lauantai 30. joulukuuta 2017

Vuosi 2017


Teatterivuosi 2017 käynnistyi Kansallisoopperassa Lepakko-operetin parissa ja päättyi Helsingin kaupunginteatteriin Kultaisen vasikan katsomoon. Vuoden aikana näin 55 eri esitystä ja kävin teatterissa 71 kertaa. Muita juttuja olivat esimerkiksi Lahden MM-kilpailut, joissa olin vapaaehtoisena, muutamat kesäiset musiikkihommat (mm. Semmarit Espan lavalla ja Kanavajamit Vääksyssä), Hevoset Kaivarissa-tapahtuma jossa myös olin vapaaehtoisena ja wanhojen tanssit sekä ensimmäisen oman ponikasvattini syntymä. Kirjoja en ole listannut tänä vuonna ahkerasti ja potkin itseäni nyt siitä, yritän vielä joku päivä muistella mitä olen lukenut ja laittaa ne ylös. Viimeisimpänä olen kuitenkin lukenut Becky Albertallin Simon vs. The Homo Sapien Agenda-kirjan ja Jojo Moyesin Parillisia ja parittomia-kirjan, nyt on menossa Helena Wariksen Linnunsitoja. Leffoja aloitin listaamaan heti vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä, mutta kun niitä alkoi kertymään, en jaksanut laittaa kaikkea ylös ja luulen, että tänäkin vuonna on nähty vaikka ja mitä ainakin yli 100 kappaletta. Leffoista mainittakoon Baby Driver, Ikitie, 1 Mile to YouValkoinen kuin maito, punainen kuin veri ja totta kai Tuntematon sotilas.

Teatterissa kävin siis 71 kertaa, joka on 18 kertaa enemmän kuin viime vuonna. Esityksiä taas näin 24 enemmän kuin viime vuonna. Jälleen kerran jäi näkemättä sellaisia juttuja, jotka kiinnostivat tosi, tosi paljon, mutta aikaa ei kai kenelläkään ole liikaa, ei minullakaan, joten tähän oli tyytyminen tällä kertaa. Enkä valita, näin monta huippujuttua ja muistelen niitä innoissani!

Tammikuussa kävin vielä viimeisen kerran kuuntelemassa rokkia ja ihailemassa kasarityyliä Turussa Rock of Ages-musikaalin merkeissä. Tässä oli kyllä sellainen juttu, että meikäläinen piti tosi paljon, ja Mikael Saari & Anna Victoria Eriksson-duo teki hienot roolit. Helmikuussa esityksiä kertyi, mainitaan niistä nyt Kirka HKT:llä (Heikki Ranta oli ihan loistava Kirka, uusi tuttavuus minulle ja varmasti tahdon nähdä hänmet lavalla monta kertaa vielä) ja yksi tämän vuoden suosikeistani, Äidinmaa Espoon kaupunginteatterissa. Ai että miten paljon Äidinmaasta pidinkään, niin hieno! Onneksi muistelua helpottaa Spotifysta löytyvä Pakahtuva sydän-biisi. Mikael Saari löytyi tässäkin lavalta, ja samoin aika paljon muutakin lahjakasta porukkaa, esimerkiksi Peter Nyberg, Helmi-Leena Nummela ja Vilma Kinnunen. Turussa ihasteltiin Tom of Finland-musikaalia ja sehän oli oikeinkin hieno! Helmikuussa alkoivat myös Lahden MM-kisat ja siellähän tämän urheilufanin sydän meinasi pakahtua, kun suosikkihiihtäjää ja -mäkihyppääjää juoksentelee ympärillä ja menestyy kilpailuissa.


