Puolustusvoimat, rakastettuni @ Riihimäen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!

kuvat Aki Loponen

Riihimäen teatterissa sai ensi-iltansa 25.2. Puolustusvoimat, rakastettuni-niminen esitys, jota olin ensi-illassa katsomassa isäni kanssa.

Eläkkeelle jäävän upseerin (Jouko Puolanto) tytär (Maija Siljander) menee vapaaehtoisena armeijaan. Isä ei meinaa ymmärtää miksi ja kyseleekin tyttäreltään tätä useaan otteeseen. Armeijan ulkopuolisesta maailmasta tulee molemmille vieras paikka eikä elämä armeijan jälkeen olekaan helppoa. Kaikkea tätä säestää rummuttaja (Juha Pulli).

Ensimmäisenä täytyy kehua lavastusratkaisuja, tähän on saatu rakennettua todella hieno näyttämökuva ja minä pidin esityksen visuaalisesta ilmeestä kovasti. Aina ei tarvitse kauheasti tavaraa lavalle, kun kaikki palaset ovat kohdillaan niin vaikuttavuus syntyy pienillä asioilla. Myös valot olivat varsinkin muutamassa kohdassa tosi hyvät, punaiseen tunteeseen liittyvä punainen välähdys erityisesti jäi mieleen.

Juoni oli pääosin selkeästi seurattavissa mutta jätti joitain ajatuksia katsojan varaan. Itse olin muutamassa kohdassa vähän pihalla että mitäs nyt oikein tapahtuukaan, mutta sitten taas pääsin tarinaan mukaan ja tajusin mihin edellisellä kohtauksella/vuorosanalla oli pyritty. Yhtäkään tylsää hetkeä ei ollut ja esitys piti tiukasti otteessaan alusta loppuun. Esityksessä oli niin monta hyvää yksityiskohtaa, että menisin mielelläni katsomaan sen uudestaan vain nähdäkseni hienot jutut uudestaan. Toki esitys kokonaisuutena ansaitsee myös uusintakatselun!

Maija Siljander ja Jouko Puolanto tekevät vakuuttavaa työtä tyttärenä ja isänä, kaikki ilmeet, eleet ja äänenpainot ovat juuri tilanteeseen sopivia ja hahmojen ajatukset tulevat hyvin esille. Äitinä ja vaimona esityksessä nähdään Katja Peacock joka on myös lavalla tosi hyvä. Suosikkihahmoni esityksessä on Juha Pullin rummuttajatyyppi, joka toimii esityksen kertojana. Hänellä on lavalla vaikka kuinka monta hyvää hetkeä, välillä täytyy muistuttaa itseään että hei täällä on muitakin tyyppejä lavalla, katso niitäkin.

Kokonaisuudessaan Puolustusvoimat, rakastettuni on onnistunut esitys, joka kertoo varusmieskaupunkiperheestä kiinnostavasti, naurattaa ja koskettaa jättäen hyvälle mielelle, vaikka tarinan aikana koetaankin tunteita laidasta laitaan.

Hienoja olivat nämä leijuvat taulut myös!

Tom of Finland @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Turun kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalia on hehkutettu ja siitä on puhuttu paljon, nyt minäkin ehdin katsomoon todistamaan tätä hienoa esitystä.

Kaarinalaisen opettajaperheen poika Touko (Olli Rahkonen) pitää lapsesta asti piirtämisestä ja kehittyy komeiden, lihaksikkaiden miesten piirtämisessä sille tasolle, että pian koko maailma tuntee nimen Tom of Finland.

Ihan ensimmäisenä tekee mieli hehkuttaa Olli Rahkosta ja sen teenkin. Hän on aivan loistava Touko, ihan mahtavaa roolin tekemistä, laulamista, näyttelemistä ja lavalla olemista. Rahkonen näyttelee luontevasti Toukon elämän vaiheet nuoruudesta vanhuuteen ja on erinomainen valinta rooliin. Toukon elämänkumppania Veliä näyttelevä Jukka Nylund tekee hänkin hienon roolin ja enemmänkin olisin häntä lavalla kuullut ja katsonut. Anna-Victoria Eriksson Toukon Kaija-siskona on myös hyvä ja laulaa kauniisti.

Muista tyypeistä mainittakoon tietysti Kake (Ville Erola) joka on komea ilmestys ja todellakin kingi, kuten Erola musikaalin pressissä hahmonsa totesi olevan. Mika Kujala eli Markus Palin lauloi En ole niitä-nimisen kappaleen ja kylläpä komeasti lauloikin. Piirroshahmot ovat kaikki hienon ja komean ja hurmaavan näköisiä sekä myös Toukon piirrosten näköisiä.Valloittava pari ovat Osmo (Tuukka Raitala) ja Rauni (Jonas Saari).

