Sain kutsun katsoa esitys striiminä, kiitos KokoTeatteri!
kuvat © Heidi Bergström
Eilen 23.2. oli KokoTeatterissa Lucy Kirkwoodin näytelmän NSFW suomenkielinen kantaesitys, jota paikan päällä todisti kuuden hengen yleisö ja striimin ääressä sitten enemmän porukkaa, minä mukaan lukien. Esityksen on ohjannut Anna Veijalainen ja suomennoksesta vastaa Aleksi Milonoff.
NSFW kertoo kahdesta toimituksesta, miestenlehti Doghousen ja naistenlehti Electran. Ensimmäisen päätoimittajana toimii Aidan (Sami Saikkonen) ja jälkimmäistä johtaa Miranda (Anna Veijalainen). Lehtien työntekijöinä nähdään Charlotten roolissa Katimari Niskala, Samina Elias Salonen ja Rupertin roolissa Sesa Lehto, joka näyttelee myös Bradshawta. Lehdissä on kaikki keinot käytössä ja lukijoista pidetään kiinni, vaikka sitten likaisella pelillä. Kun Doghousen toimituksessa paljastuu virhe, jota ei saa tekemättömäksi, vaikuttaa siltä että raja on tullut vastaan. Vai onko sittenkään? Kaikki on mahdollista eikä häikäilemättömyys suinkaan ole huono juttu, vaan mitä hävyttömämmät keinot, sitä parempi menestys.
Odotin tämän katsomista mielenkiinnolla, lehden toimitus kuulosti erinomaiselta tapahtumapaikalta näytelmälle, ja esittelytekstin lupailema nokkeluus sekä valtapelien, kiristyksen, skandaalijournalismin ja yksityisyyden teemat herättivät kiinnostusta. Huomaan itsekin lukevani joskus juttuja klikkotsikoiden houkuttelemana, mutta varsinaisia skandaalijuttuja tai muita juorulehtiä en koskaan lue, sillä ne eivät minusta ole mikään positiivinen journalismin muoto ja retostelevat usein epäonnella. Yksityisyyttä mediassa sen sijaan olen pohtinut jonkin verran, varsinkin kun somessa tulee jatkuvasti mainoksia lehtijutuista, joihin on poimittu aihe jonkun Instagram-postauksesta. Näitä juttuja kun sitten kritisoidaan siitä, että "onko tämä nyt sitten uutinen", ihmettelen kritiikkiä, sillä tuskin kukaan niitä ig-kuviaan lehtiin tyrkyttää, eiköhän ne poimita sinne muuten vaan. Tämä nyt ei liity varsinaisesti NSFW-näytelmän toimituksiin ja lehtiin, mutta lehtiin noin yleensä.
Erityisen mainiota esityksessä ovat hahmot. He ovat vähän kuin karikatyyrejä erilaisista tyypeistä, joita toimituksissa työskentelee, mutta monitasoisia ihmisiä kyllä ja herättävät esityksen edetessä pohtimaan paljon muun muassa moraalin- ja oikeudentajua, stereotyyppejä ja odotuksia sekä vallankäyttöä. Näytelmä asettaa hahmonsa sellaiseen ympäristöön ja tilanteisiin, että katsoja saa paljon irti esityksen teemoista ja tapahtumista. Hahmot ovat sekä toistensa vastakohtia että aika samanlaisia, ihminen on ihminen ja paheet pääsevät pinnalle monessa tyypissä. Eivät kaikissa, ainakaan heti eivätkä välttämättä ollenkaan, mutta melko häpeämättömiä ovat lähes kaikki näytelmän hahmot, ja hämmästyttävällä tavalla raha ja lipevät puheet sekä taitava uhkailu, kiristys ja lahjonta toimivat silloinkin, kun näyttää että tilanne olisi jo ajautunut umpikujaan.
