Matilda @ Svenska Teatern

 

kuvat © Cata Portin

Näin Matilda-musikaalin 15.11.

Matilda (Lillian Bui) on pieni tyttö, joka viihtyy kirjojen parissa ja keksii mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita. Hänen isänsä (Simon Häger) on kiinnostunut lähinnä televisiosta, äiti (Mira Andersson) taas salsasta salskean Rudolphon (Jack Johansson) kanssa. Veli Michael (Gustav Gälsing) jauhaa purkkaa ja huvittuu sanasta takaperoinen. Wormwoodin perheen tytär ei saa kotona sen enempää hellyyttä kuin kannustustakaan, mutta onneksi on kirjastonhoitaja, rouva Phelps (Sophia Heikkilä), joka antaa tytölle paikan sukeltaa kirjojen maailmaan ja kuuntelee innoissaan kaikkia Matildan keksimiä tarinoita. Kun koulu alkaa, Matilda saa kannustajakseen myös opettajansa, neiti Honeyn (Pia Piltz), joka tunnistaa poikkeuksellisen tytön viisauden ja ihmeellisyyden. Neiti Honeyn luokan ulkopuolella vallitsee kuitenkin melkoinen pelon ilmapiiri ja jyrkkä kuri, kun lapsia vihaava rehtori Trunchbull (Riko Eklundh) pistää kakarat ojennukseen. Vaan ei aikaakaan, kun lapset nousevat kapinaan...

Hittimusikaali Matilda sai ensi-iltansa 2010, ja Suomessa tämä Tim Minchinin säveltämä ja sanoittama, Dennis Kellyn käsikirjoittama teos on nähty aiemmin pari vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa. Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaklassikkoon perustuvan musikaalin on Svenska Teaterniin, Suomen ruotsinkieliseen Matilda-kantaesitykseen, ohjannut Markus Virta, ja ruotsinnos on Adam Gardelinin käsialaa. Minulle Matilda oli musikaalina tuttu alkuperäisestä West Endin cast recordingista, kirjasta ja musikaalista tehdystä elokuvasovituksesta. Nyt vihdoin koitti päivä nähdä tätä ihana musikaali myös lavalla, ja olen tosi iloinen, että juuri tämä Svenskanin versio on minulle ensimmäinen Matilda. Tämä on aivan ihana, valloittava ja vallaton esitys, jossa jokainen lavallaolija säteilee ja jonka riemukas ja riehakas meininki vie mennessään. Virran ohjaus on hauska, tarkka, vauhdikas, napakka ja kaunis, ja hän on virittänyt kokonaisuuden erinomaiseen rytmiin. Käsiohjelmassa Virta kertoo, kuinka vaikuttunut oli Matildasta ensi kertaa sen nähtyään, ja musikaalin aikaansaama tunne näkyy myös hänen ohjauksessaan. Esitys on lavalla tasapainossa, sen monet teemat saavat tilaa, ja jokainen ratkaisu tuntuu perustellulta. Matilda on todella hauska ja energinen, mutta siinä on myös synkempiä, surullisempia ja vakavampia aiheita. Virran ohjaus käsittelee nämä painavammat teemat niiden ikävyyttä väistämättä, mutta painottaa ystävyyden, tarinoiden, oikeudenmukaisuuden ja rohkeuden voimaa. Erityisen onnistunutta produktiossa onkin se, että jokaisella osa-alueella on tavoitettu se, mistä Matildassa on kyse. Tutut jutut niin Dahlin romaanista kuin musikaalin alkuperäisestä produktiosta ovat mukana kaikessa, mutta Svenskanin versiossa on myös paljon omaa, itse löydettyä ja niitä asioita painottavaa, jotka juuri tälle versiolle tuntuvat tärkeiltä. Ja sehän on parasta – omannäköinen toteutus, joka henkii sekä tuoreita näkökulmia että tuttuja, toimivia ja teokseen olennaisesti kuuluvia palasia.

Paul Farnsworthin lavastus- ja puvustussuunnittelu on tuttua Matilda-kuvastoa kirjaimineen, kirjoineen ja koulupukuineen, ja niin tapahtumapaikat kuin henkilöhahmot rakentuvat lavalle oivallisesti. Matildassa värikkyys ja synkkyys ovat mainiosti olemassa ristiriidassa, vastakohtina, toistensa tukena ja tarinallisesti teemoja syventämässä. Väripilkut synkässä koulussa, kirjaston lämmin tunnelma, Wormwoodien perheen retrohenkinen koti, uhkaavat kohtaukset rehtorin läsnäollessa ja sirkuskohtausten unenomaisuus tulevat kaikki näyttämöllä eläviksi, ja Farnsworthin skenografiset ratkaisut osuvat suoraan Matildan teemoihin ja tyyliin. Jason Taylorin valosuunnittelu seuraa kohtausten tunnelmaa, sävyä ja fokusta. Valot tekevät paljon etenkin sen suhteen, miltä mikäkin hetki tuntuu, ja Taylor loihtii onnistuneesti valaisun niin hyväntuulisiin, iloisiin kuin synkkiin ja surumielisiinkin kohtauksiin, rehtori Trunchbullin mukana seuraavaa uhkaavuutta unohtamatta. Andreas Lönnquistin äänisuunnittelu poimii orkesterin kuuluviin erityisen hyvin, ja myös tehosteäänet osuvat kohdilleen joka kohtauksessa. Osa ensemblemikeistä vaikutti ainakin kolmannesta rivistä kuunneltuna olevan harmillisen hiljaisella, jolloin pieniä pätkiä lauluista jäi kuulematta.

Gunilla Olssonin erinomaiset koreografiat ottavat lavan haltuun ja asettavat valokeilaan niin lapset, aikuiset kuin koko esiintyjäjoukon yhdessä. Koreografioissa on sekä vallatonta riemua että kurinalaista, samanaikaista liikettä, joka erityisesti vanhempien oppilaiden koreoihin sopii, sillä heidät on koulu ja rehtori jo pistänyt ruotuun. Koreografiat kuljettavat ja syventävät tarinaa, ja niissä on sekä näyttävyyttä ja kekseliäisyyttä, että hienosti huumoria, sadunomaisuutta, jännitystä ja iloa. Erityisesti pidin Makalöst-, Skolsång-, När jag blir stor- ja Barnen revolterar-biisien koreografioista ja liikuntatunnista. Kapellimestari Kristian Nyman johtaa orkesterin oivaan vireeseen, ja meno on mainio. Tutut biisit saavat heti hymyilemään ja vähän liikuttumaan, on aina hieno tunne ensimmäistä kertaa kuulla sellaisia kappaleita, joita on paljon kuunnellut ja joista pitää. Matildan biisit ovat sekä sävellykseltään että sanoitukseltaan veikeitä, fiksuja ja mukaansatempaavia, kauniita kappaleita unohtamatta. Bändi vetäisee tarkasti ja sopivalla svengillä niin vauhdikkaat kuin rauhallisemmat kappaleet. Erityisesti aivan loistavasti ja upealla, hauskalla koreografialla esitetty Makalöst, valloittava suosikkibiisini Bråkig, minut vähän yllättäen mutta täysin hurmannut, superhieno Skolsång, vauhdikas ja värikäs Bang, ihana När jag blir stor, kaunis Stilla ja riemukas Barnen revolterar jäivät mieleen.

Ison pääroolin tekevä Lillian Bui on Matildan roolissa loistava. Hän valloittaa erityisesti sillä, miten tuo rooliinsa asennetta, nokkeluutta, rohkeutta ja luontevaa läsnäoloa lavalla. Bui tavoittaa näppärästi niin Matildan nopeat hoksottimet, itsevarmuuden kuin yksinäisyydenkin, ja tuo tytön kasvutarinan näyttämölle varmaotteisesti, eloisasti ja hyvällä energialla. Pia Piltz on hurmaavan lempeä ja kiltti neiti Honey, joka jaksaa kuunnella, lohduttaa, neuvoa ja tukea, oppii kaikkien oppilaiden nimet ja osaa aina sanoa oikeat sanat. Riko Eklundhin rehtori Trunchbull on toki jyrkkä tyranni, mutta Eklundhin tavassa tehdä roolia on aimo annos paitsi ankaruutta, myös huumoria ja koomista itsevaltiutta, sekä enemmän tasoja kuin ensin voisi luulla. Oli hauska nähdä Sophia Heikkilä rouva Phelpsin roolissa kaksi päivää sen jälkeen, kun näin hänet Hamletissa kuningatar Gertrudina, nämä kaksi roolia ovat kuin yö ja päivä. Heikkilä on turvallisen ja hauskan kirjastonhoitajan roolissa valloittava, ja erityisesti rouvan intoilu Matildan sirkustarinasta on suloista. Mira Andersson ja Simon Häger rouva ja herra Wormwoodin rooleissa vetäisevät mainiosti rakennetut roolityöt, riemastuttavaa näyttelijäntyötä ja lavan haltuun ottamista. Molemmilla on omat tähtihetkensä biisin muodossa, ja sekä Anderssonin esittämä tanssishowsäkenöinti Bang että Hägerin televisionylistyskappale Allt jag vet ovat loistavia. Gustav Gälsing on aivan ihastuttava Matildan veljen Michaelin roolissa, jestas miten hulvatonta ja sujuvaa komiikkaa! Jack Johansson varastaa shown salsasankari Rudolphona, glitterpöksyt kimaltavat ja askeleet ovat kohdillaan. Ihanaa, että Rudolpho pääsi vielä Wormwoodien kanssa bulgarialaismafiaakin pakoilemaan!

Näkemässäni esityksessä rooleissa vuorottelevista lapsista olivat lavalla Lillian Buin lisäksi Nella Saarelainen (Lavendel), Antti Tarvainen (Bruce), Pauli Halonen (Nigel), Minja Matikka (Alice), Emelie Mecklin (Tommy), Erika Ström (Hortensia), Fela Tuominen Patel (Eric) ja Sointu Vestman (Amanda). Jokainen säteilee näyttämöllä ja ottaa lavan haltuun, hallussa ovat näyttelemisen, laulun ja tanssin osa-alueet ja lapset tekevät kaikkea kolmea samaan aikaan käsittämättömän varmasti. Vuoden Matilda-koulu on hionut jokaisesta heistä timantin, jossa näkyy into ja taito olla ja tehdä lavalla. Aikuisensemblessä nähtävät esiintyjät ovat loistavia myös, ja he tekevät lavalla niin nimettyjä sivurooleja kuin joukkokohtauksia mainiolla energialla. Huomasin bongaavani joukkokohtauksissa porukasta usein ainakin Ella Niinistön ja Antonia Atarahin sekä Jack Johanssonin, ja myös Johan Hwatz ekan biisin lääkärinä ja Aaro Wichman mafiapomo Sergeinä jäivät mieleen. Porukka tekee lavalla tarkaksi hioutunutta yhteistyötä, ja kaikki sujuu iskulleen kohtauksesta toiseen. Jos yhdellä sanalla kuvailisin Matildaa, se olisi riemukas, ja siitä suuri kiitos menee kaikille esiintyjille – niin hyvällä fiiliksellä jokainen esitykseen heittäytyy.