Laulujen sanoitukset ja myös kappaleiden nimet ovat hauskoja, kekseliäitä ja oikein mainioita, erityisesti Elämänviiva, Puistohomojen baletti I-III, Panen paperilla ja Likaiset kuvat jäivät mieleen. Välillä musiikki meinasi hukuttaa laulujen sanat, mutta onneksi englanninkielinen tekstitys pyöri ja siitä pystyi katsomaan, mitä sanottiin. Musiikki on monipuolista, sitä kuuntelee enemmän kuin mielellään ja erilaiset melodiat kuulostavat hienoilta.

Reija Wäreen koreografiat toimivat hyvin ja niistä huomaa piirrosten vaikutuksen. Taustalla kuuluvat piirtämisen äänet ovat myös hyvä keksintö ja ne sopivat musikaaliin loistavasti, kuten myös Sanna Malkavaaran projisoinnit. Velin kuolema käsitellään aika nopeasti ja muutama kohtaus on hieman ihmeellisesti toteutettu, mutta pääosin kaikki toimii ja lavalla nähdään niin komeaa ja hienoa musiikkiteatteria että oksat pois!

Kokonaisuudessaan Tom of Finland on riemukas, hauska, koskettava, hieno ja viihdyttävä musikaali, joka on tehty taitavasti, kekseliäästi ja ilolla, ja josta nauttii täysin siemauksin.

Äidinmaa @ Espoon kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Espoon kaupunginteatteri!

kuvat © Andreas Janett

Espoon kaupunginteatterin Äidinmaa-musikaali kulkee kahdella aikatasolla, vuosissa 1939-1940 ja 1989. Sekatavarakauppias Vienon (Laura Voutilainen) tytär Anni (Jennie Von Storbacka) rakastuu maalle kesätöihin tulleeseen helsinkiläiseen Olaviin (Mikael Saari). Kahdeksankymmentäluvulla Anni (Pirkko Mannola) muistelee elämäänsä kertoessaan tyttärentyttärelleen Lauralle (Helmi-Leena Nummela) nuoruudestaan.

Äidinmaan musiikin ovat säveltäneet Esa Nieminen ja Niklas Rosström ja sanoittaneet Sinikka Svärd ja Annina Enckell. Musiikki on monipuolista, kaunista ja koskettavaa, sävellykset luovat sopivaa tunnelmaa ja sanoitukset viimeistelevät laulujen toimivuuden. Esityksessä ei oikeastaan ole yhtään ylimääräistä tai siihen sopimatonta kappaletta, vaan kaikki toimivat sekä kokonaisuudessa että yksinään. Erityisesti laulut On koko maailma meidän, Ei puhuttavaa, Kesä, Sotaanlähtö, Pakahtuva sydän (löytyy spotifysta, kannattaa kuunnella), Odotan, Kuume, Muistan pojan ja Suojaton ovat mieleeni. Lavalla oleva porukka laulaa kuin unelma eikä kukaan jää toisten varjoon. Lauluissa on tunnetta ja herkkyyttä, hahmojen ajatukset välittyvät katsomoon asti.

Näyttelijät siis laulavat upeasti, mutta myös näytellessään he ovat lavalla luontevasti, vilpittömästi, rehellisesti ja turhia esittämättä. Hahmot tuodaan lavalle todellisina ihmisinä, jotka koskettavat ja vakuuttavat. Molemmat Annit, Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola, tekevät erinomaiset roolit. Nuorempi Anni on nokkela, ystävällinen, elämäniloinen, rakastunut ja lempeä, vaikka joutuukin kohtaamaan pelottavia asioita ja pettymyksiä. Vanhempi Anni muistaa kaiken kokemansa ja se vaikuttaa hänen elämäänsä, mutta hän on kuitenkin säilyttänyt lempeyden ja elämänilon läpi vuosien.

Mikael Saari on nappivalinta Olavin rooliin. Nuoruuden innolla uusiin maisemiin saapuva kaupunkilaispoika rakastuu ja nauttii elämästä, kunnes tulee sota, jonne on pakko lähteä. Pian kaikki onkin toisin eikä edes rakkaus paljoa lämmitä mieltä, kun taistelu ryskyy joka puolella. Mikael Saari laulaa (taas kerran) mielettömän hyvin, ja hänen lauluaan kuuntelee niskakarvat pystyssä. Koko musikaalin lempikappaleeni- ja kohtaukseni onkin Saaren laulama Kuume, joka - sen kummemmin tarinaa paljastamatta - on tyylikäs, voimakas, herkkä, surullinen ja kohtauksena hienosti toteutettu.

