Syksyn teatteritärpit 2022

Ensimmäisiä syksyn ensi-iltoja onkin jo juhlittu ja enskareita on luvassa loppuvuoden ajan, ja paljon on hienoja, monenlaisia, kiinnostavia esityksiä luvassa ympäri Suomea. Nyt onkin perinteisen teatterivinkkipostauksen aika, keväältä jäi koronaepävarmuuksien takia tekemättä mutta korjataan homma laittamalla tähän paljon houkuttelevia esityksiä. Moneen näistä onkin lippu jo valmiina ja muidenkin katsomoon toivon ehtiväni.

Mahtavaa teatterisyksyä ja -loppuvuotta kaikille!

← Priscilla, aavikon kuningatar / Helsingin kaupunginteatteri (kuva © Robert Seger)
Kris och katastrof i Mumindalen / Lilla Teatern (kuva © Otto-Ville Väätäinen) →

Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa kiinnostaa tietenkin tämän syksyn glitterbileshow Priscilla, aavikon kuningatar-musikaali, josta olen innostunut vähän hitaasti mutta jota odotan koko ajan enemmän. Syyskauden avajaisissa esityksestä nähtiin maistiaisena Go West- ja I Will Survive-biisit, ja kyllä vaan oli katsomossa huikea fiilis jo näiden pätkien perusteella. Puvustus! Lavastus! Kimallusta! Ja mitä esiintyjiä, ai että! Odotan kyllä tosi paljon, kuukauden päästä pääsen Priscillan kyytiin ja Australian takamaille matkaamaan. Priscillan lisäksi HKT:llä ja Lilla Teaternissa on paljon kiinnostavaa ohjelmassa, muun muassa Minä valitsin sinut, Kultalampi ja Fanny ja Alexander sekä Lillanin Min fantastiska väninna ja Kris och katastrof i Mumindalen houkuttelevat. En ole koskaan ollut mikään Muumi-fani, toki olen muumipiirrettyjä- ja leffoja katsonut, mutta aika vähän. Mutta kun ohjaajana on loistava Jakob Höglund, ei tätä voi välistä jättää.

Kansallisteatterissa tulee suurelle näyttämölle Ronja, ryövärintytär, jota odotan tosi paljon. Rakastan tätä näytelmää, niin ihana! Hamlet taas jatkaa ohjelmistossa ja sen haluaisin nähdä koska lähtökohtaisesti tahtoisin aina nähdä kaikki Shakespeare-tulkinnat jos mahdollista, ja tämä jäi keväällä välistä. Ja näyttäähän esitys kuvista päätellen aika huimalta. Myös Nuorten kansallisteatterin Kantin GÄNG-kaupunkikierros vaikuttaa mielenkiintoiselta, se olisi mukavaa kokea. Kantin esitykset ovat tähän menneessä olleet tosi oivaltavia ja hienoja, joten tämä kiinnostaa kovasti.

KOM-teatterin ReeaRuu-musikaali vaikuttaa ihanalta. Jo esittelytekstin lukemisesta tulee sellainen haikea mutta lämmin ja suloinen fiilis, ja mitä olen kuvia esityksen valmistumisesta nähnyt, pilvenhattaroita, surua ja lämpöä sekä koskettavaa ja hauskaa tarinaa vaikuttaisi olevan luvassa.  Myös Vapauden kaiho-juhlakonserttia olisi komeaa päästä kuuntelemaan.

Teatteri Jurkassa ensi-iltaan tulee Hirvimetsä, joka olikin eka syksyn esitys, johon minulla oli lippu valmiina, nyt niitä onkin jo enemmän odottelemassa. Vihdoinkin pääsen näkemään Markus Järvenpään näyttämöllä! Myös Petos kiinnostaa edelleen, se onkin ohjelmistossa jo ollut vähän aikaa, mutta en vielä ole katsomoon ehtinyt. Näin näytelmän Lontoossa (ja sen jälkeen näin ja puhuin siinä esiintyneen Tom Hiddlestonin kanssa, eli muistikuvat saattavan fan girl-hetken takia olla vähän hataria :D), mutta teksti on tosi hyvä ja olisi kiva nähdä tämä esitys.

← Something Rotten! – Jotain mätää! / Lahden kaupunginteatteri (kuva © Robert Seger)
Kaksi sisarta / Teatteri Vanha Juko (kuva © Antti Sepponen) →

Lahden kaupunginteatterissa pääsee nauttimaan ja nauramaan, kun Something Rotten!-musikaali marssii lavalle. Tämä oli Törnävän kesäteatterissa ihan mahtava viime vuonna, ja uskon, että lahtelaisversio naurattaa ja viihdyttää yhtä näppärästi. Enkä malta odottaa, millainen on tämän version Will Shakespeare. Tai Musikaali-biisi. Tai Bardi hajoaa. Tai Astu renessanssiin... Kyllä vain, olen innoissani! Myös Kostonkierre vaikuttaa hyvältä, luvassa murhamysteeriä ja elämää Lahdessa 1923.

Teatteri Vanha Jukossa hiihtourheilufania kiinnostaa totta kai hiihtoa ja Lahden 2001 MM-kisaskandaalia käsittelevä Kaksi sisarta sekä Vanha Jukon ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotanto Tuntematon sotilas, jossa vaikuttaisi olevan mainio työryhmä ja hyvä tarttumakulma klassikkoteokseen.

Järvenpään teatterissa nähdään teatterin 50-v juhlavuoden kruunaava Titanic-musikaali, josta en edelleenkään ole kuunnellut yhtäkään kappaletta, mutta josta olen kuullut paljon hyvää. Tämä on muuten eka musikaali, jonka tulen Järvenpäässä näkemään, onpa kivaa! Myös erinomainen Gabriel, tule takaisin tulee takaisin ohjelmistoon (arvioni siitä).

Keski-Uudenmaan Teatterissa vierailee ihan paras Suomalaisen musiikkiteatterin klubi, jota todellakin toivon ehtiväni katsomaan.

