Teatterinnan vuosi 2022: Tammi-Maaliskuu

 Koska viimeiset kaksi vuosikatsausta (vuosi 2020 ja tulossa oleva postaus vuodesta 2021, jonka yritän saada lähiaikoina valmiiksi) ovat olleet hiiitaita kirjottaa ja ilmestyneet vasta hyvän aikaa seuraavan vuoden puolella, tänä vuonna testaan tehdä kolme tai neljä osavuosikatsausta, joiden pohjalta on sitten helpompi lähteä vuoden lopussa kasaamaan koko vuoden tapahtumat kattavaa yhteenvetoa. Tässäpä siis näistä ensimmäinen!

Tammikuu ja helmikuu olivat teatterielämäni kannalta melkoisen tyhjiä, sillä en käynyt teatterissa kertaakaan (mutta musikaalimusiikkia luukutin senkin edestä, tämän hetken eniten soiva musikaali on ranskalainen 1789 - Les Amants de la Bastille. Tästä linkistä kuunteluun biisi Pour la peine, ja katseluun musiikkivideo, joita ranskalaiset tekevät innolla kyllä melkein jokaisesta musikaalibiisistä, rakastan näitä). Asia kuitenkin korjaantui maaliskuussa, johon mahtui jo kuusi teatterikäyntiä (kaksi puhenäytelmää, yksi musiikkinäytelmä, kaksi speksiä ja yksi ooppera). Nämä olivat Gabriel, tule takaisin Järvenpään teatterissa, Viikset Teatteri Jurkassa, Kolme iloista rosvoa Kouvolan Teatterissa, vuoden 2022 Humanistispeksi Laineita ja kohtaloita, v. 2022 Lääkiksen speksi Juuriani myöten ja Kansallisoopperan Billy Budd. Kirjoja olen vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana lukenut/kuunnellut 41 (niistä lisää myöhemmin), elokuvissa olen käynyt muutaman kerran ja vähän seurannut tv-sarjojakin, mainitaan niistä Mieheni vaimo (Yle) ja Our Flag Means Death (HBO).

Teatteri:

Gabriel, tule takaisin (linkki postaukseen), Viikset (linkki postaukseen) ja Kolme iloista rosvoa (linkki postaukseen) ovatkin jo saaneet omat postauksensa, joten niistä en sen enempää tähän kirjoita. Hyvin erilaisia keskenään, kaikki kolme olivat hyviä katsomiskokemuksia, taitavasti toteutettuja ja tarjosivat tunteita laidasta laitaan. 

Humanistispeksiä olen kerran aiemmin käynyt katsomassa, silloin Musiikkitalossa ja nykyaikaisen tarinan merkeissä. Nyt esitys oli Linnanmäen Peacock-teatterissa (koskahan viimeksi olin siellä käynyt...) ja Laineita ja kohtaloita vei 1700-luvulle ja merimatkalle. Ihastuin speksihommaan silloin Melkein-speksin katsomossa omstart-huutojen kaikuessa ja taitavien opiskelijoiden esiintyessä. Oli myös hauskaa tunnistaa tuttuja biisejä, jotka olivat saaneet uudet sanat, ja myöskin seurata tarinaa. En oikein tiedä, miten en muka tiennyt koko speksiperinteestä mitään ennen yliopistoon menemistä, mutta jotenkin tämä huikea juttu oli mennyt ohi. Onneksi nyt tiedän mikä homma tämä on, ja aionkin suunnata vierailemaan eri speksien katsomoihin niin usein kuin mahdollista. Laineita ja kohtaloita-niminen speksi oli mainio katsomiskokemus, joskin hieman pitkäksi venähtänyt sellainen. Vaikka speksit tietysti venyvät, tämä venyi jo aika kovastikin, tosin omstartteja tuli alussa niin paljon että sekin pitkitti ns. vauhtiin pääsemistä. Tarina on toimiva, siinä nuori Frederick suuntaa isänsä jalanjäljissä merille, kapteeni Lawrence matkaa ensimmäiselle merimatkalle vaimonsa kanssa, nuoripari Edward ja Elizabeth ovat romanttisella matkalla, Daniel Heyford haluaa uusiin maisemiin ja leski Alexander Street lähtee merelle etsimään itseään. Mutta sitten tapahtuu kamalia, ja syyllistä lähdetään selvittämään. Siinä selviää yhtä ja toista niin syyllisistä kuin syyttömistäkin, ja kukaan ei merimatkan jälkeen ole entisellään. Valitettavasti käsiohjelmat olivat jo loppuneet, kun minä kävin tätä katsomassa, joten en tiedä esiintyjien nimiä, mutta erityisesti Elizabeth, kapteeni Lawrence ja vanha suola janottaa-kaksikko Edward & Daniel jäivät mieleen. Musiikkinumeroista varsinkin se shakkilaudan ympärille asetettu Danielin ja Edwardin duetto ja laivan tyrmään heitetyn naisen ensimmäinen biisi olivat tosi hienoja. Koreografiat ja laulut olivat sujuvia, näyttelijät hyviä ja kokonaisuus toimiva, ja omstartit hoidettiin sekä näyttelijöiden, tanssijoiden ja bändin kesken että lavan takana loistavalla komediantajulla.

