Syksyn 2023 TOP 10 teatteritärpit

Kesäteatterikausi alkaa vähitellen olla ohitse, vaikkei vielä aivan päättynyt olekaan. Katseet kääntyvät kuitenkin jo syksyn esityksiä kohti, ja kun syyskausi alkoi meikäläiselläkin viime viikolla Pienen merenneidon parissa, on aika perinteisten teatteritärppien. Teatterisyksy näyttää jälleen monipuoliselta ja kiinnostavalta, innolla sitä kohti siis!

Tämä suurpiirteisesti Top 10-tärpeiksi nimetty postaus kasaa yhteen ne esitykset, jotka minua eniten kiinnostavat, houkuttelevat ja innostavat teattereiden tulevalla syyskaudella. Kymmenen tärpin alle mahtuu vähän enemmän kuin kymmenen esitystä, nämä tärpit jäsentyvät enemmänkin teattereiden tai teemojen mukaisesti. Mutta pitemmittä puheitta:

Tässä tulevat Teatterinnan tärpit syksylle 2023!

Lokki
kuva © Lahden kaupunginteatteri

Nummisuutarit
kuva © Lahden kaupunginteatteri

Tärppi #1: Lokki & Nummisuutarit – Lahden kaupunginteatteri

Lahden kaupunginteatteri hemmottelee tuoreiden, raikkaiden klassikkotulkintojen ystäviä oikein kaksin kappalein, kun ensi-iltansa saavat Esa-Matti Smolanderin ohjaama Lokki ja Samuli Reunasen ohjaama Nummisuutarit. Smolanderin ohjaama Kaksi sisarta Teatteri Vanhassa Jukossa viime vuonna oli yksi suosikkejani vuoden 2022 esityksistä, ja odotan suurella mielenkiinnolla, millaisen maailman Smolander Tšehovin klassikkoon luo. Lokki on tosi hieno näytelmä, pidän sen tekstistä, hahmoista ja teemoista, ja tuoreena toteutuksena tehtynä tämä herättää paljon odotuksia. Nummisuutarit olen nähnyt lavalla kerran aikaisemmin, Kansallisteatterissa kahdeksan vuotta sitten, mutta visuaalisuutta ja hienoja roolisuorituksia lukuunottamatta en muista esityksestä paljoakaan. Tuon Kansiksen verson jälkeen olen kyllä Aleksis Kiven näytelmän lukenut useampaan otteeseen, enkä malta odottaa, millainen meno Lahdessa lavalla on. Esityksen alaotsikko, "väkevä nuoruuden juhla", ainakin lupailee jotain sellaista, joka saattaa iskeä ja kovaa. Kiven tekstissä on huumoria ja isoja oivalluksia, tragediaa ja suurta draamaa, joka ihastuttaa ja pitää tiukasti otteessaan. Nummisuutarien Eskona Lahdessa nähdään minut jo monesti roolitöillään vakuuttanut Tuomas Korkia-Aho.

Niin kuin taivaassa
kuva © Jukka Kontkanen / Emilia Boulevard

Tärppi #2: Niin kuin taivaassa – Seinäjoen kaupunginteatteri

Niin kuin taivaassa on varmasti kaunein koskaan näkemäni musikaali. Tämä tarina, tämä musiikki, nämä hahmot ja kaikki esityksen teemat ovat vahvoja, koskettavia ja pakahduttavia, ja musikaalin aitous, maanläheisyys, inhimillisyys ja herkkyys tekee ison vaikutuksen. Tekijäporukasta löytyy niin minulle tuttuja nimiä kuin uusiakin tuttavuuksia, ja odotan innolla kaikkien heidän näkemistään. Niin kuin taivaassa on musikaalina hyvin paljon sidoksissa siihen porukkaan, joka sen lavalle tuo, ja minulla on vahva luotto siihen, että työryhmä tulkitsee niin tarinaa kuin hahmoja kauniisti, lämmöllä ja voimalla. Pääparia näyttelevät Peter Nyberg ja Natalil Lintala ovat jo ehtineet minut hurmata, Nyberg useammassakin roolissa ja Lintala erityisesti tämän kesän Xanadu-musikaalissa. Sen verran komeasti soi Meen vaikken tahtoisikaan Nybergin esittämänä Musiikkiteatterifestivaalilla, että en malta odottaa pääseväni kuulemaan kaikki muutkin musikaalin loistavat kappaleet livenä. Seinäjoelle on matkaa, mutta luulenpa, että tämän vuoksi kannattaa matkustaa.

Niin kuin taivaassa on lajissaan harvinaisuus, nimittäin alunperin ei-englanninkielinen musikaali, joka on Suomessa ohjelmistossa. Olen viimeisten parin vuoden aikana kiinnostunut kovasti siitä, mistä teoksia kotimaan ohjelmistoon tulee, ja varsinkin musikaalien kohdalla ollaan hyvin englanninkielisten teosten varassa, näytelmien kohdalla on hieman laajempi skaala. Esimerkiksi Tinfon tilastokirjastosta löytyy teatteritilastoja, joista näkee tilastoja myös esitysten kansalaisuuden mukaan. Toki tutut ja West Endillä tai Broadwaylla menestyneet – tai esitetyt – musikaalit keräävät tasaisesti katsojia ja ovat varmoja ohjelmistovalintoja, ja ohjelmistoa on ajateltava myös tuottavuuden suhteen. Mutta hienoja, vaikuttavia ja kiinnostavia musikaaleja löytyy ympäri Euroopan ja koko maailman, tämä on ihan fakta. Tein musikaalien kotimaista laskutoimituksen kaudelle 2023-2024, ja sain kuitenkin vähän yllättyä: mukana oli 28 syksyllä ensi-iltansa saavaa tai esityskauttaan jatkavaa musikaalia tai musiikkinäytelmää, joista huimat 14 ovat muuta kuin englanninkielistä alkuperää. Puolet! Toisaalta näistä 14 musikaalista 12 on kotimaisia (hurraa!), yksi suomalais-ruotsalaista yhteistyötä ja yksi ruotsalainen. Kovin laajaa eri maista tulevaa kattausta ei siis tulevalla(kaan) kaudella nähdä, vaikka teemallisesti, aiheellisesti, musiikillisesti ja esityksellisesti on tarjolla monenlaisia kiinnostavia teoksia. Se kuitenkin on ilon aihe, että kotimainen musiikkiteatteri on laajasti edustettuna, suomimusikaali voi hyvin ja on upeaa.

Cabaret
kuva © Otto-Ville Väätäinen

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #3: Cabaret & Solaris – Turun kaupunginteatteri

En nähnyt Turun Cabaretia musikaalin edellisellä esityskaudella, joka jäi koronan jalkoihin, kuten niin moni muukin teos. Mutta nyt tämä klassikkomusikaali palaa Turkuun, ja minä en tosiaankaan aio sitä missata. Juuri tästä Cabaret-versiosta olen kuullut niin paljon ja niin ylistäviä kehuja, että täytyyhän se itsekin saada kokea. Lisäksi Cabaret on musikaaliklassikko, eikä minulla ole tarinasta kuin hajanaisia aavistuksia. Työryhmä on timanttinen, ja kun ohjauksesta ja koreografiasta vastaa Jakob Höglund, ei voi odottaa muuta kuin jotain tosi hienoa. Solaris kiinnostaa kovin, sillä tieteisfiktio teatterin lavalla on harvinaisen puoleista herkkua. Työryhmä on timanttinen myös Solariksen kohdalla, ja olen vain yksinkertaisesti superinnoissani siitä, että Turun kaupunginteatteri tuo lavalle tieteisfantasian, vieraalle planeetalle sijoittuvan scifi-tarinan. Minusta on nopeasti tullut scifin ystävä kirjallisuuden puolella viimeisen reilun vuoden aikana, enkä malta odottaa, että pääsen katsomaan scifiä lisää teatterinkin puolella. Pari avaruuteen sijoittuvaa speksiä olenkin jo nähnyt, Teekkarispeksi Signaalin 2022 ja Viikkispeksi Eloparadoksin 2023. Mainioita molemmat.

Rakas Evan Hansen
kuva © Ilkka Saastamoinen

Tärppi #4: Rakas Evan Hansen – Helsingin kaupunginteatteri

Heti alkuun täytyy todeta, että en kyllä ikinä ole mitään esitystä odottanut näin ristiriitaisissa tunnelmissa kuin DEH:iä. Dear Evan Hansen oli mukana ekassa TOP 10 esitystä, jotka haluaisin nähdä Suomessa-postauksessani, jolloin olen odottanut sitä hyvin paljon, mutta nykyään en ole musikaalista enää aivan niin innoissani. En siis edelleenkään ole tätä musikaalia lavalla nähnyt, enkä leffaversiotakaan, mutta kuuntelin juuri uudelleen musikaalin pohjalta kirjoitetun romaanin, ja olen muutenkin ajatellut sen tarinaa ja hahmoja enemmän. Musikaalin tarinassa on monta moraalista ongelmaa, joita se tuskin yrittääkään peitellä, mutta odotan mielenkiinnolla, miten nämä on lavalla ratkaistu. Ainakaan näin etukäteen ongelmani tämän teoksen kanssa on se, että en oikein pidä yhdestäkään hahmosta (romaanin perusteella, toki). Lisäksi valhe, joka tapahtumat laukaisee, on ongelmallinen. Kaikki valehtelevat joskus, tietenkin, eikä kukaan ole täydellinen, tietenkään, mutta tuollaisen valheen ylläpitäminen noin pitkään on väärin. Toki hyvän tarinan ei tarvitse olla ongelmaton tai moraalisesti pelkästään hyvä, mutta DEH ei vielä ole minua voittanut puolelleen. Vaikka odotukset ovat siis hyvin ristiriitaisia, DEH houkuttelee kovasti katsomoon. Kuuntelen musikaalin biisejä usein, ja musiikin takia Dear Evan Hanseniin alunperin rakastuinkin. Eikä rakkaus näihin biiseihin ole mihinkään kadonnut! Musikaalissa on paljon hyvää, ja lavalla tarina toiminee paljon paljon paremmin kuin romaanissa. Olen kuullut ja lukenut Rakas Evan Hansen-musikaalista kehuja ihan tosi paljon, eivätkä sen saama suosio ja palkinnot voi olla ansaitsematonta. Olen vain ajatellut musikaalia niin paljon, että minulla on siitä (ihan liikaa) ajatuksia, odotuksia, mielipiteitä ja käsityksiä ennen ensi-iltaa.