Vaikka Matildassa on vakavampia ja surullisiakin teemoja, ennen kaikkea tästä tuli todella hyvä mieli ja lämmin tunne. Ja liikuttavaakin oli, teatterin taianomaisuus ja erityisesti nuorten esiintyjien energia sai silmäkulman kostumaan. Matildassa toimii kaikki tarinasta tekijöihin ja visuaalisuudesta biiseihin, ja aion ehdottomasti suunnata katsomoon vielä uudelleen. Olipa hieno esitys! Matilda tekstitetään suomeksi lavan yläreunassa olevalle näytölle, ja kännykällä pääsee käsiksi niin suomen- kuin ruotsinkieliseen tekstitykseen. Suosittelen siis lämpimästi suuntaamaan katsomoon myös silloin, jos oman ruotsinkielen taidon riittäminen epäilyttää, sillä tekstityksen kanssa musikaalia on näppärää seurata. Eikä tätä ehkä kannattaisi jättää väliin, sen verran valloittava kokemus oli.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Svenska Teatern!

Thelma ja Loviisa @ Lahden kaupunginteatteri

 

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Thelma ja Loviisa-näytelmän 15.11.

Pike (Sara Paasikoski) irtisanotaan. Hänen ystävänsä Ellu (Anna Pitkämäki) hoitaa puutarhaa ja elää välinpitämättömän aviomiehen kanssa. Sitten Pike ehdottaa tyttöjen mökkireissua, ja hetken emmittyään Ellu innostuu ideasta. Tätä he kaipaavat, irtiottoa arjesta ja vapautta! Mutta sitten kaikki menee pieleen jo alkumetreillä, mökkimatka vaihtuu pakomatkaan, ja Pike ja Ellu kulkevat tietä, joka tuntuu ennalta määrätyltä. Mutta voisiko kaikki olla toisin? Voisiko olla niin, että heidän ei tarvitsisi olla oman onnensa nojassa, että historia ei aina toistaisi itseään vaan olisi jotain parempaa? Jos maailma ei muuten muutu, ottavat naiset ohjat käsiinsä ja raivaavat oman polkunsa.

Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön täyttää naisenergia, naisten välinen solidaarisuus, ystävyys, luottamus ja lempeys, kun Minna Harjuniemen kirjoittama Thelma ja Loviisa rullaa näyttämölle avoauton moottori muristen. Ridley Scottin ohjaamasta, Callie Khourin käsikirjoittamasta vuoden 1991 Thelma ja Louise-elokuvasta inspiroitunut näytelmä ottaa aiheitaan ja tarinalinjojaan paitsi leffasta, myös esimerkiksi nykymaailman ilmiöistä, naisten kohtaamista tilanteista eri paikoissa ja yhteyksissä, sekä historiallisista naisista. Näyttämöllä ovat muun muassa pyhimykset Lucia (Ella Lahdenmäki) ja Agatha (Annukka Blomberg) sekä Marilyn Monroe (Nenna Tyni). Näytelmä osuu tähän aikaan, ja toisaalta mihin tahansa aikaan ennen tätä, kuten kauan sitten eläneet pyhimykset osoittavat. Miksi on ollut ja on aina tällaista? Eikö voisi olla toisenlaista, parempaa? Voisi, kuten näytelmän naiset näyttävät. He ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä, pelastavat itsensä ja toisensa, nostavat ylöspäin ja tukevat eivätkä töni toisia voidakseen itse päästä eteenpäin. Naiset kirjoittavat lauluille uuden lopun, ottavat uudet nimet, elävät ja tekevät ja kokevat, koska voivat. Koska he yhdessä voivat. Taitavasti eri tasoja yhdistävä näytelmä on tarkkanäköisesti kirjoitettu, ohjattu ja näytelty, ja Harjuniemen teksti ja ohjaus on moneen otteeseen hioutunut erinomaiseksi. Thelma ja Loviisa on viiltävä, hauska, nerokas ja surullinen. Esitys kommentoi, näyttää suoraan, vihjaa rivien välistä, latoo teemoja päin näköä ja antaa katsojan ajatella ja pohtia itse. Historia, kauan sitten ja melkein juuri äsken, nykyaika, haave ja päättäväinen ajatus paremmasta, fakta ja fiktio, kaikki törmäävät ja limittyvät ja keskustelevat. Välillä kohtauksissa, erityisesti pitkissä sellaisissa, ajaudutaan pois fokuksesta, ja esityksen rytmi kärsii. Hahmoja, aikatasoja, teemoja ja juonellisia keskittymiskohteita on paljon, ja joissain hetkissä esitys jää hieman haahuilemaan eri tarinallisten elementtiensä välille. Suoruuden ja alleviivauksen, ja toisaalta rivien väliin jätetyn keskinäinen suhde hakee myös osittain tasapainoaan. Kun se löytyy, sekä tarkkanäköiset viittaukset että epäsuorasti esittäminen toimivat oivallisesti. Harjuniemen ohjaus levittäytyy suurelle näyttämölle ansiokkaasti, ja tilan käyttö, se, miten lavalla ollaan ja tehdään ja miten siellä liikutaan, on tosi onnistunutta. Tapahtumapaikkoja laajennetaan myös videolla, joka on onnistunut ratkaisu ja varsinkin teatterin tiloissa kuvatut videot ovat mainioita ja teemaan istuvia.

Lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Paula Koivunen, jonka luoma visuaalisuus käyttää suuren näyttämön tarjoamaa avaruutta taitavasti. Lavastus taipuu tarinalle raameiksi tarkasti suunnitelluin ratkaisuin, ja liikkuu hienosti ajassa ja paikassa, sekä esityksen eri tasojen mukana. Lavalla ei ole liikaa mitään, vaan väljyydelle ja tyhjyydelle uskalletaan myös antaa tilaa. Puvustus on monipuolista, ja vaatetuksella on draamallista merkitystä paitsi hahmon persoonan, myös sen kannalta, mitä hän edustaa ja miten hänen juonilinjansa esityksen aikana kulkee. Myös vaatteiden vaihtaminen, jostain luopuminen ja jonkin tilalle ottaminen, rakentavat tarinalle merkityksiä sujuvasti. Vaatteiden luoma rooli, se, että niiden alle jäävä ihminen voi helposti unohtua, tulee myös esiin. Marilynillä on valkoinen mekkonsa, mutta kuka Marilyn on? Lucialla on kynttiläkruununsa, mutta muistaako kukaan enää, miksi hänestä tuli pyhimys? Jyri Suomisen oivallinen valosuunnittelu seuraa esityksen tunnelmaa, lavan tapahtumia ja teemoja varmaotteisesti. Äänisuunnittelu on Tommi Raitalan käsialaa, ja musiikillisen materiaalin osalta siitä vastaa Nicolas Rehn, joka on myös sovittanut, säveltänyt ja tuottanut näytelmän musiikin. Äänisuunnittelu on tasapainossa ja poimii hyvin myös hiljaisemmat vuorosanat ja äänet, katsomossa ei tarvitse höristellä korviaan. Musiikkivalinnat ja musiikki sopii Thelmaan ja Loviisaan erinomaisesti, ja sekä nauhalta soitetun että etenkin livenä musisoidun musiikin kautta tunnelma ja tulkinta saavat vielä yhden tason lisää.

Sara Paasikoski ja Anna Pitkämäki Pikenä ja Elluna, Loviisana ja Thelmana, tekevät vahvat roolit joissa riittää syvyyttä ja tarkkanäköistä tarinan ja hahmojen tulkintaa. Paasikosken näyttelijäntyössä pidin erityisesti tavasta tuoda tunteet näyttämölle, siitä, miten hän kantaa hahmonsa tarinan kaarta alusta loppuun ja antaa tilaa tämän kokemuksille ja ajatuksille. Paasikoskella on hienoa luontevaa lavakarismaa, ja hänen esittämänsä Ballad of Lucy Jones on upea. Pitkämäki näyttää taitonsa niin draaman kuin komedian parissa, ja hänen laaja-alainen, tunnelmasta toiseen yltävä näyttelijäntyönsä rakentaa Ellusta kokonaisen, aidon ja inhimillisen hahmon. Pitkämäen näyttelemänä tätä kasvutarinaa oli ihana seurata. Nenna Tyni tekee Marilynin roolissa koskettavaa, monitasoista työtä, hänen herkkävireinen tapansa kuljettaa roolihahmoaan kohtauksesta toiseen tekee vaikutuksen. Tyni tavoittaa onnistuneesti ne tunnetilat, joita Marilyn käy läpi, ja hänen esittämänään Marilynin monet kysymykset, ajatukset ja toiveet tulevat lähelle. Liisa Vuori jää mieleen erityisesti Niskavuoren Loviisan ja Oscar-juontajan rooleista. Hänen läsnäolonsa lavalla on vilpitöntä, ja näyttelijäntyö rentoa ja uskottavaa, tarkasti rakennettua. Annukka Blomberg on eri rooleissaan erinomainen, ja erityisesti Agathana ja Niskavuoren Marttana hän loistaa. Blomberg tavoittaa hahmojensa kokemukset hienosti, ja tuo ne lavalla näkyväksi sujuvalla otteella. Ella Lahdenmäki tekee vahvat roolityöt, ja varsinkin Luciana hän saa näytellä montaa tunnetta, tyyliä ja tilannetta. Lahdenmäen näyttelijäntyötä on ilo katsoa, hänen tavassaan tehdä on tarkkuutta ja kokonaisvaltaista ymmärrystä niin hahmosta kuin koko tarinasta. Saara Mänttäri oli minulle uusi tuttavuus, ja olenpa iloinen, että pääsin hänet näkemään lavalla! Mänttärin roolityössä on varmuutta, ja hän lähestyy jokaista hahmoaan fiksusti, tavalla, joka tuo rooleihin yksityiskohtia ja persoonaa. Erityisesti paneelikeskustelun juontajan roolissa ja hienoissa musisointikohtauksissa Mänttäri vakuuttaa tekemisellään.

All male panelin rooleissa, ja monissa muissa myös, nähdään Mikko Pörhölä, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Tuomas Korkia-aho ja Tapani Kalliomäki. Eniten he kaikki taisivat jäädä mieleen juuri kaikesta kaiken tietävinä tai ainakin kaikesta mielipiteen keksivinä keskusteluohjelmien vakiovieraina. Näissä rooleissa toistensa tuntevien äijien meininki on koomisen tunnistettavaa, mutta saa myös ajattelemaan. Jokainen tekee myös muita rooleja, ja sujuvasti tekeekin. Pörhölä on Dartsana leppoisan mitään mistään tajuamaton, huoleton veikko, joka on tyytyväinen niin kauan kuin arki kulkee kuten hän tahtoo. Palosaari on Oscar-juontajan roolissa maailmaasyleilevän, nokkelan Hollywood-juontajan perikuva. Kohtaus, jossa hän esittää väkivaltaista miestä, on toteutettu kiinnostavalla tavalla, ja kohtauksen rakentaminen yleisön silmien edessä maskeerauksineen, kuvausryhmineen ja luettuine kohtausohjeineen on toimiva. Vihdoin näin Jari-Pekka Rautiaisen taas lavalla, edellisestä kerrasta on jo ainakin pari vuotta ja olen tätä "jälleennäkemistä" odottanut. Rautiainen tekee sujuvaa työtä kaikissa rooleissaan, mutta kyllä Jaskan rooli tv-keskustelijana on hänen tehtävistään mieleenpainuvin. Mainiota työtä! Korkia-aho valjastaa komedianlahjansa Lucia-pienoisnäytelmässä, ja onkin vallan näppärästi juuri niin koominen kuin kohtaus kaipaa. Myös hän on erinomainen tv-paneelin Teemuna. Ja niin on Kalliomäkikin, jonka Jape-kokki sai sanailullaan sekä naurahtamaan että kurtistamaan kulmia.

