Opus Deus @ Musiikkiteatteri NYT

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!

kuvat © Tiina Hauta-aho

Musiikkiteatteri NYTin Opus Deus-musikaali sai ensi-iltansa 30.10. Lahden kaupunginteatterissa.

Kaija (Anni Kajos) rakastaa lukemista, pitää ei-niin-kovin suosittua kirjavlogia, viettää aikaa poikaystävänsä Jukan (Petteri Hautala) kanssa ja haaveilee jostain suuremmasta. Vastaus haaveisiin ilmestyy kirjan muodossa, kun Kaija kuulee Opus Deuksesta. Kirja lupaa nousun tavallisuudesta taivaallisuuteen, ja kaikkea mistä on ikinä keksinytkään unelmoida. Kaija sitten tilaa tämän ihmeopuksen itselleen, ja hämmästys on suuri, kun Opus Deus (Sini Koivuniemi) saapuu. Sanavalmis opaskirja alkaa koulimaan Kaijasta suuren luokan somevaikuttajaa, ja Kaija seuraa neuvoja vastustelematta. Kaijan poikaystävä Jukka taas kammoaa muutosta ja pitää rutiineista, kuten kukkakaupan kasveista huolehtimisesta, työpäivistä Heimon (Panu Kangas) kanssa ja Kaijan seurassa olemisesta. Toisaalla Anders (Petri Knuuttila), e-urheilutähti, pohtii sitä, mikä on merkityksellistä ja mitä hän elämältä haluaa. Kuuluisuutta ja sen kaipuuta sekä menestyksen metsästystä käsitellään paljon, samoin sitä, mikä on menestyksen hinta ja miten paljon sen takia kannattaa uhrata.

NYT tarjoaa tuttuun tapaansa kekseliästä, vahvasti ajankohtaista, hauskaa, oivaltavaa ja merkityksellistä uutta musiikkiteatteria. Lavalla nähtävä viisikko on huippuvedossa, ja kokoonpanoa vahvistavat koskettimia sujuvasti soittava Matti Hussi ja lyömäsoittimien ääressä taiteileva Lari Lius. Käsikirjoitus, musiikki ja ohjaus ovat NYTin käsialaa, koreografiasta vastaa Sami Ulmanen, visuaalisesta ilmeestä (lavastus, puvustus ja tarpeisto) Tiina Hauta-aho, valosuunnittelusta Hauta-aho ja Jouni Nykopp, äänisuunnittelusta Sami Järvinen ja videoista Petteri Hautala. Opus Deus on oikein mainio musikaali, se naurattaa , herättää ajatuksia ja iskee realistisuudessaan vahvasti. Kaijan videoblogipätkät ovat hienosti tehtyjä, tosi uskottavia ja niistä tulee heti oikeanlainen tunnelma. Myös ikävät kommentit kuulostavat, valitettavasti, hyvin todenmukaisilta. Luin junamatkalla kohti teatteria kulkiessani Jukka-Pekka Palviaisen Virityksiä-nuortenromaania, jossa myös käsiteltiin näitä ilkeitä kommentteja, ja samanlaista fiilistä tuli sekä romaanin että Opus Deuksen vlogimaailmasta. Mutta myös vlogin pitämisen positiivisia puolia on molemmissa teoksissa, vaikka Opus Deuksessa sitten lähdetäänkin tavoittelemaan taivaallisia tasoja vlogijulkisuuden avulla.

Tiina Hauta-ahon visuaalinen suunnittelu on tosi onnistunutta, lavastus on näppärä ja muuntuu toimivasti niin Kaijan huoneeksi, kukkakaupaksi, Tubecon-esiintymislavaksi, Trollitehtaaksi kuin lentokentäksikin. Puvustus on arkipäiväistä ja nykyaikaista, ja riittää siinä vähän erikoisempiakin pukuja, Opus Deuksen kirjamekko on hieno ja Adreaksen pelipaita myös. Trollin (Panu Kangas) asulle erityispisteet, samoin niille puku-kravatti-balettiasuille. Sami Ulmasen koreografia sopii esityksen ilmeeseen ja siinä riittää mainioita hetkiä, tuo balettikohtaus on myös koreografian osalta se juttu, joka saa erityispisteet. Tässä on ehkä kaikista toimivinta näyttöruutujen käyttöä mitä olen teatterissa nähnyt, ruutuja on sopiva määrä ja ne näkyvät katsomoon selkeästi eikä niitä käytetä liikaa tai liian vähän, vaan juuri sopivan kekseliäästi ja nokkelasti. Hienosti myös paikasta toiseen siirtyminen ja tunnelman muuttaminen käy sujuvasti ruuduille heijastettavien juttujen kautta, ja myös varjokuvien käyttö isoimman ruudun avulla on onnistunut ratkaisu. Tarina etenee hyvällä rytmillä, NYTin porukka on ottanut ohjauksessaan oikeita asioita huomioon ja lopputulos keskittyy taitavasti tärkeimpiin teemoihin ja tapahtumiin tasapainoillen komiikan ja draaman välillä varmalla otteella.

Somemaailman mahdollisuudet ja raadollisuus sekä sen luomat paineet ja odotukset tulevat Opus Deuksessa esille kuin huomaamatta, vaikka some onkin tässä vahvasti aiheena, ei siitä mitenkään saarnata vaan katsoja saa ihan itse tajuta että joo, noinhan se on ja juu, noin se menee. Kaikki kuuluisuuteen ja vaikutusvaltaan liittyvät jutut, kaikenlainen suosion ja vallan hakeminen on fiksusti kirjoitettu tarinaan mukaan, tunnistettavia ajatuksia ja tunteita, ja varoittavia esimerkkejä vähän myös. Hienoja vastakkainasetteluita tähän on rakennettu, esimerkiksi Kaijan kaipuu kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen ja hänen poikaystävänsä Jukan tyytyväisyys siihen, että elämä rullaa tutuilla ja totutuilla urilla, tai se, kuinka kuuluisa, suosittu ja uransa huipulla oleva Anders ei halua mitään sellaista ja kuinka se taas on juuri sitä, mitä Kaija haluaa. Paljon on pienempiäkin yksityiskohtia, jotka ovat ikään kuin vastakkainasetteluja tai ainakin toisistaan hyvin erilaisia juttuja, ja oikein toimivia. Opus Deus on taidokkaasti kiinni tässä ajassa, se peilaa nykymaailmaa hienosti teatterin lavalle, ja varmasti sopii monenlaisille katsojille. Myös niille, jotka eivät ehkä teatterissa niin paljoa käy.

Näyttelijäviisikko tekee mainioita rooleja, laulaa hienosti ja osa hyppää soittamaan jotain soitintakin moneen otteeseen. Anni Kajos tuo Kaijan lavalle tosi luontevasti, hän on hyvin uskottava ja tekee onnistuneen roolin. Kaija rakentuu lavalle yksityiskohtaisesti, pala palalta hänen luonteensa ja tarinansa tulevat näkyväksi katsojien eteen ja koko ajan kiinnostaa nähdä, millaisia käänteitä Kaijan elämässä seuraavaksi tulee vastaan. Kajos laulaa kauniisti ja vahvasti, ja myös näytteleminen on vakuuttavaa. Videoblogi-osioissa Kajos on omaksunut kirjavloggariuden taitavasti, ja lavalla hän näyttelee Kaijan matkan kohti unelmia ja menestystä hyvällä otteella. Sini Koivuniemen Opus Deus on loistava, Koivuniemi vetää kirjan roolin mainiolla energialla ja ilahduttaa katsojia varsin mielenkiintoisella hahmolla. Koivuniemi myös laulaa tosi upeasti. Petteri Hautalan Jukka on mukavan oloinen tyyppi, ystävällinen ja kärsivällinen, mutta kyllä hän osaa riidelläkin. Nämä Kaijan ja Jukan riidat ovat loistavasti kirjoitettuja, tosi piikikkäitä kommentteja puolin ja toisin, ja muutamia tosi häijyjä puheenvuoroja molemmilla. Myös katumusta, sopimista, anteeksiantoja ja -pyyntöjä mahtuu mukaan, kuten pitääkin. Hautala onnistuu siis sekä riidoissa että hyväntuulisissa, mukavissa ja onnellisissa kohtauksissa, ja tekee varmaa työtä alusta loppuun.

Petri Knuuttilan Anders on taidolla rakenettu hahmo, tosi hienoja ulottuvuuksia ja sävyjä hänessä ja Knuuttilan roolityö tuo hyvin esiin Andersin eri piirteet. Kiinnostava hahmo, tykkäsin siitä, miten Andersin ristiriitaiset tunteet omaa uraansa ja menestystään kohtaan esitettiin. Knuuttila on varsin mainio myös Kuninkaana, ja loistaa laulukohtauksissaan. Panu Kangas tekee monta roolia, mainitaan niistä varsin vakuuttava mainosmies, tosi kivan ja tutustumisen arvoisen oloinen Heimo, Andersin manageri, joka on aika tekopyhän oloinen, selvästi valmis hyötymään Andersin menestyksestä mutta ei kuitenkaan valmis viettämään aikaa tämän kanssa, ja Trolli, joka onkin melkoisen kiehtova ja kiinnostava hahmo. Taitavaa työtä joka roolissa, Kangas tuo kaikki hahmonsa lavalle erilaisella otteella, löytäen jokaiseen rooliin persoonallisia yksityiskohtia.

Musiikki on NYTin porukan käsialaa, ja monenlaisia säveliä ja sanoituksia saa yleisö esityksen edetessä nauttia. Kekseliäitä, hyvin toimivia sanoituksia ja monipuolisia sävellyksiä jotka esitetään taidolla. Suosikkibiisejäni ovat Ikuinen, Sankari, Headshot, Jukkapalmuja, Me ollaan jumalankuvii ja Kuninkaan laulu. Opus Deuksen biiseistä olinkin kuullut ainakin Kuninkaan laulun, ja muistaakseni joku toinenkin oli Suomalaisen musiikkiteatterin klubilla keväällä. Silloin jo heräsi vahvat odotukset sekä musiikkia että koko esitystä kohtaan, eikä tarvinnut pettyä. Niin musiikki kuin esitys kokonaisuutenakin tarjoavat paljon hauskoja, samaistuttavia, ajatuksia herättäviä, viihdyttäviä ja koskettaviakin hetkiä. Kaikki esitetään varmalla otteella ja taitavasti, biisit, erilaiset kohtaukset, videoblogit, tunteet, tunnelmat ja teemat tulevat selkeinä esiin ja tätä on ilo katsoa ja kuunnella. Esityksen kieli on sujuvaa, se jatkaa biisien näppärää sanoituslinjaa, sopivan nuorekasta puhekieltä ja hahmoille ja tarinaan sopivaa. Hienoa dialogia monessa kohtaa, sekä hauskoja että vakavia vuoropuheluita, jotka toimivat lavalla varsin hyvin ja tuovat hahmojen väliset suhteet lavalle luontevasti.

