The Black Rider @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Janne Vasama

Näin The Black Rider-musikaalin 13.9.

Wilhelm (Tuomas Korkia-Aho) ja Kätchen (Aurora Manninen) ovat rakastuneita. Harmi vaan, että Wilhelm on kaupunkilainen kirjanpitäjä, ja Kätchenin isä Bertram (Mikko Jurkka) metsänvartija, joka ei tosiaan ole antamassa tytärtään millekään kaupunkilaisressukalle. Kyllä se niin on, että tulevalla vävyllä on pysyttävä pyssy kädessä ja pakastin lihaa täynnä. Sopiva ehdokas onkin katsottuna, nimittäin Robert (Tomi Enbuska) – kas siinä varsinainen tosimies! Kätchenin äiti Anne (Laura Huhtamaa) ei suhtaudu niin järkähtämättömästi tyttärensä romanttisiin haaveisiin, mutta fakta on se, että jos ei ala Wilhelm riistaa lahtaamaan, ei hän rakastaansa omakseen saa. Niinpä kun itse piru, Pegleg (Vilma Kinnunen), tarjoaa Wilhelmille taikaluoteja, jotka osuvat aina, päättää nuorukainen suostua sopimukseen. Kuten arvata saattaa, ei paholaisen kanssa kannata tehdä diilejä, mutta, no – meni jo.

Tuoreen teatterinjohtaja Lauri Maijalan ensimmäinen ohjaus johtamaansa teatteriin on vuonna 1990 kantaesityksensä saanut The Black Rider-musikaali, jonka takaa löytyvät Robert Wilson ja William S. Burroughs (teksti) sekä Tom Waits (sävellys & sanoitukset). Suomen kantaesityksensä musikaali sai Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1998, mutta käsittääkseni sitä ei sen jälkeen ole kotimaan kamaralla nähty ennen tätä produktiota. Kulttimainetta teos on niittänyt, itse kuulin siitä kuitenkin ensimmäistä kertaa vasta kun tämä Lahden produktio julkistettiin. Maijalan kausi teatterin johdossa lähtee käyntiin melkoisella pamauksella, sillä tällaista en ole koskaan nähnyt Lahdessa – liekö tällaista menoa siellä koskaan nähty. The Black Rider on avantgardistinen, absurdi, outo, huuruinen, salaperäinen musikaali, joka ei päästä yleisöä helpolla ja on juuri siksi niin viihdyttävä ja riemastuttava. En ole mikään kokeellisemman teatterin suurin fani, koska ärsyynnyn helposti jos en pysy tarinassa, teemoissa tai symboleissa mukana. Tämä kuitenkin oli sopivasti siinä mukavuusalueen reunamilla, tökki ja haastoi mutta tarjosi myös hetkiä, joita suorastaan rakastin. Kiehtova, hauska ja suorapuheinen, monessa kohtaa yllättävän syvällinen ja viisaskin teos. Käsiohjelma tarjoaa tarinan synopsiksen, josta voi etukäteen, väliajalla tai esityksen jälkeen katsoa, mitäs siinä siis tapahtuikaan, jos niin tahtoo. Pisteet tälle, ja sille myös, että tarjolla on lainattavia käsiohjelmia, joten synopsikseen pääsee tutustumaan vaikka ei käsiohjelmaa omaksi hankkisi. En lukenut juoniselostusta ennen esitystä, koska halusin tehdä tästä omat päätelmäni, ja hyvin pysyin kaikessa mukana, vaikka meno varsin symboliseksi muutamaan otteeseen meneekin. Mitään äärettömän hankalasti tulkittavaa lavalla ei tapahdu, ja symbolisen tason tarkasteleminen tuleekin tarinan seuraamisen päälle ja syventää sitä, ei niin, että kaikki viittaukset ja vihjaukset pitäisi ymmärtää, että pääsee ollenkaan kärryille. Ja kuten käsiohjelmassa sanotaankin, tämän voi tulkita miten vain – yhtä oikeaa tapaa ei ole. Juoni tässä kuitenkin on, ja tarina rakentuu sujuvasti kokonaiseksi, joka onkin hyvä, sillä ilman mitään punaista lankaa tämä ei olisi minulle toiminut. Maijalan ohjauksessa punainen lanka ei kertaakaan huku, vaan fiksuilla valinnoilla korostetaan milloin mitäkin tunnetilaa, annetaan tilaa yleisön omille tulkinnoille ja pidetään huoli siitä, että kaikessa tekemisessä on syy. Lankoja yhdistellään hienosti niin, että episodimainen rakenne säilyy, ja tässä mennään erinomaisesti monessa kohtaa vähän rajan yli esimerkiksi kohtausten kestossa tai tavassa kuvata tiettyjä tilanteita. Kun rajojen ylittämisen tekee taitavasti, on se yleisölle mainiolla tavalla epämukavaa, mutta kuitenkin kiinnostavaa ja vangitsevaa. The Black Rider ei ole musiikkiteatteria, jota suurella näyttämöllä on totuttu näkemään – ja siksi onkin upeaa, että tällaista tehdään isossa teatterissa ja juuri päänäyttämöllä!