Kotkan kaupunginteatterissa olisi mahdollisuus Shakespeare-tunnelmointiin Myrskyn parissa. Tämä versio kuulostaa mielenkiintoiselta ja erilaiselta. The Addams Family kiinnostelee myös, hämmentävää etten tästä musikaalista tiedä oikein mitään mutta silti sen visuaalisuus tulee heti selkeänä mieleen. Ehkä on aika korjata tämä ja käydä katsomassa, millainen perhe Addamsit onkaan.

← Come From Away / Tampereen Työväen Teatteri (kuva © Kari Sunnari)
Billy Elliot / Oulun teatteri (kuva © Kati Leinonen) →

Turun kaupunginteatterissa Hiljaiset sillat-musikaali kiinnostaa. Ja muuten, jos oikein kaipaa tätä tarinaa, myös HKT:llä se menee, siellä puhenäytelmäversiona. Olen joskus musikaalin biisit kuunnellutkin, mutta en muista siitä kyllä mitään. Työryhmä ainakin on huiman hyvä, ja TKT:llä on hienoja, koskettavia musikaaleja tehty monesti, tämäkin varmasti on sellainen.

Åbo Svenska Teaterin Dracula kiinnostaisi myös, ja ylipäätään tässä teatterissa vieraileminen, siellä en ole koskaan ennen käynyt.

Tampereen Teatterissa on luvassa Anastasia-musikaali, jonka The Neva Flows-biisi soi tasaisin väliajoin päässä, vaikka olen kuullut sen vain pari kertaa. Pääroolissa Anjana/Anastasiana nähdään Pia Piltz, jonka roolitöistä olen aina pitänyt, ja työryhmä on muutenkin taitoa täynnä.

Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa saavat Momentum 1900- ja Come From Away-musikaalit, joista erityisesti Come From Awayta en malta odottaa. Musikaali on niin hieno, musiikki on ihanaa ja tarina mahtavan koskettava ja lämmin. Tämä on ehkä se esitys, jota syksyllä odotan kaikista eniten.

Näitä seuraavia en luultavasti pitkän välimatkan takia pääse katsomaan, mutta vinkataan ne toki, sillä vaikuttavat oikein hyvältä. Rovaniemen teatterissa Kauppamatkustajan kuolema ja Nunnia ja konnia, sekä Lapin sotilassoittokunnan Best of Broadway & West End-konsertti vaikuttavat siltä, että osuisivat meikäläisen makuun. Oulun teatterissa Billy Elliot olisi ihanaa nähdä, koska rakastan musikaalia kovasti. Olen muuten vasta tajunnut, että Billy tosiaan on yksi suosikkimusikaalejani, se on niin ihana ja lämmin ja karu, ja täynnä tunteita. Kuopion kaupunginteatterin ohjelmistosta pistävät silmään varsinkin Huomenna minä lähden-musikaali sekä varsin kiinnostava Equus-näytelmä. Jyväskylän kaupunginteatterissa Suruttomat-musikaali vaikuttaa hienolta. Vaasan kaupunginteatterissa taas olisi West Side Story, jonka katsomosta neljänsadan kilometrin välimatka ei ehkä pidä minua poissa. Olen käynyt Vaasassa kerran aiemmin, katsomassa ihan huikean Romeo+Julian, ja Westis olisi Romeosta ja Juliasta inspiroituneena täydellinen jatko Vaasa-vierailuille. Eiköhän tästä vielä jokin junamatka järjestellä, sen verran esitys kiinnostaa.

Lisäksi suosittelen huikeaa ja terävän hauskaa Baritonien kostoa (arvioni esityksestä), joka vierailee ainakin Tampereen Teatterissa ja Lahden kaupunginteatterissa, hurjan hauskaa ja vauhdikasta Maailman ympäri 80 päivässä (arvio), joka esitetään ainakin Musiikkiteatteri Kapsäkissä ja Oulun teatterissa, sekä kaunista, vahvaa ja hauskaa Kepeä elämäni-monologia (arvio), jonka voi nähdä ainakin Espoon kaupunginteatterissa, Kulttuuritila 22:ssa Mikkelissä sekä ruotsiksi Åbo Svenska Teaterissa. 

Seitsemän veljestä @ Orimattilan Teatteri

kuvat © Orimattilan Teatteri

Näin Orimattilan Teatterin Seitsemän veljestä Jätinpesän kesäteatterissa 7.8.

Aleksis Kiven klassikkoteos Seitsemän veljestä pääsee Jätinpesässä Tapani Kalliomäen sovitukseen ja ohjaukseen sekä taitavan työryhmän käsissä lavalle. Veljessarjana nähdään Jarmo Keskevaari Juhanina, Eerik Kuronen Tuomaana, Olli Paakkanen Aapona, Heikki Hagman Simeonina, Ranssi Toiviainen Timona, Justus Keskevaari Laurina ja Niko Hietakunnas Eerona. Mukana ovat kaikki tutut käänteet retkestä Männistön Venlaa (Jane Uusikylä) kosimaan, lukemaan opettelemisen vaikeudesta ja häpeäpuun uhasta toukolalaisten kanssa tappelemiseen sekä saunan palamisesta Taula-Matin (Kyösti Kyrö) tarinoiden kuunteluun, härkien tieltä Hiidenkivelle pakenemiseen ja lopulta juhlaan, jonne veljekset kutsuvat kaikki vastaantulijat ja jossa vanhat riidat sovitaan.

