Heathers @ Teatteriyhdistys Kulissi

kuvat © Riku Montonen

Näin Heathers-musikaalin 28.7.

On syyskuun ensimmäinen päivä vuonna 1989, lukion viimeisen vuoden alku. Veronica (Riina Leppiniemi) kuuluu koulun nörtteihin, luusereihin ja muuhun pohjasakkaan, ainakin jos hierarkian huipulla olevilta kysytään. Ja heiltähän kysytään, sillä muiden mielipiteellä ei ole merkitystä. Kun Veronica väärentää lupalapun koulua hallitseville Heathereille Chandler (Pihla Pohjola), Duke (Eeva Kuorikoski) ja McNamara (Veera Koskela), pääsee hän osaksi suosittujen porukkaa ja nousee ravintoketjussa ylätasolle. Siellä vaan on aika armoton meno, eikä rajojen rikkominen ole hyväksyttävää. Tarkkana saa olla, jotta asemansa säilyttää. Koulun uusi oppilas Jason Dean (Juuso Porras) – ihan JD vaan – saa Veronican pauloihinsa, mutta romanssilla on tappavia seurauksia...

Heathers on toinen tämän kesän musikaaleista, jota olen odottanut Suomeen kuin kuuta nousevaa, se toinen on tietysti Bonnie & Clyde. Ja nyt Veronica ja kumppanit ovat täällä krikettimailoineen, scrunchieineen ja murhasuunnitelmineen! Äää! Näin Heathersin aikoinaan kahdesti Lontoossa, kuusi vuotta sitten, ja sitä kokemusta en kyllä ikinä unohda. Musikaali itsessään oli hauska, terävä ja onnistunut, mutta sitäkin paremmin mieleen jäi yleisö, jollaisessa en koskaan ennen ollut katsomossa istunut. Ai että sitä kiljuntaa ja aplodeja ja hurrausta, villiä menoa ja riehakasta tunnelmaa! West Endillä esityksessä oli tiettyjä vuorosanoja, ilmeitä, eleitä ja hetkiä, joille taputettiin, naurettiin ja huudettiin innoissaan, ja tämä musikaali on fanikunnalleen kyllä hyvin erityinen ja rakas. Minäkin pidän Heathersista kovasti, ja vaikka se ei ehkä olekaan minulle aivan samalla tavalla tärkeä kuin muutama muu suosikkimusikaalini, ovat hetket Heathersin katsomossa olleet tosi merkityksellisiä. Olenkin äärettömän iloinen siitä, että Kulissi on tämän helmen nyt suomalaiselle musikaalikentälle tuonut, sillä onhan Heathers nuorisomusikaalien aatelia. Se on ehdottomasti suosikkini niistä teini-/lukioteoksista, joita Suomessa on viime aikoina nähty (mm. The Prom, Dear Evan Hansen), ja alusta loppuun täyttä tykitystä niin tekstin, musiikin, huumorin kuin teemojensa tasolla. Vuoden 1988 samannimiseen elokuvaan perustuva Heathers-musikaali on niin käsikirjoituksen, sävellyksen kuin sanoituksen osalta Laurence O'Keefen ja Kevin Murphyn käsialaa. Alunperin musikaali sai ensi-iltansa Off-Broadwaylla kymmenen vuotta sitten, ja Lontoossa siis 2018 joitakin muutoksia kokeneena ensin pienemmässä teatterissa, sitten West Endillä, jossa minäkin sen paristi näin. Viiltävän tarkasti ja mustaa huumoria tihkuen isoja ja vakavia teemojaan käsittelevä Heathers taklaa aiheita koulukiusaamisesta itsemurhiin ja murhiin, ihastumisesta seksuaaliseen ahdisteluun ja väkivallasta oman paikkansa etsimiseen, muun muassa. O'Keefen ja Murphyn teksti onnistuu vaikeassa tehtävässä, ja on sekä todella hauska että lähestyy teemojaan toimivasta kulmasta. Heathers näyttää lukion raakana ja armottamana taistelutantereena, jossa nuoret kamppailevat pitääkseen päänsä pinnalla, eivätkä aikuiset tajua mistään mitään.

Kulissille Suomen kantaesitykseensä Heathersin on ohjannut ja suomentanut Pyry Keto, joka käsiohjelmassa kertoo jo pitkään halunneensa juuri tämän musikaalin tehdä. Se myös näkyy, sillä ohjauksessa on valtavasti ajatusta, tarkasti mietittyjä ja vakuuttavasti toimivia kohtauksia sekä loistavasti kaikkia ikonisia Heathers-poseerauksia ja tapoja tehdä tietyt hetket. Keto on loihtinut lavalle kokonaisuuden, jossa on hurjasti energiaa ja sydäntä, erinomainen rytmitys ja joka saa voimansa työryhmän taidosta ja innosta. Ohjaamisen lisäksi käännöksen tehnyt Keto on ollut ison työn edessä, ja selvinnyt siitä kunnialla. Bändin soitto harmittavasti hukutti laulua alleen erityisesti vauhdikkaammissa biiseissä, joten osa sanoista jäi kuulematta, mutta tutun musikaalin kohdalla se ei itseäni haitannut. Suomennos jäi toki samalla kuulematta, mutta onneksi pääosan ajasta sanat kuuluivat, joten tekstiä pääsi käännöksen näkökulmasta analysoimaan. Ja se käännöshän on oikein mainio! Joissain kohdissa suomennettujen lyriikoiden kohdalla tulee laulussa kiire, ja joissain yksittäisissä vuorosanoissa ja sanoituksissa käännös muuttaa sanotun merkitystä. Yhden huomion nostan esiin, vaikka se lieneekin vähän tarpeetonta tutun teoksen yksityiskohtiin tarttumista. I Am Damaged-biisissä (jolle ei käsiohjelmassa ollut suomenkielistä nimeä) alkuperäiset lyriikat menevät seuraavasti: "JD: Our love is God x 4 / Veronica: Say hi to God". Suomeksi vastaava on kääntynyt "JD: Taivaallista" x 4 / Veronica: Taivas vastaa". "Say hi to God" poltti ekalla Heathers-katsomiskerrallani pysyvän jäljen muistoihini, ja on minulle ehkä turhankin merkityksellinen lyriikanpätkä. Siksi siihen tartuinkin nyt, ja halusin yhden suomennosajatuksen nostaa esiin, koska "taivas vastaa" ei aivan tavoita sitä ajatusta, jonka "say hi to God" välittää. Mutta vaikka joihinkin pikkujuttuihin jäin pariin otteeseen kiinni, on teksti kokonaisuudessaan suomennettu varsin oivallisesti. Erityisesti slangi ja heitot, joista on Heathersin kohdalla tullut musikaalille ominaisia, ovat vaatineet suomentajalta kekseliäisyyttä. Sitä on myös löytynyt, huikeita tapoja luoda suomi-Heathersille toimivaa, napakkaa ja iskevää kieltä! Suomennos aina jännittää tuttujen musikaalien kohdalla, mutta turhaa jännitystä jälleen – hyvin toimii, rullaa ja soljuu kaikki. Etukäteen minulla oli kummallisia "voikohan tämän nyt tehdä Suomessa?"-ajatuksia moneen juttuun liittyen, aina pikkuriikkisistä yksityiskohdista isompiin kokonaisuuksiin, ja pohdiskelin kuinka ne nyt lavalla sitten toteutetaan ja toimiiko tämä ja tämä ja miten se ja se nyt onnistuu. Mutta kyllä vaan voi tehdä – ja tyylikkäästi – ihan kaiken, sen Kulissin Heathers osoittaa.

Pyry Keto on ohjaamisen ja suomentamisen lisäksi suunnitellut lavastuksen, joka on niin tuttua Heathers-kuvastoa, että kyllä hymyilytti moneen otteeseen, kuten näyttämökuvan kohdalla noin muutenkin. Puvustus on Henna Virtasen käsialaa, hiukset ja maski Eevi Jaatisen, tarpeisto Veera Koskelan. Tunnistettavuus on Heathersin kohdalla ollut Off-Broadwaylta saakka visuaalisuudessa vahvasti mukana, ja tietysti jo ennen sitä elokuva on luonut kuvaa siitä, miltä tarina nimeltä Heathers näyttää. Westerberg High tiiliseinineen ja Rottweilereineen, Heathersit punaisessa, vihreässä ja keltaisessa ja Veronica sinisessä, JD:n pitkä musta takki, Kurt ja Ram punavalkoisissa pusakoissaan, krikettimailat ja 3D-lasit, sekä tietysti pompulat, kaikki tämä löytyy lavalta kuten kuuluukin, ja näyttää hienolta. Lavastuksessa, puvustuksessa ja kaikessa muussa visuaalisessa ilmeessä on löytynyt tapa ottaa Heathers omakseen, tehdä siitä omannäköinen ja kunnioittaa samalla alkuperäistä. Hienosti myös rakentuu lukiomiljöö ulkonäyttämölle, ja ennakkoluuloton teosvalinta toteutetaan kesäteatteriin ammattimaisin ottein. Hyvin sopii Heathers myös taivasalle, ja Kulissin versio osoittaa, että kesäteatterissa voi ilman muuta kantaesittää hittimusikaalin.

Heathersin musiikki on minulle läpikotaisin tuttua, vaikka välissä olikin aika, etten kuunnellut sitä lainkaan. Sen verran monesti ovat sekä Off-Broadwayn että West Endin cast recordingit kuitenkin korviani ilahduttaneet, että mikä vain biisi lähtee ulkoa epäröimättä. Odotin innolla erityisesti suosikkibiisieni kuulemista, mutta myös musiikkia kokonaisuudessaan ja laulunsanojen suomennoksia. Kuten sanottu, välillä musiikki peitti laulua alleen, ja osa ensemblemikeistä oli turhan hiljaisella esityksen läpi, mutta onneksi suurimmassa osassa biiseistä sekä solistien että ensemblen laulu kuului. Tyypit nimittäin laulavat aivan upeasti! Biisit esitetään taidolla ja tunteella, ja esiintyjien äänet soivat hienosti yhteen. Erityisesti Veronican roolissa Riina Leppiniemi teki ison vaikutuksen, miten kaunis ja eri tasoja tavoittava ääni! Heathersin biisit eivät ole helppoja, koska niissä tapahtuu paljon laulun lisäksi niin tarinallisesti kuin usein myös tanssillisesti, eikä koreografi Anne Joutsinmäki ole esiintyjiä tosiaan helpolla päästänyt. Lavalla on menoa ja meininkiä, koreografioissa hienosti sekä nuoruuden intoa ja tunnelmaa että tarkkaa, viimeisen päälle harkittua liikekieltä. Arvostin myös kaikkia viittauksia alkuperäiseen materiaaliin, joka ehkä tällaisen kulttimusikaalin kohdalla entisestään korostuu. Kaikkien teosten kohdalla on hyvä tunnistaa, mistä ne tulevat ja mitä ovat tehneet ennen sitä versiota, jota lavalle toteutetaan, mutta esimerkiksi Heathersin kohdalla sekä Off-Broadwayn että West Endin versiot ovat "vain" perusproduktioiden lisäksi ilmiöitä, joilla on laaja fanikunta myös esityksen nähneiden katsojien ulkopuolella. Niinpä vaikka toteutuksessa olisi vapaat kädet (mitä tämän musikaalin kohdalla ei toki täysin ole, vaan oikeuksia ja toteutusta valvotaan), uusille versioille pohjan luoneille produktioille on oikein antaa vähän tunnustusta. Ja sen Kulissin Heathers tekee: tässä on sopivassa suhteessa tunnistettavia, Heathersille ominaisia ratkaisuja että omaa otetta niin visuaalisuuteen kuin tarinan tulkintaan näytellen, liikkeellisesti ja musiikillisesti. Biiseistä tässä versiossa iskivät erityisesti Karkkikauppa, Musta taisteleen (ihan huikea!), Kuollut nainen kulkee, Ei kestä, En tuu pitää mun suuta kii (iski kymmenen kertaa kovempaa kuin West Endillä tämä!), On kuollut poika gay, Teinejä taas, Loistaa saat (neiti Fleming best), Pelastuslautta, Sanon ei ja Kokonaan sun. Bändi (Severi Soisalo, Tuuli Tuominen, Sakari Soisalo, Jaakko Kiesiläinen ja Max Suominen) soittaa erinomaisella energialla ja kuulostaa loistavalta. Sami Ulmanen on sovittanut laulut, Severi Soisalo musiikin.

