Vuosi 2022

Hei hei vuosi 2022, tervetuloa uusi vuosi 2023! Mutta ennen sitä, katsotaas takaisinpäin kaksitoista kuukautta ja käydään läpi vuoden 2022 teatterijuttuja ja vähän muitakin tapahtumia.

Vuonna 2022 tilastot ovat seuraavanlaiset: teatterissa kävin 47 kertaa ja näin 45 eri esitystä, lisäksi katsoin muutamia esitystallenteita. Kirjoja olen tähän mennessä lukenut 169 kappaletta, mutta vuotta on jäljellä vielä kaksi päivää ja minulla on pari kirjaa kesken, eli vielä saattaa yksi tai kaksi tulla listalle lisää. Lukemistani kirjoista (ei kaikista, mutta monesta) voi lukea fiiliksiä kirjagramin puolelta @suskilukee. Asetin vuoden alussa ensimmäistä kertaa Goodreadsissa lukutavoitteen, ja koska saldo näyttää siis jo 169/150, on tavoite kirkkaasti saavutettu. Ensi vuodelle saatan mennä suoraan kahteensataan kirjaan, suuruudenhulluus iskee... Edelleenkään en ole leffoja tai tv-sarjoja listannut, ehkä pitäisi ryhdistäytyä tämän kanssa ensi vuonna ja kirjoittaa ylös ainakin elokuvateatterissa katsomani elokuvat. Mainitaan nyt kuitenkin leffoista Everything Everywhere All at Once, Matilda ja Koulu maailman laidalla, ja tv-sarjoista Our Flag Means Death, Merlí: Sapare Aude, Mieheni vaimo ja Rebelden kakkoskausi. Paljon muutakin on varmasti tullut katsottua, mutta nämä tulivat nyt heti mieleen.

tammi-maaliskuu

Tammikuussa ja helmikuussa en käynyt teatterissa kertaakaan, enkä muistaakseni katsonut edes mitään esitystallenteita. Musikaalimusiikkia tosin kuuntelin ja paljon, erityisesti uutta tuttavuutta 1789 - Les Amants de la Bastille. Ranskamusikaalit best, ja vaikka tämä ei sitten myöhemmin katsottuna tallenteena ihan vakuuttanutkaan, biisit ovat ihan mahtavia. Olen ahkerasti opiskellut ranskaa yhden Duolingo-oppitunnin päivässä jo pari vuotta, mutta tällä menolla menee vielä kauan, että opin ymmärtämään muuta kuin yksittäisiä sanoja, hidasta puhetta ja kirjoitettua tekstiä. Niinpä musikaalibiiseissä voidaan laulaa mitä vaan, ja olen täysillä mukana jos se kuulostaa hyvältä. Helmikuussa olivat toki Salpausselän kilpailut, siellä jälleen olin vapaaehtoisena ja kisafiiliksissä mukana. Salppurilla käyminen on todellakin perinne, jota rakastan, ja koronavuoden tauon jälkeen oli mahtavaa palata yleisöön. Ja pääsin helikopterin kyytiin, kun oheisohjelmana oli yleisölennätyksiä. Oli hauskaa! Helmikuussa kävin ihan ekaa kertaa laskettelemassa, se oli hauskaa, enkä edes kaatunut! Palautin myös kandidaatintutkielmani, aiheenani oli päähenkilö Dharanin johtajuus Siiri Enorannan teoksessa Nokkosvallankumous.

Maaliskuussa teatteriin suunta kävi, vihdoinkin, ja näin kuusi eri esitystä. Niistä voi lukea enemmän tästä postauksesta, jossa vetäisen yhteen vuoden kolme ekaa kuukautta. Teatterivuoden käynnisti Järvenpään Teatterin mainio Gabriel, tule takaisin, ja muut esitykset olivat musiikkinumeroistaan mieleen jäänyt Humanistispeksi 2022: Laineita ja kohtaloita, Teatteri Jurkan monitasoinen Viikset, Kouvolan Teatterin ihastuttava Kolme iloista rosvoa, edelleen lämmöllä muistelemani, huikea Lääkiksen speksi 2022: Juuriani myöten sekä Kansallisoopperan Billy Budd, eka livenä näkemäni ooppera, joka valitettavasti ei oikein iskenyt.

maalis-kesäkuu

Huhtikuussa kävin uusintakatselemassa Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa-musikaalin, ai että kuinka kaunis esitys tämä oli. Lisäksi katsomoon kutsuivat Järvenpään teatterin nuorten hienosti toteutettu, kiehtova Broken Heart Story sekä avaruuteen sijoittuva (!!) Teekkarispeksi 2022: Signaali.