Olen nähnyt Seitsemästä veljeksestä kaksi versiota aiemmin, ja lukenut romaanin muutaman kerran. Muistin siis juonesta pääjutut ja paljon muutakin, ja hahmojen luonteenpiirteistäkin kaikenlaista. Viimeksi näin Jätinpesässä Työmiehen vaimon, myöskin Kalliomäen ohjaamana, ja se olikin huikean hieno. Niinpä odotukset tällekin klassikko + Kalliomäki-yhdistelmälle olivat korkealla, ja ilokseni ne myös täyttyivät. Esitys lähtee liikkeelle valtavalla energialla, joka kantaa alusta loppuun ja imaisee mukaansa heti ekasta kohtauksesta lähtien. Sanoisinpa, että Seitsemästä veljeksestä ei tämän energisempää saa tekemälläkään, ja se on hyvä. Mutta vaikka vauhtia todellakin on, ei koko homma mene miksikään päättömäksi juoksenteluksi ja sekoiluksi, vaan tulkinnassa on paljon syvyyttä ja vakavuutta, ja myös rauhallisempia hetkiä. Pidän Kalliomäen ohjauksessa kokonaisuuden käsittelystä ja modernin ja menneen yhdistämisestä, ja erityisesti siitä, miten veljesten väliset tunteet, ajatukset ja suhtautuminen toisiin on tuotu näyttämölle. Tässä versiossa Jukolan seitsemän poikaa todellakin ovat uskottavasti sisaruksia keskinäisine kinoineen ja luottamuksineen. Tästä on kiittäminen niin Kalliomäen tarkkaa ja yksityiskohtaista henkilöohjausta kuin mainioita näyttelijöitäkin. Esityksen liikekielestä vastaavat Kalliomäki ja Laura Huhtamaa, joiden työ on tuottanut iloisia, vahvoja tanssikoreografioita sekä monenlaista näppärää, elävää liikettä, jossa yhdistyvät niin luontevat, tarinasta kumpuavat asiat kuin kekseliäs, yllättävä ja esitykseen sopiva liikkeellisyys. Esityksessä on monenlaista energiaa, niin alkukantaista ja kiihkeää, rauhallisempaa ja harkitsevaista kuin räjähtävän villiäkin, ja kohtauksesta toiseen energia väreilee innostavasti juuri tunnelman vaatimalla tavalla.

Lavastus (Amadeu Vives) on tosi hieno, se luo perinteistä Seitsemän veljestä-fiilistä mutta toivottaa sujuvasti tervetulleeksi myös esityksen modernit vivahteet ja tarjoaa veljesjoukolle mainion tilan, jossa karkeloida ja kirmata. Tykkäsin kovasti kaikista puukasoista, -kepeistä, laudoista ja muutenkin puupinnoista, joita lavastuksessa riittää, ne sopivat tähän tarinaan erinomaisesti. Tiina Hauta-ahon onnistuneessa puvustuksessa on paitsi hyvää historiafiilistä, myös reilusti nykyaikaisuutta, ja kylläpä vain on mieleeni että Seitsemän veljestä saa tällaista modernisointikäsittelyä. Jukolan veljekset voisivat olla suoraan tästä päivästä, samoin toukolaiset ja muutkin sivuhenkilöt, paitsi puvustuksen, myös tarinan puolesta, ainakin osittain. Vaikka kaikkiin Seitsemän veljeksen tapahtumiin ei ehkä enää löydy tarttumapintaa tai samaistumiskohtia, on moni tarinan teema ja hahmo hyvinkin ajankohtainen. Esityksessä onkin todella onnistunutta se, että se on samaan aikaan sekä ajaton että tiukasti ajassa kiinni. Äänisuunnittelussa (Tatu Virtamo) yhdistyy monenlainen musiikki vauhdikkaasta bilefiiliksestä haikeisiin säveliin, ja yhdistelmä on toimiva ja riemastuttava.

Kuten jo mainitsin, tämä Jukolan veljessarja tosiaankin on täynnä aitoa, uskottavaa veljeyttä. Yksi suosikkijuttujani esityksessä olikin seurata, miten veljekset reagoivat toistensa tekemisiin ja sanoihin, kuka nauraa kihertää, kuka vetäytyy syrjemmälle kiukun edestä, kuka oikein lietsoo ärtymystä, kuka rauhoittelee, kuka neuvoo, kuka komentelee ja niin edelleen. Veljekset ovat kaikki erilaisia, ja näyttelijät ovat hienosti löytäneet hahmoistaan näiden ytimen ja sen, miten kukin Jukolan poika maailmaa katsoo. Kaikesta näkee, että veljekset ovat toistensa tukena ja sisaruussuhteessa on rakkautta ja lämpöä, mutta paljon myös erimielisyyksiä ja rähinää. Koska Seitsemässä veljeksessä lavalla ovat lähes joka hetki nimenomaan nämä velipojat, on roolituksen onnistuminen tärkeää. Olikin ilo huomata heti ensimmäisestä kohtauksesta, että tämä porukka kyllä hoitaa homman ja heittäytyy tarinaan täysillä. Jarmo Keskevaarin Juhani on mainion hyväntuulisen oloinen ja itsevarma vanhimmalle veljelle sopivalla tavalla, vaikka välillä kova kallo aiheuttaa myös hankaluuksia. Keskevaarin roolityö on varmaa ja vakuuttavaa, ja vaikka en aiemmin niin ole koko Juhanista edes välittänyt, tässä versiossa hän on yksi suosikeistani. Eerik Kurosen Tuomas on myös onnistunut hahmo, järkevän oloinen tyyppi joka vähän rauhoittelee kiivaampia veljiään. Kuronen tekee tarkan, sujuvan roolin. Olli Paakkasen Aaposta pidin kovasti. Paakkasella on toimiva ote hahmoonsa, ja erityisesti se, miten Aapon etsii tilanteisiin hyviä ratkaisuja ja katsoo veljiensä perään, on Paakkasen roolityössä hienoa. Heikki Hagman Simeonina tekee tasapainoisen roolin, jossa näkyvät hyvin Simeonin luonteenpiirteet ja tavat. Ja vanha kunnon saapasnahkatorni-tarina esitetään asiaankuuluvalla palolla, se on yksi Seitsemän veljeksen jutuista jota aina odotan. Ranssi Toiviaisen Timo on ihan mahtava, kovasti tunteellinen tyyppi joka riemuitsee ja surkuttelee suuresti. Mainiolla otteella tehty rooli.

