Minustako ministeri @ Espoonlahden teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Espoonlahden teatteri!

kuvat © Antti Wuokko

Näin Minustako ministeri-esityksen 8.3.

Jorma Venkula (Jyrki Lepomäki) saapuu Spa Hotel Amoriin lemmenlomalle poliittisen avustajansa Anun (Tanja Talvensalo) kanssa. Viereiseen huoneeseen asettuu, miehensä tietämättä, Venkulan vaimo Noora (Anni Kurkela) jonkinlaista kokonaispuhdistavaa body health-metodia opettavan Sampon (Emppu Jurvanen) kanssa. Paikalle saapuu ministerin nimitys mielessään pääministeri Tytti Jurmu (Katri Thurman), Jorman entinen enemmän tai vähemmän heila Sara (Janita Roine), huimaa uutispommia kärkkyvä Urpo (Jarmo Lius) sekä poliisi Sami (Mikko Lauronen). Tästä kaikesta yrittää pysyä perillä hotellin vastaanottovirkailija Sanna (Janina Kyttä).

Olli Tolan käsikirjoittama ja Antti Wuokon ohjaama Minustako ministeri tuo lavalle poliittista sotkua, pettämistä, naissekoiluja, väärinkäsityksiä ja monimutkaisia suunnitelmia ja sen, mikä on median rooli kaiken tämän selvittämisessä ja sotkemisessa. Tolan teksti on vauhdikas ja etenee Wuokon ohjauksessa sujuvasti. Välillä olisin kaivannut vielä vähän lisää tempoa, mutta pääosin esityksen monet käänteet ovat nopeita ja naurattavia, farssin rytmi on kunnossa ja yleisö saa nauttia varmalla otteella rakennetusta poliittisesta sekoilusta. Erityisesti henkilöohjauksesta Wuokko ansaitsee kehuja, näyttelijät tekevät varmaa työtä ja pelaavat onnistuneesti yhteen. Antti Wuokon ja Tanja Talvensalon käsialaa oleva lavastus on tyylikäs ja huokuu hotellitunnelmaa, punamustat värit näyttävät hienolta ja peilikuvaksi asetetut huoneet tarjoavat hyvän tapahtumapaikan esityksen käänteille. Ja kekseliäästi on huoneet, ovet ja ikkunat merkattu lattiaan, hauska yksityiskohta tämä. Puvustus on syntynyt työryhmän käsissä, ja jokaiselle hahmolle ja kaikkiin kohtauksiin on löydetty sopivat vaatteet, on hotellin väriteemaan sopivia aamutakkeja ja silkkimekkoja, kylpytakkeja kuten spa-hotellissa kuuluukin, ja muutenkin juuri sellaista lomalle kuuluvaa asua.

Jyrki Lepomäki tekee luontevaa työtä Jorman roolissa, hän on omaksunut roolinsa onnistuneesti ja on hyvin uskottava. Lepomäki tuo hyvin lavalle Jorman suhtautumisen eri tilanteisiin, sen, miten mahdollinen ministerinsalkku innostaa, miten samassa hotellissa hengailevat kolme naista saavat hänet hermostumaan ja miten Jorma etsii ratkaisuja tilanteisiin. Tanja Talvensalo on tosi hyvä Anu, hän tekee hienon roolityön. Anu on kekseliään oloinen nainen, hän mukautuu nopeasti tilanteisiin niihin sopivasti ja ainakin yrittää pitää langat käsissään siinä aina välillä onnistuenkin. Anni Kurkelan Noora on mukava tyyppi, Kurkela tuo lavalle hyvin valmistellun hahmon ja tavoittaa taitavasti Nooran ajatukset sotkun selvitessä ja tilanteiden vaihdellessa. Emppu Jurvanen tekee mainion roolin Sampona, hän meinaa välillä varastaa shown selfieitä räpsiessään ja jumppamatolla heiluessaan, liekö sitten se kuuluisa body health-metodi, jota Sampo treenailee. Jurvanen tuo aina lavalle ilmestyessään kohtaukseen jotain hyvää, ja Sampo ehkä onkin suosikkihahmoni tässä, vaikka eipä hänkään ihan puhdas pulmunen ole. Katri Thurmanin Tytti on raikas hahmo, pääministeri on varsin myötämielinen seuratessaan tulevan ministerinsä Jorman touhuja, ja Thurman tekee roolinsa erinomaisella otteella. Janita Roine on onnistuneen päättäväinen ja omasta avioliitostaan huolissaan oleva Sara, samoin Janina Kyttä tekee sujuvan roolin Sannana. Jarmo Lius Urpona aiheuttaa hykertelyä varsinkin "siivotessaan" hotellisänkyjä kankaalla pyyhkäisten, ja Mikko Lauronen on uskottava äkkipikaisena poliisi-Samina.