Thelmasta ja Loviisasta tuli – intertekstuaalisuuden, leffaviittausten ja feminismin kautta etenkin – vähän mieleen myös KokoTeatterissa näkemäni KESYTÖN eli O:n markiisitar - Faster Pussycat! Kill! Kill!, joka myös on inspiroitunut elokuvasta (ja kirjallisuudesta), ja pureutuu siis osittain samoihin teemoihin. Nämä voisi olla mielenkiintoista nähdä lähellä toisiaan, luulen että näytelmät keskustelisivat kiinnostavasti toistensa kanssa. Jos sattui näkemään Kesyttömän ja piti siitä, suosittelen tätä Thelmaa ja Loviisaa myös. Hienoja teoksia molemmat! Thelma ja Loviisa oli vaikuttava kokemus, jota on pitänyt ja pitää edelleen pureskella. Upeat näyttämökuvat, erinomaiset musavalinnat ja fiksu tapa rakentaa esitystä kruunasivat väkevän kokemuksen, ja tätä katsoessa pääsee kyllä melkoiselle tunteiden vuoristoradalle. Paljon ajateltavaa, sellaisessa muodossa joka haastaa, mutta johon voi myös samaistua ja jota pohtiessa esitys avautuu aina vain enemmän. Tämä täytyisi kyllä melkein nähdä ainakin kahteen kertaan, jotta kaikki viittaukset, merkitykset ja tasot ehtisi sisäistämään.

Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Hamlet @ Svenska Teatern

kuvat © Karper Dalkarl

Näin Hamletin 13.11.

Ofelia (Sonia Haga) revittää kitaraa, Hamlet (Jesper Fransson) kiipeilee katsomon tuoleilla. Nuoret huutavat rakkautta toisilleen, rokki soi ja ilmassa on villiä riemua ja kapinahenkeä. Sitten esiin astuvat kuningas Claudius (Niklas Åkerfelt) ja kuningatar Gertrud (Sophia Heikkilä), ja tunnelma muuttuu. On hautajaiset, kruunajaiset ja häät, Hamlet on menettänyt isänsä ja hänen äitinsä on nainut kuolleen miehensä veljen. Murhatun isän haamu vaatii Hamletia toimimaan, tekemään jotain, kostamaan. Tanskanmaalla on totisesti jotain mätää, ja kylmässä maailmassa Hamlet kulkee vääjäämättä kohti tuhoa. Jos saa yksin koston taakan, kestääkö sen painoa kukaan?

William Shakespearen tragedia (ruotsinnos Britt G. Hallqvist) kääntyy Dritëro Kasapin ohjauksessa synkäksi ja painavaksi, rokkiasenteella ja epätoivolla kuorrutetuksi hienovireiseksi revittelyksi. Tyylikäs, viimeisen päälle harkittu visuaalisuus, oivaltavat yksityiskohdat ja erityisesti Jesper Franssonin vimmaisen väkevä roolityö Hamletina nostavat tämän version ajoittain mestarilliseksi tulkinnaksi. Epätasaisuus ja jännitteen ja fokuksen puute kuitenkin vaivaavat joitakin kohtauksia, ja synkkyyden eri tasoilla liikkuva toteutus jäi kaipaamaan vastapainoa sille, kuinka ikävää ja raastavaa kaikki ja kaikilla on. Niissä kohdissa, joissa huumori löytää tiensä näyttämölle ja leikkaa synkkyyttä (vaikka itse huumori olisikin mustaa), näkyy Kasapin ohjauksen erinomaisuus ja vahvuus. Samoin Hamletin monitasoinen tunnerykelmä itsesäälistä kytevään vihaan ja yksinäisyydestä raastavaan epätoivoon siitä, että juuri hänelle lankeaa isän murhan kostaminen, on upeasti tuotu lavalle. Tästä ansaitsee kiitosta ennen kaikkea Fransson, joka elää roolihahmonsa tarinan todeksi jokaista yksityiskohtaa myöten. Kasapi on karsinut näytelmästä hahmoja ja kohtauksia, ja hionut esiin Hamletin ytimen. Napakampi ote klassikkoteksiin toimii onnistuneesti ja osa ratkaisuista on mainion kekseliäitä ja iskeviä. Ihan kaikkien tehtyjen karsimisten kanssa en kuitenkaan ollut aivan samaa mieltä. Varsinkin Horation leikkaaminen pois kokonaisena hahmona kirpaisi. Nyt Ofelia ottaa roolia paitsi Hamletin rakkautena, myös ystävänä, ratkaisu joka kyllä toimii yllättävänkin hyvin. Jäin silti Horatiota ajoittain kaipailemaan. Välillä putosin esityksen rytmistä, mutta siitä saa kiinni taas seuraavassa hetkessä, jossa teksti, toiminta ja niihin keskittyminen kohtaavat paremmin. Muutamaan otteeseen ilmaisuun on tuotu liikaa huutamista, jolloin se menettää tehonsa. Joissain pitkissä kohtauksissa jännite ei säily parhaimmalla mahdollisessa tavalla, mutta myös vieraalla kielellä esityksen katsominen saattaa tähän vaikuttaa. Tarina kuitenkin oli tuttu, ja tekstitys myös tarjolla, joten kärryillä pysyin erinomaisesti. Tekstityksen saa suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi kännykkään, ja suomeksi se näkyy myös näytöllä lavan yläpuolella. Katsomoon voi siis hyvin suunnata, vaikka kielitaito olisikin hiukkasen ruosteessa – tai vaikkei ruotsia puhuisi lainkaan!

Sen jo mainitun tyylikkään, viimeisen päälle harkitun visuaalisuuden takana ovat lavastuksen ja puvustuksen suunnitellut Annika Bromberg, valosuunnittelija Tommi Saviranta ja maskeeraussuunnittelusta vastaava Tiitta Stoor. Sävy on kylmä lähes koko ajan, synkkyys tihkuu näyttämöltä katsomoon ja on tiivistynyt jokaiseen näyttämökuvaan. Vaikka olisi bilevalot ja hyvä meininki, taustalla vaanii silti aina painostavuus ja epätoivo. Brombergin lavastus on pelkistetty, mutta välittää kaiken tarvittavan ja antaa tapahtumille erinomaiset raamit. Pidin erityisesti hiekasta ja hissistä, ja ratkaisusta heijastaa lavalle valvontakamerakuvaa hissin sisältä. Myös muu videokuvaus sopii esitykseen eikä tunnu turhalta, vaan on draamallisesti perusteltua. Hissin ovet loppukohtauksessa ansaitsevat myös maininnan, ne saavat siinä, ja muissakin kohtauksissa, tarinallista tehtävää. Brombergin suunnittelema puvustus rakentaa hahmoja ja hierarkiaa, asemaa ja sukupolvea sujuvasti. Miekkailupuvut (jes!), Gertrudin häikäisevän tyylikkäät, veistokselliset asut, kuninkaan arvomerkit, hillityt värit ja toisaalta esityksen tyylin laajentaminen silloin, kun se on tarpeen, lisäävät tarinaan tasoja ja merkityksiä. Rakastin Rosencranzin (Patrick Henriksen) ja Guildensternin (Dennis Nylund) Wittenbergin yliopiston takkeja ja koko lookkia, upeat! Vaikka tämä kaksikko on huomattavasti hyväsydämisempi, heistä tuli matchaavine asukokonaisuuksineen ja sisäpiirijuttuineen mieleen Heathers-musikaalin Kurt ja Ram. Stoorin maski ja hiukset jatkavat samaa visuaalista linjaa kylmien ja hillittyjen värien ja tyylikkyyden osalta. Hahmosta riippuen myös rokkiasennetta löytyy. On tummia silmänrajauksia, tiukasti suittuja kuontaloita, ja toisaalta kapinointia hovin siistiä ja viimeisen päälle ojennuksessa olevaa vastaan. Peruukki ja viikset voivat olla myös rooliasu, jonka alla ihminen on jotain muuta. Äänisuunnittelija Hanna Mikander pitää esityksen monipuolisen äänimaailman tasapainossa ja jokainen tunnelmaa täräyttävästi ja tarkasti täydentävä ääni kantautuu katsomoon.

Jesper Fransson on siis vimmaisen väkevä Hamlet, ja näyttelee aivan loistavasti sen, miten Hamlet hiljalleen musertuu taakkansa alle. Tässä tulkinnassa, niin juuri pääroolissa kuin myös näytelmässä kokonaisuutena, näkyy hienosti se, miten yksin Hamlet on isänsä kuolemaa käsitellessään. Hamlet näkee isänsä haamun, mutta haamua ei näe esimerkiksi Hamletin äiti Gertrud. Haamu käskee Hamletia kostamaan, mutta ei anna tehtävää kellekään muulle. Voi toki olla, että haamu on vain Hamletin mielikuvituksessa, että se onkin hänen kokemuksensa, joka ei ole totta, ja muiden kokemus maailmasta onkin oikea. Mutta kuninkaan kuolema on totta, kaikille, ja sen olosuhteet ovat vähintäänkin kyseenalaiset. Hamletilla ei siis ole syytä olla uskomatta haamukuningasta, isäänsä, joka kertoo veljensä murhanneen hänet. Miten sydäntäraastavaa onkaan, kun surunsa, vihansa ja yksinäisyytensä sekoittama Hamlet pyrkii ratkaisemaan mahdottoman tilanteen itse. Kukaan muu ei voi kostaa isän kuolemaa – mutta voiko Hamlet? Franssonin roolityössä on monen monta sävyä, tarkkoja yksityiskohtia ja tasoja, jotka tekevät hahmosta onnistuneesti kokonaisen. Hän taiteilee näppärästi ylitsevuotavan synkkyyden ja monimutkaisten tuskan tunteiden päällä, ja kannattelee Hamletiaan taidokkaasti, jotta tulkinta ei valu liian yksioikoisen synkäksi. Ei suinkaan, vaan Franssonin roolityön kautta Hamlet ei ole helposti selitettävä, yksinkertainen tai täysin ymmärrettävä ihminen. Mutta viiltävän inhimillinen hän kyllä on. On Hamletin tarinaan onneksi mahtunut myös huumoria, rakkautta ja ystävyyttäkin, jolloin Fransson saa laajentaa näyttelijäntyötään myös muuhun kuin tuskan ja koston tulkintaan.

