Mies, joka ei osannut sanoa ei @ Ohkolan kesäteatteri

 Näin esityksen vapaalipulla kenraalissa, kiitos Ohkolan nuorisoseura!

kuvat © Susanna Salmi

Kävin katsomassa ensi-iltansa 16.7. Öljymäen kesäteatterissa saaneen Mies, joka ei osannut sanoa ei-esityksen kenraaliharjoituksessa ensi-iltaa edeltäneenä päivänä.

Kivimäen kaupunginosassa ollaan jakauduttu kahteen leiriin, kun kaupunki haluaa jyrätä vanhat rakennukset ja tuoda tilalle supermarketin, parkkipaikan ja kerrostaloja. Osa asukkaista haluaa säilyttää asuinpaikkansa ennallaan, muiden muassa Milla (Johanna Kuittinen), osa taas on kaupungin suunnitelmien puolella, kuten Kake (Vesa Saralehto). Kun Aimo Niemi (Jaakko Latva-Pukkila), entinen kivimäkeläinen, palaa Amerikasta takaisin kotimaisemiinsa, vastassa on paitsi nuoruuden ihastus, tutut paikat ja ihmiset, myös vaatimuksia kaapata hänet molempiin leireihin, Kivimäkeä puolustamaan ja jyräämään. Aimo on pappi ja kirkossa ei ole vapaana kuin parisuhdeneuvojan paikka, joten kivimäkeläisille koittavat monenlaisten rakkausneuvojen ajat Aimon huomassa, ja sekaisin menee monen ihmisen pää.

Olen nähnyt Mies, joka ei osannut sanoa ei-näytelmän kesäteatterissa kerran aiemminkin, Pesäkallion kesäteatterissa 2016, mutta en muistanut tarinaa enää kovinkaan hyvin, ja Pesiksen esityksestä kirkkaimmin sen, että siinä oli mukana Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani-yhtyeen musiikkia. Jotkin jutut palailivat mieleen esitystä katsoessa, mutta ihan tuntui kuin olisi uuden tarinan nähnyt. Ja sehän on hyvä, samasta tarinasta voi hyvinkin saada monia erilaisia versioita ja ohjaaja Kalle Tahkolahti on sovittanut Miehen, joka ei osannut sanoa ei Ohkolaan toimivalla otteella, esityksessä riittää varsinkin toisella puoliajalla vauhtia ja väärinkäsityksiä, ja kokonaisuus on hyvin kasassa. Kenraalissa saatiin nauttia helteisestä auringonpaisteesta, ukkosen jyrinästä ja sateesta, mutta vallitsevat sääolot eivät aiheuttaneet hätkähdyksiä ja porukalla pysyi homma kasassa. Yleisö taas sai istua Öljymäen uudistetussa, komeassa katsomossa, joka varjosti mukavasti ja piti suojassaan sateen sattuessa.

Kalle Tahkolahti on ohjannut jo monta sellaista juttua, josta olen pitänyt, eikä tämä ole poikkeus. Tahkolahti on sujuvasti tuonut Jussi Kylätaskun tekstistä löytyvän huumorin ja koomisuuden pinnalle, ja meno huvittaakin alusta loppuun. Tunnelma on keveä ja hyväntuulinen, vaikka toki esityksessä on painavampiakin teemoja, kuten kaupunginosan säilyttämiseen liittyvät mielipiteet ja toimet. Ja rakkaushan on varsin vakava asia, joskus ainakin, tässä esityksessä kaikenlaisia ihmissuhteita ja romanssineuvoja riittää ja ne on tuotu lavalle näppärästi. Tahkolahti on ohjannut näyttelihät onnistuneisiin suorituksiin, ja lavalla riittää elämää ja liikettä eikä tylsää tule hetkeksikään. Ensimmäisellä puoliajalla rytmiä olisi ehkä voinut aavistuksen nopeuttaa, toisella puoliskolla meno olikin jo vauhdikasta ja tahti sopi esityksen tunnelmaan erinomaisesti. Tahkolahden ja Aatu Johanssonin suunnittelema lavastus on varsin mainio, vaikka pidänkin Öljymäen vanhoista rakennuksista tosi paljon, niiden eteen tulevat lavarakennelmat sopivat tähän esitykseen oikein hyvin ja lavastus herättää jouhevasti eloon niin asuntoja, lihakaupan, kirkon, saunan kuin hevosaitauksenkin. Maarit Ruohosen puvustus on todella onnistunut, kaikki on kohdallaan aina hattuja ja kenkiä myöten ja sopii esityksen ajankuvaan. Iivo Johanssonin musiikki säestää tapahtumia tunnelmallisesti.

Jaakko Latva-Pukkila näyttelee luontevasti melkoiseen pyöritykseen päätyvää Aimoa. Mies palaa kotikonnuilleen ja saa vastaansa paitsi vastuun kivimäkeläisten parisuhdeasioista, myös omat heräävät tunteensa. Latva-Pukkilan käsissä Aimosta muodostuu mukavan oloinen tyyppi, joka on vähän hukassa suhdeneuvoja jaellessaan, samalla kun pitäisi tutustua uudelleen paikkaan ja ihmisiin, jotka on viimeksi nähnyt 15 vuotta sitten, ja vielä selvitellä ihastusta Millaan. Ja kun väärinkäsityksiä tuntuu syntyvän vaikka kuinka yrittäisi toimia oikein, ja juorut leviävät ennen kuin mitään ehtii tekemään, niin yritä siinä sitten olla uskottava parisuhdeneuvoja ja hyvä naapuri. Oikein hyvä rooli Latva-Pukkilalta. Johanna Kuittinen tekee loistavan roolin Millana, Kuittinen näyttelee hienosti sen, miten päättäväinen ja avoin Milla on, ja löytää roolista paljon toimivia yksityiskohtia. Pidin Millasta tosi paljon, Kuittinen rakentaa hänestä kokonaisen hahmon, jonka tekemisiä seuraa mielenkiinnolla. Vesa Saralehto revittelee onnistuneesti kauppias Kaken roolissa, mies pyörittää kahta naista samaan aikaan ja pääsee pälkähästä melko helposti, vaikka onkin vähän väliä jäädä kiinni. Saralehdolla on rooliinsa toimiva ote ja hän tuo Kaken lavalle varsin mainiosti. Kaken vaimoa Annaa näyttelee Anna Tapper, joka tekee energisen ja monitasoisen roolin, Tapper tavoittaa näppärästi hahmonsa piirteet ja tuo ne lavalle luontevasti.