Kokonaisuutena Opus Deus on raikasta, kekseliästä, taitavasti tehtyä ja mahtavasti toteutettua uutta musiikkiteatteria. NYTin porukka tarjoaa katsojille paljon hienoja hetkiä, tunnistettavia ja samaistuttavia hahmoja, nokkelaa nykyajassa kiinni olemista, ilahduttavaa uutta musikaalimusiikkia ja tosi onnistuneen musikaalielämyksen. Tätä uskaltaa suositella lämpimästi, katsomossa on helppo viihtyä ja nauttia. Teemoiltaan ja aiheiltaan hyvän ajankohtainen, toteutustavaltaan taidokas, viihdyttävä ja nokkela, esiintyjiltään loistava ja musiikiltaan varsin mainio. Sellainen on Opus Deus. Ei muuta kuin katsomaan, josko itsellekin aukeaisi polku tavallisuudesta taivaallisuuteen. Tai johonkin muuhun suuntaan. Tämä esitys siihen polun varrelle kannattaa kuitenkin sijoittaa.

Kiitos NYTin jengille, olipas kivaa!

Falsettos @ The Other Palace

scroll down for English

kuvat / photos © The Standout Company

Näin Falsettos-musikaalin Lontoossa 22.10.

Tähän väliin spoilerivaroitus, juonesta paljastuu tärkeitä juttuja jos lukee tämän pidemmälle, eli jos et halua tietää, mitä tapahtuu, älä lue enempää.

Marvin (Daniel Boys) jättää vaimonsa Trinan (Laura Pitt-Pulford) ja poikansa Jasonin (James Williams) karaten suhteeseen ystävänsä Whizzerin (Oliver Savile) kanssa. Marvin haluaa kuitenkin pitää perheen kasassa, varsinkin kun Jasonin bar mitsva lähestyy ja sitä ei ole kiva riidoissa järjestellä. Asiat mutkistuvat entisestään, kun Trina alkaa seurustella Mendelin (Joel Montague) kanssa, hän kun sattuu olemaan Marvinin psykiatri. Tarinaa värittävät ilot, surut, rakkaus, menetys ja elämä. Mukaan astuvat myöhemmin myös Cordelia (Natasha J Barnes) ja Charlotte (Gemma Knight-Jones).

Minä rakastan tätä musikaalia. Kuuntelin Falsettosin soundtrackin läpi joskus alkuvuodesta ja ihastuin siihen heti, biisejä onkin luukutettu ahkerasti enkä edes tiedä, kuinka monta kertaa soundtrack on läpi soinut. Melkein kaikki biisit menevät ulkomuistista, eli kyllä niitä aika reippaasti on tullut kuunneltua. Katsoin Falsettosin livetallenteen myös, eli Live From Lincoln Center-ohjelmassa on myös Falsettos esitetty, vuoden 2016 versio. En osannut edes haaveilla näkeväni tätä koskaan livenä, Falsettosin ensi-ilta Broadwayllä on ollut 1992, ja se on mennyt vain Amerikassa ja Australiassa ennen tätä Lontoon versiota, eli Eurooppa on saanut odotella Marvinin ja kumppaneiden tarinaa 27 vuotta. Nyt Falsettos kuitenkin on löytänyt tiensä Lontooseen ja minäkin olin niin onnekas, että ehdin sen katsomaan. Ennen esitystä istuin eturivissä enkä malttanut odottaa, että musikaali vihdoin alkaisi, ja sitten kun esitys alkoi, en huomannut enää mitään muuta, tuijotin vain lavalle leveä hymy huulillani enkä aina muistanut edes silmiä räpäyttää.

Falsettosissa parasta on sen tarina, joka on herkkä, rohkea, taitavasti kirjoitettu ja upean aidon oloinen. Hahmot ovat vivahteikkaita, heissä on monta tasoa ja heidän välisensä suhteet on esitetty kiinnostavasti, lämmöllä ja kiivaudella, tähän mahtuu valtavasti riitoja ja rakkautta, ja perhesuhteiden käsittely on tarkkanäköistä. Falsettos on samaan aikaan superhauska ja ihan kamalan surullinen, ja se seilaa näiden kahden pisteen välillä uskomattoman luontevasti. Miten voikin naurattaa ja ilahduttaa joku juttu ja sekuntia myöhemmin on pala kurkussa ja kyyneleet silmissä. William Finn ja James Lapine ovat käsikirjoittaneet tämän, sanoista ja sävellyksistä vastaa Finn. Musikaali on läpisävelletty, siinä ei paljon puhuttuja vuorosanoja ole, ja tarina kerrotaan biiseissä raastavavan kauniisti ja hauskasti, ja sitten taas itketetään katsojia oikein kunnolla. Rakastan Falsettosissa juuri sitä, että siinä on niin surullinen ja haikeankaunis loppu, tässä ei ole etsitty mitään kevyitä loppuratkaisuja vaan mennään rohkeasti synkkiin tunnelmiin. Silti rakkaus loistaa kirkkaasti ihan loppuun asti, ja sekös vasta onkin koskettavaa. Ensimmäiset niiskaukset kuuluivat katsomosta jo What More Can I Say-biisin aikana, taisivat muutkin tietää miten tässä tulee käymään. Kyllä vähän kiristi sisimmässä katsoa Marvinin ja Whizzerin onnea, kun kurjat ajat jo vaanivat nurkan takana. Ohjaaja-koreografi Tara Overfield-Wilkinson tuo tapahtumat lavalle taitavasti, esitys rullaa eteenpäin vaivattomasti ja ilahduttavan monitasoisesti, koko ajan pysyy mukana rakkaus ja välittäminen, vaikka mukaan mahtuu kireitä hetkiä ja pelkoa tulevaisuudesta. Overfield-Wilkinson on osannut vääntää sekä huumorin että surullisuuden täysille, ja yleisölle annetaan musikaalielämys, joka valuttaa silmistä niin ilon- kuin surunkyyneleitäkin. Koreografiat ovat kekseliäitä, tosi paljon hienoja liikekielellisiä hetkiä, jotka pursuavat huumoria ja herkkyyttä ja kertovat hienosti myös siitä, millaisia hahmot ovat.

Näyttelijät ovat sanalla sanoen loistavia. Ai että sentään kuinka hienosti osunut nappiin roolitus, ihan mahtavaa läsnäoloa ja hahmon lukemista, näyttelijäntyötä parhaimmillaan. Daniel Boys on tavoittanut Marvinista kaikki puolet ja tuo ne lavalle luontevasti ja varmasti, hän eläytyy tunteisiin sujuvasti eikä pelkää näyttää Marvinin huonoimpiakaan puolia selkeästi. Marvin haluaa olla hyvä isä ja hyvä kumppani, eikä hän Trinaakaan halua vihata, mutta suhteet ovat aina hankalia ja välillä vastaan tulee vaikeita aikoja, ja sitten taas parempia, lämmön ja rakkauden täyteisiä hetkiä. Boys tekee varman ja vakuuttavan roolin, hän on koko esityksen ajan tosi hyvä, kaikki ilmeet, eleet, tunteet ja muut tuntuvat aidoilta, ja Boys tuo Marvinin tarinan lavalle erinomaisesti, tavoittaen sekä kaikista iloisimmat että surullisimmat hetket tarkasti. Laura Pitt-Pulford on ihana, hurmaava ja mahtava Trina, hän tekee ihan loistavan roolin, ja ansaitsee illan suurimmat aplodit I'm Breaking Down-biisillä, eikä turhaan. Huh heijaa millaista laulua ja esiintymistä, myös muissa biiseissä ja hetkissä. Pitt-Pulford tuo Trinan lavalle hieman hermostuneena ja epävarmana, mutta ystävällisenä, loputtoman rakastavana ja huomaavaisena naisena, joka reagoi tilanteisiin uskottavasti ja herkästi. Tosi kauniisti tehty rooli, hauska ja koskettava. Oliver Savilen näin kolme vuotta sitten Wickedissä Fiyeron roolissa, ja hän teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt pääsin sitten nauttimaan hänen näyttelijäntyöstään uudestaan, ja kyllä kannatti odottaa. Savile on ihana Whizzer, niin hurmaava, hauska ja rakastettava, ettei ihmekään, että Marvin on ihan lääpällään häneen. Osaa Whizzer olla myös ärsyttävä, kuten Marvin ja muut musikaalin tyypit myös, mutta leikkisä kiusoittelu ei haittaa ja Savile tavoittaa taitavasti Whizzerin ystävällisyyden ja lämmön sekä nokkelan, pilailevan luonteen. Savile loistaa varsinkin loppupuolella, hän tekee niin synkkää ja surullista työtä että katsomossa on vaikea olla kyynelehtimättä. Kun Whizzer romahtaa maahan Marvinin kanssa pelatun racketball-matsin jälkeen ja puhkeaa kyyneliin, on tunnelataus niin suuri ja hieno, että sydän meinaa pakahtua. Tästä kohtauksesta eteenpäin Savilen roolityö on uskomattoman upeaa, hän tuo lohduttomuuden ja sairauden ja kuolemanpelon lavalle rohkeasti ja raa'asti, ja You Gotta Die Sometime-biisi nyt viimeistään avaa kyynelhanat. Upea rooli, niin täynnä tunnetta ja taitoa ettei voi kuin ihailla. Whizzer on ihan mahtava hahmo, hauska, riemukas, herkkä, koskettava ja synkkä, ja Savile tekee hahmolleen oikeutta.

Joel Montague on onnistunut Mendel, hauska ja ymmärtäväinen mies, joka vaikuttaa hyvin ystävälliseltä. Montague saa yleisön nauramaan, mutta myös kokemaan herkkiä tunteita. Varsinkin James Williamsin kanssa tehdyissä kohtauksissa Montague tekee mahtavaa työtä, Jason ja Mendel ovat mainio parivaljakko ja Montague ja Williams pelaavat hienosti yhteen. Montague tekee sujuvan roolin, hänellä riittää lavalla mainioita hetkiä ja hänen roolityötään on kiva katsoa. Yksityiskohtainen, tarkasti rakennettu ja taitavasti toteutettu rooli, loistavaa työtä. James Williams Jasonina on hurmaavan kiukutteleva ja itsepäinen poika, joka yrittää vain pysyä perillä siitä, mitä hänen vanhempansa milloinkin ajattelevat ja miksi he nyt riitelevät tai ärsyyntyvät toisiinsa. Jason on tosi tarkka huomaamaan vallitsevan tunnelman, ja hän osaa jollain kummallisella tavalla toimia hämmästyttävän fiksusti. Williams tekee hienon roolin, hän on lavalla kuin kotonaan ja esiintyy luontevasti, varsinkin Miracle of Judaism- ja Another Miracle of Judaism-biisit ovat Williamsin tähtihetkiä. Natasha J Barnes on ihastuttava Cordelia, hauska ja hurmaava nainen, joka kokkailee kaikenlaista ja toivoo, että joku pitäisi hänen ruuistaan. Cordelia on hauska ja ystävällinen, pirteä tyyppi, ja Barnes tuo rooliinsa sujuvasti huumoria ja pehmeyttä. Gemma Knight-Jonesin Charlotte on tomera ja asiansa osaava lääkäri, joka joutuu taipumaan AIDS-kriisin edessä ja hyväksymään sen, että hänkään ei voi kaikkia pelastaa. Knight-Jones tekee vakaata työtä ja hänellä on tosi hienoja kohtauksia lavalla, hän pelaa hienosti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa ja tuo jokaiseen kohtaukseen hyvää energiaa. Näyttelijäjoukko tuo koko tarinaan jotenkin tosi hienosti paljon lämpöä ja uskottavia ihmissuhteita, että ei ole vaikea vakuuttua siitä, kun he lavalla tuntevat tai ajattelevat jotain, vaan kaikki tuntuu luontevalta.

