Kaksi sisarta @ Teatteri Vanha Juko

kuva © Antti Sepponen

Kaksi sisarta sai uusintaensi-iltansa 2.9.

Kurkelan perheessä yksi asia on kaikkea muuta tärkeämpää. Hiihdolle annetaan ihan jokainen hiki-, kyynel- ja veripisara, treeneistä ei luisteta eikä kilpailu lopu koskaan. Sisarukset Helena (Suvi Blick) ja Hilkka (Annika Hartikka) on nimetty arvokisavoittajien ja -mitalistien mukaan, eivätkä he koskaan ole tehneet muuta kuin hiihtäneet. Sillä jos haluaa tulla parhaaksi, pitää harjoitella. Pitää uhrata kaikki. Ja mikä uhraus vanhemmilta (Maria Nissi ja Markus Karekallas) onkaan, että he antavat tyttäriensä hiihdolle kaiken, valmentavat, vahtivat ruokavaliota, vertailevat kierrosaikoja, rukoilevat hiihtojumalia. Sitten tulee kotikisojen aika. Lahden MM-hiihdot 2001. Tragedia on valmis. Mutta entäpä jos ei? Voisiko skandaali avata latua uusille nimille? Voiko suomalaisen hiihdon pelastaa?

Lahti best, hiihto best, kuten yksi esityksen projisoinneista julistaa. Lisään tähän vielä yhden, sillä teatteri best. Lahti on ollut minulle aina paitsi ihana, kiinnostava teatterikaupunki, myös rakas talviurheilukaupunki. Olen ollut vapaaehtoisena Salpausselän kilpailuissa viimeiset seitsemän vuotta, kannustanut ja hurrannut latujen varsilla ja mäkimontussa monille suosikkiurheilijoilleni ja elänyt hiihtohuumaa iso hymy naamallani. Lahden 2001 MM-hiihtojen dopingskandaalin aikaan olen kuitenkin ollut vasta kaksi, ja vaikka olenkin varmaan nököttänyt television edessä kisoja seuraamassa, en tietenkään muista niistä mitään. Mikä on ihan hyväkin, dopingkohu olisi kyllä iskenyt kovaa jos olisin siitä jotain ymmärtänyt. Mutta Veikka Heinosen kirjoittamassa, Esa-Matti Smolanderin ohjaamassa Kahdessa sisaressa Lahti 2001 tapahtuu tässä ja nyt.

Ai että miten tykkäsin tästä! Ehkäpä parasta näytelmässä on se, että se on samaan aikaan riemastuttavan koominen ja hurjan surullinen. Sillä mikäpä olisi samaan aikaan yhtä hauskaa ja surkeaa kuin pakkomielle jotakin kohtaan? Kun yhden perheen elämä rakentuu vain yhden asian ympärille, kaikki tapahtuu sen ehdoilla. Kun hiihto on paitsi hiihtoa, myös keino olla parempi tytär, osoittaa rakkautta, osoittaa uskollisuutta, osoittaa rohkeutta, voimaa ja sisua, mitä muuta voi tehdä kuin hiihtää? Kaksi sisarta rakentuu taitavasti hiihdon ympärille ja laajenee kuvaamaan niin sisarussuhteita, vanhemman ja lapsen välisiä asetelmia kuin perheen voimasuhteita. Ja tietenkin urheilua, uskoa siihen ja hetkeä, kun kaikki, mihin on uskottu, romahtaa. Teksti on sujuvaa ja hyvin rytmitettyä, ja tavoittaa tarkasti monia sellaisia hiihtoon liittyviä juttuja, joiden kuvittelisin olevan totta lajiin intohimoisesti suhtautuvissa perheissä. Tosin toivottavasti oikeassa elämässä meno ei missään ole ihan näin äärimmäistä. Paitsi hiihtourheilu, tekstissä on tavoitettu onnistuneesti inhimillisiä tunteita, jotka syntyvät onnistumisesta, pettymyksestä, epätoivosta, turhautumisesta, ilosta ja rakkaudesta. Ja lopun yllättävä käänne on huikea! Tuntuu, että olisi melkein pitänyt arvata, mutta ehkä ajattelin, että eiiihän se nyt näin mene. Mutta meni ja se on loistavaa.