Esityksen huumori toimii muutamaa vitsiä lukuun ottamatta oikein mainiosti, väärinkäsitykset, epäselvyydet ja tahalliset sekoilut huvittavat ja viihdyttävät vaivattomasti. Varsinkin väliajan jälkeen meno tuntuu kiihtyvän ja saavan lisää kierroksia. Kun suurin osa juonenkäänteistä on jo yleisöllä tiedossa, voi esityksen loppupuolella keskittyä siihen, miten porukka näistä sotkuista selviää, ja sekös onkin hauskaa. Vaikka farssi ei ole se suurin suosikkityylilajini, viihdyin hyvin ja katselin mielenkiinnolla, mitä kaikkea tässä ehditäänkään vielä saada solmuun ja sotkuun, ennen kuin kaikki selviää. Aika paljonkin, tai parin sotkun ympärille ainakin kasvaa sellainen valheiden, väärinkäsitysten ja peittely-yritysten verkko, että kekseliäisyydelle on ollut tilausta tätä tarinaa tehdessä. Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että sekoilu olisi ilmiselvää, vaan on uskottavaa, etteivät näytelmän henkilöt tajua, mitä kaikkea on tekeillä. Erityisen onnistunutta Minustako ministerissä onkin se, miten kokonaisuus tukee esityksen maailmaa. Näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä, lavastus antaa tarinalle juuri sopivat raamit, ja lattiaan teipatut käytävät ovat oiva tapa merkata sitä, että tässä todellakin ollaan vierekkäisissä huoneissa, vaikka naapurit eivät sitä tiedäkään. Koko työryhmälle siis kehuja siitä, miten esitys on lavalle tuotu, siinä on onnistuttu tosi hyvin.

Espoonlahden teatterin Minustako ministeri tarjoaa oikein viihdyttävän teatterikokemuksen. Poliittisia ja vähemmän poliittisia sotkuja selvitellään rooleissaan mainiosti onnistuvien näyttelijöiden voimin näppärästi, ja aika kuluu nopeasti tätä seuratessa. Hauskan esityksen kruunaavat tyylikäs lavastus, rytmikäs ohjaus ja toimivia vitsejä viljelevä teksti. Ensivierailuni Espoonlahden teatteriin oli siis tosi mieluinen, ehdottoman mukava uusi tuttavuus!

Poikabändi @ Tampereen Työväen Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos TTT!

kuvat © Kari Sunnari

Näin Poikabändi-musikaalin 7.3.

Lama kaataa Karin (Jari Ahola) ja Maken (Samuli Muje) radiomainosfirman ja kaverukset matkustavat takaisin kotiin Toijalaan. Nuorisoseurantalon karaokeillassa Karilla välähtää ja hän alkaa puuhata poikabändiä. Siinä sitten heinäladon suojissa kuullaan toinen toistaan vaikuttavampia koe-esiintymisiä, ja porukka alkaa muodostua. Seurakunnan nuorisotyöntekijä Matteus (Jon-Jon Geitel) ja rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tukkia kevyesti olkapäällään kanniskeleva Juzzi (Jonas Saari) valikoituvat poikabändihommiin, ja maailmanvalloitus voi alkaa. Armoton treeni alkaa, biisejä kirjoitellaan, tanssiliikkeitä harjoitellaan ja Kari vaihtaa nimensäkin Gariksi. Alkuvaikeuksien jälkeen eka keikka sitten koittaa. Make jänistää ja häipyy paikalta, onneksi pikkuveli Seitti (Saska Pulkkinen) hyppää hänen tilalleen ja keikka vedetään. Ja tämä keikkapa avaa ToiBoys-bändille ovet maineeseen ja mammonaan! Poikabändin matkan varrelle mahtuu menestystä, ihmissuhdedraamaa niin tyttöystävien kuin bändikavereidenkin välillä, pettymyksiä, iloa ja vaikka mitä vaikeuksia ja onnistumisia.

Viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa kantaesitetty Poikabändi pyörii ohjelmistossa vielä tämän kevään ajan, ja hyvä että pyörii, niin minäkin ehdin sen näkemään. Jo ensimmäiset maistiaiset ja tiedot musikaalista kuullessani olin innoissani menossa sitä kokemaan, mutta aina vain kesti ja oli kiirettä, kunnes nyt sitten vihdoin ja viimein astelin katsomoon. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa, ja ai että kuinka kivaa katsomossa olikaan! Minä ehdin syntymään ysärillä, mutta olen liian nuori muistaakseni 90-luvun jutuista mitään. Poikabändit ovat minulle melko tuntemattomia nekin, ja poikabändibiisit tuttuja lähinnä &Juliet-musikaalin soundtrackiltä. En siis päässyt mitään nostalgiahuumaa kokemaan tämän musikaalin parissa, mutta sepä ei haitannut yhtään. Heti ensimmäisten hetkien aikana kasvoilleni kohosi hymy, joka ei sitten esityksen edetessä haihtunut ollenkaan, vaan levisi aina vain leveämmäksi. Käsikirjoittajat Heikki Syrjä ja Riku Suokas ovat onnistuneet tehtävässään loistavasti - Poikabändissä toimii kaikki! Huumori ja vitsit ovat nokkelia ja tarkkoja, tarina etenee varmasti ja vauhdikkaasti, hahmot ovat monipuolisia, musikaali asettuu yleisön reaktioista päätellen hyvin tapahtuma-aikaansa ja sen kliseisiin, ja mikä tärkeintä, esitystä ei voi katsoa nauttimatta ja nauramatta. Poikabändin tarinaa ei kerrota kovin syvällisesti ja se painottuu enemmän viihteellisyyteen kuin draamallisiin aineksiinsa, mutta ihme kyllä, en edes kaivannut mitään sen suurempia syviin vesiin sukelluksia. Tämä toimii erinomaisesti näin, mitäpä sitä muuttamaan. Ja vaikka ote on kevyt, on tarina tutusta ryysyistä rikkauksiin-rakenteestaan huolimatta kuitenkin monitasoinen ja monen ihmisen kasvutarina, eli ei mitään höttöä, vaikka viihde edellä onkin kerrottu. Musikaali on hyväntuulinen ja todella hyvin tehty, ja aikamoisen iloiselle mielelle ToiBoysin tarina yleisön jättää. Ei tästä voi edes kirjoittaa hymyilemättä, niin hauskaa minulla oli tämän poikabändin parissa.