Musiikki on ihanaa, ja parhaan musiikin Tony-palkinnon Falsettos onkin Broadway-ensi-iltavuonnaan napannut, samoin sillä on myös paras käsikirjoitus-palkinto, eikä mikään ihme. Kapellimestari Richard John johtaa bändiään tarkasti ja taidokkaasti, kaikki kauneimat, hurjimmat ja hauskimmatkin sävelet kuulostavat hienoilta ja näyttelijöiden upeat äänet soivat kauniisti ja vahvasti. Tässä ei ole yhtäkään biisiä, josta en tykkäisi (yksi oli ennenkuin näin Falsettosin, mutta nyt tykkään siitäkin). Suosikkikappaleitani ovat ainakin Love Is Blind, Thrill of First Love, This Had better Come To A Stop, I'm Breaking Down, The Chess Game, The Games I Play, I Never Wanted To Love You, The Baseball Game, A Day in Falsettoland, Something Bad Is Happening/More Racquetball, Days Like This, Unlikely Lovers, You Gotta Die Somethime, Jason's Bar Mitzvah ja What Would I Do?. No, jäi tuosta listasta nyt sentään muutama biisi pois. Ihan mahtavaa musiikkia, tunnelataus on valtava ja tarina kerrotaan musiikin kautta herkästi ja kauniisti, välillä naurattaen ja välillä itkettäen. Lavastus-, puku- ja videosuunnittelu ovat PJ McEvoyn käsialaa, ja visuaalisuus on kekseliästä ja toimivaa. En aluksi ihan ollut vakuuttunut projisoinneista, jotka heijastettiin pieniin ruutuihin, joita lavalla oli reilut parikymmentä, mutta kyllä ne vaan sopivat tähän versioon ja nerokkaita ratkaisuja on tehty useaan otteeseen. Lavastus on sopivan pelkistetty, erilaisia laatikoita ja muita lootia ja tuoleja ja pöytiä raahaillaan paikoilleen ja pois, ja tämä onnistuu mutkattomasti. Puvustus on tyylikäs ja sopii hahmoille. Valosuunnittelusta vastaa Nic Farman ja äänisuunnittelusta Chris Whybrow, jotka ovat molemmat tehneet sujuvaa työtä, valot ja äänet tukevat tarinaa mainiosti.

Ihanaa, ihanan kamalaa ja niin upeasti tehty kaikki, että en voinut kuin nauttia ja tirauttaa muutaman kyyneleen tätä tarinaa katsellessani. Falsettos tarttuu teemoihinsa rohkeasti, rakkaus ja sen muodot, riidat, erilaiset perhedynamiikkaan liittyvät asiat, vanhemmuus, lapsen näkökulma tähän kaikkeen, ilo, suru ja pelko sekä tietysti Whizzerin sairastuminen ja kuolema ovat kaikki isoja aiheita, mutta ne käsitellään herkästi ja hienovaraisesti, taitavalla otteella ja ilman turhaa huumoria tai traagisuutta. Tarina tuntuu aidolta ja koskettaa, ja näyttelijöiden upea työskentely tuo hahmojen väliset suhteet ja tunteet kirkkaasti lavalle. Laulu sujuu, tanssi sujuu, tarinan kertominen sujuu, ja lavalla on roppakaupalla taitoa. Falsettos on hauska, kaunis, sydäntäsärkevä paketti täydellisyyttä, ja minä rakastuin siihen täysin. Valtavan hieno musikaali (tiesin tämän jo etukäteen) ja ihan valtavan upea versio siitä.

I saw Falsettos October 22nd.

Let's give a spoiler alert now, so if you don't want to know some major plot details, don't read further.

Marvin (Daniel Boys) has left his wife Trina (Laura Pitt-Pulford) and son Jason (James Williams) to get together with Whizzer (Oliver Savile). Marvin still wants to have a good relationship with his family, because, for example, Jason's bar mitzvah is coming up and it wouldn't be fun to organize it if they all were fighting with each other. Things get a little more complicated when Trina starts to date Mendel (Joel Montague) who happens to be Marvin's psychiatrist. The story is full of love, happiness, sadness, loss and life. Later on Cordelia (Natasha J Barnes) and Charlotte (Gemma Knight-Jones) join the story.

I love Falsettos. I listened the 2016 Broadway revival cast recording in the beginning of this year, and I just fell in love with it without even realizing. To this day I don't even know how many times the songs have been playing in my house, but I do know most of them by heart, so I have been listening to Falsettos a lot. I never thought I would see it live, though. I did watch the Live From Lincoln Centre-recording of Falsettos after listening to it for the first time, but it's not the same to watch the show on the screen than on stage. Falsettos premiered in Broadway in 1992, and has been seen in the US and Australia since that, so Europe has been waiting it for twenty-seven years. I didn't for a minute think that it's coming to London or somewhere else nearer Finland than Broadway, but then it did and I was so lucky I got to go and see it. Might have shed a few happy tears when I realized that. When I sat to the middle of the front row and waited the show to start, I was weirdly excited, nervous and happy at the same time. When the show then started, I just stared at the stage with a wide smile on my face and feeling like I'm about to see one of the best musicals I've ever seen. I was very right.

The best thing about Falsettos is it's story. It's tender, courageous, written with talent and feels beautifully genuine. The characters are nuanced and their relationships are portrayed with wit, warmth and intensity. The story is full of fighting and love, and the show deals with family dynamics in a great, authentic and smart way. It's weird how Falsettos can be so funny and so incredibly sad at the same time, and I'm amazed by how the story moves between these feelings, making it impossible not to laugh out loud at one moment and then try to not break down a few seconds later. Falsettos has book by William Finn and James Lapine and music and lyrics by Finn. The story is told by the songs, there are only a few spoken lines, and this works beautifully and without any trouble. I love the fact that Falsettos doesn't have a happy ending. It ends in grief and sadness, and that's amazing, especially when there is so much love and warmth alongside all the sadness. If that's not touching then I don't know what is. First sobs from the audience were heard during What More Can I Say, and I think someone else than me also knew what's going to happen. I admit it was a little hard to watch Marvin and Whizzer's happiness when I knew things will take an awful turn. Director/choreographer Tara Overfield-Wilkinson brings the scenes to the stage with talent, the story goes on effortlessly and it's delightful to see how nuanced and smart this direction is. And so is the choreography, it's hilarious and beautiful and describes the characters well.

The casting is spot on and perfect. Every single one of the actors delivers a brilliant performance, and they all work very well together. Daniel Boys has found a way to bring every side of Marvin to stage, and he's not afraid to show the very worst and very best sides of his character. Boys' does a strong role, he is wonderfully loving and kind of stubborn at the same time. Laura Pitt-Pulford is awesome as Trina, what a role! She gets the biggest applause of the night performing I'm Breaking Down, and she totally deserves it. Pitt-Pulford performs with talent, bringing both comedic and tragic elements to her role. Trina is a great character and Pitt-Pulford does her justice. I saw Oliver Savile as Fiyero in Wicked three years ago, and I thought he was amazing.Now it was time to see him on stage again and he was even more amazing this time. Savile is a lovely Whizzer, so charming and funny that it's no wonder Marvin falls for him. Whizzer can be irritating too, just like all the other characters, but his playful teasing isn't anything too serious. Savile captures both Whizzer's kindness and warmth and his witty, frisky personality. Savile steals the show especially at the second half of the show, when Whizzer gets sick and everything goes wrong. When Whizzer falls down after a racquetball game with Marvin, the emotional charge is so big and fragile that it felt like my heart skipped a beat. From that scene on Savile's acting is absolutely amazing. He brings the fear of death, the helplessness and the sickness to the stage in a raw and bold way, and You Gotta Die Sometime is for sure the song to make everyone sob, if they aren't already.

 Joel Montague's Mendel is a funny and understanding man, who seems like a very friendly person.Montague makes the audience laugh, but then he brings out all of these other sides of Mendel and suddenly there is lot more feelings than just happiness in Montague's performance. Montague shines especially in the scenes with James Williams, who is charmingly moody and stubborn as Jason, though the kid probably just wants to understand why his parents are fighting. Jason is a smart kid and seems to know exactly what he should do in different situations. Williams is great on stage, and he gives an amazing performance as Jason. Miracle of Judaism and Another Miracle of Judaism are both performed in a great way, just like all the other songs Williams sings. Natasha J Barnes is delightful as Cordelia. Cordelia is funny and nice, working hard on her cooking and hoping people would like the food she's prepared. Barnes brings a lot of humor and tenderness to her role, and has found a good way to balance them. Gemma Knight-Jones' Charlotte is a strong-minded, talented doctor, who has to face the AIDS-crisis and realize she can't save everyone. Knight-Jones is amazing from start to finish, she has great scenes on stage and it's a joy to watch her performance. All the actors somehow bring so much warmth and authentic kindness and love to the stage that it's not hard to feel and believe the story and the relationships they have.

Falsettos has a beautiful score with a wide range of songs. The score (as well as the book) got a Tony at the 46th Tony Awards, and that feels like a well-deserved win. Musical director Richard John leads his band to a beautiful and talented performance of this music, all the songs sound like they are supposed to sound and it's a joy to listen. Falsettos is a rare musical for me since it only had one song I didn't like, and now that I've seen it, I like all the songs. Some of my favourite songs are Love Is Blind, Thrill of First Love, This Had better Come To A Stop, I'm Breaking Down, The Chess Game, The Games I Play, I Never Wanted To Love You, The Baseball Game, A Day in Falsettoland, Something Bad Is Happening/More Racquetball, Days Like This, Unlikely Lovers, You Gotta Die Somethime, Jason's Bar Mitzvah and What Would I Do?. Well, at least I left a few songs out of that favourite song-list. The music is full of humor, love, sadness, hope and fear and a lot of other things, just like the story, and the music makes the audience laugh and cry. Set, costume and projection desing are by PJ McEvoy, and the visuality is smart and works well. I wasn't a fan of the little screens-thingies where the photos were projected, but they did work without problems and fit this production, and they didn't bother me at all when I got used to them. Light desing by Nic Farman and sound desing by Chris Whybrow are both done in a great way, the lights and sounds work very well with the story.

So wonderful and so heartbreaking that all I could do was just enjoy the story and shred a few (okay, maybe a little more than few) tears. Falsettos tells its story boldly and beautifully, it's full of big, important themes such as family dynamics, love, loss, parenthood, friendship, death and fear of dying for example, and all of these things are brought to stage with warmth and tenderness. The cast is absolutely marvellous, the music is amazing, the story feels real and everything is done with talent. Falsettos is a funny, beautiful, heartbreaking package of perfection, and it's now one of my most favourite musicals.