Peter Nyberg tekee kaksi hienoa roolia, yhden molemmilla aikatasoilla. Tehtailijan tyttäreen Sofiaan (Vilma Kinnunen) rakastunut Reijo revitään sotaan kuten Olavikin. Kahdeksankymmentäluvulla Annin tyttärentyttäreen Lauraan rakastuneen Anteron on vaikea lähestyä tätä. Huoleton taiteilijasielu Antero ja sinnikäs kiinteistövälittäjä Laura ovat erilaisia, mutta eivät ehkä kuitenkaan liian. Nyberg laulaa upeasti ja näyttelee molemmat hahmonsa tarkasti.

Laura Voutilainen tekee luontevan ja hyvän roolin. Vieno on monitasoinen, luonteikas hahmo, jolla on hieman kyseenalaiset keinot selviytyä sodasta ja maailmasta ylipäänsä. Peter Pihlströmin olen nähnyt muutaman kerran lavalla, mutta erilaisissa rooleissa kuin tämä. Hän tekee erittäin hyvän roolin tehtailijan Veikko-poikana ja nousee yhdeksi suosikkihahmoistani. Vilma Kinnunen Sofiana on myös hieno hahmo ja roolisuoritus. Sofia on järkevä nuori nainen, joka rakastaa Reijoa ja haluaa toimia myös sodan aikana oikein. Tehtailija Aarniheimo (Puntti Valtonen) on loistava hahmo. Viinasta nauttiva, huoleton mutta ankara mies juonittelee pärjätäkseen elämässä parhaalla mahdollisella tavalla. Tatu Siivonen tekee kolme roolia ja onnistuu tekemään jokaisesta erilaisen ja toimivat. Nimismiehenä Siivonen on hieman inhottava ja pelottavakin tyyppi, Ossi Helmisenä kahdeksankymmentäluvulla taas miellyttävä ja iloinen. Papin roolissa Sihvonen on vain yhdessä kohtauksessa ja jää siinä vähän sivummalle, koska kohtauksessa keskitytään muihin hahmoihin.

Esityksessä heijastetaan taustalle lähes jatkuvasti erilaisia projisointeja. Muutamassa kohtauksessa ne tuntuvat hieman ylimääräisiltä, mutta pääosin kuvat toimivat loistavasti. Äidinmaa on toteutettu pienellä lavastuksella, mutta lavalla on silti tarpeeksi kaikkea. Niukka lavastus antaa mahdollisuuksia luoda näyttämölle tunnelmaa juuri projisoinneilla, musiikilla, äänillä ja upeilla valoilla. Etenkin Sotaanlähtö-kohtauksessa valot ovat hienot. Tärkeimpiä tunnelmanluojia ovat tietenkin näytteijät, jotka osaavat käyttää lavaa taitavasti. Katsomo ympäröi lavan kolmessa suunnassa, näyttelijät osaavat esiintyä joka suuntaan samaan aikaan.

Kokonaisuudessaan Äidinmaa on koskettava, tyylikäs, herkkä, aidon ja todellisen tuntuinen, raastava mutta toiveikas tarina, joka pitää tiukkasti otteessaan alusta loppuun. 

Sotaanlähtö ja upeat valot

Harmony Sisters @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Aki Loponen

Lahden kaupunginteatterin esityksessä kerrotaan Valtosen sisarusten ja Harmony Sisters-yhtyeen tarinaa. Vera (Maiju Saarinen), Maire (Petriikka Pohjanheimo) ja Raija (Raisa Vattulainen) perustavat laulavan sisarustrion ja pääsevätkin sitten kiertämään maailmaa ja hurmaamaan laulullaan. Harmony Sistersistä tulee tunnettu ja suosittu. Pian iskee sota ja pommitukset, sisarukset esiintyvät sotilaille ja pelkäävät sekä toistensa että itsensä puolesta. Sota kuitenkin loppuu ja parempi aika on edessä. Tarina kulkee monien tapahtumien ja vuosien halki.