Lilja Omenainen tekee kaksi onnistunutta roolia kauppiasperheen tyttärenä Petrana ja Aimolle suhdesekamelskaansa selittävänä tyttönä, sopivaa teinimeininkiä molemmissa rooleissa. Ari Lehto Renlundina tuo viinaanmenevän hahmonsa esittämiseen myös muita ominaisuuksia, vaikka huvittaakin eniten juuri Renlundin alkoholinkäytöllä ja sen seurauksilla. Renlundskaa näyttelee tomerasti Manti Koli, hyvä rooli häneltä. Kirsi Jokela onnistuu sekä Aunen että Nummiskan rooleissa, erilaiset hahmot nämä kaksi ja Jokela on lähestynyt molempia roolejaan näppärällä otteella. Markus Peltolalla on kolme roolia, jotka hän tekee vakaalla tyylillä ja onnistuu erityisesti Huhtamona. Eero Salminen tekee hupaisan roolin pappa Salosena, ja Helena Partanen näyttelee sujuvasti hänen ihastuksenkohdettaan Maijaa. Antti Ruotoistenmäellä on kolme roolia, jotka hän tuo lavalle onnistuneesti, ja Tanja Lundstenin sokea Vilén on tärkeä osa kylän asukkaita, ja toki Vilén mahdollistaa myös klassisen "katsokaas/näettekö"-vitsin (en muista ihan miten se meni, mutta jotenkin sokeuteen ja näkemiseen liittyen tekstissä sanailtiin). Esityksen kertojana toimii Tuohivirsu-hevonen äänenään Aatu Johansson, ja sopivan osuvasti ja seesteisesti hevonen ja tulkitsijansa laukovat viisaita kommenttejaan. Tuohivirsu on työhevosena tottunut hälinään ja liikkeeseen, ja näyttää seisoskelevan aitauksessaan rauhallisesti, katsellen esiintyjien menoa ja yleisöä.

Mies, joka ei osannut sanoa ei on Öljymäellä "rehellinen kotimainen komedia", kuten ohjaaja käsiohjelmassa sanailee, ja oikein hyväntuulinen, hauska ja rento esitys lavalla nähdäänkin. Näyttelijät ovat iskussa ja tuovat lavalle mainiosti rakennettuja hahmoja, esitys etenee sujuvasti ja tekstin huumori on viritetty huippunsa, yleisö viihtyy ja kesäilta menee hujauksessa tämän tarinan parissa. Vaikka eka puolisko onkin hiukkasen verkkainen, kakkospuolen vauhdikas meno tasapainottaa sitä hyvin, ja kesäteatterielämys on oikein mukava.

Ps. Huomiona vielä, että kirjoitin näytelmästä kenraaliharjoituksen perusteella, eli arvioin keskeneräistä esitystä siinä mielessä, ettei se ollut vielä saanut ensi-iltaansa. Varsin hyvällä mallilla kaikki jo kenraalissa, ja esityskauden edetessä meno paranee entisestään, luulisin.

Äidinmaa @ Salon Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

kuvat © Timo Huttu

Äidinmaa-musikaali sai ensi-iltansa Vuohensaaren kesäteatterissa 10.7.

Eilen koitti vihdoin ja viimein, ikuisuuden (tai yhdeksän kuukauden ja kolmen viikon) jälkeen aika katkaista pisin teatteritaukoni ikinä, sillä suunnaksi otettiin Salo ja ohjelmaksi Äidinmaan ensi-ilta Vuohensaaren kesäteatterissa. Olisin ehkä ehtinyt aikaisemminkin johonkin teatteriin, mutta kun teatteritauko venähti näin valtavaksi, halusin katkaista sen nimenomaan Äidinmaalla, sillä musikaali on minulle hyvin rakas. Ajattelin, että mikäs sen parempaa kuin maksimoida teatteriin palaamisen tunnevaikutus tekemällä se tämän tarinan ja hahmojen parissa, ja eipä kyllä pysyneet silmät kuivina katsomossa. Tosin minua alkoi itkettää jo matkalla Saloon, kun kävimme Lohjan torilla ja siellä esiintyi bändi. Olin ikävöinyt live-esiintymisen katsomista kovasti ja sekä tämä nuorten bändi Safetybox että Äidinmaa-musikaali tekivät minut valtavan iloisiksi. Miten olenkaan kaivannut kesäteatterireissuja, elävää musiikkia ja paikan päällä koettavaa kulttuuria!

