Silkkomaahan kadonneet (Joonas Riekkola)

 

Ilves on asustellut yksinään siitä saakka, kun hänen vanhempansa lähtivät vaaralliseen Silkkomaahan ja jäivät sille tielle. Kun hän törmää metsässä salaperäiseen muukalaiseen nimeltä Aino, Ilves päättää auttaa takaa-ajettua tyttöä ja suunnata tämän kanssa Silkkomaahan. Mukaan lähtee Ilveksen ystävä Västäräkki, ja edessään kolmikolla on riskialtis matka tuntemattomaan.

Olen kuullut tästä niin paljon kehuja, että olihan se itsekin suunnattava Ilveksen, Västäräkin ja Ainon seurassa seikkailulle. Kuuntelin Silkkomaahan kadonneet äänikirjana (lukija Ilkka Hautala) ja tämä vetäisi mukaansa niin vauhdilla, että kuuntelemista ei meinannut malttaa lopettaa. Tarina on vauhdikas, vetävä ja jännittävä, ja juonen konfliktit rakentuvat sujuvasti. Alkuasetelma iskee minuun vahvasti, samoin se, millainen Ilves on teoksen alussa. Katkera ja kiukkuinen poika, joka on menettänyt vanhempansa ja syyttää siitä vähän kaikkia. Ai että, kyllä kelpaa minulle. Löytyy teoksesta muitakin tasoja kuin surullisen pojan kapinointia, ja paljon löytyykin. Pääosassa on ystävyys, luottamus ja rohkeus, mutta osansa saa myös vauhti ja vaaralliset tilanteet, jotka on kirjoitettu näppärällä otteella. Ei paljoa ehdi henkeä vetää kun tässä on takaa-ajoja, rosvoja, myrkkyjä, hirviöitä ja ties mitä, ja kaikki tietenkin uhkaa Ilvestä ja kumppaneita.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu maailmaan, jossa ympäristökatastrofi on tuhonnut paikkoja ja maailma ei ole enää yhtään samanlainen kuin nyt. Maailma ei, mutta ihmiset ovat, näin tuntuu ainakin muutama teoksen hahmo ajattelevan. Riekkola rakentaa maailman sujuvasti, erityisesti sen pelottavat ja hämmästyttävät ominaisuudet. Ympäristötuhon jälkeisen maailman muuttamat eläimet ja ympäristö ovat karuja, ja niiden kuvaus on eläväistä. Tarinassa on paljon kiehtovia tapahtumapaikkoja, kuten koko Silkkomaa, sekä salaperäinen tila täynnä tekniikkaa ja laitteita. Salaperäisyyttä riittää myös hahmoissa, joita on mukana monenlaisia.

Päähenkilö Ilves on siis ihana, kukapa ei pitäisi kiukkuisesta ja ikävissään olevasta nuorukaisesta, joka tahtoo selvittää elämäänsä suuresti vaikuttaneen tapahtuman. Ilves on rohkea ja fiksun oloinen tyyppi, jolla tosin on vaikeuksia pyytää apua. Hän saa tarinan aikana uutisia, iloisia ja surullisia, ja joutuu käymään läpi kaikenlaista. Teos ei anna asioiden käsittelylle ihan kauheasti tilaa, mutta sopivasti kuitenkin, Ilveksen tunteet saavat huomiota ja se onkin minusta tärkeää. Västäräkki on mahtava tyyppi, hyvä ystävä (ehkä enemmänkin) ja kekseliäs, viisas tyttö, josta Ilves saa olla kiitollinen. Västäräkki on ehdottomasti suosikkityyppini tästä porukasta. Salaperäinen Aino, jonka täytyy ladata itseään ja joka ampuu silmistään säteitä, on myös mainio hahmo. Aino on kiinnostava kuvaus siitä, millaisia ihmisiä tulevaisuudessa saattaisi olla, millaista tekniikkaa ja millaisia mahdollisuuksia. Lisäksi hän on vahva persoona, inhimillinen vaikka onkin jossain määrin rakennettu. Ilveksen mummo ja Västäräkin isä Pääsky ovat kiinnostavia hahmoja, heistä olisin halunnut tietää vähän lisää.

