Kuten haluatte @ Ryhmäteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!

kuvat © Mitro Härkönen

Vihdoin koitti odotettu päivä, jolloin lautta vei Suomenlinnaan ja Kuten haluatte-esityksen pariin. Tämä William Shakespearen "koko maailma on näyttämö"-lausahduksesta tuttu näytelmä kertoo karkotetun herttuan tyttärestä Rosalindasta (Miiko Toiviainen), joka myös karkotetaan hovista ja joka lähtee serkkunsa, nykyisen herttuan tyttären Celian (Anna-Sofia Tuominen) kanssa etsimään isäänsä Ardenin metsästä. Metsässä pyörii myös Rosalindaan päätäpahkaa rakastunut Orlando (Marketta Tikkanen), yllätys yllätys karkotettu hänkin. Ja toki myös karkotettu herttua (Vilma Sippola) joukkoineen puiden siimeksessä tavataan. Rakkautta on ilmassa vähän siellä sun täällä, mutta melankoliaakin metsässä huokaillaan, ja nokkelia narrivitsejä viskellään ilmoille. Mutta suloisen lämmin lempi, ihastus ja ihailu, ne metsän puissa helisevät kaikista kirkkaimmin.

Olen nähnyt yhden Kuten haluatte-version ennen tätä, pari vuotta sitten katsomani tallenteen Royal Shakespeare Companyn versiosta vuodelta 2019, ja muistin tarinasta lähinnä painiottelun, puihin ripustetut rakkausrunot ja jonkun tyypin, joka lauleskelee jatkuvasti. Kaksi kolmesta pitikin paikkansa, mutta lakkaamatta laulelevaa heppua ei Suomenlinnassa nähty. Enkä kyllä edes muista, kuka hän RSC:n versiossa oli... Myös Shakespearen tuttu nainen pukeutuu mieheksi ja kukaan ei tunnista häntä-kuvio on tarinassa mukana. Aina yhtä hämmentävää, etteivät edes omat (näytelmästä riippuen) vanhemmat/rakastajat/kaverit koskaan tunnista näitä naamioituneita, vaikka niin julistavat rakkauttaan ja kiintymystään. Mutta siitähän huumoria usein irtoaakin, kun katsoja ja naamioituja tietävät enemmän kuin muut hahmot. Kuten haluatte on suosikki-Shakespeare-listallani aika siellä puolessa välissä, moni suosikeistani on tragedia ja niiden sekaan mahtuvat komedioista vain Kesäyön uni ja Myrsky (sekä vähän toteutuksesta riippuen ehkä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Venetsian kauppias), muut komediat ja historianäytelmät tulevat sitten vasta tragedioiden jälkeen. Ihan jokaista Shakespearen näytelmää en vielä ole nähnyt, mutta eivätköhän ne tule tässä muutaman vuoden sisällä katsotuiksi. Sitten voinkin listata ne kaikki suosikkijärjestykseen, nyt lista on toistaiseksi keskeneräinen. Suomessa olen nähnyt tosi vähän Shakespearen näytelmiä, joten innolla odotin, että pääsen tämän katsomaan. Kuten haluatte ei kovin ahkerasti suomalaisten teattereiden ohjelmistossa olekaan ollut, joten on tosi kiva, että se on nyt Suomenlinnaan tuotu.

Suomenlinnassa käytössä on Kirsti Simonsuuren suomennos, joka istuu hyvin esityksen tyyliin ja kuulostaa samaan aikaan sekä sopivan shakespearemaiselta että yllättäen aika tuoreeltakin. Eipä suomennos tosin ole kuin reilut kymmenen vuotta vanha, ja uskoisin, että se on olemassa olevista suomennoksista juuri se, joka tähän esitykseen on kannattanut valita. Teksti soljuu sujuvasti, pitkätkin puheet säilyttävät katsojan mielenkiinnon, ja moneen otteeseen näyttelijät pääsevätkin vetäisemään monologeja tai muuten vaan pitkiä vuorosanoja. Ohjauksesta vastaa Jussi Nikkilä, jonka edellisistä Shakespeare-ohjauksista olen nähnyt Kansallisteatterin valloittavan Julian ja Romeon. Nikkilä tuo Kuten haluatte-näytelmän hahmot ja tarinan lavalle varmalla otteella, joskin ekalla puoliskolla olisin kaivannut vähän tiivistämistä tai muuten rytmin viilaamista, sillä toinen näytös tuntui etenevän tasapainoisemmin kuin ensimmäinen. Toki juonen ja hahmojen esittely ja tarinan aloitus vievät oman aikansa, ja vauhtiin päästään kyllä parin kohtauksen jälkeen. Pidän Nikkilän ohjauksessa erityisesti siitä, että rakkaus, tuo suuri ja ihmeellinen tunne, todellakin iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja nappaa otteeseensa kenet tahansa. Eikä rakkaus suinkaan ole pelkästään romanttista, vaan rakkautta ystäviin, maailmaan, asioihin, luontoon, tunteisiin ja ajatuksiin. Henkilöhahmojen käsittely on Nikkilän ohjauksessa varsin sujuvaa, ja näytelmän erilaiset tyypit saavat kaikki omat tähtihetkensä lavalla. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on kasassa onnistuneesti, ja varsinkin nykyajan ja vanhemman tyylin sekoitus on toimivaa. Tämä ei ole mikään supermodernisoitu versio, mutta esimerkiksi vanhentuneiden juttujen käsittely terävästi ja hauskasti, rap battle-tyyppinen kohtaus ja musiikin (sävellys Mila Laine) nykyaikaisuus ovat näppäriä tyylikeinoja ja ilahduttavat erityisesti minua, sillä meikä on aikamoinen Shakespeare-modernisointien fani. Tässä modernius ja alkuperäiselle tyylille uskollinen toteutus ovat hyvässä suhteessa keskenään, ja siinäkös sekä silmä että mieli lepää.

