden aikana, enkä malta odottaa, että pääsen katsomaan scifiä lisää teatterinkin puolella. Pari avaruuteen sijoittuvaa speksiä olenkin jo nähnyt, Teekkarispeksi Signaalin 2022 ja Viikkispeksi Eloparadoksin 2023. Mainioita molemmat.

Rakas Evan Hansen
kuva © Ilkka Saastamoinen

Tärppi #4: Rakas Evan Hansen – Helsingin kaupunginteatteri

Heti alkuun täytyy todeta, että en kyllä ikinä ole mitään esitystä odottanut näin ristiriitaisissa tunnelmissa kuin DEH:iä. Dear Evan Hansen oli mukana ekassa TOP 10 esitystä, jotka haluaisin nähdä Suomessa-postauksessani, jolloin olen odottanut sitä hyvin paljon, mutta nykyään en ole musikaalista enää aivan niin innoissani. En siis edelleenkään ole tätä musikaalia lavalla nähnyt, enkä leffaversiotakaan, mutta kuuntelin juuri uudelleen musikaalin pohjalta kirjoitetun romaanin, ja olen muutenkin ajatellut sen tarinaa ja hahmoja enemmän. Musikaalin tarinassa on monta moraalista ongelmaa, joita se tuskin yrittääkään peitellä, mutta odotan mielenkiinnolla, miten nämä on lavalla ratkaistu. Ainakaan näin etukäteen ongelmani tämän teoksen kanssa on se, että en oikein pidä yhdestäkään hahmosta (romaanin perusteella, toki). Lisäksi valhe, joka tapahtumat laukaisee, on ongelmallinen. Kaikki valehtelevat joskus, tietenkin, eikä kukaan ole täydellinen, tietenkään, mutta tuollaisen valheen ylläpitäminen noin pitkään on väärin. Toki hyvän tarinan ei tarvitse olla ongelmaton tai moraalisesti pelkästään hyvä, mutta DEH ei vielä ole minua voittanut puolelleen. Vaikka odotukset ovat siis hyvin ristiriitaisia, DEH houkuttelee kovasti katsomoon. Kuuntelen musikaalin biisejä usein, ja musiikin takia Dear Evan Hanseniin alunperin rakastuinkin. Eikä rakkaus näihin biiseihin ole mihinkään kadonnut! Musikaalissa on paljon hyvää, ja lavalla tarina toiminee paljon paljon paremmin kuin romaanissa. Olen kuullut ja lukenut Rakas Evan Hansen-musikaalista kehuja ihan tosi paljon, eivätkä sen saama suosio ja palkinnot voi olla ansaitsematonta. Olen vain ajatellut musikaalia niin paljon, että minulla on siitä (ihan liikaa) ajatuksia, odotuksia, mielipiteitä ja käsityksiä ennen ensi-iltaa.

Vaikka DEH ei siis enää – tai vielä – olekaan mikään suosikkimusikaalini, on mielestäni hienoa, että se saadaan Suomeen. Ja varovaisin odotuksin suuntaan katsomoon, ehkä tarina sittenkin on juuri niin sydämellinen, lämmin ja samaistuttava kuin miksi sitä mainostetaan, ja olen mielikuvineni väärässä. Enkä malta odottaa, että pääsen kuulemaan kaikki musikaalin kappaleet lavalla. Esimerkiksi suomiversion Sincerely, Me-biisiä odotan malttamattomana! Ja Requiem! Ja Disappear! Musiikki on DEH:issä upeaa (no, Pasek & Paul-parilta ei muuta voi odottaakaan), ja suosikkijuttuni siinä. Ja on meillä upeat Evanit – Julius Suominen ja Petja Pulkkinen esittivät molemmat musikaalista yhden kappaleen Musiikkiteatterifestivaalilla, vaikuttavat ja herkät vedot molemmilta. Samoin Yksin et jää HKT:n kauden avajaisissa sai kylmät väreet heti aikaan. Olen myös tosi iloinen, että Suomeen (ja heti näin isolle lavalle) saadaan tällainen tuoreempi nuorisomusikaali, jollaiseksi DEH:in ehdottomasti määrittelen. Ehkä se saa seuraajikseen lisää lukiotarinoita, kuten vaikkapa Heathersin, Mean Girlsin tai Everybody's Talking About Jamien. The Prom, myös nuorisomusikaali, onkin keväällä 2024 tulossa peräti kahtena suomituotantona, Skene Musiikkiteatterin ja Rantasalmen Nuorisoteatterin tekeminä. Jamien taas pääsee nyt syksyllä näkemään Ruotsissa, Malmössä, siitähän olisi siis ruotsinnos jo valmiina...

kuvat © Joona Aalto

Tärppi #5: Et sä kumminkaan mitään tajuu & Murha kahdelle – Musiikkiteatteri Kapsäkki

Nuorten tarinat teatterin lavalla ovat minulla sydäntä lähellä, ja Kapsäkin kantaesitys Et sä kumminkaan mitään tajuu on siksi hyvin kiinnostava esitys syksyn tarjonnasta poimittavaksi. Dokumentaarinen musiikkiteatteriesitys pohjautuu niin nuorten, heidän parissaan työskentelevien aikuisten kuin vanhempienkin haastatteluihin, joista rakentuu tämä teos. Odotan innolla ja mielenkiinnolla, tämä saattaa kolahtaa ja kunnolla. Murha kahdelle-musikaalista nähtiin yksi biisi Musiikkiteatterifestivaalilla, mutta jo ennen sitä tämä oli katsomislistalla. Joel Mäkinen ja Juha Pulli lavalla, yhdellä näyttelijällä ties kuinka monta roolia, murhamysteeri, murhakomedia... Täydellistä! Ja sen verran hervotonta oli meno jo festivaalilla, että kun esityksen näkee kokonaan, lienee meno melkoisen koomista. Ja mikäs sen parempaa.

