Syksyinen Lontoo-reissu 2025

 Suunta vei marraskuun alussa syksyiseen Lontooseen nautiskelemaan teatterista, tiiviillä neljän päivän ja seitsemän esityksen ohjelmalla. Tässä pieni kooste kaikesta näkemästäni, erinomaisia kaikki! Reissun teema oli vanhat tutut + sellaiset esitykset, joista en tiennyt melkein mitään, ja sitten se yksi, jonka takia Lontooseen juuri nyt lähdin ja josta olin kaikki videot ja kuvat etukäteen katsonut. Suosittelen jokaista, osa tosin ei enää (kovin kauaa) pyöri, mutta osaa ehtii vielä hyvin katsomaan, jos sattuu olemaan matka tiedossa ja teatteri houkuttelisi. Postauksen lopussa myös pohdintaa ja arvailua siitä, nähtäisiinkö jokin näistä (Titaniquen lisäksi) joskus meillä Suomessakin...

The Choir of Man @ Arts Theatre 

kuva © Marc Douet

Pubeista, musiikista ja miesten välisestä ystävyydestä kumpuava The Choir of Man aloitti vähän yllättäen reissun teatterit, kun muutama tunti ennen esitystä päätin, että kyllähän meikä nyt matkustuspäivänä pari showta jaksaa katsoa! Eikä siinä, tässä on lavalla sen verran energiaa, että sillä yksi syysharmauden horrostuttama suomalainen piristyy alta aikayksikön. Esitys sijoittuu pubiin, jossa tuttujen laulujen ympärille rakentuu kohtauksia eri tunnelmista ja teemoista. On riehakkuutta, pelleilyä, leikkisyyttä ja pilke silmäkulmassa kujeilua, ja sitten on herkkää, lempeää, ymmärtävää ja haikeaa. Sydäntälämmittävä juttu, mikä ilo että päädyin katsomaan. Vaikka en yleensä niin välitä esityksistä, joissa ei ole varsinaista tarinaa, tämän kohdalla se ei lainkaan haitannut. Teemat, aiheet, biisit ja tunnelmat on sidottu yhteen näppärästi ja vetävästi, ja puolitoistatuntinen ilman väliaikaa tuntui aivan liian lyhyeltä. "Noooo!" sanoi koko katsomo, kun lavalla ilmoiteltiin että tähän tää nyt loppuu. Onneksi tuli encore! Eniten mieleen jäi surumielinen/vihainen steppaus 50 Ways to Leave Your Lover-biisissä – ai että kun oli hieno! Lisäksi ihania ja hauskoja juttuja olivat Escape (Piña Colada Song), runomuotoiset kertojaosuudet, näyttelijöiden ja bändin ilkikurinen dynamiikka, loistava tunnelma ja se, kuinka hyvälle mielelle tästä tuli. Tosi kaunis oli Dance With My Father-biisi, kuten myös The Parting Glass. Yksi suosikkikappaleitani oli Some Nights, se on ylipäätään sellainen biisi, josta pidän kovasti, ja tässä se esitetään upeasti. Mukana on myös vaikuttava tuoppikoreografia!

Näyttämöllä ollaan siis pubissa, ja ennen esitystä yleisö saakin hakea lavalta tuopillisen jos mielii. Saattaapa suunkostuketta saada hakemattakin, sillä juomaa ja sipsejä jaetaan katsomoon tämän tästä. Muutama onnekas pääsee lavalle saakka osaksi esitystä, ja saa toki mukillisen katsomoonviemisenä mukaansa. Istuin turvassa parvekkeella, mutta tämän esityksen kohdalla lavalle joutuminen/pääseminen ei ehkä olisi ollut aivan kamalan jännittävää – niin hyväntuulinen ja yhteisöllinen tunnelma vallitsee sekä lavalla että teatterissa noin kokonaisuudessaan. Oli ihana juttu! Uusi reissu onkin jo suunnitteilla, sillä vaikka tämä tammikuussa West Endillä loppuukin, on 2026 luvassa niin Britannian kuin Amerikan kiertueetkin, ja UK Tourilla toivon ehtiväni uudelle vierailulle The Jungleen.

Born With Teeth @ Wyndham's Theatre

kuva © Johan Persson

Syy Lontoonreissuun oli tämä Liz Duffy Adamsin kirjoittama, Daniel Evansin ohjaama näytelmä, joka kertoo William Shakespearen (Edward Bluemel) ja Christopher Marlowen (Ncuti Gatwa) välisestä suhteesta, yhteistyöstä ja jännitteistä. Kolme tapaamista ja kolme vuotta kattava näytelmä esitetään ilman väliaikaa, ja puolitoistatuntinen tarjoilee timanttisen terävää tykittelyä melkoisella intensiteetillä. Meikähän rakastaa kaikkea Shakespeareen liittyvää, ja moni fiktiivinen Will on ollut suosikkihahmojani näytelmissä ja musikaaleissa, joten kyllä joukkoon taas yksi mahtuu! Ja kun tämä on vielä tällainen hurmaavan kiivas Kit–Will-nokittelu, jossa kemia rätisee, nokkeluudet viuhuvat ja taiteen, elämän ja intohimon palo roihuaa, niin huh heijaa mitä herkkua. Teksti on todella hyvä, samoin ohjaus ja visuaalisuus, mutta kirkkain ansio esitykselle lienee kahden taitavan, läsnäolevan ja täysin rooliaan hengittävän näyttelijän roolityö. Kaksi näyttelijää lähes muuttumattomalla lavalla puolitoista tuntia ei ole ihan helppo juttu toteuttaa niin, että katsomossa ollaan silmä tarkkana ja keskittyminen herpaantumatta, mutta Born With Teeth onnistuu sitomaan yleisön huomion itseensä leikitellen. Onnistuminen rakentuu eri osa-alueiden oivallisuudelle, joka tarjoaa Bluemelille ja Gatwalle leikin, taistelun ja intohimon kentän, jolla olla ja kertoa näiden kahden hahmon tarinaa. Ja hehän kertovat! Vaikka budjettipaikaltani oli ajoittain hankaluuksia nähdä koko lava, niin lähellä näyttämöä se oli, ja nimensä mukaisesti aitiopaikka tarkkailla näyttelijäntyön hienovireisyyttä ja elävyyttä. Kaksikko on koko ajan täysin läsnä siinä mitä tapahtuu, ja erityisen hienoa tässä olikin mielestäni se, kuinka yhteys ja ote yleisöön säilyy, vaikka neljäs seinä on tukevasti paikoillaan. Toki muutamassa kohtauksessa Bluemelin näyttelemä Will puhuttelee yleisöä suoraan, joka sekin toimi.

Intensiivinen, herkkä, monitasoinen, kiinnostava ja nokkela näytelmä, joka tosi hyvin nostaa esiin yhden ihmissuhteen eri sävyjä ja merkityksiä. Mitään täyttä faktaa tämä ei toki ole, vaan vain yksi tulkinta, taitavasti kirjoitettu sellainen. Mukana on kuitenkin paljon totuutta myös, ja aika onkin hyvin mennyt 1590-luvun Englannin politiikkaa ja uskontoa googlaillessa. Vaikka kuvittelenkin tietäväni shakespearelaisesta Englannista jonkin verran, niin paljon uutta tietoa tuli niin näytelmän, käsiohjelman tekstien kuin netistä luetun myötä. Tämän toivon joskus näkeväni uudelleen, ehkä pienemmässä teatterissa ja mahdollisimman läheltä lavaa. Oli huima juttu, ja huimat roolityöt.

The Line of Beauty @ Almeida Theatre

kuva © Johan Persson

Suuren lippuseikkailun lopuksi onnistuin nappaamaan kokonaan loppuunmyytyyn The Line of Beautyyn itselleni paikan, tietämättä siinä vaiheessa edes mikä juttu tämä oikein on. Mainosvideo viehätti, joten päätin että tuo on nähtävä. Ja todellakin kannatti! 1980-luvun Lontooseen sijoittuva näytelmä perustuu samannimiseen romaaniin, ja kertoo yhteiskuntaluokasta, ihmissuhteista, totuuksista ja valheista, seksuaalisuudesta, kauneudesta ja rakkaudestakin. Parikymppinen Nick muuttaa ystävänsä kotiin, ja salaperäisyys yläluokkaisen perheen ympäriltä häviää. Heillä on ongelmansa ja vaikeutensa, mutta myös rahaa, valtaa ja mainetta, joka vie pitkälle. Ja jos joutuu skandaaliin, hyvät suhteet ja tunnettu nimi pitävät pinnalla. Näytelmä perustuu Alan Hollinghurstin samannimiseen romaaniin.

Juuri tällaista on puheteatteri parhaimmillaan! Nopeaa, terävää, ja niin tarkasti kirjoitettua, että jokaisella sanalla ja lauseella on merkitystä. Kun vielä lisätään näyttelijät, jotka ovat omaksuneet sekä tekstin ja oman hahmonsa persoonan ja sävyt, että hahmonsa suhteen muihin hahmoihin, syntyy lavalle hengittävä ja vakuuttava kokonaisuus. Esitys on sujuva ja soljuu vaivatta, ja luo hienoja tunnelmia ja jännitteisiä hetkiä. Teemojen käsittelyn monitasoisuus ja tarkkuus on erinomaista, ja näyttelijäntyön aitous ja uskottavuus ihanaa. Tässä puhutaan paljon asiaa, ja dialogi on pakattu täyteen niin suoraan kuin rivien välistä sanottua. Kielen käyttäminen ja se, miten puhe, sanat, merkitykset ja ihmisten erilainen tausta, asema, moraali, persoona, maailmankuva ja muut ominaisuudet vaikuttavat tapaan keskustella ja esittää asioita, on tosi kiinnostavaa ja näytelmässä oivallisesti toteutettua. Näytelmän maailma on hyvin monitasoinen, tässä on paljon teemoja joita lähinnä sivutaan, ja paljon niitäkin, mihin enemmän keskitytään. Melkoisen näppärästi ehditään kaikki asiat, tarinalinjat, hahmojen kohtalot ja muut käsitellä, ja intensiteetti säilyy koko ajan. Pääroolissa Nickinä nähdään Jasper Talbot, joka tekee erinomaisen, hienovireisen ja kokonaisen roolin. Muutkin näyttelijät olivat mainioita. Kannatti kytätä lippuja ja pysähtyä niitä bussipysäkille kesken automatkan ostamaan, tämä oli hieno!

Back to the Future @ Adelphi Theatre

kuva © Matt Crockett

Viimeksi tämän shown nähtyäni lupasin itselleni, että jos musikaali vielä pyörii kun seuraavan kerran olen Lontoossa, niin menen uudelleen katsomaan. Ja pyöriihän se (uskaltaisin sanoa että vielä pitkälle tulevaisuuteen), joten suunta katsomoon! Ja aivan yhtä kivaa oli kuin viimeksikin. Tällä kertaa monessa roolissa oli eri näyttelijät kuin helmikuussa, ja tykkäsin kaikista! Etenkin Martya näytelleellä Jed Berryllä ja Docin roolissa nähdyllä Brian Conleylla oli huikea dynamiikka, ja välillä niin hauskaa että pokka petti ihan täysin. Parasta! Myös Liam McHugh Georgena (viimeksi näin hänet Daven roolissa) ja Maddie Grace Jepson Lorrainena olivat hurmaavia. Muutenkin energia ja hyvä fiilis kuplivat jälleen niin näyttämöllä kuin katsomossa, tämä on vauhdikas ja hyväntuulinen show, ja sen näkee, että myös lavalla on oikeasti hauskaa.

