Kolme iloista rosvoa @ Kouvolan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!

kuvat © TAVATON media

Kolme iloista rosvoa sai ensi-iltansa Kouvolan Teatterissa 26.3.

Kardemumman kaupungissa kelpaa asustaa, ja monenlaista porukkaa siellä asuukin. On poliisimestari Paavali (Tommi Kekarainen) rouvineen (Johanna Heimonen), leipuri (Satu Lemola), raitiovaunun kuljettaja Jytkynen (Annina Rubinstein), parturi Listi (Tiina Winter) ja makkaramestari (Otto Pilli). Säätä ennustaa vanha Tobias (Raimo Räty) ja muuten niin iloisen kaupungin känkkäränkkänä murjottaa Sohvi-täti (Satu Taalikainen). Kaupungin nuorisoa edustavat Kamomilla (Iris Veneskari) ja Tommi (Iivari Nikula). Ja sitten on tietenkin kauhistuttava rosvojoukko, Kasper (Veli-Matti Karén), Jesper (Samu Loijas) ja Joonatan (Markus Waara), ja heidän hurjan pelottava leijonansa (Matias Husgafvel). Mutta mitäs tapahtuu, kun rosvokolmikko päättää ryöstää Sohvin taloutta hoitamaan ja ruokaa laittamaan? Käykö hyvin vai huonosti? Jäävätkö rosvot kiinni?

Olen nähnyt tämän tarinan lavalla kerran aiemmin, ala-asteella ollessani, ja muistan vieläkin etten pitänyt esityksestä kovinkaan paljon, minusta se oli tylsä. Samoihin aikoihin saman kovan kohtalon koki muutama muukin lastenteatteriesitys, kun kriittisellä lapsenkatseellani niitä katselin. Mutta nyt olen vanhempi ja osaan arvostaa lapsille tehtyjä esityksiä enemmän. Tämä on hieman kummallista, mutta tosiaankin pidän lastenesityksistä paljon enemmän näin aikuisena kuin silloin kun olin kohderyhmää. Suuntasin siis innolla katsastamaan tätä Kolmea iloista rosvoa, jo oli aikakin antaa tälle musiikkinäytelmälle toinen mahdollisuus! Kouvolassa esityksen on ohjannut Olka Horila, jonka käsissä esitys on alusta loppuun vauhdikas, värikäs ja viihdyttävä kokonaisuus. Tarina saa sopivasti tilaa, esityksen teemat kuten ystävyys, ilo ja lämpö ovat vahvasti mukana kaikessa, ja katsomossa hymyilyttää. Huumori toimii edelleen, vaikka Thorbjørn Egnerin teksti on jo vuodelta 1955. Ja paljon kekseliäitä, hauskoja juttuja on esitykseen keksitty – kuten se piiitkäksi venyvä riippumattokäärö, jossa Sohvi-tätiä kuljetetaan.

Annukka Pykäläisen lavastuksessa on iloisia, kirkkaita värejä ja hurmaavaa kaupunkikuvaa, mutta myös särmää ja sopivasti sotkuisuutta. Lavastus heijastaa Kardemumman asukkaiden persoonia hyvin, ja antaa rosvotarinalle hienon tapahtumapaikan. Riikka Aurasmaan pukusuunnittelu on sekin värikästä ja ihastuttavaa, ja sopii hahmojen tyyleihin. Erotyisesti rosvojen vaatteet ovat erinomaisesti toteutettuja, jokaiselle on löytynyt omantyylinen puvustus ja rosvojen piirteitä on paitsi näyttelijäntyöttä, myös sekä puvustuksen että lavastuksen yksityiskohdissa. Esa Kurrin valosuunnittelu on kekseliästä ja varmaa, ja toimii hyvin yhteistyössä muun visuaalisuuden kanssa. Annina Rubinsteinin koreografiat sopivat esityksen yleisfiilikseen onnistuneesti. Voisin sanoa melkein varmaksi, etten ole kuullut näitä lauluja yhteentoista vuoteen, mutta kyllä vaan muistui mieleen kuinka "Kardemumman kakaroilta vitsaa säästetään" ja "hiljaa hiljaa hiivitään" ja "leijonalle silavaa, se on niin terveellistä" (viimeinen pätkä onkin sitten soinut päässä ensi-illasta lähtien). Laulut esitetään varmalla otteella ja innolla, ne ovat yksi esityksen kohokohdista.