Harmony Sisters on minulle aivan tuntematonta suomalaista musiikkihistoriaa, joten oikein mielenkiintoista oli istahtaa katsomoon. Selaillessani käsiohjelmaa en tunnistanut laululistasta yhtään nimeä, mutta esityksen aikana yksi laulu oli sitten tuttu, eli Sataman valot. Koska Harmony Sisters on perustettu 1930-luvulla ja viimeiset levytykset tehty 1956, kaikki tuoreempi musiikki, nykymusiikista puhumattakaan on vähän piilottanut näitä vanhempia suomalaisia (ja ulkomaalaisia) lauluja taakseen. Oikein hyviä kappaleita oli valittu mukaan, eniten pidin Liebes Kleines Fräulein, Can't help loving dat man ja Don't say goodnight-lauluista, sekä Sataman valoista myös.

Kaikille kolmelle sisarukselle on löydetty hienot näyttelijät, jotka tekevät taitavat roolit. Maiju Saarinen on hieno Vera, joka vanhimpana sisaruksena koettaa toimia järkevästi ja jää vähän kahden nuoremman sisaruksensa jutuista ulkopuolelle. Petriikka Pohjanheimon Maire muodostui lempihahmokseni, hän on määrätietoinen ja laulaa upeasti. Raisa Vattulaisen Raija on hurmaavan eloisa ja temperamenttinen. Mainitaan vielä tyttöjen äiti Ester (Eeva-Kirsti Komulainen) joka toimii esityksessä myös kertojahahmona. Tämä on hyvä ratkaisu, näin tarinassa on helppo pysyä mukana. Monella näyttelijällä on paljon rooleja, mutta silti ei tule tunnetta että lavalla olisivat koko ajan samat tyypit, vaan sinne ilmaantuu aina erilaisia hahmoja. Hyvää työtä tekee koko näyttelijäporukka.

Lavastus on toimiva ja valoilla saadaan luotua tunnelmaa. Erityisesti puvustuksesta (Laura Haapakangas) pidin, varsin tyylikkäitä herrasmiehiä ja kauniisti pukeutuneita naisia nähtiin lavalla, kuten myös hienoja armeijaunivormuja ja muita aikaan sopivia vaatteita. Varsinkin Valtosen sisarusten esiintymispuvut olivat tyylikkäitä.

Esitys on minusta vähän liian pitkä, ja koska siinä tapahtuu paljon, kesto luultavasti onkin venynyt. Muutaman kohtauksen olisi voinut joko lyhentää tai jättää kokonaan pois, mutta kovin paljon "turhaa" esityksessä ei ole. Vaikka pari liian pitkää kohtausta esityksessä onkin, suurin osa kohtauksista on toimivia ja niissä on paljon upeita yksityiskohtia. Lavalla ehtii tapahtua paljon lyhyessäkin ajassa ja sitä ei oikein tiedä, seuraisiko taustalla liikkuvien hahmojen tekemisiä, Veraa, Mairea vai Raijaa vai orkesterin soittoa. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa sisarukset esiintyvät sotilaille, seurasin vain sotilasjoukon ilmeitä ja eleitä ja tyttöjen tekemiset menivät vähän ohi. Tämä ei siis ole mikään huono asia, on hyvä että lavalla tapahtuu paljon kiinnostavia asioita, välillä samaan aikaan ja välillä vain yhdessä kohdassa.

Kokonaisuudessaan Harmony Sisters on toimiva ja tyylikäs esitys, joka kertoo Suomen ensimmäisestä naislauluyhtyeestä monikerroksisen, viihdyttävän, koskettavan ja kauniisti toteutetun tarinan.

Käsiohjelmalle vielä kiitoksia, se on myös erittäin tyylikäs!

Kirka - surun pyyhit silmistäni @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

kuvat Tapio Vanhatalo

 Eilinen ilta viihdyttiin Helsingin kaupunginteatterin Kirka-musikaalin parissa, seuranani olivat äiti, isi ja pikkusisko.

Täytyy myöntää heti alkuun, että Kirka on - sekä artistina että ihmisenä - minulle vähän tuntematon. Vaikka olenkin kuullut lähes kaikki musikaalin kappaleet, en osannut niitä ennen yhdistää suoraan Kirkaan, vaikka Kirka nimenä olikin tuttu. 