Justus Keskevaarin vakuuttavasti näyttelemä Lauri oli heti alusta suosikkini, sillä Lauri on veljeksistä selvästi rauhallisin ja harkitsevaisin. Toki myös Lauri hyppää mukaan kiusaamaan Rajamäen rykmenttiä tai toukolalaisia, mutta ei kuitenkaan ole ensimmäisenä riitaa haastamassa, vaan enemmänkin sovittelemassa. Paitsi tietenkin Hiidenkivellä. Jestas millaisen monologin Keskevaari vetäisee, olipa huima! Aloin sitä katsoessa myös ajattelemaan, että noinkohan viinan litkiminen vapautti Laurin kielenkannat ja hän purki kaiken vuosien aikana kasaantuneen kiukun humalansa turvin, vai tuliko vain mieleen vähän kiusata velipoikia, vaikka normaalisti Lauri pysyy hiljaa ja seuraa tilannetta? Ajatus Laurista tyyppinä, joka ei viitsi tai uskalla puhua suoraan kuin vain humaltuneena on mielenkiintoinen, ja Hiidenkivi-kohtauksen jälkeen aloin häntä vähän tästä näkökulmasta katsomaankin. Mitä jos Lauri hiljaisena ja itsekseen viihtyvänä ei saa ääntään kuuluviin äänekkäämpien veljiensä keskellä, ja hän onkin pahastunut, kun veljessarja jatkuvasti rähjää ja mellastaa? Toki tulkinta riippuu paitsi esityksestä ja näyttelijästä, myös katsojasta, ja joku muu varmasti näkeekin Laurin purkauksen eri tavalla. Ja sellaistahan teatteri ja tarinat yleensä ovat, eivät ne näyttäydy kaikille katsojille ja kokijoille samalla tavalla. Vaan onpa aina yhtä hauskaa, kun joku tietty kohtaus, ele tai produktiossa tehty ratkaisu saa aikaan tällaista pientä hahmoanalyysiä, se tuo esityksen katsomiseenkin uuden tason. Kiinnostavaa myös se, että en muistanut Laurin hahmosta paljon mitään katsomoon astellessani, mutta loppujen lopuksi hän oli sitten Jukolan pojista se mielenkiintoisin. Niko Hietakunnas tekee Eerona erinomaisen roolin. Vaikka Eero onkin juuri sellainen ärsyttävän nokkava pienin veli, on Hietakunnaksella rooliinsa näppärä ote, jossa näkyy nimenomaan Eeron nuoruus ja pahnanpohjimmaisuus. Eero on fiksu ja nokkela, mutta nuorimpana jää vähän muiden varjoon. Yritä siinä sitten saada huomiota olemalla siivosti vaan, varsinkin kun vanhemmat veljet eivät hekään osaa aina kunnolla käyttäytyä. Ei ihme että Eero esittelee näppäryyttään ja kekseliäisyyttään jatkuvasti vitsailemalla tai saattamalla vanhempia veljiään vähän naurunalaisiksi. Mutta tokihan Eero on loppupeleissä veljiensä puolella, ja tästä veljesten välisestä dynamiikasta pidin tosi paljon. Hieno roolityö. Ja jäi myös mieleen se hetki, kun joku vanhempi veli heittää Eeron rinkelin vesisaaviin ja nuorimmainen sitten kamalan surullisena katsoo välipalansa perään. Voi Eero parkaa!

Ensemblestä jäi mieleen etenkin Jere Laukkasen Kissalan Aapeli, joka räppää pilkkalaulun Jukolan veljeksistä ja ottaakin lavan haltuun reippaasti, mahtavaa. Tiia Korven Männistön muori on tomera ja kosioretkikohtaus on kokonaisuutena mainio, myös Jane Uusikylä Venlana tekee siinä sujuvaa työtä. Matti Virpiaro tekee kaksi hyvää roolia äreinä miehinä Viertolana ja lukkarina, ja Reetta Jouttimäki on mainio lukkarin tytär. Kyösti Kyrö tarinoi Taula-Mattina letkeästi. Pidin joukkokohtauksista tosi paljon, lavalla on hyvä meininki koko esityksen ajan ja joukkokohtauksissa on onnistuneesti niin seitsemän veljestä vastaan muut-asetelmaa kuin mainioita hetkiä, jossa tämä asetelma alkaa murtumaan. Muutenkin koko esiintyjäporukasta huokuu into ja energia, joka kuljettaa esitystä ja hahmojen tarinoita eteenpäin vahvasti ja viihdyttävästi.

Tykkäsin tästä tosi paljon! Esityksessä on valtavasti kaikenlaista onnistunutta, kekseliästä ja innostavaa, ja toteutus on tehty tarkasti ja taitavasti. Kenties kaikista parasta on se energisyys, millä homma vedetään läpi, katsomossa on vaikeaa olla hymyilemättä ja viihtymättä kun Jukolan pojat marssitetaan lavalle näin hienolla tavalla. Myös veljessarjan keskinäiset siteet ja suhteet on toteutettu tarkkanäköisesti, niistä kumpuavat sekä esityksen huumori, draama, riemu, lämpö ja varmuus. Orimattilan Teatterin Seitsemän veljestä on vauhdikas, täynnä energiaa, liikettä, ääntä, tunteita ja metakkaa, ja onnistuu kaikesta vauhdista huolimatta olemaan myös rauhallinen ja vakava. Hienoa työtä koko työryhmältä, onnistuneesti raikastettu klassikko jossa mennyt ja moderni kohtaavat erinomaisella tavalla.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Orimattilan teatteri!

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan eli vuosikatsaus 2021

 Pitkään ajattelin, että noh, tässä on kohta jo tämä uusi vuosi loppu, että antaa tämän postauksen olla, mutta ei pidä katkaista hyvää perinnettä eli tässä tulee katsaus vuodesta 2021!

