Hukan perimät (Elina Pitkäkangas)

 

Minulla on ollut keväästä saakka jonkinmoinen lukujumi päällä, eka vuosi kirjallisuuden opiskelua piti sisällään ison määrän luettua kirjallisuutta ja kaipa siitä sitten ähky tuli, vaikka lukemista rakastankin. Kesän aikana olen lukenut itseasiassa todella vähän, lähinnä Shakespearen näytelmiä, enkä ole oikein kaivannutkaan kirjojen pariin pöydällä odottavista lukemattomista pinoista huolimatta. Parisen viikkoa sitten nappasin (vihdoin) käsiini Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirouksen ja luin sitä aika hitaasti mutta innolla kuitenkin, ja huomasin, että hei, lukeminenhan on taas ihan tosi kivaa! Tuhatkuolevan kirous oli muuten todella hieno, ihanaa kieltä ja taitavaa tarinankerrontaa, suosittelen! Uskalsin sitten varata kirjastosta kasan muutakin kirjallisuutta kuin näytelmiä, ja niiden joukossa oli myös tämän postauksen aiheena oleva teos, Elina Pitkäkankaan Hukan perimät, joka onkin ollut lukulistallani jo tovin. Nyt kun lukuinnostuskin on palannut, päätin juhlistaa sitä sukeltamalla hukkien, jääkäreiden, aktivistien ja muiden tyyppien pariin.

Hukan perimät sijoittuu samaan tarinamaailmaan kuin Pitkäkankaan Kuura-trilogia (Kuura, Kajo & Ruska). Suomessa, kuten koko maailmassa, on ihmissusia, joita vältellään ja pelätään viimeiseen saakka. Kaupunkeja ympäröivät muurit, joiden sisälle ihmiset pakkautuvat täydenkuun aikana ja luottavat Jahti-järjestön suojeluun. Jahdin jääkärit pitävät hukat loitolla, turvaavat tavallisten ihmisten elämän ja nauttivat mainetta ja kunniaa näin tehdessään. Hukan perimät aloittaa tarinansa vuodesta 2005, jolloin nuori Alexander Berg suuntaa äitinsä ja legendaarisen kapteenin Väinö Ollikaisen kanssa täydenkuun komennukselle. Kaikki ei, kuten odottaa saattaa, suju suunnitellusti, ja Alex ja Väinö heräävät hukkina, oman onnensa nojassa. Tarina levittäytyy aina vuoteen 2014 asti, ja sen varrelle mahtuu valtavasti kaikkea, niin iloja, suruja, vaikeuksia, riemua, ongelmia ja niiden ratkaisuja sekä paljon muuta.

Olen lukenut Kuura-trilogian pari vuotta sitten, silloin, kun sarjan viimeinen kirja eli Ruska ilmestyi. Muista pitäneeni siitä kovasti, vaikka ihan kaikkia yksityiskohtia tai tapahtumia en enää muistakaan. Suurimmat juonenkäänteet ja suosikkihahmoni sentään muistin kirkkaasti myös Hukan perimiä aloittaessani, ja ihan tutulta teoksen maailma ja hahmot tuntuivat, eli kyllä tuttuja juttuja tuli mieleen tarinan edetessä. Hukan perimät kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Kuuraa ja sitä seuranneita teoksia, eli tämä toimii ihan itsekseenkin, ja ehkäpä paremminkin ennen trilogiaa, jos siis haluaa ajallisesti olla tapahtumien kululle uskollinen. Minä aloitin tämän luettuani Kuura-trilogian uudelleen, on kiva saada siihen uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia Hukan perimien jäljiltä. Pidän Pitkäkankaan kirjoitustyylistä paljon, se on lukijaystävällistä, sujuvaa ja miellyttävää lukea, tarina soljuu eteenpäin niin, että ei oikeastaan edes huomaa lukevansa sanoja paperilta. Lauseet ja kappaleet loihtivat hahmot, maisemat ja tapahtumat silmien eteen ja imaisevat mukaan tarinaan, ja lukukokemus on enemmän kuin "vain" lukukokemus, enemmän Hukan perimät on ihan kokonaisvaltainen tunnekokemus.

Pitkäkangas luo taidokkaasti sekä kirjansa hahmot että juonenkäänteet, ja teoksen kertoma tarina on kokonaisuudessaan niin mielenkiintoinen ja uskottava, että huomaamattaan alkaa enemmän tai vähemmän eläytymään siihen, mitä hahmot kokevat. Varsinkin tunteet, niin iloiset, surulliset, pelokkaat, kiihkeät, innokkaat, avuttomat, riemukkaat ja vihaiset, säkenöivät sivuilta niin vahvasti, että ne ovat käsinkosketeltavia. Tässä yhteydessä täytyy mainita varsinkin kolme kohtausta, vaikka vahva tunne onkin läsnä joka sivulla, näissä kolmessa kohdassa tunnekuohu on suorastaan hämmästyttävän voimakas. Ensimmäinen kohta on se hetki, kun Väinö löytää Alexin heidän ensimmäistä täysikuutaan seuraavana päivänä, näkee tämän puuttuvan käden ja raastavan epätoivon eikä pysty toimimaan kuten Jahdin sotilaan odotettaisiin toimivan. Toinen kohta on Alexin ja Samsonin välinen, kahdenkeskeinen hetki ladossa. Alexin hätä ja epätoivo, avuttomuus ja viha ovat tässä kohtauksessa niin vahvasti kirjoitettuja, että ne täyttävät sivut äärimmilleen ja valuvat reunoilta yli, eikä voi muuta kuin ihailla ja kauhistella sitä painostavaa ja jännittynyttä, pahaenteistä tunnelmaa, jonka Pitkäkangas on kohtaukseen luonut. Kolmas vahva tunnehetki on aika pian tämän kakkoskohdan jälkeen, silloin, kun Alex pääsee pakoon Lupercaliasta, saa kätensä vapaaksi ja syöksyy Ronjan syliin. Muutamaan lauseeseen mahtuu suuria tunteita ja niiden purkautumista, joka sanoista hienosti välittyy.