Figars bröllop
kuva © Otto-Ville Väätäinen

Ronja Rövardotter
kuva © Cata Portin

Something Rotten
kuva © Åbo Svenska Teater

Tärppi #6: Ruotsinkieliset esitykset

Yritän olla ahkera ja käydä katsomassa esityksiä myös toisella kotimaisella, vaikka tänä vuonna saldo onkin vielä melko vaatimaton 3 esitystä. Mutta näistä kaksi olikin sitten ihan Ruotsissa: upea (!!!) Arv Dramatenissa ja varsinkin koreografisesti vaikuttava A Chorus Line Kulturhuset Stadsteaternissa. Lisäksi näin Raaseporin kesäteatterissa Spamalot-musikaalin. Syksyn tarjonnasta kiinnostaa ainakin Lilla Teaternin Figaros bröllop ja Röda rummet, ensimmäinen koska kaiken mitä Jakob Höglund ohjaa, minä haluan nähdä, ja jälkimmäinen, koska kirjan tuominen näyttämölle on aina mielenkiintoista. Svenska Teaterniin tulee Ronja Rövardotter, ja Ronja on best, joten meikä toki suuntaa katsomoon. Tälle vuodelle onkin jo nähtynä Kansallisteatterin sekä Vartiovuoren ja Juornaankylän kesäteattereiden Ronjat, eikä kolmea ilman neljättä siis. Svenskaniin tulee myös ihastuttava Radio Popov, eli näyttämöversiointi Anja Portinin lanu-Finlandia-voittajasta. Ihanaa! Åbo Svenska Teateriin tulee Something Rotten-musikaali, josta olen nähnyt kaksi edellistä suomiversiota, joten eiköhän tämä ensimmäinen ruotsinkielinen suomiversio myös ole syksyn tai ensi kevään katselulistalla. Ja vihdoinkin luvassa olisi siis matka Åbo Svenska Teateriin! Matka saattaa viedä myös ihan naapurimaan kamaralle, sillä ruotsalaiset versiot musikaaleista Wicked ja Everybody's Talking About Jamie houkuttelisivat. Jamie on yksi suosikkimusikaaleistani, se nähdään Malmö Operassa. Wicked tehdään Göteborgin oopperassa, ja sen ohjaa muuten Samuel Harjanne, eli taattua Harjanne-laatua varmastikin luvassa.

kuva © Porin teatteri

Tärppi #7: Paradox – Porin teatteri

Koska olen Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin Dingo-musikaalin jälkeen kuunnellut niin paljon Dingoa, ei tarvitse sanoa kuin Dingo ja minua kiinnostaa. Niinpä porilainen rock-musikaali Paradox kiinnostaa, sillä porilaisessa musikaalissa kuullaan tietenkin porirokkia, muun muassa siis juuri Dingoa. Ja kun luvassa on myös uutta tuotantoa esimerkiksi Eveltä, alkavat odotukset vain kasvaa. Musikaalissa kuultava Even biisi Porkan poika esitettiin Musiikkiteatterifestivaaleilla, ja siellä minä tästä oikeastaan innostuinkin. Tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat kiinnostavat nekin aina, ja tämä vaikuttaa hauskalta jutulta. Muusta Suomesta itsenäistynyt Pori, valtiota johtava tekoäly, romantiikkaa, vallankumoussuunnitelmia, ystävyyttä... Kaikenlaista kivaa luvassa!

Nukkekoti
kuva © Vuokko Salo

Tärppi #8: Nukkekoti – KOM-teatteri

En ole koskaan nähnyt Henrik Ibsenin Nukkekotia, lukenut toki, mutta mikäpä parempi tapa uppoutua tämän klassikon maailmaan kuin uuden tulkinnan parissa. KOMissa tehdään kiinnostavaa, monipuolista ja laadukasta teatteria, ja sellaista uskon Nukkekodinkin olevan. Työryhmä vaikuttaa myös oikein lupaavalta, eli herkkua lienee luvassa. Esityksen alaotsikko, "kohtauksia eräästä avioerosta", kuulostaa sekin hyvältä, monitasoista draamaa on lavalle tulossa. Näin tästä yksi päivä harjoituskuvia, ja esityksen maailma näyttää oikein hyvältä jo niiden perusteella. Nukkekoti on vahva tarina täynnä latausta ja tasoja, eli sen pitäisi olla makuuni juuri sopiva. Odotan innolla!