Vaikka DEH ei siis enää – tai vielä – olekaan mikään suosikkimusikaalini, on mielestäni hienoa, että se saadaan Suomeen. Ja varovaisin odotuksin suuntaan katsomoon, ehkä tarina sittenkin on juuri niin sydämellinen, lämmin ja samaistuttava kuin miksi sitä mainostetaan, ja olen mielikuvineni väärässä. Enkä malta odottaa, että pääsen kuulemaan kaikki musikaalin kappaleet lavalla. Esimerkiksi suomiversion Sincerely, Me-biisiä odotan malttamattomana! Ja Requiem! Ja Disappear! Musiikki on DEH:issä upeaa (no, Pasek & Paul-parilta ei muuta voi odottaakaan), ja suosikkijuttuni siinä. Ja on meillä upeat Evanit – Julius Suominen ja Petja Pulkkinen esittivät molemmat musikaalista yhden kappaleen Musiikkiteatterifestivaalilla, vaikuttavat ja herkät vedot molemmilta. Samoin Yksin et jää HKT:n kauden avajaisissa sai kylmät väreet heti aikaan. Olen myös tosi iloinen, että Suomeen (ja heti näin isolle lavalle) saadaan tällainen tuoreempi nuorisomusikaali, jollaiseksi DEH:in ehdottomasti määrittelen. Ehkä se saa seuraajikseen lisää lukiotarinoita, kuten vaikkapa Heathersin, Mean Girlsin tai Everybody's Talking About Jamien. The Prom, myös nuorisomusikaali, onkin keväällä 2024 tulossa peräti kahtena suomituotantona, Skene Musiikkiteatterin ja Rantasalmen Nuorisoteatterin tekeminä. Jamien taas pääsee nyt syksyllä näkemään Ruotsissa, Malmössä, siitähän olisi siis ruotsinnos jo valmiina...

kuvat © Joona Aalto

Tärppi #5: Et sä kumminkaan mitään tajuu & Murha kahdelle – Musiikkiteatteri Kapsäkki

Nuorten tarinat teatterin lavalla ovat minulla sydäntä lähellä, ja Kapsäkin kantaesitys Et sä kumminkaan mitään tajuu on siksi hyvin kiinnostava esitys syksyn tarjonnasta poimittavaksi. Dokumentaarinen musiikkiteatteriesitys pohjautuu niin nuorten, heidän parissaan työskentelevien aikuisten kuin vanhempienkin haastatteluihin, joista rakentuu tämä teos. Odotan innolla ja mielenkiinnolla, tämä saattaa kolahtaa ja kunnolla. Murha kahdelle-musikaalista nähtiin yksi biisi Musiikkiteatterifestivaalilla, mutta jo ennen sitä tämä oli katsomislistalla. Joel Mäkinen ja Juha Pulli lavalla, yhdellä näyttelijällä ties kuinka monta roolia, murhamysteeri, murhakomedia... Täydellistä! Ja sen verran hervotonta oli meno jo festivaalilla, että kun esityksen näkee kokonaan, lienee meno melkoisen koomista. Ja mikäs sen parempaa.

Figars bröllop
kuva © Otto-Ville Väätäinen

Ronja Rövardotter
kuva © Cata Portin

Something Rotten
kuva © Åbo Svenska Teater

Tärppi #6: Ruotsinkieliset esitykset

Yritän olla ahkera ja käydä katsomassa esityksiä myös toisella kotimaisella, vaikka tänä vuonna saldo onkin vielä melko vaatimaton 3 esitystä. Mutta näistä kaksi olikin sitten ihan Ruotsissa: upea (!!!) Arv Dramatenissa ja varsinkin koreografisesti vaikuttava A Chorus Line Kulturhuset Stadsteaternissa. Lisäksi näin Raaseporin kesäteatterissa Spamalot-musikaalin. Syksyn tarjonnasta kiinnostaa ainakin Lilla Teaternin Figaros bröllop ja Röda rummet, ensimmäinen koska kaiken mitä Jakob Höglund ohjaa, minä haluan nähdä, ja jälkimmäinen, koska kirjan tuominen näyttämölle on aina mielenkiintoista. Svenska Teaterniin tulee Ronja Rövardotter, ja Ronja on best, joten meikä toki suuntaa katsomoon. Tälle vuodelle onkin jo nähtynä Kansallisteatterin sekä Vartiovuoren ja Juornaankylän kesäteattereiden Ronjat, eikä kolmea ilman neljättä siis. Svenskaniin tulee myös ihastuttava Radio Popov, eli näyttämöversiointi Anja Portinin lanu-Finlandia-voittajasta. Ihanaa! Åbo Svenska Teateriin tulee Something Rotten-musikaali, josta olen nähnyt kaksi edellistä suomiversiota, joten eiköhän tämä ensimmäinen ruotsinkielinen suomiversio myös ole syksyn tai ensi kevään katselulistalla. Ja vihdoinkin luvassa olisi siis matka Åbo Svenska Teateriin! Matka saattaa viedä myös ihan naapurimaan kamaralle, sillä ruotsalaiset versiot musikaaleista Wicked ja Everybody's Talking About Jamie houkuttelisivat. Jamie on yksi suosikkimusikaaleistani, se nähdään Malmö Operassa. Wicked tehdään Göteborgin oopperassa, ja sen ohjaa muuten Samuel Harjanne, eli taattua Harjanne-laatua varmastikin luvassa.

kuva © Porin teatteri

Tärppi #7: Paradox – Porin teatteri

Koska olen Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin Dingo-musikaalin jälkeen kuunnellut niin paljon Dingoa, ei tarvitse sanoa kuin Dingo ja minua kiinnostaa. Niinpä porilainen rock-musikaali Paradox kiinnostaa, sillä porilaisessa musikaalissa kuullaan tietenkin porirokkia, muun muassa siis juuri Dingoa. Ja kun luvassa on myös uutta tuotantoa esimerkiksi Eveltä, alkavat odotukset vain kasvaa. Musikaalissa kuultava Even biisi Porkan poika esitettiin Musiikkiteatterifestivaaleilla, ja siellä minä tästä oikeastaan innostuinkin. Tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat kiinnostavat nekin aina, ja tämä vaikuttaa hauskalta jutulta. Muusta Suomesta itsenäistynyt Pori, valtiota johtava tekoäly, romantiikkaa, vallankumoussuunnitelmia, ystävyyttä... Kaikenlaista kivaa luvassa!

Nukkekoti
kuva © Vuokko Salo

Tärppi #8: Nukkekoti – KOM-teatteri

En ole koskaan nähnyt Henrik Ibsenin Nukkekotia, lukenut toki, mutta mikäpä parempi tapa uppoutua tämän klassikon maailmaan kuin uuden tulkinnan parissa. KOMissa tehdään kiinnostavaa, monipuolista ja laadukasta teatteria, ja sellaista uskon Nukkekodinkin olevan. Työryhmä vaikuttaa myös oikein lupaavalta, eli herkkua lienee luvassa. Esityksen alaotsikko, "kohtauksia eräästä avioerosta", kuulostaa sekin hyvältä, monitasoista draamaa on lavalle tulossa. Näin tästä yksi päivä harjoituskuvia, ja esityksen maailma näyttää oikein hyvältä jo niiden perusteella. Nukkekoti on vahva tarina täynnä latausta ja tasoja, eli sen pitäisi olla makuuni juuri sopiva. Odotan innolla!

Tärppi #9: Kaiken se kestää -musikaalikonserttikiertue

Kaksi musikaaliartistia, joiden upeista roolitöistä olen useasti saanut nauttia lavalla, yhdistää voimansa ja lähtee laulamaan musikaalibiisejä neljälle paikkakunnalle. Reeta Vestman ja Mikael Saari sekä kapellimestari Marko Hilpo yhdessä bändin kanssa tarjoilevat rakastetuimpia musikaaliklassikoita suomeksi ja myös kappaleita kotimaisista musikaaleista. Musikaalikonserttien kohdalla toivon aina, että mukana olisi suomalaiselle yleisölle vähän vieraampiakin säveliä, mutta tämän konsertin kohdalla se lienee toteutumaton haave, kun biisit siis esitetään suomeksi. Konsertissa on luvassa rakastettuja musikaaliklassikoita, eli tuttuja biisejä varmasti, ja varmasti myös monta sellaista, joista tykkään. Ilokseni myös suomalaista musikaalimusaa luvassa, sitä harvemmin näissä konserttimuotoisissa esityksissä kuulee. Ja ovathan konsertit aina yksi suosikkijuttujani, vaikka kaikki biisit olisivatkin etukäteen tuttuja, sillä näiden muodossa pääsee kerralla nauttimaan monen musikaalin sävelistä. Odotan innolla, mitä biisivalintoja konsertiin on tehty, ja toivoikkaana haaveilen, että mukana olisi kappale Äidinmaa-musikaalista, se on suomalaisista musikaaleista suosikkini, ja minulle tosi rakas teos. Konserttia esitetään Salossa, Porissa, Espoossa ja Turussa, ja minä suuntaan katsomoon Espoossa. Eturiviin tietenkin, maksoi mitä maksoi!

Tärppi #10: Syyskauden speksit

Speksi on parasta, ja speksiä on loppuvuodesta taas tarjolla. Vaikka kevätkausi onkin se, jolloin speksejä esitetään enemmän, myös syyskaudelle riittää interaktiivista opiskelijamusikaalia nautittavaksi. Loppuvuodesta 2023 esitetään ainakin seuraavat speksit: Fyysikkospeksi, Pykälän Spex (edit: Pykälän Spex nähdäänkin tammikuussa 2024), Metkan Speksi, KY-speksi ja NääsPeksi. Speksistä speksin tekee monta asiaa, ja näistä ehkä erikoisin on omstart-huuto. Kesken esityksen saa siis katsomosta huutaa "omstart", ja lavalla improtaan jotain hauskaa. Jos mielikuvitusta riittää, voi omstarttiinsa lisätä määreen, kuten "omstart, tanssibattle" tai "omstart, eläinten piknik", ja tämän pohjalta esiintyjät (tai joskus lavan takaisetkin tyypit) improavat. Speksejä on paljon erilaisia, ja erilaisten speksien myötä myös tarinoita on monenlaisia. Jokaiselle varmasti löytyy siis jokin kiinnostava esitys.

