Vähän niinku benjihyppy @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatterin nuoret!

kuvat © Kimmo Virtanen

Järvenpään teatterissa sai 13.4. ensi-iltansa teatterin nuorten esittämä Vähän niinku benjihyppy.

On kesä, aikuiset töissä ja lapset lomalla. Paitsi että he eivät ole enää lapsia, he ovat nyt nuoria, eivätkä enää leiki tai pelleile. He ovat siihen liian aikuisia jo. Mutta nuoruus ja aikuistuminen ei ole helppoa, välillä tekisi mieli palata lapsen maailmaan, siellä ei ole yhtä hankalaa ja mutkikasta. Nyt elämässä on liikaa kaikkea, on rakastumista, ihastumista, ystävyyttä, ihmissuhdeongelmia, riitoja, erimielisyyksiä, kateutta, pelkoa, iloa, surua ja onnea. Elämää.

Olipas raikas juttu tämä! Vähän niinku benjihyppy on Juho Gröndahlin käsikirjoittama näytelmä, joka on kantaesitetty 2013 ja se on mennyt sen jälkeen aika monessakin paikassa juuri nuorisoryhmien esittämänä. Minä en ollut tästä kuullutkaan ennen kuin Järvenpäässä alettiin esitystä mainostaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, nyt siis minäkin pääsin tähän tarinaan tutustumaan, ja oikein mieluisa tuttuvuus on tämä näytelmä. Tarina seuraa joukkoa nuoria, joiden päiviin mahtuu kaikkea, mitä elämällä nyt ylipäätään on tarjota. Käsikirjoitus on sujuva ja luonteva, muutamassa kohdassa teksti kuulostaa vähän kömpelöltä mutta valtaosin tämä on ihan kuin katsoisi minkä tahansa nuorisojoukon kesäloman viettoa. Dialogi on uskottavaa ja sopii nuorten suuhun, samoin tilanteet ovat sellaisia, joita jokaiselle luultavasti tulee jossain vaiheessa elämää vastaan, ainakin minä löysin tästä samaistuttavia hetkiä.

Esitys on hauska ja ajankohtainen, moni kohta herätti katsomossa hilpeyttä ja luulen, että naurua kirposi yleisöstä juuri siksi, että aiheet ovat tuttuja. Koskettavia hetkiä mahtuu mukaan myös, kuten odottaa saattaa. Nuorten elämä on vauhdikasta, monimutkaista ja hankalaa, siihen mahtuu monenlaisia tunteita ja ne herättävät katsomossakin ajatuksia. Varsin nopeasti menee se tunti, jonka esitys kestää, koko ajan on hyvä rytmi päällä ja esitys rullaa eteenpäin sopivalla temmolla. Esitys on toteutettu onnistuneesti, siinä säilyy raikas ote koko tarinan läpi, mutta mitenkään kevyttä höttöä tämä ei ole, vaan ihan asiaa ja suoraan käsiteltynä. Mutta ei tämä synkkäkään ole, vaan yhtä aikaa hauska ja iloinen sekä synkeä ja surumielinen, kuten kaikki hyvät esitykset yleensä ovatkin. Täynnä nuoruuteen kuuluvia juttuja siis.

Monta oikein mainiota roolisuoritusta nähdään lavalla, tässä ei ole yhtä päähenkilöä vaan koska tarina kertoo nuorisojoukosta, näkee yleisö otteita monen ihmisen elämästä. Siksi siis kaikki näyttelijät tekevätkin yhtä tärkeää työtä esityksen onnistumisen kannalta, ja tekijäporukka pitääkin paketin kasassa ja tuo lavalle paljon hyviä hahmoja. Mainitaan nyt kuitenkin muutama esiintyjä vielä erikseen. Karoliina Isomäki on loistava Eikka, mahtava ote rooliin ja luontevaa näyttelemistä. Kari Huotarin Aleksi on tosi hyvä, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän alkaa Yodan neuvojen ja googlesta löytyneiden ohjeiden perusteella tekemään tyttöihin vaikutusta. Helmi Isopahkalan Heidi, joka on siis nuorisoterapeutti, on mielenkiintoinen hahmo, aika epäammattimainen ote tuntuu tähän terapeuttihommaan hänellä olevan, tai ainakin vähän liian vähän karsivällisyyttä. Hyvin tehty rooli tämä. Sara-Maria Lindqvist tekee onnistuneen roolin Inkana, samoin Noora Honkanen onnistuu Nooran roolissa. Hyvä energia koko porukalla, esiintyjät tuovat yleisön eteen valmiin ja kokonaisen esityksen, jota on ilo katsoa. Ohjaaja Tarja Shalstedt on pitänyt hyvin langat käsissään ja virittänyt ryhmän mainioon vireeseen esityskautta varten.

Oikein hyvä! Vähän niinku benjihyppy on sujuva ja hienosti toteutettu esitys, jota katsoi tosi mielellään. Niin, ja esityksen musiikille vielä erityismaininta, hyviä biisivalintoja tehty. Taitavaa tekemistä koko porukalta, minä pidin kovasti.

The Boy Who Steals Houses (C.G. Drews)

Mietin tätä kirjaa ostaessani, että eihän tämä nyt vain ole se sama kirja jonka olen lukenut suomeksi, ja jonka nimen olen yrittänyt saada päähäni jo parin kuukauden ajan, tästä jotenkin tuli samanlainen fiilis kansikuvasta ja takakansitekstistä. Mutta ei, tämä olikin julkaistu vasta tänä keväänä eikä The Boy Who Steals Houses ole (vielä ainakaan) suomeksi ilmestynyt. Ja se kirja, jota mietin, oli Näkymätön poika - päähenkilön nimi tosin on siinäkin Sam, ja hän huolehtii veljestään, kuten tässäkin tarinassa.

15-vuotias Sam elää kodittomana ja murtautuu taloihin, joissa nukkuu yön tai pari. Hänen autistinen isoveljensä Avery taas asuu hämärien kavereidensa kanssa, eikä Sam pidä siitä, mutta Avery tarvitsee vakautta, eikä Sam voi sitä tarjota. Kaikki muuttuu, kun Sam murtautuu taloon ja nukahtaa sinne - ja herää vasta, kun talossa asuva perhe on jo palannut kotiin. Samin hämmästykseksi kukaan ei kuitenkaan tajua, että hän on muukalainen, hänen oletetaan olevan De Laineyn perheen poikien kaveri ja talossa asuva perhe vetäisee Samin mukaan sunnuntaipäiväänsä kyselemättä. Ja Sam on onnellinen. Vähän peloissaan, kyllä. Mutta onnellinen. Tätä hän on kaivannut. Ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä, iloisia, lämpimiä, hauskoja - ihmisiä, jotka eivät huijaa tai petä. Vielä enemmän Sam kaipaa kotia, mutta tämä talo ei voi olla se hänelle, ei, koska se on jo toisen perheen koti. Mutta huomaamattaan Sam vaeltelee aina vain uudelleen De Laineyn talon luo. Yhtäkkiä elämä on hyvää - ei vielä täydellistä, mutta parempaa kuin koskaan ennen. De Laineyn tyttärestä Moxiesta tulee Samin liittolainen, ja Sam saa kaiken, mitä on aina halunnut. Mutta Avery ei ole De Laineyn talossa. Eikä Sam voi piilotella talon työhuoneessa loputtomiin. Eikä hänen menneisyytensä jätä poikaa rauhaan. Eikä mikään hyvä kestä kauaa, sen Sam on oppinut.