Toukokuussa teatterikäyntejä oli kaksi, uusintareissu Lahden kaupunginteatterin onnistuneeseen Waitressiin, jota tosin katsoin tarinan ja hahmojen kannalta aika paljon kriittisemmin näin toisella katsomiskerralla, sekä Musiikkiteatteri Juvenalian Legally Blonde, joka oli ihanan pirteä, hauska ja fiksu.

Kesäkuussa käyntiin lähti kesäteatterikausi ja kävin katsomassa Kangasalan kesäteatterin näppärän Vaimoni on toista maata ja Koskenniskan kesäteatterin hauskan ja tarkan Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen. Lisäksi luvassa oli yksi vuoden odotetuimpia juttuja, nimittäin Helsingin jäähallissa pyörähtänyt Jesus Christ Superstar-musikaali ruotsalaisen areenakiertueen muodossa. Judaksena Ola Salo, Jeesuksena Peter Jöback. Tämä oli sellainen perushyvä JCS, piti otteessaan ja oli sopivan dramaattinen ja herkkä, toki areenamittoihin tehtynä. Äänentoisto ja/tai äänisuunnittelu oli vähän vaikeuksissa jäähalliolosuhteissa, joka häiritsi kokemusta, mutta onneksi biisit olivat tuttuja eli sanojen missaaminen ei haitannut. Ihan niin innoissani en ollut kuin olisin toivonut, mutta varsin hyvä eka live-JCS tämä areenaversio oli. Ja monta hienoa juttua myös, kuten Temple-biisi, lavalle omina itseinään astelevat näyttelijät jotka pukivat roolivaatteet päälleen yleisön edessä, aina tietysti Superstar, ja koko lopun ristiinnaulitseminen ja sen valosuunnittelu. Isoa, näyttävää, voimakasta – kyllähän se toimii. Kesäkuussa koitti myös elämäni toinen liveoopperakokemus, kun Taidekeskus Salmelassa sai ensiesityksensä Arto Pajun säveltämä Wiipuri-ooppera, jonka konserttiversiossa esittivät Ville Rusanen, Hanna Hoikkala, Mikael Konttinen ja Bianca Morales Pajun johtamana. Tykkäsin varsinkin musiikista, joka kuulosti varsin musikaalimaiselta, tai sellaiselta, johon musikaalibiisejä nauttineet korvani ovat tottuneet. Myös musiikkityylien yhdistelmä toimi. Wiipuri-oopperan esitykselle sattui varsin lämmin päivä, mutta helteestä huolimatta konserttiversio piti otteessaan.

Heinäkuussa teatterikäyntejä kertyi kuusi, kaikki kesäteattereita ja kaikki sellaisia, joista pidin kovasti. Esitykset olivat hurmaava Kesäyön uni Pukkilan kesäteatterissa, Salon Teatterin hieno ja vahva Liian paksu perhoseksi Vuohensaaressa, Ohkolan Teatterin tosi onnistunut Metsolat - Urjanlinna kahdesti katsottuna, Törnävän kesäteatterissa napakympisti roolitettu Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille ja Ryhmäteatterin valloittava, kekseliäs Kuten haluatte Suomenlinnan kesäteatterissa.

kesä-elokuu

Elokuussa kävin teatterissa kerran, lisäksi oli Helsingin kaupunginteatterin kauden avajaiskarnevaalit. Kesäteatterikauden päätti Orimattilan Teatterin upea Seitsemän veljestä Jätinpesän kesäteatterissa, olipa menoa! HKT:n avajaisissa saatiin esimakua syksyn ensi-illoista. Avajaisten perusteella minua kiinnosti eniten Priscilla, Kultalampi, Fanny ja Alexander, Min fantastiska väninna ja Ystäväni pelikaani. Näistä ehdin syksyn aikana katsomaan kaksi. HKT:n avajaiskarnevaalit käynnistivät perinteisesti teatterisyksyn, jota odotin innolla ja jota en kuitenkaan ollut vielä elokuussa suunnitellut kovin pitkälle. Monenlaista ja mainiota esitystä vuoden loppuun kertyi, eli oikein hyvä teatterisyksy oli edessä ja on nyt koettuna.