Pidin myös eri heimojen/porukoiden kuvauksesta, susilaiset ja rosvot ovat sopivan pelottavia ja ahdistavia, mutta osa hiestä väläyttää myös sellaista puolta, jonka perusteella he eivät ole pelkkiä pahiksia. Silkkomaahan kadonneissa on monesti synkkää menoa, kuten tappamista tai ainakin sen suunnittelua, ja milenkiintoista moraalista pohdintaakin on teoksesta luettavissa. Vaikka tarina on tiivis ja etenee vauhdilla, rivien välistä pystyy aistimaan paljon sellaisia tasoja, joita ei ehkä heti huomaa. Sanoisin että siellä ne kuitenkin ovat, tai sitten ylitulkitsen teoksen teemoja ja hahmoja. Hyviä teemoja tässä kuitenkin on ihan suoraan tekstin tasolla, ystävyys on aina kiinnostavaa käsiteltävää ja menetys, ikävä ja vastauksien etsiminen/tarvitseminen ovat nekin hedelmällistä aiheita. Ja Riekkola käsittelee näitä oikein hyvin, teoksessa on monia yksityiskohtia ja ratkaisuja joista pidin kovasti.

Silkkomaahan kadonneet on kaikkien kuulemieni kehujen arvoinen, teos on hurja, vauhdikas, jännittävä ja intensiivinen tarina ystävydestä, vastauksista ja urheudesta. Tätä oli hauska kuunnella, viihdyin tarinan parissa tosi hyvin ja erityisesti kivat hahmot ansaitsevat kiitosta. Toimiva kokonaisuus, tahti on reipas ja juoni pitää tiukasti otteessaan, ei ehdi hetkeksikään kyllästyä.

Scream The Love Story @ Teatteri Jurkka

Näin esityksen medialipulla, kiitos Teatteri Jurkka!

kuva © Viivi Huuska

Näin Scream The Love Storyn 2.12.

Markku Haussilan kirjoittamaa ja Minna Harjuniemen ohjaamaa Scream The Love Storya kuvaillaan esityksen sivuilla näin: Esitys on rakkauden ylistys kauhuelokuville, terapialle ja ihmisille. Se on yhdistelmä fanifiktiota, murhaa, dystopiaa, parodiaa ja homodiskoa. Romanttinen kertomus kahden teinipojan kielletystä rakkaudesta ja croptopeista. Rooleissa ovat Haussila ja Aleksi Holkko, ja äänen ja valon takaa löytyy Saku Kaukiainen.

Scream The Love Story oli edellisellä esityskaudellaan loppuunmyyty siinä vaiheessa, kun minä vielä punitsin, uskallanko kauhuelokuvia kammoavana katsomoon. Nyt kun uusi tilaisuus tuli, en epäröinyt hetkeäkään vaan suuntasin ensimmäistä kertaa Teatteri Jurkkaan katsomaan, millainen juttu tämä oikein on. Esitys siis ammentaa erityisesti Scream-elokuvasarjasta, josta minä olen nähnyt ensimmäisestä elokuvasta ehkä viisi minuuttia ja sitten päättänyt että joo eipä enempää minulle. En kestä kauhuelokuvia kovin hyvin, jostain syystä ne ovat ihan liian jänniä ja jätän kauhujutut mielelläni katsomatta. Siksi (ja veristen mainoskuvien takia) Scream The Love Story vähän epäilytti, mutta houkutus todistaa tämä esitys oli liian suuri, eli kauhukammotus syrjään ja katsomoon! Pelastauduin kuitenkin viimeiselle riville, mutta Jurkan viidenkymmenenyhden hengen katsomossa ja pienessä teatteritilassa se ei tosin vienyt minua kauas esiintyjäkaksikosta ja tapahtumista.