Rosvokolmikkoa näyttelevät Karén, Loijas ja Waara tekevät onnistuneet roolisuoritukset. Jokainen on löytänyt hahmostaan kiinnostavia yksityiskohtia, ja eläytyy tekemiseen täysillä. Jokainen rosvo on aikamoisen mainio tyyppi, ja näyttelijät tuovat hahmonsa lavalle hienolla otteella, sopivalla annoksella huumoria ja sellaista veijarimaista tyyliä, joka ilahduttaa katsojia iästä riippumatta. Husgafvelin notkea leijona on tärkeä osa rovojoukkoa, ja vaikka hän ei puhua pukahda kertaakaan, on leijona mainion ilmeikäs ja hänenkin mielipiteensä tulevat selväksi. Taalikaisen tomera Sohvi-täti on hurmaava hahmo, siinä on vahvatahtoinen ja päättäväinen nainen joka ei välitä sen enempää rosvojen mahdollisesta vaarallisuudesta kuin muiden kaupunkilaisten yltiöpositiivisuudesta. Toki Sohvikin myös hymyilee ja ilostuu, erityisesti esityksen toisella puoliskolla, eli ei hän mikään ikuinen jurottaja ole. Taalikainen tekee sujuvaa työtä. Pidin kovasti myös Winterin varsin komediallisesta parturi Lististä, Pillin eläinkauppiaasta ja Heimosen poliisimestarin rouvasta. Koko näyttelijäjoukko on tasaisen vahva, he pelaavat hyvin yhteen ja erilaiset roolit tasapainottavat toisiaan. Erityisen onnistunutta esityksessä onkin se, miten jokainen rooli, iso tai pieni, saa lavalla tähtihetkensä, sillä kaikki näyttelijät tekevät paitsi omaa rooliaan, myös tuovat paljon esitykseen kokonaisuutena. Hienoa yhteistyötä siis, hyvin vahva ensemble.

Kouvolan Teatterin Kolme iloista rosvoa on onnistunut, hauska ja hurmaava esitys, jota katsoessa ei tule tylsää. Kun jokainen osa-alue on kunnossa, on lopputulos mainio, ja katsojan työksi jää nauttia ja ihailla kuinka homma toimii. Esitys etenee sellaisella vauhdilla, että hetkeksikään ei ehdi silmiään irrottaa lavan tapahtumista, mutta liian kiireellä ei hommaa vedetä läpi vaan vauhdikkuus on pelkästään positiivinen ominaisuus. Hahmot ovat monenlaisia ja hauskoja tyyppejä, näyttelijät tuovat heidät lavalle taitavasti ja visuaalisuus tarjoaa ihastuttavaa väri-ilottelua. Viihdyin! Ja Kolmen iloisen rosvon kirous on nyt murtunut, sillä tämähän on vallan valloittava tarina. Kannatti siis yhdentoista vuoden jälkeen katsoa uudelleen, josko sittenkin rosvokolmikko, Sohvi-täti ja kardemummalaiset onnistuisivat hurmaamaan minut, sillä niinhän tässä pääsi käymään.

Viikset @ Teatteri Jurkka

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Jurkka!

kuvat © Marko Mäkinen (Viikset, 2022)

Näin Viikset-esityksen viime torstaina, 17.3.

Emmanuel Carrèren samannimiseen romaaniin perustuvan monologin esittää Johannes Holopainen, ohjauksen ja dramatisoinnin takaa löytyy Essi Rossi ja skenografia on Tinja Salmen käsialaa. Liisa Pesosen pukusuunnittelu, Pauli Riikosen äänisuunnittelu ja Saku Kaukiaisen valosuunnittelu täydentävät kokonaisuuden. Esitys kestää hiukkasen yli tunnin, ja kertoo miehestä, joka päättää yhtenä päivänä ajaa viiksensä ja yllättää vaimonsa. Mutta vaimopa ei huomaa mitään muutosta. Pelleileekö hän? Ja mitä ihmettä on puhe siitä, että kukaan ei muista miehen viiksekkäitä kasvoja? Alkaa hengästyttävä, hämmästyttävä matka. Viikset on tarina todellisuuden murenemisesta, epäselvyyksistä, hämmennyksestä, järjestä ja järjettömyydestä, todesta ja käsittämättömyydestä.