Vähän jopa yllätyin siitä, kuinka hienoja näyttämökuvia Poikabändissä on. Sen lisäksi, että bändin esiintymiskohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä, ovat lavastus (Teppo Järvinen), puvut (Jaana Aro), valosuunnittelu (Sami Rautaneva) ja videot (Rautaneva, Riku Suokas, Teppo Järvinen, Tero Molin, Markus Nieminen ja Tommi Lepola) hienosti suunniteltuja ja toteutettuja, ja lavaa hyödynnetään näppärästi niin syvyys-, leveys- kuin korkeussuunnassakin. Teppo Järvisen lavastuksessa ihastutti erityisesti hyvin uskottava heinälato, ToiBoys Factory ja nuorisotalo, ja se, miten onnistuneesti jokainen lavastuksellinen elementti tuki tarinaa. Esityksessä nähdään monta kertaa nousevia, laskevia ja liikkuvia lavoja, joilla ToiBoys esiintyy, ja tämä luo aitoa keikkafiilistä ja toimii myös ulkonäöllisesti mainiosti. Jaana Aron puvut henkivät 90-lukua ja sopivat esityksen henkeen onnistuneesti. Bändihommissa vaatteet paljastavat melkein enemmän kuin peittävät, ToiBoys-jengillä on päällään monipuolisia vaatteita ja hienosti on pojilla yhtenäinen pukeutuminen ja sopivan helposti poisheitettäviä paitoja ja takkeja. Ja asiaankuuluvasti lavalla nähdään myös ToiBoys-fanipaitoja. Sami Rautanevan valot luovat tunnelmaa hienosti, erityisesti ladon seinien raoista kuultava valo on upean näköistä. Ja sitten ovat toki ToiBoysin esiintymiskohtaukset, joissa valot ovat kuin suoraan jostain areenakeikalta, ja ihastuttavat kovasti. Videot ja taustalle heijastettavat kuvat sujahtavat saumattomasti muun visuaalisuuden mukaan, ja erityisesti talvinen kuumaisema sykähdytti, sellaisesta kun on tänä talvena saanut vain haaveilla. Nuorisoseurantalon karaokehitin, Pallo lähtee!-biisin, video ja sanat heijastettiin näkyviin myös, tämä oli tosi kiva juttu. Ja totta kai ne lieskat ja kipinäsuihkut on mainittava myös!

Poikabändin koreografia on Markku Nenosen, joka on tarttunut esityksen liikekieleen ammattimaisella otteella. Poikabändissä nähdään toinen toistaan tyylikkäämpiä, flirttailevampia ja hauskempia koreografioita, ja pidin erityisesti siitä, että ToiBoysin tanssikohtaukset ovat usein symmetrisiä ja liikkeet toteutetaan tarkasti samalla iskulla. Mikäs sen hienompaa, kuin yhdessä rytmissä tanssivat poikabändiläiset ja heidän tanssijansa, ja muutamassa kohtauksessa koko muukin jengi. Nenonen on tuonut lavalle ison kasan juuri sellaista liikettä, joka vie ajatukset heti keikalle ja esiintymiseen, ja taitavien näyttelijöiden toteuttamana koreografia osuu napakymppiin. Koreografia onnistuu myös luomaan ja korostamaan esityksen huumoria ja muuta vallitsevaa tunnelmaa, ja monessa kohtauksessa liikkeet ovatkin tärkeimpiä juttuja, jotta jokin vitsi, vuorosana tai ajatus iskee parhaiten.