Tämä on sydäntäsärkevän surullinen tarina, mutta silti tosi kiva lukea. Drews kuvaa Samin tarinan niin uskottavasti ja luontevasti, että kaikki mikä pojalle tapahtuu, tuntuu myös lukijan sisimmässä. Jos Sam on surullinen, niin tätä on ikävä lukea. Jos Sam on iloinen, tämän lukemisesta nauttii. Ja kun kaiken ilon ja surun laittaa yhteen, lukukokemus on viiltävyydestää huolimatta varsin ihastuttava. Tarina on koottu nykyhetkessä tapahtuvista kohtauksista ja before-osista, joissa Samin ja Averyn lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan, ja näin juoni rakentuu ehjäksi ja before-kohdat tuovat lukijalle ymmärrystä kaikesta siitä, mitä nykyhetkessä tapahtuu ja varsinkin miksi niin tapahtuu ja miksi Sam tekee niitä päätöksiä mitä tekee. Loppu jättää aika paljon arvailemisen varaan, tästä saa vaikka kuinka synkän tarinan tai sitten tosi iloisen ja onnellisen riippuen siitä, miten kuvittelee asioiden järjestyvän tarinan loputtua.

The Boy Who Steals Houses taitaa olla ensimmäinen kirja, jonka kohdalla on ollut täysin vaivatonta vaihtaa lukukieli suomesta englanniksi. Vaikeuksia aiheutti se, että tämä ei ollut minäkertoja vaan kaikkitietävä kertoja, mutta kielen suhteen ei ollut yhtään kankeutta edes ensimmäisillä sivuilla. Sen verran "helppoa" ja hyvin kirjoitettua tekstiä, että tarina lähti heti sujuvasti käyntiin. Muutenkin kirjan kieli on tosi hyvää, Drews kirjoittaa valtavan hienosti ja lukeminen on oikein kivaa, kun lauseet ja kappaleet seuraavat toisiaan hyvällä rytmillä. Luin tämän aika nopeasti, parissa päivässä, enkä olisi millään malttanut laskea koko kirjaa käsistäni tehdäkseni välillä jotain muuta. Tarina pitää tiukasti otteessaan ja on niin hyvä, ettei lukemista haluaisi ollenkaan lopettaa, vaikka välillä kirjassa onkin niin synkkiä juttuja, että on hetki hyvä pitää taukoa ja antaa tapahtumien upota tajuntaansa. Tätä kannattaakin vähän mietiskellä samalla kun lukee ja sen jälkeen, sillä tarinassa on paljon sellaisia vivahteita ja yksityiskohtia ja toisiinsa kietoutuvia juonenkäänteitä, että ne saattavat muuten mennä ohi.

Hahmot ovat kirjassa suosikkijuttuni, Drews on rakentanut monipuolisen hahmogallerian, josta löytyy kaikenlaisia tyyppejä. Sam-raukka on ihan loistava päähenkilö, hän ei ole mitenkään täydellinen tyyppi, mutta kohtalolla ja vaikeuksilla on iso osa siinä, miksi Sam on sellainen kun on. Sam on vasta 15-vuotias, mutta hänelle on tapahtunut niin paljon kaikkea kauheaa, että hän tuntuu aivan liian nuorelta ollakseen kokenut mitään siitä, mitä elämä on pojan tielle heittänyt. Sam on väkivaltainen ja menettää järkensä heti, jos joku kohtelee Averyä huonosti, mutta Sam ei halua olla paha tyyppi vaan hyvä veli, joka pitää Averyn turvassa. Sam ei halua muuttua isänsä kaltaiseksi eikä hän usko Averyä, joka sanoo, että Sam on samanlainen. Sam on hyväsydäminen mutta kohtalon kurjasti kohtelema talovaras, jolle toivoisi saman tien haltijakummia tai taikalamppua, joka heittäisi pojan parempaan elämään, mutta koska se ei ole mahdollista, tämä Drewsin kirjoittama tarina kelpaa Samin kohtaloksi paremmin kuin hyvin. Averystä pidin, hän toimii hyvin vastavoimana Samille ja minusta autismikuvaus on myös onnistunut, ainakin Averyn piirteet tuntuvat uskottavilta. Avery on hurmaava tyyppi, ja hän tuo tarinaan paljon toivon pilkahduksia ja huumoria, joka on hyvä, sillä Sam on sen verran synkkä, että ilman Averyä tämä tarina olisi aika paljon kurjempi. Moxie perheineen tuo kirjaan vauhtia ja tohinaa, ison perheen energia ja ystävällisyys sekä sisarusten väliset kiistat ja rakkaus ovat tärkeä osa juonta ja De Laineyn perheen kuvaukset ovat yksi tarinan parhaita osia.

Hieno kirja, ja yllättävän paljon tunteita ja asioita mahtuu yhden pojan tarinaan. Tätä oli todella nautittavaa lukea, koska tarina on oikein hyvä ja päähenkilö ihan mahtava. Koko juoni kulkee hyvin uskottavasti, ja before-osiot tuovat oman mausteensa kirjan yleistunnelmaan. Vaikka tarinaan mahtuu ikäviä. surullisia ja pelottavia juttuja, toivon kipinä pilkahtelee jokaisen sivun yllä ja loppu on hyvä, vaikka jättääkin arvailuille sijaa. Pidin lopusta kun luin sen, sitten en enää pitänytkään vaan se ärsytti, mutta nyt taas pidän siitä. Kaipaan siihen kyllä jonkinlaista lopputiivistystä, joka kertoo, että nyt tapahtui näin ja he elivät näin ja Samille tapahtui näin ja Averylle näin ja Moxielle näin, mutta toisaalta en halua tietää. Tai haluan, mutta haluan luoda loppukuvan itse, silloin se voi päivästä riippuen olla ilolla täytetty hetki tai epäonnisten sattumien sarja.

Suosittelen lukemaan tämän! Vahva lukukokemus, tämä taisi harpata yhdeksi suosikkikirjoistani eikä varmastikaan syyttä, tässä riittää niin paljon hyviä juttuja ja juuri minuun vetoavia elementtejä, että olen tosi onnellinen kun tämä lähti kirjakaupasta mukaan. Jos en olisi nähnyt tätä ya-kirjapinossa, en välttämättä olisi koskaan kuullutkaan tästä. Se olisi ollut menetys, mutta kohtalo tai mikä lie puuttui peliin ja sain nauttia tämän hienon tarinan. Ja nyt siis kannustan muitakin tutustumaan samiin ja kumppaneihin. Se on sen arvoista.