Tärppi #9: Kaiken se kestää -musikaalikonserttikiertue

Kaksi musikaaliartistia, joiden upeista roolitöistä olen useasti saanut nauttia lavalla, yhdistää voimansa ja lähtee laulamaan musikaalibiisejä neljälle paikkakunnalle. Reeta Vestman ja Mikael Saari sekä kapellimestari Marko Hilpo yhdessä bändin kanssa tarjoilevat rakastetuimpia musikaaliklassikoita suomeksi ja myös kappaleita kotimaisista musikaaleista. Musikaalikonserttien kohdalla toivon aina, että mukana olisi suomalaiselle yleisölle vähän vieraampiakin säveliä, mutta tämän konsertin kohdalla se lienee toteutumaton haave, kun biisit siis esitetään suomeksi. Konsertissa on luvassa rakastettuja musikaaliklassikoita, eli tuttuja biisejä varmasti, ja varmasti myös monta sellaista, joista tykkään. Ilokseni myös suomalaista musikaalimusaa luvassa, sitä harvemmin näissä konserttimuotoisissa esityksissä kuulee. Ja ovathan konsertit aina yksi suosikkijuttujani, vaikka kaikki biisit olisivatkin etukäteen tuttuja, sillä näiden muodossa pääsee kerralla nauttimaan monen musikaalin sävelistä. Odotan innolla, mitä biisivalintoja konsertiin on tehty, ja toivoikkaana haaveilen, että mukana olisi kappale Äidinmaa-musikaalista, se on suomalaisista musikaaleista suosikkini, ja minulle tosi rakas teos. Konserttia esitetään Salossa, Porissa, Espoossa ja Turussa, ja minä suuntaan katsomoon Espoossa. Eturiviin tietenkin, maksoi mitä maksoi!

Tärppi #10: Syyskauden speksit

Speksi on parasta, ja speksiä on loppuvuodesta taas tarjolla. Vaikka kevätkausi onkin se, jolloin speksejä esitetään enemmän, myös syyskaudelle riittää interaktiivista opiskelijamusikaalia nautittavaksi. Loppuvuodesta 2023 esitetään ainakin seuraavat speksit: Fyysikkospeksi, Pykälän Spex, Metkan Speksi, KY-speksi ja NääsPeksi. Speksistä speksin tekee monta asiaa, ja näistä ehkä erikoisin on omstart-huuto. Kesken esityksen saa siis katsomosta huutaa "omstart", ja lavalla improtaan jotain hauskaa. Jos mielikuvitusta riittää, voi omstarttiinsa lisätä määreen, kuten "omstart, tanssibattle" tai "omstart, eläinten piknik", ja tämän pohjalta esiintyjät (tai joskus lavan takaisetkin tyypit) improavat. Speksejä on paljon erilaisia, ja erilaisten speksien myötä myös tarinoita on monenlaisia. Jokaiselle varmasti löytyy siis jokin kiinnostava esitys.

Pieni merenneito @ Helsingin kaupunginteatteri

 

kuvat © Robert Seger

Näin Pienen merenneidon ennakkonäytöksessä 16.8., päivää ennen musikaalin uusintaensi-iltaa.

Merenneito Ariel (Yasmine Yamajako) on luonteeltaan seikkailija, joka ei halua antaa kenenkään rajoittaa tutkimusmatkojaan pitkin merta ja sen pintaa. Mitä kaikkea maailmasta löytyykään! Arielin matkassa ui ystävä Pärsky (Iivari Luomala), ja pinnalla ystävyksiä ihmisten tavaroiden ja tapojen saloihin opastaa lokki Skuutti (Tuukka Leppänen). Isä Triton (Mikko Vihma) tuskailee nuorimman tyttärensä rohkeuden kanssa, ja koettaa hallita Arielia käskemällä rapu Sebastianin (Samuli Kakko) tämän lapsenvahdiksi. Vaan ei äyriäinen joka paikkaan ehdi, ja ennen kuin kukaan huomaakaan, on Ariel rakastunut ihmiseen! Eikä keneen tahansa, vaan prinssi Erikiin (Martti Manninen). Kun isä vain kieltää ja Sebastian vain latelee sääntöjä, Ariel kääntyy sen ainoan puoleen, joka ehkä voisi olla avuksi. Ursula (Sanna Saarijärvi), merinoita ja Arielin täti, lupaakin auttaa – kunhan hinnasta sovitaan. Ariel saa jalkansa, mutta tarjoaako ihmisten maailma lopulta kaikkea sitä, mistä hän haaveilee?

Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito sai ensi-iltansa ja Suomen kantaesityksensä 29.8.2019, eli lähes neljä vuotta sitten. Minä näin sen edellisellä esityskaudella kahdesti (tästä edelliseen esitysarviooni). On todella mielenkiintoista – ja harvinaista – päästä näkemään sama produktio uudelleen näin monen vuoden jälkeen, aiemmin olen tainnut nähdä ainostaan Wicked-musikaalin West End-produktion niin, että välissä on useampi vuosi. Pieni merenneito on aivan yhtä huikean näköinen kuin edellisellä esityskaudellaan, ja tuntuu lisäksi saaneen tarinan ja sen kertomisen kohdalla uudenlaista syvyyttä ja tasoja. Viime kerralla minua häiritsi disneysadun disneysatumaisuus, eikä se tietenkään ole esitykselle reilua, sillä Pieni merenneito, nimenomaan tämä Disneyn versio, on totta kai disneysatu. Nyt lähestyin musikaalia eri kulmasta kuin viime kerralla, vähän senkin takia, että olin jo aiemmin nähnyt tämän ja tiesin, mitä odottaa. Edelliselläkin kerralla hurmaannuin monesta jutusta, ja samat asiat hurmasivat edelleen myös nyt. Uusiakin hurmaavia ja ihania juttuja huomasin nyt, ja niinhän se teatterissa aina on – vaikka kävisi useammankin kerran katsomassa saman tarinan, on siinä aina jotakin uutta. Eli jos Merenneito on viime esityskaudella nähty, kannattaa siitä huolimatta suunnata katsomoon uudelleenkin! Paitsi että mukana on uusia esiintyjiä, on myös esitys itse saanut kasvaa ja tuntuu sekin uudenlaiselta.