Tämä vahvasti kirjoitettu tunne näkyy myös siinä, miten Hukan perimien henkilöt tarinan edetessä kasvavat ja syventyvät. Koska tarina ulottuu yhdeksän vuoden ajalle, mukaan mahtuu paljon porukkaa ja uusia hahmoja ilmestyy pitkin kirjaa. Vaikka kaikkien hahmojen esittelyyn ei käytetä paljon tilaa, sekä henkilöt että heidän suhteensa tulevat yllättävän selväksi rivien välistä ja muutaman harkitun tapahtuman maininnalla. Eräs näistä suhteista on Alexin ja Einon mutkikas ystävyys, joka rakentuu ikäänkuin taustalla, ilman, että sitä mainittaisiin Hukan perimissä kovinkaan montaa kertaa. Silti tämä kaksikko on helppo kuvitella vuosien varrelle ystävystymään, tutustumaan ja jakamaan kokemuksiaan. Sama vaivaton ystävyyksien, rakkauksien, vihaisuuden ja muiden suhteiden rakentuminen näkyy myös muiden hahmojen välillä, ja näin luontevia henkilökuvia on aina kiva lukea. Alex on ilman muuta suosikkihahmoni, mutta aikalailla kaikissa päähenkilöissä on piirteitä, joista pidän. Pitkäkankaan luoma henkilögalleria on täynnä mielenkiintoisia, monitasoisia tyyppejä, jotka ovat kaikki erilaisia ja omia persooniaan, ja sellaisia, joiden tarina kiinnostaa. Ja vielä kun tarina itsessään on tarkka ja yksityiskohtainen ja täynnä kiehtovia käänteitä, on mahtavaa saada seurata, miten tämä porukka luovii eteenpäin ihmissusien, Jahdin, tavallisten ihmisten, rakkaidensa, vihollistensa ja toistensa joukossa. Pidän siitä, että tarina etenee monen eri henkilön näkökulmasta, se tuo lukemiseenkin kivaa fiilistä ja tarjoaa otteita erilaisten ihmisten mietteisiin ja ajatuksiin. Vaikka Pitkäkankaan kirjoitustyyli pysyy aika samanlaisena riippumatta siitä, kenen näkökulma tarinaan on kyseessä, tuo hän sujuvasti ripauksen kertojahahmon luonnetta mukaan kaikkeen siihen, mitä tapahtuu.

Hukan perimät tarjoaa hienon lukukokemuksen ja on oikein onnistunut lisä Pitkäkankaan luomaan maailmaan. Tarina kulkee vauhdilla ja vaikeuksitta, vaikka kirjassa sattuu ja tapahtuu monenlaista, se kerrotaan näppärästi ja kaunistelematta, niin, että lukiessa saa iloita ja kauhistella sopivasti vuorotellen ja joskus samaankin aikaan. En keksi tästä mitään moitittavaa, paitsi ehkä sen, että olisin voinut lukea kaikesta vielä enemmän ja pidempään, joitakin rivien välissä tapahtuvia juttuja olisi siis voinut kirjoittaa tarinaan mukaan, mutta kyllä ne tulivat taustalla tapahtuessaankin selväksi. Näin kivassa kirjassa olisi vain ollut kiva pysytellä kauemminkin, nyt tarina piti otteessaan niin, että jäljellä oleva sivumäärä väheni huimaavaa vauhtia, ja sitten olinkin jo kiitoksissa ja lukenut koko tarinan. Sehän se on kaikkien hyvien kirjojen ongelma, ne kun aina tuppaavat loppumaan ennen kuin siihen olisi valmis. Nyt sentään on sellainen ihana tilanne, että Kuura-trilogia odottaa ja pääsen takaisin tähän hukkien maailmaan. Jee!

Hair @ Aleksanterin teatteri

 

kuva © StepUp Skene-musiikkiteatterikoulutus

Näin Skene-musiikkiteatterikoulun Hair-musikaalin Aleksanterin teatterissa 14.8., joka oli esityksen viimeinen näytös. Tätä ei siis valitettavasti ole enää mahdollista nähdä, mutta tokihan minun täytyy esityksestä muutama sana kirjoittaa, sillä se oli loistava!

Musikaalin keskiössä on nuori hippiheimo, joka elää ja rakastaa vapaasti, vastustaen auktoriteettejä, määrättyjä rakenteita, militarismia ja vallanpitäjiä. Erilaiset ihmiset muodostavat tiiviin perheen, joka hyväksyy toisensa ja tavoittelee yhdessä rauhaa ja vapautta. Lavalla nähdään Skene 16+-ryhmä eli Kaisu Säynevirta, Valtteri Gutev, Kasper Korpela, Viljami Rosvall, Ella Ingraeus, Leo Ikhilor, Julianna Kauhaniemi, Rebekka Ilmivalta, Nelma Vapaa-Jää, Sara Kaikkonen, Luka Haikonen, Sanna Riski, Eeva Stambej, Emma Salo, Helmi Oja, Adela Ogunbor, Siiri Nurkka, Milla Rissanen, Meeri Aro, Inka Liukkonen ja Neea Frangén.

Tämä Skenen Hair oli minulla jo keväällä suunnitelmissa ja tärppilistalla, mutta silloin se koronan takia peruuntui ja siirtyi nyt elokuussa kahteen esityspäivään, eiliselle ja toissapäivälle. Onneksi porukka pääsi tätä esittämään, sillä esitys oli valtavan onnistunut, ja onneksi minä pääsin tämän näkemään, sillä tulin Hairin näkemisestä tosi onnelliseksi. Täytyy myöntää, että teatteriin meneminen oli hieman jännää ja kummallista, kun ensimmäistä kertaa suuntasin katsomoon kasvomaskin kanssa ja käsidesi laukussa, mutta ennen kaikkea oli ihan parasta päästä vihdoin aloittamaan syyskausi teatterin parissa ja nauttia huikeasta musikaalista. Aleksanterin teatterissa vallitseva epidemiatilanne on otettu huomioon turvavälein ja muin järjestelyin, ja myös ilahduttavan monella katsojalla näkyi maski päässä ja käsien pesua ja desifiointia tehtiin ahkerasti. Tuntui siis ihan turvalliselta unohtaa ulkopuolinen maailma ja uppoutua rakkauteen, vapauteen, rauhaan ja kukkaiskansan elämään nuoren hippiheimon johdolla. En ole ennen nähnyt Hair-musikaalia, enkä totta puhuen ole ollut siitä edes kovin kiinnostunut ennen viime vuotta, jolloin ekan kerran kuulin vähän Hair-biisejä livenä. Noiden kolmen kappaleen perusteella aloin ajatella, että olisihan se kiva tähänkin klassikkoon joskus tutustua, ja eilisen shown perusteella voin sanoa, että tämän parempaa versiota ei voisi ensimmäiseksi Hair-kokemuksekseen pyytää. Lavalla on sellainen määrä energiaa, iloa, vauhtia, taitoa ja asennetta, että esitys nappaa otteeseensa heti ensihetkistä lähtien ja ehtii edetessään hämmästyttämään, ihastuttamaan ja ilahduttamaan moneen otteeseen.