War Horse @ Troubadour Wembley Park Theatre

scroll down for English

kuvat / photos © Brinkhoff/Mögenburg

Näin National Theatren War Horsen Lontoossa 22.10.

Albertin (Scott Miller) isä Ted (Colin Connor) ostaa huutokaupasta varsan. Joey (nukettajat Kiran Landa, Elizabeth Stretton ja Khalid Daley) päätyy Albertin koulutettavaksi, ja vähitellen poika ja hevonen kasvavat ystäviksi. Tedin veli Arthur (William Ilkley) lyö Tedin kanssa vetoa siitä, oppiiko Joey (aikuisen Joeyn nukettajat Rianna Ash, Alex Hooper ja Mark Matthews) kyntämään. Jos ei, Arthurin poika Billy (Danny Hendrix) saa Joeyn omakseen. No, Albertin opastuksella Joeystä tulee oikeinkin hyvä työhevonen ja Ted voittaa vedon, mutta ilo on lyhytaikainen. Sota iskee, ja Joey myydään armeijalle hyvällä hinnalla. Albert ei mukaan pääse, hän on liian nuori astumaan riveihin. Kun taistelu raivoaa rintamalla eikä koskaan tiedä, kuka kaatuu seuraavana, on elämä ilman muuta synkkää ja pelottavaa. Löytääkö Albert rakkaan hevosensa, vai repivätkö taistelut heidät lopullisesti erilleen?

War Horsen eli Sotahevosen näin leffaversiona joskus aika pian sen ilmestymisen jälkeen, eli seitsemän vuotta sitten. En muistanut siitä ihan kauheasti mitään, mutta sehän ei haitannut mitään. Muistin kyllä tykänneeni elokuvasta, ja totta kai kaikki heppaleffat on aina pitänyt läpi katsoa. War Horse-näytelmän olen aina halunnut nähdä, mutta se ei ole koskaan osunut sopivasti katsottavaksi silloin, kun olen ollut Lontoossa. Nyt sitten vihdoin ja viimein koitti se päivä, kun pääsin ihailemaan tätä mestariteosta. Hevosihmisenä tämä totta kai kiinnosti myös, eipä ole kovin montaa hevostarinaa lavalla nähty. Heti alussa ihastelin sitä, kuinka aidoilta hevosnuket näyttivät, kaikki liikkeet ja eleet olivat todentuntuisia, mittasuhteet ja kaikki muu oli kunnossa. Supertaitavaa työtä nukettajilta, varsinkin Joeyn nukettajat Rianna Ash, Alex Hooper ja Mark Matthews ja Topthornin nukettajat Tom Stacy, Domonic Ramsden ja Andrew Keay saavat tehdä ison työn ja suoriutuvat hevostelemisesta loistavasti. Hevosten keskinäinen vuorovaikutus, kun Joey ja Topthorn ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, on todella tarkasti ja elävän näköisesti tehtyä, molempien hevosten vahva ja päättäväinen luonne tulee selville ja kohtaus on tosi hieno. Kaikki ratsastuskohtaukset ja sotahetket, kärryjen ja auran vetäminen, leikkisät ja villit kirmaamiset pitkin lavaa, jokainen liike pienestäkin kavion, hännän tai korvan kääntämisestä lähtien näyttää luonnolliselta, ja Handspring Puppet Companyn nuket ovat upeita turvasta hännänpäähän. Myös hanhi (loistava nukettaja Jonathan Cobb) sekä muut linnut näyttävät oikein eläväisiltä.

Tarinaltaan War Horse on hyvä, koskettava ja sujuva, ja sitä on tosi kiva katsoa. Katsomossa oli aika paljon pieniä lapsia, ihmettelinkin, että sopiikohan tämä nyt heille oikein hyvin. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kovin kauhuissaan tai tylsistynyt tai muuta. Tämä on muuten eka esitys, jossa oikeasti pelästyin ammuntaa. Jestas sentään, ihan joka ainoa aseen laukaus sai hypähtämään penkissä! Vaikka olisin nähnyt, että joku pitää pyssyä kädessään ja tajunnut, että joo, silloinhan sillä sitten yleensä ammutaan, en osannut valmistautua siihen ja vähän väliä sai säpsähdellä. Ei haitannut yhtään, ja sotatunnelma tuntuikin ehkä lähemmältä, kun koko ajan odotti, milloin paukahtaa ja missä. Tunnelma on muutenkin tosi hieno, painostava ja jännittynyt, ja Paule Constablen valosuunnittelu sekä Christopher Shuttin äänisuunnittelu luovat tunnelmia hienosti ja hienovaraisesti, sujuvaa valojen ja äänen käyttöä, joka toimii erinomaisesti. Marianne Elliott ja Tom Morris ovat ohjanneet War Horsen, ja kaksikko on onnistunut tehtävässään moitteettomasti. Elliottin ohjauksista olen nähnyt Company-musikaalin ja The Curious Incident of the Dog in the Night-Time-näytelmän, joiden perusteella uskalsikin odottaa hienoa ohjausta, ja sellainen olikin luvassa. Taitavaa, tarkkaa työtä Elliott ja Morris-kaksikolta, kohtaukset on hyvin rytmitetty ja lavaa on käytetty onnistuneesti, samoin henkilöohjaus on harkittua ja onnistunutta.

Näyttelijät tekevät oikein mainiota työtä, tässä on hienoja joukkokohtauksia ja ilahduttavan sujuvia muutaman tyypin kohtauksia, ja myös hienoja ihmisten ja hevosten välisiä hetkiä. Albertia näyttelevä Scott Miller on roolissaan luonteva ja taitava, tarkkanäköistä ja vivahteikasta työtä häneltä. Miller on uskottavasti teinipoika, joka on sekä innostuksessaan ja ilossaan että pettymyksessään ja kiukussaan vilpitön. Koskettavia ja ihania hetkiä Albertin ja Joeyn välillä, ja Miller tavoittaa taitavasti kaikenlaiset tunteet, nuoruuden innokkuudesta pettymykseen, suruun ja rohkeuteen. Tosi onnistunut rooli, ilo katsoa Millerin roolityötä. Christopher Naylor Friedrich Müllerina tekee vaikuttavan roolin, pidin hänen hahmostaan yllättävästi tosi paljon, ja Naylor tekee alusta loppuun oikein hienoa työtä. Albertin isää Tediä näyttelevä Colin Connor ja äiti Rosen roolissa nähtävä Jo Castleton ovat molemmat erinomaisia, samoin Nichollsia näyttelevä Ben Cutler. Pidin Danny Hendrixin näyttelemästä Billystä, tosi hyviä kohtauksia, varsinkin se, kun hän vasten tahtoaan, isänsä painostuksesta joutui sotaan, ja siitä, kuinka hän sodassa sitten toimi. Taitavaa näyttelemistä Hendrixiltä. Mainitaan vielä Natalie Kimmerling Emilien roolissa, hurmaavan eloisa ja pirteä rooli häneltä, Khalid Daleyn mainio rooli Davidina ja Ben Murray Songpersonina, hän asteli lavalle haitari käsissään ja lauloi upeasti, luoden hienosti myös tunnelmaa.

Kokonaisuutena tämä on mestariteos, tosi hienosti rakennettu paketti, jossa kaikki osuu kohdilleen ja kaikella on tarkoitus. Tarina on hieno, jännittävä, koskettava ja mielenkiintoinen, ja se tuodaan lavalle taitavasti mainioiden näyttelijöiden, upeiden (hevos)nukkejen ja loistavien nukettajien, tilavan ja herkän ohjauksen sekä onnistuneen visuaalisen suunnittelun avulla. War Horsessa on osuttu selvästi oikeaan maaliin, sillä se on hieno ja vaikuttava esitys, joka antaa yleisölle upean elämyksen ja ihmetyttää ja ilahduttaa kohtaus toisensa jälkeen. 

I saw National Theatre's War Horse on October 22nd.

Albert's (Scott Miller) dad, Ted (Colin Connor) buys a foal, which they name Joye (puppetry by Kiran Landa, Elizabeth Stretton and Khalid Daley). Albert starts to train the horse and little by little they become friends. Ted's brother Arthur (William Ikley) convinces Ted to make a bet - if Joey (now adult, puppetry by Rianna Ash, Alex Hooper and Mark Matthews) doesn't learn to plow in a week, Arthur will get the horse and give it to his son Billy (Danny Hendrix). With the help and training by Albert, Joey indeed learns how to plow and Albert doesn't lose his horse. It's a short joy, for the war begins and Ted sells Joey to the army, getting paid with great money. Albert tries to follow but is too young to join the army, and he grows anxious not knowing whether Joey's alive or dead. When the war rages around you and it's impossible to know who will die next, it's easy to feel like you're losing everything.

I saw the movie version of War Horse when it premiered, about seven years ago, and I remember I liked it, but I didn't remember what happens or how things go. That didn't matter at all, and it was kind of nice to watch the stage version without knowing what will happen. I have always wanted to see War Horse on stage, but I've never had the chance before, so I was really happy to finally see this story in a theatre. The very first thing I need to mention are the horses. They are amazing! Every gesture, move, gait, interaction between horses and humans, and between two horses, and everything else looked so real and natural that I was simply amazed. My family has always had horses, and I know how they react to different kind of situations and how they greet each other, how they greet people and so on, and these horses on stage really are horses, at least what comes to the way they act. The puppetry team playing Joey (Rianna Ash, Alex Hooper and Mark Matthews) and Topthorn (Tom Stacy, Domonic Ramsden and Andrew Keay) have a big job bringing these amazing creatures to stage and they are absolutely stunning. How can they make the horses feel so real? Very very well done, excellent work by the puppetry teams. The goose (puppetry by brilliant Jonathan Cobb) and the other birds all look amazing as well. The puppets by Handspring Puppet Company are phenomenal.

War horse has a great story, it's beautiful, lively, sad, thrilling and has a good rhythm, so it's enjoyable to watch. There were a lot of young kids at the audience and I did think that is this really their show, but nobody looked too scared or bored. By the way, this is the first show that got me jumping every time there was gunfire on stage. Even though I saw the gun and knew that okay, here it is and they're going to shoot with it, I couldn't prepare myself for the shooting and jumped every single time somebody shot something. That kind of made the war feel a little more real, when you had no idea when the shooting is going to start. The atmosphere is pretty amazing, the gunfire and waiting the shooting to start or stop with the light design by Paule Constable and sound design by Christopher Shutt make it feel like this is really happening, and this is how it feels. The lights and sounds also create bright, happy and vivid moments full of everything cheerful, and the happy and sad moments have a great balance. War Horse is directed by Marianne Elliott and Tom Morris who have both done superb job. I have seen shows directed by Elliott before, Company and The Curious Incident of the Dog in the Night-Time, both great shows, so I knew I could expect a smartly directed show this time too. And that is what I got, Elliott and Morris have given the scenes space and time, and they have found the right way to bring this story to stage. Everything happens with a good rhythm and good emotional charge, and it's a joy to watch this story on stage.