Sonia Hagan Ofelia on varmaotteisesti ja erinomaisin painotuksin näytelty roolihahmo. Haga antaa Ofelialleen tilaa ottaa oman tarinansa haltuun, ja päästää tämän käymään ristiriitaisia tilanteita läpi rohkeasti, ja samaan aikaan hienolla herkkyydellä. Kuten jo aiemmin totesin, toimii ratkaisu antaa Ofelian hahmolle Horation tehtäviä, ja Haga rakentaakin enemmän sisältöä saaneen hahmonsa mainiosti kantamaan kaikki roolinsa. Niklas Åkerfelt tekee Claudiuksen roolin onnistuneesti, hän tuo vakuuttavasti mukaan roolityöhön sen Claudiuksen takaraivossa nakuttavan ajatuksen, ettei hänestä ole tullut kuningasta rehellisin keinoin. Åkerfelt lukee kohtausten tunnelmaa tarkasti, ja hänen Claudiukseensa on löytynyt sujuvasti eri tasoja. Sophia Heikkilä tekee Gertrudistaan aikamoisen jääkuningattaren, jonka muurit kuitenkin halkeilevat ja moninaiset tunteet purkautuvat piilostaan. Vahva roolityö. Mikael Andersson näyttelee Ofelian isää Poloniusta, joka yrittää parhaansa mukaan pitää kaikkien puolta ja pysyä hyvissä väleissä itse kuhunkin, mutta huonostihan siinä käy. Anderssonin roolityö on sujuvaan tapaan rytmitetty ja siinä näkyy hyvin kaikki se, mitä Polonius käy läpi. Dennis Nylundin Laertes on aika erilainen tulkinta kuin mitä aiemmin olen tästä hahmosta nähnyt, mutta mainiosti toimiva ja roolityössä on paljon kivoja yksityiskohtia. Nylund tulkitsee hahmonsa tunteet ja ajatukset luontevasti, ja pääsee erityisesti lopussa ottamaan tilaa tarinassa. Ja sitä ennen hän loistaa Guildensternin roolissa, ja on vallan hurmaava! Vallan hurmaava on myös Patrick Henriksen, joka täydentää parivaljakon Rosencranzina. Nämä tyypit ovat aina olleet suosikkihahmojani Hamletissa, ja niin ovat edelleenkin. Hankalaan paikkaan pistetty kaksikko haluaa hovissa arvostusta, mutta toisaalta olisihan se kiva olla hyvä ystävä Hamletille... Kun he sitten päätyvät tiettyyn ratkaisuun, on sillä surkea lopputulos. Mitja Sirén näyttelee näyttelijää, joka esittää Gonzagon murhan hovissa, ja tässä versiossa myös ollakko vai eikö olla-monologin. Sirén tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo siihen sekä huumoria että syvyyttä ja vakavuutta.

Tässä oli paljon hienoja hetkiä ja ideoita, joista pidin kovasti! Hiekka, hissi ja hissin ovet, Wittenberg college look, katsomon käyttö osana näyttämöä, viimeinen näyttämökuva, synkkyys ja huumori, ja musavalinnat esimerkiksi iskivät. Musiikkia en aiemmin maininnutkaan, mutta mitä biisejä! Sopivat tunnelmaan ja näytelmän tyyliin ihan mahtavasti. Myös livemusisoinnille kiitosta. Ajoittain kohtaukset venyvät turhaan ja menettävät jännitettään, mutta kun rytmi, fokus ja ajatus toimivat, koko näytelmä toimii aivan loistavasti. Minusta ei suurta Hamlet-fania taida tulla tekemälläkään, mutta tämä versio avasi jälleen lisää klassikon salaisuuksia ja sai minut ymmärtämään näytelmän hienoutta taas vähän enemmän. Kokemisen arvoinen ehdottomasti, ja onnistunut tulkinta ehkä maailman kuuluisimmasta näytelmästä.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Svenska Teatern!

Ronja, ryövärintytär @ Hämeenlinnan Teatteri

 

kuvat © Harri Hinkka

Näin Ronja, ryövärintyttären 13.11.

Ukkosyönä Matiaksenlinnaan syntyy pieni ryövärityttö, joka saa nimekseen Ronja. Ylpeät vanhemmat Matias (Lasse Sandberg) ja Loviisa (Liisa Peltonen) seuraavat, miten lapsi kasvaa isommaksi, ja pian Ronja (Milla Kaitalahti) jo lähtee seikkailemaan metsään ihan yksin. Matias ei tyttöä sinne päästäisi, mutta Loviisa laskee lapsensa vapaaksi, täytyyhän tämän saada oppia. Voudin nihdit kiertelevät metsissä nappaamassa ryöväreitä, ja elintila käy ahtaaksi. Niinpä Ronjan syntymäyönä kahtia haljenneen Matiaksenlinnan pohjoispuolelle muuttaa Borka (Panu Valo) ryöväreineen, ja heti seuraavana päivänä kahden suvun lapset törmäävät toisiinsa Helvetinkuilulla. Birk (Mauno Terävä) saa Ronjan ärsyyntymään, mutta äkkiäkös opittu viha toista kohtaan hälvenee ja lapset ystävystyvät. Mutta perheille ei voi kertoa, sillä siitäkös syttyisi melkoinen kiukunpuuska!

Oli jo aikakin palata sekä Matiaksenmetsään että Hämeenlinnan Teatteriin! Edellisen Ronjani näin viime keväänä, mutta edellisestä reissusta Hämeenlinnan Teatteriin onkin ehtinyt kulua jo useampi vuosi. Mutta nyt on asia korjattu, ja olipas se ihanaa tehdä juuri tällä esityksellä. Kuten aina Ronja, ryövärintyttärestä kirjoittaessani, totean nytkin heti alkuun, että tämä Astrid Lindgrenin klassikko on yksi suosikkitarinoitani ja rakastan Ronjaa valtavasti. Ja niin rakastin tätä versiotakin! Liisa Mustosen ohjaus Annina Enckellin näyttämösovituksesta on hurmaava, raikas, vauhdikas ja vallaton. Läpikotaisin tuttuun tarinaan on löytynyt taas uusia kulmia, ja tutut jutut menivät heti suoraan sydämeen. Ronjassa parasta on rohkeus, oikeudenmukaisuus ja elämänilo, se että asioita uskalletaan kyseenalaistaa, vanhaan ei tyydytä vaan nuoriso menee sitä suuntaa kohti, jonka kokee oikeaksi. Tämä teema kulkee kauniisti mukana esityksen ajan. Mustosen ohjaus nostaa erityisen hienosti esiin isot tunteet, joita tarinassa käydään läpi. Vaikka niin ilon ja riemun kuin surun ja pettymyksen tunteet saattavat vyöryä päälle pelottavan suurina, on ne parempi tuntea kuin piilottaa. Sen Ronja oppii ja se näkyy ihanasti myös Ronjan ja Birkin välittömässä ystävyydessä. Vaikka tulisi riitoja, ne voi selvittää, ja sitten olla taas vähän parempi ystävä toiselle. Pidin kovasti esityksen liikekielestä (koreografia ja sirkus Matleena Laine), ylipäätään siitä että liikettä on paljon ja monessa tasossa, että kaikesta kiipeilystä, roikkumisesta, loikkimisesta ja akrobaattisuudesta. Vuorosanojen puhekielistäminen ja "modernisointi" on toimiva ratkaisu, samoin onnistuu kohtausten ja teemojen painotus sekä huumorin lukeminen. Joihinkin vakavampiin ja dramaattisempiin kohtauksiin jäin vielä kaipaamaan vahvempaa fokusta. Omien suosikkihetkien kohdalla sitä kuitenkin tuppaa olemaan ekstrakriittinen, ja niitä ehkä katsoo sellaisella "näin tämä pitäisi tehdä"-katseella. 

Juha Mäkipään lavastus, Satu Suutarin puvustus, Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelu ja Liisa Sormusen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu luovat lavalle upeaa visuaalisuutta ja hienoja näyttämökuvia. Mäkipään lavastus, jossa Hynnisen valo ja video näyttelevät isoa roolia, on kekseliäästi toteutettu, seikkailullinen ja sadunomainen. Projisoinnit rakentavat näyttämökuvaa erinomaisesti, varsinkin metsämaisemat ja vesiputous sekä ajattarat näyttävät hienoilta. Suutarin pukusuunnittelussa on myös seikkailullista tunnelmaa ja mainiosti eri tyylejä. Vuodenaikojen vaihtuminen näkyy puvustuksessa näppärästi, ja varsinkin matiasryöväreiden asukokonaisuuksissa on monta loistavaa lookkia. Sormusen maskit ja kampaukset sopivat ryöväreiden luonnonläheiseen ja ei niin turhan tiukkapipoiseen elämään. Erityismaininta Kalju-Pietun (Birgitta Putkonen) arkunrakennukselle, ryöväreiden hammasharjoille, lämpimästi valaiseville lyhdyille, villihevosille ja aivan ihanille kakkiaisnukeille.

Milla Kaitalahti hyppää Ronjan seikkailuun upealla energialla ja vilpittömyydellä. Kaitalahti tuo ryövärintyttären lavalle rohkeana ja oikeudentajuisena, vähän itsepäisenä ja hyväsydämisenä. Hänen Ronjansa uskaltaa haastaa väärinä tai kummallisina pitämänsä asiat, puolustaa sitä mikä hänelle on tärkeää, ja osaa myös muuttaa käsitystään jostain uutta oppiessaan. Kaitalahden roolityössä on riemua ja uteliaisuutta, sellaista elämänvoimaa ja -iloa, joka vie mukanaan. Mauno Terävä tekee Birkin roolin mainiolla otteella. Hän tuo roolityöhönsä sopivassa suhteessa itsevarmuutta ja samaa itsepäisyyttä, jota Ronjassakin on, sekä herkkyyttä ja pohtivaisuutta, jotka ovat enemmän juuri Birkille ominaisia piirteitä. Terävä lukee näyttämön tapahtumia tarkasti, ja hänen tavassaan näytellä on hienoa vilpittömyyttä. Kaitalahti ja Terävä rakentavat Ronjan ja Birkin ystävyydestä yksityiskohtaisen, valloittavan kuvan, joka tuo siskoksi ja veljeksi ryhtyvien lasten keskinäisen luottamuksen, lämmön ja ilon lähelle katsojaa. Lasse Sandbergin Matias on leppoisa, äkkipikainen ja pohjimmiltaan hyväntahtoinen ryöväripäällikkö, joka elää hetkessä ja ajautuu usein ajattelemaan vain omaa etuaan. Hän kuitenkin oppii tarinan aikana yhden jos toisenkin asian, eikä vähintään tyttärensä ansiosta. Sandberg tekee roolinsa varmoin ottein, hyvällä huumorilla ja taitavasti eri tunnetiloista kiinni napaten. Liisa Peltosen lempeän napakka Loviisa on onnistuneesti vastakohta hetkessä elävälle ryöväripäällikölle. Peltosen roolityössä on lämpöä ja välittämistä, mutta myös sellaista maalaisjärkisyyttä, joka tekee Loviisasta monitasoisemman. Siinä missä Matias suhtautuu kaikkeen tunteella ja omista lähtökohdistaan, Loviisa ajattelee asiat järjellä ja tietää, ettei esimerkiksi voi kahlita tytärtään ikuisiksi ajoiksi Matiaksenlinnaan tai estää tätä joutumasta hankaliin tilanteisiin. Kuten Ronjan ja Birkin, pidin kovasti myös Matiaksen ja Loviisan välisestä dynamiikasta. Sandberg ja Peltonen pelaavat taitavasti yhteen ja luovat hahmojensa suhteeseen pienillä yksityiskohdilla paljon merkityksiä.

Birgitta Putkonen omaksuu Kalju-Pietun vanhan ryövärin olemuksen erinomaisesti, hän tekee roolinsa lakonisella huumorilla ja mainiolla isovanhempienergialla. Kalju-Pietu köpöttelee kuolemaa odotellen arkkulaudat kainalossaan, laukoo kiistämättömiä totuuksia ja suhtautuu lempeällä terävyydellä jokaiseen matiasryöväriin. Miten häneen voisi olla tykästymättä? Sivurooleissa nähtävä näyttelijäporukka muuntautuu useampaan rooliin, ja lavalla nähdään heidän käsissään ihan mahtavia hahmoja ryöväreistä kakkiaisiin ja villihevosista männiäisiin. Sinikka Salminen on Undiksena ylväs ja järkkymätön, Jonnana valloittava ryöväri, jolla on paljon hauskoja vuorosanoja. Panu Valo vaihtaa roolia niin sujuvasti, että en meinannut uskoa hänen olevan sekä Borka että Juippi! Vauhdikasta villihevosta tietenkään unohtamatta. Jyri Ojansivu kirmailee niin ikään villihevosena, ja on myös ihan mahtava Pikku-Plootu. Ojansivun tekemänä vierailu Karhuluolassakohtaus on täysosuma. Henna-Maija Alitalo näyttelee Rähjän, kakkiaisen ja männiäisen roolit hyväntuulisesti ja sopivasti pilke silmäkulmassa. Koko porukka vetäisee useat roolinsa – ja erityisesti hyppää roolista toiseen – sellaisella näppäryydellä ja vauhdilla, että luulisi näyttämöllä olevan vähintään puolet enemmän esiintyjiä. Yhteistyö on sujuvaa ja pidin kovasti siitä luontevuudesta ja uskottavuudesta, joka eri hahmojen välisissä suhteissa on aina päärooleista sivurooleihin.