Lääkiksen speksi 2022: Juuriani myöten (kuva © Lääkiksen speksi)

Lääkiksen speksiä suunnittelin ennen koronaa meneväni katsomaan (koska mukana oli Anna-Sofia Luoma, jonka olin nähnyt Rosvot-esityksessä), mutta se suunnitelma sitten toki kaatui. Nyt kuitenkin pari vuotta kasvaneella innolla suuntasin Peacockiin katsomaan vuoden 2022 lääkiksen speksiä Juuriani myöten (ja Luoma oli ilokseni mukana tälläkin kertaa). Ja jestas sentään mikä show tämä olikaan! Ihan huikea! Uskaltaisin jo nyt sanoa, että tämä on minulle yksi vuoden kohokohdista, vaikka kaikenlaista onkin vielä näkemättä, sen verran paljon esityksestä pidin. Tarinassa seurataan kolmen perheen enemmän tai vähemmän rikollisia puuhia, ja kuten arvata saattaa, heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Ménièren perheellä (mainio Matias Lehtovirta Benoîtin roolissa, Sofia Laine hurmaavana Célinenä, Eleonoora Wihuri loistavana Louna, varmalla otteella hahmoaan tulkitseva Claudia Danesi Odilena ja Topias Keskitalo Dominiquena, joka oli suosikkihahmoni, hänelle tapahtuu isoja asioita esityksen aikana ja myöskin Dominiquen vankila-aika jäi kiinnostamaan) on salakuljetusbisneksiä. Hatfieldit (mahtavat Luoma Donnana sekä Fredi Lagerstam Larryna ja Laura Kuha Emilynä) yrittävät vain pyörittää pientä kahvilaansa ketjujättien paineessa. Rikollisjärjestö Umbralla onkin sitten vähän kovemmat otteet (Oskari Kallioisen Roma on täydellinen hahmo, ja Roman äitiä Carmenia näytellyt Emma Kumpulehto jäi mieleen erityisesti omstarteista sekä siitä, että hän on yhdessä apulaisohjaaja Luoman kanssa ohjannut speksin taitavalla otteella ja hyvällä rytmillä). Tarina on mainio ja varsinkin hahmoista pidin kovasti, monipuolisia tyyppejä joiden kautta esitykseen on saatu mukaan erilaisia teemoja. Rikollisuus, rehellisyys, perhe, rakkaus, oman itsensä löytäminen, rohkeus ja luottamus kätkeytyvät hahmojen päätöksiin ja tekoihin, laulujen sanoihin ja tarinan jokaiseen käänteeseen onnistuneesti. Pidin myös siitä, että mukana on vakavempia tasoja, vaikka tietenkin myös meneviä biisejä ja vauhdikkaita tansseja, ja myös komiikkaa, kuten spekseihin kuuluu. Parastahan se on, kun saa sekä nauraa niin tekstin kuin omstarttien huumorille että ihastella tunteikkaita lauluja ja dramaattisia kohtauksia. Niin näyttelijäntyö, laulut, koreografia kuin visuaalisuuskin toimivat hyvin yhteen, ja kokonaisuus tarjoaa riemua pitkäksi aikaa. Ja niin tarjosivat omstartitkin, jotka sisälsivät näkemässäni esityksessä mm. lääkärihuumoria ja lavastuksen soolon sekä ranskaa ja ruotsia. Erityisesti mieleen jäi Kunpa voisin-, Saa nää reivit jatkuu!, Valheet jää- ja Kultaa ja croissantteja-biisit, huimat koreografiat (etenkin se ekan puoliskon lopun tanssikohtaus, huh miten tiivis ja painostava tunnelma, ja rullaluistimilla tanssiminen), onnistuneesti rakennetut hahmot ja kaikkien osa-alueiden saumaton yhteistyö, niin lavalla kuin kulisseissakin. Vaikka esityksen näkemisestä onkin jo pikkuisen vajaa viikko aikaa, huomaan ajattelevani sitä aina välillä ja muistavani jonkin mahtavan jutun. Tämä kanssa saakin taas surra yhtä teatterin ominaispiirrettä, eli sitä, että esityksen näkee (tavallisesti) vain kerran ja siitä jäävät pelkät muistot. Juuriani myöten oli nimittäin sellainen esitys, että todellakin olisin ollut katsomossa uudelleen jos olisin mitenkään ehtinyt. (Mutta vielä ehtii, sillä Juuriani myöten pyörähtää kiertueella huhtikuun alussa, infoa speksin sivuilla.)