War horse is performed by a group of really talented people, every one of the actors does beautiful job and there a re great crowd scenes and scenes with a few people on stage, as well as scenes between the horses and the people. Scott Miller as Albert is a great role, Miller brings his character to stage naturally and with credibility. Albert is a nuanced character and Miller has found a way to bring out every side of him, and that is always a joy to see on stage. Excellent role, there is a great amount of youthful happiness and excitement mixed with sadness and nervous courage in Miller's portrayal of Albert. And the scenes between Joye and Albert are so so good. Christophen Naylor as Friedrich Müller does a very good role, and I was surprised by the fact that I liked this character so much. All thanks to Naylor's performance, no doubt. A strong, well-performed role from start to finish. Colin Connor and Jo Castleton as Albert's dad and mom both do great roles, and so does Ben Cutler as Nicholls. Natalie Kimmerling is wonderful as Emilie, vibrant and charming role. I liked Danny Hendrix's Billy a lot, especially when he is pressured by his father to join the army and then when he is at the war. Hendrix's performance is full of feelings and he brings Billy's fear and scared determination to stage clearly. Khalid Daley is a great David, and Ben Murray's Songperson is an amazing part of War Horse. Beautiful songs, my ears were very happy.

War Horse is a masterpiece, that's obvious. It has a beautiful story full of exciting, happy, sad and joyful moments, actors who bring their characters to the stage with talent and deliver amazing, nuanced performances, absolutely stunning puppets and a smart, vivid direction and beautiful visual design. War Horse is a mind-blowing, delightful experience and I'm so happy I finally got to enjoy it.

The Son @ Duke of York's Theatre

scroll down for English

kuvat / photos © Marc Brenner

Näin The Son-näytelmän Duke of York's Theatressa Lontoossa 21.10.

Nicolas (Laurie Kynaston) kärsii vanhempiensa eron jälkeen ja muuttaa pois äitinsä Annen (Amanda Abbington) kotoa, isänsä Pierren (John Light) ja tämän uuden vaimon Sofian (Amaka Okafor) luo, toivoen että muutos auttaisi alati kalvavaan elämäntuskaan. Kun koulusta lintsaaminen ja valehtelu eivät lopu ja Nicolas vaikuttaa välinpitämättömältä, vaikealta ja yhteistyöhaluttomalta, alkaa vanhempien pinna olla kireällä ja huolestuneisuus kasvaa. Nicolas satuttaa itseään, ei osaa kertoa mikä vaivaa tai miten isä, äiti tai Sofia voisi auttaa. Epätoivo väijyy jokaisessa nurkassa, tunnelma synkkenee eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. 

Synkkää ja epätoivoista, eli juuri minulle sopivaa. Ranskalaisen Florian Zellerin kirjoittama ja Christopher Hamptonin englanniksi kääntämä The Son on upea teksti, tarina etenee sujuvasti ja jännite on käsinkosketeltava. Näytelmä on täynnä tunteita, ja varsinkin negatiivisia sellaisia, ja kaikki tunteet ja tunnelma on kirjoitettu uskottavasti. Kevyempiäkin hetkiä on, mutta syvissä vesissä liikutaan eikä ilo jatku kovin pitkään. Zellerin näytelmä Isä pyörii muuten nyt Lahden kaupunginteatterissa, eli Suomessakin saa ihastella hänen näytelmäkirjailijan taitojaan. Isä onkin toinen osa Zellerin näytelmätrilogiaa, jonka The Son päättää. Ensimmäinen osa oli The Mother. Ehkäpä The Son joskus nähdään suomalaisellakin lavalla siis (edit. 4.11. Nähdään! Kom-teatteri tuo Poika-näytelmän ensi-iltaan 13.2.2020). Ohjaaja Michael Longhurst pitää langat käsissään, esitys on vangitseva ja katsomo on hipihiljaa seuratessaan tapahtumia. Henkilöohjaus on erinomaista, ja Longhurst on hienosti antanut tilaa kohtauksille, sanojen ja tekojen teho pääsee esiin oikealla tavalla, ja näyttelijät ovat selvästi tajunneet ohjaajan vision. Lavastus ja puvustus ovat Lizzie Clachanin käsialaa, ja hän on tehnyt oikein hyvää työtä. Varsinkin lavastus on tosi hieno, ja pidin siitä, miten lavastusta käytettiin tarinan kerronnan tukena, mahtavia hyllyjen ja tavaroiden paiskomiskohtauksia useampikin. Ja se mikälie pressuhomma, joka roikkuu katosta ja paiskaa sitten kunnon sotkun lattialle, on hyvä. 

Näyttelijät tekevät vahvaa työtä kaikki, mutta ehdottomasti kirkkaimpana loistaa Laurie Kynaston Nicolaksen roolissa. Miten upeasti hän tavoittaakaan hahmonsa tunteet ja ajatukset, ja miten taitavasti Kynaston osaa ne lavalle tuodakaan. Mestarillisen hieno rooli, Kynaston pitää yleisön tiukasti käsissään eikä hänestä saa silmiään irti, niin vakuuttavaa ja taitavaa on hänen roolityönsä. Kynaston nappaa katsojan sydämen käsiinsä ja kiristelee sitä sitten onnistuneesti, kyllä saa sydän syrjällään seurata kuinka hän kertoo Nicolaksen tarinaa. John Light Pierrenä tekee onnistuneen roolin, hän on lavalla tosi luonteva ja tavoittaa hahmonsa monet tasot. Light tekee vakaata työtä, hän tuo lavalle sekä hauskoja hetkiä että paljon hyvää, vakavaa ja synkkää näyttelemistä. Amanda Abbingtonin Anne on taitavasti rakennettu hahmo, hän yrittää kovasti ymmärtää poikaansa mutta ei vaan tavoita tämän ajatuksia. Abbington tekee onnistunutta ja vivahteikasta työtä, ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa.

Amaka Okaforin Sofia on hurmaava, ystävällisen ja päättäväisen oloinen nainen. Sofia on ehkä suosikkihahmoni tässä, pidin hänestä kovasti ja Okafor tekee lavalla todella hyvää työtä, hän rakentaa roolinsa onnistuneesti. Martin Turner näyttelee lääkäriä, ja hän on roolissaan sopivan asiallinen ja vakuutteleva, hyvin ammattitaitoisen ja uskottavan oloinen. Turner tekee roolinsa varmasti ja tuo lääkärin hahmoon sekä ammattimaista päättäväisyyttä että ihnimillistä huolta ja lämpöä. Cudjoe Asare on hoitaja, ja roolissaan oikein mainio. Hänellä ei tainnut olla montaakaan vuorosanaa jos oli yhtäkään, mutta hyvää läsnäoloa lavalla ja hoitaja on tärkeä osa niitä hetkiä, jossa hän on mukana.

Tärkeitä teemoja ja kysymyksiä tässä, mielenterveys on aina asia, joka pitää ottaa vakavasti ja josta pitää keskustella. Vaikka näytelmän henkilöt eivät osaa tehdä oikeita valintoja, voi tästä oppia kaikenlaista ja ajattelemaan The Son ainakin herättää. Varsinkin se, kun tässä sanottiin jotenkin että "rakkaus ei nyt riitä" tai "rakkaus ei nyt auta", jäi mietityttämään. Tottahan se oli, tai osittain ainakin. Rakkautta on auttaa, mutta myös se, että osaa auttaa oikein. Vaikka olisi kuinka hyvät aikomukset ja tunne siitä, että näin on hyvä, ei se ehkä olekaan paras vaihtoehto ja joskus olisi hyväkin sysätä tunteet syrjään ja tehdä järkevä päätös, sellainen, jota muutkin suosittelevat. Ja sitten joskus voi toki olla niin, että sydämen ääni on oikeassa. Koskaan ei kai voi olla ihan varma, mutta aina pitää yrittää parhaansa. Sitä nämä näytelmän hahmot vaan eivät ihan osaa tehdä, tai sitten osaavat, mutta se ei enää auta tai ole oikein. Paljon ajateltavaa esitys jätti, ja se on aina hyvä. 

Kokonaisuutena tämä oli tosi hieno, vaikkakin tarinana vähän ennalta-arvattava. Vaikka jotain juttuja aavistelinkin, se ei haitannut yhtään, sillä teksti on viimeistä yksityiskohtaa myöten aivan loistava. Upeasti tuotu lavalle, lavastus on superhieno ja näyttelijäntyö uskomattoman taitavaa, erityisesti Laurie Kynaston teki suuren vaikutuksen. Raskas ja synkkä tarina, muutamalla kevyemmällä hetkellä höystettynä, tosi hyvät ja uskottavat hahmot ja hienosti kirjoitettu ja käännetty teksti sekä tarkka, sopivan rauhallinen ja harkittu ohjaus. Näistä rakentuu loistava näytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun. 

I saw The Son at Duke of York's Theatre October 21st.

Nicolas (Laurie Kynaston) is suffering after his parents divorce, and he decides to move in with his dad Pierre (John Light) and his new wife Sofia (Amaka Okafor) hoping the change will help him feel better. Nicolas' dad and mom, Anne (Amanda Abbington), are worried about him, he's skipping school, lying, acting like he doesn't care about anything, hurting himself. Nicolas doesn't know how his dad, his mom, Sofia, anyone could help him, and his parents or Sofia don't know what to do either. They all are desperate to do something, but is that going to be enough? Or the right thing to do?

I loved this! I do like a lot of plays and musicals dealing with heavy and sad themes, and The Son definitely has a hopeless feeling hovering all over it. The Son, written by Florian Zeller (translated by Christopher Hampton), is an amazing, raw and heartbreaking play about love, parenthood, mental health, helping and not knowing how to help. Zeller's writing is excellent, the play feels so real and deals with different emotions so vividly that it's impossible to watch it and not feel everything the characters feel. There are a few lighter, happy and funny moments, and then a whole lot of unhappy, hopeless and sad moments, and the play brings all these different emotions and moments to the stage beautifully. Zeller's The Father, second play in this trilogy (The Mother, The Father and The Son) is actually currently running here in Finland, in Lahti City Theatre, so I might have to go watch it to enjoy some more amazing playwriting by Zeller. And maybe we'll see The Son in Finland too some day (edit. 4.11. Yes we will! The Son will have it's Finnish premiere February 13th 2020).

Michael Longhurst has directed The Son, and he certainly knew what he was doing when he made his directional choices. Everything works very well, Longhurst gives the scenes the time they need and doing that he allows the audience to really feel and find the message the scenes send. You could hear a pin drop during the most intense scenes, the whole audience is quiet and nervous, waiting to see what happens next. Very considered and well-planned direction, and the actors clearly got what Longhurst was after, which gives the audience a play where every last detail is in the right place. Set and costume design by Lizzie Clachan both look good, and especially the set design deserves a mention. I liked the way the set design works with the story and how there is a lot of mess and disorder created by the set design. There are a few amazing moments where the shelfs, papers and stuff are thrown all around the stage, and then leaved there. And that tarp-thing hanging from the ceiling and then shedding a big mess to the floor is a great detail.