Riina Leppiniemi tekee Veronican roolissa monitasoisen, vahvan ja hienosti rakennetun roolityön. Hän tavoittaa Veronican tunteet tarkkanäköisesti, ja antaa roolihahmonsa kasvaa, erehtyä, oppia ja kokea koko tarinan ajan. Leppiniemi tuo näyttelijäntyöhönsä herkkyyttä, joka sopii Veronican hahmolle, ja varmuutta, joka on myös Veronicalle ominainen piirre. Iso rooli on vaativa sekä teknisesti että tunnetasolla, mutta Leppiniemi vastaa haasteeseen haparoimatta. Sanon ei-biisin haluan nostaa erikseen esiin, aivan tosi hieno veto. Juuso Porraksella on JD:n roolissa sopivasti hullunkiilto silmissä, syvä ymmärrys roolihahmostaan ja erinomainen ote kohtauksiin. JD on yksi suosikkimusikaalihahmoistani, onhan hän kovia kokenut ja maailmaan pettynyt, fiksu nuorukainen, ja saa vedellä tykkejä biisejä yksi toisensa perään. Porras heittäytyy hienovireiseen rooliinsa näppärästi ja tasapainottelee JD:n nopeiden sävymuutosten mukana sujuvasti, hän myös lukee esityksen huumoria erinomaisesti. Tykkibiisitkin sujuvat! Chandlerina Pihla Pohjola hallitsee koulua jääkuningattaren lailla, hän tuo Heatheriinsa itsevarmuutta ja jäätävyyttä, joka toimii lavalla hienosti. Varsinkin kuolemanjälkeisissä kohtauksissa Pohjola tekee sujuvaa roolityötä, sekä biiseissä että puhekohtauksissa. Duken roolissa Eeva Kuorikoski loistaa erityisesti Duken ottaessa paikkansa johtavan Heatherin asemassa. Kuorikoskella on Heatheriinsa onnistunut lähestymistapa, ja hän rakentaa roolia sujuvin yksityiskohdin esityksen läpi. Veera Koskelan McNamara on vilpitön ja suloinen, suosikki-Heatherini on Koskelan esittämänä valloittavan komediallinen ja koskettavan inhimillinen. Teemu Kalliokoski Ramin ja Vinski Santaniemi Kurtin rooleissa ovat aivan erinomaisen riemukas kaksikko. Ram ja Kurt ovat koulun kuninkaita, ovathan he tähtiurheilijoita, ja todellisia huolettomia urheilujätkiä, joille huvia tuo muiden kiusaaminen ja mukahauskojen heittojen keksiminen. Oikeastihan nämä tyypit ovat kamalia, mutta musikaali maalaa Kurtin ja Ramin valossa, joka ei peittele heidän ikävyyttään, vaan nostaa sen terävän huumorin kohteeksi. Kalliokoski ja Santaniemi pelaavat taitavasti yhteen ja tavoittavat leppoisten kaverusten yhteenpuhaltamisen ja ystävyyden onnistuneesti. Kaksikon välinen energia ja dynamiikka ilahdutti myös, ja miksei olisi ilahduttanut, olenhan vannoutunut Kram-shippaaja.

Sofia Häärä Marthan, Veronican parhaan ystävän, roolissa tekee uskottavan, varman roolin. Martha, onnellisia loppuja rakastava hyväsydäminen tyttö, ei ole suosittu koulussa ja saa jatkuvasti osakseen naljailua ja haukkuja. Paras kaverikin unohtaa Marthan suosittujen tyttöjen ja murhanhimoisen pojan vuoksi, ja maailman epäreiluus osuu Marthaan kovaa. Häärä tekee roolinsa sydämellä, hän tuo Marthaan hienosti tasoja ja tulkitsee tämän tarinaa kauniisti. Mistään mitään ymmärtämättömiä aikuisia näyttelevät Iiris Karjalainen (neiti Fleming / Veronican äiti), Aarni Auerniitty (rehtori Gowan / Veronica isä / Ramin isä) ja Tommi Tuovinen (valkku Ripper / JD:n isä / Kurtin isä). Neiti Fleming on aivan loistava hahmo, sekä koominen että tarinallisesti tärkeä, ja Karjalainen ottaa hahmostaan kaiken irti. Aurniitty ja Tuovinen vetäisevät On kuollut poika gay-biisin riemulla ja suloisesti, ja tekevät sujuvaa roolityötä myös muuten. Tuovinen erityisesti jäi JD:n isän, purkuherra Deanin, roolista mieleen. Koko lavalla nähtävä porukka vetää huikealla energialla ja taidolla, ja joukkokohtauksissa on upeasti vakuuttavuutta ja sisältöä. Ensembletyöskentelyssä erityisesti lukion keskinäinen hierarkia ja erilaisten tyyppien suhtautuminen toisiinsa on mainiota bongailtavaa, jokainen on tuonut hahmoonsa yksityiskohtia jotka kasvattavat kokonaisuutta. Yhteistyössä on voimaa, sen toivottavasti musikaalinkin hahmot oppivat. Ainakin esiintyjät ovat tämän sisäistäneet, sillä yhdessä tekeminen on saumatonta ja into ja taito säteilevät katsomoon saakka.

Kulissin Heathers täyttää kaikki odotukset, joita hittimusikaalin kotimaiselle kantaesitykselle asetin, ja on todellinen harrastajateatterin voimannäyte. Eikä muuten ole ensimmäinen Kulissin tekemä (Off-)Broadway-musikaalin kantaesitys, jonka nähtyäni olin aivan myyty, sillä ensimmäisen Kulissi-reissuni, vuoden 2019 Urinetown jo osoitti, että Kulissilla vedetään musikaaleja huippulaadulla. Korona ja muu viivästytti seuraavaa matkaani Kulissin katsomoon, mutta oli jo aikakin reissata uudelleen Jyväskylään. Ja olihan se nyt ihan parasta palata tämän teatterin yleisöksi nimenomaan Heathersin katsomossa. Mikä ilo ja riemu saada nähdä tämä musikaali suomalaisena versiona, ja vieläpä tällaisella energialla, taidolla ja sydämellä toteutettuna!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kulissi!

Parasta aikaa @ Vihdin Teatteri

kuvat © Dennis Koski

Näin Parasta aikaa-musiikkinäytelmän 20.7.

Nurminen (Atte Kaukolinna), Kristian (Henri Johansson), Jasmin (Anna Rikman), Susanna (Satu Ahjoniemi) ja Pete (Ville Kotiranta) ovat tiivis kaveriporukka, jolla on suuria haaveita ja isoja suunnitelmia. Vielä he valloittavat maailman! Mutta elämä voi yllättää ja heittää eteen kaikenlaista, eikä nuoruuden unelmia sitten ehkä olekaan niin yksinkertaista saavuttaa. Kun vuosien jälkeen tapaa hajonneen kaveriporukan, onko helppo solahtaa vanhoihin uomiin, vai onko liikaa jo muuttunut?

Jenni Kanta-oksan ja Antti Taipaleen käsikirjoittama kantaesitys herättää henkiin Anssi Kelan kappaleista tutut tyypit, ja rakentaa heidän ympärilleen kokonaisen näytelmän. Hahmoille on luotu persoonallisuus, unelmia, kokonainen elämä, ja heidän tarinaansa on kiinnostava seurata lavalla kaikkine käänteineen. Tarina on sujuva ja tuo mainiosti lavalle Kelan kappaleissa esitellyt hahmot, mutta kärsii ajoittain siitä, että hahmoja on niin monta. Nyt kenenkään tarinassa ei päästä kovin syvälle, vaan päähenkilöt jäävät aavistuksen etäisiksi. Tekstissä on hyvää tarkkuutta ja oivalluksia, jotka nostavat esiin hahmojen tarinoiden tärkeimpiä käänteitä, ja tämä auttaa saamaan heistä kokonaiskuvan. Silti jotkin juonilinjat jäävät turhan avoimiksi. Jos tuntisin Kelan tuotannon paremmin, olisin ehkä osannut bongailla hahmoista ja tekstistä tuttuja juttuja ja ne olisivat tuoneet tähän uuden tason. Kun vain suurimmat hitit olivat etukäteen jotenkuten muistissa, ei musiikin kautta tullut sellaisia "aivan, näinhän tämän voi tehdä!" tai "kappas vain, tämähän toimii tässäkin merkityksessä!"-ajatuksia. Kelan musiikin ystäville tämä lienee oikea aarrearkku, kun pääsee sekä näkemään biiseistä tutut hahmot lavalla omassa tarinassaan, että saa kuulla kappaleet osana musiikkinäytelmää, uudenlaisissa tilanteissa ja erilaisina sovituksina. Jukebox-musikaalille, tai tässä tapauksessa musiikkinäytelmälle, on usein hankaluutena varmistaa se, että kappaleet oikeasti antavat tarinalle jotain, eivätkä vain ole mukana, koska käsittelevät samoja teemoja. Tämän hankaluuden Parasta aikaa taklaa erinomaisesti, sillä biisien sanat todella kuljettavat juonta, syventävät hahmoja ja tilanteita, ja ottavat perustellusti paikkansa osana tarinankerronnan keinoja. Esitys on selvästi rakennettu Kelan biisien ympärille, niiden kanssa keskustellen ja niiden ajatuksia ja merkityksiä pohtien, musiikin antamat ehdotukset edellä. Tämä oli ilo nähdä.

Antti Taipale vastaa käsikirjoittamisen lisäksi myös esityksen ohjauksesta. Hän on rytmittänyt tarinan etenemään sujuvasti ja mukaansatempaavasti, ja mukana on sekä huumoria että herkempiä hetkiä. Erityisesti kohtaukset, joissa on kaikista vakavin meno, ja sitten ne hetket, joissa on eniten vauhtia, toimivat lavalla hyvin onnistuneesti. Lavalla nähdään myös neljän päähenkilön nuoremmat versiot (Niila Palhovaara nuorena Nurmisena, Väinö Heikkinen Kristianina, Erika Miettinen Jasminina ja Alina Tammelin Susannana). Hahmojen nuoremmilla versioilla olisi voinut olla tarinalle ja sen dynamiikalle ehdottomasti enemmän annettavaa, jos heille olisi tarjottu lavalla dramaturgisesti merkittävämpi rooli, sitä jäin kaipaamaan. Isosti ja kunnianhimoisesti tehty musiikkinäytelmä, vieläpä ensimmäistä kertaa missään esitettävä, on harrastajateatterille iso ponnistus, josta Vihdin teatterin työryhmä selviää kunnialla ja varmoin ottein. Erityisesti esiintyjäjoukosta löytyvä huima lauluvoima tekee vaikutuksen, ja Kelan biisit soivat kapellimestari Anna Tallgrenin johtaman bändin (Ossi Maristo, Sampo Saukkola, Elisa Virva-Auvinen) käsissä erinomaisesti. Biisilistaa ei käsiohjelmasta löydy, joten tunnistin vain itselleni tutuimmat biisit. Ainakin 1972 ja Levoton tyttö kuulostivat hienoilta, samoin moni muu kappale, joiden nimeä en tiedä mutta jotka sopivat mainiosti juuri siihen hetkeen tarinassa, joihin ne on sovitettu. Ilveksen sovitus ei ihan iskenyt, se ei mielestäni sovi meneväksi biisiksi. Ilves on Kelan tuotannosta varmaankin suosikkini, istuin autossa usein siihen aikaan kun se soi paljon radiosta, ja hieno biisi jäi mieleen. Puistossa-kappaletta kuullaan vain puhuttujen replojen muodossa, kuten ainakin yhtä muuta biisiä. Vaikka vähän harmitti, ettei Puistossa ollut laulettuna mukana, sopivat sen sanat oikeastaan tosi hyvin myös repliikeiksi. Jatko-osa Petri Ruusunen sen sijaan kuullaan, ja upeasti esitettynä!