Näin muutama vuosi sitten Sotilaspoika-monologin, jonka myös esitti Holopainen, ja jonka ohjasi Rossi ja äänisuunnitteli Riikonen. Se on (melko vähäisen) monologikatseluhistoriani ehdottomasti vaikuttavin esitys, jota edelleenkin muistelen välillä. Niinpä, vaikka tämän monologin tarina/aihe kuulosti vähän sellaiselta, ettei se ehkä olisi minun juttuni, olin varovaisen innoissani. Työryhmän tiesin taitavaksi, ja ovathan esitykset ennenkin yllättäneet, vaikka en ehkä ole ajatellut jotenkin tajuavani niitä tarpeeksi. Ja eipähän tarvinnut huolehtia siitä, tykkäisinkö tai ymmärtäisinkö tai viihtyisinkö, kun esitys alkoi. Ensi minuuteista lähtien tuntui, kuin koko teatteri olisi siirtynyt ihan toiseen maailmaan. Holopaisen läsnäolo lavalla on aitoa ja tarkkaa, ja näin pienessä teatterissa sillä on vahva vaikutus. Holopainen kertoo tarinaa vaivattomasti, melkein kuin eläisi itse niitä tunteita ja ajatuksia, joita monologin viiksikriiseilevällä miehellä on. Vaikka toki tässä on isompiakin hämmennyksen aiheita kuin viikset. Holopainen naurattaa, viihdyttää, huvittaa – ja seuraavassa hetkessä koskettaa, häkellyttää, herättää ajattelemaan syvällisiä. Ja muuttaa tunnetilaa niin hienovaraisesti, että hämmästyttää.

Viikset on varsin hieno esitys, ja teksti itsessään on loistava. Laitoin Carrèren romaanin heti varaukseen kirjastosta, se vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Rossin dramatisointi on taitavasti tehty, luulisin jo teosta lukemattakin että mukana ovat tärkeimmät ja monologimuodon kannalta parhaiten toimivat kohdat. Hän on myös ohjannut esityksen sujuvalla otteella, ja onnistunut erityisesti siinä, miten pikkuhiljaa, melkein huomaamatta, koko todellisuus tuntuu särkyvän. On mahtavaa istua katsomossa ja tajuta, että nyt muuten tapahtui jotain hämmentävää, nyt täytyykin keskittyä, nyt tässä on jotakin hämärää. Vaikka esitys koskettaa monia teemoja, aina ihmisyydestä ja elämästä identiteettiin, tietynlainen hämmennys on ehkä se, joka tästä eniten jäi mieleen. Mutta tuo hämmennys on paitsi itsenäinen tunne, myös osa niin elämää, ihmisyyttä kuin identiteettiäkin. Ja siinäpä sitä riittää ajateltavaa paitsi esityksen aikana, niin erityisesti sen jälkeen. Hämmentävyys on Viiksissä hienosti läsnä koko ajan, jokainen esityksen osa-alue Holopaisen herkästä, itsevarmuuden ja epävarmuuden rajalla tasapainottelevasta näyttelijäntyöstä Rossin tarkkaan ohjaukseen sekä visuaaliseen- ja äänisuunnitteluun tukee esityksen ilmapiiriä.

Heti alusta Riikosen äänisuunnittelu ja Kaukiaisen valosuunnittelu toimivat saumattomasti yhteen, ja molemmissa riittää monia onnistuneita yksityiskohtia. Valoilla loihditaan toden ja epätoden rajoja, eri tiloja ja tunteita, ja äänet tekevät samaa. Äänisuunnittelu on erityisen onnistunutta, ja monenlaiset esitykseen valitut äänet sopivat yhteen niin, että niissä on särmää mutta ne eivät ole liian epätasapainossa. Esityksen visuaalisuus, niin valojen kuin puvustuksen, lavastuksen ja tarpeiston suhteen, sopii tarinaan yllättävänkin hyvin. Vaikka esityksen tapahtumapaikoista muistuttavat lähinnä pienet kivet, joista tulee rantafiilis, lavalle rakentuu näppärästi niin koti, toimisto, hotelli, lautta kuin se rantakin. Eikä tässä esityksessä mitään selkeitä tiloja toki haetakaan, enemmän tunnetta tai ajatusta niistä, ja se toteutuukin oikein hyvin. Melko tumma värimaailma, valkoisia kiviä lukuunottamatta, on selkeä ja samaan aikaan terävä ja kova ja pehmeä ja lempeä. Näyttämökuvan yksityiskohdat, erityisesti murenevat valkoiset esineet ja asiat, ovat tosi toimiva ratkaisu.