Ohjaaja Samuel Harjanne on oikeassa paikassa näiden isojen, näyttävien musikaalien ohjaksissa. Harjanteella on silmää sekä kokonaisuudelle että yksityiskohdille, jolloin show voi olla suuri ja tarjota ison elämyksen juuri näyttävyytensä kautta, mutta tunnetaso ja draama tulee aina yhtä tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Ehkä se oli se, että tällä katsomiskerralla päätin syleillä tarinan kaikkea sadunomaisuutta, ehkä se, että musikaali on saanut kasvaa uudelleen omaksi maailmakseen tähän toiseen ensi-iltaansa, mutta tuntuu, että Pieneen merenneitoon on tullut lisää yksityiskohtia, kerroksia ja merkityksiä. Moni hahmo tuntuu kokonaisemmalta, tai sitten olen oppinut tässä neljän vuoden aikana ymmärtämään näitä tyyppejä enemmän, ja samaistumaankin heihin enemmän. Huumori on monessa kohtaa erinomaista, yllätyin jo viime kerralla siitä, miten hauskoja kohtauksia tästä löytyy, ja hahmojen väliset kohtaamiset ovat mainioita ja monen tunteen sävyttämiä. Harjanteen ohjaus on sujuvaa ja niin merenalainen kuin -päällinenkin maailma onnistuneesti hallussa, tarina tuntuu vapaalta ja vallattomalta, kuten Arielin kasvutarinalle sopii. Rohkeuden, vapauden, unelmien, vanhemmuuden, rakkauden ja seikkailun teemat kasvavat esityksen edetessä, ja nuorten päähenkilöiden itsensä etsiminen koskettaa.

Peter Ahlqvistin lavastus, Pirjo Liiri-Majavan puvustus, Milja Mensosen naamiointisuunnittelu, Toni Haarasen videosuunnittelu ja William Ilesin valosuunnittelu tarjoavat niin upeaa visuaalisuutta, että se huumaa aina vaan uudelleen ja uudelleen. Merenalainen maailma on värikäs, täynnä upeita yksityiskohtia ja toinen toistaan hienompia juttuja. Meren väen pyrstöt, hiukset, liikkeet, merikasvit, vedenalaiset luolat... Huh sentään, miten hienoja! Ja maan pinnalla taas kuninkaallisen linnan huoneet, henkeäsalpaavan kaunis portaikko, tanssiaisasut, merta halkova laiva... Pienen merenneidon näyttämökuviin mahtuu niin paljon, että tämän voisi varmasti katsoa vaikka kuinka monta kertaa, ja siltikään ei ehtisi kaikkia yksityiskohtia tutkia. Esityksen nuket (Stitches and Glue) ovat aivan ihania, ja varsinkin rauskut ja hait hurmasivat minut täysin, samoin flamingot ja sammakot. Kaikenkokoista ja -näköistä merimaailmaan sopivaa nukkea löytyy, ja näitä suloisia, kauniita, hauskoja ja elävännäköisiä otuksia ihastellessa teatterin taika vie suoraan aaltojen alle.

Alan Menkenin sävellys, Howard Ashmanin ja Glenn Slaterin sanoitus ja Hanna Kailan suomennos soivat kauniisti ja vahvasti kapellimestari Risto Kupiaisen johdolla. Kappaleet ovat kivaa kuunneltavaa, kuten edelliselläkin esityskaudella, vaikka näistä mikään ei ole minulle sellainen vau-biisi. Hienoja kappaleita, ja upeasti esitettyinä, Pieni merenneito tarjoaa. Suosikkeinani ovat pysyneet Maailma tuo, Lääpällään, Ääni soi, Surkeat sielut, Pienin askelin, Suudelkaa ja Jos voisin, joiden lisäksi Tritonin tyttäret ja Isin pikku kulta tekivät nyt vaikutuksen. Maailma tuo ja Ääni soi ovat suurimmat suosikkini, molemmat ovat paitsi lauluina kivoja, myös visuaalisesti vaikuttavia. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia on parhaimmillaan isoissa joukkokohtauksissa, ja näistä erityisesti Jää syvyyksiin on täynnä taituruutta, vauhtia ja huimia liikkeitä, voltit, hypyt ja muu akrobaattinen meno on aina lähellä sydäntäni. Myös Arielin ja Erikin yhteinen tanssi ja tanssin kautta keskusteleminen on hurmaavasti koreografioitu. Osana koreografiaa ovat lennätykset (Flying by Foy), jotka ovat yksi Pienen merenneidon vaikuttavimpia osa-alueita. Kohtaus, jossa Ariel pelastaa Erikin hukkumiselta, on niin upea, että voisin katsoa pelkästään sen vaikka kymmenen kertaa putkeen. Sanomattakin siis selvää, että tämä kohtaus on myös suosikkihetkeni koko esityksessä. Uintikohtaukset ovat teatterin taikaa parhaimmillaan, ja aina vähän liikuttaa, kuinka hienoja juttuja teatterissa voidaan tehdä. Merenneito uimassa pitkin merta? Ei ongelmaa! Laidan yli pudonnut, pohjaa kohti vajoava prinssi? Ei ongelmaa siinäkään. Ja Ariel, uimassa kohti pintaa, kohti unelmiaan ja samalla valmiina pelastamaan ihmisen, joista ei ole kuullut kuin pahoja sanoja? Sydän sulaa.