Mutta eihän tämä pelottavaa ollut! Tai no alussa luodaan Screamia mukaillen puhelukohtaus ja jestas sentään kun olin ihan varma, että jostain hyppää kohta joku murhaaja ja pelästyn täysin. Mahtavan painostavaa fiilistä, saa ainakin olla valppaana. Muutama muukin melkoisen jännittävä kohta esityksessä on, mutta mitään pelottelua tämä ei ole vaan fokus on muualla. Haussila on kirjoittanut näppärän ja terävän tekstin, ja vaikka en tietenkään ihan kaikista Scream-viittauksista saanut kiinni, fanifiktiomainen ote on selkeä ja fanifiktion parhaat puolet on tuotu lavalle onnistuneesti. Scream The Love Story on hauska, viihdyttävä ja riemukas esitys, mutta välillä myös hyvin viiltävä ja syvä. Erinomaista taitoa naurattaa ja koskettaa yhtä syvästi ja silmänräpäyksessä vaihtaa vakavasta parodiaan ja takaisin. Vaikka esitys on lyhyt (1 h 30 min väliajan kanssa, tosin hieman venähti ilmoitetusta) ja lavalla on vain kaksi näyttelijää, tarinaan mahtuu valtavasti tasoja ja nyansseja. Tämä varmasti hyötyisi useammasta katselukerrasta, vaikka tekikin jo ekalla ison vaikutuksen. Ainakin kun tietäisin, ettei jump scareja tai muita pelästyttäviä yllätyksiä tule, uskaltaisin katsoa tätä rennommin ja ehtisin keskittyä yksityiskohtiin tarkemmin myös esityksen alussa. Ja kun Scream The Love Story on sen verran tiivis paketti, että kaikkia vivahteita ei välttämättä heti huomaa, niin olisihan se hienoa kokea uudelleenkin. Ihan jo siksikin, että esitys oli niin hyvä.

Minna Harjuniemen ohjaus pitää esityksen kasassa, mutta antaa sille vapauden monenlaiseen revittelyyn. Erityisesti erilaisten tunnelmien kanssa on tehty loistavaa työtä koko työryhmän kesken, sillä esitys levittäytyy lavalle hauskana, herkkänä, nerokkaana, jännittävänä, kekseliäänä, suloisena, hurmaavana ja surullisena. Kaikki tunnetilat toimivat tehokkaasti, ja se kertoo työryhmän selvästi miettineen sitä, miten mikäkin kohtaus toteutetaan. Niin ohjaus, näyttelijäntyö kuin valo- ja äänisuunnittelukin ovat osuneet nappiin, ja kokonaisuus saa rakentua vahvalle perustalle. Saku Kaukiaisen äänisuunnittelu tarjoaa hienoja hetkiä, ja saman tekee valosuunnittelu, joka on monessa kohdassa todella taidolla toteutettua. Etenkin se vilkkuva loisteputki ikkunassa loihtii ihanan kamalaa kauhuelokuvatunnelmaa.

Markku Haussila ja Aleksi Holkko tuovat lavalle molemmat muutaman hahmon, ja vaikka puvustusta ei vaihdeta tai peruukkeja heitetä päähän, näppärästi muuntautuvat näyttelijät eri henkilöiksi. Molemmilla on mahtava lavaläsnäolo, ja pienessä tilassa se erityisesti korostuu. Kun yleisö ja esiintyjät ovat lähellä toisiaan, kaikki mahdollinen haparointi näkyy selvemmin, mutta mitään sellaista ongelmaa ei näillä näyttelijöillä ole. Haussila ja Holkko ovat lavalla vahvasti sisällä rooleissaan ja tarinassa, sekä siinä, millaista tunnelmaa tai vakavaa tai koomista tasoa esitys sillä hetkellä heijastelee. Näyttelijät lukevat tarinaa tarkasti, ja osaavat hyödyntää pienimmätkin ilmeet ja eleet. Ja kyllä isot eleet ja ilmeet myös kun sellaista kaivataan. Molemmilla on hallussaan sekä upea herkkyys että riemukas komediallisuus. Haussila ja Holkko tekevät esityksen läpi saumatonta yhteistyötä, joka tietenkin lisää sekä koomisen että vakavan fiiliksen uskottavuutta ja vaikuttavuutta. Varman näyttelijäntyön lisäksi kiitokset ansaitsee myös käsiohjelma, varsin mainiot tekstit sekä näyttelijöistä että ohjaajasta ja valo-/ääniarkkitehdistä.

Tykkäsin siis! Hieno esitys, hieno teksti, tarkkaa ja toinen toistaan tukevaa näyttelijäntyötä sekä sellainen kokonaisuus, josta näkee, että koko työryhmä on puhaltanut yhteen hiileen. Kiitos jengi!

kuva © Marko Mäkinen

Pakko jakaa @ Kantti - Nuorten kansallisteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Katri Naukkarinen

Näin Kantti-ryhmän Pakko jakaa-esityksen 2.12.