Pieni merenneito @ Helsingin kaupunginteatteri

 

kuvat © Robert Seger

Näin Pienen merenneidon ennakkonäytöksessä 16.8., päivää ennen musikaalin uusintaensi-iltaa.

Merenneito Ariel (Yasmine Yamajako) on luonteeltaan seikkailija, joka ei halua antaa kenenkään rajoittaa tutkimusmatkojaan pitkin merta ja sen pintaa. Mitä kaikkea maailmasta löytyykään! Arielin matkassa ui ystävä Pärsky (Iivari Luomala), ja pinnalla ystävyksiä ihmisten tavaroiden ja tapojen saloihin opastaa lokki Skuutti (Tuukka Leppänen). Isä Triton (Mikko Vihma) tuskailee nuorimman tyttärensä rohkeuden kanssa, ja koettaa hallita Arielia käskemällä rapu Sebastianin (Samuli Kakko) tämän lapsenvahdiksi. Vaan ei äyriäinen joka paikkaan ehdi, ja ennen kuin kukaan huomaakaan, on Ariel rakastunut ihmiseen! Eikä keneen tahansa, vaan prinssi Erikiin (Martti Manninen). Kun isä vain kieltää ja Sebastian vain latelee sääntöjä, Ariel kääntyy sen ainoan puoleen, joka ehkä voisi olla avuksi. Ursula (Sanna Saarijärvi), merinoita ja Arielin täti, lupaakin auttaa – kunhan hinnasta sovitaan. Ariel saa jalkansa, mutta tarjoaako ihmisten maailma lopulta kaikkea sitä, mistä hän haaveilee?

Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito sai ensi-iltansa ja Suomen kantaesityksensä 29.8.2019, eli lähes neljä vuotta sitten. Minä näin sen edellisellä esityskaudella kahdesti (tästä edelliseen esitysarviooni). On todella mielenkiintoista – ja harvinaista – päästä näkemään sama produktio uudelleen näin monen vuoden jälkeen, aiemmin olen tainnut nähdä ainostaan Wicked-musikaalin West End-produktion niin, että välissä on useampi vuosi. Pieni merenneito on aivan yhtä huikean näköinen kuin edellisellä esityskaudellaan, ja tuntuu lisäksi saaneen tarinan ja sen kertomisen kohdalla uudenlaista syvyyttä ja tasoja. Viime kerralla minua häiritsi disneysadun disneysatumaisuus, eikä se tietenkään ole esitykselle reilua, sillä Pieni merenneito, nimenomaan tämä Disneyn versio, on totta kai disneysatu. Nyt lähestyin musikaalia eri kulmasta kuin viime kerralla, vähän senkin takia, että olin jo aiemmin nähnyt tämän ja tiesin, mitä odottaa. Edelliselläkin kerralla hurmaannuin monesta jutusta, ja samat asiat hurmasivat edelleen myös nyt. Uusiakin hurmaavia ja ihania juttuja huomasin nyt, ja niinhän se teatterissa aina on – vaikka kävisi useammankin kerran katsomassa saman tarinan, on siinä aina jotakin uutta. Eli jos Merenneito on viime esityskaudella nähty, kannattaa siitä huolimatta suunnata katsomoon uudelleenkin! Paitsi että mukana on uusia esiintyjiä, on myös esitys itse saanut kasvaa ja tuntuu sekin uudenlaiselta.

Ohjaaja Samuel Harjanne on oikeassa paikassa näiden isojen, näyttävien musikaalien ohjaksissa. Harjanteella on silmää sekä kokonaisuudelle että yksityiskohdille, jolloin show voi olla suuri ja tarjota ison elämyksen juuri näyttävyytensä kautta, mutta tunnetaso ja draama tulee aina yhtä tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Ehkä se oli se, että tällä katsomiskerralla päätin syleillä tarinan kaikkea sadunomaisuutta, ehkä se, että musikaali on saanut kasvaa uudelleen omaksi maailmakseen tähän toiseen ensi-iltaansa, mutta tuntuu, että Pieneen merenneitoon on tullut lisää yksityiskohtia, kerroksia ja merkityksiä. Moni hahmo tuntuu kokonaisemmalta, tai sitten olen oppinut tässä neljän vuoden aikana ymmärtämään näitä tyyppejä enemmän, ja samaistumaankin heihin enemmän. Huumori on monessa kohtaa erinomaista, yllätyin jo viime kerralla siitä, miten hauskoja kohtauksia tästä löytyy, ja hahmojen väliset kohtaamiset ovat mainioita ja monen tunteen sävyttämiä. Harjanteen ohjaus on sujuvaa ja niin merenalainen kuin -päällinenkin maailma onnistuneesti hallussa, tarina tuntuu vapaalta ja vallattomalta, kuten Arielin kasvutarinalle sopii. Rohkeuden, vapauden, unelmien, vanhemmuuden, rakkauden ja seikkailun teemat kasvavat esityksen edetessä, ja nuorten päähenkilöiden itsensä etsiminen koskettaa.

Peter Ahlqvistin lavastus, Pirjo Liiri-Majavan puvustus, Milja Mensosen naamiointisuunnittelu, Toni Haarasen videosuunnittelu ja William Ilesin valosuunnittelu tarjoavat niin upeaa visuaalisuutta, että se huumaa aina vaan uudelleen ja uudelleen. Merenalainen maailma on värikäs, täynnä upeita yksityiskohtia ja toinen toistaan hienompia juttuja. Meren väen pyrstöt, hiukset, liikkeet, merikasvit, vedenalaiset luolat... Huh sentään, miten hienoja! Ja maan pinnalla taas kuninkaallisen linnan huoneet, henkeäsalpaavan kaunis portaikko, tanssiaisasut, merta halkova laiva... Pienen merenneidon näyttämökuviin mahtuu niin paljon, että tämän voisi varmasti katsoa vaikka kuinka monta kertaa, ja siltikään ei ehtisi kaikkia yksityiskohtia tutkia. Esityksen nuket (Stitches and Glue) ovat aivan ihania, ja varsinkin rauskut ja hait hurmasivat minut täysin, samoin flamingot ja sammakot. Kaikenkokoista ja -näköistä merimaailmaan sopivaa nukkea löytyy, ja näitä suloisia, kauniita, hauskoja ja elävännäköisiä otuksia ihastellessa teatterin taika vie suoraan aaltojen alle.

Alan Menkenin sävellys, Howard Ashmanin ja Glenn Slaterin sanoitus ja Hanna Kailan suomennos soivat kauniisti ja vahvasti kapellimestari Risto Kupiaisen johdolla. Kappaleet ovat kivaa kuunneltavaa, kuten edelliselläkin esityskaudella, vaikka näistä mikään ei ole minulle sellainen vau-biisi. Hienoja kappaleita, ja upeasti esitettyinä, Pieni merenneito tarjoaa. Suosikkeinani ovat pysyneet Maailma tuo, Lääpällään, Ääni soi, Surkeat sielut, Pienin askelin, Suudelkaa ja Jos voisin, joiden lisäksi Tritonin tyttäret ja Isin pikku kulta tekivät nyt vaikutuksen. Maailma tuo ja Ääni soi ovat suurimmat suosikkini, molemmat ovat paitsi lauluina kivoja, myös visuaalisesti vaikuttavia. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia on parhaimmillaan isoissa joukkokohtauksissa, ja näistä erityisesti Jää syvyyksiin on täynnä taituruutta, vauhtia ja huimia liikkeitä, voltit, hypyt ja muu akrobaattinen meno on aina lähellä sydäntäni. Myös Arielin ja Erikin yhteinen tanssi ja tanssin kautta keskusteleminen on hurmaavasti koreografioitu. Osana koreografiaa ovat lennätykset (Flying by Foy), jotka ovat yksi Pienen merenneidon vaikuttavimpia osa-alueita. Kohtaus, jossa Ariel pelastaa Erikin hukkumiselta, on niin upea, että voisin katsoa pelkästään sen vaikka kymmenen kertaa putkeen. Sanomattakin siis selvää, että tämä kohtaus on myös suosikkihetkeni koko esityksessä. Uintikohtaukset ovat teatterin taikaa parhaimmillaan, ja aina vähän liikuttaa, kuinka hienoja juttuja teatterissa voidaan tehdä. Merenneito uimassa pitkin merta? Ei ongelmaa! Laidan yli pudonnut, pohjaa kohti vajoava prinssi? Ei ongelmaa siinäkään. Ja Ariel, uimassa kohti pintaa, kohti unelmiaan ja samalla valmiina pelastamaan ihmisen, joista ei ole kuullut kuin pahoja sanoja? Sydän sulaa.