Arielin pyrstöön hyppäävällä Yasmine Yamajakolla on aivan täydellinen Disney-prinsessan ääni! Hän tekee Arielin roolin herkästi, tasapainotellen hienosti uhmakkaan ja uteliaan teinin, rakastuneen nuoren naisen, unelmiaan pohtivan tytön ja rohkean seikkailijan välillä. Yamajako tuo lavalle valovoimaista energiaa ja sellaista läsnäoloa, joka loistaa katsomon viimeiseen riviin saakka. Lumoavan lauluäänen lisäksi Yamajakon Ariel lumoaa persoonallaan, sillä, miten Ariel käy haasteita päin, käyttää älyään ja uskaltaa myös hypätä tuntemattomaan. Martti Manninen on jokaista elettä, ilmettä, hymyä ja riehakasta laivan köysissä roikkumista myöten suloinen, kapinallinen, lämminsydäminen seikkailijaprinssi. Pidin Erikin hahmosta jo viimeksi, mutta tällä kierroksella myös kiinnostuin hänestä paljon enemmän kuin ennen. Mannisen roolityöhön on tullut enemmän kerroksia juuri siihen, miten Erikin syntymävelvollisuus kuninkuuteen ja merelle vievät unelmat kolahtavat yhteen ja synnyttävät ristiriitoja. Teiniangstin lisäksi siis uskottavaa vastuun ja sen kanssa kamppailun tuskaisuutta, joka tekee Erikistä monitasoisemman. Mannisen roolityössä tunteet ovat aitoja ja Erik niin valloittava, että ei voi kuin hymyillä. Samuli Kakko tekee Sebastianin roolin sopivan koomisesti ja ah-niin-kärsivästi, on sekin kun hänen täytyy aina olla Arielia vahtimassa! Kakko on sisäistänyt roolinsa onnistuneesti, ja tarjoaa näppärää huumoria ja mainioita letkautuksia, unohtamatta ravun arvokasta ja taiteellista luonnetta. Iivari Luomalan Pärsky on sanavalmis, energinen ja hauska tyyppi, Luomala ottaa lavan haltuun ja valloittaa yleisön ihan viimeistään Lääpällään-kappaleessa, mutta mitä luultavimmin jo kauan ennen sitä. Tuukka Leppänen tekee Skuutin roolin varmoin ottein, lokki on entistäkin höpsömpi ja vekkulimpi tyyppi, jonka asiantunteva selostus ihmisten härveleistä ja käytännöistä hauskuuttaa. Mikko Vihman arvovaltaa huokuva Triton on vakuuttava, ja Vihma kuvaa isän vaikeudet vanhemmuuden edessä sujuvasti ja uskottavasti.

Sanna Saarijärvi on Ursulana yksinkertaisesti loistava, aina äänensävyään, eleitään ja ilmeitään myöten. Ursula on herkullinen hahmo, ja pahiksena ihastuttava. Saarijärvi ottaa roolistaan kaiken irti ja pitää hauskaa, ja hänen Ursulastaan on vaikea pistää paremmaksi. Niin hienoa Arielin kustannuksella naureskelua, ja ai että kaikki ne "voi kulta pieni" ja "Ursula-täti auttaa"-jutut, ihan mahtavia. Ursula on hahmona myös kiinnostava, ja hänen näkökulmastaan tämä tarina olisi myös todella mielenkiintoinen kuulla. Ursulan apulaisankeriaita Kieroa ja Lieroa näyttelevät Lauri Mikkola ja Antti Timonen, mainion koominen ja ilkeämielinen kaksikko. Yrjön, prinssi Erikin huoltajan rooliin astuu Pertti Koivula, jonka varmoissa käsissä tämä hillitty herrasmies tarjoaa niin hauskoja hetkiä kuin aitoa välittämistä ja lämpöä. Tuomas Uusitalon chef Louis on melkoinen tyyppi, ja varastaa shown jahdatessaan Sebastiania pitkin ruokasalia. Uusitalo ei säästele komiikassa, kuten ei pidäkään, vaan viihdyttää vauhdikkaalla, taitavasti rakennetulla ja aavistuksen kaaoottisella roolityöllään. Arielin siskoina nähdään ihania ja valloittavia persoonia, he ovat Atina (Raili Raitala), Adella (Laura Allonen), Allana (Riikka Riikonen), Arista (Suvi Salospohja), Andrina (Marissa Lattu) ja Aquata (Eleonoora Martikainen). Koko iso ensemble tekee huikeaa työtä ja herättää eloon toinen toistaan upeampia mereneläviä, merimiehiä, kokkeja ja kaikenlaisia muita olentoja. Lavalla on valtava määrä energiaa ja taitoa, ja porukan hieno työ tarjoaa lopputuloksen, joka elää ja hengittää satua, teatterin taikaa ja unelmia.