Viimeksi olin ihan monttu auki kun DeLorean-autoaikakone ampaisi lentoon, ja nyt odotin tätä hetkeä about alusta asti leveä virne naamalla. Kyllä teatterin taikaa ja scifi-henkeä oli jälleen ilmassa roppakaupalla. Niin cool juttu! Nyt myös autolla ajaminen lavalla upeine projisointeineen näkyi paremmin, kun istuin keskemmällä kuin viime kerralla. Ihailin kaikkia erikoistehosteita ja visuaalista sekä äänisuunnittelua alusta loppuun, nyt niihinkin pystyi eri tavalla keskittymään kun tarina oli jo tuttu. Samat jutut huvittivat taas, esim Calvin Klein, Martyn reaktiot äitinsä ihastumiseen sekä yleinen tilannekomiikka, ja isot tanssi- ja musanumerot olivat jälleen huimia. Huumoria, tykittelyä ja aikamatkustelua mainiossa paketissa, ja vielä ne kaikki upeasti toteutetut tekniset jutut. Aivan ihana musikaali! Tämän voisin katsoa varmasti monta kertaa yhtään kyllästymättä, sillä kokonaisuus on niin hyvin kasassa, energinen, hauska, hienosti rytmitetty, viihdyttävä ja lämmin. Ja porukka lavalla ihan loistavaa, erinomaisesti sisällä komediamusikaalin tyylilajissa, ja yhteistyö pelaa saumattomasti. Ja se hyvä fiilis – sitä lavalta säteilee alusta loppuun. Kävin myös kotimaahan palattuani katsomassa leffan oikein elokuvateatterissa, kun Paluu tulevaisuuteen 40v-juhlajulkaisu valkokankaalla pyöri. Tiedänpähän nyt, millainen alkuperäinen juttu on – vaikka musikaali taitaakin viedä voiton...

50 First Dates @ The Other Palace

kuva © Pamela Raith

Reissun teema jatkui tälläkin musikaalilla, en tiennyt mitä on tulossa tai mistä tarina kertoo, mutta innolla katsomoon ja siellä se sitten toki selviää. Musikaali perustuu samannimiseen leffaan (meillä nimeltään Aina eka kerta), jota en ole nähnyt mutta josta joskus olen kuullut. Pääjuoni on se, että vauhdikasta elämää elävä matkabloggaaja Henry rakastuu yhdessä vietetyn päivän aikana Lucyyn, joka on onnettomuuden seurauksena menettänyt lyhytmuistinsa eikä siis seuraavana päivänä muista mitään Henryä tavanneensakaan. Tämä vaikuttaa ongelmalta, mutta onko se esteenä onnelliselle lopulle?

 Olipas ihana! En todellakaan odottanut, että musikaalikomedia olisi näin liikuttava, mutta mitä vielä, meikähän oli tippa linssissä tämän tästä. Esitys on valoisa, lämmin ja täynnä sydäntä, ja näyttelijäjoukko tekee tosi onnistuneita ja aitoja roolitöitä. Pääparia näyttelevät Josh St. Clair ja Georgina Castle ovat valloittavia, ja koko muu porukka myös. Tarinassa on huumoria ja iloa, kuten komedialta odottaa saattaa, mutta herkkyydelle ja haavoittuvaisuudelle jää sopivasti tilaa. Esityksen sydän on sen vilpittömyys ja kulma, jolla tarinaa ja teemoja lähestytään. Lämminhenkisyys ja yhteisöllisyys koskettivat. Tarinassa ja sen lavalle tuomisessa on myös jotain tosi kivaa maanläheisyyttä ja arkisuutta, ei turhia vau-efektejä vaan sellaisella pikkukaupungin fiilikseen sopivalla tavalla toteutettua menoa. Biisit eivät jääneet päähän soimaan, mutta hyviä olivat silti! On niin koko jengin kappaleita kuin duettoja ja sooloja. Viihdyin katsomossa ja nautin tästä paljon enemmän kuin odotin – nyt täytyykin katsoa myös leffa.

Titaníque @ Criterion Theatre

kuva © Mark Senior

Olihan se valittava myös tämä musikaaliparodia Lontoonreissuun ohjelmaan! Erinomainen suomiversio on jo nähtynä, joten nyt pääsi sitten alkuperäiskielelläkin katsomaan, kuinka homma toimii. Ja toimiihan se! Riehakasta ja railakasta showta osasin odottaa, ja sellaisen tosiaankin sain. Meno oli jonkin verran räävittömämpää kuin Suomessa, etenkin improkohdassa – huh heijaa millainen rakkausruno syntyi. Yleisöltä ei kysytty tässä mitään, kuten Suomessa, vaan impro syntyi kokonaan esiintyjien keksimänä. Osa sanaleikeistä oli kaksimielisempiä ja tuhmempia, ja kokonaisuudessa on vähän enemmän räväkkyyttä kuin suomiversiossa, mutta ei meillä kyllä jäädä nokkelissa sanankäänteissä tai kielikuvissa yhtään jälkeen. Oli hauska verrata sitä, miten hahmot näyteltiin, miten kohtaukset ylipäätään on toteutettu, ja miltä show isommalla porukalla näyttää. Viihdyin ja nautin, kuten suomiversionkin parissa, ja valloittavan vauhdikas ilta oli tämän parissa.

Pidin etenkin Luke Bayerin hurmaavasta ja suurieleisestä ja -tunteisesta Jackista, Caitlin Tippingin rääväsuisesta, valovoimaisesta Celinestä, Kat Ronneyn ja Carl Mullaneyn dynamiikasta Rose-Ruth tytär-äiti-duona, sekä Richard Carsonin lipevästä Calista, joka lopussa pelastaa vauvan. Energia oli melkoisen reipasta ja lavalla sekä repeiltiin että hypättiin improvisoimaan aina kun sopivasti tilaisuus aukesi. Viikon vika show, ja meno oli sen mukaista – vähän levotonta ja aivan timanttista siis. Myös yleisössä oli hyvä meininki, ja asianmukaista reagointia kaikkeen lavalla tapahtuvaan.

Clarkston @ Trafalgar Theatre

Reissun vika esitys, ja jälleen sellainen, josta en paljoa etukäteen tiennyt. Tarina seuraa pikkukaupunki Clarkstoniin Clarkin ja Lewisin (Amerikan valloittajia/kartoittajia) kulkemaa reittiä seuratessaan päätyvää Jakea, joka menee töihin paikalliseen Tescoon ja tutustuu siellä Chrisiin. Jake on sairas, ja haluaa kokea vielä jotain. Chris taas kamppailee omien unelmiensa ja päihderiippuvaisen äitinsä Thrishan vahtimisen välillä. Lavalla olivat pääosajussiehdokas (Sebastian-elokuvasta) Ruaridh Mollica (Chris), Heartstopperista tuttu Joe Locke (Jake) ja understudy Lizzie Clarke (Trisha).

Olipa hieno myös tämä! Rakastan tällaisia pieniä näytelmiä, joissa ollaan ihan ihmisyyden ytimessä, käsitellään kasvua, identiteettiä, toivoa, toiveita, haavoja, sitä keitä me ollaan, mistä me tullaan ja minne me mennään. Teksti on todella hyvä ja elävä, ja ohjaus ja näyttelijäntyö tekevät tästä tosi hauraan ja herkän jutun, vilpittömän ja tunteissa läsnäolevan. Nuoret ihmiset toisaalta isojen ja toisaalta pienten kysymysten edessä, kaipuu läheisyyteen, ymmärrykseen ja yhteyteen, hiljainen muutos ja yksi askel kohti jotain uutta, muun muassa näitä teemoja lavalla on. Karu ja valtavan kaunis näytelmä. Isoja maailmaa mullistavia juttuja ei tapahdu, mutta hahmojen omissa maailmoissa mullistuksia kyllä on. Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, johon osallistuivat Locke ja Clarke sekä miesroolien us Kai Davies ja ohjaaja Jack Serio. Oli erityisen mielenkiintoista kuulla understudyjen treeni- ja esitysprosessista, siitä miten näytelmän maailma on luotu lavalle, ja siitä, että Clarkstonilla on näytelmäpari Lewiston. Alunperin nämä kaksi on esitetty yhdessä, vaikka molemmat itsenäisiä näytelmiä ovatkin, ja sitten teemallisesti ja Clarkin ja Lewisin kautta toki yhdistyvät.

Ja sitten – joku näistä Suomeen?

Aina Lontoossa (ja muuallakin ei-kotimaassa) esityksiä katsoessani mietin nimittäin enemmän tai vähemmän sitä, että nähtäisiinköhän tämä kenties joskus Suomessakin..? Tämän reissun esityksistä Titaníque onkin jo suomiversion saanut, oivallisen sellaisen. Muista teoksista 50 First Dates lienee todennäköisin meilläkin toteutettavaksi, ainakin niin ensemblen koon ja tarinan puolesta, ja taustalla oleva elokuvakin taitaa olla jonkin verran tuttu suomalaisyleisölle. Näissä kun katsotaan esitysvalintoja tehdessä hyvän tekstin ja upean jutun lisäksi myös aina varmaankin sitä, miten tarina sopii suomalaiselle yleisölle, kuinka paljon resursseja esityksen tekeminen vaatii, millaisia esiintyjiä ja työryhmää, voisiko esitys menestyä, saako siihen ylipäätään oikeuksia, ja niin edelleen. Toisaalta sanoisin, että esimerkiksi Titanique oli tosi yllättävä ohjelmistovalinta, joka myös kannatti, sillä en ole nähnyt musikaalista muunlaisia kuin innostuneita, kehuvia ja iloisia palautteita. Varmimman kautta ei meillä tosiaankaan aina mennä, mikä on aivan ihanaa, sillä ainakin meikä ilahtuu siitä, että ohjelmistoissa on monipuolisesti erilaisia ja erityylisiä esityksiä. Sitä heijastelee myös tämän Lontoonreissun kokoonpano: on musikaalikomediaa, draamanäytelmää, kahden ja kolmen näyttelijän teoksia ja useamman kymmenen esiintyjän showta, elokuvaan perustuvia juttuja, romaanisovitus, alkuperäistarinoita, jukebox-musikaaleja ja alkuperäismusaa, historiallista ja nykyaikaista, ja monenlaisia teemoja käsitteleviä esityksiä. Ja kaikista pidin!