Maaliskuussa tapahtui sellainen teatteriin liittyvä juttu, että kuukauden mittainen työssäoppimisjaksoni alkoi Keski-Uudenmaan Teatterissa. Meillä on lukiossa mahdollisuus tällaiseen, ja ensimmäisen osan vietin MM-kisoissa ja lopun aikaa KUTissa. Hurjan kivaa, opettavaista, mielenkiintoista, mukavaa ja ihanaa! Kiitoksia KUTin väelle mahtavasta kuukaudesta! Tästäpä syystä näin monta Keski-Uudenmaan Teatterin juttua, mm. Mechelinin treenit ja Viiru, Pesonen ja Kososen kukko-esityksen. Teatteri Siperia Tampereella teki Eikä kukaan meitä enää etsi-nimisen, ilmastonmuutosta käsittelevän näytelmän, joka on ehdottomasti yksi tämän vuoden suosikeistani. Todella hyvä! Kolmikko Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn ja Jaakko Ohtonen sekä jääkarhu Tytti Marttila tekivät hienoa työtä lavalla. Hämeenlinnan teatterissa nähty Suomi sataa ja tuulee juhli virkistävästi satavuotiasta Suomea. Huhtikuussa oli monta kivaa juttua, mainitaan niistä aivan mahtava Häräntappoase Kotkan kaupunginteatterissa (Juho Markkanen Alluna ja Annuska Hannula Kerttuna jäivät mieleen, hieno pääpari), lukiolla vieraillut Ahaa Teatterin Katve (ai että miten tykkäsin, upeaa nuorille tehtyä teatteria ja Apulannan hienot biisit) sekä MimoArt Companyn Body Notes. En käy paljoa tanssia katsomassa vaikka pidänkin siitä, joten Body Notes kiehtoi jo siltäkin kannalta, ja olihan se nyt tyylikäs, hauska ja taitavasti tehty. Musiikkiteatteri NYT ilmestyi musiikkiteatterikentälle Photo Sapiens-esityksellä ja nämä tyypit kyllä tekevät sellaisia juttuja, että kannattaapi käydä katsomassa.

Toukokuussa Hevoset Kaivarissa-juttujen, varsan syntymän ja koulunkäynnin lomassa aikaa oli vain kahdelle teatterivierailulle. Toinen oli viides (ja viimeinen, nyyh) kerta Äidinmaata ja toinen UIT:n Sata lasissa!-revyyn ensi-ilta. Hauskaa oli Peacock-teatterin katsomossa jälleen ja varsinkin Lennu, puhelinongelma kokouksessa ja vanhat sekä uudet kotimaiset biisit ja Jean S:n show olivat viihdyttäviä. Kesäkuussa rynnättiin kesäteattereiden penkeille, mainitaan niistä Keski-Uudenmaan Teatterin Tankki täyteen, Järvenpään teatterin Niskavuoren nuori emäntä ja Pesäkallion kesäteatterin Seitsemän veljestä. Näistä kaikki olivat oikein hyviä, erityisesti Pesiksen veljessarja oli minun mieleeni ja seitsemän nuoren miehen pariin palasin toisenkin kerran sitten heinäkuun lopulla. Heinäkuussa myös Suomenlinnassa nähtiin velisarjan tempauksia, kun Ryhmäteatteri toi Seitsemän veljestä Hyvän omantunnon linnakkeeseen. Hieno oli tämä versio myös, ja uudelleen palasin myös näiden veljesten pariin. Pauli Patisen ohjaama ja koollekutsuma porukka toteutti Bonnie & Clyde-esityksen, joka oli sateisesta ja viileästä ilmasta huolimatta ihan mahtava! Lahden Uusi Kesäteatteri taas kertoi naisten tarinaa Hyvät siskot!-esityksessä. Elokuussa päästiin remontin jälkeen ihailemaan Helsingin kaupunginteatteria näytäntökauden avajaisissa ja Myrskyluodon Maija juhlisti kotiinpaluuta suurella näyttämöllä. Laura Alajääski on mielettömän hyvä Maija, ja Antti Timosen suutari Pelle jäi mieleen myös. Taivallahden kesäteatterissa kävin yhtenä päivänä ihastelemassa kaksi erilaista esitystä, Tukkijoella ja Risto Räppääjä ja villi kone. Huomio muuten Voice of Finlandin katsojat! 5. tammikuuta starttaa ohjelma ja tulevalla kaudella on mukana molemmissa Taivallahden esityksissä nähty Taneli Läykki!