Maria Krestjanoffin koreografiassa on sekä riemukasta meininkiä ja kivoja yhteiskoreografioita, joihin koko porukka voi heittäytyä, että onnistuneesti tunnelmaa tukevaa ja kasvattavaa liikettä. Pidin eniten monista Lauran ja Peten välisistä koreoista, Ilves-koreografiasta sekä viimeisestä yhteiskoreosta. Antti Taipaleen ja JV-tiimin suunnittelemissa lavasteissa musiikki on isossa roolissa, ja vihreäkeltainen värimaailma yhdistyy oivasti Ilvekseen (ei minun mielessäni, koska en seuraa jääkiekkoa, mutta kuulin tämän huomion muualta). Samaa vihreäkeltaista on produktion värimaailmassa myös käsiohjelmassa ja somessa, mainiota brändin luomista esitykselle! Lavastus on tyylikäs ja sijoittuu sopivasti "ei mihinkään", jolloin tapahtumapaikat rakentuvat lavalle näppärästi pienieleisin lavastuslisäyksin tai -poistoin. Pyörivät elementit ihastuttivat, erityisesti Kela-levy. Petra Örnbergin puvustuksessa on pääosin rento ja hahmoille kuin nenä päähän sopiva meno, välillä vaatetuksissa on myös säihkyvää show-meininkiä, kun tilanne sitä vaatii. Visuaalisuus kokonaisuutena tarjoaa oivat raamit kaikelle, mitä lavalla tapahtuu, ja moneen tasoon ja välillä katsomoonkin levittyvä esitys toimii puitteissaan erinomaisesti. Moottoripyörä on loistavasti toteutettu, takavaloineen kaikkineen!

Ville Kotiranta laulaa Peten roolissa todella vakuuttavasti, ja eläytyy myös näyttelijäntyöhön sujuvalla monitasoisuudella. Hän lukee hahmonsa mielialaa tosi tarkasti, ja rakentaa Petestä tyypin, jossa kerroksia riittää. Minerva Viirron vahvasti näyttelemä Laura on suosikkihahmoni. Viirto tuo roolinsa sellaista hahmoon sopivaa puolustusasemissa olemista ja hyökkäävyyttä, mutta tasapainottaa Lauran kärkkäyttä onnistuneesti herkkyydellä ja kuoren alta esiin välillä pilkahtavalla haavoittuvaisuudella. Anna Rikman on Jasminin roolissa tosi hyvä, hänessä on pirteää energiaa ja päättäväisyyttä, jotka toimivat onnistuneesti epävarmuuden vastapainona. Jasminin tarina kosketti aidosti, siitä on kiittäminen Rikmanin avointa tapaa tehdä roolia. Satu Ahjoniemi tekee Susannan roolin toimivalla otteella, hän tuo rooliin sekä paloa musiikkiin että uskottavaa ystävyyttä. Susannan vahvat näkemykset ja toisaalta tietty vaikeus nähdä muualle kuin omien suunnitelmiensa suuntaan näkyy Ahjoniemen työssä hyvin. Henri Johansson tuo Kristianin rooliin managerienergiaa ja vauhdikasta tekemisen meininkiä, ja esityksen edetessä myös ymmärrystä siitä, että ehkä Kristian ei ole ihan kaikesta oikeassa. Tosi hyviä hetkiä lavalla, pidin siitä, miten Kristianin hahmo Johanssonin käsissä kehittyy. Atte Kaukolinna on Nurmisen roolissa mukavan ja kannustavan oloinen ystävä, joka vain haluaisi, että porukalla on kivaa yhdessä. Nurminen on vähän sivuun jäävä tyyppi, joka ei jaksaisi kaikkea draamaa. Tämän Kaukolinna tulkitsee sujuvasti. Marjo Honkaharju tekee Susannan vaimon roolissa hyvän roolityön, jossa on mainiosti tasoja ja muun porukan kiihkeää mennään ja tehdään-fiilistä tasapainottavaa rauhaa. Johanna Punkeri ja Onerva Siltanen laulajien roolissa kuljettavat musiikkikohtauksia ja tuovat niihin lauluvoimaa. Hahmojen nuoria versioita esittävät Palhovaara, Heikkinen, Miettinen ja Tammelin tuovat lavalle hyvää energiaa, vaikka jäävätkin kerronnassa turhan sivuun. Joukkokohtauksissa he ottavat hienosti lavan haltuun. Koko esiintyjäjoukko heittäytyy tehtäviinsä varmuudella, joka luo esitykselle vahvan pohjan ja heijastaa tekemisen meiningin ja tarinan monet tunteet myös katsomoon.

Vihdin teatterin Parasta aikaa on ennakkoluulottomasti toteutettu kantaesitys, joka yhdistää taitavasti Anssi Kelan kappaleiden hahmot uuteen saavaan tarinaan. Vaikka tämä jäi juoneltaan minulle hieman pintapuoliseksi, on esitys onnistunut osoitus siitä, millaisen tarinan Kelan kappaleiden ympärille voi rakentaa. Kappaleiden sanoituksista olisi voinut keksiä millaisen vain jutun, ja Parasta aikaa on sellainen juttu, joka vie mukanaan ja ilahduttaa. Loistavien musiikkinumeroiden ja kiinnostavien hahmojen ansiosta teatteri-ilta sujui hyvissä fiiliksissä, ja mainioita oivalluksia sisältävää tarinaa seurasi mielellään. Minulle tässä parasta olivat ilman muuta hienolla energialla esitetyt kappaleet, joista osa oli tuttuja ja osan kuulin ihan ekaa kertaa osana tätä tarinaa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vihdin Teatteri!

Odottamaton vieras @ Ohkolan teatteri

kuvat © Vesa Saralehto

Näin Odottamattoman vieraan 18.7.

On sumuinen, myöhäinen ilta, kun Michael Starkwedder (Aatu Johansson) saapuu Warwickien talolle apua hakemaan. Hän on ajanut autonsa ojaan, ja kaipailee puhelinta, jotta voi soittaa hinauksen kaaralleen. Mutta suunnitelmiin tulee muutos, kun Michael löytää pyörätuoliinsa ammutun Richard Warwickin (Ari Lehto). Samassa huoneessa, ase kädessään, seisoo Laura Warwick (Riikka Holm). Onko tämä tappanut miehensä? Ja jos on, voiko Michael jotenkin auttaa naisen pois pulasta? Eihän kenenkään tarvitse tietää, jos Laura onkin päättänyt päästää miehensä päiviltä, kyllä tämä sen varmasti ansaitsi. Mutta kun poliisit saapuvat paikalle, kenen pokka pitää ja kuka puhuukaan totta? Onko syyllinen se, jota kaikki epäilevät, vai sittenkin joku aivan muu?

Agatha Christien näytelmä on vuodelta 1958, ja lienee hänen tuotannostaan vähän vieraampi, kun on suoraan näyttämölle kirjoitettu eikä romaanista näytelmäksi adaptoitu, kuten moni muu Suomessa nähty Christie-näyttämötoteutus. Eipä tätä monesti ole kotimaisilla lavoilla esitettykään, ainakaan nopean googlailun perusteella, joten mainiota että Öljymäellä Odottamattoman vieraan murhamysteeriä nyt ratkotaan. Petra Lähteen suomentaman tekstin ohjauksesta vastaa Samuli Reunanen, jonka aiemmista ohjauksista Ohkolaan olen nähnyt Fedja-sedän, kissan ja koiran kymmenen vuotta sitten, ja muista töistä Nummisuutarit ja Hamletin tässä viime vuosina. Edellisissä ohjauksissaan Reunanen on vakuuttanut tavallaan käsitellä tekstiä ja hahmoja, ja siinä hän onnistuu myös nyt. Esitys etenee napakassa rytmissä, hyvällä sykkeellä ja onnistuu yllättämään aina kun luulee keksineensä syyllisen. Minä menin lankaan joka kerta, kun muka keksin jonkin vihjeen ja luulin tietäväni kuka sen teki, mutta aina meni väärin. Odottamattomassa vieraassa on ehkäpä suosikkijuoneni kaikista näkemistäni Christie-mysteereistä, mainiosti tiettyyn suuntaan johdattelua, monitasoista dynamiikkaa hahmojen välillä ja sujuvasti etenevä tarina. Tämäkään ei ollut kovin jännittävä, enemmänkin mielenkiintoinen ja pohtimaan haastava, tiivistunnelmainen olematta kuitenkaan kylmiä väristyksiä aiheuttava. Alan tosin vähitellen kallistua siihen suuntaan, että kesäteatterissa/ulkonäyttämöllä on hyvin hankala ladata murhamysteeriin(kään) sellaista pulssia nostattavaa jännitystä, joka kylmää katsomossa. Tai sitten Eikä yksikään pelastunut (tähän mennessä ainoa Christie-mysteeri, jonka katsomossa oikeasti vähän hirvitti ja jonka näin sisätiloissa) on vain pelottavampi kuin nämä muut näkemäni. Odottamaton vieras on pelottamattomuudestaan huolimatta todella otteessaan pitävä, sekä yllättävien juonenkäänteiden, tosi mainioiden hahmojen että erinomaisen huumorin ansiosta. Reunasen ohjaus nostaa hienosti esiin ihmisten peiteltyjä tunteita ja salattuja motiiveja, ja tekee jokaisesta hahmosta sekä viattoman että syyllisen. Miten näissä murhamysteereissä aina voikin olla niin, että ihan joka tyyppi vaikuttaa juuri siltä, että totta kai juuri tuo on murhaaja, ja sitten ei kuitenkaan ole? Myös teoksen huumori on Reunasen käsissä aivan timanttista, ja komedia syntyy vaivattomasti. Pidin kovasti ratkaisuista hahmojen esittelyn ja näyttämöohje-tyyppisten tekstien kohdalla, ja muutenkin siitä, miten neljättä seinää hyvin hienovaraisesti pikkuisen rikotaan ja näytelmän perinteistä toteutustapaa aavistuksen haastetaan. Onnistunut yhdistelmä tiivistä ja aivoja kutkuttelevaa murhamysteeriä, näppärää komediallista otetta ja napakkaa ihmissuhdedraamaa.

Lavastus sekä tarpeisto ja puvustus ovat useamman tekijän suunnittelemia, ja todella tyylikkäitä. Erityisesti trofeet ovat hienoja, ja tarkkasilmäisimmät bongaavat niitä näyttämön lisäksi myös katsomosta. Suosikkini ovat seepra ja tiikerintalja, mutta kaikki Richardin metsästysmuistot ovat taidolla toteutettuja ja loistavan yksityiskohtaisia. Lavalla on sopivasti kotoisa tunnelma, ollaanhan Warwickien kartanossa, ja huone on talon asukkaiden näköinen. Yläluokkaista tunnelmaa luovat komea tulisija ja hienot tuolit, ja yksityiskohdat tauluja ja pöydän tavaroita myöten ovat kohdillaan. Puvustuksessa näkyy niin hahmojen asema, ammatti kuin persoonakin, ja ajankuvassa ja brittiläisfiiliksessä ollaan hyvin sisällä. Pidin siitä, miten vaatekappaleet, kuten hatut, toimivat myös osana tarinaa, kun nuori Jan Warwick (Leo Siljander) niitä kokeilee ja näpräilee. Ja onhan peribrittiläinen vaateparsi aina ilo silmälle, niin myös nyt. Visuaalisuuden takana olevan taitavan tekijäjoukon luomassa miljöössä kelpaa kyllä selvitellä, ken on murhan takana.

Kymmenen näyttelijän joukko heittäytyy rooleihinsa erinomaisella tarkkanäköisyydellä ja ymmärryksellä, ja esityksessä ehdottomasti parasta ovat sen monitasoiset hahmot. Hahmojen välinen dynamiikka on herkullista, ja kun laitetaan joukko kiinnostavia tyyppejä samaan huoneeseen murhan äärelle, tuppaa siitä tulemaan varsin mainiota ihmissuhdedraamaa murhamysteerin lisäksi. Ja niin tuleekin, tämän joukon välienselvittelyä, perhesuhteita ja monenlaisia suunnitelmia seuraa tosi mielellään. Ari Lehto näyttelee Richard Warwickin roolissa kuollutta miestä, mutta pääsee kalmankankeudesta huolimatta ottamaan lavaa haltuun. Richardin nauru jää kyllä kummittelemaan, tämä kissoja ja lintuja ammuskeleva katkera mies on juuri mainio murhan kohde mysteerinäytelmään. Niin paljon motiiveja pistää mies hengiltä, mutta kuka on antanut ajatuksilleen periksi..? Oli myös hauskaa, kun juuri kun Richardin kerrottiin ammuskelleen lintuja, taustalla rääkäisi fasaani. Riikka Holm on Laura Warwickin roolissa hienosti selvillä Lauran tunteista ja ajatuksista, ja tulkitsee niitä aidosti. Holm tekee roolinsa herkkyydellä, jossa sekä päättäväisyys että epäusko ja epätoivo löytävät paikkansa luontevasti. Aatu Johansson tuo näyttelijäntyöhönsä sujuvasti eri tasoja, hänen Michael Starkwedderinsä on varmoin ottein rakennettu kokonainen hahmo, josta paljastuu jatkuvasti uusia puolia. Johanssonin tavassa tehdä roolia on paljon yksityiskohtia, jotka sekä syventävät hahmoa että ovat tarinalle hedelmällisiä paikkoja kasvaa. Eeva Jeskanen tekee vanha rouva Warwickina jylhän arvokkaan roolin, johon on kuitenkin ladattu sekä haurautta että lempeyttä, ja sopivasti myös aavistus salaperäisyyttä.