Hämeenlinnan Teatterin Ronja, ryövärintytär on valloittava ja riemukas esitys, joka vie mukanaan seikkailulle metsän siimekseen ja Matiaksenlinnan kellariloukkoihin, Rutjankosken hurjiin kuohuihin ja Karhuluolan tarjoamaan kotiin. Energisesti, tarkkanäköisesti ja vahvoin tuntein lavalle tuotu esitys pitää otteessaan, ilahduttaa, jännittää, koskettaa ja riemastuttaa.  Moniin pikkuisiinkin yksityiskohtiin oli kiinnitetty paljon huomiota, joka lämmitti tällaisen Ronja-fanin sydäntä. Ronjan keväthuudon kaikuessa tihkusateisen harmaa syyspäivä unohtui kokonaan, ja tästä jos mistä tulee aurinkoiselle mielelle.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!

School of Rock @ Tampereen Työväen Teatteri

kuvat © Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näin School of Rock-musikaalin 31.10.

Dewey Finn (Jaakko Wuolijoki) asustelee kaverinsa Nedin (Juha-Matti Koskela) nurkissa, vaikka Nedin tyttöystävä Patty (Pihla Pohjalainen) ei järjestelyä varsinaisesti arvosta. Ainakaan, jos wannabe-rokkari Dewey ei kohta rupea maksamaan vuokraa. Yllättäen siihen tarjoutuukin mahdollisuus, kun Dewey vastaa puhelimeen ja nappaa itselleen sijaiskeikan arvostetusta Horace Greenin koulusta. Toki sijaisopettajaksi tavoiteltiin Nediä, mutta kyllähän Dewey nyt Mr. Schneeblystä menee, jos se on tarpeen! Vaikka Dewey tavoittelee valeopettajuudeltaan lähinnä nopeita tienestejä, hän huomaa pian, että yksityiskoulun käytävillä ja luokissa voi kohdata ihmisiä, jotka muuttavat kaiken. Kenties hienostokoulussa soi myös rock, myös sellaisten ihmisten sydämessä, joista sitä ei heti arvaisi...

Vihdoin koitti päivä, jolloin matkasin Tampereelle ja Horace Greeniin. Olen kuullut School of Rockista kehuja heti ennakkonäytöksistä lähtien, ja odottanut malttamattomana, että pääsen itse esitystä todistamaan. Näin tämän musikaalin Lontoossa viisi vuotta sitten, mutta koska näin samalla reissulla myös täysillä sydämeen iskeneen Aspects of Love-musikaalin (Andrew Lloyd Webberin säveltämä sekin), School of Rock-muistot eivät juurtuneet aivan yhtä tiukasti. Energia, vauhdikkuus ja moni biisi kyllä jäivät mieleen, ja olenkin useamman kerran kuunnellut Webberin säveltämää ja Glenn Slaterin sanoittamaa musiikkia. Tämä on ihana musikaali, jonka tarinassa riittää tasoja, hyväntuulinen ja tärkeitä teemoja vaivattomasti välittävä hieno teos. Samannimiseen, vuodelta 2003 olevaan leffaan perustuvan musikaalin on käsikirjoittanut Julian Fellowes, suomentanut Hanna Kaila ja ohjannut Samuel Harjanne. Harjanteen ohjaus on varmaa ja veikeää, School of Rock on moneen otteeseen räjähtävän energinen ja sen Harjanne todellakin tavoittaa. Yhtä vahvasti mennään myös tunneskaalan toiseen päähän, ja ohjaus nostaa luontevasti esiin musikaalin hienot viestit siitä, miten toisten kuunteleminen, unelmien vaaliminen ja avoin mieli johtavat yleensä johonkin hyvään, kun taas yli jyrääminen, isot vaatimukset ja haaveiden sivuuttaminen johtavat lähinnä sulkeutumiseen, hiljaisuuteen ja katkeruuteen. Minulle School of Rock on musikaali ennen kaikkea näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta – ja rokista! Harjanne on nähnyt sen, mikä musikaalissa on kaikista keskeisintä, ja tuonut teoksen ytimen lavalle vilpittömästi, täynnä lämpöä, intoa ja asennetta.

Jari Saarelaisen koreografioissa näkyy mainiosti Horace Greenin oppilaiden vapautuminen yksityiskoulun jäykästä kurista täysillä vedettäviin rokkimeininkeihin, ja tämä hillitty versus riemukas-asetelma on koreografiassa muutenkin kivasti läsnä. Koreografia täyttää lavan ja siinä on paljon ihania yksityiskohtia, kuten ylävitosia ja jokaisen roolihahmon bändirooliin sopivia juttuja. Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelu heijastelee sekin sekä hillittyä ja tyylikästä yksityiskoulumiljöötä että riehakasta energiaa uhkuvia, rouheampia paikkoja. Horace Green, Nedin, Pattyn ja Deweyn asunto, baari ja muut tapahtumapaikat näyttävät kaikki hienoilta, ja erityisesti Horace Greenin arvokkuus sekä koulumiljöön kaikki yksityiskohdat ovat erinomaisesti tavoitettuja. Myös ikkunoista näkyvistä maisemista pidin! Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut luovat nekin opeusmiljöötä koulupukujen ja opettajien tiukan asiallisten asukokonaisuuksien kautta, ja vastakohtana ovat rokkarien näyttävät asut (varsinkin Nedin upea look!) ja School of Rockin loistavat bändiasut esityksen lopussa. Valosuunnittelusta vastaava Eero Auvinen tarjoilee erityisesti rokkimeiningeissä vauhdikkaita ja näyttäviä valoja. Myös pyrotekniikkaa nähdään, ja sekös tunnelmaa nostattaa!

Hanna Kailan suomennos on sujuva ja soljuu luontevasti koululuokasta opettajien tauolle ja kämppisten keskustelusta isoihin biiseihin. Joissain kappaleissa jäin miettimään rytmiä ja riimejä sekä paria sanavalintaa, mutta koska kappaleet ovat niin tuttuja, niiden käännökseen kiinnittää herkemmin huomiota. Kokonaisuutena suomennos toimii kaikilla tasoilla huumorista herkkyyteen. Kalle Ruusukallion kapellimestaroima bändi soittaa rouhealla meiningillä ja sulavin sävelin biisin tunnelmasta riippuen, ja meno on läpi esityksen mainio. Livenä soittavat myös osa esityksen lapsiesiintyjistä, ja he tarttuvatkin soittimiinsa varmoin ottein ja tähtipölyä säteillen. Lava otetaan todellakin haltuun! Suosikkibiisejäni ovat esityksen aloittava, kuumaakin kuumemman No Vacancy-bändin vetäisemä I'm too hot for you, Deweyn I Want-biisi Kun mä huipulla rokata saan, Guitar Hero-revittely Variaton 7/Ollaan mielettömii, vahva ja puhutteleva Jos kuunnella sä voisit, loistavan energinen Herrat haastakaa, kaikista suurin suosikkini, kaunis Minne rock oikein häipyi? ja meininkiä täynnä oleva School of Rock sekä lopun Herrat haastakaa-repriisi. Jokainen kappale vetäistään sellaisella energialla, että katsomossa on hymyssä pitelemistä. Ja välillä liikutuksessakin, kun tarina ja hahmot tulevat lähelle. School of Rock on kaiken energisyyden, hyvän meiningin, rokin ja vauhdikkuuden lisäksi myös hirvittävän samaistuttava teos, sillä sen käsittelemissä teemoissa on paljon tunnistettavia tasoja. Kukapa ei olisi joskus unelmoinut, toivonut tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on ja haluaa olla, tai pohtinut, uskaltaako tavoitella asioita, joita muut eivät ehkä arvaisi?

Jaakko Wuolijoki ottaa Deweyn roolin haltuunsa niin luontevasti, että voisi kuvitella sen olevan hänelle kirjoitettu. Wuolijoella on lavakarismaa ja lempeyttä, rokkiasennetta ja taitoa käsitellä tarinan teemoja ja tunteita. Ja mitä energiaa! Huikean hienoa roolityötä, vahvaa läsnäoloa lavalla, ja uskottava, monitasoinen, taitavasti rakennettu tulkinta hahmosta. Nappisuoritus! Näkemässäni esityksessä Horace Greenin oppilaiden rooleissa nähtiin Eevi Salo (Katie, basso), Ben Rossi (Zack, kitara), Matias Penttilä (Lawrence, koskettimet), Jerry Holm (Freddie, rummut), Villa Murtagh (Summer), Viola Käki (Tomika), Wilbert Savolainen (Billy), Miitu Järvinen (Shonelle), Miisa Kivimäki (Marcy), Iiris Riekki (Sophie), Lucas Aidoo (Mason), Ukko Nieminen (James) ja Konsta Okkonen (Matthew). Lapset vetävät roolinsa varmalla asenteella, he tekevät roolihahmoistaan kokonaisia ja aitoja tyyppejä ja ovat moneen otteeseen jättää aikuiset näyttelijät varjoonsa. Jokainen on lavalla kuin kotonaan, ja lasten roolitöissä näkyvät hienosti sekä hahmojen yksilölliset persoonat että koululuokan dynamiikka ja oppilaiden väliset suhteet. Erityisesti mieleen jäivät Villa Murtaghin napakka ja päättäväinen Summer, Ben Rossin hienosti tulkitsema Zack, Viola Käen herkkävireinen roolityö Tomikana ja Wilbert Savolaisen mainiolla tavalla näyttelemä Billy. Anne-Mari Alaspää on rehtori Rosalie Mullinsin roolissa hillitty ja kaiken kurissa pitävä nainen, jonka sydämessä soi musiikki ja mieleen hiipii välillä epävarmuus omasta työstä ja asemasta. Alaspää tekee roolinsa hienolla herkkyydellä ja antaa tilaa Rosalien eri sävyille. Alaspää on upea laulaja, ja suvereenisti sujuu niin Yön kuningatar kuin popimmat ja rokimmat vedot. Juha-Matti Koskelan roolityö Ned Schneeblynä on valloittava, Koskelalla on rooliinsa näppärä ote ja hän rakentaa roolihahmonsa taidokkaasti. Pidin varsinkin niistä hetkistä, kun Ned intoutuu revittelemään, sekä Nedin ja Deweyn yhteisistä kohtauksista, joissa kaverusten ystävyys näkyy. Pihla Pohjolaisen Patty on sanavalmis ja napakka, hän haluaa asioiden menevän oman mielensä mukaan ja myös sanoo sen. Mutta ei Patty ole ihan kamala kuitenkaan, ja hänestä löytyy eri puolia. Pohjolainen tekee roolinsa hyvällä asenteella ja tavoittaa hahmonsa persoonan onnistuneesti. Sivurooleissa luodaan mainioita hahmoja myös, erityiskiitokset No Vacancylle sekä Horace Greenin opettajille, erinomaisia kohtauksia sekä rokkibändin keikkameiningeissä että opettajien taukohuonehengailussa.