Syyskuussa Turun kaupunginteatterissa seilattiin Viimeisen laivan kyydissä ja kuuntelen musikaalin soundtrackiä (englanniksi) aina välillä läpi, hienoja biisejä ja hienosti soivat Turussa myös. Järvenpään teatterin Vanja-eno oli vähän hämmentävä mutta oikein mainio, minä pidin kovasti. Mainitaan tästä vielä erikseen Kalle Tahkolahti, jonka rooli jäi erityisesti mieleen. Helsingin kaupunginteatterissa, Arena-näyttämöllä nauratti varsin viihdyttävä Palkkamurhaajan painajainen (mahtavat Santeri Kinnunen ja Iikka Forss!). Lokakuun alussa lennettiin isän ja pikkusiskon kanssa Iso-Britanniaan ja mentiin tutuillemme Haywards Heath-nimiseen kaupunkiin. Teatterissa kävin kerran (Lontoossa) ja esitys oli National Youth Theatren Jekyll and Hyde. Hieno versio, jota oli tuotu nykyaikaan ja Jekyll/Hyde-roolit olivatkin Henry Jekyllin leskellä. Erilainen tarina kuitenkin kuin "oikeassa" Jekyllissä ja Hydessä. Suuntasimme ulkomaanreissulla myös Birminghamiin the Nec-areenalle Horse of the Year-showhun, jossa oli tosi mielenkiintoista käydä ja vertailla sitä Suomen HIHSiin tai Hevoset-messuihin. Mahtava ja iso tapahtuma, kävimme siellä torstaina joka ei ollut vielä mikään pääluokkien päivä, joten ihmisiä ei ollut liikaa, vaikka kaikenlaista koko ajan tapahtuikin. Suurin iloni oli nähdä livenä Atkinson Action Horses-tyypit, joiden hevosia voi nähdä mm. Peaky Blinders- ja Poldark-tv-sarjoissa. Pääsinpä vaihtamaan pari sanaa Ben Atkinsonin kanssa myös, ihanaa!

Jekyll&Hyde-teema jatkui Suomessakin Salon Teatterissa, jossa kyseinen esitys nähtiin. Huh huh, sanon. Peter Nyberg Jekyllin ja Hyden roolissa/rooleissa oli kyllä sellainen että oksat pois! Taitavaa, intohimoista ja hienoa roolin tekemistä, komeaa laulua ja hyvän ja pahan kamppailun selkeää esille tuomista. Harmittaa että en päässyt kuin kerran katsomoon, olisin ihan ehdottomasti halunnut uudelleenkin. Lahden kaupunginteatterissa valloitti ihastuttava Elvis-biiseillä höystetty Love Me Tender ja Helsingin kaupunginteatterissa uljas ja hieno Mannerheim ja saksalainen suudelma (Asko Sarkola on tosi hyvä Mannerheim!). Cirque du Soleilin Varekai ihastutti Hartwall Arenalla. Marraskuussa uusintakatselussa oli Tampereen teatterin Näytelmä joka menee pieleen (pieleen meni edelleen) ja ensi-illassa Suomen hauskin mies HKT:llä. Ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna ja Heikki Ranta tässäkin ihan mahtava. Ja Martti Suosalo! Suomi-teema jatkui Keski-Uudenmaan Teatterissa Suomenhevosen tarinalla Ratsastuskeskus Ainon maneesissa. Suomen ja suomenhevosen historia kulkivat käsi kädessä ja hevosihmisenä olin heti aivan myyty. Uuras ja Kiripassi saavat erityisaplodit tästä! Ja mainitsinko Musiikkiteatteri NYTin? Heidän mielettömän hauska ja hieno joulushownsa Vain Jouluelämää oli yksi vuoden parhaista myös.


Joulukuu alkoi mahtavan Johannes Holopaisen upealla Sotilaspoika-monologilla. Johannes nähtiin myös KOM-teatterin huippuhyvässä MyBabyssä, josta pidin todella paljon. Mielenkiintoinen, hauska ja kekseliäs juttu, tosi hyvä! Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa lavan valtasi ShedHelsingin Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen, josta nautin kovasti ja josta todella näki sen ilon, innostuksen ja onnen, kun pääsi lavalle toteuttamaan jotain näin hienoa.

Sanoisin, että vuosi 2017 oli oikein onnistunut sekä teatterin että muun elämän kannalta ja vuoteen 2018 on hyvä suunnata tämän jälkeen. En vielä tiedä, mikä on ensi vuoden eka esitys, mutta ainakin luvassa on Rakastunut Shakespeare HKTllä, vuoden 1918 muistelua monella rintamalla, Suomen hauskimman miehen uusintakatselu ja teatterimatka Lontooseen jossain vaiheessa vuotta. Pääsykokeet yliopistoihin taas ovat luvassa muun elämän osalta, hui. Olen tosin ihan luottavaisin mielin ja odotan uusia juttuja jo innolla. Ylioppilaaksikin pitäisi valmistua ja pikkuvarsasta vuotiaaksi muuttuneen Mitjan kanssa riittää varmasti seikkailuja, muiden hevosten kanssa toki myös. Kaikenlaista siis. Sitä odotellessa.