Sami Saikkosen näyttelemä Aidan on bisnesmies henkeen ja vereen, heppu, joka hoitaa lehteään vahvalla otteella ja keksii kyllä keinot, jos jokin uhkaa horjuttaa hänen tai Doghousen asemaa. Saikkosella on erinomainen ote rooliinsa, hänen Aidaninsa vaikuttaa ihan mukavalta, hetken, kunnes miehen työmoraali tai sen puute paljastuu ja hänen toimintansa ottaa lisää kierroksia. Saikkonen onnistuu tuomaan hahmoonsa paljon kerroksia ja tekee vakuuttavaa työtä, Aidan on epämiellyttävä tyyppi mutta varsin onnistunut hahmo, tosi hyvä rooli. Katimari Niskalan Charlotte on naisena töissä miestenlehdessä, ja tytöttelyä tulee oikealta ja vasemmalta vaikka sitä joskus pahoitellaankin. Aluksi Charlotte vaikuttaa kärsivälliseltä ja fiksulta, mutta hänen kuorensa vähän rakoilee ja sisäiset ristiriidat pääsevät esille. Fiksu hän on koko ajan, mutta kärsiivällisyys on koetuksella kun toimituksessa ei suhtauduta asioihin niiden vaatimalla vakavuudella. Niskala on roolissaan oivallinen, hän tekee Charlottesta kiinnostavan hahmon ja tuo tämän tunteet ja ajatukset hyvin esiin. Elias Salonen Samina tekee melkoisen roolin, epätoivoon virheensä jälkeen vajoava Sam on loistava hahmo ja suosikkini ihan vaan siksi, että hänellä vaikuttaisi olevan vielä jonkinlainen järki päässä ja käsitys siitä, että ihan mitä vaan ei ehkä voi tehdä. Kirjoitin muistiinpanoihini että Sam on naiivi, sinisilmäinen ja idealistinen, ja piristys kyynistyneiden tyyppien keskellä. Hän uskoo vielä rakkauteen ja onnellisuuteen samalla kun muut hänen ympärillään haluavat jo kääntää Samin yksityiselämän lehtijutuksi. Salonen lukee hahmoaan taitavasti, ja heti alussa vetäisee sellaisen monologin että hermostuneisuus, ahdistuneisuus ja virheen tekemisen aiheuttama epätoivo vain sinkoilevat pitkin lavaa. Sujuvaa työtä alusta loppuun, Salonen on roolissaan erinomainen.
Sesa Lehto näyttelee Rupertia, joka alussa on hyvinkin ärsyttävä miekkonen, röyhkeä ja muka hauska tyyppi, mutta näytelmän loppupuolella sitten hyvinkin erilaisessa asemassa. Lehto tekee mainion roolin, myös tyttärensä kunniaa puolustavana Bradshawna, ja tuo lavalle kaksi valmista, monikerroksista hahmoa. Erityisesti Rupert on mielenkiintoinen tapaus, alussa huoleton ja ylimielinenkin tyyppi ja lopussa melkeinpä alistetun oloinen. Lehto tekee luontevaa työtä ja onnistuu molemmissa rooleissaan. Anna Veijalainen Mirandana on sellainen ohjat käsissä-tyyppi, päättäväinen ja luja nainen, joka hoitaa lehteään ihan yhtä kovilla keinoilla kuin Aidankin. Veijalaisella on langat käsissään sekä vahvassa ohjauksessa että Mirandan roolissa, hän tekee tarkan roolin ja tuo hahmonsa lavalle itsevarmana, älykkäänä päätoimittajana, joka saa mitä haluaa. Hieno rooli, ja ylipäätään koko näyttelijäviisikko tekee hienot roolit, yhteistyö pelaa ja teksti ja hahmot pääsevät oikeuksiinsa ja tekevät vaikutuksen.