Mikään näistä näkemistäni ei liene sellainen, etteikö sitä voisi Suomessa tehdä, mutta osa olisi varmasti helpompi toteuttaa kuin toiset. Back to the Future vaatii paljon erikoistehosteita, mutta onhan meillä musikaalilavoilla kaikenlaista teatterin taikaa ennenkin näyttämölle loihdittu. Eiköhän yksi DeLorean siis lentämään saataisi! The Choir of Man taas rakentuu englanninkielisten biisien ympärille, enkä näe, että niitä olisi mielekästä suomentaa. Pubikulttuurikaan ei Suomessa ole samanlainen kuin Briteissä, mutta tunnelma, yhteisö ja ystävyys ovat tässä niin tunnistettavia, ettei pubiin sijoittuminen haittaa. Sitä pohdiskelin, josko voisi etsiskellä suomenkielisiä kappaleita, joissa on sama tunnelma, ja rakentaa niiden ympärille sitten kotimaista The Choir of Mania... The Line of Beauty ja Clarkston taas asettuvat omaan yhteiskuntaansa aika vahvasti, The Line of Beauty 80-luvun Britteihin ja Thatcherin poliittiseen aikaan, ja Clarkston taas nykyajan Yhdysvaltoihin ja siinä samalla Lewisin ja Clarkin tutkimusretkeen 1800-luvun alussa. Teemoiltaan, hahmoiltaan ja tarinoiltaan nämä kyllä puhuttelevat monenlaisia ja -maalaisia yleisöjä, ja paljonhan meillä amerikkalaista ja brittiläistä näytelmää ja musikaalia tehdään, eli miksipä ei näitäkin. Clarkstonin kirjoittajan, Samuel D. Hunterin näytelmiä pyörii meillä pian kaksi kappaletta, kun Kuopiossa menee Valkoinen valas ja Joensuussa saa pian ensi-iltansa Kierros. The Line of Beauty taas on Suomessa nähty tv-sarjana 2000-luvun alussa. Vaikka näkemistäni esityksistä olisi tietysti kaikista kiva nähdä suomiversio, etenkin Born With Teeth olisi ihan parasta nähdä meilläkin. Kahdesta brittiläisestä näytelmäkirjailijasta ja heidän yhteistyöstään 1590-luvulla kertova näytelmä ei ehkä noin vain sujahda kotimaiselle teatterikentälle, mutta toisaalta – miksi ei? Kyllä meillä tiedetään Shakespeare, ja on Marlowestakin kenties kuultu. Eivätkä kynäniekkojen historialliset esikuvat ole se näytelmän tärkein juttu, vaan tekstin jännite, taiteen, kirjoittamisen, politiikan, uskonnon, intohimon, halun, rakkauden ja vaaran verkko, jossa liikutaan. Ai että, tämä jossain pienessä, intiimissä teatteritilassa... Olisi hieno!

& Juliet @ Shaftesbury Theatre

Scroll down for the review in English.

production photography © Johan Persson

Näin & Juliet-musikaalin 3.10.

William Shakespeare (Oliver Tompsett) esittelee vaimolleen Annelle (Collette Guitart) uutta näytelmäänsä, joka päättyy nuorten rakastavaisten itsemurhiin. Suurta rakkautta ja tragediaa luvassa, eikös vaan olekin aika hienoa? On toki, mutta voisi olla hienompaakin. Anne ehdottaa tarinaan vähän muutoksia, niistä ensimmäisenä seuraavan: mitäs jos Juliet (Miriam-Teak Lee) ei ottaisikaan tikaria ja tuikkaisi itseään hengiltä? Sen sijaan hänellä olisi parhaita kavereita ja seikkailunhalua, ja suunta kohti itsensä löytämistä ja uutta. Ei siinä itsensä myrkyttänyttä Romeota (Tom Francis) tarvitse manan maille seurata, kun voi lähteä matkustelemaan ja kokemaan ja elämään. Ja näin tehdään.

Ai että, heitetään tähän alkuun vähän ylisanoja: & Juliet on loistava musikaali, ihana, riemukas, hauska, tarkasti ja taidolla tehty, värikäs, vauhdikas, vaikuttava ja viihdyttävä kokonaisuus, jonka olisin voinut katsoa saman tien uudelleen. Ja vielä kerran heti senkin perään. Rakastin, rakastin, rakastin. Musikaalin Domino-biisiä lainatakseni: Every second is a highlight, joka sekunti on kohokohta. Olen odottanut tämän musikaalin näkemistä siitä saakka kun se sai ensiesityksensä kolme vuotta sitten, ja ilokseni se oli kaiken odotuksen arvoinen. Cast recording on soinut läpi niin usein, että osaan nämä biisit ulkoa vaikka unissani, ja videopätkiä on katseltu ahkerasti. Ja nyt pääsin näkemään & Julietin livenä! Ihanaa! Totta kai jo se, että tämä on Romeosta ja Juliasta inspiroitunut musikaali, herätti kiinnostukseni silloin kolme vuotta sitten ennen yhdenkään biisin kuulemista. R&J on suosikki-Shakespeareni, ollut aina, joten kaikki siihen liittyvä kiinnostaa kyllä. Ja tuoreella otteella tehty musikaali mainioilla biiseillä ja hurmaavasti kuvatuilla hahmoilla, sehän kuulostaa paremmalta kuin hyvältä. Max Martinin musiikin ympärille muodostuvan tarinan käsikirjoitus on David West Readin käsialaa. Jukebox-musikaalien kohdalla, varsinkin tällaisten joissa musa on tosi, tosi tunnettua (mukana ovat muun muassa Larger Than Life, Teenage Dream, It's My Life ja Roar), biisien ja tarinan yhteensopivuus antaa etukäteen aina vähän jännityksen aihetta, mutta hämmästyttävän hyvin on käsikirjoituksessa onnistuttu pistämään biisit paikoilleen. Ehdottomasti parhaiten toimiva jukebox-musikaali, jonka olen nähnyt. Ja tarina, sehän on oikein onnistunut! Kehystarinana kulkee Shakespearen ja Annen näytelmäntoteutus, molemmat pistävät sulkakynän sauhuamaan ja kynäilevät Julietin tarinalle uusia käänteitä. Nämä käänteet nähdään lavalla, kun näytelmä Julietin ja kumppaneiden seikkailuista sitten syntyy sitä mukaa, kun kirjoittajat sitä suunnittelevat. Ja hyppäävät Anne ja Will itsekin hahmoiksi tarinaan. Idea on erinomainen, ja erinomaisesti toteutettu. & Julietia katsellessa ei voi muuta kuin hymyillä ja nauttia, sen verran hieno show tämä on. Tekstissä on lämpöä, nokkeluutta, huumoria, ystävyyttä ja romantiikkaa, ja myös herkempiä hetkiä ja vaikeitakin aiheita, mutta nyt mennään ilon kautta ja vaikeudet selviävät parhain päin. Jos joku on hyvän mielen musikaali, niin tämä. Mutta ei silti tunnu yhtään höttöiseltä, vaan nyansseja riittää ja monenlaisia teemoja.

Luke Sheppardin ohjauksessa on vauhtia ja lämpöä vaikka ja kuinka, ja ilo on & Julietissa se päällimmäinen tunne. Musikaaliin mahtuu kauniita kohtauksia, joissa on herkkyyttä ja syvyyttä, ja koko esityksen läpi herkkyys säilyy, vaikka bileet olisivat kovat ja meno riehakasta. Tarinallisesti ja musiikillisesti musikaali on kaikista isoistakin teemoistaan huolimatta aika kevyt, ei siis ihan sitä, mitä meikä eniten rakastaa, mutta poikkeus vahvistaa säännös ja & Juliet oli mielestäni lähes täydellinen. Ei tätä tarinaa tarvitse lähteä tämän enempää vakavoittamaan tai synkentämään, sillä kaikki osaset toimivat ja pienetkin yksityiskohdat ovat kohdillaan. Siitä on kiittäminen koko työryhmää, sillä kun kaikki osastot tekevät onnistunutta työtä, ei lopputulos voi olla muuta kuin timanttinen. Jennifer Weberin koreografia on näyttävää ja energistä, se sopii biisien tunnelmaan ja esityksen fiilikseen onnistuneesti. Tanssikohtaukset ovat ensemblen juhlaa, mainiolla tarkkuudella ja notkeudella toteutettuja koreografioita. Tuntuu myös siltä, että yhteiskoreografioiden lisäksi jokainen saa loistaa juuri siinä, mitä osaa parhaiten. Paloma Youngin puvustus on ihastuttavaa, modernilla twistillä sellaisia pukuja, joita Romeossa ja Juliassa kuvittelisi näkevänsä. Korsetteja, hameita, isoja hihoja, hattuja ja haarniskoita, ja sitten lenkkareita, treenivaatteita, aurinkolaseja, lippuksiä ja huppareita. Monenlaista tyyliä, materiaalia, väriä ja fiilistä puvustuksessa, ja niin paljon yksityiskohtia, että ei tiedä mihin sitä katseensa kohdistaisi. Soutra Gilmourin lavastus on upea, erityisesti Juliet ja Romeo-kylteistä tykkäsin, samoin siitä, miten paljon kaikenlaista lavalla nähdään. Yhdessä hetkessä ollaan ihan historiallinen Verona-tyylisissä tunnelmissa, seuraavaksi ties missä 2020-luvun klubilla, ja seuraavaksi aateliston makuuhuoneessa ja vielä hautaholvissakin. Yksityiskohtaista, tyylikästä ja oivaltavaa lavastusta, jossa on puvustuksen tapaan paljon värejä ja monenlaista materiaalia. Lava uskalletaan jättää myös tyhjemmäksi monessa kohtauksessa, ja nämä ratkaisut sopivat toteutukseen oikein hyvin. Howard Hudsonin valot ja Andrzej Gouldingin videot ja projisoinnit kruunaavat visuaalisen suunnittelun, ja molemmilla on iso rooli tunnelman luomisessa ja tarinan kuljettamisessa. Näyttämökuva pursuilee väriä ja glitteriä ja konfetteja, paljon ja kaikkea, mutta ei tunnu liian runsaalta. Shown luonne heijastuu visuaalisuudesta onnistuneesti, ja aikamoista silmäkarkkiahan tämä on aina upeista tanssiliikkeistä tyylikkäisiin pukuihin ja yksityiskohtaisesta lavastuksesta monipuolisiin valoihin.

Vaikka olinkin kuunnellut musikaalin cast recordingin monen monta kertaa, en silti tiennyt, miten tarina itseasiassa menee, ja olin epäileväinen sen suhteen, miten näin tunnetut pop-hitit sitten musikaalibiiseiksi vääntyvät. Mutta todellakin vääntyvät, ja sujahtavat tarinankerronnan osaksi vaivattomasti. Sanoja on joissain kohdissa pikkuisen muokattu tukemaan tarinaa paremmin, ja Bill Shermanin orkestraatio ja sovitukset ovat tosi hienoja, niiden avulla biiseihin on tuotu kohtauksiin sopivaa tunnelmaa ja sellaisia ratkaisuja, joiden avulla hahmoja ja tarinaa saadaan syvennettyä. Moni biisi on musikaalissa mukana sellaisessa kohdassa, johon en sitä yhtään osannut kuvitella. Suosikkejani olivat Larger Than Life, Show Me The Meaning of Being Lonely, Domino, Blow, Overprotected, I Kissed A Girl, It's My Life, Whataya Want From Me, One More Try, Problem / Can't Feel My Face, That's The Way It Is, Everybody, It's Gonna Be Me, Stronger ja Roar. Eli melkeinpä kaikki musikaalin biisit siis. No, hyviä biisejä ja huikeita vetoja. Erityisesti mahtavan energiset ja vahvat Domino ja Blow tekivät vaikutuksen, samoin ekan näytöksen päättävä, komeasti vedetty ja hauska It's My Life ja tyylikäs Problem / Can't Feel My Face-yhdistelmä. Yllättäen Julietin ja Francois'n (Billy Nevers) Overprotected-duetto valloitti sydämeni, ja Mayn (Joe Foster) ja Francois'n Whataya Want From Me oli yksi shown huippuhetkistä. Siis miten hieno lataus ja mikä tunnelma, ja mikä veto molemmilta! Annen That's The Way It Is oli niin kaunis, ja Collette Guitart vastasi illan parhaista vokaaleista. Ja ai että miten mahtavasti Backstreet Boys-hitti Everybody istuu musikaaliin! Onneksi on cast recording, nyt voin luukuttaa näitä biisejä ja muistella musikaalia, kun ennen luukutin näitä biisejä ja yritin arvailla, millaisissa kohtauksissa ne lauletaan.