Kotibileiden täyttämä talo, paljon erilaista porukkaa, musiikkia, tanssia, hauskaa ja rentoa... Vai onko sittenkään? Voiko tutussa porukassa sanoa mitä vaan, entä jos muut ymmärtävät väärin ja harmittomasta vitsistä tulee iso juttu? Mutta oliko se harmitonta hupia, vai sittenkin liikaa? Millaista on olla juuri tietty ihminen, mistä voi tietää mikä kenellekin on okei? Millaisia huolia ihmisillä on, ovatko ne samoja kuin minulla? Entäs pelot? Mitä muut pelkäävät, entä minä itse? Miksi? Onko vaihtoehtona vain turvallista tai hauskaa, miksei molempia voi olla samaan aikaan? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohtii Pakko jakaa, jonka tuovat näyttämölle kanttilaiset Eetu Alppi (hahmonaan Niko), Isadora Brown (Malla), Saima Haapasalo (Nele), Kari Huotari (Osku), Aava Hytti (Ada), Rihaam Juwaisir (Heidi), Lilja Kervinen (Milja), Ruut Kuittinen (Sofia), Iiris Latva-Somppi (Rita), Nidal Manla (Santtu), Matias Mäkitalo (Samuel), Kerttu Nikkilä (Eevi), Osla Räisänen (Meeri), Luukas Sihvonen (Dennis) ja Emil Westerberg (Tomi).

Voi että miten onnellinen olisin ollut, jos olisin nähnyt tämän esityksen kun olin lukiossa. Totta kai olen onnellinen että näin sen nyt, mutta teini-iässä, lukioelämän keskellä ja monia samoja asioita pohdiskellen tämä olisi iskenyt varmasti hyvin hyvin syvälle. Nyt olen jo vähän kasvanut vanhemmaksi (ehkä myös vähän viisaammaksi, jossain mielessä), mutta enpä silti sanoisi, että huolenaiheet tai pohdinnat ovat mihinkään hävinneet, vähän vain muuttaneet muotoaan. Osa esityksen teemoista, suurin osa itse asiassa, on sellaisia, että niitä varmasti pohtii moni ikään katsomatta, ja ajattelemisen aihetta kyllä riittää niillekin katsojille, jotka ovat kotibilevuotensa ohittaneet. Aiheet ovat suoraan nuorten elämästä, sillä dramaturgi Eira Virekoski on kirjoittanut näytelmän Kantti-nuorten haastattelujen perusteella. Autenttinen, aito ja rehellinen fiilis esityksestä tuleekin, ja fiktiivisten kotibileiden kautta päästään sisälle todellisiin, ajankohtaisiin asioihin. Virekoski on kirjoittanut sujuvan tekstin, dialogi sopii hahmojen suuhun erinomaisesti ja onnistuu koskettamaan, naurattamaan, ihastuttamaan ja herättämään ajatuksia.

Lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Laura Dammert, ja täytyy sanoa, että rakastuin molempiin, varsinkin lavastukseen heti kun näin siitä kuvia. Ensinnäkin autotallimiljöö on täydellisen uskottavan ja hyvin aidon näköinen aina kaikista hyllyissä olevista tavaroista autonrenkaisiin, autoon ja seinällä roikkuviin työkaluihin. Niin paljon mahtavia yksityiskohtia, ettei kaikkia ehtinyt näkemäänkään! Lavastus myös tarjoaa runsaasti sellaisia esineitä ja asioita, jotka avaavat esityksen hahmojen, eniten Ritan ja Tomin (sillä tässä ollaan heidän kotinsa autotallissa), historiaa, elämää, persoonaa ja sitä, mistä he ovat tulleet, millaisessa ympäristössä kasvaneet. Samaa tekee myös puvustus, joka on jokaisella hahmolla tunnistettavasti persoonallista mutta sillä tavalla yhtenäistä, että heidän tunnistaa kuuluvan samaan sukupolveen. Hienoja, yksityiskohtaisia ja juuri hahmoille sopivia asukokonaisuuksia on Dammert rakentanut, ja visuaalisuus on erinomaisen onnistunutta. Matti Tiilaman valosuunnittelu tukee vahvasti esityksen etenemistä ja tunnelmia ja on tärkeä osa kokonaisuutta, samoin Ville Virtasen videosuunnittelu, jossa erityisesti seinälle heijastetut snäppikeskustelut ovat loistava oivallus. Jani Peltolan äänisuunnittelu on varmaa ja toimivaa, ja ilahduttavasti uskalletaan käyttää myös kovaa ääntä (ei nyt sentään tärykalvot räjäyttävää mutta ihan äänekästä), esimerkiksi One Directionin What Makes You Beautiful-biisi raikaa ihanan lujaa. Sopii tunnelmaan.