Something Rotten!-loppukiitokset Seinäjoella.

Vuoden 2022 ekoina kuukausina minulla oli motivaatio blogin kirjoittamiseen vähän hukassa, joten tämän vuosikatsauksen kirjoittaminenkin jäi. Tykkään kyllä kirjoittaa esitysarvioita, mutta jotenkin rutiini sekä teatterissa käymiseen että näkemästään kirjoittamiseen oli korona-aikojen epävarmuuden takia kadonnut. Kirjoitin keväällä myös kandiani (tosin se ja minä ehdimme jo valmistua), ja blogi tulee toki sitten vasta koulutyön jälkeen. Ja kun teatterit olivat jo keväällä hetkisen olleet auki, tuntui siltä, että olisi pitänyt nähdä sitä ja tätä ja pitäisi osata palata yhtä ahkeraan katsomistahtiin kuin ennen koronaa, mutta elämään oli ja on tullut toisenlainen rytmi ja olen tästäkin kokenut jos jonkinmoista identiteettikriisiä pitkin vuotta. Miten on näin helppoa pitää kuukausien taukoa teatterissa käymisestä, kun tahti oli ennen melkeinpä esitys per viikko? Rakastan teatteria ihan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta jonkinlainen ristiriitainen olo aina välillä vallitsee. Jäänkö (tietenkin jään) paitsi vaikka mistä hyvistä jutuista? Pitäisikö mennä ja nähdä ja tehdä enemmän? Tosin tällä hetkellä tämä vähän harvempi teatteritahti tuntuu ihan hyvältä. Ehkä tämäkin on vähän hölmö juttu, jonka ajattelemiseen käyttää aikaa, sillä elämä muuttuu aina jotenkin, ja nyt muutos on se, että teatterilla on hiukkasen pienempi rooli arjessani. Pian se ehkä palaa taas isompaan roolin, tai sitten ei. Ei sillä, että tämä pieni rooli kovin pieni oikeasti olisi, sillä vaikka en joka viikko tai edes joka kuukausi käy teatterissa, musikaalibiisit soivat joka päivä ja luen ja kuuntelen teatterijuttuja monesta lähteestä. Mutta silti tuntui, että nämä ajatukset täytyi kirjoittaa tähän. Kuitenkin vuonna 2019, viimeisenä normaalina vuotena siis, kävin teatterissa enemmän kuin koskaan ennen, ja kun korona katkaisi tuon rutiinin, oli se hämmentävä, iso muutos.

< Toksinen kabaree kotisohvalta käsin

> Once-musikaalin alkujammailuja

Vuoden 2022 ensimmäiset seitsemän kuukautta ovat olleet oikein mainioita niin teatteri- kuin muussakin elämässä. Olen ehtinyt teatteriin 21 kertaa, kirjoittanut kandin ja valmistunutkin kotimaisen kirjallisuuden opintosuunnasta humanististen tieteiden kandidaatiksi, nauttinut kauniista talvesta, keväästä ja kesästä, lukenut paljon kivoja kirjoja, hoitanut hevosia ja käynyt elokuvissa. Mutta! Se tämänhetkisistä fiiliksistä, ja tämän postauksen aiheeseen, eli vuoteen 2021!

Teatteriesitykset, jotka näin vuonna 2021:

Tammikuu: ei yhtään esitystä

Helmikuu: Pieces of String (Mercury Theatre Colchester, tallenne), NSFW (KokoTeatteri, striimi)

Maaliskuu: dream online (National Theatre, striimi), Pää-sisäänkäynti (Laajasalon opiston Näyttelijäntaide I, striimi), Toksinen kabaree (Q-teatteri, striimi)

Huhtikuu: ei yhtään esitystä

Toukokuu: ei yhtään esitystä

Kesäkuu: ei yhtään esitystä

Heinäkuu: Äidinmaa (Salon Teatteri), Mies joka ei osannut sanoa ei (Ohkolan kesäteatteri)

Elokuu: Äidinmaa uudelleen, Something Rotten! (Törnävän kesäteatteri), Syntipukki (Bastionin Kesäteatteri)

Syyskuu: Waitress (Lahden kaupunginteatteri), Jäniksen vuosi (Kouvolan Teatteri), Baritonien kosto (Musiikkiteatteri Kapsäkki), Niin kuin taivaassa (Helsingin kaupunginteatteri)

Lokakuu: Palkkamurhaajan painajainen (Kouvolan Teatteri), Once (Lilla Teatern), Pintaremontti (kansallisteatteri), Kauas pilvet karkaavat (Järvenpään teatteri)

Marraskuu: Bolla (Helsingin kaupunginteatteri), Spartacus (Kansallisbaletti), Den besynnerliga händelsen med hunden om natten (Lilla Teatern), Ovista ja ikkunoista (Keski-Uudenmaan Teatteri)

Joulukuu: Pakko jakaa (Kantti - nuorten kansallisteatteri), Scream The Love Story (Teatteri Jurkka)

< Odottavissa tunnelmissa Lillanissa ennen esityksen alkua

> Pakko jakaa-hahmojulisteiden tutkimista ennen esitystä

Vaikka kävin teatterissa huomattavasti vähemmän kuin mihin olen tottunut, ehdin näkemään monipuolisesti erilaisia esityksiä, ja vieläpä monta ihan todella erinomaista juttua. Nostetaan niistä erityisesti kehuttaviksi Toksinen kabaree (loistavasti toteutettu striimi, huikea työryhmä, hieno kokonaisuus), Äidinmaa (rakastan Äidinmaata, ja Salossa on aina mainio jengi tekemässä täydellä sydämellä), Something Rotten! (hauska, kekseliäs, taidolla toteutettu + Shakespeare, mitä muuta tarvitaan?), Baritonien kosto (ihan mahtava, superhauska ja viihdyttävä esitys), Niin kuin taivaassa (kaunis ja haikea, Jakob Höglundin ohjaus tarkoittaa ainaa laatua ja suuria tunteita), Once (niin kaunis ja lämmin esitys, ai että, ja jälleen Höglundin upea ohjaus), Saprtacus (täydellinen eka livebaletti, hurja, voimakas, vaikuttava), Den besynnerliga händelsen med hunden om natten (ihana tarina, onnistunut toteutus) ja Pakko jakaa (Kantin jutut on aina mainioita, tämä oli hieno kokemus).