Tampereen Työväen Teatterin School of Rock on täysosuma, joka nostaa valokeilaan yhdessä tekemisen ilon, nähdyksi tulemisen tärkeyden, unelmien voiman ja musiikin maailman, jossa saa tilan toteuttaa itseään. Musikaali on hauska, energinen, riemukas, koskettava ja täynnä hyvää mieltä, eikä tämän katsomosta voi poistua huonolla tuulella. Lopussa, kun meno yltyy täysiveriseksi rock-konsertiksi, lavalla loistetaan ja koko yleisö seisoo hurraamassa ja taputtamassa, teatterin taika tulee lähelle. Tästä on kyse, tällaisen tunteen haluaisi katsomossa aina tuntea. Mikä esitys!

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos TTT!

Pipes & Hoses @ MimoArt Company

kuvat © Kai Kuusisto

Näin Pipes & Hoses-teoksen 30.10.

MimoArt Companyn uusin teos, vesiteeman ympärillä liikkuva Pipes & Hoses, meinasi jäädä välistä, mutta kalenteria järjestelemällä ehdin tämän katsomaan. Ja mikä ilo, että ehdin, sillä Pipes & Hoses tarjosi monia kokemisen arvoisia hetkiä. Kulttuurikeskus Stoassa esitetyssä teoksessa on lavalla 2000 litraa vettä, muusikko Silver Sepp, ja tanssija-näyttelijä-esiintyjät Alina Sakko, Lauri Lohi, Hanna Kahrola, Antti-Pekka Pudas ja Mates Petrák. Esityskonseptin takana ovat Mimosa Lindahl ja Arto-Oskar Reunanen, joista ensimmäinen on koreografioinut esityksen yhdessä esiintyjien kanssa. Lindahlin käsialaa on lisäksi teoksen puvustus, Reunasen muu skenografia ja vesitekniikka. Valosuunnittelijana toimii Karel Šimek, videosuunnittelijana Mikko Lampinen ja äänisuunnittelijana Lasse Turunen.

Alussa meinasi iskeä ärsytys, kun tuntui, etten ihan saa kiinni esityksen teemoista ja niiden käsittelystä, eli en siis ymmärrä mitä lavalla tapahtuu. Aika usein tuo tunne kuitenkin tulee vastaan tanssiteoksissa, sanattomissa esityksissä ja fyysisessä teatterissa, joten osasin sitä myös odottaa. Katsomistottumukset, ne saavat aina huomaamaan, kuinka tiukassa on oma tapa katsoa esitystaidetta, ja kuinka hankalaa voi olla päästää irti siitä totutusta tavasta etsiä näkemästään merkityksiä ja tarinoita. Mukavuusalueensa ulkopuolelle on kuitenkin kannattavaa astua, se on monesti todettu ja saman totesin nytkin. Paljon kaikkea hauskaa, yllättävää, näyttävää, vaikuttavaa ja hienoa nimittäin tapahtui lavalla, ja olen iloinen, että ehdin tätä esitystä todistamaan. Aivan täysillä en päässyt teoksen maailmaan sisälle, ja ylitulkitsin näkemääni ihan liian paljon, mutta muutamissa kohtauksissa lavan tapahtumat veivät kyllä täysin mukanaan ja onnistuin uppoutumaan kokemukseen kunnolla. Esimerkiksi loistava fyysinen, sanaton komiikka ilahdutti suuresti, ja sitä olisin enemmänkin mielelläni katsonut. Samoin hienot näyttämökuvat, oivaltavasti käytetty musiikki yhteistyössä koreografian kanssa ja voimakas liike iskivät. Niissä hetkissä, joissa Pipes & Hoses huuhtoi meikäläisen matkaansa, ympäriltä hävisi kaikki ja seurasin lavan tapahtumia lumoutuneena. Esitys vie näppärästi naurusta hämmennykseen ja vaikuttumiseen, ja antaa siinä samalla sekä ajattelemisen aihetta että tilaa olla ajattelematta muuta kuin näyttämön täyttävää esitystä. Veteen liittyvät teemat, kysymykset ja ajatukset virtaavat luontevasti osana esitystä, niitä ei muutamaa hetkeä lukuunottamatta nosteta osoittelevasti esiin vaan katsoja kutsutaan ja tönäistään ajattelemaan, pohtimaan ja kokemaan itse.

Teoksessa on eri "osia", siis tunnelmaltaan, näyttämökuvaltaan, koreografialtaan ja sävyltään toisistaan eroavia kohtauksia. Kaikilla osasilla on teoksessa paikkansa ja ne keskustelevat vesiteeman kanssa sujuvasti ja monesti erinomaisella otteella. Osien välillä tai niiden järjestyksessä on kuitenkin joissain hetkissä epätasaisuutta, joka saa erityyliset kohtaukset tuntumaan välillä toisistaan irrallisilta. Tunnelmasta toiseen hypätään pari kertaa turhan nopeasti, joka tosin on mainio tehokeino ja jota tehdään esityksessä myös hyvin onnistuneesti. Koreografiallisesti monipuolinen esitys liikuttaa esiintyjiään läpi erilaisten tunnetilojen, ja tarjoaa sekä hienoja soolokohtauksia että porukan yhteisiä hetkiä lavalla. Paitsi eri vauhtista ja eri voimakkuudella ladattua liikettä, teoksessa käytetään fiksusti myös paikoillaan oloa. Tämän postauksen ekassa kuvassa näkyvä esiintyjäkasa ihastutti näyttämökuvana suuresti, ja se on hyvä esimerkki siitä, miten liikekielessä on syytä muistaa myös pysähtynyt liike. Tämä oli yksi esityksen luomista tuokiokuvista puhuttelevimpia, samoin moni muu hetki, jossa otetaan vauhtia ja liikettä pois ja ollaan paikoillaan jäi mieleen. Ehkä se on se liikkeen ja pysähtymisen vuoropuhelu, joka saa ajatukset raksuttamaan. Valosuunnittelu, ja erityisesti esityksen noin viimeinen vartti aivan valtavan upeine valoineen sai suorastaan henkäilemään ihastuksesta. Miten hieno se seinänä ja vaakatasossa liikkuva valkoinen valo, huh sentään! Ja esiintyjien siluetit valoa vasten, hiljalleen väreilevä vesi, vahva musiikki... Taianomaista! Pipes & Hoses sisältää ison kasan visuaalisesti iskeviä, harkitusti rakennettuja ja taiteellisia näyttämökuvia, joissa olisi ollut ihanaa pysäyttää aika tai loopata tietty hetki ja katsoa sitä aina vain uudelleen.

Tämän esityksen erityisyys on vesi, jota onkin lavalla valtava määrä. Ja miten vettä sitten käytetään! Kekseliäästi, monella tavalla, tarinallisesti ja tarkoin suunnitelmin. Vesi voi olla musiikkia, komediaa, peili, leikki, sadetta, tanssipari ja vaikka mitä. Ja siihen voi heijastaa videota, vau! Vedellä on lavalla yhtä tärkeä rooli kuin esiintyjillä ja muulla työryhmällä, ja useaan otteeseen vesi itsessään on valokeilassa. Sen olo lavalla on perusteltua ja esitykselle olennaista, vesi ei ole mukana (vain) siksi, että se näyttää hienolta ja on lavalla vaikuttavaa, vaan siksi, että teos rakentuu monesti juuri veden ympärille eikä voisi toteutua ilman sitä. Lavalla nähtävä joukko on vesielementin kanssa täysin yhtä, esiintyjät liukuvat, loikkivat, loiskuttelevat, kahlailevat, äyskäröivät ja polskuttelevat yhteistyössä veden ja toistensa kanssa varmoin ottein. Jokainen pääsee loistamaan, ja tyyppejä oli tosi kiva katsoa lavalla. He tavoittavat taitavasti esityksen eri sävyt huumorista haikeuteen ja lujasta pehmeään, ja pidin kovasti siitä, että koreografia tarjoaa runsaasti erilaisia yksilö- ja joukkokohtauksia. Esiintyjillä on tilaa käyttää laajasti liikekieltä, näyttelijäntyötä sekä omaa tapaansa olla lavalla ja tulkita teosta, ja jokainen myös ottaa tilan haltuun. Esityksen musiikki on sekä Silver Seppin livenä soittamaa että nauhalta tulevaa, ja äänisuunnittelu ja musiikillinen suunnittelu on näiden suhteen tasapainossa. Seppin musisointi on osa esitystä ja se nostetaan ansaitusti myös fokukseen. Oivaltavia, hauskoja ja taitavia tapoja käyttää ja tuottaa ääntä, ja hienosti vesi mukana myös musiikin loihtimisessa. Seppin luoman äänimaailman lisäksi osana esitystä soi nauhalta soitettu musiikki, joka luo vahvan tunnelman ja on joka iskulla tarkasti kiinni kaikessa lavalla tapahtuvassa. Tuttuun tapaan varsin voimakasta pauhua useampaan otteeseen, mutta ei liian lujalla vaan juuri siinä rajalla. Kehuja varsinkin vilkkuvien valojen ja musiikin onnistuneelle yhteensovitukselle, täysin samassa rytmissä koko ajan!

Pipes & Hoses on tunnistettavasti MimoArt Companyn tyyliä, aina vaikuttavasta visuaalisuudesta monitasoiseen ja -sävyiseen koreografiaan ja hienoon ääni- ja musasuunnitteluun. Minä pidin eniten kunnon loiskinnasta, isoista liikkeistä, vauhdista, sanattomasta huumorista, upeista valoista esityksen loppupuolella ja näyttämökuvista aina silloin, kun vesi on tyyntä ja esiintyjät heijastuvat siihen. Myös veden käyttö erityisesti valtavan hienona sumuna, spottisateena ja huumorin keinona teki vaikutuksen. En ehkä saanut teoksesta irti aivan kaikkea sitä, mitä olisin halunnut, mutta mieleen esitys jäi ja sai aivotkin hyrräämään mukavasti. Tämä on vaikuttava ja onnistunut kokonaisuus, jossa työryhmän yhteen hiileen puhaltaminen saa lopputuloksen loistamaan. Esitys nähdään Stoassa jälleen ensi maaliskuussa, silloin siis mahdollista kokea tämä!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos MimoArt Company!

Lemminkäisen äiti @ Ryhmäteatteri

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Lemminkäisen äidin 26.10.

Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) pitää kynsin hampain kiinni rutiineista ja arjesta, osallistui muu perhe siihen tai ei. Puoliso Aku (Santtu Karvonen) polkee kuntopyörää ja suunnittelee Suomen pisintä siltaa sen minkä närästykseltään pystyy. Poika Nico (Aapo Salonen) on hautautunut pitsalaatikoiden ja videopelien keskelle toteutumattoman unelman painamana. Elinan äiti Maire (Marja-Leena Kouki) istuu päivät kotonaan muistojensa keskellä, nykyhetken hämmentämänä. Elinan oppilas Anastasia (Nana Saijets) kantaa sisällään sodan traumoja ja salaisuutta. Kaikki pakenevat jotain, yrittävät pysyä ajatustensa edellä etteivät ne ota kiinni ja pistä kohtaamaan todellisuutta. Mutta loputtomiin ei voi paeta.