Hyvää uutta vuotta 2018 kaikille!

lauantai 16. joulukuuta 2017

MyBaby @ KOM-teatteri

kuvat © Marko Mäkinen
KOM-teatterin MyBabyn viimeinen esitys oli tänään, minä näin sen eilen (15.12.) Tämä on siis tältä erää ohitse, mutta päätinpä vielä kuitenkin kirjoittaa, kun oli sen verran hyvä!

Glowheadz-niminen yritys tarjoaa jo MyMom- ja MyDad-palveluita, mutta tästä pitäisi jotenkin vielä laajentaa ja ratkaisu tähän on tietenkin MyBaby! 2020-luvulle sijoittuvassa käsikirjoituksessa ajatellaan, millaista olisi, jos lapsettomille ihmisille tarjottaisiisn mahdollisuus kokea lapsen ja vanhemman suhde ja heidän välisensä rakkaus ilman sitoutumista tai rankkaa vastuuta. Glowheadzin porukka, Nirsku (Johannes Holopainen), Milla (Eeva Soivio), Sasha (Juho Milonoff), Heta (Vilma Melasniemi) ja hänen miehensä Mikko (Niko Saarela) sekä Fanni (Emmi Parviainen) alkavat kehittää MyBaby-palvelua ja kokevat siinä samassa, millaista on esimerkiksi synnytys tai riehuvan kaksivuotiaan hoitaminen.

Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen löytyvät käsikirjoituksen takaa ja he ovat kyllä kirjoittaneet riemastuttavan hyvän, hauskan ja nokkelan näytelmän, josta löytyy monia tarkkoja havaintoja nykypäivästä ja varmasti myös tulevaisuudesta. Teksti herää näyttelijöiden käsissä loistavasti eloon ja jokainen näyttelijä tekee roolinsa hienosti. Lavalla tapahtuu vaikka mitä ja katsomossa saa pitää varansa, ettei putoa tuolilta nauraessaan aikuisvauvoille ja porukan synnytyskohtaukselle. Koko ajan säilyy humoristinen vire, joka kantaa juonta alusta loppuun saakka, vaikka muutama vakavampikin hetki mahtuu mukaan. Eikä tämä missään nimessä ole mitään höttöä vaan täyttä asiaa ja totta, vaikkakin naurun kautta kerrottuna. Startup-yritysten maailma ei ole minulle kovin tuttu, mutta kyllä kai tuollainen luovien ideoiden heittely ja monista asioista innostuminen kuuluu startup-arkeen.

Näyttelijät tekivät siis mahtavaa roolityötä. Lempparihahmoni on ehkä Vilma Melasnimen lempeän ja mukavan oloinen Heta, josta kuoriutuu varsin uskottava vauva ja taapero. Mutta sitten on Niko Saarelan 47 vee Jesse-vauva, joka tulee Millan luokse touhumattoineen ja vinkuleluineen. Ihan mahtava hahmo ja Niko Saarela on hulvattoman loistava! Ja Johannes Holopaisen Nirsku, joka poukkoilee innostuneesti pitkin lavaa selostaessaan upeita ideoitaan ja uusia ajatuksiaan, on aivan mainio hahmo myös ja Johannes Holopainen ottaa roolistaan kaiken irti. Mutta entäpä kaikesta tästä pihalle jäävä Mikko, joka kokeilee isyysvapaata ihan omien lastensa, ei siis MyBabyjen, kanssa? Mahtavia hahmoja koko esitys täynnä ja niin hienoa näyttelijäntyötä, että on ilo katsoa ja nauraa.