Syyskuussa syyskausi lähtikin sitten kunnolla käyntiin, sillä teatterikäyntejä oli yhdeksän. Nämä olivat värikäs ja vauhdikas Sherwood Tigers Keski-Uudenmaan Teatterissa, Teatteri Vanha Jukon huikea, hauska ja syvällinen Kaksi sisarta, Lahden kaupunginteatterissa ihana ja hauska Something Rotten, Kansallisteatterin klubihenkinen Hamlet, Kouvolan Teatterin kaunis Myrskyluodon Maija, Järvenpään teatterin 50-v juhlavuoden huima musikaali Titanic, Helsingin kaupunginteatterin bilemusikaali Priscilla sekä Orimattilan Teatterin sopivan jännittävä Idän pikajunan arvoitus, Jätinpesässä eli ulkoilmassa! Ekaa kertaa katsoin ulkoilmateatteria muutaman asteen lämpötilassa vilttien alla, kuumaa kaakaota siemaillen, näin vuoden loppuvaiheilla. Syyskuun viimeinen esitys oli Lahden kaupunginteatterin tasapainoinen ja taitavasti näytelty Rouva C.

Lontoo ♥

Lokakuussa teatterikäyntejä oli myös yhdeksän, näistä neljä Suomessa ja viisi Lontoossa. Suomessa näin Kuopion kaupunginteatterin uuden kotimaisen musikaalikantaesityksen Huomenna minä lähden, Lahden kaupunginteatterissa vierailleen hienon teatterilauluillan Tuulisella terassilla, Tampereen Työväen Teatterin kauniin, koskettavan Come From Away-musikaalin ja Teatteri Jurkan Hirvimetsän, joka huvitti, kosketti ja jonka hahmot olivat myös äärimmäisen tunnistettavia. Lokakuussa koitti myös mahdollisuus suunnata takaisin Lontooseen koronatauon jälkeen, ja toki mahdollisuuteen tartuin. Vaikka reissu koostui hyvin lyhyistä yöunista ja pitkistä esityspäivistä, oli se jälleen kerran ihan paras. Rakastan Lontoota, rakastan teatteria, rakastan stage door-hengailuja ja pitkiä kävelyitä kaupungin halki, rakennusten tuijottelua ja kaupungin tunnelmaa. Lontoossa näin ihan mahtavan & Juliet-musikaalin (Shaftesbury Theatre), hienosti kirjoitetun ja näytellyn The Prince-näytelmän (The Southwark Playhouse), uuden myyttejä ja nykyaikaa yhdistelevän Dido's Bar-musikaalin (DashArts), kesäteatterihupailuhenkisen The Tempestin (Shakespeare's Globe) ja vihdoinkin myös Hamiltonin (Victoria Palace Theatre). & Juliet oli ehdottomasti reissun kohokohta, olen luukuttanut sen biisejä ja katsonut videopätkiä monen monituista kertaa, ja olen onneni kukkoloilla siitä, että esitys oli livenä juuri niin hyvä kuin toivoin. Dido's Bar sen sijaan oli erityinen kokemus varsinkin siksi, että mukana ensemblessä oli näyttelijä Tuukka Leppänen, jonka olen Suomessa nähnyt monessa monessa roolissa. Esityksen takana on tekijöitä monesta maasta, myös Suomesta, ja olen tosi iloinen, että Lontoonreissuni osui Dido's Barin esityskauden kanssa yhteen.

syksyn teatterifiiliksiä

Lokakuussa olivat myös Helsingin kirjamessut, jossa pääasiassa kuuntelin haastatteluja ja keskusteluja ja kiertelin osastoja. Hankin lopulta vain kaksi kirjaa, vuoden kotimaiset suosikkini eli Elina Pitkäkankaan Sang-romaanin (ja sain siihen signeerauksen) ja Leena Paasion Harmaja luode seitsemän. Molemmille teospareille on vuonna 2023 odotettavissa päätös, en malta odottaa!