Pieni merenneito on edelleen uskomaton visuaalinen ilotulitus, joka tuo merenalaisen maailman lavalle häikäisevän upeasti, ja tarjoaa myös satumaisia näyttämökuvia kuninkaallisen linnan saleihin. Lennätykset, nuket, puvustus, lavastus, projisoinnit, saippuakuplat... Kaikki siinä, miltä tämä esitys näyttää, salpaa hengen, ja kokonaisuus on jotain sellaista, mitä en ole teatterissa koskaan missään muussa esityksessä nähnyt. Vaikka prinsessa- ja rakkaustarina on minulle hieman liian imelä ja söpö, tällä kolmannella katselukerralla upposin mielelläni satumaiseen maailmaan ja nautin taianomaisesta tunnelmasta. Eihän tässä ole mitään sellaista, mikä ei toimisi. Kun visuaalisuus on näin huikaisevaa, esiintyjät näin taitavia, musiikki näin kauniisti soivaa, tarina näin tuttu ja taianomainen, ja koko työryhmä näin ammattitaitoinen, ei lopputulos voi olla muuta kuin onnistunut. Vaikka Pieni merenneito ei siis tarinana ole aivan sellainen, joka minuun iskee, musikaali ja sen toteutus kyllä iskee. Ja liekö syynä sitten neljä vuotta vanhempi minä, tauollaan uusia kerroksia kerännyt musikaali, tai jokin aivan muu, tällä katsomiskierroksella satumaailma vei minut mukanaan heti, eikä sen suloisuus haitannut, päinvastoin.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

Canzio @ Kivi-juhlat

kuvat © Mika Haikonen

Näin Canzion 15.8.

Canzio (Carlo Vartiainen) on nuori aatelismies, joka asuu linnassaan sisarensa Rachelin (Anna-Sofia Luoma) ja setänsä Varron (Kari Storckovius) kanssa. Sisarusten isä on kuollut kauan sitten ryövärien käsissä, ja äiti vielä aiemmin, Canzion syntymän yhteydessä. Kovan alun saaneilla lapsilla on kuitenkin nyt kaikki hyvin, sillä linna kukoistaa ja merisotakoulun käytyään Canzion on tarkoitus mennä naimisiin Mariamnen (Pinja Turunen) kanssa. Mutta kun Canzio palaa kotiin, on hänellä uusi ihastus Marcia (Tiina Alapaattikoski) ja mielessään aivan uudenlaiset suunnitelmat.

Aleksis Kiven Canzio oli minulle ihan vieras näytelmä, josta ennen esityksen näkemistä tiesin vain nimen ja sen, että tarinassa on tragediaa, suuria tunteita ja miekkailua. Tämä on Kiven näytelmistä harvimmin esitettyjä, ja Tinfon Ilona-tietokannasta löytyikin Canzion ammattiteattereiden ensi-iltoja vain neljä, joista viimeisin vuodelta 1984. Harrastajateattereiden produktioita ei niitäkään kovin montaa liene. Tämä on mielestäni ihme, sillä Canzio on varsin ihastuttava uusi näytelmätuttavuus! Ohjaaja Hanna Lekander on sovittanut Kiven tekstin toimivaksi kokonaisuudeksi, ja tragedia herää Taaborinvuoren maisemissa komeasti eloon. Suuria tunteita todellakin riittää, ja Canzion tarina kantaa vaivattomasti lähes kolmetuntisen kestonsa ajan, vaikka loppupuolen pitkistä monologeista olisi ollut vielä varaa karsia. Näytelmän kieltä kuitenkin kuuntelee mielellään, Kiven shakespearemainen teksti ottaa vaikutteita niin Shakespearen tyylistä käyttää kieltä kuin Bardin näytelmien tarinoista ja aiheista, ja kasvaa vaikuttavaksi. Olen pitänyt Kiveä, virheellisesti, hyvin suomalaisten ja maaseututarinoiden kertojana, jonka terävyys, ironia ja nokkeluus näkyvät hienosti niin Seitsemässä veljeksessä kuin Nummisuutareissakin. Samaa suurta tragediaa kuin Canziossa tosin löytyy esimerkiksi Kullervosta, ja Kiven laaja tuotanto tarjoaa kyllä kaikenlaisia teemoja ja tunteita. Canzio italialaismaisemineen ja aatelisnuorukaisineen on kuitenkin muusta tuotannosta eroava tarina, ja ehkä siksi jäänyt vähän muiden teosten varjoon, mutta minulle siitä tuli tämän esityksen myötä yksi Kivi-suosikeistani. Miekkailua ei voita mikään, eikä tragediaa, eikä rakkautta. Ja tätä kaikkea Canzio tarjoaa.