The Gentleman's Guide to Vice and Virtue (Mackenzi Lee)

Ah tämä oli ihastuttava! Olen jo hetken ajatellut, että Gent's Guide olisi mukava lukea, siitä on positiivista juttua ollut vähän joka paikassa ja kehuja ja palkintojakin kirja on napsinut monesta paikasta. Niinpä se sitten viime Lontoonreissulla oli ainoa kirja, jota oikeasti lähdin kirjakaupoista etsimään, ja heti toisessa kaupassa tärppäsi. Aloin sitten saman tien juna- ja metromatkoilla tätä tarinaa lukemaan, ja vaikka tässä yli 500 sivua onkin, kirja oli luettu vähän liiankin nopeasti. Pidin siitä valtavasti, ja olisin lukenut tarinaa eteenpäin oikein mielelläni. Onneksi The Lady's Guide to Petticoats and Piracy-niminen teos on myös julkaistu, se kertoo tämän kirjan päähekilön Montyn pikkusiskosta Felicitystä.

Gent's Guide kertoo Montystä, nuoresta ja rikkaasta englantilaismiehestä, joka suuntaa Grand Tourille. (Joka on siis 1600-1700-luvuilla harrastettu matka Euroopan halki, muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen kestänyt reissu rikkaille nuorukaisille siis. Tourin tarkoitus oli sivistää nuoria miehiä kielten, arkkitehtuurin, taiteen ja historiallisten maamerkkien parissa, ja toisaalta tarjota heille viimeinen mahdollisuus juopotteluun, bilettämiseen ja muuhun hurjasteluun ennen kotiin paluuta ja sitä, kun heidän oli aika ruveta toimiviksi yhteiskunnan jäseniksi.) Montyn seurana on hänen ihastuksensa Percy, ärsyttävä pikkusisko Felicity ja porukkaa valvova Lockwood. Monty on tyytymätön matkansa menestykseen, hän kun on suunnitellut hurmaavansa Percyn ja viettävänsä railakasta elämää, mutta nyt isä on palkannut Lockwoodin vahtimaan ja häiritsemään hauskanpitoa. Montyn matkaan tarttuu kummallinen puuesine Versaillesista ja sehän syöksee koko matkan jännittävämpiin sfääreihin, vastaan tulee maantierosvoja, merirosvoja ja mutkia matkaan, ja Lockwoodkin hukkuu siinä tohinassa. Nyt Montyllä ei enää ole ketään valvomassa juopottelua tai juhlimista, mutta muuten kaikki onkin hankalampaa.

Hurmaava kirja. Gent's Guiden juoni on todella hyvin punottu ja tarina on vahva, se kantaa koko kirjan läpi ja juonen kulut punoutuvat hyvin yhteen tarinan edetessä. Hahmot ovat moniulotteisia ja taitavasti kirjoitettua, jokaisesta selviää erityispiirteitä nopeasti ja yksilöllinen "tyyli" on varsinkin päähenkilökolmikolla, Montyllä, Percyllä ja Felicityllä. Heidän keskinäisten suhteidensa kehittyminen ja muotoutuminen on kirjan parasta antia, samoin näiden hahmojen keskustelut ja Percyn ja montyn väliset kohtaukset. Myös Montyn ja Felicityn tutustuminen toisiinsa Montyn huomatessa, että pikkusisko ei ehkä olekaan mikään pelkkä ärsyttävä pikkukakara, on hienoa luettavaa. Tässä ei ole kiirehditty minkään kohtauksen kirjoittamista, vaan tapahtumille on annettu tarpeeksi aikaa ja tarina on kerrottu väljällä rytmillä. Siksikin hahmojen ja juonen rakennus on onnistunutta, kirjailija on ottanut tarpeeksi tilaa saadakseen luotua juuri oikeanlaisen tunnelman ja jännitteen jokaiseen kohtaukseen.

Kieli on myös kivaa luettavaa, tämä on siis englanniksi (mutta ehkäpä tämä pian suomeksikin julkaistaan, jossain vaiheessa luultavasti ainakin). Koska tarina sijoittuu jonnekin 1720-luvun suuntaan, täytyy myös hahmojen puheen sopia ajankuvaan, ja dialogia ympäröivän tekstin pitää myös olla vanhahtavaa, ja näin se onkin. Yllättävän helposti sujui historiallisen fiktion lukeminen englanniksikin, vaikka muutama sana menikin ohi. Ihan helppo Gent's Guide oli siis lukea, meni näin ei-natiivilla englannillakin ihan näppärästi (alkaa huomata, että olen lukenut paljon englanniksi, kankeaa oli ensimmäisten kirjojen kohdalla vielä). Pidin siitä, että jokaisella hahmolla on omanlaisensa tyyli, niin puheessa kuin siinäkin, miten heitä kirjassa kuvataan, vaikka tämä Montyn näkökulmasta kerrotaankin.

Monty on hahmona hurmaava tyyppi, vaikka aika lapselliselta vaikuttaa siskoonsa ja Percyyn verrattuna. Montyllä ei ole ollut mitenkään ruusuilla tanssimista elämä tähän Tourille lähtöön mennessä, ja sen huomaa hänestä, vaikka nuori mies peittääkin kokemuksensa juhliin ja riekkumiseen. Monty on ystävällinen ja hyvä, hän ei tahdo pahoja juttuja kellekään eikä tee tahallaan huonoja päätöksiä, mutta kun hän vaan on vähän sellainen huoleton ja turhan railakas. Monty kasvaa tarinan edetessä ja järki pääkopassa lisääntyy kovasti, ja hän on onnellinen. Vihdoinkin. Percy nauttii myös biletyksestä ja hauskanpidosta, mutta hän on viisas siinä missä Monty on fiksu. Percystä tykkäsin heti alusta asti, hän on rauhallinen ja ystävällinen ja kestää Montyn tempauksia. Percy on siis juuri sellainen ystävä jonka Monty (tai kuka tahansa muukin) tarvitsee. Felicitystä pidin myös, ja hänestä paljastuukin varsin nokkela ja taitava tyyppi, vaikka häntä ehkä vähän tytötellään ja väheksytään alussa (tosin se voi olla sitä, että hän nyt sattuu olemaan Montyn pikkusisarus, eikä ole väliä, olisko hän veli vai sisko, pikkusisarus mikä pikkusisarus, sisaruusärsyyntyneisyyttä siis). Hahmogalleria on monipuolinen ja taitavasti kirjoitettu, kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, ja tässä on sivuhenkilöidenkin valintoja selitetty paikoitellen aika laajasti, se on hyvä juttu. Scipio täytyy vielä hahmoista mainita, hän on kapteeni, jonka laivaan kolmikko vasten tahtoaan joutuu, mutta joka onkin sitten aika tärkeä henkilö porukan turvassa ja yhtenä kappaleena pysymisen kannalta.