Arielin pyrstöön hyppäävällä Yasmine Yamajakolla on aivan täydellinen Disney-prinsessan ääni! Hän tekee Arielin roolin herkästi, tasapainotellen hienosti uhmakkaan ja uteliaan teinin, rakastuneen nuoren naisen, unelmiaan pohtivan tytön ja rohkean seikkailijan välillä. Yamajako tuo lavalle valovoimaista energiaa ja sellaista läsnäoloa, joka loistaa katsomon viimeiseen riviin saakka. Lumoavan lauluäänen lisäksi Yamajakon Ariel lumoaa persoonallaan, sillä, miten Ariel käy haasteita päin, käyttää älyään ja uskaltaa myös hypätä tuntemattomaan. Martti Manninen on jokaista elettä, ilmettä, hymyä ja riehakasta laivan köysissä roikkumista myöten suloinen, kapinallinen, lämminsydäminen seikkailijaprinssi. Pidin Erikin hahmosta jo viimeksi, mutta tällä kierroksella myös kiinnostuin hänestä paljon enemmän kuin ennen. Mannisen roolityöhön on tullut enemmän kerroksia juuri siihen, miten Erikin syntymävelvollisuus kuninkuuteen ja merelle vievät unelmat kolahtavat yhteen ja synnyttävät ristiriitoja. Teiniangstin lisäksi siis uskottavaa vastuun ja sen kanssa kamppailun tuskaisuutta, joka tekee Erikistä monitasoisemman. Mannisen roolityössä tunteet ovat aitoja ja Erik niin valloittava, että ei voi kuin hymyillä. Samuli Kakko tekee Sebastianin roolin sopivan koomisesti ja ah-niin-kärsivästi, on sekin kun hänen täytyy aina olla Arielia vahtimassa! Kakko on sisäistänyt roolinsa onnistuneesti, ja tarjoaa näppärää huumoria ja mainioita letkautuksia, unohtamatta ravun arvokasta ja taiteellista luonnetta. Iivari Luomalan Pärsky on sanavalmis, energinen ja hauska tyyppi, Luomala ottaa lavan haltuun ja valloittaa yleisön ihan viimeistään Lääpällään-kappaleessa, mutta mitä luultavimmin jo kauan ennen sitä. Tuukka Leppänen tekee Skuutin roolin varmoin ottein, lokki on entistäkin höpsömpi ja vekkulimpi tyyppi, jonka asiantunteva selostus ihmisten härveleistä ja käytännöistä hauskuuttaa. Mikko Vihman arvovaltaa huokuva Triton on vakuuttava, ja Vihma kuvaa isän vaikeudet vanhemmuuden edessä sujuvasti ja uskottavasti.

Sanna Saarijärvi on Ursulana yksinkertaisesti loistava, aina äänensävyään, eleitään ja ilmeitään myöten. Ursula on herkullinen hahmo, ja pahiksena ihastuttava. Saarijärvi ottaa roolistaan kaiken irti ja pitää hauskaa, ja hänen Ursulastaan on vaikea pistää paremmaksi. Niin hienoa Arielin kustannuksella naureskelua, ja ai että kaikki ne "voi kulta pieni" ja "Ursula-täti auttaa"-jutut, ihan mahtavia. Ursula on hahmona myös kiinnostava, ja hänen näkökulmastaan tämä tarina olisi myös todella mielenkiintoinen kuulla. Ursulan apulaisankeriaita Kieroa ja Lieroa näyttelevät Lauri Mikkola ja Antti Timonen, mainion koominen ja ilkeämielinen kaksikko. Yrjön, prinssi Erikin huoltajan rooliin astuu Pertti Koivula, jonka varmoissa käsissä tämä hillitty herrasmies tarjoaa niin hauskoja hetkiä kuin aitoa välittämistä ja lämpöä. Tuomas Uusitalon chef Louis on melkoinen tyyppi, ja varastaa shown jahdatessaan Sebastiania pitkin ruokasalia. Uusitalo ei säästele komiikassa, kuten ei pidäkään, vaan viihdyttää vauhdikkaalla, taitavasti rakennetulla ja aavistuksen kaaoottisella roolityöllään. Arielin siskoina nähdään ihania ja valloittavia persoonia, he ovat Atina (Raili Raitala), Adella (Laura Allonen), Allana (Riikka Riikonen), Arista (Suvi Salospohja), Andrina (Marissa Lattu) ja Aquata (Eleonoora Martikainen). Koko iso ensemble tekee huikeaa työtä ja herättää eloon toinen toistaan upeampia mereneläviä, merimiehiä, kokkeja ja kaikenlaisia muita olentoja. Lavalla on valtava määrä energiaa ja taitoa, ja porukan hieno työ tarjoaa lopputuloksen, joka elää ja hengittää satua, teatterin taikaa ja unelmia.

Pieni merenneito on edelleen uskomaton visuaalinen ilotulitus, joka tuo merenalaisen maailman lavalle häikäisevän upeasti, ja tarjoaa myös satumaisia näyttämökuvia kuninkaallisen linnan saleihin. Lennätykset, nuket, puvustus, lavastus, projisoinnit, saippuakuplat... Kaikki siinä, miltä tämä esitys näyttää, salpaa hengen, ja kokonaisuus on jotain sellaista, mitä en ole teatterissa koskaan missään muussa esityksessä nähnyt. Vaikka prinsessa- ja rakkaustarina on minulle hieman liian imelä ja söpö, tällä kolmannella katselukerralla upposin mielelläni satumaiseen maailmaan ja nautin taianomaisesta tunnelmasta. Eihän tässä ole mitään sellaista, mikä ei toimisi. Kun visuaalisuus on näin huikaisevaa, esiintyjät näin taitavia, musiikki näin kauniisti soivaa, tarina näin tuttu ja taianomainen, ja koko työryhmä näin ammattitaitoinen, ei lopputulos voi olla muuta kuin onnistunut. Vaikka Pieni merenneito ei siis tarinana ole aivan sellainen, joka minuun iskee, musikaali ja sen toteutus kyllä iskee. Ja liekö syynä sitten neljä vuotta vanhempi minä, tauollaan uusia kerroksia kerännyt musikaali, tai jokin aivan muu, tällä katsomiskierroksella satumaailma vei minut mukanaan heti, eikä sen suloisuus haitannut, päinvastoin.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

Canzio @ Kivi-juhlat

kuvat © Mika Haikonen

Näin Canzion 15.8.

Canzio (Carlo Vartiainen) on nuori aatelismies, joka asuu linnassaan sisarensa Rachelin (Anna-Sofia Luoma) ja setänsä Varron (Kari Storckovius) kanssa. Sisarusten isä on kuollut kauan sitten ryövärien käsissä, ja äiti vielä aiemmin, Canzion syntymän yhteydessä. Kovan alun saaneilla lapsilla on kuitenkin nyt kaikki hyvin, sillä linna kukoistaa ja merisotakoulun käytyään Canzion on tarkoitus mennä naimisiin Mariamnen (Pinja Turunen) kanssa. Mutta kun Canzio palaa kotiin, on hänellä uusi ihastus Marcia (Tiina Alapaattikoski) ja mielessään aivan uudenlaiset suunnitelmat.

Aleksis Kiven Canzio oli minulle ihan vieras näytelmä, josta ennen esityksen näkemistä tiesin vain nimen ja sen, että tarinassa on tragediaa, suuria tunteita ja miekkailua. Tämä on Kiven näytelmistä harvimmin esitettyjä, ja Tinfon Ilona-tietokannasta löytyikin Canzion ammattiteattereiden ensi-iltoja vain neljä, joista viimeisin vuodelta 1984. Harrastajateattereiden produktioita ei niitäkään kovin montaa liene. Tämä on mielestäni ihme, sillä Canzio on varsin ihastuttava uusi näytelmätuttavuus! Ohjaaja Hanna Lekander on sovittanut Kiven tekstin toimivaksi kokonaisuudeksi, ja tragedia herää Taaborinvuoren maisemissa komeasti eloon. Suuria tunteita todellakin riittää, ja Canzion tarina kantaa vaivattomasti lähes kolmetuntisen kestonsa ajan, vaikka loppupuolen pitkistä monologeista olisi ollut vielä varaa karsia. Näytelmän kieltä kuitenkin kuuntelee mielellään, Kiven shakespearemainen teksti ottaa vaikutteita niin Shakespearen tyylistä käyttää kieltä kuin Bardin näytelmien tarinoista ja aiheista, ja kasvaa vaikuttavaksi. Olen pitänyt Kiveä, virheellisesti, hyvin suomalaisten ja maaseututarinoiden kertojana, jonka terävyys, ironia ja nokkeluus näkyvät hienosti niin Seitsemässä veljeksessä kuin Nummisuutareissakin. Samaa suurta tragediaa kuin Canziossa tosin löytyy esimerkiksi Kullervosta, ja Kiven laaja tuotanto tarjoaa kyllä kaikenlaisia teemoja ja tunteita. Canzio italialaismaisemineen ja aatelisnuorukaisineen on kuitenkin muusta tuotannosta eroava tarina, ja ehkä siksi jäänyt vähän muiden teosten varjoon, mutta minulle siitä tuli tämän esityksen myötä yksi Kivi-suosikeistani. Miekkailua ei voita mikään, eikä tragediaa, eikä rakkautta. Ja tätä kaikkea Canzio tarjoaa.

Lekanderin ohjaus tuo näytelmän tunnetasot esiin vahvasti, varsinkin tragedialle tyypilliset epätoivo, hämmennys, taipumattomuus, kiihko ja kunniaan liittyvät tunteet ovat lavalla voimakkaita. Canziossa on kuitenkin ihan loistavaa huumoria, ja näytelmän ensimmäinen puolisko on yllättävänkin hauska. Tästä on kiittäminen ehkä vielä tekstiä enemmän sitä, miten Lekander työryhmineen tuo hahmot ja tilanteet lavalle. Esimerkiksi Canzion ja Rachelin erinomaisen aidolta tuntuvassa sisaruussuhteessa on paljon huumoria, eivätkä nämä näytelmän aateliset muutenkaan ole mitään ankeaa porukkaa. Pidin siitä, miten tragedian konventioita hyödynnettiin, esimerkiksi kuoroa käyttämällä. Lekanderin ohjauksen vahvuus on ihmisissä, siinä millaisia päätöksiä he tekevät, miksi, miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin, millaisia ovat ihmisten väliset suhteet ja miten niitä pidetään yllä, miten ne muuttuvat ja millaista se on. Canzio on monitasoinen näytelmä, ja monitasoinen tragedia, ja Kivi-juhlilla näytelmän toteutus tarjoaa tekstille mahdollisuuden kasvaa vaikuttavaksi ja herkäksi. Maija ja Veikko Tervosen lavastus- ja tarpeistosuunnittelu sopii nurmijärveläiseen maalaismaisemaan ja tekee siitä riittävän hienostuneen, jännittävän ja uljaan, jotta kuvitelma italialaisesta linnamaisemasta saa lihaa luidensa ympärille. Tyyliä riittää linnassa ja sen huonekaluissa ja tavaroissa, ja erityisesti hieno suihkulähde ja viehättävä metallinen kiikkuspenkki herättivät ihastusta. Lavastus toimii saumattomasti ympäröivän maiseman kanssa, ja esitys laajenee monesti koko näyttämöalueen mitalle. Päivi Uusitalon puvustuksessa on upeita, tyylikkäitä aatelisten asuja ja hienoja ryöväreiden ja palvelusväen pukuja, ja näiden lisäksi ihan mahtavia yksityiskohtia. Rakastan päätöstä tuoda mukaan jalkapallotematiikkaa kenkien ja urheilusukkien sekä seinälle kehystettyjen nappisten muodossa. Kuulemani mukaan lavalla myös selailtiin jalkapallokeräilykortteja, se ei harmikseni näkynyt siihen missä istuin.