Anu Päivinen neiti Bennettinä ja Joona Majurinen Henry Angellina ovat talon palvelusväkeä, ja molemmat sekä kovin luotettavan että kovin epäilyttävän oloisia. Päivisellä on rooliinsa mainio ote, neiti Bennettistä ei ihan ota selvää vaikka hän vaikuttaakin hyvin asialliselta ja vilpittömältä. Erityisesti esityksen loppupuolella, kun Bennett joutuu uhatuksi, Päivisen roolityö on hyvin vakuuttavaa. Majurinen kasvattaa hahmoaan taitavasti kivikasvoisesta ja harvasanaisesta työntekijästä ovelaksi, itsevarmaksi neuvottelijaksi. Leo Siljander on moneen otteeseen suorastaan varastaa shown, kun marssittaa nuoriherra Jan Warwickin lavalle. Ai että miten mainio hahmo, ja miten valloittavasti Siljander häntä tulkitsee! Hän on roolissa hienosti sisällä, ja tuo vauhdikkaan ja monitasoisen hahmonsa lavalle erinomaisin ottein, sujuvasti tunnelmaa lukien ja Janin mielentiloja tarkkaillen. Lilja Omenainen ja Kimmo Virtanen ylikonstaapeli Cadwalladerina ja tarkastaja Thomasina ovat riemukas poliisikaksikko, virkavalta on ainakin innokasta, jos ei sitten niin tarkkaavaista. Omenaisen Cadwallader on haaveileva runosielu, jonka Omenainen tuo lavalle luontevalla tavalla. Virtanen tekee tarkastaja Thomasin roolin arvokkuudella ja järjestelmällisyydellä, mutta ei turhan vakavasti. Juha Latvala on majuri Julian Farrarin roolissa onnistuneesti epäilyttävän oloinen naapurin kaveri, joka ilmaantuu paikalle pakkaa sekoittamaan. Onko majurilla puhtaat jauhot pussissa, sitä on vaikea sanoa. Latvala lukee hahmoaan näppärästi, ja tekee sujuvaa roolityötä.

Odottamaton vieras nousee Öljymäellä näkemieni esitysten joukosta parhaimmistoon. Tässä on kaikki kohdillaan, aina ohjauksen tarkasta rytmityksestä ja fiksuista ratkaisuista erinomaiseen, heittäytyvään näyttelijäntyöhön ja siihen, miten murhamysteeriä kuljetetaan kohti loppuratkaisua. Oli hauskaa antaa tarinan tarjota vihjeitä ja tehdä katsomossa koko ajan aivotyötä johtolankojen pohjalta, ja juonen yllätykselliset mutta uskottavat käänteet tarjoavat ihanan haastavaa pohdiskeltavaa esityksen katsomisen aikana. Ihan pari hetkeä ennen kuin kaikki paljastui minäkin tajusin, missä mennään, ja voi kun olikin mainio tunne! Ennen kaikkea on ilo katsoa, miten korkeatasoista teatteria Öljymäellä jälleen tehdään, onhan Ohkolan teatterilla erityinen paikka sydämessäni. Öljymäki on tuttu jo lapsuuden kesistä, ja kesäteatterin penkeillä on monet muistot tehty. Siksi moni tekijä niin lavalla kuin sen takanakin on monessa roolissa tullut tutuksi, kun heitä on kesä toisensa jälkeen nähnyt monenlaisten näytelmien parissa. Ilahduttaa siis nähdä, kuinka tyypit kerta toisensa jälkeen ylittävät itsensä, tarttuvat rooleihin ennakkoluulottomasti ja tuovat näyttämölle varmaa, tarkkaa ja taitavaa tekemistä. Yhtä mainiota on myös nähdä uusia kasvoja tuomassa omaa taitoaan lavalle. Ja taitoa tässä produktiossa kyllä riittää, niin näyttelijöiden kuin kulissien takana tehdyn työn muodossa. Eri osa-alueiden onnistuneen työn ansiosta tyylipuhdas murhamysteeri nousee Öljymäelle kutkuttavana, hauskana, ajatuksia herättävänä, syyllisen arvailuun kannustavana ja täysin mukanaan vievänä kokonaisuutena.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan teatteri!

Täydelliset häät @ Nastolan Pisarateatteri

 

kuva © Maria Johansson

Näin Täydelliset häät 17.7.

Mika (Eerik Kuronen) ja Kirsi (Karoliina Bergman) ovat menossa naimisiin. Polttareita, villejä sellaisia, on vietetty, ja nyt Mika herää hääpäivän aamuna pää kipeänä ja vieraan naisen (Virpi Hiltunen) vierestä. Hetkinen, mitä? Kyllä vain! Hääsviitin sängyssä on peiton alla joku aivan muu kuin tuleva morsian, ja se jos mikä laittaa Mikan pasmat sekaisin. Mikä neuvoksi? Onneksi bestman Tommi (Juha Rouhiainen) pamahtaa parahiksi paikalle, ja miehet alkavat kehitellä suunnitelmaa, jonka avulla hääpäivä saadaan alkukankeuksista huolimatta onnistumaan. Kun soppaan lisätään siivooja Malla (Tuire Arola) ja morsiamen äiti Ursula (Mervi Valtanen), riittää häävalmisteluissa jos jonkinmoista käännettä.

Olen nähnyt Täydelliset häät kerran aiemmin, viime kesänä, ja tämä Robin Hawdonin (suomennos Sarianne Paasonen) riemukas farssi on varsin valloittava. Nopeat tilanteet, vauhdikas rytmi ja mielikuvitukselliset ratkaisut vievät tarinaa eteenpäin sujuvasti, ja hahmot ja tilanteet, joihin he joutuvat, ovat oikeasti hauskoja. Niinpä odotin innolla uutta katselukertaa tästä näytelmästä, ja uuden työryhmän tulkitsemana. Ohjaaja Tapani Kalliomäen otteista olen hänen edellisten ohjauksiensa kohdalla pitänyt, ja nyt ensimmäistä kertaa Kalliomäen farssiohjauksen nähneenä täytyy sanoa, että hyppy vakavammasta draamasta puhtaaseen koomisuuteen onnistuu erinomaisesti. Nopean komedian tahti on hienosti hallussa, reipas dialogi soljuu vaivattomasti ja henkilöohjaus on tarkkaa. Farssissa, ja toki kaikessa komediassa, mutta tässä lajissa erityisesti, liioittelun ja hillityn tekemisen välillä on hiuksenhieno raja, jotta tekeminen ei mene yli vetämiseksi mutta ei myöskään ole liian "laimeaa". Tällä rajalla Täydelliset häät tasapainottelee Kalliomäen ohjauksessa ansiokkaasti, lavalla sekä revitellään että maltetaan antaa huumorin kantaa ilman, että sitä tarvitsee alleviivata. Apulaisohjaaja Laura Huhtamaa ja ohjaajan assistentti Susanne Mast ovat osaltaan varmistaneet, että kokonaisuus on sujuva ja onnistunut. Tiina Hauta-ahon suunnitelemassa lavastuksessa on farssiin sopivaa pientä kaaosta monien eri kuosien, värien ja tyylien yhdistelmänä, uskottava hotellitunnelma ja mainioita oivalluksia. Ja tietysti ovia, joista useasti kuljetaankin. Hannele Väisäsen puvustuksessa on hahmosta riippuen iloisen hääjuhlan, tavallisen työpäivän ja epämääräisen yön tuntua. Jokaiselle hahmolle on löytynyt onnistunut asukokonaisuus, joka tukee tyyppien persoonaa ja roolia tarinassa. Puvustus saa myös tähtihetkensä lavalla ja luo komediaa mainiosti.

Eerik Kuronen tekee Mikan roolin monitasoisesti, erinomaisella komediantajulla ja sopivan nöyrällä otteella. Mika on mokannut, se on selvää, ja on riemukasta seurata, miten hän tilannettaan ratkoo. Kuronen lukee kohtausten tunnelmaa taitavasti, ja hänen roolityössään on varmuutta, joka tukee sekä hahmon kasvua että komedian iskevyyttä. Virpi Hiltunen on Sallan roolissa mainio, hänen tapansa tehdä roolia rakentuu sujuvasti linjassa komedian rytmin kanssa. Hiltunen tekee roolinsa hyvällä sydämellisyydellä, vaikka tilanne on mikä on, Salla yrittää selvitellä sen parhain päin. Juha Rouhiainen tekee nappisuorituksen bestman Tommina, loistavaa läsnäoloa lavalla ja heittäytymistä kohtauksiin. Karoliina Bergman tuo Kirsin rooliin hienosti pitkäpinnaisuutta ja malttia, ja samalla turhautumista ja epätoivoa. On siinä morsiamella kestettävää, kun koko muu hääväki käyttäytyy täysin kummallisesti. Tuire Arola on Mallana todella hyvä, ja pidän kovasti siitä, miten hän tuo lavalle Mallan tarkkanäköisyyden. Tämä tosiaan tajuaa, mitä on meneillään, ja on hykerryttävä seuratessaan muun porukan sekoilua. Arolalla on roolityöhönsä tarkka ote, ja komediaa hän tulkitsee terävästi. Mervi Valtanen eläytyy Ursulan roolissa täysillä tyttärensä suurta päivää järjestelevän, häästressiä omilla keinoillaan karkottavan morsiamen äidin osaan. Kuusikko pelaa yhteen luontevasti ja saumattomasti, ja komediaan tuleekin yksi taso lisää siitä, miten aidolta hahmojen väliset suhteet ja kohtaamiset tuntuvat. Vaikka tarina itsessään ottaa aina vain mielikuvituksellisempia kierroksia, on hahmoissa silti uskottavuutta, joka tekee komediastakin tunnistettavampaa.

Oli hauska vierailla Nastolan Pisarateatterissa ensimmäistä kertaa tämän esityksen parissa, sillä Täydelliset häät tarjosi viihdyttävän ja iloisen teatteri-illan. Farssi kasvaa näyttämölle vauhdikkaana, tarkasti tulkitun komedian kokonaisuutena, jossa näyttelijät heittäytyvät varmoin ottein tekstin vietäviksi. Rytmissä ei kompuroida kertaakaan, vaan nopeasti tykiteltävä dialogi ja tiukat juonenkäänteet etenevät varmasti, vakuuttavasti ja hauskasti. Tarina ylettää kaiken koomisuuden ja säädön ohella myös tarkastelemaan ihmisiä, parisuhdetta, rakkautta ja rehellisyyttä, ja tekee sen onnistuneesti. Ja mistä huumoria olisikaan iskevämpää etsiä kuin siitä, miten ihmiset toimivat eri tilanteissa? Ei ehkä mistään, ja Täydellisissä häissä huumori löytyykin juuri erilaisten ihmisten reaktioista yllättävässä, nopeita hoksottimia vaativassa tilanteessa. Ja tätä huumoria sekä näiden hahmojen tilannetta Pisarateatterissa katsotaan lämmöllä ja terävyydellä, sekä inhimillisten tunteiden ja päätösten aiheuttamat valinnat ymmärtäen että niille makeasti nauraen.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Nastolan Pisarateatteri!

Kuolema Niilillä @ Orimattilan Teatteri

kuva © Johannes Wilenius

Näin Kuolema Niilillä-murhamysteerin 15.7.