Esityksessä näyttelijäntyön opetuksesta ja ohjauksesta vastaa Jermo Grundström, tanssin opetuksesta koreografi Elina Lähde ja laulun opetuksesta Ville Myllykoski, Pauliina Kiuru ja Jukka Nylund. Valosuunnittelu on Tuittu Teivaisen, puvustus Wille Lipposen ja lavastuksesta ja rekvisiitasta vastaavat Maikku Lähteenmäki, Elina Lähde ja Jermo Grundström. Suomennos on Markku Salon. Jokaisella osa-alueella on onnistuttu mainiosti, esitys on tasapainossa ja tarjoaa hienon musikaalielämyksen. Ohjauksessa on valtavasti energiaa, joka säteilee kirkkaasti katsomoon saakka ja purkautuu juuri oikealla tavalla, fiilis on samaan aikaan rento ja huoleton mutta myös latautunut ja sähköinen. Ohjaus on yksityiskohtaista ja keskittyy moneen asiaan, myös siihen, mitä tapahtuu taustalla ja miten mikäkin hahmo suhtautuu tilanteisiin, joka on tosi hieno juttu. Myös pienemmät juonikuviot pääsevät esille, kun ne saavat esityksessä tarpeeksi tilaa, ja se näkyy Hairissä onnistuneesti. Koreografiat ovat sulavia ja täynnä hienoa liikettä, ja kuten ohjauksessa, myös korografiassa on paljon yksityiskohtia. Erityisesti isot joukkokohtaukset ovat hienoja, mutta aikamoisen mainioita tanssihetkiä nähdään lavalla myös pienemmän porukan esittämänä. Koreografia sopii musikaalin tunnelmaan oikein hyvin, ja myös hahmojen luonteenpiirteet näkyvät siinä, millaisia liikkeitä heille on koreografioitu. Se onkin yksi suosikkijutuistani tässä, onpa hienoa, kun koko porukan tanssiessa yhdessä jo liikekieli kertoo hahmoista ja heidän suhteistaan paljon, vaikka koreografia olisikin kaikilla sama. Tästä saa tietenkin kiittää myös esiintyjiä, jotka tuovat hahmonsa persoonan mukaan koreografiaan. Wille Lipposen puvustus sopii hippijengille hienosti ja on ihanan värikästä ja täynnä monenlaisia vaatteita. Tuittu Teivaisen valosuunnittelu on onnistunutta, ja erityisesti yksi valaistushetki jäi kirkkaasti mieleen, sellainen, jossa etualalla punaisessa valossa on meneillään sota ja takalavalla bileet värikkäissä valoissa. Hienon näköinen kohtaus!

© Wille Lipponen

Hair-heimona esiintyvät nuoret näyttelijät tekevät kaikki loistavaa työtä, ja etenkin se, miten hienosti koko porukka on sisällä tarinassa ja pysyy hahmossa aivan koko ajan, on superhienoa. Ei ole vaikea uskoa, että nämä nuoret tavoittelevat rakkautta, rauhaa ja vapautta, kun kaikki mitä lavalla tehdään ja tunnetaan, tuntuu uskottavalta ja aidolta. Hippiheimo ja sen väliset suhteet rakentuvat lavalle vaivattomasti, pienillä ilmeillä, eleillä ja liikkeillä ilmaistaan monenlaisia tunteita ja tunnelmia, ja tämän jengin käsissä Hairin hahmot astelevat lavalle erinomaisesti. Minulle tuli esitystä katsoessa nopeasti tunne siitä, että tämä on ehdottomasti sellainen musikaali, joka kuuluu nuorten esitettäväksi. Hairin hahmot ovat tietyissä asioissa niin ehdottomia, päättäväisiä, naiiveja ja varmoja, että sellaista tahdonlujuutta tai optimistisuutta harvemmin näkee varttuneemmissa ihmisissä. Hairissä on paljon hahmoja, mutta jokaisesta mainitaan ainakin muutama tieto esityksen edetessä, vaikka varsinaiseen pääosaan ei nousekaan kuin muutama tyyppi. Kukaan ei silti jää taustalle, jokainen heimon jäsen on tärkeä ja vaikuttaa paljon siihen, miten esitys lavalle muodostuu. Bergeriä, joka on eräänlainen johtajahenkinen tyyppi ja monen heimolaisen ihastus, näyttelee Valtteri Gutev. Gutev tekee kyllä sellaisen roolin että ei voi muuta kuin ihastella. Hänellä on vangitseva lavaolemus, Gutev tulkitsee hahmoaan loistavalla otteella, tanssii, laulaa ja näyttelee sujuvasti ja onnistuu roolissaan todella hyvin. Berger on hahmona vähän sellainen, etten oikein tiedä, pidänkö hänestä, mutta Gutevin käsissä tämä tyyppi meinaa kyllä varastaa huomion vähän väliä. Hieno rooli! Viljami Rosvall tekee luontevaa työtä Claudena, hän tuo kiinnostavan hahmonsa lavalle hyvällä otteella ja loistaa monessa kohtauksessa. Erityisesti esityksen loppupuolella Rosvallilla on lavalla monta tosi hyvää hetkeä ja hänen roolityötään on ilo katsoa. Ella Ingraeus tekee mainion roolin Sheilana, hänellä on kaunis ja vahva lauluääni, ja kauniin laulun lisäksi Ingraeus näyttelee roolinsa hienon tarkasti ja jollain tavalla lempeästi, se on sana joka tulee mieleen sekä Sheilasta että Ingraeuksen tyylistä tuoda hahmonsa lavalle.