Olen aikaisemmin nähnyt näistä ToiBoysin jäseniä näyttelevistä tyypeistä lavalla päärooleissa kaikki muut paitsi Jari Aholan, ja sen perusteella tiesin, että lavalla on hurjan taitavaa porukkaa, niin laulullisesti, tanssillisesti kuin näyttelijäntaidollisestikin. Ja tätä kaikkea heiltä todellakin löytyy, koko pääviisikko esiintyy luontevasti ja uskottavasti, he ottavat lavan haltuun heti estradille ilmestyessään ja ote säilyy encoren loppuun saakka. Kyllä siinä on valmis rupeamaan ToiBoysin tosifaniksi, kun lieskat lyövät, kipinäsuihku kohoaa korkeuksiin ja tämä viisikko laulaa ja tanssii sata lasissa. Jari Ahola on erinomainen Gari, hän luo hahmostaan vaivattomasti selkeän kuvan ja tavoittaa hienosti Garin mietteet tarinan edetessä, sekä kuuluisuuden hurmiossa että ennen ja jälkeen kaiken menestyksen. Lauri Mikkola vetäisee Korppina melkoisen sisääntulon rokkaamalla korkealta ja kovaa, ja jää mieleen myös muusta. Mikkola rakentaa hahmostaan jotenkin tosi vastustamattoman tyypin, hänellä on lavalla loistavia hetkiä ja Mikkola loistaa karismallaan monessa bändikohtauksessa. Sisääntulostaan jää mieleen myös Jonas Saaren Juzzi, yksi esityksen parhaita hetkiä se, kun Juzzi kävelee lavalle valtava koivutukki olalla ja Pieni ja hento ote-biisiä hyräillen. Saari tekee varmaa työtä ja vakuuttaa Juzzin roolissa, mainioita kohtauksia ja alusta loppuun onnistunutta esiintymistä. Jon-Jon Geitel on mainio Matteus, seurakunnan tilaisuuksista poikabändiä rakentamaan hyppäävä nuori mies on aluksi hieman ihmeissään koko esiintymishommasta, mutta pian on aivan toinen ääni kellossa. Geitel tuo hahmonsa lavalle sujuvasti, hän kuvaa onnistuneesti sen, miten Matteuksen elämä ToiBoysin riveissä menee. Saska Pulkkisen Seitti on valloittava nuorukainen, joka ensin vain seurailee koko bändinrakennushommia sivummalta ja naureskelee touhulle, mutta on valmis hyppäämään mukaan heti kun mahdollisuus tarjoutuu. Pulkkinen tekee roolinsa varmalla otteella, Seitti astelee lavalle nuoruuden innolla ja vanhemmat naiset kiikarissa.

Samuli Mujeen Make on tosi onnistunut hahmo ja roolisuoritus, Muje tekee vakuuttavan roolin ja tuo lavalle valmiin hahmon. Maken ja Garin välirikko on Poikabändin isoimpia tarinalinjoja ja kulkee hienosti mukana koko ajan, ja sekä Muje että Jari Ahola tekevät tosi hyvää työtä erityisesti Maken ja Garin yhteisissä kohtauksissa, sekä ennen ToiBoysia että silloinkin, kun koko bändihomma on jo täydessä vauhdissa ja vaikeuksissa. Jaana Oravisto on loistava Garin äidin Kaarinan roolissa, olipa kiva hahmo ja Oravisto ottaa roolistaan kaiken irti. Ja mahtavaa, että Kaarina on se, joka keksii ToiBoysille kappaleiden sanat, varsinainen biisinikkari tämä nainen. Heidi Kiviharjun Monica stailaa miehet poikabändilookkiin ja on varsin pirteä ja mukavan oloinen tyyppi, joka pysyy matkassa mukana aina huipulle asti. Kiviharju tekee sujuvaa työtä ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Petra Aholan Ester on varsin railakas, Matteuksen tyttöystävä vetäisee sellaiset tanssikurssit ja kuntokuurit poikabändiläisille, että vauhti jo huimaa. Ja sitten siinä sivussa ehtii kaatamaan pikkuisen vettä väkevämpää kurkkuun. Ahola tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo lavalle mainioita kohtauksia. Verneri Lilja on hykerryttävän hyvä Jas Gripen, jestas sentään mitä menoa! Loistava rooli. Mieleen jäivät myös Aimo Räsänen Ilpona ja Jyrki Mänttäri tohtori Miettisenä. Ja ihastuttavan taitavalle tanssiryhmälle (Katri Liikola, Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács, Kaisla Ollila ja Alvari Stenbäck) paljon kehuja myös.

Musiikki on poikabändimäistä, sanoisin, vaikka en poikabändibiisejä niin kovin hyvin tunnekaan. On balladia ja vauhdikkaampaa menoa, lähes kaikki tanssilla höystettynä, ja keikkamaisesti esitettynä. Ja kuten monesti on mainittu, niin poikabändihommat eivät ole minulle tuttuja, mutta tämän jälkeen ovat ja tätä poikabändiä oli kyllä suuri ilo kuunnella ja katsoa myös. Hienosti luonnistuvat erilaiset biisit sekä ToiBoysilta että muulta jengiltä. Koska tämä on tarina bändistä, on se, että musiikki innostaa yleisöä ja kuulostaa sekä hyvältä että siltä, että sitä voisi esittää isoilla areenoilla fanilauman edessä, todella tärkeää. Ja siinä Poikabändi onnistuu, ei ole vaikea nähdä näiden kappaleiden soivan pitkin radiokanavia, kesäfestareita ja hyväntekeväisyyskonsertteja. Yleisö lähti innoissaan taputtamaan mukana ja tavanomaista riehakkaammilla aplodeilla jokainen biisi palkittiin, jonkinlainen keikkafiilis katsomossa siis vallitsi. Musikaalin biisit ovat seuraavan porukan käsialaa: Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen (sävellys) ja Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen (sanoitukset). Soitosta vastaa erinomaisessa iskussa oleva Alabama House Band eli Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka. Mahtavaa myös, että bändi ilmestyi lopussa lavalle. Suosikkikappaleeni musikaalista ovat Avain, Pidä musta kiin, Hikee, Tahdon Toijalan takaisin ja Unohtumaton, vaikka lähes jokaisesta biisistä jäikin jokin kohta päähän soimaan. Melkoinen korvamatokaruselli pyöriikin päässä tällä hetkellä, ja mielelläänhän sitä kuuntelee.