Äidinmaa kertoo tarinan elämästä ja ihmisistä, vaikeista valinnoista, onnesta, surusta, rakkaudesta ja kivusta kahdella aikatasolla, 1930- ja 1980-luvuilla. Nuori Anni (Vilma Koskela) rakastuu maalle kesätöihin saapuneeseen Olaviin (Peter Nyberg), mutta kaikki ei mene kuin ihanissa Suomi-filmeissä ja esteitä nuoren parin tielle asettavat Annin äiti Vieno (Sari Koskela), yhteiskunnan normit ja syttyvä sota. Vuosikymmeniä myöhemmin vanha Anni (Ami Aspelund) saapuu äitinsä kuoltua sekatavarakaupalle perunkirjoitukseen tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa.

Äidinmaahan on suosikkini kaikista suomalaisista musikaaleista, ja aika korkealla myös kaikkien suosikkimusikaalieni listalla. Olen nähnyt sen aikaisemmin Espoossa ja Kuopiossa, jotka ovatkin musikaalin kaksi aikaisempaa versiota, ja tämä Salon Teatterin Äidinmaa on kolmas versio joka musikaalista on koskaan tehty. Kolme versiota muutaman vuoden sisään on aika hyvin kotimaiselta musikaalilta, ja tämä tarina, musiikki ja hahmot toivottavasti pääsevät lavalle vielä monen muunkin version muodossa. Rakastan Äidinmaassa eniten sen sävellystä ja sanoitusta sekä hahmoja, musikaali on valtavan koskettava mutta siitä löytyy myös kevyempiä hetkiä ja huumoria, ja aika paljon tarinan synkkyys riippuu myös ohjauksesta ja produktion yleisestä fiiliksestä. Surullinen musikaali tämä kuitenkin on, osittain, mutta täynnä myös onnea, iloa, nuoruuden huumaa ja kauniita hetkiä. Eli juuri sellainen, joka saa minut ryntäämään katsomoon.

Äidinmaan on Vuohensaareen ohjannut esikoisohjauksensa tekevä Toni Ikola, jonka käsissä musikaali on löytänyt paljon kerroksia ja vastakohtaisuuksia, erityisesti tunnepuolella. Yleisössä mennään naurusta kyyneliin useamman kerran, vaikkapa kun yhdessä hetkessä lavalla veistellään vitsejä ja seuraavana lähetetään lapsi Ruotsiin sotaa pakoon. Joissain kohdissa tekstin huumoria on korostettu melko paljon, kuten tehtailija Aarniheimon (Esa Lehtinen) juopotteluhetkissä ja Ossi Helmisen (Roope Pelo) saapuessa perunkirjoitukseen, mutta toisaalta nämä hetket antavat yleisölle mahdollisuuden karistaa edellisten kohtausten synkkiä tunteita kunnon naurulla. Ikolalla on varma ote tarinan kerrontaan ja rakentamiseen, ja esitys on voimakas kokemus. Tarina pääsee oikeuksiinsa, eikä musikaalista puutu mitään (paitsi Nyt menee lujaa-biisi, joka on napsaistu tästä versiosta pois). Sekä valoisat ja kevyet että synkeät ja murheelliset tunteet on tuotu lavalle tarkkanäköisesti ja uskottavasti, esityksessä onkin todella hienoa se, miten aidosti se tunteita tutkii ja käsittelee. Niin nuoren rakkauden kasvu, perheen sisäinen häpeä ja pelko, ihmisten väliset jännitteet, vanhemmuus, ystävyys kuin rakkauskin on lavalla täynnä vivahteita, ja sitä on hieno katsoa. Ikolan ohjauksessa työryhmä on tunteiden kirjon lisäksi löytänyt esitykseen mainion rytmin ja tunnelman, musikaali etenee varmasti, se kuljettaa historiaan ja pitää tiukasti otteessaan.

Venla Viisasen  koreografia on ilmavaa, jäntevää ja herkkää, ja rakastuin siihen, miten Täytyykö sen tuntua tältä-biisi on koreografioitu. Vuohensaaren helteisissä maisemissa Äidinmaan maailma levittyy lavalle sujuvasti. Lavastus (Timo A. Aalto) on kekseliäästi toteutettu, minimalistinen mutta oikein toimivia ratkaisuja ja hyviä ideoita. Tuttuun tapaan esitys levittäytyy myös lavan ympäristöön ja luonnon tarjoamia mahdollisuuksia hyödynnetään toimivalla tavalla. Puvustuksen on suunnitellut Jenny Sainio, ja vaatetus on ajankuvaan sopivaa ja kaunista. Ja varmasti lämmintä, kun talvitakeissa ja sotapuvuissa välillä kuljetaan. Mukaan mahtuu myös hurmaavia kesämekkoja, varsinkin nuorella Annilla ja Sofialla (Helena Boberg) on ihanat mekot. Mia Czakan on suunnitellut kampaukset ja Anni Salomaa maskeerauksen, ja molemmissa on onnistuttu, näyttelijät näyttävät hyviltä. 