Marraskuussa kävin teatterissa kolmesti, uusia esityksiä olivat KOM-teatterin ihana, suloinen ja surullinen ReeaRuu ja Helsingin kaupunginteatterin hurja Fanny ja Alexander. Lisäksi kävin vähän extempore uusintakatselemassa HKT:n Priscillan, sillä halusin antaa sille uuden mahdollisuuden hurmata minut täysin. Menin nimittäin ensimmäisellä kerralla katsomaan Priscillaa vähän väärin odotuksin, toki mainoslauseet vuosisadan bileet ja bilemusikaalien klassikko olisivat voineet vähän vihjata, että bilefiilis on se juttu, mutta taisi mennä minulta ohi... Niinpä odotin enemmän tarinaa ja sen painottamista, mutta nyt toisella katsomiskerralla tiesin mitä on luvassa ja pystyin paremmin säätämään odotuksiani. Nautin siis täysin rinnoin hienoista musiikki- ja dragnumeroista, terävästä huumorista, taitavasta näyttelijäntyöstä, ja myös niistä vakavemmista kohtauksista ja hetkistä, joita musikaalista myös löytyy. Ja jos joku esitys piristää, niin tämä glitter- ja väri-ilotulitus. Vielä kerran (ainakin) on Priscilla-reissu luvassa keväällä, odotan innolla.

Joulukuussa suuntasin teatteriin neljästi, ja lisäksi katsoin Tampereen Työväen Teatterin Hamlet-musikaalin tallenteen, joka tuli sekä Yle Teemalta että löytyy Yle Areenasta vielä lähes vuoden ajan. Aikamoinen kotimainen kulttuuriteko tämä tallenteen tekeminen ja esittäminen, ihan mahtavaa! Isot aplodit sekä TTT:lle että Ylelle, ja kiitokset myös. Hienoa, että myös kotimaista teatteria pääsee näkemään tallenteena. Joulukuun liveteatterit olivat Teatteri Vanha Jukon upea, ajatuksia herättävä ja ajatteleva Tuntematon sotilas, Teatteri Takomon riemukas ja valloittava Ensimmäinen käsky, erityisesti näyttelijäntyön, biisien ja valosuunnittelun saralla vakuuttanut Pykälän spex 2022: Tähdenlentoja ja Svenska Teaternin hurmaava Mary Poppins, joka päätti teatterivuoden 2022.

joulukuu (+ylävasemmalla lokakuun Helsingin kirjamessut)

Joulukuussa suuntasin myös Tampereen kirjafestareille (*lippu saatu), jossa panostin ohjelmien kuuntelemiseen. Kuuntelin seuraavat keskustelut: Marisha Rasi-Koskisen, Siiri Enorannan, Ulpu-Maria Lehtisen ja Janne Puhakan haastattelut sekä Spefi NYT-keskustelun. Lisäksi oli kirjagrammaajien miitti, jonne ruokailun ja ohjelman välissä ehdin kuin ehdinkin, ja lisää kiertelyä alueella. Tampereen kirjafestarit järjestettiin ekaa kertaa viime vuonna, silloin en vielä päässyt osallistumaan. Mutta nyt pääsin, ja päivä oli tosi mukava. Tunnelma oli kupliva ja innostunut, ja kiinnostavaa ohjelmaa oli tarjolla kovasti. Vähän runsaudenpulaa olikin siinä vaiheessa, kun mietin, mitä keskusteluja menen kuuntelemaan… Lavat toimivat hyvin, sekä osastoalueella että varsinkin erillisissä huoneissa, ei ollut liian meluisaa tai hälinää vaan haastatteluihin pystyi hyvin keskittymään. Ehdottomasti palaan ensi vuonna, oli kivaa viettää kirjallisuushenkinen päivä Tampereella ja nauttia ohjelmasta ja tunnelmasta. En lopulta hankkinut yhtäkään kirjaa, ehkä vilkaisu kirjahyllyihin ja pöydälle karkotettuihin kirjapinoihin ennen messuille lähtöä vähän rajoitti ostosintoa... Mutta päivän paras saldo oli ehdottomasti monipuolisten ohjelmien kuuntelu, ja myös se, että sain Nokkosvallankumoukseeni kirjailijalta signeerauksen.

vuoden suosikkikirjat (klikkaa kuvat suuremmaksi)

Vuodelle 2023 on jo muutamat teatteriliput taskussa, ja monenlaista odotettavaa muutenkin. Gradun kirjoittamista on ainakin luvassa, lisäksi yritän panostaa esikoisromaanin kirjoittamiseen ja muutenkin kirjoittaa vieläkin enemmän ja suunnitelmallisesti. Kevään uutuuskirjoista on tekeillä tärppipostaus, samoin kevätkauden teattereista. Eikä siinä vielä kaikki! Teatterinna-palkinto nimittäin palaa kahden vuoden koronatauolta ja ehdokkaiden asettaminen starttaa 1.1.2023. Kannattaa siis uuden vuoden alussa palailla tänne tsekkaamaan ehdotuslinkki ja muistella vuoden 2022 teatterikokemuksia. Lisätietoja on luvassa 1.1.-23.