Pidin Viikset-monologista kovasti. Vaikka katsomiskokemus oli hämmentävä ja paikoin ehkä epämukavakin, oli se myös hauska, sopivalla tavalla kummallinen ja erityisesti yllättävä. Katsomossa ei ehtinyt ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä lavalla tapahtuu ja mistä tarina kertoo, ja kun esitys loppui, ajattelin että "eihän se nyt vielä voinut loppua". Mutta niin se vain loppui, eikä loppu mitenkään huono ollut, en vain olisi halunnut vielä poistua esityksen maailmasta. Mutta tällä erää matka toiseen todellisuuteen oli kuitenkin ohi, se jäi muistoihin, pyörimään päähän ja herättämään ajatuksia siitä, mitä oikein tuli nähtyä, mikä on totta, mihin uskoa. Miten hienoja tarinat ovat.

Gabriel, tule takaisin @ Järvenpään Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!

kuvat © Kapina Oy

Viisikymmentä vuotta täyttävän Järvenpään Teatterin juhlavuoden aloitti 5.3. ensi-illalla "sydämetön komedia" Gabriel, tule takaisin. Mika Waltarin vuonna 1945 kirjoittaman näytelmän ohjauksesta vastaa Katriina Honkanen, ja rooleissa nähdään Eeva Jeskanen (Ulriika), Marjut Kamppinen (Kristiina), Laura Ylimutka (Raili) ja Pasi Jumppanen (Gabriel). Alkutilanne on seuraavanlainen: Angerin sisarukset Ulriika ja Kristiina pyörittävät paperikauppaa, ja helmoissa pyörii sisarentytär Raili, josta Ulriika aikoo koulia kunnon kansalaisen. Elämä on tasaista, kunnes Kristiina ilmoittaa yllättäen, että hänen herratuttavansa on tulossa iltajunalla vieraaksi. Ja kun herra kapteeni Gabriel Lindström sitten paikalle saapuu, menee Angerin naisväki enemmän tai vähemmän sekaisin. Mutta onko herraan luottamista, ja kuka lopulta huijaa ja ketä?

Olen nähnyt Gabrielista aiemmin yhden version muutama vuosi sitten, mutta vaikka tarina oli pääpiirteittäin muistissa, en ollut ihan varma mitä kaikkea tässä tapahtuu. Sen kyllä muistin, että pidin näytelmästä, ja odotinkin innolla että pääsin uudelleen katsomaan tätä huijaritarinaa. Kiinnostusta lisäsi vielä sekin, että edellinen Honkasen ohjaus, jonka näin (Roscot - balladi joutomiehistä) teki minuun tosi ison vaikutuksen, siispä odotin, miten hän tämän esityksen ohjaksissa onnistuu. Ja noin yleensäkin Järvenpään Teatterin juttujan on kiva mennä katsomaan, sillä useinkin katsomosta poistuu ilahtuneena siitä, kuinka hyvän esityksen on nähnyt. Eikä tämä kerta ollut poikkeus!