Kansallisoopperan Billy Budd sai kunnian olla ensimmäinen ooppera, jonka näin livenä (eka näkemäni ooppera oli Royal Opera Housen huiman hyvä Manon Lescaut-tallenne). Etukäteen odotin tätä innolla, sillä tarina vaikutti tosi kiinnostavalta ja kuvien perusteella esitys näytti hienolta. Ja hienolta se näyttää myös livenä, visuaalisuus on komeaa ja sukellusvenemiljöö tuntuu aidolta ekalle parvellekin saakka. Musiikki on mahtipontista ja mukavaa kuunneltavaa, ja kantaa tarinaa onnistuneesti. Tarinakin on hyvä, hahmot kiinnostavia ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Silti Annilese Miskimmonin ohjaus tuntui vähän tasapaksulta, tosin en tiedä johtuuko se siitä, etten tunne oopperaa lajina, vai oliko rytmi oikeasti vähän hidas. Tarinan tarjoamat isot teemat ja tunteet eivät kuitenkaan tulleet minulle tarpeeksi lähelle, siksi esitys tuntui vähän pitkältä. Musikaaleihin tottuneena myös ihmetytti, kun musiikilla ja laululla ei tuntunut olevan melodista yhteyttä, enemmänkin sanat ja musiikin voimakkuus/rytmi/tms tuntuivat olevan yhteydessä. Mutta tämä varmaankin riippuu oopperasta, eiköhän oopperoita ole jos jonkinlaisia. Ja hyvinhän tuo toimi, oikein hyvin. Monia hyviä hetkiä Billy Buddissa kyllä oli, musiikillisesti varsinkin, ja erityisesti Tuomas Miettolan jungmanni ja Matti Turusen Dansker jäivät hahmoista mieleen. Vaikka Billy Budd ei siis ihan lähtenyt, oli tämä kuitenkin onnistunut eka oopperavierailu, vaikuttava teos. Uudelleenkin suuntaan siis oopperakatsomoon.

Kirjat:

Olen siis lukenut/kuunnellut tänä vuonna tähän mennessä 41 kirjaa. Osa on ollut varsin mainioita, osa loistavia, osa taas ei ole ihan vakuuttanut. Tässä suosikkini (ja monesta muusta teoksesta löytyy juttua kirjagramista @ suskilukee):

The Charm Offensive (Alison Cochrun)
Vuoden eka kirja, Alison Cochrunin The Charm Offensive, oli varsin hurmaava ja suloinen, tosi-tv:n deittiohjelman kulisseihin sijoittuva rakkaustarina. Tällä lähtee vuoden 2022 Helmet-lukuhaaste käyntiin (lasken mukaan myös kuunnellut teokset).