Näytelmää on sävelletty musiikkia, joka rytmittää sitä sujuvasti ja tuo tragediaan, sekä koukeroiseen tekstiin ja pitkiin vuorosanoihin, mukavasti hengitystilaa. Vaikka pidin tarinasta, hahmoista ja kokonaisuudesta, Canzio voisi olla "pelkkänä" näytelmänä vähän raskas, sillä vuorosanat totisesti ovat välillä kovin pitkiä. Tämän kompastuskiven yli on onnistuneesti loikattu juuri musiikin keinoin, sillä vaikka musiikki voi olla, ja onkin, yhtä painavaa, tai painavempaa kuin teksti, se on erilainen tapa välittää viestejä kuin puhe. Musiikki toimii myös syventäen tunnelmaa ja hahmoja, ja Canzion kohdalla se ehdottomasti tekee esityksestä paremman. Yhtä lukuunottamatta kappaleiden sävellys on Jarmo Romppasen käsialaa, Kukaan ei koskaan-kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Teemu Jokinen. Biisejä on mukana jo sen verran, että tämä menee musiikkinäytelmästä, ainakin minun käsitykseni mukaan. Koska kappaleiden sanat ovat suoraan Kiven tekstistä, ne vievät tarinaa luontevasti eteenpäin ja istuvat saumattovasti puhutun draaman sekaan. Suosikkejani ovat Kukaan ei koskaan, ihan loistava Ole iloinen, joka jäi myös heti päähän soimaan, Suoraa tietä helvettiin ja Vapisee murhamiehen sydän. Neea Kuikan koreografia on monipuolista, vahvaa ja tunnelmaan sopivaa, hienoa liikkeellistä tarinankerrontaa, vauhtia ja tunnetta.

Carlo Vartiainen tekee erinomaisen roolin Canziona. Pidän siitä, miten hän tuo nuoren miehen nuoruuden vimman ja ehdottomuuden lavalle, sen, miten Canzio vielä etsii itseään ja joutuu siksi moneen vaikeaan paikkaan. Sisarensa ja setänsä ohjeiden mukaan elänyt Canzio saa maistaa vapautta merisotakoulumatkallaan, ja kun paluu tuttuihin ympyröihin koittaa, on hänen vaikeaa olla sama kuin ennen. Vartiaisella on hahmoonsa hieno ote, hän on ilmeikäs näyttelijä ja kertoo paljon eleillä, ilmeillä ja yksityiskohdilla. Vartiaisen roolityössä näkyy onnistuneesti myös se, millaisia rooleja Canziolla on. Hän on aatelinen, veli, veljenpoika, ystävä, kihlattu, rakastaja, mutta myös se Canzio, joka on olemassa vain hänelle itselleen. Ja ai että, miten herkullista traagisen päähenkilön tulkintaa, uskottavaa epätoivoa ja omien valintojen häpeämistä, kyseenalaistamista ja itsesyytöstä. Ja huikeasti sisäistetty Canzion pitkät monologit! Mieleen jäi myös seuraava kysymys: Onko Canzio Suomen Hamlet? Anna-Sofia Luoma tekee sujuvan, taitavasti rakennetun roolin Rachelina. Hänen läsnäolonsa lavalla tukee hahmon itsevarmuutta ja tietynlaista huolettomuutta, joka myöhemmin törmää Canzion uudenlaiseen päättäväisyyteen. Luoma lukee taitavasti esityksen tunnetilaa, ja tuo traagisiin hetkiin sujuvasti myös haikeasti sävytettyä huumoria. Canzion "Olen onneton" ja Rachelin toteavasti ilmoitettu "Sinä olet onnellinen"-sananvaihto jäi mieleen. Pinja Turusen rooli Mariamnena on monipuolisempi kuin ensinäkemältä vaikuttaa, ja Turunen tuo roolihahmoonsa kiinnostavia yksityiskohtia. Pidän varsinkin siitä, miten Turunen näyttelee Mariamnen suhteen muihin henkilöihin, ja aivan erityisesti Mariamnen ja Rachelin välisestä suhteesta. Turunen ja Luoma tekevät nuorten naisten välisestä suhteesta uskottavan tavalla, joka tuo ystävysten historian, yhteiset kokemukset ja jaetut salaisuudet mukaan rivien väliin.

Tiina Alapaattikoski tekee Marcian roolin sujuvasti, hän leikittelee hyvin sillä, miten paljon kukakin hahmo Marciasta tietää ja miten Marcian pitää toimia ja olla, jotta hän saa haluamansa. En ole ihan varma, uskoinko Marcian aidosti rakastuneen Canzioon. Välillä uskoin, välillä en, välillä pohdin kuinka paljon Marcia juonittelee ja kuinka paljon hän antaa tunteiden viedä. Tämä on kiinnostava, ja myös katsojasta riippuva juttu, aidon rakkauden ja laskelmoidun suunnitelman hiuksenhieno raja toi ainakin minulle esitykseen yhden tason lisää. Emmi Mikkonen näyttelee Claudiota, aatelismiestä ja Canzion ystävää, joka tietää Marcian todellisen henkilöllisyyden. Tämä tuo mielenkiintoista jännitettä tarinaan. Mikkonen tekee tosi hyvän roolin, ja kaksintaistelukohtaus Canzion kanssa on huima, varsinkin tunnetasolla, vaikka kyllä kunnon miekkailu aina mieltä lämmittää. Mikkosen tulkinta Claudiosta tekee hänestä kokonaisen hahmon, joka kiinnostaa myös itsensä takia, ei vain Canzion kaverina. Kari Storckovius on mainion leppoisa Varro, jolla on jyrkkiä mielipiteitä ja helliä tunteita. Storckovius rakentaa roolinsa onnistuneesti, ja Varro on hahmona sekä helposti pidettävä että vähän ristiriitainen, siis mukava seurata mutta ei turhan laimea. Marko Löllö luonnontutkija Angelona on hyväsydäminen ja ihanan ymmärtäväinen tyyppi, pidän siitä, että hän sentään vähän lohduttaa Canziota, vaikka jättääkin tämän sitten kärsimään tunnontuskia ihan itsekseen. Koko iso ensemble tekee onnistuneita rooleja, moni useammankin, ja herättää Canzion tarinan eloon taitavasti. Käsiohjelman mukaan rooleja on alkuperäiseen näytelmään pitänyt jonkin verran lisätä, tätä ei huomaa muuten kuin siten, että rooleja on enemmän. Jokainen aseenkantaja, hovineito, maalaisnainen ja poliisi sujahtaa tarinaan mukaan omalle paikalleen, ja isolla porukalla tarinaa kerrotaan tavalla, joka antaa jokaiselle tilaisuuden loistaa.

Canzio on onnistunut tragedia, hieno näytelmä, kasvutarina täynnä tunteita, ja taitavasti sovitettu kokonaisuus. Tarinaan on helppo päästä mukaan, vaikka se oli uusi tuttavuus, ja tässä auttaa myös käsiohjelmasta löytyvä synopsis. Toisella puoliskolla tahti hidastuu välillä liikaa, pitkien monologien ja tasaisen tunnelman vuoksi loppupuolelle olisi tarvittu jonkinlaista muutosta. Kokonaisuudessa tämä ei kuitenkaan paina, ja vahvalla tunnelatauksella ohjattu viimeinen kohtaus jättää pohtimaan monenlaista aihetta, niin nuoruutta, rakkautta, kuolemaa, elämää kuin ylpeyttä ja häpeääkin. On hienoa, että Canzio vihdoin nähdään Kivi-juhlilla, ja on hienoa, että se tapahtuu juuri näin – komealla, kiihkeällä, kaihoisalla produktiolla, joka hengittää tragedian taikaa joka solullaan.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kivi-juhlat!

Ylpeys ja ennakkoluulo @ Orimattilan Teatteri

 

kuvat © Pia Simonen Photography

Näin Ylpeyden ja ennakkoluulon 31.7.

Rouva Bennetillä (Annamaria Karhulahti) on viisi tytärtä, ja siis viisinkertaisesti huolia. Kaikki pitäisi saada hyviin naimisiin, ja siinä sivussa kasvatettua kunnon kansalaisiksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Mutta pääasiassa naimisiin. Herra Bennet (Vesa Teräs) kantaa tyttäriensä rakkauselämästä vähän vähemmän huolta, ja sekös rouvaa stressaa. Tyttäret Elizabeth (Reetta Jouttimäki), Jane (Emma Yildirim), Lydia (Emilia Savolainen), Mary (Liisi Vahter) ja Kitty (Emma Puodinketo) taas ovat kaikki erilaisia, ja kaikilla on omat haaveensa ja toiveensa. Kun eräisiin tanssiaisiin saapuvat herrat Bingley (Urho Notkola) ja Darcy (Justus Keskevaari), iskevät heihin silmänsä kaikki paikkakunnan naimattomat nuoret naiset. Ensimmäinen herroista onkin vallan hurmaava, mutta toisin on Darcyn laita. Miten voikin mies olla niin epämiellyttävä? Häneen ei neiti Elizabeth Bennet ainakaan ihastu.

En ole koskaan lukenut Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, tai nähnyt yhtäkään siitä tehtyä elokuva-, tv- tai teatterisovitusta. Noin. Nyt se on sanottu. Tarinasta toki tiesin jotakin, ja Austenin tuotannosta Emma-romaanin uusin elokuvasovitus on katsottuna useampaan kertaan. Mutta vieraaksi on tämä klassikkokirjailija minulle jäänyt. Varsinaista syytä ei asiaan ole, paitsi ehkä se, että en romansseja niin kovin usein lue. Mutta Austenin teokset ovat myös paljon enemmän: ne ovat kommentteja yhteiskunnasta, naisten roolista, rakkaudesta, avioliitosta, onnesta ja elämästä. Vuonna 1813 julkaistu Ylpeys ja ennakkoluulo-romaani on tarina parinsadan vuoden takaa, ja historiallinen monessa asiassa, mutta siitä löytyy myös paljon samaistuttavaa, tunnistettavaa ja tänäkin päivänä tuttua asiaa. Sillä vaikka yhteiskunta on muuttunut, jotkin tunteet pysyvät aina yhtä muuttumattomina. Jätinpesään Ylpeyden ja ennakkoluulon on Simon Readen dramatisoinnin ja Aino Piirolan suomennoksen pohjalta ohjannut Lassi Puodinketo, lavastuksesta vastaa Amadeu Vives ja puvustuksesta Johanna Immeli, Anne Heiskanen ja työryhmä.