Pidemmittä puheitta, onnea vuodelle 2023!

Ensimmäinen käsky @ Teatteri Takomo

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Ensimmäisen käskyn 12.12.

Ensi-iltaansa koronapandemian vuoksi jo useasti siirtämään joutunut Ensimmäinen käsky pääsi vihdoin näyttämölle viime viikolla, ja minä pääsin sitä vihdoin pari päivää sitten katsomaan. Olen nimittäin jo silloin ennen ensimmäistä suunniteltua enskapäivää odottanut tämän näkemistä, mutta onneksi produktio ei hautautunut mihinkään vaan odotti että se on mahdollista toteuttaa. Koska tämä oli riemastuttava! Janne Pellisen ohjaaman ja dramaturgoiman esityksen teksti on syntynyt työryhmän yhteistyönä, ja näyttämöllä nähdään Joanna Haartti, Aleksi Holkko, Ella Lahdenmäki ja Miiko Toiviainen. Ensimmäinen käsky, raamatullisesta nimestään huolimatta, käsittelee monin tavoin taidetta, sen tekemistä ja merkitystä, sekä suhdettamme siihen. Raamatullisia aiheita kyllä sivutaan, ja paljon kaikenlaista muuta myös.

En ennen esitystä tiennyt, mitä odottaa, mutta astelin katsomoon kiinnostuneena. Esitys lähtee reippaasti käyntiin pitkällä vaelluksella, jota Mooses johtaa. Lopulta löytyy vuori ja sen huipulta Jumala, ja kymmenen käskyäkin saadaan kivilaatoilla. Mutta kun Mooses palaa kansan pariin, siellä jo palvotaan täyttä häkää kultaista vasikkaa! Tästä erinomaisesta kuvaelmasta päästään käsittelemään niin kreikkalaista maailmankuvaa, Herakleitoksen diippejä pohdintoja kuin Firenzen syndroomaakin, sekä taidetta monesta kulmasta. Ihastuin esityksen tyyliin jo ensi hetkistä, ja vaikka tässä ei ollut yhtä tarinaa tai selkeää juonta, näytelmä piti otteessaan tosi hyvin. Ilman väliaikaa esitettynä Ensimmäinen käsky kestää puolitoista tuntia, eli hyvin jaksaa istua ja katsoa koko homman ilman taukoa. Neljän näyttelijän saumaton ja innostunut yhteistyö vie esitystä sujuvasti eteenpäin, ja erilaiset, onnistuneesti toisiinsa sidotut kohtaukset vuoroin naurattavat, vuoroin mietityttävät, vuoroin koskettavat ja rauhoittavat. Janne Pellisen ohjaus on avaraa ja antaa esitykselle kevyen, kiireettömän tunnelman. Niin huumori kuin vakavampi pohdinta on löytänyt tyylinsä, ja kokonaisuudessa näkyy hallittu, luova ja harkittu ote.

Näyttelijät ovat lavalla välillä omina itsenään, tai ainakin puhuttelevat toisiaan omilla nimillään ja jakavat muistojaan, ja välillä milloin missäkin roolissa. Nelikko pelaa taitavasti yhteen ja on pienessä teatteritilassa läsnä tavalla, joka luo katkeamattoman siteen yleisön ja esiintyjien välille. Jokainen saa tähtihetkensä, ja onnistuneita kohtauksia ja hahmoja on niin yksin kuin ryhmässä esitettyinä. Mieleen jäivät esimerkiksi Ella Lahdenmäen Tolstoi, joka innokkaille kuulijoille julistaa taiteen olemusta ja seurailee joulupukkimaisella tyyneydellä esityksiä. Loputtoman koominen hahmo, ja miten vaivattomasti Lahdenmäki tätä esittää! Kaikki ne nukahdukset, hereille hätkähdykset ja hämmästykset ovat aivan kohdillaan. Myös Lahdenmäen suurella tunteella kerrottu, ihana joukkuevoimisteluvalmennustarina kosketti ja ilostutti. Aleksi Holkko teki vaikutuksen erityisesti monitasoisella taikurimonologilla, upeasti esitetty hahmo ja hänen traaginen kertomuksensa. Myös Holkon yleinen lavaolemus vakuuttaa, hänellä on hieno ote tekemiseen lavalla. Joanna Haartin Föribeat-musikaalimuistelu ja varsinkin näiden muistojen kertominen jäi mieleen, samoin hänen hahmonsa siinä kohtauksessa, kun mentiin hulavanteen läpi toiselle puolelle. Miiko Toiviainen vetäisee Pippin-musikaalin I want-biisin Corner of the Sky, ja kyllähän sen tietää, että veto on komea. Toiviainen on myös esityksen alkupuolella mainio jumalantekemistä suunnitellessaan, ja samoin kertoessaan esityksen edetessä "tietoiskuja", kuten juttuja maailmankaikkeuden järjestyksestä tai Firenzen syndroomasta.