Jenni Nikolajeffin tarkat ja kekseliäät korografiat rytmittävät esitystä ja syventävät biisejä onnistuneesti. Koreoissa on todella tarkasti tavoitettu se, millaista tyyliä, sävyä ja tunnelmaa kohtauksissa haetaan. Liike, pysähtyminen ja hitaus ovat kaikki näppärästi tehtyjä ja rakentuvat merkityksellisiksi valinnoiksi. Tanssi ei ole aivan perinteistä musikaalitanssia, vaan siinä on rosoa ja elementtejä, jotka vähän vieraannuttavat. Samaa vieraannuttamista on kaikilla osa-alueilla, ja se on tehokasta niin tyylikeinona kuin juuri tälle musikaalille ominaisena omituisuutena ja ominaisuutena. Minna Välimäen lavastuksessa on vaikka mitä upeita juttuja, kuten jättimäiset hirvensarvet, heijastava lattia sekä metsänvartijan talon tupa ja Kätchenin huone kaikkine yksityiskohtineen. Glitter-asuntovaunu ja ristikukkula täytyy myös mainita. Välimäki on loihtinut tapahtumapaikat lavalle sopivan korostetulla ja absurdilla otteella, on sekä häiritsevästi melkein tavallisen oloisia lavastuksia että selvästi taianomaisia ja esityksen tyylille uskollisia, "yli meneviä" rakennelmia. Kari Laukkasen valosuunnittelu on kokonaisvaltaista ja liikkuu vaivattomasti tunnelmien välillä. Valo on useassa kohtauksessa hyvin tärkeä elementti, se tekee paljon muutakin kuin valaisee, ja huomasin moneen otteeseen kiinnittäväni huomiota juuri siihen, miten oivallisesti tietyt hetket on valaistu. Joona Huotarin pukusuunnittelussa on siinäkin sama tunnelma kuin muussa visuaalisuudessa, ja vaatekertaa on jos jonkinlaista. Puvustuksessa on tyylikkäitä kokonaisuuksia, rähjääntyneen näköisiä riepuja ja vaikka mitä siltä väliltä. Varsinkin Peglegin asut, Robertin ja Wilhelmin lookit ja lopun valkoiset vaatteet jäivät mieleen, samoin toispuoleisuus ja jonkinlainen jakautuneisuus, jota on sekä puvustuksessa että Kati Kerosen ja Anu Reijosen veikeässä naamioinnissa. The Black Riderin visuaalisuus on viimeisen päälle hienoa, tässä on loistavia näyttämökuvia ja tilanteita, jotka näyttävät lavalla tosi vaikuttavilta. Monessa tunnelmassa ja sävyssä liikkuva esitys saa paljon voimaa visuaalisista oivalluksista, ja näyttämökuva rakentaa paitsi raamit kaikelle sille, mitä lavalla tapahtuu, on myös olennaisessa roolissa tapahtumia luomassa ja tehostamassa.

Musiikillisesti tämä teos tarjoilee kappaleita rosoisesta ja rokkaavasta svengaavaan ja viettelevään ja suloiseen ja melodisen kauniiseen. Biisilistaa ei käsiohjelmasta löydy, tästä annan kyllä miinusta. Erityisesti nyt, kun kyseessä oli minulle täysin uusi ja vieras musikaali, kappalelistaus olisi auttanut hahmottamaan ensinnäkin sitä, missä kohtaa milloinkin mennään (ja biisien nimet olisi voinut sijoittaa myös synopsikseen), ja olisi paljon helpompi myös tässä kirjoittaa musiikista, kun olisi kappaleet voinut lukita mieleensä sillä hetkellä, kun ne musikaalissa kuuli. Kuuntelin Tom Waitsin The Black Rider-albumin, jossa suurin osa musikaalin biiseistä on mukana, kerran ennen tämän näkemistä. Kappaleet ovat Waitsin albumilla kuitenkin hyvin erilaisia kuin musikaalissa, joten en kaikkia sen perusteella musikaalista tunnistanut. Vähän nettiä tutkimalla kappaleiden nimet toki sai selville. Eniten iskivät musikaalimaisimmat kappaleet, ja pidin erityisesti näistä: The Black Rider, November, The Briar and the Rose, Just the Right Bullets, In the Morning, Russian Dance ja Lucky Day. Varsinkin The Briar and the Rose on ihana, ja The Black Riderissa ja Just the Right Bulletsissa on erinomainen tunnelma. Erinomainen tunnelma on myös Antti Vauramon johtamassa bändissä, ihan huikea meno ja tykkiä musisointia! Musikaalin biisit esitetään tekijöiden toiveen mukaisesti englanniksi, eikä niitä ole ilmeisesti ainakaan kovin monessa produktiossa missään päin maailmaa käännetty. Yritin tehdä salapoliisityötä ja selvitellä, laulettiinko Helsingissä vuonna 1998 englanniksi, mutta varmuutta en saanut. Olettaisin kuitenkin, että englanninkieliset laulut ja pääosin suomenkielinen dialogi on silloinkin ollut käytössä, onhan suomennos ollut tämä sama Markku Salon käännös. Esityksen runollinen kieli ja varsinkin se, miten käännöksessä tehdään kekseliäästi riimejä suomea ja englantia yhdistämällä, on vinkeää. Salon suomennos soljuu ja leikittelee, luo kuvia ja ymmärtää tunnelmaa. Tämä oli pitkästä aikaa eka musikaali, joka ei ole minulle etukäteen yhtään tuttu, ja vaikka biisien kautta olisikin ollut, ei se auttaisi käännöksen arvioimisessa, kun kappaleita ei kerran ole käännetty. Aikamoisen mainiolta kuulosti kuitenkin kieli ja käännöksen laatu, hykertelin monelle sanavalinnalle ja ihastelin lennokasta ja runollista tapaa käyttää kieltä. Muutamaan otteeseen laulun volyymi olisi voinut olla kovemmalla, jotta sanoista olisi saanut paremmin selvää – erityisesti nyt, kun kappaleita ei esitetä äidinkielellä. Nyt sanat välillä hukkuvat musaan. Puhutussa tekstissä sen sijaan kuului ihan kaikista pienin kuiskauskin, Tommi Raitalan äänisuunnittelu on tilanteen tasalla alusta loppuun.