Suosikkikirjani vuonna 2021:

Luin/kuuntelin 112 kirjaa, joista moni oli tosi hyviä luku-/kuuntelukokemuksia ja joistain tuli kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Muutaman kirjan luin uudelleen, pari kirjaa luin kahdesti saman vuoden aikana, muutama jäi kesken. Pääsin sukeltamaan monenlaiseen maailmaan, kuokkimaan monenlaisten hahmojen tarinaan ja kokemaan monenlaisia tunteita. Suosikkikirjojani olivat (näissä ei uudelleen luettuja): Päättymätön riemu (David Foster Wallace), Ylpeydestä (Marko Kantomaa), Lock & West (Alexander C. Eberhart), Ankeriaan testamentti (Patrik Svensson), Nikottelua (Reija Kaskiaho), Talo taivaansinisellä merellä (T.J. Klune), Perhosten aika (Emma Luoma), Matara (Matias Riikonen), Six of Crows & Crooked Kingdom (Leigh Bardugo), Hamnet (Maggie O'Farrell), Troublemakers (Catherine Barter), The Nobleman's Guide to Scandal and Shipwrecks (Mackenzi Lee) ja Aristotle and Dante Dive into the Waters of the World (Benjamin Alire Sáenz).

Suosikkielokuvani ja tv-sarjani vuonna 2021:

Olen tosi huono listaamaan näkemiäni leffoja tai katsomiani tv-sarjoja, mutta tv-sarjoista ainakin Young Royals ja Aikuiset-sarjan kakkoskausi tulevat mieleen. Elokuvista mainitaan nyt vaikkapa Spider-Man: No Way Home, Raya ja viimeinen lohikäärme, West Side Story, In The Heights ja Persian oppitunnit, ne ainakin näin viime vuonna. Tv-sarjoista pitää vielä mainita SKAM France, katsoin kaikki julkaistut kaudet hirveässä tahdissa ja ai että miten tykkäsin Skamin ranskaversiosta. Ihana!

Tämä vuosikatsaus jääköön nyt hieman totuttua lyhyemmäksi, mutta parempi se kuin ei postausta ollenkaan. Kokonaisuutena vuosi 2021 oli rento ja mukava, siihen mahtui sopivasti opiskelua, kulttuuria, maataloustöitä, hevosjuttuja ja vapaa-aikaa. Tätä vuotta 2022 on kuitenkin eletty jo sen verran monta kuukautta, että enpä meinaa viime vuodesta muistaa kuin isoimpia tai kivoimpia tapahtumia Yksi niistä oli tietenkin Äidinmaa-musikaalin näkeminen ja pitkän liveteatteritauon katkaiseminen juuri sillä musikaalilla. Toinen oli kanditutkielman kirjoittamisen aloitus, yhtä aikaa hauskaa, mielenkiintoista ja jännittävää (ja näin luovaan kirjoittamiseen tottuneelle vähän tylsääkin). Hyvien kirjojen lukemisesta ja hyvistä esityksistä ja elokuvista jäi myös hyviä muistoja, samoin balettikatsojan uran aloituksesta.

< peltotöitä, seurana varmasti joku äänikirja

> heppailua kesällä 2021

Nyt kun teattereiden syyskausi alkaa olla kulman takana, olisi aika myös seuraavalle osavuosikatsaukselle, jollaisen yritän parin viikon sisällä saada väsättyä. Syksyllä odottaa sekä paljon mielenkiintoisia esityksiä että maisteriopinnot, joten paljon jänniä juttuja luvassa!

Kuten haluatte @ Ryhmäteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!

kuvat © Mitro Härkönen

Vihdoin koitti odotettu päivä, jolloin lautta vei Suomenlinnaan ja Kuten haluatte-esityksen pariin. Tämä William Shakespearen "koko maailma on näyttämö"-lausahduksesta tuttu näytelmä kertoo karkotetun herttuan tyttärestä Rosalindasta (Miiko Toiviainen), joka myös karkotetaan hovista ja joka lähtee serkkunsa, nykyisen herttuan tyttären Celian (Anna-Sofia Tuominen) kanssa etsimään isäänsä Ardenin metsästä. Metsässä pyörii myös Rosalindaan päätäpahkaa rakastunut Orlando (Marketta Tikkanen), yllätys yllätys karkotettu hänkin. Ja toki myös karkotettu herttua (Vilma Sippola) joukkoineen puiden siimeksessä tavataan. Rakkautta on ilmassa vähän siellä sun täällä, mutta melankoliaakin metsässä huokaillaan, ja nokkelia narrivitsejä viskellään ilmoille. Mutta suloisen lämmin lempi, ihastus ja ihailu, ne metsän puissa helisevät kaikista kirkkaimmin.