Julianna Kauhaniemen Jeanie on ihana, Kauhaniemi tekee mainion roolin ja tuo esitykseen paljon hyviä juttuja. Erityiskehut Ilma-biisistä ja yleisesti siitä fiiliksestä, jolla Kauhaniemi esiintyy. Kasper Korpelan Woof on hurmaava tyyppi, valloittava persoona joka tuntuu säihkyvän positiivisuutta ja iloa. Tämä säteily näkyy selvästi, vaikka Woof olisi kohtauksessa enemmän taustalla kuin keskiössä, ja erityisesti koreografioissa Korpela loistaa. Korpela tekee roolinsa varmalla otteella ja sujuvalla tyylillä, hänen Woofinsa on huoleton ja iloinen kaikkien kaveri, jossa riittää asennetta ja aurinkoa. Leo Ikhilor näyttelee Hudia, Woofin elämän suurinta rakkautta, ja tekee tosi kivan roolin. Pidän siitä, miten näiden kahden suhde on tuotu lavalle, ja Korpelan ja Ikhilorin yhteistyö on ilahduttavan onnistunutta. Ikhilor tuo hahmoonsa paljon mainioita juttuja ja esiintyy hyvällä energialla. Rebekka Ilmivalta tekee hyvää työtä Crissyn roolissa, ja erityisesti hänen lauluäänensä ihastutti. Mainitaan vielä aivan loistava Adela Ogunbor Tanyan roolissa, onpa hänellä hienoja hetkiä lavalla, Aylenin roolin mainiolla tavalla esittävä Inka Liukkonen ja Lennyn roolissa nähtävä Luka Haikonen, joka tekee kivan roolin, sekä Emma Salo, joka tekee kaksoisroolin ja on mahtava varsinkin Hubertina.

Hairin musiikista tiesin siis tasan kolme biisiä, jotka kuulin viime vuonna musikaalikonsertissa, suomeksi siis. En tosin muistanut niistä kuin kaksi, ja niistäkin lähinnä melodian. Tykkäsin biiseistä kuitenkin, ja nyt olikin kiva kuulla muitakin kappaleita. Heti ekasta biisistä lähtien on selvää, että tämä porukka osaa muuten laulaa, ja bändi johtajanaan Ville Myllykoski osaa soittaa. Siinä vaiheessa ei sitten enää tarvinnutkaan kuin vain nauttia musiikista, joka sekin on oikein mainiota, biisit ovat hauskoja, kauniita, voimakkaita ja toiveikkaita, kuten Hair kokonaisuudessaankin on. Mieleen jäivät erityisesti Aquarius, Manchester Englannissa, Ilma, Alaspäin, Helpointahan on olla tunteeton, Hare Krishna/Be-In, Avaruuskävely, Ihminenpä luomus on ja Antaa loistaa/Manchester sekä erikoismaininnan ansaitsevat Mustat pojat ja Valkoiset pojat, jotka ovat yksi suosikkikohtauksiani koko esityksessä. Näihin kahteen biisiin on rakennettu hieno tilanne ja niin näyttelijäntyö, laulu kuin tanssikin on loistavasti kohdallaan, jolloin molemmat biisit ja niiden viesti/idea pääsevät sujuvasti näkyviin. Ja asennetta löytyy tästä kohtauksesta myös, mainio meininki! Koko kukkaiskansa on taitava laulamaan, ja monenlaiset biisit sujuvat esiintyjäporukalta ilman ongelmia, kuten myös niin soolot, duetot kuin suuremmankin joukon laulamat kappaleet. Markku Salon suomennos on sekä biiseissä että tekstissä sujuvaa ja sopii esittäjiensä suuhun, tekstin huumori, nokkeluus ja tärkeimmät pointit toimivat näppärästi suomeksi ja kaikki se rauha, rakkaus, vapaus, ilo, riemu, ystävyys ja elämä, jota Hair pursuaa, tulee suomennoksen ansiosta kirkkaasti esiin niin lauluissa kuin dialogissakin.

Vaikka Hair sai ensi-iltansa jo 1967, yli viisikymmentä vuotta sitten, suurin osa tai oikeastaan kaikki sen teemoista ovat edelleen ajankohtaisia. Toki Vietnamin sota, jolla on iso rooli esityksessä, on onneksi loppunut, mutta sota ei maailmasta ole kadonnut mihinkään. Minulle jäi mieleen erityisesti yksi vuorosana, jotenkin näin: "Tehkää mitä haluatte, kunhan ette tee pahaa." Kuulostaa hyvältä, oikealta, siltä, että noin voisi olla. Miksei olisi? Hairin hippiheimon suurimmat vaatimukset, toiveet tai unelmat, miksi niitä sitten sanookaan, eli rakkaus, vapaus ja rauha, ovat asioita, joita ihmiset ympäri maailman edelleen tavoittelevat. Samoin muiden hyväksyminen omana itsenään ja erilaisuuden hyväksyntä ovat yhä tapetilla. Hair ei siis tunnu yhtään ikääntyneeltä, vaan on yllättävän ajankohtainen ja sopii tähän(kin) aikaan vaikeuksitta. Tämä versio on kokenut (luulisin ainakin) hieman modernisointia ja muutoksia, jotka ovat kaikki varmasti tehneet esityksestä juuri tälle esiintyjäjoukolle sopivan, ainakin siltä vaikuttaisi sen perusteella, miten hyvin kaikki osaset ovat loksahtaneet kohdalleen. En suoraan sanottuna osannut odottaa, että pitäisin Hairistä näin paljon, sillä en osannut ajatella hippimeiningin ja Hairin vapauskaipuun olevan minun juttuni, mutta taas meikä oli väärässä. Hair-heimo on täynnä toinen toistaan hurmaavampia tyyppejä, musiikki on hauskaa ja mukavaa kuunnella, tarina ja hahmot ovat täynnä energiaa ja hippimeininki pitää otteessaan alusta loppuun ja tarjoaa vielä paljon ajateltavaakin. Paljon hyvää siis, ja tämän lahjakkaan tekijäporukan käsissä musikaali on ehdottoman ihastuttava ja riemastuttava teatterikokemus, ja kuten jo totesinkin, paras mahdollinen tapa tutustua Hairiin.

Kiitos koko kukkaiskansalle, tämä oli superhieno juttu! 