Risteilyalus Lotus ja sen purseri (Manu Heinonen) toivottavat tervetulleeksi Niilin kauniisiin maisemiin haikailevia matkustajia. Kyytiin astuvat neiti ffoliot-ffoulkes (Tuula Manelius) ja tätinsä käskytettävänä matkustava Christina (Heli Yläjoki), työläisten asemaa joka välissä korostava Smith (Väinö Karhos), leppoisa tohtori Bessner (Lauri Keskiväli), tuore aviopari Kay ja Simon Mostyn (Emma Yildirim ja Urho Notkola) palvelijansa Louisen (Tuulianna Toivonen) kanssa sekä rovasti Pennefather (Vesa Teräs). Viime hetkellä mukaan matkalle lähtee myös Jaqueline de Severac (Reetta Jouttimäki), Simonin entinen kihlattu ja Kayn entinen paras ystävä, joka on seurannut nuorta paria jo jonkin aikaa...

Olen nähnyt Kuoleman Niilillä viimeisimpänä elokuvaversiona pari vuotta sitten, ja esityksen alussa olin ihmeissäni siitä, onko tämä edes sama tarina. Tuttuja juttuja alkoi pian kuitenkin näkyä lavalla, ja olihan tämä sitten se sama Niili-mysteeri kuin elokuvakin, pienin muutoksin. Agatha Christien samannimiseen romaaniin perustuva näytelmä on nimittäin Christien itsensä romaanista dramatisoima, ja hän on tehnyt siihen muutoksia. Ensinnäkään, näytelmässä murhamysteeriä ei ratko Hercule Poirot, vaan rovasti Pennefather, hahmojen nimet ovat eri kuin romaanissa, ja heitä on vähemmän. Ei ihme, ettei kenenkään nimi siis kuulostanut tutulta! Englanniksi näytelmän nimikin on eri, Murder on the Nile (tai Hidden Horizon), ei Death on the Nile, kuten romaani. Suomeksi Kuolema Niilillä on kuitenkin ollut useimpien teatteriversioiden nimi. Etukäteen muistin elokuvasta lähinnä sen, että suosikkihahmoni kuolee, mutta eipä kuollut nyt, kun ei ollut edes mukana. Mutta muuten porukka kyllä heittää henkensä, ja kuten kunnon murhamysteeriin kuuluu, salaperäisissä olosuhteissa.

Ninni Parviaisen ohjaama esitys on kelpo murhamysteeri, joka avautuu yksityiskohta ja juonenkäänne kerrallaan ja antaa katsojalle riittävästi vihjeitä, jotta syyllistä on katsomossa mahdollista arvailla. Harmittavasti tunnelma alkaa kunnolla tiivistyä vasta loppupuolella, ja kohtauksiin jää vielä kaipaamaan jännitettä ja intensiteettiä. En tiedä, onko Kuolema Niilillä hankalampi näytelmä tuoda lavalle kuin aiemmat näkemäni Christie-näyttämötulkinnat, sillä vaikka niissäkin on ollut pitkiä vuorosanoja, aavistuksen verkkaista mysteerin rakennusta ja paljon pohdintaa, on jännitys silti ollut käsinkosketeltavampaa ja väreillyt ilmassa alusta loppuun. Nyt tuo viimeinen taso jää vähän uupumaan, vaikka palaset ovatkin kohdillaan ja tekeminen lavalla on sujuvaa. Varmaotteisen kokonaisuuden ansiosta tämä on esityksenä siis oikein nautittava, vaikka jännitystä jääkin puuttumaan. Erityisesti napakka dialogi, varsinkin Smithin keskustellessa muiden hahmojen kanssa, on erinomaista seurattavaa, ja ihmissuhteiden setviminen viihdyttävää. Christien teksti (suomennos Aino Piirola) on parhaimmillaan hyvin monitasoista, ja tässä näytelmässä se pääsee oikeuksiinsa enemmänkin juuri hahmojen välisissä keskusteluissa kuin varsinaisessa syyllisen ja tapahtumien kulun päättelemisessä. Ensimmäistä kertaa Jätinpesän kesäteatterissa on mukana liveorkesteri (Urho Notkola, Väinö Karhos, Manu Heinonen, Elmo Kuikka, Matias Strandén), ja vaikka musiikki ansiokkaasti luokin kohtauksiin tunnelmaa, olisi soittajille ja bändille ehdottomasti suonut suuremman roolin, nyt he jäävät aika lailla sivuosaan. Outi Wrightin lavastus on todella tyylikäs, samoin Johanna Immelin ja Anne Heiskasen puvustus ja Emilia Savolaisen sujuvasti kokonaisuutta täydentävä rekvisiitta. Visuaalisesti esitys vie hienosti tapahtuma-aikaansa, ja tuo esiin eri hahmojen asemaa ja persoonaa. Yksityiskohdat ovat kohdillaan sekä hahmojen että miljöön ulkoasussa, ja näyttämökuva tarjoileekin hienosti perinteistä dekkaritunnelmaa. On hienoa ja eleganttia, ylellinen risteily ja kaunista pukuloistoa, juoma virtaa ja korttia pelataan. Ei siis ihme, että pian joku kuolee!

Vesa Teräs näytteli edellisessä näkemässäni Christien näytelmässä Hercule Poirotia, ja tekee rovasti Pennefatherina hyvin samantyylisen roolin. Hahmotkin ovat aika samanhenkiset, molemmat sivistyneitä, vähän omahyväisen oloisia ja nopeaälyisiä, näppäriä syyllisenselvittelijöitä. Teräksen roolityössä on rauhaa ja varmuutta, sopivasti terävyyttä, ja myös hieman sellaista rasittavuutta, jota näissä (amatööri)salapoliisihahmoissa usein on. Urho Notkola tuo Simonin rooliin onnistuneesti viatonta nuorta rakkautta ja uskottavaa päättäväisyyttä, ja tasapainoilee sujuvasti sen välillä, mitä hahmo tietää ja mitä yleisö tietää. Emma Yildirim on Kayn roolissa hurmaava, itsetietoinen ja aina huoletonta elämää elänyt nuori nainen, jota Jaquelinen läsnäolo piinaa. Yildirim lukee rooliaan tosi hyvin, ja tuo roolityöhönsä onnistuneita yksityiskohtia. Reetta Jouttimäki Jaquelinen roolissa ottaa monitasoisen hahmonsa haltuun varmoin ottein, ja välittää vahvasti kaiken sen, mitä Jaqueline tuntee ja ajattelee. Väinö Karhos on Smithin roolissa loistava, hänellä on roolihahmonsa asenne täysin omaksuttuna ja erinomainen tapa käsitellä Smithin teräviä, mainioita repliikkejä. Lauri Keskivälin komediantaju pääsee tohtori Bessnerin roolissa hienosti esiin, ja Keskiväli tekee tohtorin roolin taitavasti huumoria lukien ja siitä kaiken irti ottaen, pitäen kuitenkin roolityönsä murhamysteerin tyyliin sopivana. Heli Yläjoki on Christinan roolissa mainio, erityisesti Smithin liehittely-yrityksiä torjuessaan ja tämän juttuja kuunnellessaan. Tuula Manelius ottaa lavan haltuun neiti ffoliot-ffoulkesin roolissa, siinä sujuu neidin risteily rattoisasti kun keksii moittimisen aihetta milloin mistäkin. Manelius on taitava komediallisten iskujen kanssa, ja hienosti sisällä roolissaan. Tuulianna Toivonen tekee Louisen roolin sopivalla epätoivoisuudella ja hämmennyksellä, Louise joutuu melkoiseen pyöritykseen kun laivalla alkaa tapahtua. Manu Heinonen on kaksoisroolissaan purserina ja Mc Naughtina palvelushenkinen laivan työntekijä, joka varmistaa matkan sujuvan kulun ja toteuttaa matkustajien kaikki toiveet. Jokainen tekee roolinsa hyvällä otteella, ja hahmojen välisiä keskusteluja on viihdyttävää ja ilahduttavaa katsoa, niissä on onnistunutta dynamiikkaa.

Kuolema Niilillä tarjoilee Jätinpesän kesäteatterissa murhamysteerin, joka etenee varmasti ja säästää yllätyksiä loppuun saakka. Vaikka jännitysnäytelmälle ominainen jännitys jää tällä kertaa vähän uupumaan, on esitystä silti mukava katsoa sujuvan näyttelijäntyön ja mainioiden hahmojen ansiosta, tyylikkäästä visuaalisuudesta puhumattakaan. Ja aina ilahduttaa näissä dekkarinäytelmissä lopussa se suuri hetki, kun tapahtumaketju väännetään rautalangasta, jotta se tulee selväksi myös kaikille muille kuin rikoksen ratkaisseelle, erinomaisen päättelykyvyn omaavalle amatöörisalapoliisille. Itse tosin kuulin sivukorvalla, miten katsomossa kerrottiin vieruskaverille syyllinen etukäteen, joten vaikka en muistanut elokuvasta, miten tässä kävi, jouduin spoilatuksi ennen loppuhuipennusta. Muuten en olisi murhaajaa varmaankaan arvannut, olen onneton päättelemään näitä!

kuva © Pia Simonen Photography

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Orimattilan Teatteri!

Kellokosken prinsessa @ Vuohensaaren kesäteatteri

 

kuvat © Anni Arvilahti

Näin Kellokosken prinsessan 14.7.

Anna Svedholm (1896–1988), omaa sukua Lappalainen, oli Kellokosken sairaalan potilaana yli 50 vuotta. Itseään englantilaisena prinsessana pitäneen Annan diagnosoitiin sairastaneen skitsofreniaa, maanisdepressiivisyyttä ja maniaa. Hän levitti elämäniloa ympärilleen sekä sairaalassa että Kellokosken kylässä, ja oli pidetty henkilö. Nyt Lappalaisen tarina rakentuu Vuohensaaren kesäteatteriin musiikkinäytelmänä, käsikirjoittaja Alina Kilpeläisen ohjauksena.

Kellokosken sairaala sijaitsee naapurikunnassa, mutta sen tai sairaalan asukkaiden historia ei ole minulle kovin tuttu, vain pääpiirteittäin tiedossa. Sekä omia että perhetuttuja on kuitenkin ollut sairaalassa töissä, ja muutenkin Kellokoskella, onpa yksi heistä päätynyt näytelmäänkin henkilöhahmoksi. Oli siis mielenkiintoista katsoa näytelmää, joka perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu lähipaikkakunnalle, ja johon minulla on jonkinlaista kosketuspintaa. Kilpeläisen käsikirjoittama ja ohjaama esitys on onnistunut kokonaisuus, joka ei lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta tunnu pitkältä. Vaikka pituus ei tunnu, muutamaa hitaammin etenevää kohtausta olisi ollut pikkuisen varaa tiivistää ja turhan pitkiä kohtauksia lyhentää, sillä nyt katsomossa jää välillä kaipaamaan napakampaa otetta lavan tapahtumiin. Joidenkin kohtausten rauhallisempi, viipyilevä tahti on toisaalta linjassa tapahtumien kanssa, mutta ei ihan löydä paikkaansa niiden kohtausten rinnalla, jossa jännite ja fokus toimii paremmin. Mutta niissä kohtauksissa, joissa tarkkuus ja tunnelataus ovat kohdillaan, ovat näyttämön tapahtumat todella hienoja, tarkkavireisiä ja nautittavia. Ja tällaisia kohtauksia suurin osa onkin, esitys etenee varmasti ja onnistuu sekä viihdyttämään, koskettamaan, herättämään ajatuksia, naurattamaan ja liikuttamaan. Kilpeläisen ohjauksessa erityisesti henkilöohjaus on tosi onnistunutta, ja jokaisessa hahmossa riittää syvyyttä ja inhimillisyyttä.

Venla Viisasen koreografioissa on iloa ja vauhtia, ilkikurisuutta ja hyväntuulisuutta, joka ilahduttaa. Sanna Leppäsen lavastus asettuu luonnonmaisemiin sopusoinnussa ympäröivän miljöön kanssa, ja luo sujuvasti sairaalamaisemaa. Keltainen väri tuo lavastukseen lämpöä, ja toistuu myös prinsessan puvustuksessa. Jenny Sainion ja Marika Hämäläisen puvustus tuo myös sairaalafiilistä lääkäreiden ja hoitajien asujen kautta. Potilaiden puvustus rakentaa hahmojen persoonaa, ja erityisesti prinsessan hurmaavat asut ja hieno kruunu jäivät mieleen. Puvustus sopii ajankuvaan, samoin lavastus, ja visuaalisuus on toimivaa ja rakentaa tarinalle sujuvat raamit. Musiikkinäytelmään kuuluu tietenkin musiikki, ja se Kellokosken prinsessassa on oikein mainiota. Laulutekstit ovat käsikirjoittaja Kilpeläisen kynästä, sävellys Antti Ainolan. Bändissä soittavat Arto Pasio, Elina Virtaperko, Sami Virta, Elviira Väyrynen ja Pia Nummila-Väkiparta. Kaikki kappaleet esitetään mallikkaasti, erityisesti riehakkaammat biisit tulkitaan erinomaisella otteella. Omia suosikkejani olivat Mittees tuosta kahvista?, Prinsessan juhannuslaulu, Matkalaulu ja Juhlan aikaa, ajan juhlaa.