Esiintyjät ovat kaikki taitavia ja pelaavat yhteen saumattomasti, ja tässä onkin syy siihen, miksi & Juliet iski minuun niin vahvasti kuin iski. Lavalla näyttää olevan ihan superkivaa ja jokainen tekee paikkansa, oli se sitten päärooli tai pari vuorosanaa sisältävä ensembleosa, loistavalla energialla. Tekemisen riemu ja rakkaus showta kohtaan oikeasti näkyy. Osa näyttelijöistä on ollut mukana aina ensi-illasta asti, ja jo ennen sitä, musikaalin workshoppauksesta saakka. Ja silti heidän roolityönsä on yhtä tuoretta ja "uutta" kuin jos tämä olisi ollut ekoja esityksiä. Rutiinia on totta kai tullut, mutta "kyllästymistä" esitykseen tai omaan roolihahmoon ei ilmassa ole, päinvastoin. Nämä hahmot ovat kasvaneet lavalle esittäjiensä kanssa, ja se näkyy. Mutta eivät tuoreemmat näyttelijäkiinnitykset kalpene pidempään esityksessä mukana olleiden rinnalla, vaan loistavat yhtä kirkkaasti. Näkemässäni esityksessä uudet tyypit olivat olleet mukana vasta viikon, eli heille shown vetäminen oli ja on vielä tuoretta, mutta haparointia ei näkynyt vaan varmoin ottein ja ilolla vetivät hekin roolinsa. Miriam-Teak Lee on ansaitusti musikaalin tähti nimihahmo Julietin roolissa, ja tekeekin kokonaisen, valmiin ja vakuuttavan tulkinnan. Hän vetäisee isot biisinsä itsevarmasti ja niistä löytyy niin asennetta kuin pilkettä silmäkulmastakin, eikä näyttelijäntyö jää laulun jalkoihin. Lee tarjoilee taitoa jokaisella osa-alueella aina vivahteikkaasta hahmon lukemisesta huippuunsa hiottuihin koreografioihin ja raikuvat väliaplodinsa ansainneisiin biiseihin. Hieno rooli, johon Lee tuo sujuvasti sisältöä, aika suuri osa Julietin persoonasta nimittäin syntyy biisien kautta käsikirjoituksen keskittyessä sen verran moneen asiaan, että nimihahmo meinaa jäädä vähälle huomiolle. Lee kuitenkin löytää Julietiinsa syvyyttä ja tekee tästä monitasoisen, kiinnostavan ja hurmaavan nuoren naisen. Oliver Tompsettin olen nähnyt Kinky Bootsissa joskus monta vuotta sitten, ja nyt sitten heti uudestaan. Ihan mahtava rooli, tosi tarkkaa komiikkaa ja taitavasti otetaan yleisöönkin kontaktia. Tompsett tekee varmaa työtä, pidin hänen Shakespearestaan kovasti. Hauska ja hienovireinen rooli, jossa Tompsett pääsee sekä väläyttämään laulutaitojaan että ottamaan kaiken irti Bardin esittämisestä. Collette Guitart siis vastasi illan hienoimmasta lauluäänestä, mutta varsin taitavaa on myös hänen näyttelijäntyönsä. Anne on ihastuttava hahmo, samaan aikaan päättäväinen ja herkkä, ja hurjan nokkela. Guitart tekee roolityön, jossa yhdistyy nopea komediantaju ja herkkä tunnelman lukeminen, ja pidin hänen tulkinnastaan kovasti. Joe Fosterin May on ihana, vahva rooli ja monitasoinen roolihahmo jonka Foster tuo lavalle tarkasti ja kauniisti. May on hahmo, jossa riittää nyansseja ja jolla on aika iso tarinankaari, ja Foster tavoittaa onnistuneesti kaikki hahmonsa piirteet. Hienosti kaikki pienetkin ilmeet ja eleet kohdillaan, ja kyllä isommatkin eleet sitten. Todella onnistunut rooli.

Billy Neversin Francois on valloittava, ujohko nuori mies jolla on hyvä sydän ja joka on vähän hukassa tunteidensa kanssa. Neversin roolityö on vilpitön ja varma, tykkäsin Francois'ta paljon ja Neversin käsissä hän on lavalla kokonainen, samaistuttava ja hurmaava tyyppi. Tom Francis Romeona on aivan ihana! Rakastan sitä, että Romeolla on eksiä siellä täällä, Juliet ei todellakaan ole hänen eka rakkautensa mutta saattaa sitten kuitenkin olla se oikea. Romeohan on kunnon hurmuri ja sarjarakastuja jo Shakespearen näytelmässä, joten ihanaa että se on musikaalissakin just näin. Ja täytyy sanoa, että hyvä kun Romeoon on löytynyt vähän jotain muutakin kuin pelkkää runopoika-fiilistä, hän on musikaalissa raikas mutta tunnistettava hahmo. Francis lukee hahmoaan taitavasti ja on roolityössään tarkka ja hauska, hän tuo lavalle monia mainioita hetkiä ja tavoittaa hienosti niin komedian kuin herkätkin hetket. Malinda Parrisin Nurse on mainio hahmo, samaan aikaan järjen ääni ja valmis myös vähän hulluttelemaan. Hienosti luettu kohtausten tunnelmaa ja huumoria, sujuva roolityö. Nicholas Colicos on riemastuttava Lance, taitavasti tehty rooli ja hahmo, ja Lancen hahmokaari on tosi kiva. Ennalta-arvattava toki, mutta Colicos tekee roolinsa niin hyvin ja sujuvalla otteella, että se ei haittaa. Paljon näppärää komediaa ja lämpöä, onnistunut rooli. Istuin katsomossa eturivissä, jossa sai kyllä niska kenossa esitystä katsoa, mutta kyllä se energia ja fiilis, joka eturiviin huokui, oli epäergonomisen katsomisasennon arvoista, ehdottomasti. Ja ainahan eturivi = paras rivi, sillä mikä sen parempaa kuin kokea esitys mahdollisimman läheltä. Ja vaikka musikaali ei ole osallistava, kyllä eturivissä vähän tuntee olevansa osa showta.

Esitys on alusta loppuun hallittu kokonaisuus, laadukas ja varmasti etenevä paketti. Ja hauska, energinen, riemukas, täynnä iloa ja isoja biisejä. Häpeämättömän hyväntuulinen ja hyvällä fiiliksellä tehty, ja juuri siksi niin onnistunut hyvän mielen musikaali. & Julietissa on kaikki kohdillaan, se on onnistuneiden osa-alueiden muodostama onnistunut kokonaisuus, jota katsoessa hymy vain levenee mitä pidemmälle show etenee. Upeita näyttelijöitä ja esiintyjiä, kunnon pop-ilotulitus, huikeat koreografiat ja mahtava glitter-, bile-, valoshow-visuaalisuus. Aivan varmasti ravaisin teatterilla jatkuvasti jos tämä menisi Suomessa... Pari päivää Lontoosta kotiin palaamisen jälkeen tuli ilmoitus, että & Julietin viimeinen näytös West Endillä koittaa maaliskuun lopulla 2023. Mikäli kaupunkiin suuntaa ennen sitä, suosittelen suuresti ja kannustan katsomoon. Tämä on ihana! Luvassa on kuulemma myös uusi eurooppalainen produktio, josta minulla on teoriani... Innolla odotan, olenko oikeassa!

I saw & Juliet on Oct 3rd.

William Shakespeare (Oliver Tompsett) introduces his new play to his wife Anne (Collette Guitart). There will be big feelings, love and hate and loss, and a tragic ending – the suicides of the young lovers. Sounds good, doesn't it? Yep, but it could be even better. Anne has some notes, and her first suggestion is: what if Juliet (Miriam-Teak Lee) doesn't take Romeo's (Tom Francis) dagger and kill herself? Instead, she would have best friends and want adventure and to find her own story. There's no need for her to follow Romeo to the land of the dead when Juliet can travel and experience and live.

Well, let's throw in some superlatives first: & Juliet is wonderfully joyous and amazingly fun, colorful, entertaining, beautiful, full of energy, warmth and talent, and a musical I could've watched straight away for a second time. And then again. Loved, loved, loved this show. To quote Domino: every second is a highlight. I've been waiting to see this musical since it first was announced, and I'm so happy it was everything I hoped it would be. I've been listening to the cast recording so much I could pretty much sing all the songs from memory, and now I finally got to see the show live. The fact this is inspired by Romeo and Juliet, my favorite Shakespeare-play of all time, only added to my excitement. Built around the songs by Max Martin with book by David West Read, & Juliet is a fresh take of the most famous love story ever told. With jukebox musicals there's always some concern about how the songs will fit the story (especially here with some big pop hits like Larger Than Life and Roar), but there's no need to worry – & Juliet succeeds in putting the songs in place and making them tell the story. Best jukebox-musical I've seen. And the story works really well, the storyline of William and Anne both writing and plotting the story of the play, and then the actual story of Juliet and her friends are both written nicely and have a good rhythm. The show has a good amount of happiness, friendship, romance, humor and warmth, all balanced well. There are some heavier themes, but & Juliet definitely is a feel good-musical. It's fun, it's joyful, and it's happy.

Luke Sheppard's direction is energetic and warm, and the feeling of joy, the main emotion of & Juliet I'd say, is bright in every part of the show. There are many beautiful scenes in the musical, with depth and sensitivity, and no matter how big of a party it is, the kind of sensitivity or ability to find the nuances of the scenes is still in there. Even with it's some heavier themes, & Juliet is pretty light, so not the kind of gloomy and sad show I usually love the most, but there are exceptions and I think & Juliet was almost perfect. There's no need to make this story more serious or woeful, because every part of it works. That is thanks to the whole cast and crew, because when every section of the show works, the result can only be awesome. Jennifer Weber's choreography fits the feel of the show perfectly, and really steals the spotlight in many scenes. Not only does the choreography give the ensemble a chance to shine together, it also feels to highlight every performer's strongest points and skills. Paloma Young's costume design is delightful and stylish, creative combination of historical influences and modern vibes. So many styles and materials! Soutra Gilmour's set design is brilliant, I loved the Juliet and Romeo signs and the colorfulness of everything. I also like the fact the stage is sometimes emptier, it works well. Howard Hudson's lightning design and Andrzej Goulding's video and projection design both bring great things to the show, and have a big role in setting the mood and supporting the storytelling. Visually & Juliet is full of glitter and colors and confetti, there is a lot of everything, but it doesn't feel too much. A lot of eye candy, so many beautiful and fun details.

Though I had listened the cast recording many many times, I had no idea what the actual story is or what each song would do in the musical or how they would tell the story. The lyrics have been changed a bit in some cases to make them fit the story better, and the orchestration and arrangements by Bill Sherman are amazing, they bring the right feelings and more depth to the songs. My favorites were Larger Than Life, Show Me The Meaning of Being Lonely, Domino, Blow, Overprotected, I Kissed A Girl, It's My Life, Whataya Want From Me, One More Try, Problem / Can't Feel My Face, That's The Way It Is, Everybody, It's Gonna Be Me, Stronger and Roar. So basically almost all the songs. Well, they're great. Especially the energetic and strong performances of Domino and Blow were superb, and so was the fun and wonderful It's My Life. Problem / Can't Feel My Face was stylish and performed powerfully. Bit surprisingly, Overprotected by Juliet and Francois (Billy Nevers) was one of my absolute favorite moments of the show, and Francois and May's (Joe Foster) Whataya Want From Me was another highlight. What an amazing, strong duet, I was blown away! Anne's That's The Way It Is was so beautiful, and Collette Guitart definitely had the best vocals of the night.  And how well the Backstreet Boys hit Everybody fits the show! Luckily I have the cast recording to listen to and remember all my favorite moments from the show, like I had it before to listen to and try to guess in what kind of scenes the songs would be in.