© Wille Lipponen

Eden

En muista odottaneeni pitkään aikaan mitään (ainakaan kotimaista) elokuvaa niin paljon kuin Ulla Heikkilän käsikirjoittamaa ja ohjaamaa, nyt perjantaina eli 7.8. ensi-illassa olevaa Edeniä, joten olin leffan nähtyäni hyvin iloinen, sillä se oli ennakko-odotuksen ja innostuksen arvoinen. Näin Edenin jo parisen viikkoa sitten ennakkonäytöksessä, jossa paikalla olivat myös Jennaa näyttelevä Linnea Skog ja Panua näyttelevä Bruno Baer. Heidän kommenttinsa elokuvasta ja luonnehdinnat hahmoistaan toimivat hyvänä pohjustuksena leffan katsomiseen, toki muutenkin oli mielenkiintoista kuulla, mitä tekijät elokuvaprosessista kertovat.

Eden sijoittuu rippileirille, ja tarinan keskiöön nousevat Jenna, Panu ja Aliisa (Aamu Milonoff) sekä nuori Tiina-pappi (Satu Tuuli Karhu). Ripariviikkoon mahtuu monenlaista, on ihastumista, vihastumista, uuden oppimista niin itsestään, muista kuin maailmastakin ja kysymyksiä siitä, mihin uskoa tai olla uskomatta ja ketä leirillä pitää totella. Omasta riparistani on reilut kuusi vuotta, joka ei kuulosta kovinkaan pitkältä ajalta. Suurin osa riparimuistoista on kuitenkin jo hautautunut jonnekin muistini perukoille, ja leirikeskusviikosta nousee mieleen lähinnä Aliaksen pelaaminen, lentopallo, vapaa-aika sekä yhdessäolo, laulaminen ennen ruokaa, isosten ohjelma ja hermostunut ulkoläksyjen opettelu, enemmän siis oleskelu kuin varsinaiset riparille ominaiset jutut. Tykkäsin ripariviikosta kyllä tosi paljon ja olin isosenakin parina kesänä, eli ihan mukavaa aikaa leirielämä oli. Eden tarjoaa uskottavaa riparifiilistä ja varsinkin aidon tuntuista leirielämää ja ryhmädynamiikkaa, vaikka riparijuttujensa puolesta se jonkin verran eroaakin omasta leiristäni. Suurin leirikateus tuli siitä, että leffan ripariporukka sai hoidettavakseen leiripaikan kanat, olisipa ollut mahtavaa jos omalla leirillänikin olisi jaettu kananhoitovuoroja! Eden on kuvattu Kirkkonummella Hvittorpissa, jossa oikeastikin järjestetään rippikouluja. Leiripaikka on hienon näköinen ja kuvaus poimii kuvauspaikasta kivoja yksityiskohtia, moni kohtaus on visuaalisesti tosi hyvä ja maisema tukee leiritunnelmaa. Mukavan luonnonläheinen ja sopivan "eristäytyneen" oloinen paikka, sellainen, jonne sopiikin lähteä riparille pois arjesta, kauas vanhemmista ja tutuista rutiineista. Nappivalinta kuvauspaikaksi, tarina pääsee tässä miljöössä oikeuksiinsa.

Eden on ohjaaja-käsikirjoittajansa Ulla Heikkilän ensimmäinen pitkä elokuva, hänen muista töistään olen aiemmin nähnyt Yksittäistapaus-sarjaan kuuluvan Let Her Speak-lyhytelokuvan (k. Saara Särmä & Heikkilä, o. Heikkilä), joka itse asiassa onkin suosikkini Yksittäistapaus-leffoista. Edenin käsikirjoitus on sujuva ja näppärä, leffa etenee mukavan rennolla tahdilla ja siinä ehtii puolentoista tunnin aikana tapahtua yllättävän paljon, kerronnassa ei tule kiire mutta turhaan ei myöskään hidastella, sekä käsikirjoitus että ohjaus siis löytävät sopivan rytmin tarinan kertomiseen. Rippileiri on aika harvoin käsitelty aihe elokuvan ja/tai television puolella, enkä kyllä muista kovin montaa riparille sijoittuvaa kirjaakaan lukeneeni, joten on tosi kiva, että Heikkilä on tähän aiheeseen tarttunut, ja vielä onnistunut siinä näin hyvin. Dialogi sopii nuorten hahmojensa suuhun, kuilu nuorten ja aikuisten välillä on läsnä ja monenlaiset näkökulmat tulevat luontevasti esiin. Elokuva tutkailee erilaisia suhtautumisia niin hengellisiin teemoihinsa kuin hahmojensa persooniin ja piirteisiin, ja juonikuviot kerrotaan mainion hienovaraisesti. Tarinassa on paljon kivoja yksityiskohtia ja teemoja, ja pidän siitä, miten paljon tunteita ja niiden ilmaisua Edeniin mahtuu. Heikkilä on rakentanut monitasoisia, mielenkiintoisia hahmoja, joiden sijoittaminen samalle leirille tarjoaa onnistuneita katsauksia siihen, miten ryhmän keskinäiset suhteet ja jännitteet rakentuvat, kun porukka alkaa tutustumaan toisiinsa ja katsomaan, miten elo leirillä lähtee sujumaan. Leffa keskittyy monipuolisesti muutamaan erilaiseen juonikuvioon, joista osa on ehkä hieman ennalta-arvattavia mutta se ei haittaa vaan on enemmänkin vain osoitus siitä, että hahmot ovat uskottavia ja leirielämä samankaltaista kuin oikeassakin elämässä. Tunnistettavia hahmoja ja tilanteita siis, jollain tasolla nyt ainakin.