Vilma Kinnunen tekee piru Pegleginä herkullisen monitasoisen, salaperäisen, kiehtovan ja veikeän roolityön. Hänellä on rooliinsa taitava ote, Pegleg on selvästi ihmishahmoja ylempänä ja vahvemmassa asemassa, mutta hänessä on myös kiinnostavaa inhimillisyyttä, jota Kinnunen näyttelijäntyössään hienosti käsittelee. Erityiskiitos oikein eteläisestä amerikkalaismurteesta. Tuomas Korkia-Ahon Wilhelm on suloisen romanttinen ja rakastunut nuori mies, joka tahtoo vain tehdä ihastuksensa iloiseksi. Kun Wilhelm joutuu Pirun pauloihin, vaihtelee tunnetila suuresta hurmoksesta ja voimiensa tunnossa kukkoilusta epätoivoon, katumukseen, kauhuun ja voimattomuuteen. Korkia-Aho tekee roolinsa onnistuneesti, notkeaa on sekä fyysinen että roolihahmon sisäistä liikehdintää tulkitseva näyttelijäntyö. Erityisesti tunteiden puhtaus ja Wilhelmin mielenmaiseman tarkkanäköinen lavalle tuominen vakuuttaa. Aurora Manninen tuo Kätcheninsä lavalle toimivalla annoksella teinienergiaa ja nuoren naisen terävää huomiokykyä. Aivan yhtä suloisen rakastunut kuin Wilhelm on myös Kätchen, ja He's Not Wilhelm-biisi on valloittava. Manninen näyttelee hahmonsa kiinnostavalla otteella, pelkän teksin perusteella Kätchen saattaisi jäädä vähän taka-alalle vaikka onkin tapahtumien keskiössä, mutta Manninen nostaa hahmonsa ratkaisevaan rooliin ja ymmärtää sujuvasti Kätchenin tunteet ja unelmat. Mikko Jurkan näyttelemä Bertram on kaavoihinsa kangistunut ja muutosta halveksuva mies, jonka tulkintaan Jurkka tuo sekä iskevää komediaa että tarkasti kohtausten tunnetilaa lukevaa draamallista työskentelyä. Pidin siitä, että tarinassa on hetki, jolloin Bertram varoittaa Wilhelmiä taikaluodeista – vaikka he eivät ole aloittaneet tuttavuuttaan niin kovin onnistuneesti, ja vaikka paljastuu, että Wilhelmin satumainen metsästysonni onkin seurausta pirunkaupoista, haluaa Bertram kuitenkin pelastaa poikaraukan. Laura Huhtamaa on Annen roolissa jämäkkä ja järkevä, mutta järkevyydestään huolimatta Anne heittäytyy häähumuun täysillä ja tukee tytärtään tämän rakkaudessa. Huhtamaan roolityö on varmaa ja siinä on toimivia sävyjä.