Lekanderin ohjaus tuo näytelmän tunnetasot esiin vahvasti, varsinkin tragedialle tyypilliset epätoivo, hämmennys, taipumattomuus, kiihko ja kunniaan liittyvät tunteet ovat lavalla voimakkaita. Canziossa on kuitenkin ihan loistavaa huumoria, ja näytelmän ensimmäinen puolisko on yllättävänkin hauska. Tästä on kiittäminen ehkä vielä tekstiä enemmän sitä, miten Lekander työryhmineen tuo hahmot ja tilanteet lavalle. Esimerkiksi Canzion ja Rachelin erinomaisen aidolta tuntuvassa sisaruussuhteessa on paljon huumoria, eivätkä nämä näytelmän aateliset muutenkaan ole mitään ankeaa porukkaa. Pidin siitä, miten tragedian konventioita hyödynnettiin, esimerkiksi kuoroa käyttämällä. Lekanderin ohjauksen vahvuus on ihmisissä, siinä millaisia päätöksiä he tekevät, miksi, miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin, millaisia ovat ihmisten väliset suhteet ja miten niitä pidetään yllä, miten ne muuttuvat ja millaista se on. Canzio on monitasoinen näytelmä, ja monitasoinen tragedia, ja Kivi-juhlilla näytelmän toteutus tarjoaa tekstille mahdollisuuden kasvaa vaikuttavaksi ja herkäksi. Maija ja Veikko Tervosen lavastus- ja tarpeistosuunnittelu sopii nurmijärveläiseen maalaismaisemaan ja tekee siitä riittävän hienostuneen, jännittävän ja uljaan, jotta kuvitelma italialaisesta linnamaisemasta saa lihaa luidensa ympärille. Tyyliä riittää linnassa ja sen huonekaluissa ja tavaroissa, ja erityisesti hieno suihkulähde ja viehättävä metallinen kiikkuspenkki herättivät ihastusta. Lavastus toimii saumattomasti ympäröivän maiseman kanssa, ja esitys laajenee monesti koko näyttämöalueen mitalle. Päivi Uusitalon puvustuksessa on upeita, tyylikkäitä aatelisten asuja ja hienoja ryöväreiden ja palvelusväen pukuja, ja näiden lisäksi ihan mahtavia yksityiskohtia. Rakastan päätöstä tuoda mukaan jalkapallotematiikkaa kenkien ja urheilusukkien sekä seinälle kehystettyjen nappisten muodossa. Kuulemani mukaan lavalla myös selailtiin jalkapallokeräilykortteja, se ei harmikseni näkynyt siihen missä istuin.

Näytelmää on sävelletty musiikkia, joka rytmittää sitä sujuvasti ja tuo tragediaan, sekä koukeroiseen tekstiin ja pitkiin vuorosanoihin, mukavasti hengitystilaa. Vaikka pidin tarinasta, hahmoista ja kokonaisuudesta, Canzio voisi olla "pelkkänä" näytelmänä vähän raskas, sillä vuorosanat totisesti ovat välillä kovin pitkiä. Tämän kompastuskiven yli on onnistuneesti loikattu juuri musiikin keinoin, sillä vaikka musiikki voi olla, ja onkin, yhtä painavaa, tai painavempaa kuin teksti, se on erilainen tapa välittää viestejä kuin puhe. Musiikki toimii myös syventäen tunnelmaa ja hahmoja, ja Canzion kohdalla se ehdottomasti tekee esityksestä paremman. Yhtä lukuunottamatta kappaleiden sävellys on Jarmo Romppasen käsialaa, Kukaan ei koskaan-kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Teemu Jokinen. Biisejä on mukana jo sen verran, että tämä menee musiikkinäytelmästä, ainakin minun käsitykseni mukaan. Koska kappaleiden sanat ovat suoraan Kiven tekstistä, ne vievät tarinaa luontevasti eteenpäin ja istuvat saumattovasti puhutun draaman sekaan. Suosikkejani ovat Kukaan ei koskaan, ihan loistava Ole iloinen, joka jäi myös heti päähän soimaan, Suoraa tietä helvettiin ja Vapisee murhamiehen sydän. Neea Kuikan koreografia on monipuolista, vahvaa ja tunnelmaan sopivaa, hienoa liikkeellistä tarinankerrontaa, vauhtia ja tunnetta.

