Julia & Romeo @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Tuomo Manninen

Ensi-iltansa 7.3. saanut Julia & Romeo kiinnosti minua kovasti, ja olinkin tosi iloinen, että minulle tarjoutui mahdollisuus mennä katsomaan se. Viimeistään syksyllä olisin tosin katsomoon suunnannut, ettei tämä vain olisi jäänyt välistä. Tuttuakin tutumpi tarina kahdesta epäonnisesta rakastuneesta nuoresta on Kansallisteatterissa saanut moderneja sävyjä ja paikoin koomisenkin otteen. Rakkaus on vahvaa, nuorten kohtalo on traaginen, mutta lavalla tapahtuu myös paljon hauskoja juttuja. Romeo (Olli Riipinen) on herkkä runopoika, jota rakkaus kalvaa. Julia (Satu Tuuli Karhu) on vahva ja suorapuheinen.

Kylläpä oli hyvä! Vaikka esityksessä on välillä vähän sellainen hidas tunnelma (en tiedä mistä tämä vaikutelma syntyi, mutta joka tapauksessa), niin se etenee silti vauhdikkaasti Montaquen ja Capuletin sukujen kahinoidessa kaduilla, Romeon selvitellessä rakkausongelmiaan, Tybaltin (Jarno Hyökyvaara) ja Mercution (Miro Lopperi) kamppaillessa miekoin ja pitkin katsein, Julian kapinoidessa, kun hänet määrätään naimaan Paris (Eetu Känkänen), Romeon ja Julian hakiessa apua isä Laurencelta (Kristo Salminen) ja kahden rakastavaisen kaivatessa toistensa luo. Kovasti juopotellaan ja tupakoidaan, juhlitaan ja nauretaan sekä itketään rakkauden tuskassa. Ja lopussa kuollaan, niin kuin tarinassa tavallisesti tapahtuu. Tosin elättelin toiveita, että mitäs jos nämä Julia ja Romeo ehtivät nähdä toisensa elossa, eivätkä kohtaa traagista loppuaan.

Olli Riipinen on ihana Romeo, niin herkkä ja rakastunut ja hämmentynyt ja hurmaava. Hän unohtaa entisen rakkautensa samalla sekunnilla, kun näkee Julian. Ja sitten jo poikaa viedään, palava rakkaus vetää Julian luo ja parvekkeen alla huudellaan vaikka kuoleman uhalla. Satu Tuuli Karhun räiskyvä, itsenäinen Julia sopii loistavasti Riipisen Romeon vastapariksi. Julia on yhtä rakastunut kuin Romeo, mutta tyttö tietää, mitä haluaa, eikä ryntää suin päin joka paikkaan rakkautensa ajamana. Kaksikon väliset kohtaukset ovat ihastuttavan hauskoja ja täynnä nuoruuden intoa. Mainitaan vielä varsin ronski imettäjä (Sanna-Kaisa Palo), mahtava kaksikko isä Laurence (Kristo Salminen) ja veli John (Heikki Pitkänen) sekä Tybaltin ja Mercution välinen kemia ja Tybaltin, Romeon ja Benvolion (Sonja Salminen) hienosti rakennettu ystävyys (vaikka Tybalt ja Benvolio Romeon rakkaudentuskille naureskelevatkin).

Äänisuunnittelulle iso plussa, valtavan hienosti vyöryvät kaikki äänet pitkin teatterisalia ja luovat tunnelmaa. Muusikot Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat molemmin puolin katsomoa, aitoioissa, ja upeasti soittavatkin. Viimeisen kohtauksen valot ovat ihan tosi hienot, se kuva jäi esityksestä päälimmäisenä mieleen ja ihan vaikka sen vuoksi haluaisin nähdä tämän uudelleenkin. Ja toki myös siksi, että kaikki muukin oli mahtavaa. Miekkailuakin lavalla nähdään, varsin vauhdikkaasti taistellaan ja uskottavan näköisesti. Julian parveke on oikein kaunis, samoin Romeon parveke Mantovassa. Ja kiva myös Mantova-kyltti, ja Romeon haaveileva katse sen alla. Puvustuksessa (Saija Siekkinen) on vanhaa ja uutta tyyliä, joka sopii esityksen maailmaan oikein hyvin. Jussi Nikkilän ohjaus tarttuu juuri oikeisiin asioihin, ja esityksestä rakentuu sopivan traaginen mutta hauska ja nuoruuden elämäniloa ja toivoa pursuava kokonaisuus.

Pidin siis kovasti, varsinkin huumori upposi. Katsomossa oli samassa esityksessä paljon lukiolaisia/yläastelaisia/muita opiskelijoita, ja hekin tuntuivat tykkäävän. Nuorten tarina iskee aina eri tavalla juuri nuorisoon, kyllä minäkin tunnistan itsestäni samoja piirteitä kuin näytelmän Julia ja Romeo. Vaikka tarina onkin jo monen sadan vuoden takaa, se nousee helposti myös 2010-luvulle eikä vaikuta turhan vanhanaikaiselta. Tekstiä on toki modernisoitu tähän sovitukseen, mutta myös Shakespearen kieltä on säilytetty (jee!) ja osa kohtauksista tehdään vanhemman kaavan mukaan. Kokonaisuus tuo tarinaan sopivasti sitä henkeä, mikä nuorten ihmisten keskuudessa nykyään vallitsee, muttei kuitenkaan siirrä hahmoja älypuhelinten, urheiluautojen ja sosiaalisen median keskelle. Edelleen ollaan Veronassa, kauan sitten, kahden suvun välisen vihan vallitessa. Ja se on hyvä juttu.

Suosittelen tosi lämpimästi, toivottavasti ehdin itsekin uudelleen katsomoon. Jotenkin tosi energinen, hauska, kupliva ja viihdyttävä, vaikka kaksi nuorta rakastavaista kokevatkin kovan kohtalon. Ihana oli!