Puodinkedon ohjauksessa on kepeyttä, hyväntuulisuutta ja huumoria, ja mukana on hienosti myös nokkeluutta, teräviä ja nopeita sananvaihtoja ja piikittelyä. Rakkaus, sisaruus, perhe, unelmat ja oikeudenmukaisuus näkyvät lavalla tarinan ja hahmojen kautta sujuvasti, ja erityisesti päähenkilöt nousevat lavalle kiinnostavina ja kokonaisina ihmisinä. Tarinan komediaa on lähestytty riemukkaasti ja siitä otetaan kaikki irti. Esityksen perustunnelma onkin iloinen ja kevyt, silti niin, että tarinan kaikki sävyt tulevat näkyviin. Tämä on komedia, hauska ja hilpeä sellainen, mutta myös suuri rakkaustarina, johon sekoittuu monia tasoja. Tahti on hieman hidas, mutta esitys ehtii kertomaan kaiken tarvittavan ja mennä tarinassa myös pintaa syvemmälle. Musiikkivalinnat ovat mainioita, erityisesti Falling Slowly Elizabethin soittamana kappaleena kantaa hienosti temaattista merkitystä. Annamaria Karhulahden kaunis lauluääni tuo esitykseen tunnelmaa. Amadeu Vivesin lavastus tarjoaa hienostuneen ja tyylikkään näyttämön, johon rakentuvat niin Bennetien kuin herra Darcyn koti, sekä kaikki muut tapahtumapaikat. Shakkilautalattia on hieno, samoin värimaailma ja upeat huonekalut. Puvustus on yhtä tyylikästä myös, ihania pukuja, kankaita ja värejä!

Reetta Jouttimäki tekee onnistuneen roolin Elizabethina, hän omaksuu hahmonsa luonteen sujuvasti ja tuo tämän älykkyyden, kärsimättömyyden ja päättäväisyyden lavalle tarkkanäköisesti. Justus Keskevaarin Darcy on sopivan pidättyväinen ja pöyhkeä tyyppi, Keskevaari tekee roolinsa hyvällä otteella ja kertoo paljon myös ilmein ja elein. Roolihahmon kaari rakentuu uskottavasti. Keskevaari ja Jouttimäki pelaavat taitavasti yhteen, heidän käsissään Darcyn ja Elizabethin tarina kasvaa hienosti huippuunsa. Molemminpuolinen turhautuminen, hämmennys ja ihastus on riemukasta ja herkkää, ja kun nämä kaksi vihdoin tajuavat pitävänsä toisistaan, katsojan sydän sulaa. Annamaria Karhulahti ja Vesa Teräs ovat erinomainen parivaljakko rouva ja herra Bennetin rooleissa, komediallinen ilmaisu on iskussa ja hahmot tuotu lavalle näppärästi ja tasapainossa. Karhulahti pääsee revittelemään rouva Bennetin roolissa ja tekeekin sen täysillä, Teräs tuo hahmoonsa komiikkaa eleettömämmin ja tavoittaa toteavaan sävyyn tokaistuista repliikeistään kaiken huumorin. Esityksen koomisimman hahmokolmikon täydentää Jarmo Keskevaari herra Collinsin roolissa, ai että sitä kumartelua, hatun heilahtelua ja innokkuutta! Ninni Parviainen tekee mainion roolin Charlottena, samoin Emilia Savolainen Lydiana, molemmat vakuuttavat avioliiton solmivien neitojen roolissa. Emma Yildirimin Jane on hurmaava unelmissaan ja toiveikkuudessaan, ja Liisi Vahterin Mary ja Emma Puodinkedon Kitty täydentävät onnistuneesti Bennetin sisarusparven. Urho Notkola tekee herrasmiehen roolin valloittavasti, hänen Bingleynsä on ystävällinen ja huomaavainen, vaikka ei ihan kaikkea rakkaudesta vielä tiedäkään. Niko Hietakunnas on erinomainen herra Wickham, ja Outi-Elina Keskevaari juuri niin arvovaltainen kuin lady de Bourghilta odottaisi. Koko näyttelijäporukka astuu 1800-luvun maailmaan vaivatta, ja he luovat näyttämölle hienostuneen, romanttisen ja iloisen kevyen tunnelman.

Orimattilan Teatterin Ylpeys ja ennakkoluulo on onnistunut tulkinta klassikkoromaanista, ja oikein hyvä tapa kokea tämä tarina ensimmäistä kertaa. Esitys valloittaa hyväntuulisuudellaan, ja sujuvat näyttelijäsuoritukset takaavat sen, että hahmoista kasvaa kiinnostavia ihmisiä. Rakkaustarina ja kaikki siihen liittyvä nokittelu, keskinäinen kinastelu ja alusta saakka selvä kiintymys tuodaan lavalle hyvällä otteella, ja 1800-luvun yhteiskunnan kysymykset onnesta, naisen roolista ja siitä, mikä on oikein ja tavoittelemisen arvoista, näkyy rakkausjuonten taustalla komedian keinoin esitettynä. Parasta Ylpeydessä ja ennakkoluulossa ovat tarinan hahmot, valloittavia, hauskoja, samaistuttavia ja aitoja tyyppejä, ja ihanan rohkeita unelmoimaan. Suloisen nokkela ja viisas näytelmä, joka pitää otteessaan ja ihastuttaa alusta loppuun.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Orimattilan Teatteri!

Musiikkiteatterifestivaali 2023

 

Nyt on Musiikkiteatterifestivaali vuosimallia 2023 takana ja sydän täynnä kaikkea, mitä tämä tapahtuma antoi. Ai että! Kyllä musikaalifaneja hemmotellaan tällaisella kokonaisuudella, joka sisältää valtavasti kiinnostavaa ja monipuolista ohjelmaa. Järjestyksessään toinen Musiikkiteatterifestivaali järjestettiin 27.7. – 30.7. ja se koostui kursseista, workshopeista, esityksistä ja klubeista. Tässä postauksessa on luvassa fiilistelyä niistä Musiikkiteatterifestivaalin ohjelmista, joihin osallistuin. Ilokseni ehdin monenlaiseen juttuun mukaan, ja vielä useampana päivänä. Musiikkiteatterifestivaali siis järjestettiin tänä vuonna toista kertaa ikinä, ja minäkin pääsin vihdoin osallistumaan. Viime vuonna en saanut tapahtumaa millään sopimaan kalenteriin, ja kyllä harmitti. Mutta nyt on nautittu sitten senkin edestä! Kiitos festivaalin järjestäjille toimivasta tapahtumasta, ihana tunnelma ja innostunut fiilis! Musiikkiteatteri-ihmisten, niin tekijöiden kuin yleisön, keskellä on hyvä olla, kun rakkaus samaan teatterin lajiin ympäröi kaikkia. Tämä jätti inspiroituneeksi ja iloiseksi, hitsi miten hienoa musateatteria Suomessa tehdään!

Workshopit: Terapia & Rikkomaton @ Vapaan Taiteen Tila

Aloitin festivaalifiilistelyni torstaina kahden uuden suomalaisen musikaalin workshop-esityksiä seuraamalla. Nämä teokset ovat nimeltään Terapia ja Rikkomaton. Vaikka olen ehtinyt vuosien varrella katsomaan paitsi esityksiä, myös monenlaisia harjoituksia ja vaikka mitä, en ole koskaan nähnyt yhtäkään workshop-vaiheessa olevaa teosta. Uusia juttuja voi siis aina tulla vastaan! Tosi mielenkiintoista ja ihanaa oli päästä näkemään musikaaleja siinä vaiheessa, jossa ne nyt ovat, ja fiilis on myös etuoikeutettu: ihan oikeasti sain jo näin etukäteen kurkistaa tuoreiden teosten maailmaan. Kiitos siis festivaalille workshoppien mahdollistamisesta, kaikille esiintyjille upeasta työstä, ja erityisesti kiitos musikaalien tekijöille – on varmasti hyvin jännittävää tuoda uudet teokset yleisön eteen.

Ensin esitettiin Marissa Latun kirjoittama, Latun ja Jukka Nylundin säveltämä Terapia-musikaali, joka "kertoo tarinan Amandasta, joka on jäänyt elämänsä ja itsensä kanssa jumiin. Kysymykset piinaavat Amandan mieltä kun hän huomaa ensi kertaa tarkastelevansa epärehellistä elämäänsä rehellisessä valossa. Kuka tarvitsee apua? Tarvitsenko minä apua? Kuka saa voida huonosti? Kuka voi huonosti? Voiko ongelmasi olla liian pieniä hakeaksesi apua? Apua!?". Workshopissa lavalla olivat pianossa Valtteri Gutev ja Amandan roolissa Marissa Lattu.