Every single one of the actors is amazing, but Laurie Kynaston steals the show with his stunning, heart-wrenching and full-of-emotion role as Nicolas. What a powerful performance! Kynaston reaches Nicolas' feelings and thoughts beautifully, he tells his character's story with such emotion and credibility it's hard to watch sometimes. And still it's impossible to look away. I'm so happy I got to see Kynaston in this role, his performance is one I will remember for a long time. John Light brings out a lot of sides of Pierre, he is a great character and Light has found a well-working way to play Pierre. Light knows how to perform both happy and sad moments and he does a great job from start to finish. Amanda Abbington's Anne is a well-developed character, there is are a lot of feelings and things in Anne and Abbington brings them to the stage very well. Abbington's role is nuanced and full of feeling, beautiful work. Amaka Okafor's Sofia is probably my favorite character, she seems like a nice and smart person. Okafor has a lot of impressive moments on stage, she does strong role. Martin Turner's Doctor is a calm and professional character, and Turner balances the professionality and personal feelings and thoughts with skill. Cudjoe Asare's Nurse doesn't have that much stage time or lines, but he is an important character and Asare does good job and has great stage presence.

Themes and questions that The Son deals with are very important, mental health is a thing that needs to be taken seriously and that needs to be discussed. Even though the characters don't always know what to do or how to react, they with the story can help to understand or learn different things. I thought and still think especially about one line, something like "love is not enough" or "love can't help". That is true, or at least kind of. There is so many ways to love, and one of them is to know how to help or what to do. Love is a big thing, and it can hurt as much as it can help, and that's a thing The Son really made me think. There are two choices Nicolas' parents can make, and then there is the love they feel making it hard to see what's the right choice to make. The Son left me and surely a lot of other audience members with a lot to think about, and that's always a good thing.

Amazing and thought-provoking play with a brilliant cast, great direction and excellent text. The Son is heavy and heartbreaking to watch, but it's not too much or too awful, it's actually quite a masterpiece what comes to dealing with these themes and how to bring them to stage.

Great Expectations @ Southwark Playhouse

suomeksi alempana

I saw Great Expectations with a press ticket.

photos / kuvat © Ali Wright

I saw National Youth Theatre's Great Expectations on October 21st in a preview performance.

Pip (Joseph Payne) is an orphan boy living with his sister and her husband. Pip is called to visit Miss Havisham (Tiwalade Ibirogba-Olulode), who introduces Pip to Estella (Alice Franziska), Havisham's adopted daughter. Pip falls in love, even though Estella is cold and unfriendly towards him. Soon Pip's visits come to an end and he becomes Joe's (Jordan Ford Silver) apprentice to become a blacksmith. Then someone, an anonymous benefactor, gives Pip a pile of money, a place to stay in London and a wish for him to become a gentleman.

I haven't read Charles Dickens' Great Expectations, so I had no idea what the story is about. Some parts or story lines stayed a little unclear, but that didn't matter and Pip's story was told clearly on stage, so it was easy to enjoy the show and story even when I didn't know it beforehand. Neil Bartlett's adaptation of Great Expectations with direction by Mumba Dodwell is an electric, fascinating and gloomy show with an energetic, powerful young cast. Dodwell's direction gives the story a lot of nuances and tones, and brings Pip and the other characters to the stage very well. The highlight of the show is it's group of sixteen young actors, who each do beautifully vivid roles and bring their characters to life with talent. I loved the moments where almost all of the actors whispered the same words at the same time, what a great detail and works very well in the show. Movement director Rachael Nanyonjo and fight director Yarit Dor have both done excellent job, all movements are well considered and executed with skill. Bonus points for the dance scene! Designer Hannah Wolfe brings amazing visual elements to the show, and everything looks really good. The costumes are elegant and beautiful, and, well, I do love historical outfits so my eyes were happy with the costumes. There is nothing extra in the set design, only the things needed to carry the plot forward, and everything works well, Wolfe has made some very clever choices designing the show's visuality. Tom Gimson's sound design is well planned, and the sounds and the music (composed by Gimson) are a great way to create different moods and feelings. Clare O'Donoghue's light design makes the mood change too, and the dark, gloomy moments are in a good balance with the moments full of bright light. 

The young actors all work well together, and their energetic, clever performance gives the audience a wonderful night in theater. The show's themes, such as poverty, class differences, desperate love and friendship for example, are brought to the stage with a lot of emotion. There is humor and happiness in the story, just like there is sadness and darkness, and the actors have found a nice way to balance the positive and negative emotions. Joseph Payne's portrayal of Pip is excellent. Payne tells Pip's story in a beautiful way, he brings Pip's feelings and thoughts to life subtly, reading the atmosphere and general feeling of the scene very well. Pip is also the narrator of his own story and the one living it, and Payne shifts between his roles without any trouble. Tiwalade Ibirogba-Olulode is amazing as Miss Havisham, what a role! Strong and powerful, Miss Havisham is very nuanced and fascinating character, and Ibirogba-Olulode portrays her in an authentic way. Great job! Alice Franziska's Estella is charmingly cold and almost stubborn, little mysterious and compelling young woman. Franziska does a great role and her performance is strong from start to finish.

Jemina Mayala as Abel Magwitch is a good role, Magwitch is an important character and Mayala brings her character to the stage in an impressive way. Raj Singh as Herbert, Pip's friend, does a great role. Herbert is one of my favorite characters and Singh portrays him with talent. Jadie Rose Hobson is very good as Mrs Joe, very strong-minded character and a well done role. Jordan Ford Silver's Joe is lovely, he seems like a very kind and nice guy, and I liked the way Joe as a character has been brought to stage. Guy Clark as Mr Jaggers and Jamie Foulkes as Mr Pumblechook both deserve a mention, great roles. And Billy Hinchliff as Bentley Drummle needs to be mentioned too, he brings a great amount of hilarious details and smart choices to his role.

I really liked Great Expectations, it's a great story and these talented young actors and the rest of the people behind this production bring it to life in a fresh, energetic and smartly directed way. Even though I did miss a few things that maybe probably were important, it didn't matter and it was just because I hadn't read the story before. This is an excellent version of Dickens' story, it keeps the audience interested and excited throughout the show and leaves them with a great theater experience. Visually Great Expectations is very beautiful and delightful, and both direction and movement/fight direction are brilliant. The cast is full of talented people and they all give superb performances.

Thanks to everyone involved in this version of Great Expectations, I enjoyed it and was very happy to see it.

Näin esityksen bloggaajalipulla.

Näin National Youth Theatren Great Expectations-esityksen Southwark Playhousessa 21.10.

Orpopoika Pip (Joseph Payne) kasvaa siskonsa ja tämän miehen kanssa ja suunnitelmissa olisi tulla sepäksi. Pip kuitenkin kutsutaan vierailulle neiti Havishamin (Tiwalade Ibirogba-Olulode) luo ja siellä leikkikaveriksi löytyy Havishamin ottotyttö Estella (Alice Franziska), joka ei kovin lämpimästi suhtaudu Pipiin. Pip taas ihastuu Estellaan, ja käykin mielellään vierailemassa Havishamin luona. Sitten vierailut kuitenkin loppuvat ja Pipistä tulee sepän oppipoika, kunnes hänelle annetaan kasa rahaa ja asuinpaikka Lontoosta, ja tavoite tulla herrasmieheksi.

En ole lukenut Charles Dickensin Suuria odotuksia/Loistava tulevaisuus-romaania, eli en yhtään tiennyt, mistä tämä kertoo. Vähän jäi tarina auki, aika paljon tästä versiosta olikin juttuja ja hahmoja karsittu mutta tärkeimmät palikat ovat mukana ja Pipin tarina tulee selväksi. Neil Bartlettin sovittama ja Mumba Dodwellin ohjaama esitys toimii hienosti pienessä tilassa, kapea, pitkulainen lava sopii nuorten esiintyjien temmellyskentäksi ja enseblessä on voimaa, energiaa ja intoa. 16:sta näyttelijän joukko ottaa lavan haltuun ja on Dodwellin ohjauksessa löytänyt raikkaan ja eläväisen lähestymistavan Dickensin tarinaan. Esityksen vahvuus onkin sen esiintyjissä ja Dodwellin henkilöohjauksessa, joka tuo lavalle tarkkaa ja sujuvaa yhteistyötä. Hieno ratkaisu on ollut tuoda esitykseen monta hetkeä, jossa lähes koko esiintyjäjoukko kuiskaa, huutaa tai puhuu samat vuorosanat yhteen ääneen. Liikeohjauksesta vastaava Rachael Nanyonjo ja taisteluohjaaja Yarit Dor ovat tuoneet esitykseen vahvoja liikekielellisiä elementtejä, jotka tukevat tarinan kerrontatyyliä ja lomittuvat kokonaisuuteen sujuvasti. Tanssikohtauksesta erityispisteet, tyylikästä menoa. Hannah Wolfen lavastus- ja pukusuunnittelu ovat upeita, varsinkin puvustus saa huokailemaan ihastuksesta. Kyllä vaan näyttävät historialliset vaatteet hienoilta. Lavastus on toteutettu näppärästi, pienieleisesti mutta toimivasti.

Äänisuunnittelu on Tom Gimsonin käsialaa ja hän on myös säveltänyt esityksessä kuultavia pikku musiikkipätkiä. Ne toimivat oikein hyvin ja äänillä luodaan tunnelmaa  toimivasti, joskus hienovaraisesti ja joskus oikein jysäytetään jokin pianosävelmä tai muu äänellinen elementti hiljaisuuden keskelle. Hyviä juttuja riittää äänisuunnittelussa, ja taitavia ratkaisuja. Clare O'Donoghuen valosuunnittelu luo myös tunnelmaa ja hämyiset sävyt ja kirkas valaistus vuorottelevat sopusoinnussa. Lavan ja katsomon muoto mahdollistaa sen, että omalta paikaltaan näkee vastapäisen katsomonpuolikkaan, ja kun valoa riittää moneen otteeseen paljon, voi vaivihkaa tarkastella miten lavan toisella puolella reagoidaan tapahtumiin. Tämä ratkaisu, jossa on pitkulalava keskellä ja sen molemmilla puolilla katsomo, toimii tosi hyvin ja tuo kaikki tapahtumat ihan lähelle, ja siitähän minä pidän. Ei ole vaikeuksia nähdä tai kuulla mitään, vaan kaikki ilmeet, eleet, katseet ja hiljaisimmatkin kuiskaukset näkyvät ja kuuluvat, ja niiden merkitykset ovat kirkkaita.