Esityksessä on monta hetkeä, jotka aiheuttavat spontaaneja naurunpurskahduksia. Nämä ovat välillä pelkkiä vuorosanoja tai katseita tai liikkeitä, mutta yllättävästi ihan tosi hauskoja. Esimerkiksi se kuun osoittamissysteemi oli hillitön! Mutta moneen otteeseen ollaan myös syvissä mietteissä ja kauniissa rauhassa, ja silloin sydäntä lämmittää. Esityksestä jäi päälimmäisenä positiivinen ja innostunut fiilis, mutta takaraivoon jäi raksuttamaan myös monta pohdittavaa juttua. Naurun kautta lähestyttäessä pääsee joskus hyvin syvälle teemoihin, ja Ensimmäisen käskyn tapauksessa tämä onnistuu. Mielessä pyörii edelleen taidemietintöjä, taiteen merkitys ja mitä taide on, mitä se voi olla, miten taide tapahtuu, missä, miksi, milloin ja niin edelleen? Pidin siitä, miten taide ja teatteri prosessina heijastuu esityksessä kaikesta, suoraan niin että näyttämöllä harjoitellaan ja rakennetaan, mutta myös rivien välistä, sivussa ja varsinaisten tapahtumien takana. Myös teatteri leikkinä on vahva teema, se tuo esitykseen keveyttä, mutta sitäkin enemmän lämpöä ja aitoutta. Kaikki taitaa kuitenkin olla käsikirjoitettua, tai ainakin lähes kaikki, eli varsinaista improvisaatiota esityksessä ei ole, mutta taitavasti on improfiilis lavalle luotu. Kreikkalaista maailmankäsitystä ja maailmankaikkeuden järjestystä esittävä kohtaus iski vahvasti, se miten planeetat liikkuvat ja jumalat, titaanit ja ihmiset kiertävät samaa keskustaa ja ihmettelevät toisiaan. Samoin moni hieno näyttämökuva jäi mieleen, Lauri Lundahlin valosuunnittelu ja Paula Koivusen lavastus ja puvustus ovat kauniisti harmoniassa ja luovat silmälle iloa. Lopun voimisteluesitys on sopiva lopetus esitykselle, ensin liikkeiden valmistuminen (ja erityisesti niiden selitykset/nimet/muistisäännöt) vähän huvittavat, sitten kokonaisuus laitetaan kasaan ja äkkiä yhdessä tekeminen ja keskittyminen koskettaa. Voimistelukohtauksessa myös tiivistyvät esityksen teemat ja kysymykset – taiteen tekeminen, kokeminen, prosessit, merkitykset, kokonaisuudet.

Tämä oli ihana! Hauska ja riemukas esitys, jossa näkyy rakkaus taiteeseen ja teatteriin, mutta myös kyky ja kiinnostus käsitellä sitä tarkasti ja eri näkökulmista. En tiedä aukesiko taiteen/teatterin perusolemus tai syvin salaisuus, tai ne raamatulliset teemat, joihin esityksen nimi viittaa, mutta viihdyin, nautin ja hämmästelin katsomossa oikein mielelläni. Sen lisäksi, että esitys käsittelee taidetta, se myös on taidetta, ja varsin onnistunutta sellaista. Monta hienoa, tasapainoista ja fiksusti toteutettua kohtausta, taitava näyttelijänelikko ja teema, johon tartutaan itsevarmasti tekevät Ensimmäisestä käskystä kiinnostavan esityksen, joka sekä viihdyttää että saa ajattelemaan. Ja kun lopussa valo maalaa siluetit, taustakangas kylpee kultaisessa hehkussa ja sitten heilahtaa kuin jonkin suuremman voimasta, musiikki vaimenee ja pimeä laskeutuu, katsomossa on hiljaista ja levollista. Hymyilyttää. Tuntuu, että kokemus on jaettu, että sama tunne hipaisee kaikkia. Taide, kyllä se koskettaa. 