Paljon hauskoja kohtia mahtuu sivuille ja tätä on ihanaa lukea, suloisia, hölmöjä, tyhmiä, kauniita ja naurattavia sattumia on tarinassa mukana. Ja sitten niitä ei niin mukavia juttuja, ja sehän minuun vetoaa, olen aika tragediajanoinen jokaisen viihdemuodon kohdalla, mutta kirjojen parissa se korostuu. Rakastan tarinoita, joissa kaikilla menee huonosti eikä kukaan ole onnellinen, mutta tähän liittyy se, että edes jonkin hahmon täytyy kokea joku henkinen herääminen tai itsensä voittaminen, jolloin kaikki kirkastuu ja tarina kääntyy parempaan suuntaan. Onnellista loppua en sen sijaan erityisesti kaipaa, vaan lähinnä sitä, että juonen täytyy olla sellaista vaikeuksien kautta voittoon-meininkiä, jossa voitto on se, että lukija ja kirjan hahmot tajuavat, mitä kannattaa tehdä toisin, jotta onnellinen elämä/hetki/loppu olisi mahdollinen. Mutta takaisin siis Gent's Guideen - tässä onnettomia hetkiä on vaikka ja kuinka, ja ne ovat ihan mahdottoman hienosti kirjoitettua. Erityisesti pidin siitä, kuinka Montyn ja hänen isänsä suhde sekä isän vaikutus Montyn elämään on kuvattu, tässä muuten sellainen juonen kulku, joka kulkee kirjan läpi hyvin luontevasti. Onnellinen loppu tähän on kuitenkin kirjoitettu, ja se onkin ihana. Mutta silti olisin vielä lisää halunnut tarinaa lukea. Tämä ei kuitenkaan ole kovin synkkää luettavaa, vaan aina mahtuu mukaan jotain hauskaa ja mukavaa, vaikka kolmikko vaikeuksia kohtaisikin. Heidän Tourinsa ei mene yhtään suunnitelmien mukaan, pelkoa, paniikkia, väsymystä, ärsyyntymistä ja riitoja tulee useasti esiin, mutta tätä kaikkea ympäröi ystävys, rakkaus, luottamus, ilo ja onnellisuus, ja ehkäpä yksi juonen kantavimpia voimia on se, kuinka Monty, Percy ja Felicity tuntuvat selviävän mistä tahansa lyömällä viisaat päänsä yhteen ja luottamalla myös tuntemattomiin ihmisiin, vaikka se heidät välillä vie myös pulaan.

Vaikka ja mitä hienoa tässä on, tiivistetään nyt tähän viimeiseen kappaleeseen ne jutut, jotka olivat suosikkejani. Ensinnäkin hahmot, varsinkin päähenkilökolmikko Monty, Percy ja Felicity, ja varsinkin Montyn ja Percyn keskinäinen suhde. Toisekseen Montyn ja hänen isänsä välit ja niiden vaikutus Montyyn. Kolmanneksi juonen kulku ja sen sujuvuus sekä tarinan onnistunut rakennus. Sitten vielä historiallinen ajankohta, niin iloisten kuin surullistenkin aiheiden tarkka ja varma käsittely, hyvä dialogi ja ehjä, harkittu kokonaisuus ansaitsevat kiitosta. Gent's Guide on kokonainen, hieno ja koskettava lukukokemus, se on taitavasti punottu tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja nuoruudesta ja se herättää ajatuksia asioista, jotka ovat läsnä vielä nykypäivänäkin.

Ihana kirja!

Suomalaisen musiikkiteatterin klubi, osa 3 @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Susanna Salmi

Musiikkiteatteri NYT (Panu Kangas, Petteri Hautala, Anni Kajos, Petri Knuuttila, Sini Koivuniemi ja Linda Hämäläinen) ja Eeva Kontu ovat yhdistäneet voimansa ja tuoneet lavalle neljän klubi-illan konserttisarjan, eilen (16.4.) oli Suomalaisen musiikkiteatterin klubin järjestyksessään kolmas konsertti, jossa tutustuttiin suomalaiseen musiikkiteatteriin vuosilta 2010-2017 (yksi musikaali vuodelta 2018 oli myös mukana). Asiantuntijavieraana oli säveltäjä Jukka Nykänen ja paikkana Musiikkiteatteri Kapsäkki. Ensimmäisen klubin aihe oli suomalainen musiikkiteatteri viime vuosituhannella (silloin en ollut paikalla, vaan Lontoossa teatterikatsomossa) ja toinen klubi (josta olin nauttimassa) käsitteli vuosien 2000-2010 suomalaisia musikaaleja. Alkuun saatiin tiivistelmäpotpurit edeltävistä klubikerroista, ja nämä nostattivat tunnelman korkealle ja valmistelivat sitten katsojia siihen, mitä kaikkeja biisejä 2010-luvulla on Suomessa musikaaleissa kuultu.

Tämänkertaisessa klubissa kappaleita oli musikaaleista HOMO!, Kummitusjuna, SLAVA! Kunnia., Tom of Finland, Äidinmaa, Lauluja tusinalle, Photo Sapiens, Supermarsu pelastaa Itämeren silakat, Nykyisempi aika, Erottaja 17-18, Palava kaupunki, Vihan kevät, Annaliisa, Houdini, Book of Hormon-demo, Lintukoto, Viita 1949 ja Laulu on meren laulu. Näistä olin nähnyt vain viisi, ne ovat Kummitusjuna, SLAVA!, Tom of Finland, Äidinmaa ja Photo Sapiens. Kuvittelin olevani sivistyneempi suomalaisten musikaalien suhteen, mutta näköjään on paljon juttuja jäänyt kokematta. Monesta näistä olin sentään kuullut, eli moni teos oli minulla tiedossa, mutta vain näkemättä. Klubilla kuulluista biiseistä mainittakoon Pakahtuva sydän (Äidinmaa), Lentäjä (Lauluja tusinalle), Eksyksissä Ilmalassa (Photo Sapiens), Kuusi hautaa (Palava kaupunki), Malja tosirakkaudelle (Book of Hormon-demo) ja Ruoholahti (Kummitusjuna). Näistä toki Pakahtuva sydän oli ehdottomasti koko klubin kohokohta, Äidinmaa on minulle niin rakas ja tärkeä musikaali, että oli ihanaa kuulla siitä yksi biisi. Ja hienosti sen Anni Kajos ja Petteri Hautala esittivät, kiitos! Ja kun nyt Äidinmaasta aloitin, niin sen olisi toki voinut laittaa samaan syssyyn muiden sodasta kertovien musikaalien (Erottaja 17-18, Palava kaupunki & Vihan kevät) kanssa. Mutta ainakaan ei tarvinnut kauaa odotella Pakahtuvaa sydäntä kun se jo klubin alkupuolella kuultiin. Kummitusjunasta oli mahtavaa kuulla myös musiikkia, siitä tykkäsin tosi paljon kun näin sen.

Erityisen kiinnostavilta niistä musikaaleista, joita en ole nähnyt, vaikuttivat HOMO!, Vihan kevät, Book of Hormon-demo (vaikka se ei siis ilmeisesti koskaan valmiiksi esitykseksi päätynytkään) ja Lintukoto. Lintukodosta olin tosin kuullut Aina uudelleen-kappaleen, se on Yksinäisten kaupunki-nimisessä esityksessä mukana. Nämä ovat molemmat (Lintukoto ja Yksinäisten kaupunki siis) tämän klubi-illan asiantuntijavieraan Jukka Nykäsen säveltämiä, samoin Malja tosirakkaudelle-biisi. Nykäsen musiikki on valtavan hienoa, olen sitä jonkin verran kuullut ja hänellä on taito tuoda musiikkiin iso tunneskaala ja kauniita yksityiskohtia. Nykänen kertoili lavalla musikaalien sävellyksestä ja eri tavoista tehdä sitä sekä muutenkin musiikkiteatterista ja siitä, miten hän on sen pariin päätynyt.