Olen nähnyt yhden Kuten haluatte-version ennen tätä, pari vuotta sitten katsomani tallenteen Royal Shakespeare Companyn versiosta vuodelta 2019, ja muistin tarinasta lähinnä painiottelun, puihin ripustetut rakkausrunot ja jonkun tyypin, joka lauleskelee jatkuvasti. Kaksi kolmesta pitikin paikkansa, mutta lakkaamatta laulelevaa heppua ei Suomenlinnassa nähty. Enkä kyllä edes muista, kuka hän RSC:n versiossa oli... Myös Shakespearen tuttu nainen pukeutuu mieheksi ja kukaan ei tunnista häntä-kuvio on tarinassa mukana. Aina yhtä hämmentävää, etteivät edes omat (näytelmästä riippuen) vanhemmat/rakastajat/kaverit koskaan tunnista näitä naamioituneita, vaikka niin julistavat rakkauttaan ja kiintymystään. Mutta siitähän huumoria usein irtoaakin, kun katsoja ja naamioituja tietävät enemmän kuin muut hahmot. Kuten haluatte on suosikki-Shakespeare-listallani aika siellä puolessa välissä, moni suosikeistani on tragedia ja niiden sekaan mahtuvat komedioista vain Kesäyön uni ja Myrsky (sekä vähän toteutuksesta riippuen ehkä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Venetsian kauppias), muut komediat ja historianäytelmät tulevat sitten vasta tragedioiden jälkeen. Ihan jokaista Shakespearen näytelmää en vielä ole nähnyt, mutta eivätköhän ne tule tässä muutaman vuoden sisällä katsotuiksi. Sitten voinkin listata ne kaikki suosikkijärjestykseen, nyt lista on toistaiseksi keskeneräinen. Suomessa olen nähnyt tosi vähän Shakespearen näytelmiä, joten innolla odotin, että pääsen tämän katsomaan. Kuten haluatte ei kovin ahkerasti suomalaisten teattereiden ohjelmistossa olekaan ollut, joten on tosi kiva, että se on nyt Suomenlinnaan tuotu.

Suomenlinnassa käytössä on Kirsti Simonsuuren suomennos, joka istuu hyvin esityksen tyyliin ja kuulostaa samaan aikaan sekä sopivan shakespearemaiselta että yllättäen aika tuoreeltakin. Eipä suomennos tosin ole kuin reilut kymmenen vuotta vanha, ja uskoisin, että se on olemassa olevista suomennoksista juuri se, joka tähän esitykseen on kannattanut valita. Teksti soljuu sujuvasti, pitkätkin puheet säilyttävät katsojan mielenkiinnon, ja moneen otteeseen näyttelijät pääsevätkin vetäisemään monologeja tai muuten vaan pitkiä vuorosanoja. Ohjauksesta vastaa Jussi Nikkilä, jonka edellisistä Shakespeare-ohjauksista olen nähnyt Kansallisteatterin valloittavan Julian ja Romeon. Nikkilä tuo Kuten haluatte-näytelmän hahmot ja tarinan lavalle varmalla otteella, joskin ekalla puoliskolla olisin kaivannut vähän tiivistämistä tai muuten rytmin viilaamista, sillä toinen näytös tuntui etenevän tasapainoisemmin kuin ensimmäinen. Toki juonen ja hahmojen esittely ja tarinan aloitus vievät oman aikansa, ja vauhtiin päästään kyllä parin kohtauksen jälkeen. Pidän Nikkilän ohjauksessa erityisesti siitä, että rakkaus, tuo suuri ja ihmeellinen tunne, todellakin iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja nappaa otteeseensa kenet tahansa. Eikä rakkaus suinkaan ole pelkästään romanttista, vaan rakkautta ystäviin, maailmaan, asioihin, luontoon, tunteisiin ja ajatuksiin. Henkilöhahmojen käsittely on Nikkilän ohjauksessa varsin sujuvaa, ja näytelmän erilaiset tyypit saavat kaikki omat tähtihetkensä lavalla. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on kasassa onnistuneesti, ja varsinkin nykyajan ja vanhemman tyylin sekoitus on toimivaa. Tämä ei ole mikään supermodernisoitu versio, mutta esimerkiksi vanhentuneiden juttujen käsittely terävästi ja hauskasti, rap battle-tyyppinen kohtaus ja musiikin (sävellys Mila Laine) nykyaikaisuus ovat näppäriä tyylikeinoja ja ilahduttavat erityisesti minua, sillä meikä on aikamoinen Shakespeare-modernisointien fani. Tässä modernius ja alkuperäiselle tyylille uskollinen toteutus ovat hyvässä suhteessa keskenään, ja siinäkös sekä silmä että mieli lepää.

Nykyajan ja menneen sekoitus näkyy niin tekstin esittämisessä kuin esityksen visuaalisuudessakin. Neonvalot, aurinkolasit, muoviset puutarhatuolit, auki suhahtavat tölkit ja suihkepullot sopivat epookkipukujen ja kukkaköynnösten sekaan oivasti, ja esityksen näyttämökuva onkin ihastuttava. Lavastus (Janne Siltavuori) ei tarjoile tiheää Ardenin metsää tai suuria, vaikuttavia hovin rakennuksia, vaan loihtii melko vähäisellä lavaste- ja tavaramäärällä tarinalle erinomaiset raamit ja tarjoaa hahmoille tilaa temmeltää. Puvustuksessa (Saija Siekkinen) epookkifiilis ihastuttaa, ja hienoja ovat vaatteet ihmisten asemasta riippumatta. Tosin kirkkoherra Gulliverin (Vilma Sippola) nykyaikaisempi asu jäi kirkkaimpana mieleen, ihan mahtava sekä puvustus että hahmo! Valosuunnittelu (Ville Mäkelä) on esityksen tunnelmaan sopivaa ja hyödyntää hienosti erivärisiä ja -sävyisiä valoja, jotka ohjaavat visuaalisuutta milloin mihinkin tapahtumapaikkaan ja fiilikseen. Mila Laineen musiikki on hurmaavan romanttista, välillä dramaattistakin, ja säestää tapahtumia kauniisti. Esityksen laulukohtauksista pidin tosi paljon, ja lauluja sekä musiikkia onkin hyödynnetty onnistuneesti tarinan kerronnan välineenä. En ole tätä näytelmää lukenut, joten en tiedä kuinka paljon osoitettuja laulukohtauksia siinä on valmiina ja kuinka moneen kohtaukseen on musiikkia sävelletty lisää, mutta Suomenlinnan versiossa monessa kohtaa soiva musiikki ja laulu on yksi esityksen onnistuneimpia osia. Enemmänkin olisin kuunnellut, kiitos laulutaidoillaan hurmaavien näyttelijöiden ja kauniisti musisoivien Mila Laineen ja välillä soitinten ääreen hyppäävien näyttelijöiden.