Satu Linnapuomin ohjaus pitää pakan kasassa ja mahduttaa reiluun puoleentoista tuntiin paljon. Kiire ei tule, eikä sellaista tunnetta että nyt on ahdettu aivan liikaa pieneen tilaan. Päinvastoin, esityksessä on luonnollisen tuntuinen rytmi tyyppien virratessa autotalliin ja sieltä pois, keskusteluiden rytmittyessä näppärästi ja kohtausten seuratessa toisiaan hyvässä tahdissa. Välillä tuntuu kuitenkin, että ongelmia ja huolia kasaantuu, eikä niihin millään keksitä ratkaisua vaan vielä seuraavakin huolenaihe ilmestyy eikä eteenpäin päästä. Esityksessä on kyllä paljon suloista, iloista ja hymyilyttävää, ja kokonaisuus tasapainottuu vakavan ja stressaavan sekä huolettoman ja riemukkaan nuoruuden välillä hyvin. Katsomosta poistuessa ei tunnu siltä, että nyt päälle on kaadettu kaikki nuorison mieltä kaihertava, vaan vaikka ajateltavaa onkin saanut, silti hymyilyttää ja on energinen olo. Pidin Pakko jakaa-esityksestä valtavasti, ja suurin kiitos tästä kuuluu paitsi sujuvalle tekstille ja ohjaukselle, niin etenkin esiintyjäjoukolle, joka ottaa lavan haltuun varmalla, aidolla ja tarkkanäköisellä otteella.

Koko viidentoista näyttelijän joukko tekee onnistunutta työtä, ja mainiosti jokaiselle hahmolle myös rakentuu syvyyttä. Hämmästyttävän paljonkin itse asiassa, sillä esitys on aika lyhyt. Mahtavaa, että jokainen hahmo kuitenkin ehditään paitsi esitellä, myös rakentaa kokonaiseksi henkilöksi iloineen, suruineen, toiveineen ja pelkoineen. Näyttelijät tekevät hahmoistaan tunnistettavia, samastuttavia, kiinnostavia, epävarmoja, uskottavia ja ihania tyyppejä, ja monipuolinen hahmogalleria herää esiintyjien otteessa eloon loistavasti. Porukka on hioutunut tiiviisti yhteen ja heidän yhteistyönsä on saumatonta, ei ole vaikea uskoa hahmojen välisiä suhteita ja kohtaamisia, sillä ne tuodaan lavalle niin toimivasti. Näistä kotibilejuhlijoista minun suosikkejani olivat Osla Räisäsen Meeri, Rihaam Juwaisirin Heidi, Luukas Sihvosen Dennis, Iiris Latva-Sompin Rita, Eetu Alpin Niko ja Matias Mäkitalon Samuel. Jokaisessa tyypissä tosin on omat hurmaavat puolensa, ja jokainen heistä on erinomainen osa tätä kokonaisuutta, kukaan ei voisi puuttua.

Esityksen loppukohtaus lämmittää mieltä ja sydäntä niin, että kyllä hymyilyttää maskin alla leveästi. Major Lazer & DJ Snake (feat. MØ)-kokoonpanon kappale Lean On (sovitus ja harjoituttaminen Jussi-Pekka Parviainen) vetää esityksen tyypit autotalliin laulamaan ja tanssimaan yhdessä. Nimenomaan yhdessä, yhtenä joukkona samassa paikassa, joukkona nuoria jotka jakavat huolet, murheet, ilot ja innostuksen ja joissa on kaikissa jotakin samaa ja jotain aivan erilaista. Ja hieno koreografia tässä (Aava Hytti, Matias Mäkitalo, Luukas Sihvonen, konsultointi Ima Iduozee ja Moona Nevalainen)! Esityksen musiikkivalinnat ovat muutenkin erityisen onnistuneita, ne sopivat kotibilefiilikseen mutta myös tukevat tarinan ja hahmojen tunnelmia. Ai että, kylläpä tämä vaan ilahdutti kovasti! Niin hienosti toteutettu, puhutteleva ja hurmaava esitys. Tuntuu olevan joku Kantti-homma, tykästyin nimittäin tosi paljon myös Otteita-esitykseen pari vuotta sitten. Pakko jakaa on siis taattua kanttilaista laatua, enkä malta odottaa seuraavaa tarinaa, jonka pariin Kantti vie.