Tomi Enbuska tekee kaksi erilaista roolia macho-Robertina ja varoittavana esimerkkinä tippatelineessä roikkuvana Georg Schmidtinä. Robert on riemastuttava hahmo, hänessä on komiikkaa mutta myös syvyyttä, ja Enbuska rakentaa hahmonsa tasapainoisilla tyylivalinnoilla. Wilhelm-pötkön hakkaamiskohtaus on loistava, voi että nuoren miehen tuskaa. Georgin roolissa mennään sitten aivan toiseen tunnelmaan, jonka Enbuska myös hyvin tavoittaa. Kätchenin vanhaa tätiä esittävä Lumikki Väinämö ottaa yleisön vastaan esityksen alkaessa, ja täti on muutenkin esityksen edetessä se, joka usein huikkailee väliin huomioita tarinasta. Väinämöllä on sekä hahmoonsa että esitykseensä mainio ote, hän aistii tunnelman hienovaraisetkin muutokset ja tekee roolityötä, jossa ei turhaan jarrutella vaan syleillään esityksen tyyliä. Teemu Palosaari esittää sekä suvun satoja vuosia vanhaa kantaisää Kunoa että Peglegin James-veljeä. Hän tekee Kunona onnistunutta roolityötä, jossa on hienosti vuosisatojen paino. Peglegin ja Jamesin kohtaaminen taas on yksi suosikkikohtauksistani koko musikaalissa, erityisesti hiljaisuus ja jaettu katse sekä katseen kääntäminen pois loi vahvan tunnelman. Mikko Pörhölä tekee useita rooleja, hän jäi mieleen erityisesti hirven selkään sidottuna miehenä (November-veto oli hieno!) ja Herttuana, joka onkin melkoinen hahmo. Pörhölällä on roolitöissään niin draaman kuin komedian tajua, ja tekeminen on sujuvaa. Nomi Enckell tekee niin ikään useamman roolin, ja tekee monipuolista roolityötä kaikissa hahmoissaan. Erityisesti lintu, lisko ja morsiusneito jäivät näistä mieleen, samoin ote tarinaan ja läsnäolo lavalla noin yleisesti. Enckell laulaa aivan upeasti, miten vahva ja sielukas ääni! Oli hauska nähdä monia sellaisia näyttelijöitä, joita olen nähnyt vuosien varrella monissa rooleissa, esityksessä joka on aivan erilainen kuin aikaisemmat. Vaikka näyttelijäntyö lienee pohjimmiltaan samoista palikoista rakennettua, oli kyseessä millainen teos ja rooli tahansa, yleisössä on aina mahtavaa päästä näkemään, kuinka tyypit astuvat uudenlaiseen maailmaan ja erilaisten hahmojen nahkoihin.

Kokonaisuutena tämä yllätti, oli sopivan vaikea, otti vastaan ja antoi tilaa tulkita. Aivan täysillä tämä ei minulle toiminut, episodimaisuus, avantgardistisuus ja absurdius kun eivät lähtökohtaisesti ole elementtejä, joista innostun. Sitä ei tosin voi esityksen viaksi lukea, vaan omien katsomistottumusteni ja -mieltymysteni. Siitä huolimatta, ettei tämä ole minun tyyliseni juttu, musikaali ilahdutti suuresti ja vei mukanaan. Omassa genressään ja tyylissään esitys on hurmaava ja viihdyttävä, sopivasti outo ja kaiken alla herkkä ja inhimillinen. Lahdessa ja Maijalan käsissä The Black Rider etenee varmasti ja haastaa yleisöä astumaan rohkeasti kiihkeälle, rakkauden, addiktion, epätoivon, unelmoinnin ja pirullisten käänteiden täyttämälle matkalle. Kun uskaltaa heittäytyä Pirun vietäväksi, saattaa saada melkoisen elämyksen. Kaiken ei tosiaan tarvitse olla tavallista ja turvallista, vaan myös tällaisella perusmusikaalista poikkeavalla teoksella on paikkansa suomalaisella teatterikentällä ja isolla näyttämöllä. Musikaali kun voi olla aivan mitä vaan, joten on aina ilo nähdä rohkeita ohjelmistovalintoja, jotka haastavat sitä, millaista menoa lavoilla on totuttu näkemään. Aivan erityisesti tämä rohkeus ilahduttaa tietenkin silloin, kun valitun teoksen toteutus on näin erinomaisen onnistunut.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos LKT!

Once @ Turun kaupunginteatteri

 

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Once-musikaalin 7.9.

Poika (Mikael Saari) ja Tyttö (Linda Hämäläinen) kohtaavat dublinilaisella kadulla, ja se muuttaa kaiken. Musiikkiurasta haaveileva, imureita korjaava Poika on eronnut vähän aikaa sitten, ja päättänyt jättää musiikin taakseen. Irlantiin muuttanut tsekkiläinen Tyttö soittaa pianoa, on pienen lapsen äiti ja elää etäsuhteessa. Kun he tapaavat, arkinen hetki johtaa kahden ihmisen syvään yhteyteen ja ymmärrykseen. Ja musiikkiin, joka soi molempien sielussa.