Anna Krogeruksen kirjoittama, Eero-Tapio Vuoren ohjaama Lemminkäisen äiti on tragikomedia, joka pureutuu yhden perheen kautta tunnistettaviin teemoihin. Oravanpyörä, huolehtiminen, arjen rutiinit, perheen sisäiset suhteet, vastuun kantaminen ja pelko siitä, että jos pysähtyy katsomaan omaa elämäänsä, saattaa siinä nähdä myös sellaista mistä ei pidä, ovat samaistuttavia aiheita ja hyvin arkisia. Arkisuus on muutenkin sana, joka kuvaa Lemminkäisen äitiä, se näkyy sekä Krogeruksen tekstissä että Vuoren ohjauksessa. Kun alun oravanpyörä pysähtyy ja Elina alkaa rikkomaan arkensa rutiineja ja vetää siinä samalla myös perheenjäsenensä ulos totutuista kaavoista, tarina lähtee kunnolla liikkeelle. Perhesuhteiden kautta käsitellään useita teemoja ja näytelmän tärkeimpiä kysymyksiä. Välillä tapahtumiin jäädään junnaamaan paikalleen, kun aina on seinä vastassa eikä yksikään hahmo anna periksi. Tämä on teemallisesti tärkeää, mutta jarruttelee esityksen sujuvuutta joskus turhan paljon. Kun muutoksia vähitellen tapahtuu, alkaa esityskin rullata paremmin ja rytmi pitää otteessaan. Päälle puhuminen ja huutaminen ovat erinomaisia tehokeinoja, mutta tässä hieman ylikäytettyjä. Isot ja dynaamiset riitakohtaukset ovat kyllä tunnelmaltaan voimakkaita ja tarinan kannalta merkittäviä, vaikka repliikit huutamiseen hukkuvatkin. Paitsi Lemminkäisen perheen, seurataan näytelmässä vähän myös Ukrainasta sotaa Suomeen paenneen Anastasian tarinaa. Venäjän ja ukrainan kielen käyttö sekä tuoreiden sotakokemusten rinnastaminen Mairen evakkokokemuksiin on onnistunut ratkaisu. Kalevala henkii tarinan taustalla myös, johan Lemminkäisen äiti-nimi ohjaa ajatuksen siihen suuntaan. Olen Kalevalani lukenut ja opiskellut, mutta pieni mielenvirkistys olisi ollut paikoillaan mikäli olisi halunnut saada esityksestä kaikki viittaukset irti. Oikein hyvin tämä intertekstuaalisuus toimii, ja samoja Kalevalasta löytyviä teemoja sankaruuteen, äitiyteen ja pelastamiseen liittyen nousee hienosti esiin myös näytelmän tekstistä. Tunnetasolla Lemminkäisen äiti on herkkävireisen ja vilpittömän ohjauksen sekä tarkan näyttelijäntyön ansiosta hyvin aito ja iskee vahvasti. Pidin eniten viimeisistä kohtauksista, joissa on siirrytty ajassa eteenpäin. Rakastan aina sellaisia hetkiä, joissa vanhemmat hyväntahtoisesti nolaavat jälkikasvuaan, joten Nicon ja Akun ja toisaalta Nicon ja Mairen välinen dynamiikka näytelmän lopussa on juuri sellaista, mikä lämmittää sydäntä. Muutenkin näytelmän loppupuoli oli ehdottomasti suosikkini, viimeisten kohtausten arkinen ja uskottava lämpö, vaivaton dialogi ja lempeä tunnelma olisivat saaneet jäämään katsomoon vielä pidemmäksi aikaa.

Janne Siltavuoren suunnittelema lavastus on tosi onnistunut, ihastuin täysin heti ensimmäisen kerran kun kokonaisuus avautuu näyttämölle. Kehystetyt kodit, lattian ympyräkuvio, taideviittaukset ja värimaailma luovat tarinalle onnistuneesti raameja ja tilaa. Myös yksityiskohdat eri asunnoissa ovat harkitusti rakennettuja niin lavastuksen kuin tarpeiston (Ninja Pasanen, Tiiu Poikonen ja Janne Siltavuori) osalta, aina Akun kuntopyörästä Nicon pitsalaatikoihin ja Mairen pöydällä nököttäviin valokuviin. Ninja Pasasen pukusuunnittelussa ollaan tarkasti kiinni näytelmän arkisuudessa ja tavallisuudessa, sekä siinä, millaista hahmojen arki on. Vaatteet kertovat kantajistaan paljon, rikkinäiset villasukat, nuhjuinen huppari, joka aamu päälle vedettävä ulkotakki ja käsissä puristeltava hikinauha kantavat merkityksiä, jotka tekevät hahmoista kokonaisempia. Ville Mäkelän valosuunnittelussa on sujuvasti tunnelmaa ja tasoja, pidin varsinkin sinisävyisestä valosta, koulussa tapahtuvien kohtausten ratkaisusta valaista yleisö, sekä siitä, miten valojen tunnelma muuttuu kun esityksessä tehdään aikahyppy viimeisiin kohtauksiin. Mika Haarasen videoiden kautta päästään komeisiin maisemiin luonnon äärelle ja toisenlaisiin tunnelmiin terapeutin vastaanotolle, ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu kuljettaa tarinan tunnelmaa sujuvasti.

Minna Suuronen kantaa Elina Lemminkäisen roolissa harteillaan koko Lemminkäisen perhettä. Suuronen näyttelee väkevästi sen, miten Elina yrittää yrittämästä päästyään saada muut kuuntelemaan, toimimaan, elämään, kokemaan – mutta omiin todellisuuksiinsa hautautuneet perheenjäsenet eivät Elinaa kuule. Hienossa roolityössä on vivahteita ja tarkkanäköisyyttä, Suurosen tapa olla lavalla tuo Elinan tunteet ja ajatukset lähelle katsojaa ja tekee niistä käsinkosketeltavia. Isot tunteet ärtymyksestä huoleen ja rakkaudesta epävarmuuteen saavat Suurosen roolityössä monenlaisia sävyjä, ja hahmo kasvaa hienosti tarinan edetessä. Santtu Karvonen tekee onnistuneen roolin Elinan puolisona Akuna, jonka putkinäkö on kiinnittynyt Suomen pisimmän sillan päähän eikä ajatuksiin mahdu paljon muuta, paitsi pakollinen pariterapia. Karvosen roolityössä on rentoutta ja varmuutta, joka tekee hahmosta uskottavan ja antaa tilaa nähdä Akusta myös rivien välistä paljastuvia piirteitä. Pidin erityisesti siitä, miten Karvonen näyttelee eri tunnetilat ja niiden muutokset. Aapo Salonen tuo kotiinsa linnoittautuneen, elämän alkulähteille kaipaavan Nico Lemminkäisen rooliin mainiosti herkkyyttä, joka väreilee pinnan alla ja pääsee silloin tällöin esiin. Nico oli minulle jo etukäteen tarinan kiinnostavin hahmo, sillä nämä "urheilijan unelmat romahtaa"-tarinalinjat ja toteutumattomien unelmiensa alle musertuneet hahmot ovat aina sydäntäni lähellä. Vaikka Lemminkäisen äidissä fokus on ennen kaikkea siinä äidissä eikä jääkiekkouralla epäonnistuneessa poika-Lemminkäisessä, Salosen roolityön kautta päästään vahvasti käsiksi siihen, miten pettymys voi viedä kaiken elämänilon. Muutakin Nicossa on, ja pidin siitä, miten Salonen antaa tälle tilaa tuntea ja toisaalta olla tuntematta, ja varsinkin siitä, millainen muutos Nicossa tapahtuu näytelmän edetessä. Mitä ihanaa hyväntuulisuutta ja onnea tämä säteileekään tarinan lopussa, kuten muut hahmot myös! Vaikeuksien kautta voittoon, tosiaankin. Salosen näyttelijäntyössä on erinomaista tunneälyä, hän nappaa taitavasti kiinni siitä, millaisia fiiliksiä Nico käy tarinan aikana läpi.

Marja-Leena Kouki on Elinan äidin Mairen roolissa todella hyvä, hän tekee monitasoisen roolityön jossa on sekä koskettavuutta että komediallisuutta. Koukin näyttelijäntyössä on mainioita yksityiskohtia ja energiaa, joka ylettää katsomoon saakka. Hienosti rakennettu, kokonainen hahmo, josta taisi tulla suosikkini näistä Lemminkäisen perheen tyypeistä. Nana Saijets tekee varmoin ottein sotaa paenneen Anastasian roolin. Saijetsin roolityössä on hyvin eri sävyjä, jotka avautuvat esityksen edetessä, ja Anastasia löytää kohtaus kohtaukselta vahvemmin paikkansa tarinassa. Luonteva ote hahmoon ja tarkkanäköinen tapa näytellä tekivät Saijetsin roolityössä vaikutuksen. Juha Kukkonen näyttelee videolla pariterapeutti Jorman roolin. Vastaanottokohtaukset rytmittävät näytelmää sujuvasti, ja Kukkosen roolihahmon ymmärtäväinen ja rutiininomainen tyyli ohjata Elinaa ja Akua eteenpäin on timanttinen. Lemminkäisen äiti on vahvasti näytelty kokonaisuus, ja viiden lavalla nähtävän näyttelijän rakentama kuva sekä hahmoistaan että heidän välisistään suhteista vakuuttaa. Perhedynamiikan kuvaus on aitoa ja uskottavaa, pidin siitä, miten tässä mennään laidasta laitaan tunnelmien ja ajatusten suhteen eikä yksikään perheenjäsen pääse helpolla. Kun Lemminkäiset sitten lopulta pysähtyvät katsomaan tilannettaan ja kuuntelemaan toisiaan, saa näytelmä uusia kierroksia. Viisikko pelaa yhteen toisiinsa tukeutuen, ja jokainen hahmo ja tarinalinja toimiikin hyvin juuri siksi, että sitä koskettaa useampi näyttelijä. Kukaan ei ole yksin, lavalla tai maailmassa, vaan jokainen vaikuttaa toiseen. Se näyttelijöiden työssä hienosti näkyy.

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti on tyylikästä ja tuntuvaa teatteria, joka herättää ajattelemaan ja kokemaan. Ajoittain hiukan paikoilleen jäävä tarina rakentuu lopussa hienoksi kokonaisuudeksi, ja viimeisten kohtausten kohdalla tämä on juuri sellaista teatteria, jota rakastan. Pidin kovasti siitä arkisesta tavasta, jolla teemoja ja tapahtumia käsitellään, sekä siitä, miten teksti, ohjaus ja näyttelijäntyö ottavat omakseen tarinan jokapäiväisyyden ja tunnistettavat teemat. Kaikki, mitä näytelmässä käydään läpi, ei toki ole arkista, mutta kokonaisuuden sävy on. Vahvan näyttelijäntyön kautta monitasoisiksi rakentuvat hahmot käyvät läpi inhimillisiä, samaistuttavia asioita, ja Lemminkäisen perheen kautta näyttämölle nousee tarina, josta jokainen voi löytää heijastuspintaa omaan arkeensa. Paljon erinomaisia hetkiä, oikein hyvä esityskokemus.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!

Prima vista – improvisoitu musikaali @ Stella Polaris

kuva © Mitro Härkönen

Näin Stella Polariksen improvisoidun Prima vista-musikaalin 25.10.

Studio Pasilassa esitetään tänä syksynä uusia musikaalihittejä useampaan otteeseen, kun improvisaatioteatteri Stella Polariksen näyttelijät, muusikot ja valosuunnittelijat loihtivat yleisön antamien määreiden pohjalta näyttämölle kokonaisen musikaalin. Improvisoituna, tietenkin! Sen enempää katsomossa kuin lavallakaan ei siis tiedä ennen esitystä kukaan, mitä seuraavan parin tunnin aikana tulee tapahtumaan. Yleisö pääsee ohjaajan, kuiskaajan, käsikirjoittajan ja muiden ideoita heittelevien henkilöiden rooliin ohjaamaan esiintyjät oikeaan suuntaan, ja sitten mennään!