Tampereen Työväen Teatterin Poikabändi tarjoaa hyvää fiilistä, taitavaa esiintymistä, mainioita biisejä, silmäniloa, huumoria, näppärän kasvutarinan ja kokonaisuutena hurmaavan, vastustamattoman, valloittavan ja ilahduttavan esityksen. Tätä ei voi olla katsomatta hymy huulilla ja keikkafiilis kasvaen, niin vauhdikasta ja hyvällä otteella tehtyä kaikki on. Menestys ja sen aiheuttamat ongelmat on mielenkiintoinen aihe tarinaan, ja sen käsittelyssä Poikabändi onnistuu huvittamaan, naurattamaan ja myös kertomaan pari tosi tärkeää asiaa ystävyydestä, yhteistyöstä ja menestykseen suhtautumisesta. Suuri suositus, tämä on kokemisen arvoinen!

Tästä haltuun ToiBoys-hitti Avain!

Poika @ KOM-teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos KOM-teatteri!

kuvat © Marko Mäkinen

Näin Poika-esityksen 3.3.

Niko (Paavo Kinnunen) on ahdistunut eikä osaa sanoa miksi. Hänen äitinsä Anne (Vilma Melasniemi) on neuvoton, peloissaankin, ja päästää pojan muuttamaan isänsä Petrin (Niko Saarela) ja tämän uuden vaimon Sofian (Ria Kataja) sekä näiden vauvan luo. Mutta ei muutto auta, päinvastoin. Ahdistus vain pahenee, eikä kukaan saa kiinni siitä, mitä toinen ajattelee. Isä ei ymmärrä poikaansa, poika ei ymmärrä edes itseään, ja molemmat puhuvat toistensa ohi. Mitä voi tehdä silloin, kun kaikelle ei löydykään järkevää selitystä? Esitys pureutuu vahvasti nuorten mielenterveysongelmiin, auttamisen hankaluuteen, vanhempien rakkauteen ja monenlaisiin muihin teemoihin.

Näin tämän Florian Zellerin kirjoittaman näytelmän Lontoossa viime lokakuussa, ja jestas sentään kuinka vahva kokemus se olikaan. En muista koskaan nähneeni yhtä loistavasti kirjoitettua esitystä, jossa jännite on käsinkosketeltava ja tapahtumat niin täynnä tunnetta, ettei katsomossa pysty kuin seuraamaan lavan tapahtumia. Koska Lontoon The Son oli sen verran voimakas juttu, en pystynyt jättämään sitä taka-alalle tätä katsoessani, enkä oikeastaan halunnutkaan. Koska Poika on niin hieno näytelmä, tuntui toisaalta "oikealta" verrata sitä ensimmäisenä näkemääni versioon, joka oli minusta melko täydellinen. Toisaalta haluan aina katsoa saman tarinan eri versiot itsenäisinä, sillä niillä ei periaatteessa tai käytännössäkään ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Hieman kuitenkin vertaan tämän tekstin lopussa niitä fiiliksiä, mitä suomiversio herätti verrattuna lontooversioon, mutta kirjoitan ensin KOMin Pojasta näitä kahta suuremmin rinnastamatta. Se kuitenkin on sanottava, että koska olin jo nähnyt näytelmän Lontoossa, olin tosi innoissani ja odotukset kohosivat korkealle, kun KOM-teatteri julkaisi esityksen tulevan Suomessa ensi-iltaan. Miten hienoa, että tämän esityksen pääsee näkemään kotimaassa! Poika on ehdottomasti sellainen näytelmä, jota toivoin kovasti Suomeen heti nähtyäni sen, ja nopeasti se ensiesityksensä jälkeen tänne sitten saapuikin. Ranskassa tämä sai ensi-iltansa 2018, Iso-Britanniassa 2019 ja Suomessa siis helmikuussa 2020.