 Musiikillisesti on kaikki erinomaisesti, sävelet soivat vahvasti, kauniisti ja tuttuina, ja koko porukka laulaa hienosti. Erityisesti Ami Aspelundin ääni ihastuttaa, tosi vahvaa laulua. Musiikin ovat sovittaneet Pasi Ketola ja Outi Ollila, ja Ketola on tehnyt myös orkesteroinnin ja äänisuunnittelun ja Ollila laulujen sovituksen. Pidin kaikista biiseistä, Sotaanlähtö on varsin komea ja Täytyykö sen tuntua tältä herkkä ja kaunis. Suojaton on varsinainen itketysbiisi, ja minulla alkoi silmäkulma kostumaan jo ennen kuin koko biisi edes alkoi, koska tiesin että se tulee seuraavaksi. Ja sitten vasta koskettikin kun Vilma Koskela alkoi laulaa, tunnetta ja kipua on tähän kappaleeseen ladattu niin että koko katsomo nyyhkii. Suosikkini Äidinmaan biiseistä on aina ollut Kuume, ja odotinkin innolla että pääsen kuulemaan sen. Peter Nyberg vetäisee kappaleen juuri kuten pitää, oikea määrä raastavuutta, pelkoa ja katkeruutta sekä lopulta kaiken hyväksymistä mukana. Mahtavaa. Mainitsin jo puuttuvan/pois jätetyn Nyt menee lujaa-biisin, mutta sen katoaminen ei häirinnyt katselukokemusta yhtään. Tokihan Nyt menee lujaa on hauska ja vauhdikas biisi ja pidän siitä, mutta se on tuntunut vähän irralliselta musikaalin muiden kappaleiden ja tarinan seassa, eli oli ihan hyvä päätös jättää se pois.

Vilma Koskela tekee voimakkaan roolin nuorena Annina, miten kaunista ja avointa näyttelijäntyötä. Anni on loistava hahmo, hänessä on paljon hienoja piirteitä ja Koskela tuo niistä jokaisen lavalle. Pidin erityisesti siitä, miten hän tasapainottaa Annin itsevarmuuden ja päättäväisyyden sekä epävarmuuden ja häpeän. Annilla ei ole elämässään ihan helppoa, sillä hän joutuu ikäviin tilanteisiin äitinsä hämäräpuuhien takia eikä saa tältä arvostusta tai lohdutusta, lähinnä haukkuja tai naureskelua. Koskela näyttelee taitavasti sen, millainen Anni on eri ihmisten kanssa, joissain tilanteissa hänellä on vapaus olla haaveileva ja rakastunut, joissain tilanteissa taas vaaditaan asiallisuutta ja kylmyyttä, jos haluaa välttyä haukuilta. Todella hyvä rooli, nappisuoritus. Ami Aspelund tekee hyvin onnistuneen roolin vanhempana Annina, hän tuo rooliin sujuvasti Annin elämänkokemukset ja -koettelemukset ja tekee tarkkaa työtä joka kohtauksessa. Aspelund loistaa erityisesti musiikillisesti, hän pakkaa lauluihin monenlaisia tunteita ja varsinkin Rihkamaa on upea. Aspelundilla on hyvä ote hahmoonsa, hän tuo vanhemman Annin lavalle uskottavasti ja vaivatta. Aspelundin ja Koskelan roolisuoritukset myös sopivat hyvin yhteen, Aspelundin Annista on helppo uskoa, että hän on sama nainen kuin Koskelan Anni. Anni Salomaa tekee herkän roolin Laurana, hän lukee hahmoaan fiksusti ja tekee hänestä monikerroksisen, kiinnostavan naisen. Salomaan Laura on ehdottomasti suosikkitulkintani tästä hahmosta, roolityö tuntui alusta asti juuri siltä, että näyttelijä ja hahmo sopivat toisilleen. Salomaa tuo rooliin hienosti varovaisuutta, lempeyttä ja lujuutta, ja hänen näyttelijäntyöstään ei voi olla pitämättä. Sari Koskelan Vieno on hyvin päättäväinen ja jyrkkä nainen, joka mukautuu tilanteisiin ja on selvästi oppinut selviytymään. Hän ei todellakaan ole mikään lämmin äitihahmo, enkä ole koskaan tykännyt Vienon hahmosta, hän kun tekee niin monia valintoja ja sanoo asioita, joita en voi hyväksyä. Koskela tekee kuitenkin varsin mainion roolin, hänen Vienolleen ei ryppyillä, oli kyseessä sitten nimismies, tehtailija tai oma tytär. Koskela eläytyy hyvin Vienon mielenmaisemaan ja siihen, miksi Vieno toimii miten toimii. Vaikka en olekaan samaa mieltä lähes mistään Vienon ajatuksista tai teoista, Koskelan käsissä hahmosta muodostuu sellainen, että häntä voi ymmärtää ja hänen kohtalonsa myös koskettaa.

Peter Nyberg oli mukana myös Äidinmaan kantaesityksessä Espoon kaupunginteatterissa 2017, silloin Reijon/Anteron rooleissa, joten oli hauskaa nähdä hänet nyt Olavina. Nyberg tekee hurmaavan roolin, hänen Olavinsa on hauska, ystävällinen ja lämmin nuori mies, joka saa ensin kokea rakkauden ja seuraavaksi sodan. Nyberg on tuonut roolityöhönsä paljon onnistuneita yksityiskohtia, eleitä, katseita ja liikkeitä, jotka kuvaavat Olavin ajatuksia ja tunteita selvästi. Pidin siitä, miten Olavi vaikuttaa tietävän kuka on, hänessä on sellaista huoletonta itsevarmuutta ja rentoutta, jota Nyberg tuo lavalle luontevasti. Hänen Olavinsa on oikeudenmukainen ja hyvä ihminen, jossa riittää myös hilpeyttä ja epävarmuutta. Monipuolinen roolityö ja oivallinen tulkinta suosikkihahmostani. Reijoa ja Anteroa näyttelee Salossa Jerry Sarlin, jolla on mainio ote molempiin hahmoihin. Hän tekee Reijosta suloisen ja fiksun nuoren miehen, Sarlin on löytänyt Reijosta sellaisia piirteitä, joita en ollut tässä hahmossa nähnyt ja hänen roolityönsä on hyvin sujuvaa ja uskottavaa. Toisessa roolissaan Sarlin onnistuu myös, pidin hänen Anterostaan kovasti. Nuorukainen on hyväntahtoinen tyyppi, ja Sarlinilla on roolissa mukana sopivasti hermostuneisuutta, kärsimättömyyttä ja ymmärrystä.