Dev on työskennellyt vuosia Ever After-deittiohjelman parissa ja rakentanut toinen toistaan ihanampia rakkaustarinoita kulisseista käsin. Nyt hän on eronnut ja saa ekana työpäivänä kuulla, että onkin vastuussa kauden prinssistä, ei tätä hurmaamaan tulleista naisista. Charlie on kauden prinssi ja etsimässä elämänsä rakkautta. Tai sitten ei. Hän tulee ohjelmaan korjatakseen uransa ja saadakseen palata työnsä pariin, julkisuuskuvaa on siis tarkoitus kiillottaa. Vaikka Charlie ei ole tehnyt mitään väärin. Mutta mitäs kun kipinät sinkoilevat ihan väärään suuntaan, Deviä kohti?

The Charm Offensive oli mainio kuuntelukokemus, Vikas Adam ja Graham Halstead (& Cassandra Campbell) herättävät tarinan henkiin ja eläytyvät hahmojensa fiiliksiin juuri sopivasti. Tarina on tosi kiva, tv-ohjelman kulissit ovat kiinnostava miljöö ja hahmot ovat ihania. Erityisesti Charlie. Tarina olisi ehkä kaivannut pikkuista tiivistystä, mutta nopeasti juoni etenee ja pitää tiukasti otteessaan. Ja onhan tämä nyt ihastuttava, söpö tarina ja pääparin rakkauden syttymistä seuraa innolla. Erityisesti ihmissuhteet ja pienet yksityiskohdat, kuten se, miten Dev oppii auttamaan Charlieta paniikkikohtauksen lähestyessä ja miten Charlie huomaa muutokset Devin mielialoissa, ovat ihan mahtavia. Tässä kirjassa on kyllä osunut kohdalleen niin tarinan alkuasetelma, hahmojen kemiat kuin juonenkäänteetkin. The Charm Offensive on suloinen ja hurmaava, hauska ja nokkela sekä lempeä ja luottavainen teos. Ihana.

Pienen hauen pyydystys (Juhani Karila)
Tämä on toinen näistä suosituista kalakirjoista (:D) jotka olen kuunnellut ja jonka maailmaan sukeltamista syystä tai toisesta viivyttelin, se toinen oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (varsin mainio teos sekin). Karilan Pienen hauen pyydystys on vinkeä ja hauska tarina, kiehtova ja yllättävä ja sisältää vaikka ja mitä. Kaikki myyttiset otukset, kuten peijoonit ja hattarat ja ikisuosikkini Näkki ovat hurmaavia ja sopivat tarinaan täydellisesti. Ihmishahmot ovat myös loistavia, ja teksti etenee niin hyvässä rytmissä, ettei tätä olleenkaan malttaisi keskeyttää.

Karila kirjoittaa niin luonto-, paikka- kuin hahmokuvaustakin taitavalla, näppärällä otteella, ja loihtii olevaksi hienoja näkymiä. Suo ja hauki, sen pyydystys, itikat, kosteus, kesä... kaikki tulee hyvin lähelle, kuin itsekin olisi siellä. Ja Näkki! Näkki on suomalaisesta mytologiasta se tyyppi, johon olen useiten törmännyt kaunokirjallisuudessa, ja tämä ihanan raivostuttava ja fiksu näkin ruumiillistuma on suosikkikuvaukseni tästä myytistä. Pienen hauen pyydystys esittelee useita myyttisiä uusia tuttavuuksia, kuten peijoonin, josta pidin tosi paljon. Suomalainen mytologia on niin hienosti kietoutunut tarinan jokaiseen tasoon, että on ihastuttavaa oppia tuntemaan teoksen maailmaa ja seurata, miten hahmot navigoivat maailmassaan, jossa on niin paljon tuttuja piirteitä mutta sitten kuitenkin tämä toinen taso, jolle lukija ei arkielämässään pääse. Tai no, en koskaan ole käynyt Lapissa, mistäs tiedän vaikka siellä tulisi Näkki tai peijooni vastaan heti kun rajan ylittää.

Ripley - nopea yhteys (Annukka Salama)
Pelimaailmaa, ihmissuhteita, rytmikästä kerrontaa ja vetävä tarina - siitä on Ripley tehty. Rakastin ja rakastan edelleen Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa, jonka luin joskus kauan sitten (tarkistin: sellaiset seitsemän vuotta on vierähtänyt) ja odotin suurella innolla Ripleyn maailmaan sukeltamista.