Katsomoon astellessa on hyvin aikaa tutkiskella Tomi Suovankosken lavastusta, jossa näppärästi erottuvat Petrin ja Sofian sekä Annen asunnot. Hyvin tyylikästä ja selkeää on lavastus, kivoja yksityiskohtia ja varsinkin lamput ovat hienot. Värimaailmasta pidin kovasti, ja ikkunasyvennys ihastutti myös. Näyttämökuva antaa tietoa niistä hahmoista, joita lavalle esityksen alkaessa saapuu, ja luo kuvan aivan tavallisen perheen kodista. Suovankoski vastaa myös valosuunnittelusta, jossa on tehty näppäriä ja tarkkoja ratkaisuja. Valot luovat mainiosti tunnelmaa ja tuovat jokaiseen kohtaukseen paljon hyvää. Jani Repo on tehnyt äänisuunnittelun, joka on pariin otteeseen hyvinkin voimakasta, siis äänenvoimakkuuden kannalta. Ei tämä kovaäänisyys haitannut vaan sopi esitykseen kyllä, vaikka en ole ihan varma, korostivatko äänisuunnittelun ihan voimakkaimmat kohdat turhankin paljon sitä tunnelmaa, joka lavalla valmiiksi oli. Kokonaisuutena äänisuunnittelu on sujuvaa ja välillä suorastaan kekseliästä, ja kohtauksiin on uskallettu jättää riittävästi myös hiljaisuutta. Tiina Kaukasen pukusuunnittelu on arkista ja asiallista, ja pelaa hyvin yhteen lavastuksen ja näyttelijäntyön ja hahmojen persoonien kanssa. Reita Lounatvuori on kääntänyt teksin suomeksi oikein hyvin. Pohdin, että onkohan tämä käännetty ranskasta vai englannista, vaikka eipä kai sillä niin väliä ole. Kieli on sovitettu suomalaiseen maisemaan ja koko homma muutenkin siirrettu Suomeen, ja näin esityksen nähtyäni ja sitä pohdittuani olen sitä mieltä, että se on oikea tai ainakin hyvä ratkaisu. Tuttu tunne tuli kuitenkin tätä katsoessa, vaikka kieli, näyttämökuva, hahmojen nimet ja näyttelijät ovat erilaisia kuin Lontoossa, Pojan sisin on tavoitettu myös suomeksi tehtäessä, ja se on hienoa.

Riikka Oksasen ohjaus onnistuu tuomaan Zellerin upean tekstin lavalle koskettavasti ja voimakkaasti tavoittaen esityksen tärkeimmät jutut. Muutama ohjauksellinen ratkaisu vähän kummastutti, minua häiritsi se, että esityksen loppupuolella tapahtuvan käänteen jälkeen viimeiseen kohtaukseen siirryttiin niin hitaasti. Se ei tarinaan vaikuttanut kovinkaan paljoa, mutta vähän poisti tehoa esityksen lopusta. Näytelmä on tosi herkkävireinen, ja muutamassa kohtaa tämä vire katoaa, jolloin ihan kaikki kohtausten vivahteet eivät näy katsomoon saakka. Tästä huolimatta Poika on hyvin vahva esitys, ja Oksasen ohjauksessa näytelmän rankat teemat ja painava aihe pääsevät oikeuksiinsa. Nenäliinoja näkyi katsomossa siirtyvän katsojalta toiselle, eikä ihme, hahmojen tuska ja epätoivo saa kyllä silmäkulman kostumaan. Oksanen on työryhmineem rakentanut pari todella hienoa kohtausta, joiden tunnelataus on korkealla ja jotka suorastaan ravistelevat katsojaa. Hieno tarinankerrontaan tuotu elementti ovat tanssilliset liikkeet, jotka toimivat loistavasti osana kokonaisuutta. Samoin pidin siitä, miten rohkeasti Oksanen on ohjauksessaan tarttunut Pojan aiheeseen, esitys ei kaunistele tai selittele, eikä myöskään pyri järkyttämään tai kohahduttamaan, vaan tekee sen siksi, että tarina kerrotaan niin hyvin. Oksasen ohjaus on poiminut tarkasti myös Pojan kevyemmät hetket, ja varsinkin alkupuolella meno on yllättävänkin hauskaa. Mitään iloisia tunteita tästä ei toki päälimmäisenä jää mieleen, mutta muutama toiveikas hetki tasapainottaa hyvin näytelmän syvää synkkyyttä.

Paavo Kinnunen Nikona on yksinkertaisesti loistava. Kinnusen roolisuoritus tuo pintaan sen raastavan epätoivon, joka Nikoa pitää otteessaan, ja hän tulkitsee hahmoaan upealla otteella. Katsomossa on pala kurkussa, kun Kinnunen tuo Nikon kärsimyksen lavalle paljaasti ja kirkkaasti. Tämä roolisuoritus herättää monia tunteita, koskettaa, vaikuttaa ja vavahduttaa, kylläpä on hienoa ja rankkaa katsottavaa. Loistosuoritus Kinnuselta, hän eläytyy teinipojan rooliin vaivattomasti ja on hyvin uskottava jokaisena hetkenä, jonka on lavalla. Tosi vahvaa ja taitavaa näyttelemistä, Kinnunen menee hienosti tunnelmasta toiseen ja tuo lavalle voimakkaita hetkiä. Niko Saarela Petrinä on aluksi jotenkin tosi välinpitämättömän oloinen, mutta pian tunne vaihtuu siihen, että hän on varma siitä mitä tekee, ja sitten ihan hukassa, kun ei osaakaan auttaa poikaansa. Saarelan Petri on asiallinen ja kiireinen, ja sysää pojalleen sellaisia odotuksia, että ihan ärsyttää. Hän kyllä välittää, siitä ei ole epäilystäkään, mutta keinot eivät aina ole oikeat ja sitä Petri ei tunnu tajuavan. Saarela tekee vakuuttavaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti, hän tuo lavalle monitasoisen ja hyvin rakennetun hahmon. Vilma Melasniemen Anne on hyvin epätoivoisen oloinen, hän on huolissaan pojastaan ja vaikuttaa hauraalta silloinkin, kun Niko on muuttanut kotoa pois ja on isänsä huomassa. Toki vanhemmuus on koko ajan läsnä eikä huoli katoa, vaikka poika ei oman katon alla olekaan. Melasniemi tekee vivahteikkaan roolin, hänen Annensa on sopivan huolestunut ja hämmentynyt sekä rakastava.