The whole cast is immensely talented and the way they work together is the best thing about the show for me. It felt like everyone on stage was having a lot of fun, and everyone does their role with so much energy and joy. The love for this show and these characters really shows on stage. I know some of the cast have been a part of & Juliet since the beginning, but their roles still feel fresh and new, not like they're just doing what they do every night without thinking about it. Of course there is routine and experience, but nothing like getting bored of your character or the show. These characters have grown to the stage with their actors, and that shows in the best possible way. And the newer cast members are just as brilliant! Miriam-Teak Lee is the star of the show in her role as Juliet, and she portrays the character with a lot of talent and heart. Lee acts beautifully and sharply, executes the choreography without trouble and sings powerfully, it's a joy to see how she brings Juliet to the stage. Lee also manages to find a lot of nuances and layers of her character, even when the writing kind of leaves the title character alone sometimes. I saw Oliver Tompsett in Kinky Boots a few years ago and it was great to see him on stage again. He does an amazing role as Shakespeare, fun and comically sharp. Collette Guitart, as I already wrote, had the best vocals of the night, and she's also wonderful as Anne. I really like Anne as a character, she's determined, charming, sensitive and clever, and Guitart beautifully captures all these sides of the role. Joe Foster plays May, who is also such a wonderful character. Foster delivers a beautiful performance, they bring a lot of nuances to May and find ways to tell a lot of things and express a lot of feelings with the smallest gestures and expressions. Stunning role, May has a big storyline in the musical and Foster skillfully brings it to life, they bring both depth and humor to their performance.

I loved Francois, and Billy Nevers portrays this character so well and captures all his sides in a great way. Francois has a big heart, he's a bit lost with his feelings but he's so sweet. And Nevers' performance is wonderfully sincere and strong, he brings Francois to life with talent. Playing the sexy young man with a tight body and a lot of feelings, Tom Francis is brilliant as Romeo. I love the fact Romeo has exes all around, Juliet definitely isn't his first love but she might really be the one. In Shakespeare's original play, Romeo is quite a charmer and falls in love just like that, so I'm really happy that's how it is in the musical as well. And I must say I'm also happy to see more in Romeo than just the naïve dreamer he's usually portrayed as, & Juliet's take on the character is fresh but recognizable. Francis portrays his character with a good amount of comedy and warmth, great role. Malinda Parris brings Nurse to life with humor and heart, she's both the voice of reason and ready to have fun with the others. Nicholas Colicos delivers a fun and comically sharp performance as Lance. Colicos does his role in so well and with so much warmth and humor it doesn't matter Lance's storyline (which I liked a lot) was a bit predictable. I had a seat at the front row, where you need to look up and probably end up with a stiff neck, but it was all definitely worth it. The energy and joy from stage is amazing in the front row, and even when the show isn't immersive, you do feel a part of the show.

If & Juliet was running here in Finland, I'd be at the theatre again and again and again... The perfect feel good-show, a fun and joyful musical with a stunning cast and a whole lot of glitter and party vibes. So, so good. A few days after coming back home I saw the announcement of & Juliet closing on West End in March 2023, so if you're thinking of seeing it: don't think, act. This show is so joyous and fun and full of talent, don't miss it! There will be a new European production announced, and I already have my theories about it... Excited to see if I'm right!

Dido's Bar @ The Factory / Dash Arts

Scroll down for the review in English.

production photography © Ali Wright

 Näin Dido's Bar-musikaalin 4.10.

Jumalattaret, sisarukset Juno (Georgina White) ja Venus (Priscille Grace) pyörittävät kahta baaria. Dido's Bar on nimensä mukaisesti Didon (Lola May) hallinnassa, ja hän ihastuttaa yleisöä illasta toiseen laulullaan ja lämmöllään. Bar Latinuksen puikoissa ovat Turnus (Tuukka Leppänen) ja Matina (Gemma Barnett), heidän illoissaan soi jazz ja pöydillä on tyylikkäät liinat ja kukka-asetelmat, ja kimaltava diskopallo pyörii. Kun paikalle ilmestyy Aeneas (Lahcen Razzougui), jumalattaret juonittelevat hänet ensin Didon esiintyjäpariksi ja sitten Bar Latinukseen pakkaa sekoittamaan. Tarinassa yhdistyvät niin pakolaisuuden ja sodan teemat kuin alkuperäisteoksen (Vergiliuksen Aeneis) kaikkivaltiaat jumalattaret ja ihmisten vähäiset mahdollisuudet määrätä omasta elämästään. Jos jumalalliset voimat jatkuvasti ohjailevat tapahtumia, mitä siinä ihminen mitään voi? Ja silti, jokainen on vastuussa omista tekemisistään, ajatuksistaan, tunteistaan, päätöksistään – vai onko?

Hattie Naylorin kirjoittama, Josephine Burtonin ohjaama ja Marouf Majidin säveltämä (lisäsävellykset ja sovitus Riku Kantola) musikaali levittäytyy esitystilaan, vanhaan sokeritehtaaseen, juuri kuten se on tarkoitettukin. Bryan Woltjenin lavastussuunnittelu luo uskottavan baariympäristön, jossa yleisö saa valita istumapaikkansa vapaasti ja jossa todellakin tuntee olevansa osa esitystä. Esitys tapahtuu monessa paikassa, bändilavalla, keskilavalla, baarissa, sohvalla ja parissa pöydässä, eli päätä saa käännellä esitystä seuratessa. Vuorosanoja lausutaan ja lauluja lauletaan myös kävellessä, ja vaikka istumapaikastani ei ihan joka asiaa nähnyt, ehdottomasti pidin siitä, miten Dido's Bar elää ympäri tilaa. Se tekee tarinan seuraamisesta kiinnostavaa ja tukee ajatusta sitä, että asiat tapahtuvat juuri tässä hetkessä, tässä baarissa, näiden hahmojen välillä. Musikaalin immersiivisyys tulee juurikin keskellä tapahtumia olevan yleisön muodossa, osa pääsee myös tanssimaan ja vaihtamaan pari sanaa hahmojen kanssa. Minua kävivät jututtamassa sekä Venus että Juno, ja Turnus pyörähti tulevan morsiamensa Matinan esittelemässä. Vanha tehdashalli tarjoaa erilaisen esityspaikan, jonka rouhea tunnelma ja yksityiskohdat sopivat musikaalin raameiksi hyvin. Äänisuunnittelun kannalta peltihalli on toki vähän hankala, ja erityisesti ne biisit, joissa koko porukka laulaa, puuroutuvat muutamaan otteeseen. Isoimmat vaikeudet on kuitenkin taklattu onnistuneesti, ja dialogi ja laulu kuuluvat joka puolelta esitystilaa.

Tarinan teemat, sota, pakolaisuus ja jonnekin kuuluminen, ovat yhteydessä sekä nykyaikaan että alkuperäisteokseen. Käsikirjoittaja Naylor on onnistunut kutomaan nykyhetken ja historian hyvin yhteen, ja erityisesti hahmoissa on mukana paljon niitä piirteitä, joita heistä huomaa Aeneista lukiessa. Muitakin yksityiskohtia alkuperäisteoksesta löytyy, kuten kilpakosijuus ja eräs tietty riipus. Kehystarina, Junon ja Venuksen baaribisnes, on oikein mainio, ja toimii myös erinomaisesti. Se, että nämä jumalatarsiskokset voivat pyöritellä kuolevaisia mielensä mukaan, on ihan mahtavaa, ja kamalaakin tietysti. Tämän Naylor tuo tarinaan mukaan vahvasti. Myös kuolevaiset, Dido, Turnus, Matina ja Aeneas sekä Marco, on asetettu tarinaan onnistuneesti, ja hahmojen välisistään kohtaamisista tarinan juoni syntyykin. Olisin kaivannut tarinaan vähäsen enemmän keskusteluja hahmojen välille, siis tilaa syventää henkilöhahmoja, sillä nyt tarinasta jää puuttumaan latausta ja painotusta. Laulut kyllä syventävät hahmoja, ja tarjoavat myös paikan rakastua ja vihastua, mutta tasapaino biisien ja muiden kohtausten välillä kaipaa vielä viilausta, etenkin kun kaikki biisit eivät kuljeta tarinaa. Ja toki tarinan seuraamiseen vaikuttaa jollakin tavalla myös se, tunteeko Aeneisin vai ei, sillä mielikuvat hahmoista tulevat mukana katsomoon. Musikaalin onnistumiseen katsojien historiatieto ei tietenkään sinänsä vaikuta, katsomiskokemukseen enemmänkin. Ohjaaja Josephine Burton on tehnyt hienovaraista ja tarkkaa työtä henkilöohjauksessa, sillä esityksen parhaimmaksi ominaisuudeksi nousevat juurikin ne tyypit, joista se kertoo. Hahmogalleria on monipuolinen ja kiinnostava, ja koska hahmot pohjaavat olemassa olevaan teokseen, on hienoa, että se myös esityksessä näkyy, niin tekstissä kuin ohjauksessakin. Musikaalin asettaminen isohkoon tilaan on myös onnistunut. Tästä lienee kiittäminen paitsi tarkasti ohjattua paikkojen välillä liikkumista, myös lavastuksen suunnittelua, joka antaa mahdollisuuden kuljettaa tarinaa paikasta toiseen niin, että yleisön on helppo sitä seurata. Lavastus myös tukee ekan ja tokan puoliskon tunnelmallista eroa yhdessä Peter Smallin valosuunnittelun kanssa. Nämä visuaaliset elementit ovat hahmojen ja tarinan kannalta tärkeitä.

Marouf Majidin säveltämä musiikki sisältää monia tyylejä ja lajeja, ja sopii molempien baarien tunnelmaan onnistuneesti. Musiikissa on paljon hurmaavia melodioita, ja oli hauska bongailla suomalaisen musiikin vaikutusta sävellyksiin. Vaikutusta musiikkiin on imeytynyt ympäri maailman, ja produktion kansainvälinen tekijäporukka osaltaan takaa sen, että maailman sävelet kuuluvat niin sävellyksissä, lauluissa kuin soittimissakin. Biiseissä kuullaan englannin lisäksi muitakin kieliä, ja oli paitsi hauskaa bongailla suomalaisen kansanmusiikin fiiliksiä, myös hauskaa olla (oletettavasti) ainoa yleisön jäsen, joka tajusi, mitä suomeksi laulettiin. Kielten ja melodioiden moninaisuus sopii myös esityksen aiheisiin siitä, miten ihminen etsii paikkaansa, pakenee, yrittää pitää kiinni identiteetistään ja historiastaan. Musiikin kautta tämä teema rakentuu kauniisti. Biiseistä erityisesti Love Me Always, Blue Green Birdy, Panic Boats, The Moon Had A Lover, I Know This Heart ja Oi Maani olivat suosikkejani. Näistä Love Me Always jäi päähän soimaan saman tien, Panic Boats teki vaikutuksen olemalla vahva ja täynnä tunteita, ja Oi Maani oli niin voimakas biisi että jestas. Musiikillisesti pidin Dido's Barista paljon, ihanaa, monipuolista musiikkia, sujuvasti esitettynä. Bändissä soittavat säveltäjä Majidi, kapellimestari Ben Sutcliffe, Simon Edwards ja Philip Williams. Myös näyttelijät tarttuvat soittimiin useaan otteeseen.