Nuori näyttelijäkaarti tekee poikkeuksetta sujuvaa työtä, he tuovat valkokankaalle energiaa ja lahjakkuutta sekä hahmosta riippuen tai riippumattakin fiksuutta, kapinallisuutta, herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä, nokkeluutta, ystävällisyyttä ja paljon muita piirteitä, jotka porukan roolitöissä näkyvät hienosti. Linnea Skog on tosi hyvä Jenna, porukkansa keskipisteenä olemiseen tottunut nuori nainen joutuu leirillä uudenlaiseen tilanteeseen, kun kaverit yllättäen suhtautuvatkin ripariin eri tavalla kuin hän, ja ryhmän tunnelma on muutenkin erilainen kuin kotona. Skog tuo taitavasti näkyviin Jennan luonteenpiirteet ja tasapainottelee eri tunnetilojen ja reaktioiden välillä luontevasti, tehden Jennasta vivahteikkaan hahmon. Bruno Baer tekee onnistuneen roolin Panuna, joka lähtee leirille vanhempiensa riitojen keskeltä. Baerin roolisuoritus on aidon ja vilpittömän oloinen, hänellä on kiva ote hahmoonsa ja Panun tunteet ja fiilikset tulevat selvästi esiin. Aamu Milonoff Aliisana on loistava, Aliisa kyseenalaistaa monet asiat, tuo mielipiteensä kuuluviin ja on selvästi fiksu tyyppi, vaikka ehkä kyseleekin välillä myös tottumuksesta. Aliisa pääsee kuitenkin myös vapautumaan ja rentoutumaan yhteisten ohjelmanumeroiden parissa, ja ihastumistakin mahtuu Aliisan leiriviikkoon. Milonoff tekee läpi elokuvan varmaa työtä, hän näyttelee sujuvalla otteella jokaisen kohtauksen ja tekee Aliisasta todella hyvän hahmon. Satu Tuuli Karhu jatkaa mainioita roolisuorituksiaan myös Tiina-pappina, pidän Karhun näyttelijäntyöstä kovasti ja oli kiva nähdä hänet taas erilaisessa roolissa. Karhu on lähestynyt rooliaan erinomaisesti, Tiinasta muodostuu mielenkiintoinen hahmo. Hänkin joutuu leirillä kohtaamaan erilaisen ympäristön kuin on kuvitellut, riparimeininki ei ihan vastaa Tiinan ajatuksia ja se aiheuttaa hankaluuksia sekä nuorten että työkaverien kanssa. Amos Brotherus näyttelee Sampoa, joka on hyväntuulisen ja rennon oloinen, hauska tyyppi. Brotherus tuo hahmonsa valkokankaalle näppärästi, tarkalla ja taitavalla näyttelijäntyöllä. Mainitaan vielä Pinja Hiivan rooli Juttana, hän tekee luontevaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti. Koko muu porukka on rooleissaan myös vakuuttava, ja Edenin parhaita puolia onkin ehdottomasti se aito, uskottava ja tunnistettava fiilis, joka hahmoista syntyy, ja tästä kiitokset kuuluvat onnistuneelle näyttelemiselle.

Eden oli kaikin puolin todella kiva kokemus, leffa on monessa asiassa sellainen kuin odotin, mutta onnistui myös yllättämään monta kertaa positiivisesti ja ilahduttavasti. Uskonnollisuutta, hengellisyyttä ja kirkkoa elokuva käsittelee melko neutraalisti. Vaikka nämä teemat ovat rippikouluympäristön myötä toki vahvasti elokuvassa läsnä, Eden ei tarjoa vain yhtä näkökulmaa tai asennetta hengellisiin kysymyksiin liittyen vaan enemmänkin kannustaa pohtimaan asioita itse ja monelta kantilta, joka onkin erinomainen sanoma elokuvalle. Edenissä on kaikkea mitä hyvältä nuorisoleffalta ja leffalta yleensäkin vaaditaan, eli älykkyyttä, nokkeluutta, koskettavia hetkiä, isoja ajatuksia ja kysymyksiä, monitasoisia hahmoja sekä monia yksityiskohtia sisältävä juoni, ja lisäksi toki ihastumista, kiukuttelua, kapinallisuutta, ystävyyttä, vähän aikuiset vs nuoret-asetelmaa, sääntöjen rikkomista, jännitystä, iloa ja riemua, kuten onkin hyvä olla. Ja kaikkea on sopivasti, se ei aina elokuvissa toteudu ja tulos on epätasainen, mutta Edenissä on kaikki tasapainossa ja lopputulos kestää useammankin katsomiskerran. Minäkin varmasti suuntaan tämän leirin pariin vielä kerran tai pari.

Linkki Edenin traileriin

Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen @ Salon Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

kuvat © Mikko Pääkkönen

Näin Salon Teatterin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen-musikaalin Vuohensaaren kesäteatterissa ensi-illassa 1.8.

Loiko Zobar (Jerry Sarlin) on hevosvarkaista paras ja Radda (Vilma Koskela) romanineidoista kaunein. Kun he kohtaavat ja rakastuvat, ei mikään ole enää entisensä. Samaan aikaan kiertelevää elämää elävät romanit ja raja-aitoja asettanut väestö joutuvat yhä usemmin vastakkain, eikä yhteenotoista aina selvitä vain puhumalla. Sekä rakkaudessa että elämässä riittää ristiriitoja, ja traagisia käänteitä mahtuu molempiin. 

Olipahan ihanaa käydä teatterissa! Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen oli ensimmäinen teatterivierailuni melkein viiteen kuukauteen, joten iloa ja riemua oli ilmassa heti aamusta ja automatka kohti Saloa sujui kihelmöivän innostuksen ja jännityksen läsnäollessa. Toki olen katsonut kymmeniä esitystallenteita nyt koronakevään ja -kesän aikana, eli en ole ehtinyt teatterista vieraantumaan enkä usko katsoneeni esitystä mitenkään vaaleanpunaisten lasien läpi tai romantisoiden, vaikka en pitkään aikaan olekaan nähnyt yhtään esitystä teatterissa. Tästä on kyllä tulossa melkoisen kehuva postaus, sillä esitys ansaitsee paljon kiitosta, mutta se johtuu puhtaasti musikaalin onnistuneesta toteutuksesta eikä siitä, etten ole vähään aikaan arvioinut mitään. Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen oli minulle pitkään tuttu vain nimenä, en ole ollut siitä kovinkaan kiinnostunut johtuen juurikin siitä, että en tiennyt, mistä tarina kertoo. Kun sain selville, että tässähän on hevosvarkauksia, traagista rakkautta ja voimakkaita tunteita, alkoi mielenkiinto kohota vauhdilla ja olenkin odottanut esitystä todella paljon jo viime vuodesta lähtien. Vähän jo ehti pelottamaan, että jääkö tämäkin näkemättä, mutta onneksi Salon Teatteri pääsee Mustalaisleiriä esittämään, sillä työryhmä on selvästi tehnyt paljon kunnianhimoista ja taitavaa työtä esityksen eteen.