Aina jaksaa hämmästyttää NYTin porukan taidot, taaskin he venyvät huikeisiin suorituksiin kaikissa esittämissään kappaleissa. Ja jälleen kerran joku aina välillä nappaa jonkin soittimen käteensä ja vielä säestääkin muuta porukkaa. Monipuolinen otos on klubille valittu erilaisista musikaaleista ja kappaleista, hyvin sujuvat kaiken tyyliset laulut tältä porukalta, samoin Eeva Kontulta pianon ääressä. Ja Kontu myös räppäsi ja lauloi säestämisen lisäksi. Hyvä katsaus oli tämä(kin) klubi-ilta suomalaisen musiikkiteatterin maailmaan, ja kuten viimeksi epäilinkin, uusia tuttavuuksia oli paljon luvassa. Moni säveltäjä/näyttelijä/sanoittaja tai muu henkilö näistä klubilla esitettyjen musikaalien työryhmistä taisi olla myös yleisössä, uskoisin että he tykkäävät myös nähdä musiikkiaan esitettynä myös teatterilavan ulkopuolella. Ainakin minä näin katsojana tykkäsin kovasti, enkä malta seuraavaa klubikertaa odottaa. Enkä oikein malta odottaa sitäkään, että näistä klubista käsitellyistä esityksistä tehtäisiin uusia versioita. Toki moni juttu on aika tuore, mutta jos se on hyvä, ei tarvitse turhaan odottaa, ei kun uusia toteutuksia tekemään vaan. Näistä musikaaleista Äidinmaa on ainakin saanut kantaesityksensä (Espoon kaupunginteatterissa 2017) jälkeen jo uuden ensi-illan Kuopiossa viime syksynä, ja jokin toinenkin teos oli ilmeisesti esitetty uudelleenkin, en muista mikä. Mutta luulisin, että klubi-illan perusteella voi päätellä suomalaisen musiikkiteatterin voivan oikein hyvin, niin monipuolinen ja tyylikäs kattaus oli Kapsäkissä tarjolla.

Yksi klubi-ilta on vielä Kapsäkissä jäljellä 7.5., silloin aiheena on tulevaisuuden teokset (ja myös 2018 ensi-iltansa saaneita/sävellettyjä juttuja). Tulkaahan kaikki nauttimaan suomalaisista musiikkiteatterisävelistä silloin!

Emilia @ Vaudeville Theatre

Scroll down for English

photos © Helen Murray

Emilia sai ensi-iltansa Shakespeare's Globessa 10. elokuuta viime vuonna, Vaudeville Theatressa ensimmäinen esitys oli 8. maaliskuuta tänä vuonna.

Emilia kertoo Emilia Bassanosta, naisesta, joka kenties on mystinen "Dark lady" Shakespearen soneteista. Emilia halusi äänensä kuuluviin, mutta hän oli nainen aikana, jolloin naisen ei kuulunut kirjoittaa, vaan totella. Esitys ottaa kantaa naisten asemaan ja koskettaa yllättävän vahvasti myös nykyajan katsojaa, vaikka se 400 vuoden taakse sijoittuukin. Esitys kysyy, miksi naisten ääni on niin pitkään hävitetty historiasta, miksei heidän tekstejään ole julkaistu ja ajatuksiaan kuunneltu. Koko esiintyjäporukka on naisia, he tekevät niin nais- ja miesroolitkin, aivan kuten silloin vanhana aikana miehet tekivät kaikki roolit.

No huh huh ja vau! Tämä on aivan valtavan hieno näytelmä, yksi parhaita joita olen koskaan nähnyt. Vaikuttavin teatterikokemus aikoihin. Jotenkin niin vahva meno koko esityksen ajan, että tuntui aika hienolta hurrata esityksen lopuksi, varsinkin kun esitys loppuu hyvin valtavaan ja tuliseen puheeseen, joka taitaa olla aika sanasta sanaan sama kuin Globen produktiossa, se löytyy esimerkiksi täältä, jos puheen tahtoo lukea. En tiennyt tästä mitään ennen katsomoon astelemista, mutta voi hurja miten upea tämä oli! Lava ja puvut sopivat esitykseen ajankuvaan oikein hyvin, ja myös esityksen kieli ja yleinen tunnelma on vanhahtavalla tavalla arvokasta. Käsikirjoitus (Morgan Lloyd Malcolm) on raikas, älykäs ja todella sujuva ja hyvin kirjoitettu, se tarttuu tärkeisiin, koskettaviin aiheisiin ja käsittelee niitä varmuudella, vivahteikkaasti ja yksityiskohtaisesti.

Emiliaa näyttelevät Saffron Coomber, Adelle Leonce ja Clare Perkins, he ovat Emilia tämän eri elämänvaiheissa, ja kaikki tekevät hienoa työtä. Coomberin Emilia on nuorimpana kaikista eloisin, iloisin ja suhtautuu kaikkeen nuoruuden innolla, vaikka joutuukin vaikeuksia kohtaamaan vähän väliä. Coomber on lavalla hurmaava ja näyttää Emilian tunteet ja ajatukset yleisölle vivahteikkaasti. Leoncen Emilia on kaikista rauhallisin, hän on nuoruudestaan jo viisastunut ja suhtautuu elämään järkevästi pitäen kiinni siitä, mitä hän haluaa. Leoncen työskentelyä on ilo seurata. Perkins on lavalla Emilioista eniten, ja hän tekee kyllä valtavan vahvaa työtä ja on päättäväinen, viisas ja elämää nähnyt nainen, joka haluaa, että asiat muuttuvat. Kolmen näyttelijän yhteistyö on sujuvaa ja he tuovat Emilian kasvun yleisön silmien eteen selvästi ja kauniisti.

Charity Wakefield on näyttelijöistä suosikkini, hän tekee ihan mahtavaa työtä William Shakespearena. Hurmaavaa, luontevaa, yksityiskohtaista ja hauskaa roolityötä, Wakefield onnistuu roolissaan loistavasti. Sanoisin että tämä on suosikkitulkintani Shakespearesta. Ja Willin hiukset näyttävät hienoilta, niille erityismaininta! Carolyn Pickles on tosi hyvä lordi Henry Carey, hauska ja mainio rooli tämä. Sarah Seggari jäi mieleen, hän tekee kaksi onnistunutta roolia lady Cordeliana ja Florana, samoin pidin Amanda Wilkinin Alphonsosta. Wilkin ottaa roolista kaiken irti ja on lavalla loistava. Nadia Albina tekee myös monta hyvää roolia, mainitaan niistä nyt lady Katherine Howard. Nostetaan vielä Anna Andersen, josta pidin erityisesti lady Mary Sidneyn roolissa.