Ah, Once! Tämä kaunis teos on helmi musikaalien joukossa, taianomaisen musiikin, arkisen tarinan ja samaistuttavien hahmojen kokonaisuus, joka hurmaa. Oncessa parasta on se, ettei siinä tapahdu mitään ihmeellistä, vaan tavallisten ihmisten tarinat nousevat valokeilaan ja niissä on hetken taikaa. Maailma ei mullistu, mutta näiden tyyppien maailmat kyllä. Näin Oncen ensimmäistä kertaa jo yksitoista vuotta sitten, ensimmäisellä Lontoon-matkallani, ja ihastuin niin musiikkiin, tapaan kertoa tarinaa kuin tunnelmaan ja lämpöön. Tämä Turun versio on kolmas produktio, jonka musikaalista näen, aiemmat ovat siis Lontoossa 2013 pyörinyt produktio sekä Lilla Teaternin Suomen kantaesitys muutama vuosi sitten, jonka näin sekä ruotsiksi että suomeksi. Turun kaupunginteatterin lava on isoin, jolla olen Oncen nähnyt, ja tämä luontevasti pienelle näyttämölle asettuva intiimi tarina toimii yllättävän hyvin suuremmallakin estradilla. Kun fokus on tiukasti kahden ihmisen tarinassa, myös isommalla lavalla huomio kiinnittyy tärkeimpään, vaikka lavaa käytettäisiinkin laajasti. Pidin tosi paljon erityisesti syvyyssuunnassa tehdyistä ratkaisuista, takalavalle menemisestä ja siitä, että etäisyyksillä on draamallista merkitystä. Turkuun Oncen on ohjannut Mikko Kouki, joka keskittyykin erityisesti pääparin tarinan kertomiseen ja sen nyansseihin. Kahden hahmon välille on löytynyt niin vahva yhteys, että se näkyy heti ensiminuuteilta lähtien, ja vain syvenee entisestään esityksen edetessä. Mitään turhaa ei lavalla tapahdu, vaan tarina rakentuu vaivattomasti ja rauhallisesti, omalla painollaan ja fiksujen valintojen kautta. Ei tarvitse puskea tai lisätä kierroksia, vaan antaa hahmojen ja musiikin itse rakentua kokonaisuudeksi ja luottaa musikaalin materiaaliin. Ja sen Kouki tekee, hän luottaa musikaaliin ja antaa sen olla lavalla rauhassa. Juuri siten Once pitää tehdä, jotta sen lämpö välittyy, ja Koukin ohjauksessa tarinan lämpö tosiaankin täyttää koko teatterisalin. Pääparin tarinan korostaminen jättää kuitenkin valitettavasti muut hahmot välillä vähän taka-alalle. Once on kirjoitettu ehkä vähän hankalasti, sillä se ei anna paljoakaan tietoa sivuhahmoistaan, ja heidän merkityksensä ja tarinansa lavalla riippuukin paljolti ohjaajan tekemistä ratkaisuista. Nyt ensemblestä ei tarinallisesti saada irti ihan yhtä paljon kuin musiikillisesti, vaikka sivurooleilla monta mainiota hetkeä lavalla onkin.

Jouni Prittisen koreografiassa on rytmiä ja energiaa, ja sellaista yhdessä tekemistä ja musiikissa elämistä, joka riemastuttaa. Koreografiat ovat saumattomasti kiinni musiikin sävelkuluissa ja tunnelmissa, ja niissä on hurmaavaa riehakkuutta. Kun näyttelijät tanssivat, laulavat ja soittavat kaikki samaa kappaletta, ai että – sitä voisi katsoa koko illan. Ihanaa! Peter Ahlqvistin lavastus, Elina Vätön puvustus, Janne Teivaisen valosuunnittelu ja Saara Tawastin naamiointi luovat valtavan hienoja näyttämökuvia, ja ihastuinkin jo heti ekojen näkemieni videopätkien ja esityskuvien perusteella siihen visuaalisuuteen, joka lavalle on rakennettu. Samaan aikaan arkista, ja taianomaista, kuten Once on. Erityisesti lavastuksen roikkuvat asiat soittimista imureihin ja erilaisiin lamppuihin hurmasivat, samoin vesisade ja se, että syöksytorvista tuli vettä! Rakastan aina sitä, jos lavalla tapahtuu jotain tuollaista arkista, oli se sitten sadetta, takassa palava tuli tai sumuksi laskeutuva teatterisavu. Nyt oli ensimmäistä kertaa ränneistä roiskuvaa vesisadetta, ihan mahtavaa! Valosuunnittelu on yksi suosikkijuttujani koko esityksessä, niin tunnelmassa kiinni ja reagoimassa tarkasti kaikkeen siihen, mitä lavalla tapahtuu. Varsinkin viimeisessä kohtauksessa ennen väliaikaa ja Kultaa-kappaleen a cappella-versiossa on aivan upea valo, ja tähtien tuike myös lämmitti sydäntä. Ja ne kaikki erilaiset lamput, jotka roikkuvat ja vuorotellen valaisevat. Ja vielä sekin, kun studiosessioon lasketaan koko valosysteemi alas. Parasta!