Kuolevaisten elämää ohjailevia Junoa ja Venusta näyttelevät Georgina White ja Priscille Grace ovat uskottavasti siskoksia, ja uskottavasti myös jumalattaria. Alkuperäisteoksessahan Venus on Aeneaan äiti, muistaakseni musikaalissa sitä ei kommentoitu, eikä sillä tässä niin väliä ollut. Paitsi ehkä lopussa, jossa Venus on selvästi Aeneaan puolella. Muutenkin asetelma on, että Aeneas kuuluu Venukselle, ja Turnus Junolle, muiden kohdalla heidän mielenkiintonsa vähän vaihtelee. Sekä Venus että Juno kuitenkin sekoittelevat tyytyväisenä kaikkien kuolevaisten elämää, heitä ei turhaan huoleta vaikka tapahtumat ovat kääntymässä konflikteiksi tai päätöksistä syntyy sekasortoa. Jumalattaret vain huvittelevat, tosin kyllä heiltä välillä riittää ymmärrystäkin ihmisten tunteita ja kokemuksia kohtaan. Varsinkin toisella puoliskolla ero ihmisten ja jumalatarten välillä näkyy mainiosti. White tekee roolinsa "järkevämpänä" siskoksena sujuvasti, Juno toivottaa vieraat kohteliaasti baariin ja vahtii, että bisnes pysyy kasassa. White onnistuu varsinkin siinä, miten hänen Junonsa vaikuttaa aina olevan tapahtumien taustalla tai ainakin tilanteen tasalla, mitä ikinä tapahtuukaan. Gracen Venus on kujeilevampi, pilke silmäkulmassa suunnittelemassa, mitä seuraavaksi keksisi. Grace tekee hurmaavan roolin – ihan sama vaikka Venus juonittelee ihmisille vaikeuksia, hän on ihastuttava niin tehdessään. Lola May tekee vahvan roolin Didona, hän laulaa upeasti (Love Me Always oli niin hieno!) ja tavoittaa hahmonsa nyanssit taidolla. Dido on monitasoinen hahmo, jonka May rakentaa herkkävireisesti ja vakuuttavalla tavalla. May ja Lahcen Razzougui pelaavat uskottavasti yhteen, ja Didon ja Aeneaan tarina rakentuu lavalle hienosti. May tekee hyvän roolin myös Marcona.

Razzougui tulkitsee Aeneaan roolin vähäeleisen tyylikkäästi, Aeneas on kyllä aikalailla jumalatarten ohjailtavissa mutta silti vilpitön. Razzouguin roolityössä näkyy hienosti se, miten Aeneas on menettänyt paljon, lähes kaiken, mutta miten hän siitä huolimatta tavoittelee tulevaisuutta unohtamatta menneisyyttään. Tuukka Leppänen saa näyteltäväkseen aika erilaisen hahmon kuin mitä musikaalin muut tyypit ovat. Turnuksella on lyhyt pinna ja ennakkoluuloja, ja sellainen "minä ensin, ei muista niin väliä"-asenne. Musikaalin pahis siis, mutta ei pelkästään. Leppänen onnistuu tuomaan rooliinsa muitakin tasoja kuin vain omistushaluisen ja mustasukkaisen miehen, joka tahtoo kaiken menevän kuten hän haluaa. Turnus on myös karismaattinen ja hauska, ymmärtäväinen, rakastavakin, ja erinomainen baari-isäntä. Ja se Oi Maani! Hurja veto. Ja vielä: kuinkahan monessa roolissa olen Leppäsen tähän mennessä nähnyt, kymmenissä mennään jo varmasti, ja tämä on ensimmäinen kunnon "pahisrooli" (jos nyt en aivan täysin väärin muista). Erilainen rooli kuin missä olen tottunut häntä näkemään joka tapauksessa, olipa kiva päästä näkemään tämä! Gemma Barnettin Matina on ihana, jostain syystä tykkäsin Matinasta hahmona ehkä eniten. Hän on isänsä kuolemasta musertunut, rakastunut Turnukseen, joka nyt ei ehkä olekaan sellainen kuin Matina aluksi luuli, ja kaipaa vapautta ja itsenäisyyttä. Barnett tekee tosi kauniin roolin, hän kuvaa Matinan hahmokaaren varmasti ja kasvattaa tästä rohkean, herkän ja lujan. Matinan rooli ei ole ihan helppo, sillä hän saattaisi jäädä liian "laimeaksi", siis niin, ettei hänessä tapahdu tarinan puitteissa tarpeeksi kehitystä, mutta Barnett ottaa roolista kaiken irti ja tuo Matinaan latausta ja paloa, joka nousee esiin tasapainoisesti. Myös Barnett ja Leppänen pelaavat onnistuneesti yhteen, ja Matina ja Turnus ovat hyvä vastinpari Didolle ja Aeneaalle.

Hyvinkin katsomisen ja kokemisen arvoinen uusi musikaali siis. Erinomaisen monitasoiset, kiinnostavat hahmot, mahtavaa musiikkia ja tyylikkäästi suunniteltu, kiehtova esitystila. Tarina toimii pääpiirteittäin oikein hyvin, vaikka jättääkin kaipaamaan lisää syvyyttä ja tasapainoa. Paljon on kuitenkin tehty onnistuneita ratkaisuja, ja alkuteos versioitu nykyaikaa ja myyttejä yhdistäväksi musikaaliksi toimivalla tavalla. Hahmojen kiinnostavuus pääsee taitavan näyttelijäntyön ansiosta oikeuksiinsa, ja monipuolisen hahmogallerian tarjoamat ihmiskohtalot ja juonittelevat jumalattaret hurmaavat. Viihdyin Didon baarissa (ja Bar Latinuksessa) hyvin, immersiivinen teatteri on tosi kivaa ja oli ihanaa seurata tarinan rakentumista monipuolisen musiikin rytmittämänä.

I saw Dido's Bar on Oct 4th.

Goddesses, sisters Juno (Georgina White) and Venus (Priscille Grace) have two bars. Dido's Bar, as the name suggests, is run by Dido (Lola May), who charms her visitors with songs and warmth. The other, Bar Latinus, is run by Turnus (Tuukka Leppänen) and his bride-to-be, Matina (Gemma Barnett), whose bar is filled with jazz and stylish tablecloths and shiny disco ball. When Aeneas (Lahcen Razzougui) arrives, the goddesses first bring him to Dido's Bar to perform with Dido, and then later, make it so that Aeneas is given a chance to perform at Bar Latinus, creating disorder there. The story combines refugee experiences now with Virgil's The Aeneid, with mortals trying to find a place to belong and goddesses having fun tampering with humans' lives.

The musical, written by Hattie Naylor, directed by Josephine Burton, and composed by Marouf Majidi (with additional composition and arrangement by Riku Kantola), beautifully fits the performance space (old sugar factory). With Bryan Woltjen's clever and very much bar-like set design, it's easy to believe you really are a part of the story. There are tables scattered around the space and the audience can choose freely where to sit. The action happens all around the space, so you need to turn quite a bit to catch everything. From where I sat, some scenes were a bit restricted, but that didn't bother me. I really like immersive shows, and with Dido's Bar, the immersion comes from the way the story happens all around the bar setting. Just like you might follow an argument, or a proposal, or a flash mob or whatever in a bar, you're now following the lives of these characters. And, if you're lucky, you might get to chat a little with the goddesses or even get up and dance. I had a visit from both Venus and Juno before the show, as well as had Turnus introduce Matina to me. The performance space, an old factory building, offers a very cool, different setting for a musical, and the atmosphere is amazing. Of course a building made largely of metal and not designed to be used for musicals is tricky from the sound design point of view. Especially the songs where all performers sing are affected by this, it's hard to make out the lyrics, but most of the sound problems have been solved well.

The themes of Dido's Bar, war, fleeing and belonging, are connected to both present day and history. Writer Naylor has done a good job in bringing together elements from the modern world and The Aeneid, especially when writing the characters' stories. If you know the original story, you'll find a lot of the same characteristics from the characters of Dido's Bar. And some other details from The Aeneid as well, like the "suitor" rivalry and a certain necklace. The storyline of Juno and Venus owning bars is a strong one, and works really well, too. And the fact that the goddesses can play with the mortals any way they wants is amazing (and a bit awful as well), this is something Naylor brings to the story in a great way. The mortals, Dido, Turnus, Matina, Aeneas and Marco, are all written into the story well, too, and the story gets its plot and rhythm from their encounters and conversations. I would have wanted the story to have more dialogue, or more space for the characters to become fuller, because now the musical lacks depth and emphasis. The songs of course do deepen the characters and offer places to fall in love or get angry, but the balance between songs and the other scenes isn't perfect yet, especially when not all of the songs move the story forward. Director Burton has done precise, detailed work in directing the actors, and the biggest highlight of the show are its characters. Dido's Bar has great, interesting characters, and because they are based on myths and the epic poem, I'm happy that really shows in both the direction and the writing. Burton has succeeded in setting the story in a big space, which is also thanks to the clever set design. And with Peter Small's lightning design, the visual designs support the mood/vibe change between the two clubs.

Marouf Majidi's composition brings a lot of styles and genres of music to the show. There are many great, charming melodies in the songs, and it was fun to find the nods towards Finnish music from the mix. The music has been impacted by music from around the world, and with its international cast and crew, Dido's Bar is diverse in both music, melodies, instruments and performances. The lyrics are not only in English, but in other languages, too, and it felt special to (supposedly) be the only one in the audience to understand the Finnish lyrics. The diversity of melodies and music styles also beautifully fits the story's themes of belonging, identity, losing your place and remembering your history. From the songs, my favorites were Love Me Always, Blue Green Birdy, Panic Boats, The Moon Had A Lover, I Know This Heart and Oi Maani. Love Me Always got stuck in my head immediately, I loved it! Panic Boats was very strong and full of feelings, and Oi Maani was such a powerful song I was blown away by it. Musically I like Dido's Bar a lot, it's full of beautiful, lovely music that's performed with talent. The band members are Majidi, musical director Ben Sutcliffe, Simon Edwards and Philip Williams. In addition, the actors take the music stage and play with the band in many songs.

Playing the goddess sisters who tamper with the lives of mortals, Georgina White and Priscille Grace are both believable goddesses and believable sisters. In The Aeneid Venus is Aeneas' mother, but if I remember correctly, that wasn't mentioned in the musical, and it didn't really matter, either. Except maybe at the end, where Venus is clearly on Aeneas' side and against Juno. The whole set-up seems to be that Aeneas "belongs" to Venus, and Turnus to Juno, and the other mortals are for both of them to get interested in, if they do. Both Venus and Juno are happy to cause problems and conflicts for their human puppets, not really caring if it means heartbreak or hate. The goddesses are just having fun, though they do have compassion and understanding for the mortals, too. The difference between divine and mortal is clear especially after the intermission. White's role as the more rational of the sisters is done well, Juno is there to politely welcome people to the bar and make sure the business goes on without problems. White succeeds perfectly in making Juno someone who's always on top of things, ready for whatever comes. Grace's Venus is more mischievous, always plotting for something fun to do. She does an amazing, sharp role – I don't care if Venus brings trouble to the mortals, she's charming when doing it! Lola May plays Dido powerfully, her voice is wonderful (Love Me Always was so good!) and May beautifully brings the nuances of Dido to the stage. Dido is a character with a lot of layers, and May brings her to life with warmth and focus. May and Lahcen Razzougui work well together, they bring Dido and Aeneas' story to the stage in a strong way. May also does a good role as Marco.