Mikko Alm näyttelee Veikko Aarniheimoa ja on ihan loistava, hänen Veikkonsa on juuri sellainen jollaiseksi olen aina tämän hahmon kuvitellut. Isänsä vallan alla oleva, fiksu ja tavoitteellinen nuori mies, joka saa kuulla olevansa turha ja mitätön ja typerä, ja joka kantaa tätä kaikkea sisällään. Alm ottaa roolin haltuun vakaasti, hän tuo Veikon lavalle vivahteikkaana hahmona, joka herättää monenlaisia tunteita mutta jolle toivoisi vain hyvää. Esa Lehtisen Erkki Aarniheimo on kyllä sellainen alkoholistinen, pahansisuinen ja kiusaajaluonteinen tyyppi että oksat pois. Alkoholista hilpeyttä saava ja selvänä julma tehtailija on ikävä hahmo, mutta Lehtinen ottaa roolistaan kaiken irti ja revittelee lavalla taitavasti. Helena Boberg näyttelee Sofia Aarniheimoa, Annin parasta ystävää ja Veikon sisarta, ja tekee rehellisen ja aidon roolin. Aarniheimon perheen dynamiikka on tuotu lavalle vaikuttavasti, perheenjäsenten väliset jännitteet ja epävakaus ovat käsinkosketeltavia. Roope Pelo näyttelee nimismiestä ja Ossi Helmistä, ja hänen hahmonsa ovat kyllä niin kaukana toisistaan kuin mahdollista. Pelon nimismies on ärsyttävä ja omahyväinen tyyppi, joka asemansa turvin toimii inhottavasti. Ossi Helminen sen sijaan on sympaattinen heppu, mukavan ja puheliaan oloinen mies. Pelo laulaa komeasti ja pääsee rooleissaan hyödyntämään sekä draamaa että komiikkaa, ja molemmat sujuvat mainiosti.

Äidinmaa Vuohensaaren kesäteatterissa on vaikuttava kokemus, kaunis, vahva ja koskettava musikaali, joka on toteutettu taidolla ja tunteella. Musiikki soi sujuvasti, näyttelijät tuovat lavalle valmiita ja yksityiskohtaisia hahmoja, tarinasta otetaan kaikki irti niin synkän ja surullisen kuin onnellisen ja hauskan kohdalla, eikä katsomossa säästy sen paremmin naurun kuin liikutuksen kyyneliltä. Hieno musikaali, hieno toteutus ja hieno ensi-ilta. Tämä teki minut onnelliseksi.

Young Royals (Netflix)

 In English after the 2nd picture

Ivar Forsling as Erik, Edvin Ryding as Wilhelm & Malte Gårdinger as August in Young Royals
© Netflix

Netflixin uusin ruotsalaissarja Young Royals julkaistiin viime torstaina, ja meikähän katsoi sen heti, olin nimittäin tästä jo innoissani teaserin ja varsinkin trailerin katsomisen jälkeen. En joutunut pettymään, sarja oli aika lailla sellainen kuin odotinkin, oikeastaan vielä parempi. Tokihan tämä on hiukkasen ennalta-arvattava ja sisältää teinikliseitä ja -stereotyyppejä, mutta ne toimivat. Vaikka samoja juttuja onkin siis käytetty jo parissa teinisarjassa ennen Young Royalsia, ei se estä hyödyntämästä niitä myös tässä tarinassa, vaikkakin tietynlaiset juonikuviot ja hahmojen luonteenpiirteet alkavatkin tuntua jo aika tutuilta. Mutta kun nuorisoelämä, nuoret ja maailma nyt ylipäätään on tunnistettavissa niistä piirteistä, jotka tv-sarjoissa, leffoissa, kirjoissa ja muussa fiktiossa toistuvat, niin ei kai sille mitään voi, että samanlaisiin juttuihin törmää monenlaisissa tarinoissa. Mutta siis, pointti lienee, että ennalta-arvattavuus ei ole pahasta, vaan osoitus siitä, että tiedetään miten maailma toimii ja osataan kuvata se. Ei tietenkään aina, joskus se, että tietää mitä tulee tapahtumaan, on käsikirjoituksen laiskuutta tai tarinan kömpelyyttä, mutta tämä sarjan kohdalla ennalta-arvattavuutta ja yllättävyyttä on sopivassa suhteessa, eikä kaikkea osaa tietää ennalta, vaan odottamattomiakin juttuja mahtuu mukaan. Ja se, minkä voi arvata ennalta, on aika ymmärrettävästi silti tehtykin niin eikä ole ruvettu keksimään jotakin uudenlaista käännettä.

Young Royals kertoo prinssi Wilhelmistä (Edvin Ryding), joka joutuu tappeluun ja lähetetään sitten Hillerskan sisäoppilaitokseen suuremman skandaalin välttämiseksi. Prinssi ei kuitenkaan oikein sopeudu kouluun, ei, vaikka pikkuserkku August (Malte Gårdinger) on valmiina tutustuttamaan Wilhelmin koulun tavoille ja veli, kruununprinssi Erik (Ivar Forsling) muistelee omaa, mahtavaa aikaansa Hillerskassa. Mutta sitten Wilhelm näkee Simonin (Omar Rudberg) eikä koulunkäynti Hillerskassa sittenkään vaikuta ihan niin kamalalta. Velvollisuudet kuitenkin painavat, kulisseja pitää pitää yllä, aina pitää muistaa kuninkaallisen perheen maine, käyttäytyä kuin prinssin kuuluu ja siinä sivussa pitäisi sitten vielä selvittää, kuka on, mitä haluaa ja mitä tuntee. Ei ihan helppoa.