Yhtä ihanaa kuin tarinan tavallisuus on myös Oncen musiikki. Glen Hansardin ja Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama musikaali rakentaa musiikillisen maailman, josta ei halua lähteä pois, ja joka heijastelee montaa eri tunnetta ja sävyä. Irlantilaisrytmeissä on poljentoa ja herkkyyttä, välillä riehakasta tunnelmaa ja välillä riipaisevaa haikeutta. Tässä produktiossa erityisesti Hetkeen jään, North Strand, Jos mut tahdot, Surkee pölypussimies, Kultaa, Jos tää on sun ties ja Kultaa (a cappella) tekivät vaikutuksen. Hauskaa myös, että Jos mut tahdot-kappaleesta oli englanniksi pätkä Rezan (Sonja Pajunoja) karaokebiisinä, tai ainakin näin olin kuulevinani. En muista, onko sama biisi ollut karaokekohtauksessa aiemminkin, mutta nyt ainakin kiinnitin siihen huomiota. Näyttelijät soittavat itse kaiken musiikin, ja se kuulostaa erinomaiselta. Laulujen käännös on Hanna Kailan (teksin suomennos Reita Lounatvuori), joka on ollut ison tehtävän edessä, sillä Oncen biisit ovat jokainen sellaisia taideteoksia, että niitä on varmasti hankala ruveta toiselle kielelle kääntämään. Moni kappaleista myös toimii kahdella tasolla, sekä kertomassa tarinaa tai syventämässä teemoja, että muusikon urasta haaveilevan hahmon omina kirjoituksina. Once on harvinainen musikaali siinä mielessä, että näin sen ensimmäistä kertaa englanniksi enkä suomeksi, joten biisitkin olen lavalla nähnyt ensin kielellä, jolla ne on alunperin kirjoitettu. Ja sitten kuuntelinkin cast recordingia kahdeksan vuotta ennen kuin näin Oncen seuraavan kerran lavalla, joten tuttuja ovat kappaleet läpikotaisin. Käännöksessä joissain kappaleissa osa sanavalinnoista omaan korvaani töksähti, mutta pääosin Kailan suomennokset toimivat ja soljuvat kokonaisuutena hyvin. Erityisesti humoristisissa kappaleissa on tosi mainioita oivalluksia. Lounatvuoren työ tekstin kanssa on sujuvaa, ja siinäkin erityisesti huumorin sekä Tytön repliikkien suomennos ansaitsee erityismaininnan.

Kertaakaan aiemmin en ole nähnyt Oncen pääparin rooleissa näin syvälle menevää kaksikkoa kuin Mikael Saari ja Linda Hämäläinen. Heidän yhteistyönsä lavalla on saumatonta, siinä on hienovaraisesti mukana jokainen tarinan sävy, ja kaikki se, mitä lavalla tapahtuu, tuntuu uskottavalta. Pidin erityisesti siitä, miten taitavasti Saari ja Hämäläinen kuvaavat Pojan ja Tytön tutustumisen ja sen, mitä tämä yllättävä (tai rikkinäisen imurin kohtalon johdattama) suhde heille merkitsee. Musiikin kautta toisiaan ymmärtävät kaksi ihmistä ovat toisilleen juuri sitä, mitä tässä hetkessä tarvitsevat, ja se tulee näyttelijäntyössä kauniisti esille. Ihmissuhde, joka vaikuttaa kulkevan kohti idyllistä rakkaustarinaa mutta joka ei johda perinteiseen "ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka"-lopetukseen on musikaaleissa harvoin nähty, ja sen vuoksi todella mielenkiintoinen. Pojan ja Tytön tunteet toisiaan kohtaan ja toisistaan erillään ovat samaistuttavia ja tunnistettavia. Saari ja Hämäläinen tunnistavat tarkkanäköisesti kohtausten tunnelman ja sen muutokset, he tuovat lavalle sekä hyväntuulista huumoria että syvää ymmärrystä hahmojensa toiveita, haaveita ja pettymyksiä kohtaan. Suurimman vaikutuksen teki ehkä kohtaus meren rannalla, jossa Poika kertoo Tytölle polulla olleesta kivestä ja sen yli kiipeämisestä, ja samalla vaikutuin roolitöistä kokonaisuudessaan. Sivuhahmoja olisi, kuten aiemmin sanottu, voinut tuoda vahvemmin osaksi tarinaa, sillä he jäävät vähän turhan sivuun nyt. Kaikissa rooleissa tehdään kuitenkin erinomaista työtä, ja monessa pienemmässä roolissa on tärkeitä hetkiä koko tarinan kannalta. Mieleen jäivät erityisesti Heikki Pöyhiän mainio Eamon, Sonja Pajunojan räiskyvä Réza, Mika Kujalan lempeä isä, Helena Puukan veikeä ex-tyttöystävä ja Otto Kanervan tulisieluinen Billy. Koko lavalla nähtävä jengi soittaa soittimiaan (osa useampaa kuin yhtä) taitavin ottein, eläytyy tarinaan ja sen tunnelmiin tarkasti ja tavoittaa juuri sen lämmön, joka tässä musikaalissa on parasta. Koko ensemblen yhteiset musiikkikohtaukset ovat maagisen hienoja, kylmät väreet ja vähintään pieni liikuttuminen taattu.

Once on vilpitön, arkinen ja aito musikaali, joka Turussa tuntuu vahvasti. Tämä tarjoilee samaistuttavia tunteita ja teemoja, toinen toistaan upeampia näyttämökuvia, ihanaa musiikkia ja esiintyjien lämmintä läsnäoloa. Esityksessä on herkkyyttä ja haurautta, joka näin uskottavasti esitettynä on harvinaista ja tekee katsomossa ison vaikutuksen. Musikaali kulkee kaarensa äärimmäisen kauniisti, matkan varrelle mahtuu haikeuden ja herkkyyden lisäksi huumoria, lämpöä, ymmärrystä ja ystävyyttä, ja paljon rakkautta monessa muodossa. Tavallisten ihmisten tavalliset tarinat ovat taianomaisia, kun niitä katsoo oikeasta kulmasta, ja juuri tuollainen arkinen hetki täynnä taikaa Once on.