Esitys on nokkela kuten sitä kuvailtiinkin, se on aika kylmäävä katsaus siihen miten miesten- ja naistenlehtien maailma toimii tai saattaa toimia, vaikka tämä olisikin ja varmaan myös on kärjistettyä, en epäile etteikö likaisia keinoja käytettäisi myös oikeassa maailmassa. NSFW on musta komedia, ja huumori on muutamaan otteeseen minulle jo vähän liian synkkää. Tarkkanäköisiä huomioita tekstissä kyllä on, ja ne naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Moraalittomuus ja se, että kaikki keinot ovat sallittuja ja virheetkin selitetään onnistumisiksi tai ainakin merkityksettömiksi, on jotenkin ymmärrettävää vaikka ei olekaan hyväksyttävää. Teksti on nopeaa ja rytmikästä, dialogissa riittää käänteitä jotka tuovat tapahtumiin paljon nyansseja. Vähän särähti se, että tämä tapahtui Briteissä, kulttuuri on siellä ehkä vähän erilainen, ei niinkään lehtityössä mutta arkielämässä, joten samastumispintaa oli vaikea löytää. Siksi, tai sitten siksi, että en itse kyllä pystyisi asettumaan yhdenkään hahmon kenkiin. Näytelmän lehtien toimitukset, sekä Doghousen että Electran, ovat armottomia ja säälimättömiä työntekijöiden sekä asiakkaidensa suhteen, mutta samalla molempien päätoimittajien häikäilemättömyys hämmästyttää ja herättää jonkinlaista kunnioitustakin. Millainen ihminen on valmis myymään lehteään millä hinnalla hyvänsä, keinoista välittämättä ja ilman tunnontuskia? Ja millainen ihminen työskentelee tällaisen lehden juttujen parissa? Näytelmässä kehnokin työpaikka vaikuttaa olevan parempi juttu kuin ei työpaikkaa ollenkaan, mutta ainakin Charlotte valehtelee siitä, missä on töissä, eli ei miestenlehti, ainakaan Doghouse, mikään unelmapaikka ole työskennellä. Se tosin tulee vähemmästäkin selväksi. Muutenkin on niin, ettei kummassakaan lehdessä vaikuta olevan mitään hyvää - kummassakaan ei välitetä oikein muusta kuin lukijamäärästä, menestyksestä ja onnistumisesta, eikä koviakaan keinoja kaihdeta. Jos tavoite olisi eri (haluaisin sanoa jalompi), silloin periksiantamattomuus voisi olla positiivinen ominaisuus, mutta tässä tapauksessa se ei sitä ole.
Lavastus sekä valo- ja äänisuunnittelu ovat Topias Toppisen vastuulla, ja työ on onnistunutta. Pelkistetty lavastus tarjoaa sopivat puitteet tapahtumille, ja valot tuovat paljon lisää siihen painostavaan, piinalliseen tunnelmaan, joka näytelmässä melkoisen vahvasti vallitsee lähes koko ajan. Musiikki (Timo Hirvonen, Jussi Lehtonen, Severi Pyysalo) on loistavaa, se sopii täydellisesti yhteen erilaisten tunnelmien kanssa ja vihjailee ja viestii monessa kohtauksessa näppärällä tavalla. Puvustus on Virve Balkin ja sopii hahmoille ja miljööseen hyvin, vaatteet kuvaavat hahmojen persoonaa ja asemaa onnistuneesti. Vaikka teksti ja dialogi ovatkin tässä näytelmässä ehkä ne kaikista tärkeimmät elementit, saavat ne KokoTeatterissa ympärilleen mainion kentän jolla temmeltää.
Mutta mites se striimi? Olen katsellut valtavasti esitystallenteita tässä pandemia-aikana, joten ruudun kautta koettuun teatteriin olen jo tottunut enkä ole tuntenut missaavani liikaa elämyksestä tai teatterin taiasta. Yhtäkään lavalta livestriimattua juttua en kuitenkaan ennen tätä ole katsonut, eli NSFW sai kunnian olla ensimmäinen näytelmä tällä saralla. Striimi toimii sujuvasti, kamerat kuvaavat hyvästä kulmasta ja sopivalta etäisyydeltä, ääni kuuluu selkeästi, kuvassa ei ole esteitä eikä lähetys katkeile tai kuvanlaatu huonone missään vaiheessa. Varsin onnistunut kokemus siis, ja sanoisin jopa, että pidin tämän katsomisesta enemmän ruudun kautta kuin paikan päällä, kun huumori on juuri siinä rajalla että se menee liikaa yli ja teemat ovat niin teräviä kuin ovat, olisi katsomossa kiemurtelu ehkä ollut kiusallista. Nyt sain reagoida tapahtumiin näytön edessä ilman "paineita" siitä, että nauraisin tai kauhistelisin esitystä samalla tavalla kuin muut katsojat. Oikein positiivinen striimitoteutus siis, onnistunutta työtä.
NSFW striimit vielä pe 26.2. ja la 27.2., klo 19 molemmat.