Young Royals sijoittuu varsin hienostuneeseen miljööseen, arvokkaan sisäoppilaitoksen maisemiin, jossa rikkaiden perheiden, aatelissukujen ja kuninkaallisten vesat saavat oppia, urheilla ja luoda suhteita. Ja bilettää. Ja hiipiä ulos huoneistaan. Ja ihastua, rakastua ja erota. Ja kaikenlaista muuta, josta vanhemmille ei kerrota ja jota valvojilta piilotellaan. Young Royalsissa käsitellään aika monia teemoja, on rakkautta, vapautta olla oma itsensä, velvollisuuksien painavuutta, maineen tärkeyttä, rahan arvoa, kateutta, ystävyyttä, totuutta ja valhetta, surua, iloa, menetystä, uskollisuutta ja petoksia näin esimerkiksi. Aika hyvin on kuuden jakson mittaiseen sarjaan saatu mahtumaan monia juonikuvioita ja monien hahmojen taustatarinoita, Young Royals ei tunnu kiirehdityltä ja sitä on mukava katsoa, sillä tapahtumat rullaavat mainiossa rytmissä. Teemoja myös ehditään käsittelemään hyvin, osaa enemmän, osaa vähemmän, mutta kaikkia kuitenkin niin, että ne tuntuvat harkituilta ja tulevat esiin muutenkin kuin päälleliimattuina huomioina. Kuninkaallinen maailma ja yksityiskoulun suljettu miljöö ovat mielenkiintoisia ympäristöjä, ja varsinkin kuninkaallisuus-aihetta olisi sarjassa voitu vielä enemmän tutkiskella. Käsikirjoitus on kuitenkin sen verran näppärä, että isojakin teemoja tuodaan esiin myös rivien välistä, jolloin sarja on ilmavampi ja antaa tai vaatii katsojaa paikkailemaan joitakin aukkoja ja huomaamaan taustalle jätettyjä, mutta melko tärkeitä yksityiskohtia. Joitakin sellaisia kaavoja sarjassa on, jotka ennalta-arvattavuutensa ja tuttuutensa takia tuntuivat puisevilta, mutta ne eivät katsomiskokemusta sen enempää haittaa, ja vaikka tarina vähän saattaakin sortua tuttuihin konventioihin, ei se paljoa häiritse, sillä näyttelijäntyön erinomaisuus vetää huomion itseensä.

Ilahduin siitä, miten luonnollista, uskottavaa ja aidon tuntuista näyttelijöiden roolityö on, erityisesti sarjan nuorison keskuudessa. Young Royals jatkaa samalla linjalla kuin muutkin katsomani ruotsalaiset/pohjoismaiset nuortensarjat, nuoret todella ovat nuoria, eli sarjan teini-ikäisten hahmojen rooleissa nähdään oikeasti teinejä. Mahtavaa! Ja taitava cast sarjaan onkin löytynyt, kaikki tekevät mainiot roolit ja yksi sarjan vahvuuksia onkin ehdottomasti se, miten onnistunut roolitus on ja miten hyvin näyttelijät pelaavat yhteen, kaikki perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteet tuntuvat luontevilta ja hahmojen välinen dynamiikka toimii oikein hyvin.

Edvin Ryding on loistava prinssi Wilhelmin roolissa, juuri sopivan hermostunut, hämmentynyt ja epävarma kaikkien odotusten, tunteiden ja asemansa puristuksessa kuin voisi odottaakin. Mutta myös tietoinen siitä, että hän on prinssi ja se tarkoittaa, että hänellä on velvollisuuksien lisäksi valtaa, vaikka sarjassa enemmän keskitytäänkin niihin velvollisuuksiin, ei valtaan. Ryding tekee tarkkaa ja sujuvaa roolityötä, hänellä on rooliinsa hieno ote ja Wilhelm on kokonaiseksi rakennettu hahmo, jossa riittää kerroksia, tunnetta ja nyansseja. On tosi hienoa, miten Ryding tuo pelkillä ilmeillä ja eleillä, ihan pienillä jutuilla, esiin sen, mitä Wilhelm tuntee ja ajattelee, niin riemua ja iloa, jännitystä ja kihelmöivää innostusta kuin surua ja levottomuuttakin. Ja miten hienosti hän näyttelee sen, kuinka paineet ja odotukset puristavat nuorta prinssiä jatkuvasti joka suunnasta. Superhyvä rooli, taitavaa hahmon lukemista ja monta todella hyvää kohtausta. Olin nähnytkin Rydingin aikaisemmin Rakasta mua-sarjassa (joka on muuten tosi hyvä) ja hän teki siinäkin tosi onnistuneen roolin, joten oli kiva nähdä hänet nyt isommassa roolissa. Omar Rudberg on mainio Simon, ymmärtäväinen ja ystävällinen tyyppi, joka kuitenkin osaa pitää puolensa. Simon on ulkopuolinen, eri maailmasta kuin Hillerskan muut oppilaat, ja erilaisuus myös valitettavasti näkyy siinä, miten muut häntä koulussa kohtelevat. Rudberg on löytänyt onnistuneen tavan tuoda hahmonsa ruudulle, hän tekee Simonista moniulotteisen nuoren miehen, jolla on elämässään paljon käynnissä mutta joka yrittää parhaansa mukaan toimia siten, mikä tuntuu oikealta tai ainakin tarpeelliselta. Tykkäsin Simonista tosi paljon, hän on mahtava hahmo ja Rudberg tekee erinomaista roolityötä, herkkää ja päättäväistä. Ja laulaa kuin enkeli, kuten yksi sarjan hahmoistakin toteaa. Ryding ja Rudberg sarjan pääparina kantavat hienosti hahmojensa yhteistä tarinalinjaa, heidän yhteistyönsä on luontevaa ja molemminpuolisen ihastuksen tutkiminen, jännittävyys ja ihanuus käsitellään tarkkanäköisesti.