Yhden näyttelijän teos Terapia on riemastuttavan hauska, tarkkanäköinen, koskettava ja inhimillinen esitys ihan vain siitä pienestä aiheesta, millaista on olla ihminen. Koska esitys on vielä workshop-vaiheessa, en spoilaa juonesta kuvauksessa kerrottuja aiheita enempää. Monipuoliset sävellykset, näppärä, aito ja tarkka teksti, avoimuus ja rehellisyys hurmaavat, ja tätä katsoessa tulee hyvälle mielelle ja liikutetuksi. Terapiaa, mielenterveyttä, elämää ja epävarmuuksia katsotaan monesta kulmasta, sekä viihdyttävästi että mitään kaunistelematta. Marissa Lattu tekee Amandan roolin sujuvasti ja on taitavasti tunnelman päällä, hän pitää yleisön otteessaan ja kuljettaa tarinaa ja hahmon juonikaarta herkästi. Toisin kuin Rikkomattoman kohdalla, Terapia-musikaalista on vaikeampi sanoa, kuinka valmis se on. Rikkomattomasta esitettiin ensimmäinen puolisko, jolloin tarina jäi tietysti kesken, mutta Terapia tuntui jo hyvin kokonaiselta ja valmiilta, ja tarina kulki kokonaisen kaaren. Materiaalia on varmaankin tulossa vielä lisää, mutta jo workshop-vetona Terapiasta sai paljon irti ja siitä ei tuntunut jäävän puuttumaan varsinaisesti mitään. Tilaa laajentaa tarinaa ja Amandan hahmoa toki on, ja teos hyötynee siitä kyllä. Mutta ihan kokonaiselta tämä jo nytkin tuntui, ja tarjosi hienon kokemuksen. Teoksen teksti, musiikki ja näyttelijäntyö ovat mainiossa keskustelevassa suhteessa toistensa kanssa, ja yhteistyön säestäjän ja näyttelijän välillä on oltava tarkkaa ja synkassa. Sujuvasti koko esityksen säestänyt Valtteri Gutev ja Lattu pelasivat hienosti yhteen workshopissa, ja musiikki ja tarina tukevat toisiaan onnistuneesti. Myös mukana olevat esineet ja tavarat ja niiden hyödyntäminen esityksessä toimii erinomaisesti. Valmiiksi esitykseksi kasvaessaan Terapia on varmasti hieno kokemus, tunteiden vuoristorata, naurattava ja koskettava esitys, josta löytyy samaistumispintaa monenlaisille ihmisille. Tämän aion ehdottomasti mennä katsomaan myös valmiina esityksenä.

Terapian jälkeen siirryttiin Rikkomattomaan, joka on Jussi Lukácsin säveltämä, Anna-Maija Ihanderin kirjoittama ja Aleksi Laukkosen sovittama musikaali. Se "kertoo kahden 16-vuotiaan pojan rakkaustarinan herätyskristillisen seurakuntayhteisön keskellä. Teos haastaa pohtimaan, miten yksilö voi pysyä uskollisena itselleen samalla kun kohtaa ulkopuolisuutta ja uskonnollisen yhteisön aiheuttamia paineita. Tarina pohjautuu säveltäjä Jussi Lukácsin omiin kokemuksiin ja ammentaa inspiraatiota lukuisista vastaavista tositarinoista. Teoksessa käsitellään myös eheytyshoitoja, joiden kieltäminen lailla on ajankohtainen ja tärkeä yhteiskunnallinen kysymys." Teoksen dramaturgian ovat yhdessä luoneet Lukács ja Ihander. Workshopissa musikaalista esitettiin ensimmäisen puoliskon lukuversio, kohtaukset ja kappaleet siinä vaiheessa kun ne tällä hetkellä ovat. Pianossa ja kapellimestarina nähtiin Aleksi Laukkonen, viulussa Dora Lukács ja esiintymässä Julius Suominen (tekstin luvun lisäksi myös kitara), Benjamin Klementtinen (myös cajon), Maija Mustonen, Anton Avela, Sanna Riski, Sanni Lehto, Julius Martikainen, Matleena Junttanen ja Nicolas Frimodig.

Rikkomattoman kohdalla tuli heti tunne siitä, että tässä on nyt jotain tosi hienoa, tärkeää ja vaikuttavaa tulossa. Aihe on monitasoinen, painava ja herkkä. Uskonnollinen yhteisö on juuri se, yhteisö, mutta entä jos ei sovi yhteisön muottiin? Isoja asioita, isoja kysymyksiä. Vaikka musikaali ei vielä ole valmis, se toimii tosi hyvin ja piti kyllä täysin otteessaan koko workshop-esityksensä ajan. Rakastuin heti tämän musikaalin sävellykseen, musiikki on voimakasta ja siinä on paljon tunnetta, juuri sellaista musikaalimusaa, josta pidän. Vähän myös Niin kuin taivaassa-fiilistä, ainakin ekassa biisissä, tämä on tietty plussaa. Tätä kun kuulisi ison orkesterin esittämänä... En spoilaa juonesta mitään, kuten en Terapiankaan kohdalla, mutta yleisellä tasolla tämä oli erinomaisesti tasapainossa ja heräsi hienosti eloon jo lukuversiona. Huumoria, lämpöä, rakkautta, mustasukkaisuutta, hämmennystä, liikutusta, itsensä kanssa kamppailua, koskettavia hetkiä ja valtavasti sydäntä, sitä kaikkea Rikkomaton sisältää. Tekstin vahvuus on siinä, miten sujuvasti tarina etenee ja miten aidoilta hahmot tuntuvat. Vaikka aihe on tärkeä, raskas ja raastavakin, on musikaalissa paljon hauskoja juttuja ja sellaista rentoa meininkiä ja huumoria. Varsinkin nuorten hahmojen nuoruus tuntuu hyvin samaistuttavalta, ja heidän tekemänsä päätökset ymmärrettäviltä. Moni kohtaus oli sellainen, jonka jo näin sieluni silmin valmiina lavalla, lavasteiden kera, ja sama biisien kanssa. Kolme kappaletta jäi erityisesti mieleen, ne ovat musikaalin ensimmäinen biisi, kahden päähenkilön duetto, ja päähenkilön ystävän soolo. Huikeita biisejä! Koska musikaalista esitettiin vasta ensimmäinen puolisko, en tiedä, miten tarina jatkuu (kyllä muuten haluaisin tietää! väliaika tulee just oikeassa kohdassa, mutta ei saa jättää tällaiseen jännitykseen). Toisella puoliskolla lienee luvassa samaa tunnelmaa kuin ensimmäiselläkin, mutta saattaa olla, että silmäkulma kostuu väliajan jälkeen useaankin otteeseen (näin kävi kyllä ekalla puoliskolla myös). Oli todella hienoa päästä kokemaan musikaali jo tässä vaiheessa ja muodossa, ja toivon kovasti, että Rikkomaton jatkaa elämäänsä, kasvaa kokonaiseksi musikaaliksi ja pääsee lavalle. Kun se tapahtuu, meikä on heti katsomossa. Oli myös tosi kiva nähdä Nicolas Frimodig nyt isommassa roolissa, hän teki minuun jo vaikutuksen tänä kesänä Samppalinnan 9 to 5-musikaalissa, ja niin tekee nytkin. Muu workshop-esiintyjäkaarti tekevät hekin onnistuneet tulkinnat hahmoistaan, monitasoista roolien rakentamista varsinkin päärooleissa, ja biisien kuoro-osuudet kuulostavat upeilta tämän porukan vetämänä. En millään malttaisi odottaa, että Rikkomaton esitetään uudelleen, jossain, joskus, jonkinlaisena versiona ja jonkinlaisessa valmiusvaiheessa. Haluan palata näiden hahmojen pariin, ja kuulla heidän tarinansa kokonaan.

Musikaalien kuvaukset otettu Musiikkiteatterifestivaalin sivuilta.

Seminaari: Musikaalien käsikirjoittaminen ja dramaturgia (Julian Woolford) @ Helsingin kaupunginteatterin ylälämpiö

Ei ole mikään salaisuus, että haaveilen käsikirjoittajan urasta, ja kaikkein eniten siitä, että saisin kirjoittaa teatteriin. Tämä unelma kyllä toteutuukin tällä hetkellä, kun minut valittiin aiemmin tänä vuonna Humanistispeksin käsikirjoitustiimin päälliköksi ensi vuoden speksiä kirjoittamaan (ihan parasta!). Mutta kyllä minä haluaisin kirjoittamisesta ihan oikean ammatin myös, ja tämä seminaari on taas yksi askel sitä kohti. Vähän huijarisyndrooma meinasi teatteriammattilaisten keskellä iskeä, mutta huomasin nopeasti, että pysyin seminaarissa aivan hyvin mukana, ymmärsin mistä puhutaan, ja inspiroiduin valtavasti kaikesta, mitä käytiin läpi. Vaikka en ole teatteria opiskellut muutamaa teatteritieteen kurssia enempää, niin kyllähän sitä myös jotain teoriatietoa tarttuu, kun kymmeniä esityksiä vuodessa katsoo. Luennoitsijana oli brittiläinen Julian Woolford, joka on käsikirjoittaja, ohjaaja ja pedagogi. Hän toimii musiikkiteatterin lehtorina Guildford Schoolf of Acting-koulussa. Woolford on kirjoittanut How Musicals Work-kirjan, josta on minullekin tulossa oma kappale, todella hyödyllinen ja käytännönläheinen teos, ja varmasti myös innostava. Musikaalin kirjoittaminen vaikuttaa valtavalta ja monimutkaiselta prosessilta, jossa on kaikenlaisia osia, mutta kun työmäärää pilkkoo pienempiin palasiin, ei musikaali sen kummempi ole kuin mikään muu tarina. Aina täytyy olla idea, hahmot, ydin, käänteitä, kiinnostavia yksityiskohtia ja inspiraatiota. No, saa nähdä, onko se ihan näin yksinkertaista... Musikaaliin tietenkin kuuluvat käsikirjoituksen lisäksi laulujen sanoitukset ja musiikin sävellys, mutta nekin ovat yksi palapelin osa. Minähän en ymmärrä musiikista mitään teoreettisella tasolla, eli jos joskus olen musikaalikäsikirjoituksen kanssa siinä pisteessä, että sävellys on ajankohtainen, tulee ajankohtaiseksi säveltäjän etsiminen ja taiteellisen prosessin laajentaminen. Mutta siihen menee vielä vuosia, vaikka ideoita kyllä pursuilee ja juonia on hahmoteltu valmiiksi.