Kirka (Heikki Ranta/Kalle Lindroth) pitää laulamisesta ja tahtoo siitä ammatin. Pian ura laulajana aukeaakin, kun isoveli Sammy (Sami Hokkanen/Juha Lagström) esittelee veljensä Remu Aaltoselle (Petrus Kähkönen), joka ottaa nuoren Kirkan mukaansa keikoille. Pian Kirka huomaakin että suosio etenkin nuorison ja naisten keskuudessa on huimasti nousussa eikä kadullakaan voi oikein kulkea rauhassa. Kirka tapaa Dianan (Sari Haapamäki), mutta tähteys menee rakkauden edelle. Elämä on hittejä ja vaikeuksia, ylä- ja alamäkiä. Kiertueellaan Kirka tapaa Kirstin (Vappu Nalbantoglu), tulevan vaimonsa. Artistin elämä meinaa jyrätä kotielämän, rahavaikeudet kasaantuvat ja hetken näyttää jo pahalta. Sitten tulee taas ylämäki.

Heikki Ranta on loistava Kirka. Sopivan kiltti, rauhallinen ja pohdiskeleva, mutta myös valmiina heittäytymään musiikkimaailmaan ja sen huipulle ilman turhaa odottelua. Ranta tuo lavalle laajan kirjon tunteita ja ajatuksia näytellen ne toimivasti ja luontevasti. Myös Kirkan aikuistuminen vuosien varrella toimii hyvin. Laulu kuulostaa tyylikkäältä ja pidin erityisesti Strangers In The Night, Neidonryöstö ja Born To Be Wild-biiseistä.

Sami Hokkasen Sammystä tykkäsin myös paljon, Hokkanen on lavalla kuin kotonaan ja tekee hienon roolin. Sammy on ystävällisen ja vähän huolettoman oloinen tyyppi, josta on helppo pitää. Kari Mattila ja Marjut Toivanen tekevät molemmat hyvät roolit Kirkan vanhempina. Jon-Jon Geitel on hurmaava Danny, samoin Petrus Kähkönen on ihastuttava Remu. Erityismaininta vielä Unto Nuoran kapellimestarille Neidonryöstö-kappaleen aikana, aivan loistava!

Strangers In The Nightin aikana ihastelin jo koreografioita (Mindy Lindblom) ja tanssijoita, ja ilokseni taitava ja riemukas tanssiminen jatkui koko musikaalin läpi. Koreografiat tukevat tarinaa ja olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oli hienoa katsoa varsinkin kaikista vauhdikkaimpia tanssikohtauksia. Katsomoa ja eturivin edustaa hyödynnettiin myös hyvin koreografioissa.

Puvustus (Elina Kolehmainen) on silmiähivelevän värikästä ja monipuolista, aikakauteen sopivaa ja oikein tyylikästä. Lavastus (Antti Mattila) ja valot (William Iles) toimivat hienosti ja etenkin valoista pidin monessa kohtauksessa. Kaikki kohtaukset on mielestäni toteutettu hienosti, erityisesti Sammyn onnettomuuskohtaus oli hieno ja Rosa Herpiön rengastanssi upea. Myös kohtaukset, joissa Sammy ja Kirka molemmat olivat paikalla, olivat poikkeuksetta hienoja. Välillä ihmettelin vähän, kun siirryttiin vähän kiukkuisesta ja pettyneestä tunnelmasta suoraan ilakoivaan ja vauhdikkaaseen menoon, mutta ala- ja ylämäet seuraavat toisiaan elämässä ja tietysti myös lavalla. Käsiohjelmalle muuten plussaa myös, ainakin minä, jolle Kirka on vieraampi, sain esittelyteksteistä paljon irti ja käsiohjelma on oikein tyylikäs.

Kirka oli stadin kundi, joten on selvää, että musikaalissa puhutaan stadin slangia eli siis Helsingin murretta. Vaikka olenkin nykynuori ja käynyt paljon Helsingissä ja onhan sieltä toki sanoja siirtynyt tänne maaseutumaisempaan elinympäristöönkin, pakko myöntää että en välillä tajunnut yhtään mistä puhuttiin. Kunhan keskityin vuorosanoihin, pysyin kyllä tarinassa mukana vaikkei jokainen slangisana ollutkaan tuttu. Musikaalin kieli on värikästä ja eläväistä ja sitä kuuntelee mielellään, eli pienet "kulttuurierot" eivät haittaa vaan päinvastoin, stadin slangi kuulostaa hienolta.

Kokonaisuudessaan voin rehellisesti sanoa, että pidin musikaalista paljon enemmän kuin osasin odottaa. Koko porukka esityksen takana on tehnyt loistavaa työtä ja se näkyy esityksen jokaisessa osa-alueessa. Kirka on koskettava, hauska, elämäniloinen, vauhdikas ja tyylikäs. Hieno show, varmasti menen uudestaankin katsomaan!