Razzougui's role as Aeneas is elegant and well-built, Aeneas is very much controlled by the goddesses but still sincere and genuine. Razzougui captures perfectly the losses and sorrows Aeneas has faced, and how he still looks forward to the future and is ready to try and find his place again. Tuukka Leppänen plays Turnus, who is quite different from all the other characters, kind of the "bad guy" of the story, though not only that. Turnus has a short temper and prejudices, but he is also charming and funny, understanding, maybe even loving, and a very smooth bar host. Leppänen manages to balance the good and bad traits well, making Turnus a round and whole character. And that Oi Maani! What a performance! And one more thing: I've seen Leppänen in many many roles, counted in tens by now, and this (if I don't remember very wrong) is the first bad guy role. Different kind of role than what I'm used to seeing him in, it was great to get to see him as Turnus! Gemma Barnett plays Matina, my favorite character of the musical. Matina's not the easiest character to play, there's a chance she wouldn't grow enough and her story line would be too flat, but Barnett skillfully explores all the sides of her character and brings a lot of fire and strength to Matina. Beautiful role, beautifully vulnerable, brave, powerful character. Barnett and Leppänen's teamwork is great, and their Matina and Turnus-pair provides a good counterpart for the Dido & Aeneas-pair.

Dido's Bar is definitely a new musical worth checking out! The characters are interesting and wonderfully nuanced, the music is awesome, and being in this performance space is such a unique experience. Yes, the story has its hiccups, but as a whole, the musical works really well and there are many great things in it. The Aeneid and the refugee experiences of today are weaved together in a way that works and flows, and this immersive show really takes its audience to be a part of the story. I had a great time at Dido's Bar (and at Bar Latinus), it was lovely to get to see how the story unfolded and to listen to the wonderful music filling the night.

Falsettos @ The Other Palace

scroll down for English

kuvat / photos © The Standout Company

Näin Falsettos-musikaalin Lontoossa 22.10.

Tähän väliin spoilerivaroitus, juonesta paljastuu tärkeitä juttuja jos lukee tämän pidemmälle, eli jos et halua tietää, mitä tapahtuu, älä lue enempää.

Marvin (Daniel Boys) jättää vaimonsa Trinan (Laura Pitt-Pulford) ja poikansa Jasonin (James Williams) karaten suhteeseen ystävänsä Whizzerin (Oliver Savile) kanssa. Marvin haluaa kuitenkin pitää perheen kasassa, varsinkin kun Jasonin bar mitsva lähestyy ja sitä ei ole kiva riidoissa järjestellä. Asiat mutkistuvat entisestään, kun Trina alkaa seurustella Mendelin (Joel Montague) kanssa, hän kun sattuu olemaan Marvinin psykiatri. Tarinaa värittävät ilot, surut, rakkaus, menetys ja elämä. Mukaan astuvat myöhemmin myös Cordelia (Natasha J Barnes) ja Charlotte (Gemma Knight-Jones).

Minä rakastan tätä musikaalia. Kuuntelin Falsettosin soundtrackin läpi joskus alkuvuodesta ja ihastuin siihen heti, biisejä onkin luukutettu ahkerasti enkä edes tiedä, kuinka monta kertaa soundtrack on läpi soinut. Melkein kaikki biisit menevät ulkomuistista, eli kyllä niitä aika reippaasti on tullut kuunneltua. Katsoin Falsettosin livetallenteen myös, eli Live From Lincoln Center-ohjelmassa on myös Falsettos esitetty, vuoden 2016 versio. En osannut edes haaveilla näkeväni tätä koskaan livenä, Falsettosin ensi-ilta Broadwayllä on ollut 1992, ja se on mennyt vain Amerikassa ja Australiassa ennen tätä Lontoon versiota, eli Eurooppa on saanut odotella Marvinin ja kumppaneiden tarinaa 27 vuotta. Nyt Falsettos kuitenkin on löytänyt tiensä Lontooseen ja minäkin olin niin onnekas, että ehdin sen katsomaan. Ennen esitystä istuin eturivissä enkä malttanut odottaa, että musikaali vihdoin alkaisi, ja sitten kun esitys alkoi, en huomannut enää mitään muuta, tuijotin vain lavalle leveä hymy huulillani enkä aina muistanut edes silmiä räpäyttää.

Falsettosissa parasta on sen tarina, joka on herkkä, rohkea, taitavasti kirjoitettu ja upean aidon oloinen. Hahmot ovat vivahteikkaita, heissä on monta tasoa ja heidän välisensä suhteet on esitetty kiinnostavasti, lämmöllä ja kiivaudella, tähän mahtuu valtavasti riitoja ja rakkautta, ja perhesuhteiden käsittely on tarkkanäköistä. Falsettos on samaan aikaan superhauska ja ihan kamalan surullinen, ja se seilaa näiden kahden pisteen välillä uskomattoman luontevasti. Miten voikin naurattaa ja ilahduttaa joku juttu ja sekuntia myöhemmin on pala kurkussa ja kyyneleet silmissä. William Finn ja James Lapine ovat käsikirjoittaneet tämän, sanoista ja sävellyksistä vastaa Finn. Musikaali on läpisävelletty, siinä ei paljon puhuttuja vuorosanoja ole, ja tarina kerrotaan biiseissä raastavavan kauniisti ja hauskasti, ja sitten taas itketetään katsojia oikein kunnolla. Rakastan Falsettosissa juuri sitä, että siinä on niin surullinen ja haikeankaunis loppu, tässä ei ole etsitty mitään kevyitä loppuratkaisuja vaan mennään rohkeasti synkkiin tunnelmiin. Silti rakkaus loistaa kirkkaasti ihan loppuun asti, ja sekös vasta onkin koskettavaa. Ensimmäiset niiskaukset kuuluivat katsomosta jo What More Can I Say-biisin aikana, taisivat muutkin tietää miten tässä tulee käymään. Kyllä vähän kiristi sisimmässä katsoa Marvinin ja Whizzerin onnea, kun kurjat ajat jo vaanivat nurkan takana. Ohjaaja-koreografi Tara Overfield-Wilkinson tuo tapahtumat lavalle taitavasti, esitys rullaa eteenpäin vaivattomasti ja ilahduttavan monitasoisesti, koko ajan pysyy mukana rakkaus ja välittäminen, vaikka mukaan mahtuu kireitä hetkiä ja pelkoa tulevaisuudesta. Overfield-Wilkinson on osannut vääntää sekä huumorin että surullisuuden täysille, ja yleisölle annetaan musikaalielämys, joka valuttaa silmistä niin ilon- kuin surunkyyneleitäkin. Koreografiat ovat kekseliäitä, tosi paljon hienoja liikekielellisiä hetkiä, jotka pursuavat huumoria ja herkkyyttä ja kertovat hienosti myös siitä, millaisia hahmot ovat.

Näyttelijät ovat sanalla sanoen loistavia. Ai että sentään kuinka hienosti osunut nappiin roolitus, ihan mahtavaa läsnäoloa ja hahmon lukemista, näyttelijäntyötä parhaimmillaan. Daniel Boys on tavoittanut Marvinista kaikki puolet ja tuo ne lavalle luontevasti ja varmasti, hän eläytyy tunteisiin sujuvasti eikä pelkää näyttää Marvinin huonoimpiakaan puolia selkeästi. Marvin haluaa olla hyvä isä ja hyvä kumppani, eikä hän Trinaakaan halua vihata, mutta suhteet ovat aina hankalia ja välillä vastaan tulee vaikeita aikoja, ja sitten taas parempia, lämmön ja rakkauden täyteisiä hetkiä. Boys tekee varman ja vakuuttavan roolin, hän on koko esityksen ajan tosi hyvä, kaikki ilmeet, eleet, tunteet ja muut tuntuvat aidoilta, ja Boys tuo Marvinin tarinan lavalle erinomaisesti, tavoittaen sekä kaikista iloisimmat että surullisimmat hetket tarkasti. Laura Pitt-Pulford on ihana, hurmaava ja mahtava Trina, hän tekee ihan loistavan roolin, ja ansaitsee illan suurimmat aplodit I'm Breaking Down-biisillä, eikä turhaan. Huh heijaa millaista laulua ja esiintymistä, myös muissa biiseissä ja hetkissä. Pitt-Pulford tuo Trinan lavalle hieman hermostuneena ja epävarmana, mutta ystävällisenä, loputtoman rakastavana ja huomaavaisena naisena, joka reagoi tilanteisiin uskottavasti ja herkästi. Tosi kauniisti tehty rooli, hauska ja koskettava. Oliver Savilen näin kolme vuotta sitten Wickedissä Fiyeron roolissa, ja hän teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt pääsin sitten nauttimaan hänen näyttelijäntyöstään uudestaan, ja kyllä kannatti odottaa. Savile on ihana Whizzer, niin hurmaava, hauska ja rakastettava, ettei ihmekään, että Marvin on ihan lääpällään häneen. Osaa Whizzer olla myös ärsyttävä, kuten Marvin ja muut musikaalin tyypit myös, mutta leikkisä kiusoittelu ei haittaa ja Savile tavoittaa taitavasti Whizzerin ystävällisyyden ja lämmön sekä nokkelan, pilailevan luonteen. Savile loistaa varsinkin loppupuolella, hän tekee niin synkkää ja surullista työtä että katsomossa on vaikea olla kyynelehtimättä. Kun Whizzer romahtaa maahan Marvinin kanssa pelatun racketball-matsin jälkeen ja puhkeaa kyyneliin, on tunnelataus niin suuri ja hieno, että sydän meinaa pakahtua. Tästä kohtauksesta eteenpäin Savilen roolityö on uskomattoman upeaa, hän tuo lohduttomuuden ja sairauden ja kuolemanpelon lavalle rohkeasti ja raa'asti, ja You Gotta Die Sometime-biisi nyt viimeistään avaa kyynelhanat. Upea rooli, niin täynnä tunnetta ja taitoa ettei voi kuin ihailla. Whizzer on ihan mahtava hahmo, hauska, riemukas, herkkä, koskettava ja synkkä, ja Savile tekee hahmolleen oikeutta.

Joel Montague on onnistunut Mendel, hauska ja ymmärtäväinen mies, joka vaikuttaa hyvin ystävälliseltä. Montague saa yleisön nauramaan, mutta myös kokemaan herkkiä tunteita. Varsinkin James Williamsin kanssa tehdyissä kohtauksissa Montague tekee mahtavaa työtä, Jason ja Mendel ovat mainio parivaljakko ja Montague ja Williams pelaavat hienosti yhteen. Montague tekee sujuvan roolin, hänellä riittää lavalla mainioita hetkiä ja hänen roolityötään on kiva katsoa. Yksityiskohtainen, tarkasti rakennettu ja taitavasti toteutettu rooli, loistavaa työtä. James Williams Jasonina on hurmaavan kiukutteleva ja itsepäinen poika, joka yrittää vain pysyä perillä siitä, mitä hänen vanhempansa milloinkin ajattelevat ja miksi he nyt riitelevät tai ärsyyntyvät toisiinsa. Jason on tosi tarkka huomaamaan vallitsevan tunnelman, ja hän osaa jollain kummallisella tavalla toimia hämmästyttävän fiksusti. Williams tekee hienon roolin, hän on lavalla kuin kotonaan ja esiintyy luontevasti, varsinkin Miracle of Judaism- ja Another Miracle of Judaism-biisit ovat Williamsin tähtihetkiä. Natasha J Barnes on ihastuttava Cordelia, hauska ja hurmaava nainen, joka kokkailee kaikenlaista ja toivoo, että joku pitäisi hänen ruuistaan. Cordelia on hauska ja ystävällinen, pirteä tyyppi, ja Barnes tuo rooliinsa sujuvasti huumoria ja pehmeyttä. Gemma Knight-Jonesin Charlotte on tomera ja asiansa osaava lääkäri, joka joutuu taipumaan AIDS-kriisin edessä ja hyväksymään sen, että hänkään ei voi kaikkia pelastaa. Knight-Jones tekee vakaata työtä ja hänellä on tosi hienoja kohtauksia lavalla, hän pelaa hienosti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa ja tuo jokaiseen kohtaukseen hyvää energiaa. Näyttelijäjoukko tuo koko tarinaan jotenkin tosi hienosti paljon lämpöä ja uskottavia ihmissuhteita, että ei ole vaikea vakuuttua siitä, kun he lavalla tuntevat tai ajattelevat jotain, vaan kaikki tuntuu luontevalta.