Päähenkilö on Isla, joka on varsin päämäärätietoinen ja fiksu lukiolainen. Hän on netissä pelatessaan tavannut Damienin, jota ei kuitenkaan halua tavata livenä ettei syvä ystävyys mene piloille. Livemaailmassa Islan huomiota vie niin koulu ja tulevaisuus, jota kohti moni kurssi vie, kuin uutena oppilaana lukioon tuleva Anton. Isla joutuu pohtimaan monenlaisia tunteita, kun niin verkossa kuin tosielämässä löytyy vahva yhteys toiseen.

Jestas kun tämä olikin hyvä! Nautin Ripleyn äänikirjana (lukija Anniina Piiparinen) tallitöiden lomassa, ja kylläpä kului aika nopsaan kirjaa kuunnellessa. Välillä nauroin ääneen ja välillä oikein pysähdyin kuuntelemaan mainioita kohtauksia. Fyysinen kirja ehti kirjastoon ja hain sen varauksesta katsellakseni sivuja, ja ihan jo lukujen otsikkokuvien takia oli kiva nähdä tämä myös paperisena. Pidän Ripleyssä oikeastaan kaikesta, sillä se etenee vakuuttavasti ja taidolla kirjoitettuna, tekee ja kertoo juuri ne jutut jotka ovat kiinnostavia ja pitää mielenkiintoa yllä koko ajan, mutta on myös mukavan arkinen ja uskottava. Kieli on sekin sujuvaa. Juoni on hyvin rakennettu ja siihen on löytynyt kivasti käänteitä, joita ei osaa odottaa, ja pelimaailma avautuu riittävästi myös siitä mitään tietämättömälle. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei tarvinnut henkeä pidätellä sen suhteen, kuka Damien on, mutta eipä tämä arvoitus taida olla teoksen pointtikaan. Ihmissuhteet sen sijaan pääsevät keskiöön, ja ai että miten ihanasti niitä on kuvattu! Niin Islan ja Antonin ihastumista kuin Islan kaverisuhteitakin, ja varsinkin Islan elämää isän ja pikkusiskon kanssa. Ihan mahtavaa dialogia ja perhe-elämän hetkiä, niin lämpimiä, luottavia ja aitoja. Melkeinpä parasta koko teoksessa.

Meikä siis ihastui täysillä, erittäin mainio teos. Onnistuneet teemat, kiinnostavat hahmot ja näppärästi kirjoitettu, kyllä on helppo upota tarinaan.

Ulos kopista (Janne Puhakka, Risto Pakarinen)
Jääkiekko. Siinä laji, josta jokaisella - niin intohimoisella fanilla kuin tällaisella 'en koskaan ole katsonut kokonaista peliä'-tyypillä kuten minulla - lienee jokin ajatus, kokemus tai mielipide. Näitä ajatuksia avartamaan tai herättämään sopii vuoden alussa ilmestynyt Ulos kopista.

Janne Puhakka on entinen jääkiekkoilija ja ensimmäinen suomalainen SM-liigapelaaja, joka on kertonut homoudestaan julkisesti. Ulos kopista on paitsi hänen tarinansa, myös syvempi katsaus jääkiekon (ja vähän myös muun urheilun) maailmaan, rakenteisiin ja vähemmistöjen asemaan urheilussa.

Kirjaan on haastateltu niin läheisiä, pelaajia, valmentajia, agentteja, tuomareita kuin asiantuntijoitakin. Heidän osuutensa ovat tasapainossa, ne ovat mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä, koskettavia ja yllättäviäkin. Teoksessa on useampia näkökulmia niin jääkiekkoon kuin laajemminkin elämään, ja se tarjoaa onnistuneen katsauksen siihen, millaisia rakenteita huippu-urheilussa on, millaista jääkiekkoilijan arki on, millaista on olla oma itsensä, millaista on piilotella sitä kuka on, millaisia asioita urheilu vaatii mutta myös antaa.

Erityisesti pidin Jannen osuuksista sekä Pelikaverit-, Naisleijonat- ja Asiantuntijat-luvuista. Kirja on kiinnostava ja monipuolisempi kuin odotin, joka on ehdottomasti iso plussa. En tiedä jääkiekkomaailmasta oikein mitään, mutta teos toimii silti varsin hyvin. Osa teoksen jutuista tuki sitä mielikuvaa, joka minulle on jääkiekosta syntynyt, osa taas yllätti ja osa sai korjaamaan joitain ajatuksia. Lukukokemus oli oikein hyvä, tämä on tärkeä kirja ja onnistuneesti rakennettu, mukana on monia hyviä näkökulmia ja puheenvuoroja. Suosittelen!

Maailmantyttäret (Siiri Enoranta)
Jos jonkun kirjailijan uutta teosta odotan aina yhtä innolla, on hän Siiri Enoranta. Uusimmassa ya-romaanissaan Enoranta vie utopiaan, viiden tytön ystävyyteen ja mysteeriä ratkaisemaan.

En ole koskaan ennen tainnut lukea utopiaa, dystopioita sitten senkin edestä. Virkistävää, eikä mitään pelkkää pumpulia, iloa ja valoa kuten jostain syystä pelkäsin, vaan monitasoista, koskettavaa ja kiehtovaa. Maailmankoti ja saarivaltio on rakennettu yksityiskohtaisesti, ja teoksen maailma on mielenkiintoinen. Utopiallakin voi olla ja usein kai onkin synkkä menneisyys, niin tässäkin. Se tuo tarinaan syvyyttä ja antaa toivoa - pahan jälkeen tulee hyvää.

Päähenkilöt Ritva, Zerinda, Joselina, Kaia ja Lise-Lotte ovat kaikki erilaisia, mahtavia tyyppejä, yllättäen tykkäsin heistä kaikista tosi paljon. Yleensä minulla on yksi selvä suosikki ja muut roikkuvat mukana, mutta nyt en voinut valita ketään toisen yli eikä onneksi tarvitsekaan. Jokaisella tytöllä on oma onnistunut tarinalinja ja sen lisäksi heidän ystävystymisensä ja yhteinen seikkailunsa on kauniisti, aidosti kuvattu.

Maailmantyttäret on villi, viisas ja vaivattomasti etenevä teos täynnä hienoja yksityiskohtia. Rakastin maailmanrakennusta ja olisin voinut viipyillä Maailmankodin eri kolkissa vaikka kuinka pitkään. Samoin olisin voinut viettää aikaa tyttöviisikon kanssa matkalla vielä pidempäänkin. Tarina soljuu tasapainoisesti, se onnistuu yllättämään, ilahduttamaan, naurattamaan ja lämmittämään.

Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja lukija Laura Eklund Nhaga ansaitsee lämpimät kehut tarinan ja hahmojen eloon herättämisestä. Yleensä kaipaan eri näkökulma/kertojahahmoille omia lukijoita, mutta Eklund Nhaga tuo jokaiselle tyypille omat piirteensä ja kokonaisuus toimii tosi hyvin. Tätä oli ilo kuunnella.

Before We Disappear (Shaun David Hutchinson)
Ei montaa minuuttia kestänyt, että rakastuin tähän teokseen täysin. Seattleen, Alaska-Yukon-Pacific World's Fair Expositioniin eli maailmannäyttelyyn vuonna 1909 sijoittuvassa tarinassa taikurin apulainen Jack ja maagisten kykyjensä takia rosvon elämään pakotettu Wilhelm tapaavat, ihastuvat, ja alkavat suunnitella, miten saada Wilhelm vapaaksi elämästä, johon hänet on vangittu.

Tykkäsin tässä aikalailla kaikesta aina luontevasti kahden kertojan näkökulmaan jaetusta tarinasta maailmannäyttelyn maisemien kuvaukseen, tarinan yleisiin fiiliksiin ja teemoihin sekä taikatemppuihin, joita tarinassa tehtiin usein ja aina vaikuttavasti. Molemmat päähenkilöt ovat ihania, varsinkin vangittuna lähes koko elämänsä elänyt Wilhelm, joka vielä kaiken trauman, pelottelun, uhkailun ja pahan jälkeen uskaltaa luottaa, ystävystyä ja rakastua. Nyyh miten ihanaa. Ja Jack, mahtava, fiksu, hurmaava ja hyvä. Kahden pojan tarina kietoutuu sujuvasti yhteen, ja kasvaa tarinan edetessä luontevasti. Erityisesti kaikki Jackin ja Wilhelmin kahdenkeskiset hetket ovat mainioita, ja teoksen dialogi on erinomaista.

Pidin teoksen juonesta paljon, se on viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottu ja harkittu, ja käänteitäkin riittää. Hahmojen taustatarinat on rakennettu tosi hyvin, ja kokonaisuus on jotenkin todella taitavasti kasattu. Tarina on vahva ja maailmanrakennus onnistunutta, ja hahmotkin on heitetty maailmaan juuri kuten kuuluukin, oikeine piirteineen ja ihmissuhteineen. Rakastin tätä kirjaa, ja hahmot pääsevät suosikki-fiktiivisten tyyppieni listalle.

kuva © Susanna Salmi

Muuta

Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin kanditutkielmaa kirjoittaessa ja viimeisiä yliopiston kursseja suorittaessa, enää pari kuukautta ja olen kandidaatti. Hui! Ensimmäiset kolme yliopistovuotta ovat olleet hauskoja, opiskelu on niiiin kivaa ja on vaikea uskoa, että on jo aika tehdä ensimmäinen tutkielma ja valmistua. Odotan kuitenkin innolla maisteriopintoja, ja sitä, että saan vihdoin tungettua opintosuunnitelmaan myös pari kurssia ranskaa. Olen sitä tässä jo opiskellutkin kännykkäsovelluksella, mutta onhan se erilaista päästä testaamaan kielitaitoa ihmisten kanssa ja oppia "kunnolla". Ja vaikka kandin kirjoittaminen on ollut vähän rasittavaa, sillä se on niin paljon tylsempää ja puuduttavampaa kuin luova kirjoittaminen (tai blogin kirjoittaminen), odotan innolla myös gradun aloittamista. Muutamia aiheita pyörii jo mielessä... Mutta siihen on vielä yli vuosi aikaa, nyt on vielä aika muistella ekoja yliopistovuosia ja iloita siitä, että valmistun pian.

Helmikuussa oli tuttuun tapaan Salpausselän kisojen aika, ja olin tapahtumassa jo seitsemättä kertaa vapaaehtoisena. Urheilujuhlan tuntua ja iloista fiilistä oli tarjolla, ja oli mahtavaa olla taas katsomossa vuoden tauon jälkeen. Hienoja urheilusuorituksia, aurinkoinen ilma ja innokasta kannustusta, siitä oli viikonloppu tehty. Ja pääsin myös toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ja hyppäämään helikopterin kyytiin, kun sellainen oli mahdollista. Hieno kokemus katsella talvista, auringonvalossa kylpevää Lahtea yläilmoista käsin. Helmikuun alussa kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa laskettelemassa, ja sepäs olikin hauskaa! Enkä edes kaatunut kertaakaan, vaikka uskaltauduin vähän isompiinkin rinteisiin. Lumisen talven ansiosta hiihtoladuille on suunnattu useaan otteeseen, ja suosikkivuodenaikani onkin pistänyt parastaan. Rakastan lunta ja pakkasta, ja molempia on vuoden alku tarjonnut runsaasti.

Juuri alkanut huhtikuu tulee tarjoamaan ainakin muutaman teatterikäynnin, valtavasti odottamani Heartstopper-tv-sarjan, lähes yhtä paljon odottamani Tytöt tytöt tytöt-elokuvan ja monia kirjoja, kirjastopino huojuu jo niin korkeana että sitä täytyy alkaa äkkiä purkamaan. Kandi pitää kirjoittaa valmiiksi, ja kevään merkkejä pääsee pian etsimään, vaikka lunta ja pakkasta vielä riittääkin.

Siinä kaikki tällä erää, palataan osavuosikatsauksiin muutaman kuukauden päästä. Sitä ennen luvassa on tuttuun tapaan postauksia teatterista, yritän kovasti kirjoittaa myös jonkinlaisia kirjapostauksia.