Emilian musiikin on säveltänyt Luisa Gernstein ja sävelet sopivat esitykseen upeasti, musiikki on ihastuttavaa ja vahvaa. Myös koreografia (Anna Morrissey) sopii hyvin joka kohtaukseen, varsinkin joukkokohtauksissa tanssia on ilo katsoa ja esityksen muukin liikekieli on sujuvaa. Ohjaaja Nicole Charles on tehnyt hyvää työtä, Emilia muotoutuu hänen käsissään esitykseksi, jossa kaikki loksahtaa kohdilleen ja katsojaa odottaa tunteiden vuoristorata, joka jättää jälkeensä paljon ajatuksia ja vaikuttuneen olon. Tämä on ihan valtavan hauska esitys, huumori on fiksua ja monelle asialle saa nauraa, mutta monessa kohtaa esitys myös koskettaa, vihastuttaa, ihastuttaa, ärsyttää, hämmästyttää ja ilahduttaa. Paljon hienoja juttuja, jotka saavat yleisöstä esiin erilaisia reaktioita.

Niin, ja mainitaan nyt vielä se, että Emilia julkaisi runoteoksensa  Salve Deus Rex Judaeorum (Hail, God, King of the Jews) 1611, yhtenä ensimmäisistä oman nimensä alla kirjoittavista naisista, ja hän oli ensimmäinen englantilainen nainen, joka kutsui itseään (ammatti)runoilijaksi. Vaikka kaikki historialliset faktat eivät tarinassa ole varmoja, niin Emilian kirjoitukset ja ajatukset ovat säilyneet tähän päivään asti, ja niitä voi edelleen lukea hänen teoksestaan. Käsiohjelmasta löytyy hyvä aikajana Emilian elämästä sekä Who is Emilia Bassano?-teksti, josta käy ilmi tärkeimpiä juttuja Emilian elämästä sekä se, että hänestä on jäänyt historian havinan asioita, joista ei voida varmuudella tietää, ovatko ne totta, kuvitelmaa, tapahtuneet eri tavalla tai muuten vain asioita, joita ei voida varmistaa. Eiköhän esitykseen silti mahdu ihan historiallisestikin paikkansa pitäviä juttuja, ja moni hahmo ja asia näyttäytyy varmasti samankaltaisena kuin esikuvansakin.

Ihan mahtavan upea esitys siis! Tämä jätti jäljen, tulen varmastikin aina muistamaan sen onnellisen ja ilahtuneen tunnelman, joka katsomossa vallitsi esitystä katsoessa ja sen innokkuuden, jolla näyttelijöille ja muusikoille esityksen loputtua hurrattiin. Hyvin harvoin sanon, että jokaisen pitäisi nähdä tämä, mutta tällä kertaa niin on. Jokaisen tulisi ehdottomasti nähdä tämä, tai edes jotain tällaista. Ilmiömäinen, vahva, viisas, sydämellinen ja hauska esitys, joka tekee ison vaikutuksen.

Emilia was first performed at Shakespeare's Globe 10th August 2018, first performance at Vaudeville Theatre was 8th March this year.

Emilia is a story about Emilia Bassano, a woman who might be the "Dark Lady" in Shakespeare's sonnets. She wanted her voice to be heard, but she couldn't get people to listen. Emilia was a woman in a time when women were not supposed to write or tell their ideas, they were supposed to do as they were told. The play speaks about women's rights and has a strong message for audiences watching it now, even when Emilia Bassano lived 400 years ago. The play asks why women are erased from history, why don't we know their stories, why weren't they allowed to speak and write and tell their stories?

Oh wow. This was something really special, and something I did not see coming. I didn't know anything about Emilia (or Emilia Bassano for that matter) before the show and I was totally amazed by everything. Emilia is definitely one of the best plays I've ever seen and one of the strongest, most moving shows I have ever experienced. It's a play I'm never going to forget. It's smart, funny, touching, heartfelt, strong and wonderfully done, and it has such a strong message and a powerful way to tell it that I knew I would love everything about it the second the show started. I was mostly impressed by the atmosphere the play created - it was like the whole audience felt as happy and lucky as I did to witness a story like this. Morgan Lloyd Malcolm's play is witty and wonderful, and it talks about the important things in life with passion and wisdom. Costumes and staging look brilliant and they fit the time the play is set, and the language used in the dialog sounds sophisticated, like the way (I imagine) people spoke four hundred years ago.

Emilia is portrayed by three actresses, Emilia 1 is Saffron Coomber, Emilia 2 Adelle Leonce and Emilia 3 Clare Perkins. The way Emilia has three actresses telling her story is amazing, her journey and growth is shown with great talent and beautifully considered details. All three Emilias work well together and as individuals, it's a joy to watch Emilia grow from little girl to wise woman, and to see everything that happens to her in life (I mean it's not always a joy to see what happens to her but it is a joy to see how well the actresses tell her story). Coomber's Emilia is the most joyful and vivid, she's still young and hasn't seen all the things life has to offer. Leonce is a calm, wise and clever Emilia, she already knows the things that have happened to her in the past and she knows how life works, at least better than her younger self. Perkins' Emilia is full of power, she wants to finally be heard and she wants everyone else to be heard as well.

Charity Wakefield as William Shakespeare is my favorite role, she's charming and fun and has a lot of good details in her role. Wakefield's portrayal of Will is probably my favourite version of William Shakespeare out of the ones I've seen up to this point. And Will's hair looks great, that deserves a mention too! Carolyn Pickles is brilliant as lord Henry Carey, she has a great way of bringing the character to life and she gives the audince some hilarious moments to remember. Sarah Seggari does two great roles as lady Cordelia and Flora, and Nadia Albina has strong moments on stage especially as lady Katherine Howard. Amanda Wilkin is amazing as Alphonso, she's funny and does excellent work. And Anna Andersen is very good as lady Mary Sidney. The whole all-female cast has a strong way of telling the stories happening on stage, and they tell them with energy, talent and emotion.

Emilia's music is composed by Luisa Gerstein and it fits the play perfectly, the music is delightful, energetic, touching and full of all kinds of feelings. Anna Morrissey's choreography is great and I loved the dance scenes a lot, they are full of power and energy and joy. Morrissey is also the movement director of the play and she has done good job with that as well. Director Nicole Charles has put every piece together in the right way, leaving the audience with a play that is an emotional roller coaster ready to fill your head with a ton of thoughts and an impressed feeling. Emilia is a lot of fun, the play's humor is clever and hilarious, but it also makes you sad, angry, delighted, stunned, frustrated and happy. It's great how many parts in this story make the audience laugh, cry, cheer, applaud, disagree, agree and feel. There's no better feeling than to sit among the rest of the audience and see that they are feeling the same thing you do. Or maybe not the same, but they feel something. And that's what matters.