Musiikki on ihanaa, ja parhaan musiikin Tony-palkinnon Falsettos onkin Broadway-ensi-iltavuonnaan napannut, samoin sillä on myös paras käsikirjoitus-palkinto, eikä mikään ihme. Kapellimestari Richard John johtaa bändiään tarkasti ja taidokkaasti, kaikki kauneimat, hurjimmat ja hauskimmatkin sävelet kuulostavat hienoilta ja näyttelijöiden upeat äänet soivat kauniisti ja vahvasti. Tässä ei ole yhtäkään biisiä, josta en tykkäisi (yksi oli ennenkuin näin Falsettosin, mutta nyt tykkään siitäkin). Suosikkikappaleitani ovat ainakin Love Is Blind, Thrill of First Love, This Had better Come To A Stop, I'm Breaking Down, The Chess Game, The Games I Play, I Never Wanted To Love You, The Baseball Game, A Day in Falsettoland, Something Bad Is Happening/More Racquetball, Days Like This, Unlikely Lovers, You Gotta Die Somethime, Jason's Bar Mitzvah ja What Would I Do?. No, jäi tuosta listasta nyt sentään muutama biisi pois. Ihan mahtavaa musiikkia, tunnelataus on valtava ja tarina kerrotaan musiikin kautta herkästi ja kauniisti, välillä naurattaen ja välillä itkettäen. Lavastus-, puku- ja videosuunnittelu ovat PJ McEvoyn käsialaa, ja visuaalisuus on kekseliästä ja toimivaa. En aluksi ihan ollut vakuuttunut projisoinneista, jotka heijastettiin pieniin ruutuihin, joita lavalla oli reilut parikymmentä, mutta kyllä ne vaan sopivat tähän versioon ja nerokkaita ratkaisuja on tehty useaan otteeseen. Lavastus on sopivan pelkistetty, erilaisia laatikoita ja muita lootia ja tuoleja ja pöytiä raahaillaan paikoilleen ja pois, ja tämä onnistuu mutkattomasti. Puvustus on tyylikäs ja sopii hahmoille. Valosuunnittelusta vastaa Nic Farman ja äänisuunnittelusta Chris Whybrow, jotka ovat molemmat tehneet sujuvaa työtä, valot ja äänet tukevat tarinaa mainiosti.

Ihanaa, ihanan kamalaa ja niin upeasti tehty kaikki, että en voinut kuin nauttia ja tirauttaa muutaman kyyneleen tätä tarinaa katsellessani. Falsettos tarttuu teemoihinsa rohkeasti, rakkaus ja sen muodot, riidat, erilaiset perhedynamiikkaan liittyvät asiat, vanhemmuus, lapsen näkökulma tähän kaikkeen, ilo, suru ja pelko sekä tietysti Whizzerin sairastuminen ja kuolema ovat kaikki isoja aiheita, mutta ne käsitellään herkästi ja hienovaraisesti, taitavalla otteella ja ilman turhaa huumoria tai traagisuutta. Tarina tuntuu aidolta ja koskettaa, ja näyttelijöiden upea työskentely tuo hahmojen väliset suhteet ja tunteet kirkkaasti lavalle. Laulu sujuu, tanssi sujuu, tarinan kertominen sujuu, ja lavalla on roppakaupalla taitoa. Falsettos on hauska, kaunis, sydäntäsärkevä paketti täydellisyyttä, ja minä rakastuin siihen täysin. Valtavan hieno musikaali (tiesin tämän jo etukäteen) ja ihan valtavan upea versio siitä.

I saw Falsettos October 22nd.

Let's give a spoiler alert now, so if you don't want to know some major plot details, don't read further.

Marvin (Daniel Boys) has left his wife Trina (Laura Pitt-Pulford) and son Jason (James Williams) to get together with Whizzer (Oliver Savile). Marvin still wants to have a good relationship with his family, because, for example, Jason's bar mitzvah is coming up and it wouldn't be fun to organize it if they all were fighting with each other. Things get a little more complicated when Trina starts to date Mendel (Joel Montague) who happens to be Marvin's psychiatrist. The story is full of love, happiness, sadness, loss and life. Later on Cordelia (Natasha J Barnes) and Charlotte (Gemma Knight-Jones) join the story.

I love Falsettos. I listened the 2016 Broadway revival cast recording in the beginning of this year, and I just fell in love with it without even realizing. To this day I don't even know how many times the songs have been playing in my house, but I do know most of them by heart, so I have been listening to Falsettos a lot. I never thought I would see it live, though. I did watch the Live From Lincoln Centre-recording of Falsettos after listening to it for the first time, but it's not the same to watch the show on the screen than on stage. Falsettos premiered in Broadway in 1992, and has been seen in the US and Australia since that, so Europe has been waiting it for twenty-seven years. I didn't for a minute think that it's coming to London or somewhere else nearer Finland than Broadway, but then it did and I was so lucky I got to go and see it. Might have shed a few happy tears when I realized that. When I sat to the middle of the front row and waited the show to start, I was weirdly excited, nervous and happy at the same time. When the show then started, I just stared at the stage with a wide smile on my face and feeling like I'm about to see one of the best musicals I've ever seen. I was very right.

The best thing about Falsettos is it's story. It's tender, courageous, written with talent and feels beautifully genuine. The characters are nuanced and their relationships are portrayed with wit, warmth and intensity. The story is full of fighting and love, and the show deals with family dynamics in a great, authentic and smart way. It's weird how Falsettos can be so funny and so incredibly sad at the same time, and I'm amazed by how the story moves between these feelings, making it impossible not to laugh out loud at one moment and then try to not break down a few seconds later. Falsettos has book by William Finn and James Lapine and music and lyrics by Finn. The story is told by the songs, there are only a few spoken lines, and this works beautifully and without any trouble. I love the fact that Falsettos doesn't have a happy ending. It ends in grief and sadness, and that's amazing, especially when there is so much love and warmth alongside all the sadness. If that's not touching then I don't know what is. First sobs from the audience were heard during What More Can I Say, and I think someone else than me also knew what's going to happen. I admit it was a little hard to watch Marvin and Whizzer's happiness when I knew things will take an awful turn. Director/choreographer Tara Overfield-Wilkinson brings the scenes to the stage with talent, the story goes on effortlessly and it's delightful to see how nuanced and smart this direction is. And so is the choreography, it's hilarious and beautiful and describes the characters well.

The casting is spot on and perfect. Every single one of the actors delivers a brilliant performance, and they all work very well together. Daniel Boys has found a way to bring every side of Marvin to stage, and he's not afraid to show the very worst and very best sides of his character. Boys' does a strong role, he is wonderfully loving and kind of stubborn at the same time. Laura Pitt-Pulford is awesome as Trina, what a role! She gets the biggest applause of the night performing I'm Breaking Down, and she totally deserves it. Pitt-Pulford performs with talent, bringing both comedic and tragic elements to her role. Trina is a great character and Pitt-Pulford does her justice. I saw Oliver Savile as Fiyero in Wicked three years ago, and I thought he was amazing.Now it was time to see him on stage again and he was even more amazing this time. Savile is a lovely Whizzer, so charming and funny that it's no wonder Marvin falls for him. Whizzer can be irritating too, just like all the other characters, but his playful teasing isn't anything too serious. Savile captures both Whizzer's kindness and warmth and his witty, frisky personality. Savile steals the show especially at the second half of the show, when Whizzer gets sick and everything goes wrong. When Whizzer falls down after a racquetball game with Marvin, the emotional charge is so big and fragile that it felt like my heart skipped a beat. From that scene on Savile's acting is absolutely amazing. He brings the fear of death, the helplessness and the sickness to the stage in a raw and bold way, and You Gotta Die Sometime is for sure the song to make everyone sob, if they aren't already.

 Joel Montague's Mendel is a funny and understanding man, who seems like a very friendly person.Montague makes the audience laugh, but then he brings out all of these other sides of Mendel and suddenly there is lot more feelings than just happiness in Montague's performance. Montague shines especially in the scenes with James Williams, who is charmingly moody and stubborn as Jason, though the kid probably just wants to understand why his parents are fighting. Jason is a smart kid and seems to know exactly what he should do in different situations. Williams is great on stage, and he gives an amazing performance as Jason. Miracle of Judaism and Another Miracle of Judaism are both performed in a great way, just like all the other songs Williams sings. Natasha J Barnes is delightful as Cordelia. Cordelia is funny and nice, working hard on her cooking and hoping people would like the food she's prepared. Barnes brings a lot of humor and tenderness to her role, and has found a good way to balance them. Gemma Knight-Jones' Charlotte is a strong-minded, talented doctor, who has to face the AIDS-crisis and realize she can't save everyone. Knight-Jones is amazing from start to finish, she has great scenes on stage and it's a joy to watch her performance. All the actors somehow bring so much warmth and authentic kindness and love to the stage that it's not hard to feel and believe the story and the relationships they have.

Falsettos has a beautiful score with a wide range of songs. The score (as well as the book) got a Tony at the 46th Tony Awards, and that feels like a well-deserved win. Musical director Richard John leads his band to a beautiful and talented performance of this music, all the songs sound like they are supposed to sound and it's a joy to listen. Falsettos is a rare musical for me since it only had one song I didn't like, and now that I've seen it, I like all the songs. Some of my favourite songs are Love Is Blind, Thrill of First Love, This Had better Come To A Stop, I'm Breaking Down, The Chess Game, The Games I Play, I Never Wanted To Love You, The Baseball Game, A Day in Falsettoland, Something Bad Is Happening/More Racquetball, Days Like This, Unlikely Lovers, You Gotta Die Somethime, Jason's Bar Mitzvah and What Would I Do?. Well, at least I left a few songs out of that favourite song-list. The music is full of humor, love, sadness, hope and fear and a lot of other things, just like the story, and the music makes the audience laugh and cry. Set, costume and projection desing are by PJ McEvoy, and the visuality is smart and works well. I wasn't a fan of the little screens-thingies where the photos were projected, but they did work without problems and fit this production, and they didn't bother me at all when I got used to them. Light desing by Nic Farman and sound desing by Chris Whybrow are both done in a great way, the lights and sounds work very well with the story.

So wonderful and so heartbreaking that all I could do was just enjoy the story and shred a few (okay, maybe a little more than few) tears. Falsettos tells its story boldly and beautifully, it's full of big, important themes such as family dynamics, love, loss, parenthood, friendship, death and fear of dying for example, and all of these things are brought to stage with warmth and tenderness. The cast is absolutely marvellous, the music is amazing, the story feels real and everything is done with talent. Falsettos is a funny, beautiful, heartbreaking package of perfection, and it's now one of my most favourite musicals.