Koskaan en vielä ole tätä sanonut, mutta nyt täytyy: todellakin menisin katsomaan Miiko Toiviaista, vaikka hän lukisi puhelinluetteloa. Toiviaisen työ näyttämöllä on niin ilmeikästä, valloittavaa ja hienovaraista, että sitä on suuri ilo katsoa kohtauksesta ja tunnelmasta toiseen. Hän on ihastuttavan ihastunut Rosalinda, joka yhdessä bestiksensä Celian kanssa hihittelee ja kihertelee sisäpiirivitseille ja rakkaudelle, ja valepuvussaan veikeä, kekseliäs Ganymedes, joka tekee rakkaudesta kokeen rakastetulleen. Toiviaisella on rooliinsa upean tarkka ote, jossa huumori, rakkaus ja murheellisuus kohtaavat kauniisti ja kantavat vahvana esityksen läpi. Hän tavoittaa sujuvasti niin haaveellisuuden ja rakastumisen tunteet kuin karkotuksen aiheuttaman surun ja päättäväisyydenkin, ja tekee erinomaisen roolin. Tykkäsin myös tosi paljon lopun epilogista. Anna-Sofia Tuomisen Celia on paitsi aivan mainio pari Toiviaisen Rosalindalle, myös hurmaavan nokkela ja eloisa tyyppi. Pidin Celian hahmossa erityisesti siitä, miten hän on ensin innoissaan serkkunsa orastavasta romanssista Orlandon kanssa, sitten vähän kyllästynyt siihen, ja lopulta täysin Oliverin (Joel Hirvonen) lumoissa. Tuominen on komediassa tarkka, hahmonsa nuoruuden ja hovielämään tottuneen luonteen tulkinnassa taitava, ja tuo lavalle onnistuneesti rakennetun, viihdyttävän ja monitasoisen roolihahmon. Santtu Karvonen ottaa Touchstone-narrin roolin omakseen ja revitteleekin täysillä ja pätevästi. Huumoria löytyy niin narrin sukkelista, joskus viisaistakin sutkautuksista, kuin kaksimielisyyksistä ja eleistäkin. Minuun iskee enemmän tekstistä kumpuava huumori kuin fyysinen komiikka, mutta tämän esityksen kohdalla on molempi parempi. Myös Joel Hirvonen erityisesti Corinuksen roolissa pääsee väläyttelemään komediantaitojaan ja tekeekin sen varsin vakuuttavasti. Hirvosella on mainio taito lukea roolihahmoaan, ja sekä Oliverina että Corinuksena hän loistaa monessa kohtauksessa.

Marketta Tikkanen tekee Orlandona todella onnistuneen roolin. Pidin siitä, miten nuoruus ja veljesriita sekä ihastuminen ja määrätietoisuus näkyvät Orlandossa, ja miten Tikkanen hahmoaan rakentaa. Hän tuo hahmoonsa tietynlaista itsepäisyyttä ja itsevarmuutta, joka sopii Orlandolle erinomaisesti. Ja Rosalindan kosiskelu, joka on esityksessä isossa osassa, siihen Tikkasella on onnistunut ote ja nämä kohtaukset ovatkin yksiä suosikkejani. Susanna Hyvärinen tekee loistavan roolin Foibena, kylläpä hän onkin ankara neito. Foibea kosiskelevaa Silviusta näyttelevä Eeva Kaihola on hänkin roolissaan mainio. Hannu Kivioja näyttelee Adamia ja Audreytä, häneltä taipuu komedia vaivattomasti ja roolityö on sujuvaa. Vilma Sippolan neljästä roolista erityisesti Ferdinand-herttua ja Gulliver Sanansotkija jäivät mieleen, varmaa työtä jokaisena hahmona ja paljon hyviä hetkiä lavalla. Minna Suurosen Jaques on hahmoista se melankolisin, jota Jaques itsekin joka välissä julistaa, ja surumielisyys tuo onnistuneesti tasapainoa rakkauden ja lemmen hempeydelle. Toki Jaques'n hahmossa on myös huumoria, ja Suuronen tekeekin roolinsa niin, että yltäkylläinen raskasmielisyys on jo huvittavaa. Esityksen näyttelijäjoukolla on varma ja sopivan keveä ote rooleihinsa, ja yhteispeli sujuu niin vaivatta, että hahmojen välisissä suhteissa ja kohtaamisissa tuntuu uskottavana niin lämpö, jännitys, hämmästys, ystävyys, suuttumus kuin petturuuskin.

Kuten monissa Shakespearen näytelmissä, on tässäkin vaikka minkälaista sivujuonta ja sivuhahmojen elämää, joka tapahtuu vähän taustalla, mutta on kuitenkin aika merkityksellistä. Läheskään Shakespearin monimutkaisin juoni Kuten haluatte-näytelmässä ei kuitenkaan ole, ja melko nopeasti ja selkeästi pääsee heti perille siitä, kuka on kukin, kenelle tyypit ovat sukua ja kuka heidät on karkoittanut, minne ja miksi. Kuten haluatte- näytelmän tarinassa suosikkijuttuni on ehdottomasti se, että se käsittelee rakkautta niin iloisen leikkisästi ja ilman turhaa vakavuutta, vaikka tunteita itsessään katsotaan joka puolelta, niin hyvinä kuin pahoinakin asioina. Tässä Suomenlinnassa nähtävässä versiossa rakkaus, ystävyys ja ilo nousevat suurimmiksi teemoiksi, ja katsomossa viihtyy oikein hyvin seuratessaan hahmojen seikkailua tunteidensa keskellä. Ja kun valepuvut lopussa riisutaan ja rakastavaiset saavat toisensa, ei voi olla hymyilemättä. Niin lempeän suloista on romantiikka Ardenin metsän siimeksessä.