Vanha Jukon tuoreen taiteellisen johtajan Esa-Matti Smolanderin ohjauksessa on toimiva annos lähes liioiteltua huumoria ja draamaa, tarkkanäköistä henkilöohjausta ja vakuuttavaa tasapainottelua komediallisen ja traagisen välillä. Smolander lukee tarinaa luontevasti, jolloin esitys on hyvin kasassa ja sen teemat tulevat lähelle. Tinja Salmen lavastus on arkinen ja sopii Kahden sisaren tarinaan oikein hyvin. Pidin erityisesti siitä, että Kurkeloiden koti on "laatikko", vaaleiden seinien ja suljettujen verhojen rajaama oma, eristetty maailmansa, tämä ratkaisu tukee tarinaa onnistuneesti. Topias Toppisen valosuunnittelu tavoittaa näppärästi kohtausten tunnelman, ja pidin siitä, että yöllä tapahtuvissa kohtauksissa on hieno hämärä valo. Myös kaikki projisoinnit ovat onnistuneita, ja valosuunnittelulla on tarinan kerronnassa selkeä rooli. Antti Kainulaisen äänisuunnittelusta pidin tosi paljon, jostain syystä haluaisin kuvailla sitä sanalla syvä, joten sillä mennään. Syvän lisäksi äänisuunnittelussa on tosi kiva, vähän painostava teema, joka toistuu useasti, ja yleisön kannustus ja hiihtokatsomon pauhu kaikuu salissa tuttuna. Iida Ukkolan pukusuunnittelu sopii 2000-luvun alun fiiliksiin ja hiihtoperheeseen mainiosti.

Neljä näyttelijää tekee Kurkelan perheestä elävän, hengittävän, ongelmallisen joukkueen, jonka sisäiset suhteet ja asemat alkavat esityksen edetessä horjumaan. Suvi Blick käy Helenan roolissa läpi laajan tunneskaalan ja tekee vahvan, hienon roolin. Pidin Helenasta hahmona todella paljon, hänelle on kirjoitettu varsin hyvä hahmokaari, ja se, miten Blick tulkitsee roolihahmonsa kokemuksia, on hyvin vakuuttavaa. Annika Hartikka Hilkkana on myös erinomainen, ja siskosten taistelu paremmuudesta on ihan mahtavaa. Pidin paljon siitä, miten Hartikka lukee hahmonsa luonnetta, ja tuo rooliihahmoonsa taitavasti koomisia ja draamallisia nyansseja. Hartikka ja Blick tekevät sujuvaa yhteistyötä ja tuovat lavalle uskottavan sisarussuhteen, jossa on erimielisyyksiä ja keskinäistä kamppailua sekä luottamusta ja toisen tukemista. Maria Nissi äiskän roolissa on mahtava. Hienosti rakennettu rooli, josta Nissi ottaa kaiken irti, vetää täysillä ja onnistuu olemaan hyvin hauska ja hyvin kamala. Valmentajaäiti on eri kuin äitiäiti, ja äitiäitiä ei vähään aikaan ole näkynyt. Nissi tekee varmaa työtä ja onnistuu roolissaan, mielenkiintoinen, sujuvasti näytelty hahmo. Markus Karekallas tekee perheen isästä sympaattisen tyypin, mutta eipä hänkään ole mikään esimerkkivanhempi. Karekallas tekee oikein hyvän roolin ja tuo roolihahmoonsa paljon onnistuneita yksityiskohtia. Jäi myös naurattamaan se "Kyllä minä tiedän, mitä tässä perheessä ajatellaan minun ampumahiihtotaustastani"-vuorosana. Näyttelijänelikon yhteistyö on saumatonta, ja heidän käsissään tarina nousee lavalle tosi vahvana. Hienoa työtä!

Suosittelen Kahta sisarta lämpimästi! Ajatuksia herättävää, hauskaa, terävää, koskettavaa ja fiksua teatteria, taitavan ja taiteellisesti tarkan työryhmän tekemänä. Nautin siitä, että tässä yhdistyy kaksi rakkauttani, teatteri ja hiihto, vaikka jälkimmäisestä ei kovin ruusuista kuvaa saakaan. Mutta ei se haittaa, kun tarina on näin hyvä ja tuotu näyttämölle onnistuneella tavalla. Kyllä vaan teatteri on aikamoisen hienoa. Kaksi sisarta on myös neljälle työryhmän jäsenelle taiteellinen opinnäyte, eli suuret onnittelut tämän esityksen parissa valmistuneille.

kuva © Mikko Kelloniemi

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vanha Juko!