Sanni Suvila-Nuutinen tulkitsee Anna Lappalaisen ison ja vaativan roolin hienolla herkkyydellä, ja on viimeistä yksityiskohtaa myöten sisällä roolissaan. Näyttelijäntyössä on tasoja ja sävyjä, jotka tekevät hahmosta aidon tuntuisen ja kokonaisen ihmisen, jonka tarina koskettaa. Myöskään tositarinan paino ei ainakaan minun katsomiskokemuksessani tuntunut, vaan Suvila-Nuutinen tekee roolinsa esikuvaa kunnioittaen, mutta ottaen hahmon sopivasti omakseen. Saila Rouhiainen tuo ylihoitaja Anna Pakalénin hahmoon lämmintä inhimillisyyttä, viisautta ja päättäväisyyttä. Rouhiaisen roolityössä on ymmärrystä ja toisten puolella olemista, joka koskettaa, ja hän tuo esitykseen myös lempeää huumoria. Arska Halme ylilääkäri Soinisen roolissa tekee sujuvaa työtä, hän lukee hahmoaan näppärästi ja tuo ylilääkärin osaan monitasoisuutta. Anni Mäenpää Sofian roolissa hurmaa ja koskettaa, hänellä on rooliinsa vilpitön ote ja kyky tulkita sekä kevyempää että vakavampaa draamaa. Sami Virta on Paavali Alivirran roolissa sekä innokas uusien hoitomuotojen kannattaja että potilaista aidosti välittävä lääkäri. Erityisesti vaikutuksen teki se hetki, kun Paavali istuu prinsessan sängyn laidalle ja hänen ylitseen pyyhkäisee kunnon tunnemyrsky. Hieno hetki! Samoin Virran ilmeikäs näyttelijäntyö jäi mieleen. Nora Koivunen ja Elviira Väyrynen esittävät hoitajia, Sirkka Aaltosta ja Marita Riihikantoa. Molemmat tuovat rooleihinsa lämpöä, Koivunen myös napakkuutta ja topakkuutta, Väyrynen huolehtivaisuutta ja myötätuntoa. Minna Laihon näyttelemä liikunnanohjaaja Johanna Puustinen on käytänönläheinen ja huumorintajuinen, vähän virkaintoinen nainen, pankinjohtaja Fagerströmin roolissa Laiho on ystävällinen tyyppi.

Lobotomialääkäri Teuvo Mäkelän roolin tekevä Elina Virtaperko tasapainottelee sujuvasti komedian ja draaman välillä, ja Selman roolissa saa omat tähtihetkensä lavalla. Marjukka Paajolahti-Halme näyttelee Iso-Iitaa sydämellisesti ja varmoin ottein, sopivalla rehvakkuudella. Satu Elgin rooli Evana on tosi hieno, Elg tuo näyttelijäntyöhönsä voimaa ja sujuvasti tasoja. Susanna Karhu näyttelee Oivaa onnistuneesti, hän on roolissaan kuin kotonaan ja tuo siihen mainioita yksityiskohtia. Pia Nummila-Väkiparran rooli Kaarle Hiitosena on riemukas, Nummila-Väkiparta heittäytyy näppärästi koomisempiin hetkiin ja kantaa huumorin varmasti, mutta roolityössä on mukana koko ajan myös vahvaa inhimillisyyttä. Anna Virtasella on Miinan rooliin hyvä ote, vaikka hahmo ei puhu paljoa, Virtasen läsnäolo lavalla ei jää huomaamatta ja roolihahmo rakentuu kokonaiseksi. Arto Pasio on Robert Maleniuksen roolissa nopealiikkeinen ja hyväsydäminen, valloittava tyyppi. Esityksen kantava voima ovat sen näyttelijät, jotka tarttuvat rooleihinsa ennakkoluulottomasti ja tulkitsevat hahmojaan aidolla tunteella ja vakuuttavin ottein.

Salon Teatteri tarjoaa Vuohensaaressa jälleen kesäteatteria, joka herättää ajatuksia ja toivoa. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo paitsi yhdestä ihmisestä, myös mielenterveyshoidon historiasta, yhteisöstä, onnellisuudesta ja siitä, miten eri tavoin voi elää onnellisesti. Vakaviakaan aiheita ei tämä näytelmä kaihda, vaan näyttää myös vuosikymmenten takaisen sairaalaelämän raakuuden, esimerkiksi sittemmin historiaan jääneet hoitokeinot. Mutta vaikka rankkojakin kohtauksia on, ja esitys koskettaa ja liikuttaa niiden kautta, päällimmäisenä mieleen jäävät juurikin toiveikkuus ja lämpö, jotka koskettavat. Hieman kokonaisuus kärsii muutamasta turhan hitaasta kohtauksesta, mutta tarina kantaa ja vahvasti roolinsa tekevät näyttelijät ja vauhdikkaat musiikkinumerot nostavat esityksen uudelle tasolle. Vuohensaaren kauniissa miljöössä tarina herää eloon väkevästi.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

Tootsie @ Törnävän kesäteatteri

kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Tootsie-musikaalin ensi-illassa 6.7.

Michael Dorsey (Antti Lang) on narsistinen ja omasta mielestään aina oikeassa oleva näyttelijä, joka ei saa töitä, koska kukaan ei halua työskennellä hankalan ihmisen maineessa olevan tyypin kanssa. Michael itse tietenkin vain yrittää tavoittaa hahmojensa totuuden, ja saada muutkin näkemään sen. Mitä ihmeen vikaa siinä on? Käsikirjoittajan urasta haaveilevan kämppiksensä Jeffin (Lauri Ketonen) kanssa Michael odottelee läpimurtoa, jota ei vaikuta tulevan. Mutta sitten exä Sandy (Maija Siljander) käy harjoittelemassa koe-esiintymisiin, ja unohtaa käsikirjoituksensa Michaelin luo. Ja siitä se idea sitten lähtee... Michael luo hahmon, kuten näyttelijä vain osaa, ja hurmaa kaikki Dorothy Michaelsina, loistavana näyttelijättärenä, joka saa roolin ja vieläpä äänensä kuuluviin. Treenissä on Romeon ja Julian jatko-osamusikaali, jota tähdittävät muun muassa Julie (Maija Lang) ja tosi-tv-tähti Max (Henrik Hammarberg), ja jonka ohjaa Ron (Reidar Palmgren). Hetken kaikki on täydellistä, pääseehän Michael tekemään hienoa roolia, mutta sitten kanssanäyttelijöiden kesken syttyy tunteita suuntaan jos toiseen, ja hahmon ylläpitäminen menee hankalammaksi. Minkä roolin Michael haluaa pitää, ja millä hinnalla?

Tootsie sai Suomen kantaesityksensä viime syksynä Lahden kaupunginteatterissa, ja tuon version musikaalista näin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin aika ennakkoluuloinen tätä vuoden 1982 samannimiseen leffaan perustuvaa musikaalikomediaa kohtaan, mutta mitä vielä, Tootsie vei täysin mukanaan! Siksipä kävin musikaalin vielä toiseen otteeseenkin katsomassa. Tootsien huumori ja (sivu)hahmot hurmasivat minut, joten oli ihanaa nähdä tämä teos nyt uudelleen, ja erilaisena versiona. Törnävällä ohjaus on Jani Johanssonin käsialaa, ja koreografioista vastaa Henri Sarajärvi. Käytössä on sama Mikko Koivusalon erinomainen suomennos kuin Lahdessa, pienin muutoksin. Tekstistä on leikattu pois jonkin verran, joka lyhentää esityksen kestoa hiukkasen ja tekee siitä kesäteatteriin paremmin istuvan. Tiivistys on ehdottomasti hyvä juttu, ja tarinan kulkuun vaikuttamatta tehty, mutta kyllä harmitus hiipi mieleen siinä vaiheessa, kun esityksen loppu lähestui ja tajusin, että melkein kaikki Maxin parhaat replat on leikattu pois! Seinäjokelaisyleisö ei siis saa kuulla tämän tosi-tv-tähden tarinoita kiljusta, aikakapselihamsterista puhumattakaan... Tästä siis vähän miinusta, samoin Jeff summaa tilanteen-biisin sanoitusmuutoksista. Mutta kaikesta muusta sitten tuleekin minun suunnaltani vain kehuja! Suorastaan hämmästyin siitä, miten täydellisesti Tootsie istuu kesäteatteriin, sillä tämähän toimii Törnävällä kuin olisi sinne alunperin suunniteltu. Toki musikaalin farssimaiset piirteet ja suora huumori ovat myös perinteiselle kesäteatterille tuttuja piirteitä, eli ei ihme, että ne kesäteatterilavallakin iskevät yleisöön, mutta silti vähän yllätti, kuinka sujuvasti musikaali on ulkolavalle rakennettu. Olen toki nähnyt, miten loistavasti Törnävällä on tuotu Suomen ensi-iltoihinsa useampikin Broadwaylta tuttu komediamusikaali, eli taitoa ison shown sovittamiseksi ulkoilmaolosuhteisiin tiesin löytyvän. Tootsien kohdalla odotukset olivat vähän erilaisia, sillä olin jo nähnyt sen suurella näyttämöllä ja ison ensemblen esittämänä, kun muut Törnävällä näkemäni musikaalit olivat ensikosketuksiani kyseisiin teoksiin. Niinpä oli hauska nähdä sekä tämä versiointi Tootsiesta että se, miten pienempi ensemble herättää teoksen henkiin. Ja voi että, kyllä vaan on erinomainen toteutus tämä! Hitsin hauska, terävä, hyväntuulinen ja täynnä säkenöiviä esiintyjiä.

Johanssonin ohjauksessa on sopivasti sellaista rempseyttä ja huolettomuutta, ehkä rosoisuutta, joka tuo New Yorkin teatterimaailman vahvasti lavalle. Myös henkilöohjaus on erinomaista, ja erityisesti päärooleissa hahmojen väliset suhteet toimivat saumattomasti. Ensi-illassa meno oli hyvin varmaa ja vauhdikasta, ei haparointeja suuntaan tai toiseen vaan jo tässä vaiheessa esitys tuntuu siltä, että sillä on juuret syvällä Törnävänsaaren mullassa. Ja miten paljon tämä vielä kesän aikana ehtiikään juurtua lisää! Vaikka komediallisesti kaikki onkin jo kohdallaan, voi olla, että esityskauden edetessä lavalla innostutaan revittelemään vielä enemmänkin. Johanssonin ohjauksessa komedian monet sävyt ovat esillä ja niitä myös tulkitaan napakasti. Tootsiessa on aivan loistavia one linereita ja vitsejä, jotka Koivusalon käännös välittää takuuvarmasti. Vaikka ne Maxin parhaat jutut nyt jäivätkin kuulematta, ovat mukana monet tutut komediatimantit, joiden kuulemista ja näkemistä jo innolla odotin. Kyllä toimii, ja vaikutti toimivan myös muuhun yleisöön, sen verran iloinen meno oli ensi-illan katsomossa. Ja kuten komedian ohjaaminen, sujuu Johanssonilta myös tarinan herkempien hetkien ohjaus. Kovin montaa draamallisempaa hetkeä tarinassa ei ole, vaan tämä on ennen kaikkea täynnä huumoria oleva, monitasoinen komedia, mutta kyllä myös vakavampia hetkiä on naurua tasoittamassa. Ja nämä hetket eivät jää komedian varjoon, vaan Johansson malttaa ohjauksessaan antaa niille riittävästi fokusta. Juho Lindströmin suunnittelema lavastus on tosi hieno, ihailin sitä heti katsomoon istuessani ja koko esityksen ajan. Todella toimivia ratkaisuja, ja hienosti monta eri tapahtumapaikkaa tuotu pienelle lavalle. Ehkäpä suosikkini kaikista Törnävällä näkemistäni lavastuksistani, superhyvin tarinaan sopiva ja näppärä. Yksityiskohtia riittää, ja kaikki lavastuksen osat rakentavat tarinaa. Leena Rintalan pukusuunnittelussa riittää jos jonkinlaista asukokonaisuutta, aina aloituskohtauksen newyorkhenkisestä kimarasta starwarshenkisiin esiintymispukuihin, rennoista kotivaatteista Dorothyn moniin mekkoihin ja aamutakeista näyttämöhenkilökunnan vaatteisiin. Vaatteita myös vaihdetaan vauhdikkaalla tahdilla, ja pikavaihdoissa lienee onnistunut pukusuunnittelu hyvin tärkeässä roolissa. Katriina Riihimäen kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa ihastuttavat erityisesti peruukit, joita on sekä värikkäitä että isoja. Myös Michaelin nopeat naamioitumiset Dorothyksi ovat sujuvia, jossa on osansa sekä Riihimäen naamioinnilla että Rintalan puvustuksella. Visuaalisesti esitys on samanlaista ilotulitusta ja säihkettä kuin komediallisesti, hyvin onnistuneita skenografisia ratkaisuja kaikilla osa-alueilla.