Esityksen taustalta löytyy monta tuttua nimeä viimevuoden hienon Myrskyluodon Maijan tekijäryhmästä, ohjaus on Peter Nybergin, koreografia Venla Viisasen, puvut ja kampaukset Marjo Haapasalon, lavastus Timo A. Aallon ja musiikin sovitus Nybergin, Outi Ollilan ja Pasi Ketolan, joka vastaa myös äänisuunnittelusta. Ensimmäisenä paljon kehuja saa Haapasalon puvustus, porukka näyttää ihan superhienolta ja puvut sopivat kantajiensa luonteeseen, tyyliin ja temperamenttiin, vaatteet liikkuvat tanssiessa kauniisti ja niissä riittää upeita yksityiskohtia. Venla Viisasen koreografia ilahduttaa silmää monessa kohtaa, tässä esityksessä korostuu näyttävien ja komeiden joukkotanssien lisäksi se, miten hyvin näyttelijöiden asemointi ja vaikkapa kahden rakastavaisen askeleet ja kosketukset toisiaan kohti on mahdollista toteuttaa. Viisasella on koreografiassaan paljon kekseliäitä ja yllättäviä hetkiä, ja varsinkin vauhdikkaat joukkokohtaukset vaativat näyttelijöiltä paljon taitoa, jota heiltä kyllä myös löytyy. Myös Zobarin ja Raddan välisten kohtausten liike on moneen otteeseen tosi hienoa. Timo A. Aallon lavastus on näppärä ja tarjoaa hienoja näyttämökuvia toimien erinomaisesti yhteen Haapasalon pukujen kanssa. Romanileiri telttoineen ja vankkureineen on upea, ja kaupunki sekä talot ilmestyvät lavalle sujuvasti, maisemat vaihtuvat hyvässä rytmissä ja lavastus antaa tarinalle mainion ympäristön. Toki myös Vuohensaari itsessään on mahtava paikka esittää tätä, itse asiassa yksi suosikki kesäteatterinäyttämöitäni. Veden läheisyys, vasemmalla komeileva kallio, avara hiekkakenttä ja ympärillä kohoava metsä vievät katsojat ja esiintyjät syvälle tarinaan, ja tämä produktio toden totta hyödyntää ympäristön tarjoamat mahdollisuudet. Pidin Peter Nybergin ohjauksellisista ratkaisuista viime vuonna Myrskyluodon Maijassa, ja myös Mustalaisleirin ohjaksissa hän osoittaa tarkkaa tarinan- ja hahmojenlukutaitoa, kykyä virittää tarinan nyanssit huippuunsa ja taitoa levittää tunne suoraan katsomoon ja tuoda esityksen sävyt käsinkosketeltaviksi. Musikaali etenee paria hieman verkkaista kohtausvaihtoa lukuunottamatta terävällä rytmillä, alun riemukas ja hyväntuulinen, villi ja vapaa tunnelma väistyy pian synkemmän ilmapiirin tieltä ja eri tunteet ovat lavalla tasapainossa. Nybergin vahvuus ohjaajana, näin kahden esityksen perusteella, on se, miten hän osaa käsitellä tarinan hahmoja ja ohjata näyttelijät korostamaan juuri niitä piirteitä, jotka hahmojen kannalta ovat tärkeimpiä, jolloin myös tarina kohoaa parhaalle mahdolliselle tasolle. Toki esityksestä näkyy myös kokonaisuutena se into ja taito, mikä niin ohjaajalla kuin muullakin työryhmällä on ollut esitystä tehdessä, sillä ei kai tällaista jälkeä voi syntyä ilman yhteistä tekemisen iloa ja intohimoa.

Pasi Ketolan äänisuunnittelu pääsee oikeuksiinsa ja toimii todella onnistuneesti osana tarinaa, kylläpä äänimaisema on hienosti suunniteltu ja toteutettu. Kohtaukset saavat äänisuunnittelun myötä ryhtiä ja raameja, ja äänet täydentävät esityskokemusta erinomaisella tavalla. Musiikin ovat säveltäneet Yevgeny Doga ja Jyrki Heikkilä, suurin osa biiseistä tosin on perinnelauluja, mutta yhtä kaikki, sekä esitykseen sävelletyt että traditionaaliset laulut kuulostavat hienoilta. Mustalaisleirin musiikki on vähän erilaista kuin mihin olen tottunut, oikein komeaa ja tunteikasta, musiikista kuuluvat ilot ja surut, intohimo, rakkaus, viha ja riemu, ja sanoitukset loihtivat hienoja kuvia ja kertovat tarinaa. Kolmikko Ketola-Ollila-Nyberg on sovittanut biisit onnistuneesti, musiikki kaikuu kesäillassa vahvana ja on tärkeä osa esitystä, yksi sen peruselementeistä. Suosikkikappaleitani ovat Prologi/Kuule laulu muukalainen, Kaunis olen niin kuin ruusupuu, Jo sai tuo haukka merkin, Ratsu lentää, alla kiitää maa, Bubuljan laulu veitselleen ja Mustalaisten uhmalaulu. Hienoja biisejä taitavien esiintyjien esittämänä, kyllähän siinä kylmät väreet menee kun porukka laulaa tunteella ja kertoo tätä tarinaa.

Zobarin roolissa esiintyvä Jerry Sarlin tekee voimakkaan, ihastuttavan riehakkaan ja onnistuneen roolin. Tykästyin Zobariin heti, ja esityksen edetessä ihastelin monesti sitä, miten Sarlin on hahmonsa omaksunut ja miten hän eläytyy tilanteisiin ja näyttää sen, mitä Zobar tuntee. Zobar on vauhdikas tyyppi, mukavan ja hauskan oloinen, mutta myös päättäväinen ja itsepäinenkin, hän on monitasoinen hahmo, jota Sarlin luontevasti tulkitsee. Hieno, vahvasti tunteva ja aistiva rooli, paljon aplodeja Sarlinin suoritukselle. Vilma Koskelan Radda on ylpeä ja fiksu nuori nainen, joka ei taivu muiden tahtoon ja on selvästi tottunut sekä vastaanottamaan miesten ihailevia katseita että käsittelemään ihailijoitaan. Koskela tekee sujuvaa työtä esityksen läpi, hänen käsissään Radda kävelee lavalle vakuuttavasti, roolisuoritus on täynnä hienoja hetkiä ja erityisen onnistuneesti Koskela tulkitsee Raddan mielenmaisemaa. Elina Leikkonen tekee Isergilin roolin vakaalla otteella, onpahan mainio hahmo ja Leikkosella on rooliinsa tosi hyvä ote. Isergil on kiinnostava hahmo, salaperäinen ja hauska nainen tuntuu tietävän monenlaista, ja Leikkonen tuo rooliinsa sopivasti mystisyyttä ja räväkkyyttä. Heimo Heikkonen näyttelee Zobarin isää ja tekee onnistuneen, hienon roolin. Heikkonen tuo hahmoonsa paljon kivoja yksityiskohtia, hän tekee varmaa työtä esityksen läpi ja erityisesti se, miten Zobarin isä suhtautuu poikaansa ja millaisia tunteita isän ja pojan suhteeseen ja sen käänteisiin liittyy näkyy hyvin Heikkosen roolisuorituksessa. Tommy Haakana on Makar Tšudra, romaniheimon vanhin. Haakana tekee onnistunutta työtä, hän tuo jokaiseen kohtaukseen hyvää läsnäoloa ja näyttelee roolinsa luontevasti.