Käsikirjoitusseminaari oli todella antoisa ja mielenkiintoinen, asiaa tuli paljon ja monipuolisesti, mutta sisäistettävässä muodossa tarjoiltuna. Moni käsitelty asia ja kerrottu vinkki toimii paitsi musikaalia, myös mitä tahansa muuta tarinaa kirjoittaessa. Tarinoiden vaiheita, niiden ominaisuuksia ja merkityksiä, hahmojen luonnetta ja piirteitä, laulujen paikkoja ja tyylejä, musikaalin lajeja, ja hahmon rakentamispalikoita, muun muassa näitä seminaarissa käsiteltiin. Paljon vinkkejä, käyttöön otettavia kirjoittamisen keinoja, aivoja haastavaa infoa ja työkaluja järjestelmälliseen kirjoittamiseen jäi käteen, ja seminaarista kirjoittamiini muistiinpanoihin tulee varmasti palattua useasti. Ilmeisesti tämä oli ensimmäinen Suomessa järjestetty musikaalin kirjoittamista käsittelevä seminaari koskaan, mahtavaa että tällainen oli osana festivaalin kurssitarjontaa!

Gaala: Musikaaliensi-illat Suomessa 2023–2024 @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Sanna Breilin

Gaalassa kuultiin maistiaisia seuraavista kaudella 2023-2024 Suomen teattereissa nähtävistä musikaaleista: Tootsie (Lahden kaupunginteatteri), Homma hoituu - The Producers (Kuopion kaupunginteatteri), Piaf (Tampereen Teatteri), Friends! (Aleksanterin teatteri), Evita (Jyväskylän kaupunginteatteri), Paradox (Porin teatteri), Rakas Evan Hansen & Pieni merenneito (Helsingin kaupunginteatteri), Niin kuin taivaassa (Seinäjoen kaupunginteatteri), Murha kahdelle (Linnateatteri & Musiikkiteatteri Kapsäkki), Cabaret (Turun kaupunginteatteri) ja Pyöreän pöydän ritarit (Tampereen Työväen Teatteri), josta saatiin videotervehdys. Lisäksi illan päätti Samppalinnan kesäteatterin porukka, oli kiva päästä uudestaan fiilistelemään pari 9 to 5-biisiä heidän esittämänään näin reilu kuukausi musikaalin näkemisen jälkeen. Gaalan juonsivat Emilia Nyman ja Tuukka Raitala rennolla, hauskalla ja ammattimaisella otteella. Toista kertaa jaetun Vuoden musiikkiteatterintekijä-palkinnon sai ohjaaja, näyttelijä, säveltäjä, suomentaja ja teatterinjohtaja Jukka Nylund, onnea! Viime vuonna palkinnon sai säveltäjä, muusikko Henri Lyysaari.

Upea konsepti tämä, ja täyteen pakattu Kapsäkki eli mukana, innostui, nauroi, hiljeni kuuntelemaan ja hurrasi täysillä. Tunnelma oli katossa koko illan ajan, ja miten hieno tilaisuus saada nähdä kurkistuksia eri teattereiden ohjelmistoon ympäri Suomen. Minulla oli näistä esityksistä valmiina katsomislistalla Tootsie, Rakas Evan Hansen, Niin kuin taivaassa ja Cabaret. Gaala sai kiinnostumaan myös erityisesti musikaaleista Piaf, Paradox, Pyöreän pöydän ritarit ja Murha kahdelle. Kaikki esiintyjät vetivät hienosti, ja biisit kuulostivat hyviltä, niin musiikillisesti kuin suomennoksellisesti. Lähes kaikkia esityksiä säesti taidolla Marko Hilpo, kerran pianossa nähtiin Joel Mäkinen ja kerran Ville Myllykoski. Rakas Evan Hansen-musikaalin Evanit, Julius Suominen ja Petja Pulkkinen, esittivät musikaalista kappaleet Nyt ja aina ja Ikkunan taa jään, ja tekivät kyllä molemmat vaikutuksen. Petri Knuuttila ja Marko Nurmi vetäisivät loistavalla energialla kappaleen Porkan poika musikaalista Paradox, ja Annuska Hannula loi maagisen tunnelman Hymni rakkaudelle-tulkinnallaan (musikaalista Piaf). Joel Mäkisen ja Juha Pullin esittämä A Perfectly Lovely Surprise musikaalista Murha kahdelle tarjosi mainiota komediaa, samoin Lotta Vaattovaaran Got it, Flaunt it (musikaalista Homma hoituu) ja Maija Langin Phoeben biisi (musikaalista Friends). Komediaa löytyy myös Tootsie-musikaalin Lyömätön-biisistä, jonka esittivät Joel Mäkinen, Petra Pääkkönen, Nea-Maria Alanko, Ulla Paajanen, Nicolas Frimodig ja Saara-Elina Partanen. Saara Jokiahon ja Miika Laakson Evita-veto vakuutti, ja Peter Nyberg pisti kylmät väreet kulkemaan komealla tulkinnalla Niin kuin taivaassa-musikaalin Meen vaikken tahtoisikaan-kappaleesta. Miiko Toiviainen hurmasi Cabaretin Seremoniamestarin roolissa, ja esitti Uneeni jään-kappaleen vangitsevasti. 9 to 5-musikaalin Aina töitä teen ja Loistaa saan-biisit esittivät riemukkaalla otteella Niina Lahtinen, Nea-Maria Alanko, Ulla Paajanen, Titta Toivanen, Nicolas Frimodig, Riikka Nyrhilä, Leo Ikhilor ja Heidi Viljanen.

Tulevan syksyn osalta näyttää kovasti siltä, ettei ohjelmistoon ole tulossa yhtä lukuun ottamatta oikein mitään sellaista musikaalia, josta olisin todella innoissani. Tämähän ei toki tarkoita sitä, että tarjolla on vain tylsiä juttuja, vaan sitä, etten etukäteen tiedä, mikä teoksista osoittautuu kaikista innostavimmaksi. Puhenäytelmien maailmasta löytyy pari hyvinkin kiinnostavaa juttua (niistä lisää myöhemmin syksyn tärppipostauksessa, joka on tulossa tässä parin viikon sisällä), mutta musikaalien kohdalla tilanne on vähän erilainen. Moni tuleva teos on minulle ainakin jollain tasolla tuttu, mutta en ainakaan vielä ole hurahtanut niihin. Tämä saattaa kuitenkin muuttua sitten siinä vaiheessa, kun esitykset omin silmin näkee, yllätyksiä nimittäin osuu eteen aika usein tässä hommassa. Kaksi tulevaa musikaalia erottuu kuitenkin selvästi muista, ja niitä odotan erityisen innolla. Nämä ovat Niin kuin taivaassa Seinäjoella ja Cabaret Turussa. Niin kuin taivaassa on se musikaali, josta tiedän varmasti pitäväni ihan tosi paljon, ja se on myös varmasti kaunein musikaali, jonka olen koskaan nähnyt. Seinäjoki on kuitenkin sen verran kaukana, että tiedän, ettei tätä musikaalia kovin montaa kertaa pääse katsomaan, vaikka se olisi kuinka hyvä (ja varmasti todella hyvä onkin). Turkuun on vähemmän matkaa, mutta Cabaret taas on minulle aika vieras tarina, joten en osaa sanoa, miten se iskee. Mutta kaikki, mitä Jakob Höglund tekee, on yleensä aika upeaa (Cabaretissa ohjaus ja koreografia), ja työryhmä muutenkin on aika timanttinen. Muiden musikaalien kohdalla ilmassa on varovaista mielenkiintoa, mutta ei vielä valtavia odotuksia. Toisaalta ihan kivaakin mennä katsomoon ilman suuria etukäteisodotuksia, silloin voi yllättyä iloisesti ja löytää ihan uusia hienoja juttuja. Gaala näytti sen, että Suomessa tehdään tosi laadukasta, hienoa, aiheiltaan ja teemoiltaan monipuolista ja vaikuttavaa musiikkiteatteria (ja tämänhän tiesin jo etukäteen). Monipuolisuutta ei musikaalien alkuperässä toki varsinaisesti näy, mutta englanninkielisten musikaalien ylivalta näkyy, kun näistä gaalan musikaaleista 10/13 on amerikkalaisia tai brittiläisiä. Tämä ei tietenkään yllätys ole, vaan jatkaa tuttua ohjelmistokaavaa. Poikkeukset ovat kotimaiset kantaesitykset Paradox ja Pyöreän pöydän ritarit sekä ruotsalainen Niin kuin taivaassa. Kaikki tulevalla kaudella ensi-iltansa saavat musikaalit eivät gaalassa olleet mukana, mutta hieno katsaus tulevaan konsertissa saatiin, ja tämä konsepti ansaitsee isot aplodit.

Päätösklubi Ensemble Mayhem @ Bistro K

kuvat © Sanna Breilin

Musiikkiteatterifestivaali päättyi päätösklubi Ensemble Mayhemiin, jossa musiikkiteatterin ammattilaiset vetäisivät Bistro K:n tiiviissä tunnelmassa biisejä valitsemistaan musikaaleista. Meininki oli riemukas ja fiilis korkealla, kappaleita saatiin kuulla monista musikaaleista ja hienoina tulkintoina. Mieleen jäivät erityisesti Pia Piltzin ja Joonas Saaren Fine-veto musikaalista Ordinary Days ja Linda Hämäläisen ja Anni Kajoksen upea biisipotpuri sellaisista musikaalirooleista, joita he eivät ehkä koskaan tule esittämään (mutta selvästi todellakin voisivat esittää). Mukana oli ainakin Empty Chairs at Empty Tables Les Miserables-musikaalista, Confrontation Jekyll & Hyde-musikaalista ja Gethsemane Jesus Christ Superstarista. Anni-Maija Koskinen, Marika Huomolin ja Anni Kajos esittivät hauskan version Nunnia ja konnia-musikaalin When I Find My Baby-biisistä (suomeksi muistaakseni Löydän naiseni), ja viimeisenä esityksenä kuultiin ruokapotpuri (loistavien esiintyjien nimet eivät valitettavsti jääneet muistiin), johon mahtui pätkiä ainakin Waitress-, Tytöt 1918- ja Rent-musikaaleista. Ja Heathersista, ihanaa! Candy Store-pätkästä erityiskiitos, Heathersia on aina kiva kuulla. Tämä rento ja hauska tapahtuma oli hieno päätös festareille, ja jätti jo odottamaan seuraavaa festivaalia.

Olipa ihanat päivät musiikkiteatterin parissa! Suuri kiitos kaikille Musiikkiteatterifestivaalia tekemässä olleille tyypeille, tämä oli ehdottomasti yksi kesän isoimmista kohokohdista. Ensi vuonna nähdään!