Nykyajan ja menneen sekoitus näkyy niin tekstin esittämisessä kuin esityksen visuaalisuudessakin. Neonvalot, aurinkolasit, muoviset puutarhatuolit, auki suhahtavat tölkit ja suihkepullot sopivat epookkipukujen ja kukkaköynnösten sekaan oivasti, ja esityksen näyttämökuva onkin ihastuttava. Lavastus (Janne Siltavuori) ei tarjoile tiheää Ardenin metsää tai suuria, vaikuttavia hovin rakennuksia, vaan loihtii melko vähäisellä lavaste- ja tavaramäärällä tarinalle erinomaiset raamit ja tarjoaa hahmoille tilaa temmeltää. Puvustuksessa (Saija Siekkinen) epookkifiilis ihastuttaa, ja hienoja ovat vaatteet ihmisten asemasta riippumatta. Tosin kirkkoherra Gulliverin (Vilma Sippola) nykyaikaisempi asu jäi kirkkaimpana mieleen, ihan mahtava sekä puvustus että hahmo! Valosuunnittelu (Ville Mäkelä) on esityksen tunnelmaan sopivaa ja hyödyntää hienosti erivärisiä ja -sävyisiä valoja, jotka ohjaavat visuaalisuutta milloin mihinkin tapahtumapaikkaan ja fiilikseen. Mila Laineen musiikki on hurmaavan romanttista, välillä dramaattistakin, ja säestää tapahtumia kauniisti. Esityksen laulukohtauksista pidin tosi paljon, ja lauluja sekä musiikkia onkin hyödynnetty onnistuneesti tarinan kerronnan välineenä. En ole tätä näytelmää lukenut, joten en tiedä kuinka paljon osoitettuja laulukohtauksia siinä on valmiina ja kuinka moneen kohtaukseen on musiikkia sävelletty lisää, mutta Suomenlinnan versiossa monessa kohtaa soiva musiikki ja laulu on yksi esityksen onnistuneimpia osia. Enemmänkin olisin kuunnellut, kiitos laulutaidoillaan hurmaavien näyttelijöiden ja kauniisti musisoivien Mila Laineen ja välillä soitinten ääreen hyppäävien näyttelijöiden.