Musiikki on David Yazbekin sanoittamaa ja säveltämää, menevää musikaalimusaa, jota on kiva kuunnella. Sanoitukset varsinkin ovat tosi näppäriä, taiturimaista teksti-ilottelua ja nokkelaa komediaa. Osa kappaleista toimii paremmin englanniksi, mutta valtaosa yhtä hyvin tai paremminkin Koivusalon suomennoksessa. Kapellimestari Tony Sikström on tuottanut esityksen musiikin, ja hyvältä kuulostavat kaikki biisit. Sami Lustin äänisuunnittelu nostaa sanat selviksi ja kuuluviksi, eikä musikaaleille ominaista tekstin puuroutumista tapahdu edes joukkobiiseissä. Biiseistä erityisesti nopeatempinen tykittely Näin se menee, nerokas Olenkin hengissä!, suloinen Kultainen John, tyylikäs Lyömätön, komediallisesti näppärä Jeff summaa tilanteen, säkenöivä Seonnut ja hienosti esitetty Puhuisit, Dorothy jäivät mieleen. Henri Sarajärven koreografioissa on paljon perinteisen musikaalikoreografian henkeä, sujuvaa liikettä ja hienosti komediaa. Erityisesti Jeffin ja Michaelin istuskelu penkillä, Olenkin hengissä!- ja Seonnut-koreografiat saavat erityismaininnat. Vaikka lavalla ei ole valtavaa määrää porukkaa, koreografiat loihivat näyttämön täyteen tanssijoita kuin taikaiskusta myös silloin, kun koko ensemble ei ole lavalla. Taitavaa lavan käyttöä siis, ja hienosti hallittua esiintyjien asemointia.

Antti Lang tekee Michaelista aivan käsittämättömän itsekeskeisen ja ärsyttävän tyypin, jestas että tykästyin tähän hahmon tulkintaan heti alussa! Herra näyttelijäherran on tosiaan hyvä ottaa järki käteen ja miettiä, mikä siinä on, etteivät muut tule hänen kanssaan toimeen. Lang on taitava näyttelijä ja osaa tarttua nyansseihin tarkasti ja hienovaraisesti, hän syventää Michaelin hahmoa luontevasti ja tuo tähän sellaisiakin kerroksia, joita tekstistä ei ehkä löydy. Lang tuo hienosti näkyviin sen, miten Michael alkaa ymmärtämään itseään, toimintaansa ja maailmaakin paremmin Dorothyn roolissa ollessaan. Tasapainossa syvemmän hahmon ymmärryksen kanssa on sähäkkä komediantaju, ja Lang ottaakin esityksen huumorista kaiken irti sujuvalla tavalla. Todella onnistunut rooli, kaikkia yksityiskohtia ja pienimpiäkin vivahteita myöten. Sekä Michaelin roolissa että Dorothyn hahmossa Lang tekee onnistunutta työtä. Enpä ollut Antti Langia lavalla nähnyt hetkeen, olikin siis mahtavaa nähdä hänen tarkkaa roolityötään ja koomikonlahjojaan nyt pitkästä aikaa. Maija Langin näyttelijäntyön näkemisestä on siitäkin jo kulunut aikaa, mutta olen viime aikoina kuunnellut useampiakin hänen lukemiaan äänikirjoja. Oli siis hauskaa kuulla tuttu ääni lavalta, ja vieläpä niin, että äänen lisäksi on loppukin esiintyjä näkyvissä. Julien roolissa Lang tekee hurmaavaa työtä, hän tuo rooliinsa sopivassa suhteessa asennetta ja paloa sekä varovaisuutta ja heittäytymistä, herkkyyttä unohtamatta. Lang tavoittaa hyvin sen, miten Julien on tasapainoiltava ja oltava kiva ja mukava, jotta hän saa rooleja, ja tarkka, ettei suututa ohjaajaa tai ole liikaa mitään. Vaikka Tootsien huomiot yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta tuntuvat välillä turhan osoittelevilta, Lang sitoo ne luontevasti osaksi rooliaan. Hän näyttelee näyttelijää uskottavasti, on rakentanut roolinsa kokonaiseksi ja laulaa erinomaisesti. Hieno rooli, jossa sekä komedia että draama on iskevää ja kiinnostavaa.

Lauri Ketonen Jeffin roolissa on mainio, hän tuo roolityöhönsä uskottavaa paras kaveri-energiaa ja onnistuu erityisesti komedian tulkinnassa. Maija Siljanderin Sandy on sopivasti hermostunut ja hätäinen, epätoivoa on ilmassa kun rooleja ei tule ja koe-esiintymisetkin aiheuttavat stressiä. Siljander vetäisee vauhdikkaat lauluosuutensa vaivattomasti, ja tulkitsee rooliaan luontevasti. Henrik Hammarberg on Maxin roolissa sopivasti pihalla, tämä tosi-tv-suuruus on innokas ja intohimoinen, mutta ei mikään näyttelijä. Hammarberg ottaa roolin omakseen ja eläytyy täysillä, sujuvaa ja viihdyttävää työtä. Reidar Palmgren on Ronin osassa nopeasti kiihtyvä mutta itsevarma ohjaaja"nero", joka luottaa lähinnä omaan visioonsa. Satu Silvon tuottaja Rita saa lavalla tähtihetkensä ja myös ansaitsee ne, Rita on nimittäin tosi cool ja vaikuttava. Väinö Riihimäki tekee agentti-Stanin roolin hyvällä rutiinilla, hän tuo uskottavasti sellaista olen tehnyt tätä kauan-fiilistä hahmonsa olemukseen. Erinomaista komiikantajua myös! Ensemblessä Riihimäki, Anna Pukkila, Vendela Nylund ja Laura Eriksson tekevät monia mieleen jääviä pikkurooleja koe-esiintyjistä teatterin työntekijöihin ja näyttelijöihin, ja heiltä taipuu niin komedia, laulu kuin tanssi taitavin ottein. Koko esiintyjäjoukko oli ensi-illassa jo huimassa vedossa, hauskaa oli välillä myös lavalla ja se on aina katsomon puolellakin kivaa. Säkenöiviä tyyppejä lava täynnä, ja millaisia komediataitureita kaikki!

Törnävän kesäteatterin Tootsie on luultavasti tämän kesän hauskin musikaali, ja huumoriltaan vieläpä terävä ja nokkela. Komediaa löytyy niin teatterimaailmasta, tilanteista, ihmisistä, maailmasta kuin kulttuuriviittauksistakin, ja vitsit toimivat. Tootsie ei tosiaan ole mitään perinteistä väsynyttä "mies mekossa"-huumoria, jota silloin viime syksynä ennen musikaalin näkemistä pelkäsin, vaan fiksua ja näppärää, teatterimaailmaan ja ihmisiin pureutuvaa musikaalikomediaa. Ja Törnävällä tämä musikaali on toteutettu taidokkaasti, hurmaavasti huumoria lukien ja aivan todella hauskasti. Jälleen kerran kannatti siis pidemmän matkan takaa matkata Seinäjoelle, esitys viihdytti, ilahdutti ja valloitti!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!

Vaimoni on toista maata @ Mustion Linnan kesäteatteri

 

kuvat © Hannes Suominen, Olga Yli-Hakula

Näin Vaimoni on toista maata-farssin 4.7.

Janne (Risto Kaskilahti) ja Helena (Sari Puumalainen) odottavat innolla, että Jannen vanha opiskelukaveri Risto (Joonas Suominen) tyttöystävänsä Veeran (Hannamaija Nikander) kanssa tulevat vierailulle. Kokkaukset ovat uunissa, pöytä katettu ja alkumaljat kaadettu. Mutta missä viipyvät vieraat? Kun Risto ja Veera sitten saapuvat, on vastaanotto lämmin, vaikka vieraat vastahakoisilta vaikuttavatkin. Eikä Veera puhu mitään, ei edes kehu ruokaa. Mahtaako nainen edes ymmärtää suomea, vai onko hän kenties ulkomaalainen?

Olen nähnyt tästä Giller Dyrekin farssista (suomennos Reita Lounatvuori) useamman version, ja aina toimii hyvin. En ole suuri farssien ystävä, mutta Vaimoni on toista maata on yksi niistä, joista pidän kovasti ja joka naurattaa oikeasti. Tällä kertaa puikoissa on Hannes Suominen, jonka ohjauksessa on mainio meininki. Kahden erilaisen pariskunnan kohtaaminen rakentuu lavalle sujuvasti ja riemukkaalla energialla. Varsinkin toisen kaksikon hanittelu ja puputtelu ja pusuttelu, ja toisen hiljaisella äänellä käyty väittely tuodaan näyttämölle mainiossa tasapainossa, korostetusti mutta ei liian yli vetäen. Tässä on nimittäin hyvin hienoinen raja, ja vaara lipsahtaa siihen, että nyt vedetään täysillä ja otetaan irti kaikki mitä lähtee, on helposti läsnä. Suomisen ohjaus uskaltaa lähteä revittelemään, mutta kohtauksissa on riittävästi nyansseja, jotta fokus säilyy ja huumoria löytyy myös muualta kuin erilaisten hahmojen tyypittelystä. Yksi tämän tarinan komedian sävyjä on ilman muuta se, miten erilaiset nämä kaksi pariskuntaa ovat, ja siksi on erinomaista, että erosta tehdään tosi näkyvä. Revittely on siis ehdottomasti sallittua, ja Suomisen ohjauksessa myös fiksusti toteutettua. Myös rytmillisesti esitys on hyvässä kuosissa, ja tahti pysyy vauhdikkaana alusta loppuun. Iskut ovat kohdillaan, ja kokonaisuus pitää otteessaan. Varmaotteista tekemistä, hyvällä sykkeellä ja ammattitaidolla.

Niina Suvitien lavastus on sopivan kotoisa ja eletyn näköinen. Yksityiskohdat tuovat syvyyttä Jannen ja Helenan hahmoihin, sillä heidän kodissaan kaikki tapahtuu, ja lavastus taipuu sujuvasti farssin tarpeisiin. Ja kuten kunnon farssilavastuksessa, ovia on kaksin kappalein, ja niillä onkin tarinassa omat roolinsa. Ritva Suomisen puvustuksessa on rentoa kesäjuhlatunnelmaa, ja vaatevalinnat heijastelevat hahmojen persoonia hyvin. Visuaalisuus tarjoaa esitykselle onnistuneet raamit, ja osallistuu myös komedian luomiseen. Näyttämökuva on arkinen, jolloin aina vain uusia kierroksia ottavan tarinan hullunkurisuus korostuu. Harvoinpa perus kuulumistenvaihtoillallisella ruvetaan keräämään lahjoituksia olemattomalle maalle, tai kerrotaan tarinaa kyseisen maan nimimuutoksista ja pahoista kuninkaista. Mutta vaikka tapahtumat ovat korkealentoisia, on niissä mainiosti jokin tunne aitoudesta, siitä, että ehkä tämä kuitenkin voisi ihan oikeasti tapahtua. Jos olisi hyväuskoinen ystäväpariskunta, ja jos olisi hyvin vakuuttavaa keksittyä kieltä puhuva vieras, niin ehkä silloin... Eihän kukaan kaikkia maailman maita voi muistaa, ihan hyvin Hanistan voisi olla olemassa.