Näin esityksen medialipulla, kiitos TKT!

Lady M! @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Kristiina Männikkö

Näin Lady M!-esityksen 31.8.

Noidat (Ville Seivo, Kaisa Niemi ja Teemu Tainio) ennustavat Macbethille (Joonas Orrain) suurta kuninkuutta. Jos tuollaisen ennustuksen saa, eikö silloin tee kaikkensa, että se toteutuu? Hyvähän kohtaloa on myös vähän avittaa, niin ajattelee ainakin lady Macbeth (Laura Juvonen), ja kannustaa miestään tavoittelemaan ansaitsemaansa voimakkain ottein. Mutta kun vallanhimo sokaisee, alkaa tapahtumaketju, jota ei enää voi pysäyttää.

Yhä edelleen, satojenkin nähtyjen esitysten jälkeen, teatterissa tulee välillä vastaan jotain ennenkokematonta – tällä kertaa immersiivistä oopperaa! Vau! Teatteri Vapaa Vyöhyke ja Kapsäkki ovat yhteistyössä toteuttaneet esityksen, jonka kaltaisia ei varmasti ole usein nähty. Immersiivinen eli osallistava ooppera tarjoaa yleisölle mahdollisuuden upota esityksen maailmaan vahvemmin kuin katsomossa istumalla, kun lavasteiden sekaan ja hahmojen seuraan pääsee itse, melkeinpä niin lähelle tapahtumia kuin vain haluaa. Koko teatteritila on esiintyjien ja yleisön yhteinen maailma, temmellyskenttä, jossa teatterin, tanssin ja oopperan keinoin herää eloon tulkinta skotlantilaisesta näytelmästä. Hahmot elävät tarinaansa, katsojat seuraavat ja saavat ottaa osaa tapahtumiin, kokea vallanhimon ja suuret suunnitelmat. Yksi kaikkien aikojen suosikkiesityksistäni, Otteita Kansallisteatterissa vuonna 2019, oli myös immersiivinen ja samalla tavalla tällainen, jossa sai seurata hahmoja huoneesta toiseen, päättää itse mitä katsoo, ja olla vuorovaikutuksessa esiintyjien kanssa. Sen jälkeen en olekaan päässyt esitystiloissa vaeltamaan, mutta nyt pääsin ja se oli ihanaa! Osallistavaa esitystä, hyvin tehtyä sellaista, on kutkuttavaa, jännittävää, innostavaa ja turvallista katsoa, ja hyvin tehty, suunniteltu ja rakennettu kokonaisuus tämä Lady M on. Esitys houkuttelee mukaansa ja tarjoaa mahdollisuuden rakentaa esityskokemus itse. Ja aiheuttaa hirveitä valinnanvaikeuksia! Aina teki mieli seurata vähintään kahta hahmoa samaan aikaan, ja sitten jäi hetkeksi harhailemaan kun ei osannut päättää. Olen myös aika huono lähtemään yksikseni seikkailemaan, jos koko muu yleisö seuraa tapahtumia toisessa huoneessa, vaikka ihan vapaasti esitystilassa olisikin saanut kulkea ja tutkia. Se onkin tällaisten immersiivisten juttujen isoin miinus, sillä aina jää esityksen jälkeen miettimään, olisiko sittenkin pitänyt siinä ja siinä kohdassa mennä sinne ja sinne... Monesti kaikki hahmot ovat kuitenkin myös samassa tilassa, jolloin heitä pääsee tarkkailemaan yhdessä, eikä tarvitse valita, ketä seuraa. Kaikkea ei mitenkään voi kokea samalla kertaa, mutta se ei ole tarkoituskaan, vaikka onkin aina myös hieman ärsyttävää. Varsinkin kun jälkikäteen kuulee muiden katsojien kokeneen jotain sellaista, mikä itseltä on mennyt ohi, ja toisaalta – jos olisi ollut katsomassa samaa juttua kuin joku muu, sitten ei taas olisi nähnyt sitä, mitä näki. Hieman yksityiskohtaisemmat katsomisohjeet, ehkä myös sellaiset, joihin olisi jo ennen esitystä saanut tutustua, olisivat voineet olla paikallaan. Noidat kyllä kertoivat esityksen alussa selkeästi säännöt tarinamaailmaan uppoutumiselle, eikä missään vaiheessa ollut eksynyt tai turvaton olo, mutta jäin hieman kaipaamaan mahdollisuutta valmistautua immersioon.