Koskaan en vielä ole tätä sanonut, mutta nyt täytyy: todellakin menisin katsomaan Miiko Toiviaista, vaikka hän lukisi puhelinluetteloa. Toiviaisen työ näyttämöllä on niin ilmeikästä, valloittavaa ja hienovaraista, että sitä on suuri ilo katsoa kohtauksesta ja tunnelmasta toiseen. Hän on ihastuttavan ihastunut Rosalinda, joka yhdessä bestiksensä Celian kanssa hihittelee ja kihertelee sisäpiirivitseille ja rakkaudelle, ja valepuvussaan veikeä, kekseliäs Ganymedes, joka tekee rakkaudesta kokeen rakastetulleen. Toiviaisella on rooliinsa upean tarkka ote, jossa huumori, rakkaus ja murheellisuus kohtaavat kauniisti ja kantavat vahvana esityksen läpi. Hän tavoittaa sujuvasti niin haaveellisuuden ja rakastumisen tunteet kuin karkotuksen aiheuttaman surun ja päättäväisyydenkin, ja tekee erinomaisen roolin. Tykkäsin myös tosi paljon lopun epilogista. Anna-Sofia Tuomisen Celia on paitsi aivan mainio pari Toiviaisen Rosalindalle, myös hurmaavan nokkela ja eloisa tyyppi. Pidin Celian hahmossa erityisesti siitä, miten hän on ensin innoissaan serkkunsa orastavasta romanssista Orlandon kanssa, sitten vähän kyllästynyt siihen, ja lopulta täysin Oliverin (Joel Hirvonen) lumoissa. Tuominen on komediassa tarkka, hahmonsa nuoruuden ja hovielämään tottuneen luonteen tulkinnassa taitava, ja tuo lavalle onnistuneesti rakennetun, viihdyttävän ja monitasoisen roolihahmon. Santtu Karvonen ottaa Touchstone-narrin roolin omakseen ja revitteleekin täysillä ja pätevästi. Huumoria löytyy niin narrin sukkelista, joskus viisaistakin sutkautuksista, kuin kaksimielisyyksistä ja eleistäkin. Minuun iskee enemmän tekstistä kumpuava huumori kuin fyysinen komiikka, mutta tämän esityksen kohdalla on molempi parempi. Myös Joel Hirvonen erityisesti Corinuksen roolissa pääsee väläyttelemään komediantaitojaan ja tekeekin sen varsin vakuuttavasti. Hirvosella on mainio taito lukea roolihahmoaan, ja sekä Oliverina että Corinuksena hän loistaa monessa kohtauksessa.

Marketta Tikkanen tekee Orlandona todella onnistuneen roolin. Pidin siitä, miten nuoruus ja veljesriita sekä ihastuminen ja määrätietoisuus näkyvät Orlandossa, ja miten Tikkanen hahmoaan rakentaa. Hän tuo hahmoonsa tietynlaista itsepäisyyttä ja itsevarmuutta, joka sopii Orlandolle erinomaisesti. Ja Rosalindan kosiskelu, joka on esityksessä isossa osassa, siihen Tikkasella on onnistunut ote ja nämä kohtaukset ovatkin yksiä suosikkejani. Susanna Hyvärinen tekee loistavan roolin Foibena, kylläpä hän onkin ankara neito. Foibea kosiskelevaa Silviusta näyttelevä Eeva Kaihola on hänkin roolissaan mainio. Hannu Kivioja näyttelee Adamia ja Audreytä, häneltä taipuu komedia vaivattomasti ja roolityö on sujuvaa. Vilma Sippolan neljästä roolista erityisesti Ferdinand-herttua ja Gulliver Sanansotkija jäivät mieleen, varmaa työtä jokaisena hahmona ja paljon hyviä hetkiä lavalla. Minna Suurosen Jaques on hahmoista se melankolisin, jota Jaques itsekin joka välissä julistaa, ja surumielisyys tuo onnistuneesti tasapainoa rakkauden ja lemmen hempeydelle. Toki Jaques'n hahmossa on myös huumoria, ja Suuronen tekeekin roolinsa niin, että yltäkylläinen raskasmielisyys on jo huvittavaa. Esityksen näyttelijäjoukolla on varma ja sopivan keveä ote rooleihinsa, ja yhteispeli sujuu niin vaivatta, että hahmojen välisissä suhteissa ja kohtaamisissa tuntuu uskottavana niin lämpö, jännitys, hämmästys, ystävyys, suuttumus kuin petturuuskin.

Kuten monissa Shakespearen näytelmissä, on tässäkin vaikka minkälaista sivujuonta ja sivuhahmojen elämää, joka tapahtuu vähän taustalla, mutta on kuitenkin aika merkityksellistä. Läheskään Shakespearin monimutkaisin juoni Kuten haluatte-näytelmässä ei kuitenkaan ole, ja melko nopeasti ja selkeästi pääsee heti perille siitä, kuka on kukin, kenelle tyypit ovat sukua ja kuka heidät on karkoittanut, minne ja miksi. Kuten haluatte- näytelmän tarinassa suosikkijuttuni on ehdottomasti se, että se käsittelee rakkautta niin iloisen leikkisästi ja ilman turhaa vakavuutta, vaikka tunteita itsessään katsotaan joka puolelta, niin hyvinä kuin pahoinakin asioina. Tässä Suomenlinnassa nähtävässä versiossa rakkaus, ystävyys ja ilo nousevat suurimmiksi teemoiksi, ja katsomossa viihtyy oikein hyvin seuratessaan hahmojen seikkailua tunteidensa keskellä. Ja kun valepuvut lopussa riisutaan ja rakastavaiset saavat toisensa, ei voi olla hymyilemättä. Niin lempeän suloista on romantiikka Ardenin metsän siimeksessä.