Esteri Seppälä on valovoimainen, loistava Rusalina. Seppälä tekee koskettavan ja vahvan roolin, Rusalina on täynnä elämäniloa ja riemua, mutta tapahtumien saadessa synkempiä käänteitä nuoren naisen valtava rohkeus ja lujatahtoisuus tulee esiin, ja Seppälä tuo todella hienosti lavalle kaiken sen, mitä Rusalina tuntee ja ajattelee. Myös tanssi ja laulu sujuu, varsinkin tansseissa huomio kiinnittyy usein sinne, missä Seppälä on, hän tuo myös liikkeisiin paljon Rusalinan luonnetta. Mikko Alm, Leo Lindén ja Kris Mäki Zobarin ystävinä Bubuljana, Talimonina ja Aralambina tekevät kaikki mainiot roolit, rosvojoukko on tiivis ja lojaali, ja se näkyy näyttelijöiden suorituksissa selkeästi. Erityisesti Mikko Alm tekee vakuuttavaa työtä ja pelaa hyvin yhteen Jerry Sarlinin kanssa, pidän siitä, millainen ystävyys näiden kahden välille on rakentunut. Zobarin kanssa hevoskauppaa tekevä Balintia näyttelee Jarmo Mäkinen, joka tekee onnistuneen roolin. Balint on epämiellyttävä tyyppi, vähän kiero ja äkeä mies, jota Mäkinen tulkitsee hyvällä otteella. Mainitaan vielä riemastuttavan hyvä Akusti Suominen Antal Siladin roolissa ja Petra Myllyperkiön hieno rooli Zobarin hevosena sekä Riku Ekman Butsana, hän tekee taitavaa työtä. Koko näyttelijäjoukko on hioutunut tiiviiksi, hahmojen keskinäiset suhteet, tapahtumien saamat käänteet ja eri tunteet näkyvät esiintyjien työssä erinomaisesti, jokainen rooli ensemblestä päärooleihin herää henkiin taidolla ja uskottavasti, ja yksi esityksen parhaita puolia onkin sen energinen, varmaotteinen ja herkkä esiintyjäjoukko. Plussaa, totta kai, esitys saa marssittamalla lavalle meikäläisen unelmahevosen. Rakastan mustia hevosia, ja kun tällä musikaaliesiintyjällä on vielä tähti otsassa, meinasi esitykseen keskittyminen ihan unohtua hevosta ihaillessa. Pieni miinus siitä kuitenkin, ettei kaverin nimeä mainita käsiohjelmassa.

1900-luvun alkuun sijoittuvan Mustalaisleirin tarinassa näkyy romanien kohtaama syrjintä ja epäileväisyys sekä se, miten valtakulttuuri ei hyväksy heidän elämäntapaansa. Tämä väheksyvä ja vihamielinen kohtelu on läsnä niin dialogissa, hahmojen eleissä kuin kohtausten muodossakin, ja kahden kulttuurin vastakkainasettelu on tuotu lavalle kaunistelematta. Moni kohtaus on julma ja raivokas, karut tapahtumat on tuotu lavalle voimakkaasti ja sillä tavalla hienosti, että ne herättävät vahvasti tunteita. Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on traaginen tarina, vaikka juonessa on myös kevyempiä hetkiä ja huumoria löytyy yllättävistäkin paikoista, on yleinen fiilis hieman enemmän synkkä kuin riemukas, vaikka nämä kaksi tunnelmaa käsi kädessä kulkevatkin. Esityksen käsittelemät teemat ovat edelleenkin arkipäivää, ei vähemmistöjen huono kohtelu ole mihinkään kadonnut, ja siksi Mustalaisleirin tarina on edelleen ajankohtainen. Vieraus ja erilaisuus aiheuttavat nykyäänkin epävarmuutta, joka joskus purkautuu hämmentävällä, häijyllä tavalla. Sen joutuvat kokemaan musikaalin hahmot, ja sen joutuvat kokemaan monet ihmiset myös nykypäivänä. Kun yksi esityksen teemoista on vapaus, vapaus olla kuka on, vapaus elää omaa elämäänsä, vapaus rakastaa ketä haluaa, tulee mieleen toive ja tunne siitä, että kunpa tuollainen vapaus olisi jokaisen saavutettavissa ilman pelkoa tai vaikeuksia.

Salon Teatterin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on upea, voimakas ja koskettava kokemus, se jättää vahvan jäljen ja pitää otteessaan alusta saakka. Kokonaisuus on harkittu, taidolla toteutettu ja täynnä energiaa, riemua, vapautta, suruja ja synkkyyttä. Loppu on yllättävä, enpä olisi arvannut miten tarina päättyy, ja vieläkin mietiskelen varsinkin toisen puoliajan tapahtumia ja pohdin esityksen teemoja loppukohtausta analysoidessani. Mustalaisleiri on siitä(kin) hieno tarina, että siinä on siellä täällä ripaus taikaa ja mysteeriä, pieni yliluonnollinen vire, joka tuntuu kuitenkin ihan aidolta ja uskottavalta osalta hahmojen elämää ja tarinan maisemaa. Tämä mystisyys ympäröi juonen käännekohtia, myös loppua, ja varmasti joudun vielä muutaman kerran miettimään tarinan viimeisiä hetkiä. Sehän on vain hyvä, ihanaa kun esitys herätti tulkintapohdintaa ja pidän siitä, että tarinan käänteet onnistuvat yllättämään. Tätä esitystä on ilo katsoa, se on rohkea ja kaunis, erinomaisen hieno musikaali. Esityksiä on 15.8. asti, eli pian kannattaa katsomoon suunnata jos ei halua tätä teatteritapausta missata.