Pidin tästä oikein paljon, varsin hienosti tehty ja onnistunut esitys. Lavastukselle (Milja Aho) vielä erityispisteet, nuo kuplajutut ovat niin hienot! Tekoäly-Fabio on myös hauska, kävimme tekoälyä läpi filosofiantunnilla juuri ennen kuin näin tämän ja Fabio olisi sopinut hyvin oppikirjan sivuille. Ajatus MyMomeista, MyDadeistä ja MyBabyistä on kiinnostava ja kuulostaa siltä, että se ihan oikeasti voisi toteutua, ainakin jollain tavalla. Kaikenlainen tulevaisuuden hahmottelu ja pohdiskelu on aina jännittävää, MyBabyn tulevaisuudennäkymä vaikuttaa ainakin minusta ihan mahdolliselta ja positiiviselta, vaikka kaikessa on aina riskinsä kääntyä utopiasta dystopiaksi. 

Kiitos KOM-teatteri tästä, mahtava oli!


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen @ ShedHelsinki, Studio Pasila

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!
kuvat © Timea Slavic
Studio Pasilassa sai 8.12. ensi-iltansa ShedHelsinki-tuotanto Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen.

Kuningas (Viljami Rosvall) ja Kuningatar (Melis Yasat/Elina Kervinen) saavat tyttövauvan, jota koko valtakunta iloisesti juhlii. Kummit lahjoittavat lapselle kaikenlaisia lahjoja, kuten musiikin ja johtajuuden taitoja sekä putkimiestaitoja, mutta sitten paikalle ilmestyykin paha haltija Myrtle (Pauliina Kiuru), joka lahjoittaa tytölle kuoleman. Kuusitoistavuotiaana Ruusunen (Adela Ogunbor/Josefiina Vanamo) tulee tökkäämään sormensa värttinään ja kuolla kupsahtaa, mutta onneksi tytön muut kummit peruvat kirouksen ja saavat muutettua sen niin, että Ruusunen vain uinuu sata vuotta. Hyvä omatunto (Janne Saarinen) ja Paha omatunto (Alvari Stenbäck) seuranaan teini-ikäinen Ruusunen matkaakin vanhempiensa nuoruuteen, vuoteen 1977.

Nyt on kyllä menoa ja meininkiä, huumoria, vauhtia, taitoa ja hyvää fiilistä koko lavan täydeltä! Ensi-illassa tekniset ongelmat viivyttivät shown alkua puolisen tuntia, mutta se ei vaikuttanut esitykseen mitenkään, vaan kaikki esiintyjät vetivät omat roolinsa sujuvasti. Tätä oli todella mukava katsoa, hauska ja hurmaava esitys ja kiva, että ei menty perinteisellä tarinalla vaan tuotiin Ruususen maailmaan vuosi 1977 ja vanhempien teiniseikkailut.

Taustalla nähtävät, pelkistetyt projisoinnit sopivat esityksen fiilikseen. Yksinkertaiset kuvat huoneista, käytävistä ja muista maisemista saattaisivat olla turhankin riisuttuja, mutta tässä ne toimivat mainiosti eivätkä vie huomiota esiintyjiltä vaan tukevat tarinaa hyvin. Porukalla on hienoja ja värikkäitä pukuja päällään, mutta mieleen jäivät erityisesti Myrtlen hieno asukokonaisuus ja varsinkin se musta kruunujuttu, Hyvän ja Pahan omantunnon kiiltävät kuteet ja opettajien värikkäät vaatteet.

Ruususen roolissa nähtävä Adela Ogundor on hurmaava vanhempiaan vastaan kapinoivana teinityttönä ja hän laulaa myös oikein kauniisti. Opettajajoukko on varsin värikäs ja täynnä erilaisia persoonia, joista mainittakoon nyt lapsia vihaava kieltenopettaja Mrs Torremolinos (Linda Hasan) sekä ahkerasti ajatteleva filosofian opettaja Mr Plato (Peter Pihlström). Miten esityksessä muuten olikin kaikkia samoja juttuja kuin mitä kävimme koulussa ensi-iltapäivänä filosofiantunnilla läpi! Myös Pauliina Kiurun Myrtle ja varsinkin hänen poikansa Byrtle (Paavo Leppäkoski) olivat mahtavia hahmoja. Suosikkityypikseni nousi kuitenkin Viljami Rosvallin Kuningas, varsinkin se 70-luvun hippimeininki valloitti.