Ria Kataja Sofiana tekee sujuvaa työtä, hänestä näkyy selvästi, että Sofia ei ole kovin innoissaan Nikon saavuttua keskelle hänen elämäänsä. Sofia kyllä on tosi ystävällinen Nikolle ja muutenkin kivan ja kärsivällisen oloinen nainen. Katajalla on hyvä näkökulma hahmoonsa ja tarkka tyyli lukea tarinaa. Lauri Karo tuo sairaanhoitaja-hahmonsa lavalle onnistuneesti, hänellä ei montaa vuorosanaa ole mutta hoitaja on hahmona oleellinen ja Karo tekee hyvää työtä. Miika Laakso näyttelee lääkäriä, ja tekee tämän roolin tosi hyvin. Hieno ote hahmoon, pidin Laakson roolisuorituksesta paljon. Lääkäri on Pojassa hyvin tärkeä hahmo, minulla jäi Lontoon versiosta mieleen (monen muun asian lisäksi) erityisesti yksi lääkärin repliikki, nimittäin "rakkaus ei nyt riitä". Tämä herätti nyt yhtä paljon ajatuksia kuin edelliselläkin kerralla, ja taas kerran ihmetytti se, miten Nikon vanhemmat suhtautuvat lääkärin asiantunteviin suosituksiin. Totta kai he kuuntelevat poikaansa, ja tämä vetoaakin vanhempiinsa sydäntäsärkevällä tavalla. Mutta silti. En osaa asettua vanhemman osaan, mutta minusta tuntuu kyllä kovin hämmentävältä, että Nikon vanhemmat tekevät sen päätöksen jonka tekevät. Mieleen jäi myös toinen vuorosana, sekin lääkärin, eli "tässä ei ole nyt kyse teistä". Niinpä! Poika on monesta syystä tosi puhutteleva, rankka ja ajatuksia herättävä näytelmä, ja minun huomioni tässä kiinnittää aina se, miten ohipuhuminen ja ymmärtämättömyys ovat niin arkisia asioita. Miten ihmiset tarkoittavat hyvää, haluavat auttaa, tarjoavat ratkaisuja ja niin edelleen, mutta kuinka heiltä jää huomaamatta se, mitä muut tuntevat tai yrittävät kertoa. Jotain tosi lohdutonta on siinä, miten Pojan hahmot suhtautuvat Nikon tilanteeseen. Tai ei varsinaisesti siinä, miten he suhtautuvat, vaan siinä, mikä on tapahtumien lopputulos. Poika on superhieno näytelmä, mutta todella raskas ja raastava myös, siksi se onkin niin vaikuttava.

KOM-teatterin Poika on hienoa teatteria, esitys tarjoaa ravisuttavan kokemuksen ja paljon ajateltavaa. Upea teksti tuodaan lavalle ammattitaidolla, rohkeasti ja vahvasti. Paavo Kinnunen loistaa Nikon roolissa ja muu näyttelijäporukka tulkitsee tarinaa hänen rinnallaan koskettavalla tavalla, esityksen tärkeät teemat on tavoitettu niin näyttelijäntyöllisesti kuin ohjauksellisestikin. Olen niin iloinen, että KOM-teatteri toi Pojan ensi-iltaan Suomessa, tämä on niin hieno teksti ja teemojaan onnistuneesti ja hätkähdyttävästi käsittelevä näytelmä, että suosittelen ehdottomasti katsomoon kiiruhtamista jos mahdollisuus on. Rankka ja surullinen esitys Poika on, ja käsittelee masennusta, ahdistusta ja perhesuhteita aika painavalla tavalla, eli ei sovi ihan kaikille. Suositusikä on 15 vuotta, ja pidän sitä asianmukaisena. Siksi, vaikka tätä lämpimästi suosittelenkin, kannattaa ainakin varautua nenäliinalla ja muutenkin pohtia, miltä nämä teemat tuntuvat, eli haluaako niitä nähdä käsiteltävän lavalla. Mutta jos yhtään miettii, että kannattaisiko mennä katsomaan, niin todellakin kannattaa. Tämä on hieno.