Esitys nimittäin rullaa kuin huijaria kuljettava juna ja on erinomaisesti toteutettu. Hei saliin astuessa saa ihastella skenografi Ia Ensterän upeaa työtä, onpa terävää ja selkeää värien käyttöä, joka näkyy paitsi lavasteissa, myös puvuissa ja kampauksissa. Sininen, valkoinen ja musta sekä kukkakuosit tarjoavat hienoja näyttämökuvia, ja yksityiskohdilla luodaan hahmoille persoonallisuutta ja syvennetään tarinaa. Iain MacIntosh on valosuunnittelun takana, ja tarkasti suunniteltu valo- ja värimaailma toimii saumattomasti yhteen. Erityisesti lavastuksen isot kukkaseinät valaistuvat komeasti eri värein, ja toimivat hyvin kohtausten tunnelman tukena. Honkasen ohjauksessa on paljon kekseliäitä ratkaisuja, kuten alun toistuva kuvio ja hahmojen erilaiset energiat. Esitys on alusta loppuun kasassa, kohtaukset seuraavat toisiaan sujuvasti ja vauntia riittää. Näytelmän alaotsikko, "sydämetön komedia", pätee tähän versioon täydellisesti. Vaikka esitys on hauska ja saa yleisön nauramaan, on tarina julma eikä tässä kukaan ole täydellinen. Hahmot ovat mahtavan moniulotteisia, ja Honkasen ohjauksessa katsoja pääsee mainiolla tavalla tarkastelemaan ihmisten välisiä suhteita, huijausta, luottamusta, rakkautta, sisaruutta, häpeää ja häikäilemättömyyttä. Myös esitykseen valitut musiikit toimivat hyvin.

Jos esityksen visuaalinen ilme on onnistunut, niin samaa voi todellakin sanoa roolituksesta. Neljän näyttelijän joukko tekee varmaa ja vaikuttavaa työtä tarinan läpi, ja jokainen on kuin kotonaan roolissaan. Yksi esityksen suurimmista ansioista onkin se, miten taitavasti näyttelijät ovat hahmonsa rakentaneet. Porukan keskinäinen dynamiikka, heidän piirteensä, eleensä, olemuksensa ja se, miten he suhtautuvat eri aisoihin, tapahtumiin, tunteisiin ja paljastuksiin on erinomaista. Hahmot ovat kiinnostavia ja hyvin erilaisia, joten heidän elämäänsä on kiehtovaa seurata, varsinkin kun tietää, ettei kaikilla ole puhtaita jauhoja pussissaan ja toiset taas eivät tätä tule tajuamaan. Eeva Jeskanen Ulriika Angerina on kyllä sellainen auktoriteetti, että melkein hirvittää. Ulriika pitää taloa ja kauppaa pystyssä, siskon ja sisarentyttären kurissa ja nuhteessa ja valvoo siinä samalla, ettei kenelläkään ole aihetta epäillä Angerin perheen mainetta. Mutta kyllä Ulriikakin ihastuu lipevään Gabrieliin, ja miksi ei ihastuisi? Miksei Ulriika kaipaisi romantiikkaa ja läheisyyttä ihan yhtä paljon kuin pikkusiskonsa? Jeskanen tekee mainion roolin, hänellä on varma ote hahmoonsa ja onnistunut tapa kuvata Ulriikaa. Pidin erityisesti siitä, miten Jeskanen näyttelee Ulriikan tavan toimia eri ihmisten kanssa, sillä hän erottaa taitavasti pienilä eleillä ja olemuksen muutoksilla sen, miten Ulriika suhtautuu vieraaseen herraan, rakkauden sokeuttamaan siskoonsa tai nenäkkääseen sisarentyttäreen. Marjut Kamppisen Kristiina kyllä onkin melkoisen rakastunut nainen, ja Kamppinen uskaltaa viedä Kristiinan innostuksen ja jännityksen pitkälle, ja onnistuu myös kuvaamaan Kristiinan hämmennystä ja petetyksi tulemisen tunteita hyvin. Kristiina on elänyt isosiskonsa huollettavana ja käskettävänä, mutta ihastus Gabrieliin tarjoaa paitsi mahdollisuuden omaan elämään, myös jotain omaa, jotain sellaista, joka ei ole Ulriikan. Tämä on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka näkyy sekä Kamppisen että Jeskasen roolityössä hyvin. Siskosten välinen suhde on väistämättä muutoksessa, ja näyttelijät tekevät hienovaraista, tarkkaa työtä esittäessään tätä.