I have to mention that Emilia did publish a collection of poetry called Salve Deus Rex Judaeorum (Hail, God, King of the Jews) in 1611, and she was one of the first women to write under her own name and the first English woman to describe herself as a poet. Even though not every historical detail in this play is correct, one thing is certain - everyone can read what Emilia wrote, because her words are published and in pages. Her thoughts are not forgotten, just like this play shows. Her voice is heard. There is a good text in the program about Emilia, Who is Emilia Bassano? and a timeline about her life, so even when I didn't know anything about her, I could learn a little before the show. And the text also makes it clear that nobody knows everything about Emilia's life, not even if she ever met Shakespeare. But maybe she did. Maybe she didn't. The important thing is that she lived, because without Emilia Bassano Lanier there would be no play called Emilia.

And one more thing before I stop writing this. The play ends with a impassioned speech which gives you goosebumps and is just amazing to hear. I think it's the same one you can find behind this link, so if you don't have the chance to see the show, you can still read the words that end the play. And those are some powerful words.

I don't usually say that everyone should see a certain play, but now I do. Everyone should see Emilia. Everyone needs to see it. I wish everyone would see it.

Show Must Go On @ Suomen Musiikkiteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Suomen Musiikkiteatteri!

kuvat © Susanna Salmi

Show Must Go On-esitys vieraili Järvenpää-talossa 6.4.

Show Must Go On yhdistää Queen-yhtyeen tarinan ja Bohemians-coverbändin maailmanvalloituksen, taustalla soi Queenin musiikki. Freddie Mercuryna nähdään Mikael Saari, Brian Mayna Erik Valkama (joka soittaa myös kitaraa), John Deaconina Tero Tanhuapää (basso) ja Roger Taylorina Simo Stenman (rummut). Bohemiansin jäsenet taas ovat Mikko (Ville Karhi), Pete (Rafael Järvinen) ja Carita (Elisa Lairikko) sekä Mikon pikkuveli Kasper (Valtteri Mönkö), joka ei tosin bändiin varsinaisesti taida kuulua, vaan lähtee maailmavalloitusmatkalle roudarina ja matkaseurana. Lisäksi koskettimia soittaa Risto Lassila ja kakkoskitaraa Sami Tenhunen.

Tämä lähti liikkeelle jotenkin vähän hitaasti, mutta aika nopeasti päästiin vauhtiin ja meno yltyi varsin mainioksi. Esitys kulkee musiikki edellä, ainakin minusta, sillä varsinkaan Queenin tarinaa ei kovin syväluotaavasti käsitelty, Bohemiansin maailmanvalloituksessa juoni pysyi selkeämpänä. Jos Freddie Mercury tai Queen yhtyeenä ei ole tuttu, saattoi mennä ohi se, mitä kaikkea heidän matkalleen mahtui. Tosin hyvin toimi se, että Queenin taipaleesta ja Freddien elämästä nähtiin erillisiä kohtauksia, eikä tarinaa niin tarkasti seurattukaan. Tärkeimmät käänteet esitykseen oli siis koottu, ja musiikin kautta Queen toki suurelle yleisölle tutuin on, ei siis jäsentensä kautta. Bohemiansin tarina sijoittui lyhyemmälle aikavälille ja pysyi siksikin napakampana ja selvempänä, hyviä käänteitä tässä Bohemiansin tarinassa on monta.

Minun mielikuvani Freddie Mercurysta ja Queenistä rajoittuvat lähinnä Bohemian Rhapsody-elokuvaan, josta kyllä pidin kovasti. En ole kuullut läheskään kaikkia Queen-biisejä, mutta melkein kaikki, jotka olen kuullut, ovat olleet hienoja. Toki olen aina tiennyt, miten iso juttu Queen on ollut ja on edelleen. En siis pysty arvioida sitä, miten hahmot olivat esikuviensa kaltaisia tai olivatko, koska en osaa siitä oikein mitään sanoa. Samoja piirteitä oli kuitenkin sekä leffassa että tässä esityksessä, eli eiköhän ainakin jotain samaa ole myös hahmojen esikuvissa. Biiseistä sentään osaan enemmän sanoa kuin hahmoista, koska niitä olen jonkin verran kuunnellut varsinkin elokuvan näkemisen jälkeen. Bohemian Rhapsody on suosikkini Queenin kappaleista ja se esitettiin esityksessä mahtavasti, olipa hienoa kuulla biisi livenä. I Want To Break Free-biisille kiitokset myös, ja Radio Ga Ga ja Who Wants To Live Forever kuulostivat oikein komeilta nekin. Koko porukka lauloi oikein hyvin ja soitti myös. Simo Stenmanille erityisaplodit rumpusooloista!

Mikael Saari ja Queenin musiikki on aina loistava yhdistelmä, ja nyt hänen Queen-tulkintojaan saa nauttia oikein urakalla. Laulu on hienoa kuunneltavaa, lavaesiintyminen kohdallaan ja Saaren Freddie Mercury on varsin energisen, idearikkaan ja vauhdikkaan oloinen tyyppi. Saari saa myös temmattua yleisön mukaan tunnelmaan ja innostumaan ja fiilistelemään. Erityismaininnan saa Ville Karhi, joka on minulle ihan uusi tuttavuus. Hän on vakuuttava Mikko, ja tuo rooliin paljon hyviä yksityiskohtia. Mikolla on esityksessä hyviä kohtauksia, ja Karhi toteuttaa hahmonsa tarinaa sujuvasti. Tämän lisäksi laulu on mainiota kuunneltavaa. Elisa Lairikon Carita on toimiva hahmo, ja hän onkin näistä esityksen tyypeistä suosikkini. Carita vaikuttaa vastuuntuntoiselta ja hän saakin vastuulleen Mikon veljen Kasperin ja aikalailla koko Bohemiansin asioiden hoitamisen, kun Mikko häipyy maailmanvalloitusreissulta takaisin Suomeen. Mikon ja Caritan välinen suhde on myös yksi esityksen onnistuneimpia juttuja.

Valot, puvut ja lavaolemus olivat kaikki osuneet nappiin, ja visuaalinen ilme oli valtavan hieno ja toimiva. Vilkkuvia valoja mahtui moneen kohtaukseen, niistä pidin erityisesti, ja siitä, kuinka valot nousivat (tai miten sen nyt sanoisi) kohti yleisöä ja halkoivat katsomoa. Iso kiitos myös sille, että laulu ei hukkunut musiikin alle, se tuntuu isommissa biiseissä olevan usein ongelmana vähän joka paikassa, mutta nyt ei ollut. Kaikki osa-alueet tuovat hienot raamit tarinalle ja varsinkin musiikille, joka soi komeasti. Olisin kaivannut vähän lisää juttuja Queenin tarinan ympärille, mutta se olisi ehkä ollut pois Bohemiansin seuraamisesta, joten hyvä näinkin. Ja musiikki tässä isoimmassa roolissa sitten lopulta on, ja se nouseekin kaikista hienoimpana juttuna esille, tämän toki takaavat esiintyjät, joilta sujuu niin laulu, soitto kuin koreografiat ja yleisön innostaminenkin.