Carlo Vartiainen tekee erinomaisen roolin Canziona. Pidän siitä, miten hän tuo nuoren miehen nuoruuden vimman ja ehdottomuuden lavalle, sen, miten Canzio vielä etsii itseään ja joutuu siksi moneen vaikeaan paikkaan. Sisarensa ja setänsä ohjeiden mukaan elänyt Canzio saa maistaa vapautta merisotakoulumatkallaan, ja kun paluu tuttuihin ympyröihin koittaa, on hänen vaikeaa olla sama kuin ennen. Vartiaisella on hahmoonsa hieno ote, hän on ilmeikäs näyttelijä ja kertoo paljon eleillä, ilmeillä ja yksityiskohdilla. Vartiaisen roolityössä näkyy onnistuneesti myös se, millaisia rooleja Canziolla on. Hän on aatelinen, veli, veljenpoika, ystävä, kihlattu, rakastaja, mutta myös se Canzio, joka on olemassa vain hänelle itselleen. Ja ai että, miten herkullista traagisen päähenkilön tulkintaa, uskottavaa epätoivoa ja omien valintojen häpeämistä, kyseenalaistamista ja itsesyytöstä. Ja huikeasti sisäistetty Canzion pitkät monologit! Mieleen jäi myös seuraava kysymys: Onko Canzio Suomen Hamlet? Anna-Sofia Luoma tekee sujuvan, taitavasti rakennetun roolin Rachelina. Hänen läsnäolonsa lavalla tukee hahmon itsevarmuutta ja tietynlaista huolettomuutta, joka myöhemmin törmää Canzion uudenlaiseen päättäväisyyteen. Luoma lukee taitavasti esityksen tunnetilaa, ja tuo traagisiin hetkiin sujuvasti myös haikeasti sävytettyä huumoria. Canzion "Olen onneton" ja Rachelin toteavasti ilmoitettu "Sinä olet onnellinen"-sananvaihto jäi mieleen. Pinja Turusen rooli Mariamnena on monipuolisempi kuin ensinäkemältä vaikuttaa, ja Turunen tuo roolihahmoonsa kiinnostavia yksityiskohtia. Pidän varsinkin siitä, miten Turunen näyttelee Mariamnen suhteen muihin henkilöihin, ja aivan erityisesti Mariamnen ja Rachelin välisestä suhteesta. Turunen ja Luoma tekevät nuorten naisten välisestä suhteesta uskottavan tavalla, joka tuo ystävysten historian, yhteiset kokemukset ja jaetut salaisuudet mukaan rivien väliin.

Tiina Alapaattikoski tekee Marcian roolin sujuvasti, hän leikittelee hyvin sillä, miten paljon kukakin hahmo Marciasta tietää ja miten Marcian pitää toimia ja olla, jotta hän saa haluamansa. En ole ihan varma, uskoinko Marcian aidosti rakastuneen Canzioon. Välillä uskoin, välillä en, välillä pohdin kuinka paljon Marcia juonittelee ja kuinka paljon hän antaa tunteiden viedä. Tämä on kiinnostava, ja myös katsojasta riippuva juttu, aidon rakkauden ja laskelmoidun suunnitelman hiuksenhieno raja toi ainakin minulle esitykseen yhden tason lisää. Emmi Mikkonen näyttelee Claudiota, aatelismiestä ja Canzion ystävää, joka tietää Marcian todellisen henkilöllisyyden. Tämä tuo mielenkiintoista jännitettä tarinaan. Mikkonen tekee tosi hyvän roolin, ja kaksintaistelukohtaus Canzion kanssa on huima, varsinkin tunnetasolla, vaikka kyllä kunnon miekkailu aina mieltä lämmittää. Mikkosen tulkinta Claudiosta tekee hänestä kokonaisen hahmon, joka kiinnostaa myös itsensä takia, ei vain Canzion kaverina. Kari Storckovius on mainion leppoisa Varro, jolla on jyrkkiä mielipiteitä ja helliä tunteita. Storckovius rakentaa roolinsa onnistuneesti, ja Varro on hahmona sekä helposti pidettävä että vähän ristiriitainen, siis mukava seurata mutta ei turhan laimea. Marko Löllö luonnontutkija Angelona on hyväsydäminen ja ihanan ymmärtäväinen tyyppi, pidän siitä, että hän sentään vähän lohduttaa Canziota, vaikka jättääkin tämän sitten kärsimään tunnontuskia ihan itsekseen. Koko iso ensemble tekee onnistuneita rooleja, moni useammankin, ja herättää Canzion tarinan eloon taitavasti. Käsiohjelman mukaan rooleja on alkuperäiseen näytelmään pitänyt jonkin verran lisätä, tätä ei huomaa muuten kuin siten, että rooleja on enemmän. Jokainen aseenkantaja, hovineito, maalaisnainen ja poliisi sujahtaa tarinaan mukaan omalle paikalleen, ja isolla porukalla tarinaa kerrotaan tavalla, joka antaa jokaiselle tilaisuuden loistaa.

Canzio on onnistunut tragedia, hieno näytelmä, kasvutarina täynnä tunteita, ja taitavasti sovitettu kokonaisuus. Tarinaan on helppo päästä mukaan, vaikka se oli uusi tuttavuus, ja tässä auttaa myös käsiohjelmasta löytyvä synopsis. Toisella puoliskolla tahti hidastuu välillä liikaa, pitkien monologien ja tasaisen tunnelman vuoksi loppupuolelle olisi tarvittu jonkinlaista muutosta. Kokonaisuudessa tämä ei kuitenkaan paina, ja vahvalla tunnelatauksella ohjattu viimeinen kohtaus jättää pohtimaan monenlaista aihetta, niin nuoruutta, rakkautta, kuolemaa, elämää kuin ylpeyttä ja häpeääkin. On hienoa, että Canzio vihdoin nähdään Kivi-juhlilla, ja on hienoa, että se tapahtuu juuri näin – komealla, kiihkeällä, kaihoisalla produktiolla, joka hengittää tragedian taikaa joka solullaan.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kivi-juhlat!