Malte Gårdingerin August on, myönnettäköön, aika ärsyttävä hahmo, tarinan pahis sanoisin. Gårdinger tekee kuitenkin tosi hyvää työtä, August on monitasoinen tyyppi ja luulisin, että hänellä on ainakin omasta mielestään ihan hyvät aikeetkin, vaikka muille olisikin selvää, että nyt on kyllä vähän tyhmiä ratkaisuja. Gårdingerilla on mainio ote hahmoonsa, ja Augustin tarinaa on kiinnostavaa seurata, eikä hän nyt sentään pelkästään ärsyttävä ole, vaan Augustilla on elämässään omat salaisuutensa ja haasteensa, jotka osittain johtavat hänet tekemään huonoja valintoja. Gårdinger näyttelee tämän sujuvasti, Augustin sisäiset ristiriidat, tavoitteet ja epävarmuudet siis. Nikita Uggla näyttelee Feliceä, joka on tosi kiva hahmo. Uggla tuo Felicen ruudulle onnistuneesti, myös Felice on monitasoinen hahmoja pääsee oikeuksiinsa Ugglan käsissä, hän tekee Felicestä mukavan oloisen ja fiksun tyypin, josta on helppo tykätä. Frida Argento näyttelee Simonin siskoa Saraa, ja tekee oikein hyvän roolin. Argento tuo hienosti esiin sen, miten Sara tietää vähän eroavansa muista, sillä hänellä on Asperger ja ADHD, ja myös sen, miten Sara on tarkka ja oikeudenmukainen, mutta samalla haluaa kuulua joukkoon. Oikein onnistunut rooli Argentolta, hieno ote hahmoon ja monia hyviä kohtauksia, Sara on kiintoisa hahmo ja Argento näyttelee häntä oivaltavasti. Tykkäsin myös Ivar Forslingin Erikistä, heti hänen ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Sujuvaa ja rentoa roolityötä ja semmoinen mainio "ihana ja cool isoveli"-fiilis, Forsling tekee tosi kivan roolin. Mainitaan vielä pari oikein onnistunutta roolityötä, kuten Nathalie Varli Felicen huonekaverin Madisonin roolissa, Inti Zamora Sobrano ja Beri Gerwise Simonin kavereiden Ayubin ja Roshin rooleissa, Carmen Gloria Pérez Simonin ja Saran äitinä ja Livia Millhagen Felicen äitinä.

Young Royals on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja toivon kovasti, että sarja jatkuisi myös toiselle kaudelle. Ensimmäinen kausi loppuu toiseen niistä kahdesta vaihtoehdosta, jota sen lopettamiseen periaatteessa on, enkä oikein osaa sanoa, olisinko ollut enemmän yllättynyt siitä, että Wilhelm ja Simon päätyvät yhteen vai siihen, että he eivät ole yhdessä. En vieläkään ihan tiedä, pidinkö lopusta vai en, mutta sarjan ihan ekoista kuvista pidin todella paljon, onpa hieno alku, juuri oikein luo tunnelmaa ja kertoo paljon asioita yksityiskohtien ja fiiliksen avulla. Kokonaisuutena Young Royals on oikein toimia ja onnistunut nuorten draamasarja, se etenee sujuvassa rytmissä, onnistuu tuomaan ruudulle aitoja tunteita ja uskottavia tunteita, ajatuksia, huolia ja iloja, ja siinä on ihan loistavat näyttelijät, he ovat sarjan sydän ja selvästikin kohtelevat ja lukevat hahmojaan tarkkanäköisesti ja hienovaraisesti, parasta Young Royalsissa nimittäin on juuri näyttelijäntyön aitous ja lämpö. Mainitaas vielä tähän loppuun se, että ymmärtääkseni lähes kaikki näyttelijät ovat itse dubanneet omien hahmojensa repliikit sarjan englanninkieliseen versioon, en ole koskaan ennen törmännyt samaan, mutta aika hieno juttu minusta.

Suosittelen siis tutustumaan, tämä oli oikein ihana!

Edvin Ryding as Wilhelm & Omar Rudberg as Simon in Young Royals

© Netflix

Netflix's newest Swedish series, Young Royals, was released last Thursday and I of course watched it right away. I have been excited to see this show since I saw it's teaser, and I wasn't disappointed. Young Royals was pretty much what I was expecting and even better than I thought it was going to be.

Young Royals is about Prince Wilhelm (Edvin Ryding) who gets into a fight and is sent to Hillerska boarding school to avoid further scandals. The Prince does not feel like home at his new school, not even when his relative August (Malte Gårdinger) is happy to tell him how things work at Hillerska, and Wilhelm's brother Erik (Ivar Forsling) is remembering how great time he had at the school. But then Wilhelm sees Simon (Omar Rudberg) and it isn't that bad to be studying at Hillerska after all. There is a lot of pressure and expectations on Wilhelm's shoulders, he has to think his family's reputation, how a prince should behave and what he can and can not do as a part of the royal family. Oh, and all that while also trying to figure out who he is, what he wants and how he feels. Easy, right?