Musiikki lavalla riitti ja lauluista pidin erityisesti kahden aatteen nokittelusta Hipit ja punkkarit-biisissä, nykypäivän koululaisten esittämästä Meidän jengiin-biisistä, porukan nykyajasta 70-luvulle siirtävästä Aikamatka-biisistä ja loppukohtauksen Muista haavees-biisistä. Joukkokohtauksissa nähdään paljon hienoja koreografioita, mutta varsinkin Hyvän ja Pahan omantunnon tanssimuuvit varastavat huomion moneen kertaan.

Tämä menee 19.12. asti, kannattaa käydä nauttimassa nuorten mahtavasta jutusta! Hyvä fiilis jää päälle eikä tätä voi hymyilemättä katsoa. Nyt harmittaa, että en viime vuonna käynyt katsomassa ShedHelsingin Peter Pan-esitystä, mutta seuraava produktio täytyy varmastikin käydä ihastelemassa. Kiitoksia tästä!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Sotilaspoika @ Stoa

kuvat © Ilkka Saastamoinen
Johannes Holopaisen Sotilaspoika-monologi vieraili Stoassa 3.12.

Ei ole sormia tai käsiä, ei jalkoja, ei silmiä, ei suuta, kasvoja ei ole. Sota on vienyt ne kaikki, ja Joe makaa sairaalassa askelten, piippausten ja muistojensa ympäröimänä. Muuhun maailmaan ei saa yhteyttä, on vain jatkuva halu saada kertoa, mitä tuntee ja ajattelee. Varoittaa muita siitä, millaista sota oikeasti on.

Johannes Holopainen on loistava. Hän näyttelee, soittaa, laulaa ja liikkuu lavalla vangitsevan hienosti ja kertoo tarinaa vahvalla tunteella. Holopainen on Joe, jonka tuska ja kärsimys tulevat lähelle, katsomossa jokainen seuraa tarkasti, mitä sodassa riekaleiksi revitty nuori mies lavalla tekee. Joe käy poikien kanssa uimassa, Joella on ihana tyttöystävä, Joe juo kuohuviiniä ja tarjoaa sitä yleisölle, Joe makaa sairaalassa, Joe on yksin. Sota ei ole hienoa, se tulee selväksi. Jos kuolleilta kysyttäisiin, kuka sanoisi, että "Oli ihanaa kuolla isänmaan puolesta!" tai "Olin iloinen kuollessani vapauden puolesta!"

Joen muistot ja nykyisyys sekoittuvat, välillä kaikki on kivaa ja ihanaa, välillä Joe pelkää kuollakseen. Puhelin soi, taustalla ammutaan ja puhutaan sodasta. Valot himmenevät ja valaisevat sitten koko salin taas kirkkaaksi. Esityksen intensiivinen ote säilyy koko ajan, katsojat ovat lähellä lavaa eikä tarinaa pääse pakoon, vaan se pakottaa kuuntelemaan loppuun asti. Minä haluan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Joeta ammutan, Joe kaatuu lattialle, Joe herää sairaalasta. Joe kertoo sodasta ja minä haluan kuunnella, vaikka tämä ei olekaan kivaa kuultavaa.

Miten esitys onkin niin hauska ja ihastuttava, mutta samaan aikaan niin surullinen ja julma? Tunnelma heittelehtii ilosta suruun, innostuksesta kauhistukseen, naurusta painavaan palaan rinnassa. Joe on niin nuori, hän on kokenut vasta niin vähän ennen sotaa, ja sitten yksi hetki muuttaa kaiken lopullisesti. Sotilaspojassa riittää varmasti ajattelemista vaikka kuinka pitkäksi aikaa, esitys herätti ajatuksia jo ennen kuin näin sen ja nyt päässäni pyörii monta mietettä, sotaan ja ylipäätään maailmaan liittyen. Mutta vaikka aihe on raaka ja raskas, jäi tästä päällimmäisenä kuitenkin hyvä fiilis, ehkäpä siksi, että esitys oli niin hieno ja Johannes Holopainen esittää Sotilaspojan niin mahdottoman hyvin.

Essi Räisäsen upea ohjaus ja Pauli Riikosen valtavan hieno äänimaailma viimeistelevät onnistuneen ja vaikuttavan kokemuksen. Kylläpä tämä vaan on ihan mahtava ja hätkähdyttävä! Jos ikinä on mahdollisuus nähdä Sotilaspoika, niin suosittelen suuresti ja menen itsekin uudestaan!