Prima vista-esityskonseptista ja sen ohjaamisesta vastaa Kaisa Kokko-Palmer. Improesityksen ohjaamisessa fokus on erityisesti improvisaation, yhteistyön ja eri määreisiin vastaamisen harjoittelussa, sillä ohjaaja ei voi ohjata näyttelijöitä tekemään tiettyjä hahmoja tai kohtauksia tietyllä tavalla. Improvisaatioon lajina kuuluvat yllätykset ja nopeat tilanteet, mutta näihin vastaamista voi treenata, ja niin on myös selvästi tehty. Sen verran sujuvaa ja hetkessä ajateltua on lavalla kokonaisuuden rakentaminen, hahmojen luominen ja yhdessä tekeminen, että Kokko-Palmerin ohjaukselle on helppo antaa kiitosta. Jokainen Prima vista-esitys on siis erilainen, ja esiintyjäkokoonpano vaihtelee myös. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat näyttelijät Tobias Zilliacus, Annika Poijärvi, Teijo Eloranta ja Miiko Toiviainen, musisoimassa Hannu Risku ja Jouni Kannisto, ja valoissa June Horton-White. Heidän esittämänään lavalle syntyi ainutlaatuinen ja vain kerran esitettävä tarina puiden tuskan aistivasta metsänvartija-Hannusta, joka yritti estää kaupunginjohtajaa ja insinööriä lanaamasta metsää kumoon. Mukana menossa olivat dokumenttia tekevät freelance-toimittajat, metsäretkeilevät lapset opettajansa kanssa, Hannun työkaveri Kirsti, poliisikaksikko, Hermanni-niminen puu ja Hannun vanhemmat. Melkoista menoa mahtui matkalle, mutta ihanasti lopeteltiin kuitenkin toiveikkaisiin tunnelmiin. Kuten hyvissä musikaaleissa aina, oli lavalla suuria tunteita, isoja päätöksiä, ihmissuhdedraamaa, korvamadoksi jääviä kappaleita ja näyttäviä koreografioita.

Olen aiemmin nähnyt koko illan improvisoidun murhamysteerin sekä lyhyempiä improttuja kohtauksia, mutta en kokonaista improvisoitua musikaalia. Musikaali-improvisaatio on minulle ehdottomasti tutuinta spekseistä, joita opiskeluaikanani sekä katsoin monta (ja aion näin valmistuttuanikin edelleen katsoa) että joista yhdessä olen useamman kerran ollut kulissien takana mukana. Improvisointi kuuluukin olennaisena osana näihin opiskelijateatterin spektaakkeleihin. Spekseissä tarina, hahmot ja biisit ovat toki jo valmiiksi olemassa, mutta omstarteilla saattaa olla yllättävänkin suuri vaikutus juonen nyansseihin ja hahmojen persoonaan. Olikin nyt hauskaa astua spekseistä ns. seuraavalle tasolle, eli kokonaan improvisoidun musikaalin katsomoon. Impro on yksi suosikkilajejani teatterissa, ja pidän sitä myös yhtenä vaativimmista teatterin lajeista, sillä lavalla täytyy olla valmiina tarttumaan yleisön ja vastanäyttelijöiden tarjoamiin ehdotuksiin nopeasti. Musikaali on sekin sydäntäni lähellä, joten näiden kahden yhdistäminen nosti odotukset korkealle. Eikä turhaan! Lavalle syntyi monitasoisia kohtauksia, loistavaa komiikkaa, hienoja biisejä ja kokonainen tarina. Oli käänteitä ja yllätyksiä, mahtavia hahmoja ja herkullisia juonilinjoja ja tilanteita. Erityisesti musiikki-impron vaivattomuus teki vaikutuksen, kappaleiden tyylilajit, tunnelmat ja vauhdikkaat koreografiat veivät mukanaan. Hämmästyttävää myös, miten kaikki tarinan käänteet ja hahmojen yksityiskohdat pysyivät alusta loppuun muistissa, vaikka yhdet nimet taisivatkin jossain vaiheessa päikseen vaihtua. Impron katsominen on hauskaa ja mielenkiintoista, sillä siinä pääsee tarkkailemaan esityksen, hahmojen, tarinan ja tilanteiden syntymistä hetki hetkeltä. Myös näyttelijäntyö ja muu taiteellinen tekeminen on improssa jollain tapaa erilaista kuin käsikirjoitetussa esityksessä, vaikka rakennuspalikat luultavimmin samoja ovatkin. Esiintyjät rakentavat tarinan alusta saakka yhdessä, ja vapaus tehdä mitä vaan tuo esiintymiseen kiinnostavia tasoja. Vaikka yleisö määritteleekin raameja, lähtee moni tilanne ja hetki esiintyjien toisilleen ja itselleen antamista ideoista. Kun tuo prosessi on niin hyvin hallussa kuin nyt lavalla nähdyillä tyypeillä, lavalle syntyvä esitys ilahduttaa paitsi tarinan mielikuvituksellisilla käänteillä, myös mahdollisuudella seurata esiintyjien työskentelyä.

Neljän näyttelijän voimin lavalle nousi monipuolinen hahmogalleria, jonka edesottamukset tarjosivat paljon huvia, mutta myös tunnelmaltaan vakavampia kohtauksia ja monia vauhdikkaita juonenkäänteitä. Yleisön päättämäksi pääosan esittäjäksi valikoitui Miiko Toiviaisen hahmo ja hänen ammatilliseksi unelmakseen eeppinen kuolema (aika monta sellaista mahtui yhteen biisiin!). Toiviainen heittäytyi Hannun rooliin loistavasti, ja hahmosta rakentui varsin yllättävä ja monitasoinen tyyppi, jolle ehti tarinan aikana sattua vaikka ja mitä. Oli poliisiautokyyti, puissa kiipeilyä, isoja biisejä ja lapsille huutamista, muun muassa. Kohtaus, jossa koululaiset (Teijo Eloranta ja Tobias Zilliacus) saapuivat opettajansa (Annika Poijärvi) kanssa metsään ihailemaan Hermanni-puuta, sai nauramaan enemmän kuin olen koskaan teatterissa nauranut. Huh sentään, ajattelin etten toivu ollenkaan lapsukaisten ja metsänvartijan kohtaamisesta ja runon keksimisestä. Teijo Eloranta ja Tobias Zilliacus kapunginjohtajana ja insinöörinä sekä monissa muissa rooleissa tarjosivat erityisesti ihan mahtavasti rytmitettyä ja ajoitettua komediaa. Elorannan dokumenttikuvaaja oli myös hilpeä hahmo, varsin sujuvaa kameratyöskentelyä! Zilliacus Hannun pastori-isän roolissa vetäisi mainion saarnan, josta löytyi ehkä myös totuuden siemeniä ja apuja Hannun pulmiin. Annika Poijärvi jäi mieleen nopeista hoksottimista ja oivaltavista ratkaisuista, sekä Hannun äidin ja Kirstin rooleista. Hermannille erityismaininta! Nelikko pelasi erinomaisesti yhteen, lavalla oli hieno energia ja esiintyjät olivat tarkalla otteella läsnä tarinassa ja tilanteissa.

Hannu Risku ja Jouni Kannisto musisoivat lennosta niin sujuvasti, että unohdin moneen otteeseen heidän improvisoivan. Miten monipuolisia ja tunnelmasta ja tyylistä toiseen meneviä kappaleita syntyikään, sekä musiikillisesti että myös sanoituksellisesti. Monta pätkää jäi myös päähän soimaan! Etenkin se eurohumppa. Risku oli musiikki-improamassa myös siinä toisessa kokoillan improtarinassa, jonka olen nähnyt, eli Lahden kaupunginteatterin Täydellisessä rikoksessa neljä vuotta sitten. Se taitaakin olla speksejä lukuunottamatta edellinen kerta, kun olen improa nähnyt, eli oli jo aikakin palata tämän lajin pariin myös muuta kautta. June Horton-Whiten valot nappasivat hienosti tunnelmasta kiinni ja kohtausten rajoja seurattiin tosi tarkasti, jolloin yksikään hetki ei keskeytynyt valojen aloitteesta vaan näyttelijät veivät hetket luontevasti päätökseen. Onnistuneita spottivalaistuksia myös useaan otteeseen, ja kun tarina toteutettiin hyvin kevyellä lavastuksella, valojen tapa luoda tapahtumapaikkoja ja tilanteita korostui. Näppärästi paikasta ja tunnelmasta toiseen myös siirryttiin. Lavastus rakentui tuoleista, joita näyttelijät sopivilla hetkillä siirtelivät milloin metsäkoneen ohjaamoksi, milloin poliisiautoksi. Myös tarpeiston tarjoamia mahdollisuuksia käytettiin oivallisesti tuomaan hahmoihin yksityiskohtia ja koreografioihin lisäpotkua, sekä esityksen alussa asettamaan tilannetta. Prima vista rakentuu harjoittelevan teatteriporkan ympärille, ja alkaa musikaalin treeneistä ennen kuin varsinaiseen esitykseen asti päästään. Olikin hauska bongailla alussa yleisöltä pyydettyjä asioita, kuten maneereita, päälle jäänyttä roolia, ammattiunelmia, teatteriporukan välisiä ihastuksia ja tunnetiloja, pitkin musikaalin esittämistä. Lähes kaikki taisivatkin lopputulokseen muistua mukaan, ja saivat aikaan melkoisia naurunremakoita.

Mikäli ei ole koskaan nähnyt improvisaatiota, ja erityisesti silloin jos pitää musikaaleista eikä ole nähnyt improa, Prima vistaa on helppo suositella ensimmäiseksi improkokemukseksi. Esitys tarjoaa improvisaatiota laajalla skaalalla kohtausimprosta musiikki-, laulu-, tanssi-, ja valoimproon, ja sen aikana rakentuu kokonainen tarina. Yleisö pääsee osallistumaan kokonaisuuteen ehdottamalla muun muassa tapahtumapaikkoja ja tunnetiloja, mutta mikään pakko ei ole keksiä ideoita vaan esitystä voi myös pelkästään katsoa. Eikä se ole yhtään vähemmän hauskempaa! Myös impron kanssa jo tutuiksi tulleille katsojille lämmin suositus, sillä tämä oli improa parhaimmillaan! Hauskaa, nopeaa, tarkkaa, yllättävää ja täysillä tehtyä, ja valtavan taitavaa. Ihailen esiintyjiä, jotka heittäytyvät tuntemattomaan ja lähtevät tyhjästä rakentamaan kohtauksia, hahmoja ja kokonaisuutta, ja myös sitä sujuvaa yhteistyötä, jota lavalla tehdään. Toisten kuunteleminen, tarinan seuraaminen, juonen kuljettaminen yhdessä ja toisaalta yllättyminen siitä, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu, tekee improsta erityistä. Haluaisin tietty nähdä kaikki Prima vista-vedot, koska jokainen on erilainen, ja tahtoisin tietää, millaisia tarinoita vielä syntyykään! Toivottavasti ehdin katsomoon ainakin toisen kerran, mielessä olisi jo kaikkea hauskaa jota ehdottaa lavalla tapahtuvaksi...

kuvat © Susanna Salmi

Näin esityksen medialipulla, kiitos Stella Polaris!