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!

Tuntematon sotilas @ Teatteri Vanha Juko

kuvat © Mikko Kelloniemi

Näin Tuntemattoman sotilaan 3.12.

Jos kotimaisista klassikoista puhutaan, Väinö Linnan Tuntematon sotilas keikkuu listassa korkealla. Jokainen tietää siitä jotain, jokaisella on siitä omat muistonsa ja ajatuksensa. Niin minullakin. Vanha Jukossa Tuntematon sotilas nähdään Juho Mantereen ohjauksena ja sovituksena, neljän näyttelijän voimin. Lavalla Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander hyppäävät Tuntemattoman hahmojen nahkoihin, lukevat romaania, juoksevat, sotivat, iloitsevat, surevat ja kertovat tarinaa. Punaiset valot leiskuvat, musiikki pauhaa ja kynttilänliekki lepattaa.

Minua kiinnostaa aina tuore ote klassikoihin, joten innolla suuntasin Lahteen katsomaan, millainen Tuntematon Vanha Jukossa nähdään. Ehdin lukemaan käsiohjelman tekstit ja tutustua esityksen soittolistaan ennen katsomoon suuntaamista, ja kuvia katsella myös. Ne nostattivat odotusta entisestään. Kesti kuitenkin hetken, että pääsin kunnolla sisään esityksen maailmaan ja tyyliin, mutta kun pääsin, se olikin menoa! Esityksessä on hieno, vahva tunnelma ja tietynlainen omaleimaisuus, joka kantaa kokonaisuuden läpi. Mantereen ohjaukselliset ja dramaturgiset ratkaisut rakentuvat kokonaisuudeksi, joka on täydellisen tasapainossa ja pureutuu klassikkoon terävästi, herkällä ja raa'alla otteella. Mukana on Tuntemattoman tunnetuimpia kohtauksia ja hahmoja, tunnistettavasti lavalle tuotuina ja koskettavasti kuvattuina, sekä sellaisia kohtia, joita minä en enää romaanista muistanut (edellisestä lukukerrasta taitaa siis olla liikaa aikaa...). Visuaaliset ratkaisut ovat komeita ja mieleenpainuvia, työryhmä on tehnyt pukujen, lavastuksen ja tarpeiston osalta hyviä ratkaisuja. Pekka Kiiliäisen ja Antti Haikon valosuunnittelu sykkii musiikin tahdissa ja tukee näytelmän tasoja erinomaisesti. Punainen värimaailma on toimiva. Pidin kovasti myös siitä, että kynttilänvaloa käytettiin useasti. Kiiliäisen äänisuunnittelu on toimivaa ja vakuuttavaa. Rakastan sitä, millaisia biisejä esitykseen on valittu! Ei ehkä tulisi heti mieleen, että esimerkiksi Via Dolorosa, Sukkula Venukseen tai Heilutaan olisivat Tuntemattoman sotilaan tarinaan sopivia, mutta tietysti ovat. Musat ovat yksi esityksen kohokohtia, ne korostavat teemoja ja ovat oivaltavasti juuri sitä, mitä tämä esitys tarvitsee ollakseen niin hyvä kuin on.

Esityksessä on huumoria ja komediaa sekä kevyitä hetkiä, mutta päällimmäisenä siitä jäi raastava ja surullinen fiilis. Esityksessä on monta toinen toistaan hienompaa hetkeä, joita katsoessa sodan kauheus ja sotilaiden tuska ovat käsinkosketeltavia. Myös sodan mielettömyys ja poikkeuksellisuus tulevat lavalla esiin. Lopun laulu kynttilänvalossa saa kyyneleet silmiin ja kylmät väreet kulkemaan kehossa, ja kruunaa esityksen hienosti. Työryhmän taito kertoa tarinaa mitään sen tasoja peittelemättä paitsi tekee vaikutuksen, myös takaa sen, että tätä esitystä katsoessa varmasti tuntee jotain. Liian rankka esitys ei ole, mutta oikealla tavalla painava. Tämä Tuntematon on monitasoinen, monipuolinen esitys, ajattelevaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Esitys on raikas, riehakas ja tuore, rohkeasti klassikosta omannäköisensä version kokoava näytelmä. Kohtaukset on toteutettu kekseliäästi ja välillä yllättävästi, mutta toimivasti. Esimerkiksi vihollisilmapallojen poksauttelu neulalla, Tuntemattoman sotilaan lukeminen ääneen ja koko teatteritilan hyödyntäminen, eli katsomon takaa ja sivuilta huutelu, ovat tosi hyviä ratkaisuja. Lisäksi pidin lavan ympäri juoksentelusta, se rytmittää esitystä erinomaisesti ja saa esityksen edetessä eri merkityksiä. Esityksen tunnelma on tiheä ja pitää tiukasti otteessaan, mitään lavalla tapahtuvaa ei pääse piiloon eikä sitä haluakaan paeta, vaikka välillä ihan sydäntä särkee. Ehkä suosikkijuttuni esityksessä onkin se, miten vahvana se tunteet ja tunnelmat lavalle tuo, silti alleviivaamatta mitään ylimääräisesti. Taitavasti kasattu kokonaisuus tuo yleisön eteen esityksen, jota katsoessa aivot saavat raksuttaa eikä katsomossa pääse liian helpolla. Ja sellainen teatteri on parasta.