Pasi Jumppasen Gabriel on varsin itsevarma ja piittaamaton miekkonen, joka on hionut huijarintaitonsa ja hurmaavuutensa huippuunsa, ja nautiskelee nyt työnsä hedelmistä. Naisten huijaaminen tarjoaa huvia ja jännitystä, mutta eipä herralla ole aikomustakaan mitään rakkautta tai lempeä kokea, hyi sentään. Jumppanen tekee loistavaa työtä, ja onnistuu olemaan juuri sen verran ihastuttava, ettei ole vaikea uskoa Angerin siskosten lankeavan hänen valheisiinsa. Toisaalta ei ole myöskään vaikea uskoa, että Raili tajuaa Gabrielin vain huijaavan. Jumppanen siis tasapainottelee näppärästi hahmonsa eri persoonien välillä, ja on riemastuttavaa, kuinka erilaisia puolia Gabrielista löytyy. Viimeksi tämän näytelmän nähtyäni julistin suosikkihahmokseni Railin, ja sama kävi myös tällä kertaa. Laura Ylimutka tekee ihastuttavan tarkkaa työtä nuoren ja fiksun Railin roolissa, ja tuo hahmoonsa monia hyviä yksityiskohtia. Kun Raili vaikuttaa alussa vain tätiensä määräilyyn kyllästyneeltä tytöltä (ja aivan oikeutetusti, huomauttaisin), niin kapteeni Lindströmin saavuttua Railin tarkkaavaisuus ja terävyys pääsee valloilleen. Viimeksi Gabriel, tule takaisin-näytelmää katsoessani minulta taisi mennä ohi se, että Raili on yhdeksäntoista, siis näytelmän maailmanajassa alaikäinen. Nyt kuulin tämänkin vuorosanan, ja sehän toi esitykseen vielä yhden tason lisää. Vaikka Raili puolensa pitääkin ja on fiksuin ja nokkelin näistä hahmoista, on silti inhottavaa ja raivostuttavaa, miten Gabriel, Osku tai kuka lie Angerien herravieras onkaan ahdistelee Railia jatkuvasti. Ihan ansaitusti saa huijari sitten nenilleen. Ylimutkan roolityö on pieniä eleitä ja ilmeitä ja hiusten heilautuksia myöten loppuun asti mietytty, ja hänen Railiaan on vaikea olla ihailematta.

Tämä oli kyllä ajatuksia herättävä ensi-ilta. Toisaalta esitys on hauska, nopea ja nokkela komedia, toisaalta esitys siitä, miten kuka vaan voi uskoa mitä vaan ja kärsiä siitä. Luottamus täytyisi ansaita, mutta voiko sen ansaita sillä, että tuo kukkia ja lausuu kauniita sanoja? Ja mitäs sitten, kun luottamus rikotaan, mutta oma ylpeys ei salli edes huijarin paljastamista poliisille? Ja entä kun kaipaisi vain jotain muuta kuin tasaista arkea, onko siinä jotain väärää? Minusta syy siihen, että tämä näytelmä on niin hyvä ja toimii nykyaikanakin niin hyvin on se, että aihe on melko ajaton ja hahmoissa on paljon tunnistettavia, samastuttavia piirteitä. Itse ainakin samastuin muutamaankin hahmoon, ja pohdin, millaisia päätöksiä itse tekisin tai haluaisin tehdä heidän kengissään. Näkemäni huijaritarinat ovat yleensä kepeitä, ja paljon huumoria ja kevyitä hetkiä on tässäkin. Mutta koska huijatuksi joutuminen, huijaaminen ja moraaliset valinnat ovat monimutkaisia aiheita, on pelkän huumorin alla paljon vakavampiakin sävyjä, kuten on tämäkin. Huumori ja vakavuus taas ovat usein varsin onnistunut yhdistelmä, ja siksikin Gabriel, tule takaisin toimii. Ja kun sen sitten tuo lavalle näin taitavasti ja onnistunein ratkaisuin, niin yleisössä on helppo uppoutua tarinaan ja nauttia sen eri kerroksista.

Onpahan komea aloitus 50-vuotisjuhlille tämä esitys! Järvenpään Teatterin Gabriel, tule takaisin tarjoaa älykkäästi tehtyä, hauskaa, julmaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Niin saumattomasti yhteen pelaava näyttelijänelikko kuin tarinalle kehykset tarjoava, hieno visuaalisuus ovat onnistuneita, ja vaikka katsomossa naurattaa ja viihtyy, ei esitys päästä helpolla. Vuosikymmeniä vanha näytelmä on edelleen ajankohtainen, ja tämä versio tuo sen nykypäivänä näyttämölle tasapainotellen näppärästi historiaa ja nykyhetken tuntua. Kiitokset työryhmälle, ja onnea Järvenpään Teatterille juhlavuoden aloituksesta.