Lavalla rooleihinsa heittäytyy neljä taitavaa näyttelijää, jotka saavat hahmoistaan ja tarinasta paljon irti. Nelikon yhteistyö on sujuvaa, ja hahmojen väliset suhteet lavalla uskottavia ja riittävän monitasoisia. Risto Kaskilahti on Jannen roolissa vastustamattoman viihdyttävä, Jannen hyväntuulisuus, vilpittömyys ja huumorintaju pääsevät Kaskilahden roolityössä loistavasti esiin. Kaskilahti onkin vakuuttanut minut useasti komediallisissa rooleissaan, ja Jannen hahmossa hän pääsee käyttämään laajasti koomikontaitojaan. Sari Puumalainen tekee Helenan roolin sujuvasti, hän eläytyy sekä Helenan yltiöromanttisuuteen että tämän myöhemmin omaksumaan tiukempaan asenteeseen vakuuttavin ottein. Puumalaisella on roolityössään ihanaa energiaa, joka sopii Helenan rooliin, ja tuo myös teoksen huumoriin eloisuutta. Hannamaija Nikander on erinomainen Veeran roolissa, sekä murjottavana tuppisuuna että erityisesti silloin, kun Veera innostuu iskemään tarinaa kuvitellusta kotimaastaan ja kokemuksistaan siellä. Hienoa eläytymistä keksittyyn kieleen ja lennokkaaseen tarinaan, ja mainio muutos kireästä ja turhautuneesta iloisesti hyväuskoisia ihmisiä vedättäväksi. Joonas Suomisella on Riston rooliin hyvä hillitty ote. Hauskasti näytelty sekä se, miten Risto kauhistuu tyttöystävänsä äkillistä ulkomaalaistumista, ja se, miten hän enemmän tai vähemmän olosuhteiden pakosta hyppää täysillä mukaan teeskentelemään.

Vaimoni on toista maata tarjoilee Mustion Linnan kesäteatterissa takuuvarmaa farssikomediaa, joka yltyy varsin vauhdikkaille kierroksille. Farsseille tuttua väärinkäsitysten sarjaa ja mielikuvituksellisia selityksiä tulkitseva näyttelijänelikko pelaa yhteen saumattomasti, ja myös eläytyy hahmojensa persoonaan näppärästi. Komediaa luetaan hyvin ja huumori naurattaa ja viihdyttää, siitä napataan lavalle onnistuneesti eri tasoja. Tutusta farssista löytyy jälleen myös uusia ulottuvuuksia, ja eri tulkintoja samasta tarinasta on aina hauska nähdä. Tälläkin kertaa tämä kahden pariskunnan kohtaaminen takaa hauskan ja viihtyisän teatterikokemuksen.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri PROvinssi!

Liian paksu perhoseksi @ Pesäkallion kesäteatteri

kuvat © Noora Vilamaa

Näin Liian paksu perhoseksi-esityksen 30.6.

Kaisu (Annamaria Karhulahti) lähtee kauppa-apulaiseksi Ruutinojalle, jossa kauppias Erni (Kalle Sulalampi) kaipailee kipeästi apukäsiä. Hänen äitinsä Ellida (Mirva Myllynen) ja siskonsa Viivi (Julia Karppinen) ovat muuttamassa hulppeaan valkoiseen huvilaansa, ja niinpä uudelle kauppa-apulaiselle on oikein oma huone tarjota. Harmi vain, että Ellida & Viivi-duolla ei ole aikomustakaan oikeasti toteuttaa muuttoaan, ja Kaisu on valmis lähtemään saman tien paluumatkalle. Jos lehti-ilmoituksessa luvataan huone, pitää huone olla. Erni saa kuitenkin suostuteltua Kaisun jäämään, ja pian tämä on Ruutinojalla kuin kotonaan, vaikka vastaanotto on kaikkea muuta kuin lämmin. Ystäviäkin kuitenkin löytyy, ja paikallisten kanssa tulee toimeen. Ja Ernistä taitaa saada vähän enemmän kuin ystävän... Tie ei kuitenkaan ole tasainen, vaan suruja ja murheita tulee vastaan, mutta myös paljon lämpöä ja lempeyttä.

Sisko Istanmäen samannimiseen romaaniin pohjaavan näytelmän on sovittanut näyttämölle Jukka Keinonen ja ohjannut Pesikselle Satu Säävälä. Olen nähnyt saman tarinan kesäteatterissa pari kertaa aiemmin, viimeksi kaksi vuotta sitten Vuohensaaressa, silloinkin musiikkinäytelmänä. Ja tähän tarinaan musiikki sopii loistavasti! Tällä kertaa soundtrackilla on pääosin biisejä, jotka on tehnyt tunnetuksi Vesterinen Yhtyeineen, lisäksi on muutama kappale muilta artisteilta. Liian paksu perhoseksi on ajoittain tosi traaginen ja surullinen, vaikka siinä onkin myös paljon huumoria ja lämpöä, ja musiikin avulla tunnetta saadaan vahvistettua niin surullisten kuin iloistenkin hetkien äärellä. Ihanaa siis, että jälleen tähän tarinaan yhdistyy musiikki – ja tietenkin yhdistyy, kun Pesiksellä ollaan! Säävälän ohjauksessa on sujuva ote tarinan kaikkiin sävyihin, vaikka kaikista surullisimpiin hetkiin ei menty ihan niin syvälle kuin ehkä odotin. Koskettavia hetkiä silti riittää, ja meikäläisen silmäkulma kostuikin jo heti alussa, kun Kaisu hyvästelee äitinsä (Berit Mäkinen) ja suuntaa kohti uutta elämäänsä Ruutinojalla. Pidän kovasti siitä, miten Säävälän ohjauksissa (joita olen jo useamman nähnyt vuosien varrella) hahmot kasvavat aina kokonaisiksi persooniksi ja tuntuvat lavalla inhimillisiltä ja aidoilta. Näin on myös tämän esityksen kohdalla. Myös sivuhahmojen ohjaus on mainiota, he eivät ehkä ole niin kokonaisia hahmoja, mutta tärkeä lisä lavalla nähtävään porukkaan. Erityisesti tapahtumia sivusta seuraavat isännät ovat ihan parhaita. Säävälän ohjauksessa on sopivasti napakkuutta, joka pitää paketin kasassa, mutta myös malttia pysähtyä merkityksellisten hetkien kohdalla. Säävälä on löytänyt sekä huumorista että haikeudesta aitoa voimaa, joka tuntuu myös yleisössä.

Minna Lavasteen suunnittelemat lavastus, puvustus ja tarpeisto rakentaa lavalle toimivan miljöön, joka on maalaistunnelmalle ja ajankuvalle uskollinen. Puvustuksessa erityisesti Viivin monet asut ihastuttivat, samoin taas ne ihan parhaat isännät asukokonaisuuksineen. Ruutinojan kyläkaupassa on kaikenlaista kivaa hyllyssä purkeista pusseihin ja munakennoista laatikoihin. Tuotteet ovat valmistaneet tarpeistonvalmistuksen opiskelijatyönä Hilla Jääskeläinen ja Senja Paljärvi. Bändi asettuu luontevasti lavalle ja on tiiviisti mukana tapahtumissa myös musiikkikohtausten ulkopuolella. Bändissä soittavat Ilmari Myllynen, Einari Toiviainen, Aapo Ravantti, Veeti Heikkilä ja Astrid Blomqvist. Meininki on mainiota, kappaleet soivat hyvin ja bändi eläytyy hienosti roolihahmoihinsa myös soittaessaan. Suosikkikappaleeni ovat Nuoriherra (joka heti liikutti), Onnellinen mies, Tummilla teillä, Lapselleni ja Ainutkertainen.

Annamaria Karhulahti tekee Kaisun roolin varmuudella ja herkkyydellä, roolityö on syvälle juurtunutta ja monitasoista. Karhulahdella on hyvin maanläheinen lähestymistapa Kaisun rooliin, ja se sopii Kaisun hahmon päättäväisyyteen, järkevyyteen ja työteliäisyyteen. Hienosti mukana on myös epävarmuutta ja haurautta, jota Kaisu ei helposti paljasta, mutta jonka Karhulahti nostaa myös rivien välistä esille. Onnittelut laulutaiturille myös 25 vuoden laulajan taipaleesta! Kalle Sulalampi on Ernin roolissa todella hyvä, hän tuo tekemiseensä taitavasti huumoria ja keveyttä, pitäen kuitenkin vahvasti mukana sen, miten Erni taipuu äitinsä ja siskonsa tahtoon eikä yhtään tykkää konflikteista. Erni on hankalassa tilanteessa, kun Kaisu saapuu ja vaatii järjestystä, ja samaan aikaan Viivi ja Ellida kapinoivat muuttunutta tilannetta vastaan. Mutta vaikka Kaisun saapuminen tuo Ernille hankaluuksia perhedynamiikkaan, tuo se paljon iloa ja onnea, ja tämän Sulalampi näyttelee ihanasti. Hänen roolityössään on hyväntuulisuutta ja lämpöä, joka hymyilyttää, mutta myös riipivää surua, joka koskettaa. Hienosti roolin eri sävyt tasapainossa. Mirva Myllynen ja Julia Karppinen Ernin Ellida-äitinä ja Viivi-siskona ovat rooleissaan mainioita, ai että mitä asemansa hyväksikäyttöä ja päättäväistä "me ansaitaan tämä"-asennetta! Erniä käskyttämään tottuneet naiset myös ottavat kaiken irti siitä, että Erni haluaa pitää heidät tyytyväisinä, ja Myllynen ja Karppinen näyttelevät ihastuttavan ärsyttävästi sen, miten aina on jokin vinossa tai jotain pitäisi ostaa tai maksaa. Kyllä Erni hoitaa! Pelkkää huvittelua kumpikaan rooli ei kuitenkaan ole, ja Myllysellä sekä Karppisella on varmaotteisesti hallussaan myös hienovireinen draama ja vakavampiin teemoihin sukeltaminen.

Astrid Blomqvist tekee Annan roolin kauniisti, hän tuo hahmoon sekä nöyryyttä että elämäniloa ja varsinkin elämänhalua. Annan hahmo on monitasoinen ja tärkeä, ja Blomqvist painottaa roolityössään hyvin sekä Annaa ihmisenä että tämän roolia tarinassa. Berit Mäkinen Kaisun äitinä huokuu lämpöä, kannustusta ja ymmärrystä, ja Selma-emännän roolissa hän on myös oikein mainio. Ilmari Myllynen on Kaisun isoveljen Laurin roolissa rehvakas ja rento, mutta myös selvästi Kaisun puolella. Myllynen näyttelee myös yhtä isännistä, ja muiden isäntien roolissa nähdään Einari Toiviainen, Aapo Ravantti ja Veeti Heikkilä. Ja kuulkaas sentään, tämä isäntänelikko on aivan loistava! He eläytyvät tarinan käänteisiin ihan täysin, ja on isännillä myös tähtihetkensä kun kukin vierailee Ruutinojan kaupassa ja tekee tuttavuutta Kaisun kanssa. Koko näyttelijäporukka tekee lavalla hienoa työtä, ja herättää sekä hahmot että tarinan eloon niin, että katsomossa herää oikeita tunteita. Tässä tarinassa ja näissä hahmoissa on tosi paljon kaikkea hyvää, kiinnostavaa, koskettavaa ja ilahduttavaa, ja kaikki piirteet pääsevät lavalla oikeuksiinsa. 

Pesiksen Liian paksu perhoseksi on onnistunut ja lämmin toteutus ja tulkinta tästä tarinasta. Näyttelijät ovat loistavia, ohjaus tuo lavalle kaikki tarinan tasot, ja kokonaisuuden kruunaavat osuvat musiikkivalinnat. Sujuvalla rytmillä etenevässä musiikkinäytelmässä kosketetaan monia aiheita, joista osa jää vähän taka-alalle, mutta ne teemat, jotka nostetaan vahvemmin esille, käsitellään lavalla vahvasti ja iskevästi. Esityksessä on monia tosi hienoja hetkiä, ja sekä huumoria että liikuttavia kohtia. Tasapainoinen toteutus näyttää ilot ja surut, pettymykset ja onnen, ja lopettaa toiveikkaalla, luottavaisella nuotilla. Elämä koettelee, mutta rakkaus kantaa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesis!