Ensimmäinen käsky @ Teatteri Takomo

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Ensimmäisen käskyn 12.12.

Ensi-iltaansa koronapandemian vuoksi jo useasti siirtämään joutunut Ensimmäinen käsky pääsi vihdoin näyttämölle viime viikolla, ja minä pääsin sitä vihdoin pari päivää sitten katsomaan. Olen nimittäin jo silloin ennen ensimmäistä suunniteltua enskapäivää odottanut tämän näkemistä, mutta onneksi produktio ei hautautunut mihinkään vaan odotti että se on mahdollista toteuttaa. Koska tämä oli riemastuttava! Janne Pellisen ohjaaman ja dramaturgoiman esityksen teksti on syntynyt työryhmän yhteistyönä, ja näyttämöllä nähdään Joanna Haartti, Aleksi Holkko, Ella Lahdenmäki ja Miiko Toiviainen. Ensimmäinen käsky, raamatullisesta nimestään huolimatta, käsittelee monin tavoin taidetta, sen tekemistä ja merkitystä, sekä suhdettamme siihen. Raamatullisia aiheita kyllä sivutaan, ja paljon kaikenlaista muuta myös.

En ennen esitystä tiennyt, mitä odottaa, mutta astelin katsomoon kiinnostuneena. Esitys lähtee reippaasti käyntiin pitkällä vaelluksella, jota Mooses johtaa. Lopulta löytyy vuori ja sen huipulta Jumala, ja kymmenen käskyäkin saadaan kivilaatoilla. Mutta kun Mooses palaa kansan pariin, siellä jo palvotaan täyttä häkää kultaista vasikkaa! Tästä erinomaisesta kuvaelmasta päästään käsittelemään niin kreikkalaista maailmankuvaa, Herakleitoksen diippejä pohdintoja kuin Firenzen syndroomaakin, sekä taidetta monesta kulmasta. Ihastuin esityksen tyyliin jo ensi hetkistä, ja vaikka tässä ei ollut yhtä tarinaa tai selkeää juonta, näytelmä piti otteessaan tosi hyvin. Ilman väliaikaa esitettynä Ensimmäinen käsky kestää puolitoista tuntia, eli hyvin jaksaa istua ja katsoa koko homman ilman taukoa. Neljän näyttelijän saumaton ja innostunut yhteistyö vie esitystä sujuvasti eteenpäin, ja erilaiset, onnistuneesti toisiinsa sidotut kohtaukset vuoroin naurattavat, vuoroin mietityttävät, vuoroin koskettavat ja rauhoittavat. Janne Pellisen ohjaus on avaraa ja antaa esitykselle kevyen, kiireettömän tunnelman. Niin huumori kuin vakavampi pohdinta on löytänyt tyylinsä, ja kokonaisuudessa näkyy hallittu, luova ja harkittu ote.

Näyttelijät ovat lavalla välillä omina itsenään, tai ainakin puhuttelevat toisiaan omilla nimillään ja jakavat muistojaan, ja välillä milloin missäkin roolissa. Nelikko pelaa taitavasti yhteen ja on pienessä teatteritilassa läsnä tavalla, joka luo katkeamattoman siteen yleisön ja esiintyjien välille. Jokainen saa tähtihetkensä, ja onnistuneita kohtauksia ja hahmoja on niin yksin kuin ryhmässä esitettyinä. Mieleen jäivät esimerkiksi Ella Lahdenmäen Tolstoi, joka innokkaille kuulijoille julistaa taiteen olemusta ja seurailee joulupukkimaisella tyyneydellä esityksiä. Loputtoman koominen hahmo, ja miten vaivattomasti Lahdenmäki tätä esittää! Kaikki ne nukahdukset, hereille hätkähdykset ja hämmästykset ovat aivan kohdillaan. Myös Lahdenmäen suurella tunteella kerrottu, ihana joukkuevoimisteluvalmennustarina kosketti ja ilostutti. Aleksi Holkko teki vaikutuksen erityisesti monitasoisella taikurimonologilla, upeasti esitetty hahmo ja hänen traaginen kertomuksensa. Myös Holkon yleinen lavaolemus vakuuttaa, hänellä on hieno ote tekemiseen lavalla. Joanna Haartin Föribeat-musikaalimuistelu ja varsinkin näiden muistojen kertominen jäi mieleen, samoin hänen hahmonsa siinä kohtauksessa, kun mentiin hulavanteen läpi toiselle puolelle. Miiko Toiviainen vetäisee Pippin-musikaalin I want-biisin Corner of the Sky, ja kyllähän sen tietää, että veto on komea. Toiviainen on myös esityksen alkupuolella mainio jumalantekemistä suunnitellessaan, ja samoin kertoessaan esityksen edetessä "tietoiskuja", kuten juttuja maailmankaikkeuden järjestyksestä tai Firenzen syndroomasta.

Esityksessä on monta hetkeä, jotka aiheuttavat spontaaneja naurunpurskahduksia. Nämä ovat välillä pelkkiä vuorosanoja tai katseita tai liikkeitä, mutta yllättävästi ihan tosi hauskoja. Esimerkiksi se kuun osoittamissysteemi oli hillitön! Mutta moneen otteeseen ollaan myös syvissä mietteissä ja kauniissa rauhassa, ja silloin sydäntä lämmittää. Esityksestä jäi päälimmäisenä positiivinen ja innostunut fiilis, mutta takaraivoon jäi raksuttamaan myös monta pohdittavaa juttua. Naurun kautta lähestyttäessä pääsee joskus hyvin syvälle teemoihin, ja Ensimmäisen käskyn tapauksessa tämä onnistuu. Mielessä pyörii edelleen taidemietintöjä, taiteen merkitys ja mitä taide on, mitä se voi olla, miten taide tapahtuu, missä, miksi, milloin ja niin edelleen? Pidin siitä, miten taide ja teatteri prosessina heijastuu esityksessä kaikesta, suoraan niin että näyttämöllä harjoitellaan ja rakennetaan, mutta myös rivien välistä, sivussa ja varsinaisten tapahtumien takana. Myös teatteri leikkinä on vahva teema, se tuo esitykseen keveyttä, mutta sitäkin enemmän lämpöä ja aitoutta. Kaikki taitaa kuitenkin olla käsikirjoitettua, tai ainakin lähes kaikki, eli varsinaista improvisaatiota esityksessä ei ole, mutta taitavasti on improfiilis lavalle luotu. Kreikkalaista maailmankäsitystä ja maailmankaikkeuden järjestystä esittävä kohtaus iski vahvasti, se miten planeetat liikkuvat ja jumalat, titaanit ja ihmiset kiertävät samaa keskustaa ja ihmettelevät toisiaan. Samoin moni hieno näyttämökuva jäi mieleen, Lauri Lundahlin valosuunnittelu ja Paula Koivusen lavastus ja puvustus ovat kauniisti harmoniassa ja luovat silmälle iloa. Lopun voimisteluesitys on sopiva lopetus esitykselle, ensin liikkeiden valmistuminen (ja erityisesti niiden selitykset/nimet/muistisäännöt) vähän huvittavat, sitten kokonaisuus laitetaan kasaan ja äkkiä yhdessä tekeminen ja keskittyminen koskettaa. Voimistelukohtauksessa myös tiivistyvät esityksen teemat ja kysymykset – taiteen tekeminen, kokeminen, prosessit, merkitykset, kokonaisuudet.

Tämä oli ihana! Hauska ja riemukas esitys, jossa näkyy rakkaus taiteeseen ja teatteriin, mutta myös kyky ja kiinnostus käsitellä sitä tarkasti ja eri näkökulmista. En tiedä aukesiko taiteen/teatterin perusolemus tai syvin salaisuus, tai ne raamatulliset teemat, joihin esityksen nimi viittaa, mutta viihdyin, nautin ja hämmästelin katsomossa oikein mielelläni. Sen lisäksi, että esitys käsittelee taidetta, se myös on taidetta, ja varsin onnistunutta sellaista. Monta hienoa, tasapainoista ja fiksusti toteutettua kohtausta, taitava näyttelijänelikko ja teema, johon tartutaan itsevarmasti tekevät Ensimmäisestä käskystä kiinnostavan esityksen, joka sekä viihdyttää että saa ajattelemaan. Ja kun lopussa valo maalaa siluetit, taustakangas kylpee kultaisessa hehkussa ja sitten heilahtaa kuin jonkin suuremman voimasta, musiikki vaimenee ja pimeä laskeutuu, katsomossa on hiljaista ja levollista. Hymyilyttää. Tuntuu, että kokemus on jaettu, että sama tunne hipaisee kaikkia. Taide, kyllä se koskettaa. 

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!