Ja sitten asiaa aiheesta The Son versus Poika. Vaikka nyt vertailen näitä toisiinsa, on kahden erillisen esityksen vertaileminen tietenkin mielipidekysymyksiin perustuvaa pohdintaa eikä mitään näin se olisi pitänyt tehdä-mutinaa. Haluan vain vähän kirjoittaa ajatuksiani auki, lontoolaisversio nimittäin teki sen verran vahvan vaikutuksen, että The Son nousi minulle tosi tärkeäksi näytelmäksi, eli kaikki tulevat versiot vertautuvat nimenomaan siihen. Poika kestää tämän vertailun erinomaisesti, kyllä oli raastavaa, koskettavaa ja vaikuttavaa katsoa, miten tarina keriytyi auki KOMin näyttämöllä. Lontoon versio oli tätä suomiversiota herkempi ja hienovaraisempi, siitä paistoi läpi suurempi määrä tasoja kuin tässä. Sitä ehkä edesauttoi valkoinen lavastus, englannin kieli, monipuolisempi ilmaisu ja moni muu juttu, mutta jäin joka tapauksessa kaipaamaan suomiversioon lisää herkkyyttä. Nyt hahmot olivat vähän kovempia kuin muistin heidän olevan, mutta sekin yllättäen lopulta toimi. Yllättävää oli myös se, että vaikka esitys ja tarina tuntuivat tutuilta, hahmot olivat jotenkin tosi erilaisia kuin lontoolaisversiossa. Ehkä he ovat suomalaistuneet tai jotakin muuta, tämä oli toisaalta ihan toimiva juttu. Näyttelijäntyö totta kai vaikuttaa hahmojen rakentumiseen paljon, samoin ohjaus, ja oli kiva nähdä aika erilainen tulkinta samoista hahmoista. Ja vaikka tarina tuntui tutulta, vaikuttivat hahmojen väliset suhteet eri lailla jännitteisiltä kuin Lontoossa. Vaikka samat jutut painoivat, ahdistivat ja pelottivat hahmoja, niitä lähestyttiin hieman eri kantilta kuin lontoolaisversiossa, ja ehkä tämäkin vaikutti siihen, etteivät kohtaukset aina olleet niin herkkävireisiä kuin olisivat voineet olla. Lontoossa (ja myös ranskalaisversiossa videoiden perusteella) lavastuksen hallitseva väri on ollut valkoinen, mutta suomiversiossa mennään pääosin harmaan ja sinisen sävyillä. Tunnelmaan vaikuttaa paljonkin se, millä värillä tapahtumat kehystetään, mutta en osaa sanoa, kummasta vaihtoehdosta pidän enemmän. KOMin lava on pienempi kuin lontoolaislava, ja teatteri muutenkin eri muotoinen, ja harmaan/sinisen sävyt toivat tapahtumat ikään kuin lähemmäs yleisöä verrattuna siihen, että lava olisi ollut valkoinen. Tunnelma oli myös arkisempi hieman monivärisemmän lavastuksen keskellä, ja tämä oli kiva juttu ja arkinen tunnelma sopi tarinan kertomiseen iskevästi. Äänimaailma ja musiikit olivat tosi samankaltaisia, mietiskelin yhdessä vaiheessa jo että onkohan samat musiikit siirtyneet lontoolaisversiosta Suomeenkin. Tuskinpa, mutta samaa tunnelmaa sävelet toivat lavalle. Tarinan rytmi on myös hyvin samanlainen, oikeastaan vain kaksi kohtaa ovat tempoltaan erilaisia (jo mainittu viimeisen käänteen jälkeinen siirtymä sekä se kohtaus, jossa siirrytään ensimmäistä kertaa sairaalaan). Mainitsin suomiversiossa olleen alkupuolella jopa yllättävän paljon hilpeyttä, en muista, että Lontoossa olisi naurettu kovinkaan paljon. Muutamassa kohtaa lontoolaisversiokin oli kyllä varsin kepeä, mutta suomiversio on kyllä löytänyt enemmän huumoria ja iloa. Tämä ei todellakaan haittaa, sen verran rankkaa menoa on luvassa että alkupuolella on vielä kiva hymyillä, lopussa kun sitä ei paljoa ole luvassa. Ehkä tämän enempää en keksi juttuja, jotka tulevat mieleen tähän kahden eri version vertailuun liittyen. Lontoon versiossa parasta oli herkkä vire ja tosi tarkat nyanssit, kun taas Suomessa parhaiten onnistuu rohkea tunnelmien, aiheiden ja teemojen käsittely. Lopputoteamuksena sanottakoon, että olen tosi iloinen siitä, että onnistuin näkemään The Son-näytelmän Lontoossa ja onnellinen siitä, että tämän vaikuttavan esityksen saa nyt kokea myös Suomessa. Molempi parempi ja muuta sellaista, ja näin todellakin on. Vaikka mielenkiinnosta ja omasta ilostani näitä siis toisiinsa heijastelin, olen aina sitä mieltä, että yhtä tarinaa on vain hyvä versioida monella tapaa, jolloin siihen löytyy uusia näkökulmia, uudenlaisia ajatuksia ja vaikka mitä muuta hyvää.