Nuorten näyttelijöiden muodostama esiintyjäjoukko tekee vahvaa yhteistyötä, energinen ja tarkka esiintyminen tarjoaa yleisölle hienon katsomiskokemuksen, näiden tyyppien käsissä sekä Pipin että muiden hahmojen tarina levittäytyy pienelle lavalle sujuvasti ja vivahteikkaasti. Esityksessä on huumoria, raastavaa rakkautta, luokkaerojen aiheuttamia tunteita, epätoivoa, ystävyyttä ja vaikka mitä, ja näyttelijät tuovat erilaiset tunteet ja ajatukset lavalle hyvällä otteella. Pipin roolin näyttelevä Joseph Payne tekee tarkkanäköisen, tosi hienon roolin. Hän tavoittaa hahmonsa ajatukset hyvin ja tuo ne lavalle herkästi. Pip sekä kertoo että elää tarinaansa, ja Payne "vuorottelee" sujuvasti kertoja-Pipin ja Pipin rooleissa. Payne tuo lavalle kiinnostavan ja hyvin valmistellun hahmon, ja on uskottava alusta loppuun, orpopojasta rakkaudessa epätoivoiseen nuoreen mieheen ja pikku hiljaa herramieheksi kasvavaan nuorukaiseen. Tiwalade Ibirogba-Olulode on mahtava neiti Havisham, ai että mikä rooli! Tosi vahvaa ja kiehtovaa roolin tekemistä, Ibirogba-Olulode tuo hahmonsa lavalle taitavasti, hän on lavalla tosi luonteva ja tekee erinomaisen roolin. Alice Franziska on hurmaavan kylmä ja itsepäisen oloinen Estella, vähän salaperäinen ja mielenkiintoinen nuori nainen. Hän on kasvanut Havishamin kovassa kurissa ja selvästi tietää, milloin kannattaa totella ja milloin voi toimia oman mielensä mukaan. Franziska tekee koko esityksen läpi varsin onnistunutta työtä, hänen roolityötään on kiva katsoa.

Jemina Mayala Abel Magwitchinä tekee vakuuttavaa työtä, Magwitch on tarinan kannalta tärkeä hahmo ja Mayala tuo hänet lavalle varmalla tavalla, oikein hyvä rooli. Raj Singh näyttelee Herbertiä, jonka kanssa Pip asuu Lontoossa, ja tykkäsin Herbertin hahmosta paljon. Singh tekee hauskan ja luontevan roolin, ha tuo Herbertin lavalle onnistuneella tavalla. Jadie Rose Hobson tekee tosi hyvän roolin Pipin siskona, tomeraa ja päättäväistä menoa ja hyvin näytelty hahmo. Jordan Ford Silver on ihana Joe, Pipin oppi-isä seppä-hommissa ja tosi mukava ja ystävällinen tyyppi. Taitavaa näyttelemistä ja hienosti rakennettu hahmo. Guy Clark Mr. Jaggersinä onnistuu roolissaan erittäin hyvin, samoin Jamie Foulkes Mr. Pumblechookina. Mainitaan vielä Billy Hincliff Bentley Drummlena, Pipin kilpakosijana, joka iskee silmänsä Estellaan. Sujuvaa ja hilpeää roolityötä Hinchliffiltä.

Kokonaisuutena tykkäsin tästä, tosi taitavia tyyppejä lavalla ja mainiosti versioitu Dickensin tarina. Muutama kohta jäi vähän auki, kun en ihan tajunnut, että miksi joku juttu yhtäkkiä liittyikin johonkin, mikä tapahtui paljon aikaisemmin, mutta siihen olisi ehkä auttanut tarinan tunteminen etukäteen. Hieno versio tämä on, ja pitää otteessaan oikein hyvin. Visuaalisesti tosi ihastuttava, ja ohjaus ja liikeohjaus ovat molemmat tosi onnistuneita. Näyttelijät loistavat sekä yksilösuorituksissa että joukkokohtauksissa, ja koko työryhmä tuo lavalle näppärästi rakennetun, monitasoisen ja kiehtovan, hienon esityksen.

Herrasmieshuijarit @ Kouvolan teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!

kuvat © TAVATON media

Näin Herrasmieshuijarit-musikaalin 19.10.

Lawrence (Sami Kosola) on jalo prinssi, jonka vapaustaistelijat kaipaavat rahallista apua, Freddy (Tuukka Raitala) taas varaton pastori, joka haluaa lahjoittaa isoäidilleen uuden lonkkanivelen. Vai onkohan sittenkään näin? Ei toki, molemmat miehet keksivät peitetarinoita ja huijailevat siinä sivussa rahaa varakkailta naisilta. Kun kaksikko sattuu samaan kaupunkiin, alkaa Freddy Lawrencen oppipojaksi saadakseen parhaat mahdolliset taidot ja opit, jotta hänestä tulisi yhtä hyvä huijari kuin Lawrence on. Asetelmat muuttuvat, kun paikalle saapuu Christine (Satu Lemola) ja miehet lyövät vetoa siitä, kumpi saa naiselta ensin 50 000 dollaria. Näin alkaa kilpailu huijareiden kuninkuudesta ja kaikki keinot ovat sallittuja. Kuka huijaa ja ketä ja millaisia juonia tässä punotaankaan?

Olen nähnyt tämän Rauman kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten ja silloin oli kyllä vauhdikasta ja hyväntuulista menoa. Muistin jotain sieltä ja jotain täältä, en koko juonta tai kaikkia tapahtumia kuitenkaan. Kun esitys alkoi, en kyllä muistanut että olisin koskaan nähnyt tätä tarinaa lavalla, mutta äkkiä sieltä tuli esiin tuttuja juttuja ja tunnistettavia juonikuvioita. Aivan omanlaisensa toteutus tämä on, enkä näitä kahta versiota lähdekään toisiinsa vertaamaan. Oli kuitenkin kiva nähdä tämä uudelleen, muistin nimenomaan sen hyväntuulisen ja iloisen tunnelman, joka tästä silloin Raumalla jäi päällimmäisenä mieleen, joten odotin tarinan pariin palaamista. Kuuntelin musikaalin biisit englanniksi läpi reilu viikko sitten, eli musiikillisesti tämä oli paremmin muistissa kuin tarinallisesti, vaikka toki kappaleiden kautta myös juoni palautui mieleen.

Ohjauksesta vastaa Mika Nuojua, joka on virittänyt työryhmän oikein hyvään iskuun, esitys soljuu lavalla sujuvasti ja jännite pysyy hyvin yllä. Huumoria ja iloa riittää, ja kohtaukset rytmittyvät onnistuneesti. Henkilöohjaus on oikein hyvää, hahmoista muodostuu selkeä kuva ja heidän välisensä suhteet tulevat näyttämölle taitavasti. Osku Heiskasen koreografiat ovat upeita, silmiä hivelevät tällaiset häikäisevät tanssikohtaukset, olipa ilo katsoa kauniita koreografioita. Sanna Halmeen lavastus sopii huijaritarinan kulisseiksi mainiosti, luksusta ja kauniita yksityiskohtia pitkin lavaa ja hienon näköisiä näyttämökuvia riittää. Niina Pasasen pukusuunnittelu tukee loisteliasta visuaalisuutta, ja näyttelijöillä on päällään toinen toisiaan hienompia vaatteita. Varsinkin tosi kauniita mekkoja riittää, ja Freddyn armeija-asu on hieno myös. Esa Kurrin valosuunnittelu ja Antti Helinevan äänisuunnittelu toimivat hyvin, valoissa tosin häiritsee pariin otteeseen se, että kohtaus vaihtuu pimeän lavan kautta. Osassa vaihtoja se toimii, osassa ei niin hyvin, mutta ei kuitenkaan vaikuta katsomiskokemukseen paljoa. Musiikista tykkään paljon, David Yazbekin sävellys on monipuolista ja hänen sanoituksensa varsin mainioita. Kari Arffmanin suomennos toimii hyvin, niin tekstissä kuin lauluissakin. Kapellimestari Iikka Kahri orkestereineen soittaa sävelmiä ammattitaidolla, hyvältä kuulostaa ja hymyilyttää väkisinkin tätä musiikkia kuunnellessa. Biiseistä erityisesti Saa mitä tahtovat, Suurempaa, Oklahoma, Hurjimmatkin haaveemme toteutuu, Shüffhausenin koirakoulu ja Rakkaus seisottaa jäivät mieleen. 

Sami Kosolan hienostunut, huijariutensa huippuunsa hionut Lawrence on mainio rooli. Kosola on löytänyt hahmostaan hyviä yksityiskohtia ja toteuttaa ne sujuvasti, Lawrence on hyvin uskottava huijari, ei ihmekään, että esimerkiksi Muriel (Satu Taalikainen) syytää tyytyväisenä rahaa hänelle, onhan Lawrence sepittänyt niin hienon tarinan. Kosolalta sujuu niin laulu, tanssi kuin näytteleminenkin, ja hänen tyylikäs Lawrencensa on hienosti toteutettu hahmo. Tuukka Raitala loistaa Freddyn roolissa, ai että millaista tykitystä! Varsinkin Suurempaa- ja Rakkaus seisottaa-biisit, Ruprechtin esittäminen ja yleinen riemukas huijaaminen jäivät mieleen, samoin se, kuinka Raitala vaihtoi sujuvasti tunnetilasta toiseen ja eläytyi tunteisiin luontevasti. Raitalan laulua kuuntelee mielellään, ja liikekielellisesti hän tekee myös taitavaa työtä. Tarkkaa hahmon tekemistä ja tarinan toteutusta, loistorooli! Satu Lemola on hurmaavan sinisilmäisen ja kaikesta ihastuvan oloisena Christinenä, jolla tuntuu olevan sydän paikallaan ja ystävällinen luonne. Hän hurmaa helposti sekä Freddyn että Lawrencen, eikä mikään ihme, Christine vaikuttaa oikein mukavalta tuttavuudelta. Lemola tekee onnistuneen roolin, laulaa ja tanssii kauniisti ja lukee hahmoaan hyvin, pidin hänen Christinestään paljon.

Veli-Matti Karén poliisi Andren roolissa on oikein hyvä, hän väärinkäyttää asemaansa surutta ja taitaa vähän nauttia jännityksestä, jota saa auttaessaan Lawrencea huijauksissaan. Karén pelaa hyvin yhteen Murielia näyttelevän Satu Taalikaisen kanssa, ja heillä molemmilla on sekä omia että yhteisiä erinomaisia kohtauksia lavalla, Zä ziiz zä zaat-biisi näistä mainittakoon erityisesti. Annina Rubinstein on mahtava Jolene, ja hän riemastuttaa varsinkin Oklahoma-biisissä, ja tekee oikein hyvän roolin sekä Jolenena että enseblessä. Juha Hippi ja Panu Poutanen jäivät merimiehinä mieleen, samoin Petteri Hautala hanuristina. Koko näyttelijäporukka tekee hyvää työtä, he tuovat huijaritarinan lavalle erinomaisesti, jännitystä, vauhtia, romantiikkaa ja väärinkäsityksiä riittää ja huijauksia toki myös. Laulu ja tanssi kuulostaa ja näyttää hienolta, ja kaikki roolit on toteutettu taidolla.