Ilmeisesti tätä sai ihan luvan kanssa kuvata, sosiaalisessa mediassa on näkynytkin kuvia ja fiilistelyjä esityksestä sen pysähtyessä milloin missäkin kaupungissa. Ainakin heti alusta lähtien näkyi muutama puhelin kuvaamassa lavan tapahtumia siellä täällä katsomossa, ja minua se ei yhtään häirinnyt. Salissa vallitsi mukava teatteritunnelman ja keikkahuuman sekoitus, hymy naamalla oli kiva fiilistellä hienoa musiikkia ja taitavia esiintyjiä. Ja kivahan se oli saada pari kuvaa omaankin galleriaan, minäkin siis pariin otteeseen kaivoin kännykän esiin ja nappasin muutaman muiston talteen.

Oikein mainio ilta oli siis eilen. Queenin biisit ovat upeita, ja ne esitetään hienolla tavalla ja hyvällä energialla, katsomossa oli mukaansatempaava ja mahtava tunnelma, ja yleisö tuntui nautiskelevan tästä täysin siemauksin. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni Suomen Musiikkiteatteriin, mutta ei varmasti viimeinen, sen verran hyvä meno oli tällä ekalla kerralla. Ja ensimmäinen kerta Järvenpää-talon isossa salissa myös.

Yksi kevään esitys on vielä jäljellä, Pietarsaaressa 12.4., ja sen jälkeen tämä palaa taas lokakuussa lavoille.

Rempallaan @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat © Kapina Oy

Rempallaan-komedia sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa 20.3., minä seurasin remonttiprojektia 5.4.

Timo (Jari Vainionkukka) ja Hanna (Elina Varjomäki) ovat menneet naimisiin ja ostaneet rintamamiestalon, jota pitäisi nyt sitten rempata. Hannalla on selkeät suunnitelmat, jotka vaihtuvat päivittäin ja joihin ei miehen mielipidettä tarvita, vaikka sitä kysytäänkin. Timo taas ottaa vasaran ja naulapyssyn käteen ja lähtee toteuttamaan vaimonsa visioita varsin huonolla menestyksellä. Mukana häiritsevät Hannan tytär Alina (Elina Varjomäki) ja Timon poika Jesse (Anna-Leena Sipilä) sekä pitkin nurkkia rapisteleva hiiri (Anna-Leena Sipilä). Vaikeuksien kautta ei löydy ihan suoraa tietä voittoon, vaan mutkia ja kaarteita tulee matkalla vastaan eikä remontista ilman apua selvitä, ja senkin jälkeen on vielä hankalaa. Juuri kun menee vähän paremmin, talon läpi ollaan rakentamassa ietä. Sehan aiheuttaa sitten harmaita hiuksia itse kullekin. Monenmoista hahmoa mahtuu tarinaan mukaan, heidän avullaan tai siitä huolimatta talo ja parisuhde pysyvät pystyssä.

Roope Lipastin tekstissä riittää huumoria ja hyvin tuntuu yleisöön uppoavan remonttiin ja sen vaikeuteen liittyvät sattumukset. Ihan kaikki vitsit eivät minua huvittaneet, mutta esityksen huumorimäärällä olisikin ehkä huolestuttavaa, jos kaikki naurattaisi. Hyvää tilannekomiikkaa ja kekseliäitä tilanteita, ei mitään "helppoja" vitsejä pelkästään. Stereotyyppisiä hahmoja osa porukasta kyllä on, varsinkin Alinan ja Jessen hahmoihin on koottu aimo annos teinitytön ja -pojan ominaisuuksia, jotka ehkä osittain pitävätkin paikkansa. Tarinassa riittää käänteitä, jotka tuntuvat kaikki uskottavilta, vaikka aika yllättäviä ja hämmentäviäkin juttuja ehtii tapahtua. Oikea painajaisten remontti vaikuttaa olevan tämä Hannan ja Timon projekti, onneksi sentään ihan yhtä montaa vastoinkäymistä ja vaikeutta tuskin tulee muilla remonttia aloittevilla vastaan. Tai mistäs sitä tietää, sattuuhan sitä ja kyllä siihen sitten silmä tottuu, jos jotain pieleen menee.

Näyttelijöistä suurin urakka on Anna-Leena Sipilällä, joka saa esitettäväkseen 19 eri hahmoa. Sipilä suoriutuu haasteesta mainiosti ja tuo jokaiseen hahmoon ihailtavan erilaisia piirteitä. Erityisesti mieleen jäivät loistavasti toteutettu Jesse, hillitön Alexandru, rakennustarkastaja ja Ikean lähetti, joka vaikutti tietävän, millaisen haasteen edessä keittiökaappien kimppuun käyvä Timo on. Jari Vainionkukka tekee hyvää työtä Timona, jonka tuskailu niiden Ikea-kaappien kanssa on ihan mahtava kohtaus. Paljon hyviä hetkiä lavalla Vainionkukalla, hän tekee Timosta tyypin, joka yrittää kovasti osata kaiken ja tehdä kaiken, mutta ei ihan silti onnistu. Toisaalta Timo osaa sitten kuitenkin lopulta myöntää, että apua tarvitaan, eikä vaikuta kovasti pahastuvan siitä, että auttavia käsiä tulee remonttia tekemään. Vainionkukka nähdään lavalla myös Aantsina. Elina Varjomäki on tosi hyvä Hanna, oikein tomera ja päättäväinen nainen, joka on remontista ensin hyvin innoissaan ja suunnittelee vaikka ja mitä, mutta kun valmista ei ala tulemaan ja vaikeuksia kertyy, alkaa Hannaa ärsyttämään ja tuskastuttamaan. Myös Alina on loistava hahmo ja Varjomäki ottaa roolista kaiken irti, samoin anoppina hän on hyvä.

Esityksessä kuultava musiikki on hyvin valittua (tosin Skibidi alkaa jo kyllästyttämään, samoin se tanssi), kaikki biisit sopivat tarinaan hienosti ja musiikki luo tunnelmaa. Kalle Tahkolahden ohjaus pitää pakan pääosin kasassa, välillä lavalla on tarina vähän hajallaan mutta kokonaisuus pysyy selvänä ja onnistuneena. Kuten totesin, huumori on suureksi osaksi hurjan hauskaa ja ehdottomasti tästä tulee oikein hyvälle tuulelle. Vaikka mitä ehtii sattua ja tapahtua ja osa juonenkäänteistä on hyvin yllättäviä mutta hauskasti ja nokkelasti toteutettuja, Lipastin teksti on hyvin kirjoitettu ja se on tuotu näyttämölle oikein näppärästi. Lava näyttää hyvältä, ihan siltä kuin se olisi suuremmankin remontin keskellä. Ja niinhän se tässä esityksessä vähän onkin. Plussaa kämmenen läpi menevistä nauloista!

Hauska juttu tämä siis, ja oikein paljon nokkelia huumoripläjäyksiä pitkin esitystä. Näyttelijäkolmikko on tiukasti tehtäviensä tasalla ja roolista toiseen hypitään sujuvasti, remontti on kauheaa ja ihanaa ja raastavaa ja hauskaa, ja yleisö nauttii. Tähän mahtuu huumorin lisäksi myös paljon juttuja, joihin voi samaistua (toki huumoriinkin voi) ja esitystä on oikein kiva katsoa.