Young Royals is set in a fancy boarding school where children of rich, noble and royal families are studying, playing sports and creating connections. And partying, sneaking out of their rooms, falling in love, breaking up and being young. And all kinds of other stuff that parents and supervisors are not going to hear about. To balance all that is the less fancy neighborhood where life is different but being young is kind of similar. Young Royals is dealing with a lot of themes, like love, friendship, the freedom to be yourself, responsibilities, reputation, money, envy, truth and lies, sadness, happiness, loss, loyalty and betrayal for example. That's a lot of stuff, but all themes fit into the show's six episodes pretty well and Young Royals doesn't feel rushed. Some of the themes get more attention than others, but all feel like they have a place in the show and I'm glad to see the series handling many different kind of things in the way it does. The royal world and the kind of closed setting of a boarding school are interesting environments, and I would have liked to see especially the royal stuff a bit more in focus. Some of the plot twists, characters' personality traits and the way things go are predictable and even feel pretty familiar, but I don't think it's a bad thing. Teen shows usually have some clichés in them and for me that is more of an indication of the shows knowing how being a teen works than using the same kind of plot patterns over and over again just because they are nice. Well, some things in Young Royals are so familiar that they feel pretty used, but it doesn't harm the viewing experience too much.

I was very happy to see how real, natural and believable the acting is throughout the series, especially among the young people in the cast. Young Royals continues on the same road as other Swedish/Nordic ya/teen shows I've watched, meaning that the teenage characters are actually portrayed by teenagers or people in their early twenties, and that is amazing. And what a great cast this show has! One of Young Royals' biggest strengths is it's whole (very talented) cast. All actors do an amazing job with their characters and work very well together, all friendships, romantic relationships and family relations feel genuine and wonderfully nuanced. The dynamic between the characters is also an important thing in any tv series, or actually in any kind of fiction, and that is also working in a great way in Young Royals.

Edvin Ryding is a perfect fit for Wilhelm's role. He brings the prince's nervousness, bewilderment and insecurity to life in a great way, and does an excellent job showing how the expectations and pressure from everything and everyone is almost too much at times. But there are also many other sides to Wilhelm, like the fact that he knows he is a prince and that brings him authority, not only obligations. Ryding portrays Wilhelm in a wonderfully delicate and subtle way, he builds the character to be nuanced and multilayered young man and does that with so much emotion that it's amazing to watch. I really like the way Ryding is showing Wilhelm's feelings, both joyful and happy and sad and distant, he has a talent to read the character and bring just the right details to life. I had seen Ryding before in Love Me (which is an amazing series by the way) and he did a really good role in that show too, so it was nice to see him in a bigger role. Omar Rudberg is brilliant as Simon, understanding and kind person who knows how to stand his ground. Simon is an outsider, he comes from a different world than other students at Hillerska, and the others know this and unfortunately act like it as well. Rudberg has found a superb way to bring Simon to life, he makes his character a nuanced guy who has a lot going on in his life but who is still trying to do the right thing or at least what is necessary. I really liked Simon, he is an awesome character and Rudberg's portrayal of Simon is great, he brings just the right amount of vulnerability and determination to the role. Beautiful and strong musical performances by Rudberg as well, he does have the voice of an angel as one of the characters says in the series. Ryding and Rudberg work very well together, as the series' main couple they are beautifully carrying their characters' storyline and showing what it's like to explore the excitement and happiness of teenage romance.

Malte Gårdinger as August does a great role, even when I have to admit that August is pretty annoying at times. August is an interesting character and I do believe that he thinks he is doing the right things for good reasons. Gårdinger portrays August in a very good way, he brings out different sides of the character and makes him more than just the story's "bad guy". August has secrets and difficulties, and Gårdinger does a brilliant job bringing this to life, August's thoughts and struggles I mean. Nikita Uggla plays Felice, who is a really great character and beautifully portrayed by Uggla. She makes Felice someone who seems like a nice and friendly, smart person who you just like from the moment you meet her. Frida Argento portrays Simon's sister Sara and does an excellent role. I really like the way Argento brings Sara's Asperger and ADHD to life, and how she portrays Sara's characteristics, like how she is sharp and fair, and how she really wants to be part of a friend group. Great role! Ivar Forsling's Erik is delightful, a character I liked from the very first scene he was in. Forsling does a nice role and his Erik is this cool and lovely big brother everyone would like to have. I'll mention a few more roles I think are really good, like Nathalie Varli as Madison, Inti Zamora Sobrano and Beri Gerwise as Simon's friends Ayud and Rosh, Carmen Gloria Pérez as Simon and Sara's mother and Livia Millhagen as Felice's mother.

Young Royals is definitely worth watching, and I really hope it gets a second season. I think there were only two ways to end this first season, and I'm not sure if I would have been more surprised if Wilhelm and Simon had ended up together or not. I'm also not sure if I liked the ending, but I loved the very first shots of the whole show, what a cool start, just the right atmosphere to begin this story. Young Royals is a great drama series, it goes forward in a good rhythm, brings genuine feelings, problems, thoughts, joys and happiness to screen and has an amazing cast. The whole cast is like the heart of the series and the best thing about Young Royals is it's people, the way they bring their characters to life and make them real, with all the good and bad and unfinished parts. And what I think is super cool is that (as I've understood) almost all the actors dubbed their own characters for the show's English version. How awesome!

So, watch Young Royals, it's sweet and beautiful and powerful. Tack alla.

Magnus Roosmann as Ludvig, Pernilla August as Kristina and Edvin Ryding as Wilhelm in Young Royals

© Netflix