Tämä oli tosi kiva käydä katsomassa, katsomossa viihtyi loistavasti ja esitys tarjosi iloa niin silmille kuin korvillekin, ja tarina ilahdutti myös mieltä. Juoni kulkee hyvällä rytmillä, näyttelijät tekevät sujuvaa työtä ja aurinkoinen Ranskan Riviera näyttäytyy lavalla pirteänä, kauniina ja salaperäisenä paikkana, jossa huijataan, nautitaan, rakastutaan, tanssitaan ja eletään iloisesti. Esitys on ihanan röyhkeä ja railakas, siinä riittää sekä huimaavaa vauhtia että rauhallisia, tunteikkaita kohtauksia. Kokonaisuutena musikaali on tasapainoinen ja täynnä taitoa, se pitää otteessaan, hurmaa, huijaa ja jättää hymyn huulille.

Peter Pan @ Kouvolan teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!

kuvat © TAVATON media

Näin Peter Panin Kouvolan teatterissa 19.10.

Peter Pan (Petteri Hautala) asuu Mikä-Mikä-maassa Helinä-keijun, Kapteeni Koukun (Nina Petelius-Lehto) ja tämän merirosvojen, kadonneiden poikien, merenneitojen, Tiikerililjan (Satu Taalikainen) ja muiden tyyppien kanssa. Eräänä päivänä Peter kadottaa Helinä-keijun ja lähtee etsimään tätä Leenan (Tiina Winter) huoneesta. Helinä löytyy, mutta se on sivuseikka, sillä Peter löytää kadonneille pojille äidin. Kun Leena suostuu hyppäämään ikkunasta ja lentämään Mikä-Mikä-maahan sisarustensa Mikon (Ella Runni) ja Jukan (Toivo Kleimola) kanssa, on seikkailu valmis alkamaan.

Peter Pan on yksi suosikkitarinoitani, se on minulle tutuin vuoden 2003 filmatisoinnista, joka onkin yksi suosikkielokuviani. Leffaa ja muutamia parhaita kohtauksia onkin sitten katseltu urakalla. Finding Neverland-leffassa toki myös Peter Panin tarina on mukana, ja luultavasti olen tämän kertomuksen kuullut jostain muustakin lähteestä. Odotin siis innolla tämän näkemistä, olinkin kuullut yhden esityksen biiseistä Suomalaisen musiikkiteatterin klubilla keväällä (jolloin ajattelin ehtiväni myös koko esityksen katsomaan kevään aikana). Parempi myöhään kun ei milloinkaan, nyt vihdoin ja viimein auto kääntyi Kouvolaa kohti ja matka Mikä-Mikä-maahan alkoi. Jo katsomoon saapuessa innostunutta sipinää ja supinaa oli havaittavissa, lapset arvuuttelivat lavalla näkyvien pehmolelujen ja huonekalujen tarkoitusta, jostain kuului tomera "Toi on se Leenan huone!", joku kuiskutteli että jännittää ja sitten saatiinkin jo auttaa Hyytelöä (Veli-Matti Karén), joka etsi Knallia (Panu Poutanen) eikä meinannut tätä mistään löytää. Katsomossahan hän piileskeli, onneksi oli tarkkaavaisia apureita, jotka paljastivat piilopaikan, niin esitys voitiin aloittaa. Minä ihastelin varsinkin Leenan ja veljiensä huoneen julisteita, siellä oli seiniin teipattuna esimerkiksi Bon Jovia ja David Bowieta.

Ihanan vauhdikkaasti ja reippaasti lähdetään liikkeelle, heti tulee selväksi, että Peter Panin tarina tuodaan lavalle energisesti, rohkeasti ja eloisasti, valloittavan kapinallisella ja nuoruuden intoa henkivällä tavalla. Sari Suomisen pukusuunnittelu on hienon näköistä ja sopii hahmoille mainiosti. Puvustuksessa on hyviä yksityiskohtia, esimerkiksi Peterin eriväriset kengännauhat, se, että Leenasta tulee aikuinen kun hän saa äitinsä aamutakin päälleen, kadonneiden poikien samaa ilmettä henkivät mutta hienosti yksilölliset vaatteet, merirosvojen bändi- ja leffapaidat ja Kapteeni Koukun upea asu. Satu Linerva vastaa peruukeista ja maskeerauksesta, ja tekee molemmissa osa-alueissa onnistunutta työtä. Sanna Halmeen värikäs lavastus on kekseliäs, lavalla riittää paljon näppäriä yksityiskohtia ja kadonneiden poikien koti näyttää upealta, juuri siltä, että siellä mellestää joukko, jolle lapsuus on ikuista eikä mistään tarvitse huolehtia. Kaikki graffitit, maalattu sohva ja värikkäät lampunvarjostimet sopivat mahtavasti tarinaan ja toivat sen heti tähän päivään. Erityismaininta laivan purjeille, ne keinuvat hienosti tuulessa. Esitys on modernisoitu sujuvasti, ohjaaja Perttu Leinosen käsissä Peter Panin tuttu sadunomaisuus ja ajaton lapsuuden ylistys säilyvät kirkkaina, mutta tarina saa hienosti vaikutteita nykyajasta, mikä onkin tosi hyvä juttu. Leinonen on löytänyt raikkaan näkökulman tunnettuun tarinaan, vaikka kertomuksen aikuisuutta karttavasta pojasta onkin kuullut monesti, riittää esityksessä yllätyksiä ja se pitää tiukasti otteessaan, aina tapahtuu jotain jännittävää, hauskaa, ilahduttavaa tai innostuttavaa eikä silmiään saa irti lavan tapahtumista.

Esityksessä on myös musiikkia, kappaleiden sävellys ja sanoitus on Iikka Kahrin. Olin siis kuullut yhden biisin musateatteriklubilla, Peter angstaa ja bailaa, ja se esitettiin lavalla hienosti ja hienossa kohtauksessa. Pidin kaikista biiseistä, mahtavaa energiaa ja asennetta niissä ja hyvät sanoitukset ja sävellykset. Enemmänkin olisin musiikkikohtauksia katsonut oikein mielelläni. Äänisuunnittelusta vastaa Kari Mitikka ja valosuunnittelusta Antti Helineva, ja kekseliäs on varsinkin Helinä-keijun toteutus, hän kun näkyy lavalla valopisteenä ja ihan helisee mennessään. Satu Taalikaisen koreografia on energistä ja sopivan sekalaista huolettomalle kadonneiden poikien joukolle, tulee uskottava fiilis siitä, että he nyt tanssivat ja liikkuvat sen mukaan, miten kutakin sillä hetkellä kiinnostaa tai innostaa. Taitavasti toteutettu kaikenlainen liikekieli ja tarinaan sopivalla tavalla.

Petteri Hautala on loistava Peter Pan, hienosti juuri niin lapsellinen, itsepäinen, holtiton, huoleton ja keskenkasvuinen kuin pitääkin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei hän voisi myös tuntea, ymmärtää ja olla järkevä, ja niin hän onkin. Hautala tuo Peter Panin lavalle tarkasti, säilyttää Peterin olemuksen koko ajan, ja eläytyy rooliinsa notkean fyysisesti. Myös laulu sujuu ja Hautala oli kiva nähdä pitkästä aikaa lavalla roolissa (musateatteriklubeilla siis näin hänet viimeksi), hän tekee onnistuneen roolin ja rakentaa hahmonsa taitavasti. Tiina Winterin Leena on ihana! Leenan hahmo on siinä vuoden 2003 Peter Pan-leffassa jotenkin ärsyttävä, tiedä sitten miksi, mutta tämä Winterin tulkinta Leenasta ei ärsytä yhtään. Leena on hurmaavan vivahteikas, seikkailunhaluinen mutta järkevä ja päättäväinen, hieman äkkipikainenkin, ystävällinen tyttö, ja Winter tuo hänet lavalle tosi hyvällä otteella. Leena nousee tässä versiossa hienosti esiin, ja hänen kauttaan tarinan teemat tulevat hyvin esiin. Winter tekee sujuvan roolin ja tuo Leenan aikuistumisen lavalle hienovaraisesti. Niina Petelius-Lehdon Kapteeni Koukku on mainion ilkeä ja voitontahtoinen merirosvopäällikkö, joka ei kuitenkaan ole liian pelottava vaan aika mukavakin hahmo, tykkäsin Petelius-Lehdon tulkinnasta kovasti. Hän tekee oikein hyvän roolin myös äiti-Kultasena.

Panu Poutanen on varsin hyvä Knalli, hänellä riittää mainioita hetkiä lavalla ja Poutasen roolityötä katsoo mielellään. Veli-Matti Karén Hyytelönä tekee hykerryttävää työtä, ja kaksikko Knalli ja Hyytelö tarjoilevat sujuvaa komiikkaa moneen otteeseen, erityisesti Titanic-hetki merirosvolaivan kannella jäi mieleen. Ella Runni ja Toivo Kleimola tekevät onnistuneet roolit Mikkona ja Jukkana, ja heidän seikkailunhalunsa ja luonteva sopeutumisensa kadonneiden poikien joukkoon on hyvin näytelty. Mainitaan vielä Matias Husgafvel Pörrönä, Hannu Kivioja sekä isä-Kultasena että merirosvo-Simona ja Satu Taalikaisen Tiikerililja. Pidin siitä, miten Tiikerililjan ja Leenan välinen suhde esitettiin tässä versiossa, heillä ei ollut kovin montaa yhteistä kohtausta mutta yhteinen kiinnostus ja ärsytys Peter Pania kohtaan tuli hyvin esiin. Koko näyttelijäporukka tekee sujuvaa työtä, esitys levittäytyy esiintyjiensä käsissä lavalle ihanan kapinallisena, raikkaana, vauhdikkaana ja täynnä hienoja roolihetkiä.

Kokonaisuutena Kouvolan teatterin Peter Pan ihastutti alusta loppuun. Iloa ja innostusta näkyi niin lapsi- kuin aikuiskatsojienkin kasvoilla, ja minä hymyilin leveästi tarinaa seuratessani. Tämä on värikäs, vauhdikas ja hauska, mutta ei kevyt vaan täynnä tärkeitä yksityiskohtia ja teemoja, jotka tuovat esitykseen syvyyttä. Toki ne voi jättää taka-alalle ja nauttia merirosvoseikkailuista, kadonneiden poikien mellestyksestä ja ikuisen lapsen tarinasta ilman mitään sen suurempia opetuksia, mutta aika luontevasti esityksen teemat vauhdikkaissakin kohtauksissa häilyvät taustalla. Kun Peter lauloi "tää on Mikä-Mikä-maa, täällä touhuta saa mitä huvittaa", tuli mieleen, että teatterissahan on vähän sama juttu. Teatterissa voi taistella merirosvoja vastaan, lentää kohti toista tähteä oikealta ja siitä suoraan aamunkoittoon tai vaikka pysyä ikuisesti lapsena. Ja sehän siinä on hienoa, teatterissa mikä vaan on mahdollista ja se näkyy hienosti tässä Peter Panissa. Plussaa myös siitä, että näyttelijöitä jäi esityksen jälkeen lavalle, lapset näyttivät ahkerasti läpsivän yläfemmoja hahmojen kanssa.

Kiitos koko jengille, olipa ihanaa että tämä oli ensimmäinen versio jonka Peter Panista näin teatterissa!