Näyttelijänelikko ottaa lavan haltuun varmalla ja vauhdikkaalla otteella. Esityksessä juoksennellaan ja huudetaan, nauretaan ja remutaan, pelätään ja ollaan rohkeita, surraan ja iloitaan, hiljennytään ja rauhoitutaan. Neljällä näyttelijällä tarinaa toteutettaessa jokainen saa lavalla tähtihetkensä, ja nelikko myös pelaa upeasti yhteen. Näyttelijät tuovat rooleihinsa omat vahvuutensa ja tukevat toinen toistaan, jotta jokainen rooli rakentuu lavalle aidosti. Aitous onkin parasta tämän näyttelijäjoukon työssä, he tuovat niin vaivattoman puhtaasti lavalle kaikki esityksen läpi kuohuvat tunteet ja tarttuvat niihin taidolla. Jokainen pääsee hyödyntämään niin hersyvää komediallista osaamistaan kuin hurjan koskettavaa, usein hyvin vähäeleistä mutta silti vahvasti tuntuvaa näyttelijäntyötä. Annika Hartikan Kariluoto on ihan mahtava! Monitasoinen rooli, hienosti tasapainotettua näyttelijäntyötä. Minja Kosken säveltämä Veljeni nukkuu on kaunis, hieno kappale, ja Koski laulaa sen voimakkaasti. Ei pysy silmäkulma kuivana. Koski on loistava Riitaoja, voi että miten tuntuu pahalta hänen puolestaan. Olli Riipinen tekee riipaisevan roolin sotavankina, joka kädet ylhäällä ja varovainen, tunnusteleva hymy huulilla saapuu vihollisten luokse. Tämä on muuten kohta, jonka ehkä selkeiten muistan romaanista, ja kylmäävä hetki oli myös lavalla. Tämän lisäksi lähtemättömän vaikutuksen teki kyllä lihasten esittely Deutschlandin tahtiin sekä jääkylpy lopussa. Esa-Matti Smolander jäi mieleen erityisesti kahdesta roolista, Lehtona ja Rahikaisena. Hienoa tekemistä molempia hahmoja tulkitessa, erilaiset roolit joista Smolander saa kaiken irti. Nelikko hyppää roolista toiseen sujuvasti ja kasvattaa lavalle monenlaisia ihmiskohtaloita. Upeaa, pakotonta ja hämmästyttävän vivahteikasta näyttelijäntyötä, jossa vahva fyysisyys ja herkkä tunnelman lukeminen ihastuttavat.

Vanha Jukon Tuntematon sotilas jätti vahvan jäljen. Esitys on sanalla sanoen väkevä, mutta jos muutaman sanan lisää otan käyttöön, kuvaisisin tätä Tuntematonta myös seuraavasti: herkkä, raaka, hauska, viisas, nerokas, surullinen ja valmis. Ohjaaja Juho Mantereen näkemys ja oivaltavuus esityksen rakentumiseen, koko työryhmän vahva ammattitaito sekä näyttelijänelikon Hartikka-Koski-Riipinen-Smolander läsnäoleva, hahmot ja tunnelman kokonaiseksi tekevä näyttelijäntyö tarjoavat esityksen, jota voisi sanoa, ja sanonkin, teatteritapaukseksi. Hieno!

Tuntematon sotilas on Teatteri Vanha Jukon ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotanto, ensi-ilta Turussa 10.2.2023.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vanha Juko!