Lady M perustuu William Shakespearen Macbethiin ja Giuseppe Verdin samannimiseen oopperaan, mutta reilun tunnin mittaisessa esityksessä on vedetty mutkia suoriksi ja otettu mukaan kaikista olennaisimmat juonenkäänteet ja hahmot. Fokus on, kuten nimikin kertoo, lady Macbethin hahmossa. Esityksen ovat käsikirjoittaneet ohjaaja Lija Fischer ja Macbethin roolin esittävä Joonas Orrain, musiikin sävellyksestä ja Verdin sävelten sovituksesta vastaavat Rolf Gustavson ja Leevi Räsänen. Vaikka olenkin Macbethini nähnyt ja lukenut, olisi omatoiminen pikakertaus juonesta ja hahmoista ollut silti paikallaan, jotta yksityiskohdat olisivat muistuneet mieleen. Näytelmä toki löytyy hyllystä, joten voin näin jälkikäteenkin vielä kohtauksia lukea ja Lady M:ää muistella. Vallan ja vallankäytön teemat tulevat esityksessä kuitenkin esille niin vahvasti, että hahmojen tarinoita pystynee seuraamaan myös silloin, jos Macbeth on aivan vieras. Ja jos Shakespearen tragedian on joskus nähnyt, kuten minä, saa tästä jo enemmän tasoja irti, vaikkei super Macbeth-tietäjä olisikaan. Fischerin ohjaus on tiivistä ja dynaamista, ja yhdessä Kaisa Niemen napakan, sopivasti unenomaisen koreografian kanssa esitys liikkuu esitystilassa luontevasti. Tässä on tasapainoisesti draamaa, epätoivoisuutta, kunnianhimoa, päättäväisyyttä ja huumoriakin, ja tarina pitää vaivattomasti otteessaan. Ajoittain ahtaissa oviaukoissa kulkeminen loi yleisön liikkeeseen katkoja, mutta katsojia ei tällaiseen esitykseen oteta kovin paljoa, joten kyllä kaikki pääosin mahtuivat vapaasti ympäriinsä liikkumaan. Verdin ooppera, kuten kovin moni muukaan ooppera, ei ole minulle tuttu, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten oopperaelementti sidottiin esitykseen mukaan. Laulua ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan paljon, mutta käsittääkseni mukana ovat Verdin Macbethin juonellisesti tärkeimmät hetket. Lady M yhdistelee puheteatteria ja oopperakerrontaa sekä tanssia, ja tämä yhdistelmä toimii mainiosti tarinan kuljetuksessa. Oopperalaulu ei välttämättä ole pienessä tilassa ihan helpoin tapa välittää hahmojen kokemuksia, mutta haasteet on ylitetty ihailtavasti ja ennakkoluuloton ote esityksen toteuttamiseen kantaa. Valittu teatterikieli toimii ja luo onnistuneen kokonaisuuden, mutta kestoa hieman pidentämällä ja dramaturgiaa eri tavalla keskittämällä esitykseen olisi saatu vielä vahvemmin tarinanrakennusta ja hahmojen kehityskaarta mukaan.

Tilasuunnittelusta vastaavat Fischer ja Orrain sekä valosuunnittelija Lauri Lundahl ja pukusuunnittelija Iida Ukkola, ja heidän jäljiltään tavallinen teatteri on taianomainen maailma, jota kiertäessä välillä mietti, että ai niin, tässä kohtaa on tavallisesti vain pari rappusta, ja tässä tuolit ja katsomo, ja tänne ei yleisö tavanomaisessa esityksessä edes pääse... Kapsäkkiin on luotu kolme tilaa, joissa esitys tapahtuu, ja niissä riittää kaikenmoisia ihasteltavia yksityiskohtia. Koko esityksen keston voisi käyttää ihan vain nurkkia nuuskimalla, sillä tarpeistossa ja lavasteissa on vaikka ja mitä oivalluksia, jotka syventävät esityksen maailmaa ja osaltaan myös kertovat tarinaa. Myös vaatteilla on iso merkitys, sekä puvustuksessa että lavastuksessa, ja pohdiskelinkin esityksen aikana useampaan kertaan sanontaa "vaatteet tekevät miehen". Vaatteilla nimittäin tehdään tässä niin kuninkaita, kuninkaan puolisoita kuin kuvataan surmaa ja vastuun taakkaa ja sen kantamista. Puvustuksella myös sujuvasti tehdään noidasta Banquo, kun vastahakoinen ennustajahenki työnnetään vaatteiden kanssa vessaan, eikä ulos ole tulemista, ennen kuin Banquon rooli on omaksuttu. Minäkin pääsin mukaan roolivaihdokseen meikkejä pyyhkimään. Puvustus näyttää tyylikkäältä ja tavoittaa myös kerronnallisen tason. Erityisesti pidin noitien asuista ja siitä, mitä merkityksiä vaatteet Macbethille kantavat. Visuaalisesti tämä on tosi kiinnostava ja erinomaisesti suunniteltu esitys, niin lavastuksen, tarpeiston ja pukujen kuin hienon valosuunnittelun tasolla. Lundahlin valaistuksessa on hienoa dramatiikkaa ja vahvaa tunnelman luomista ja korostamista, ja se on saumattomasti samassa tahdissa Ville Leppilahden rouhean ja sähäkän äänisuunnittelun kanssa. Äänisuunnittelulla on iso rooli esityksen rakentamisessa ja myös yleisön ohjailussa pitkin tilaa. Pidin monesta ratkaisusta ja äänimaailmasta kokonaisuutena, ja laajemminkin koko siitä maailmasta, joka tarinalle on teatteritilaan rakennettu. Jos saisin päättää, kokisin kaikki esitykset tällä tavalla! On aivan parasta saada seikkailla samassa maailmassa kuin hahmot, tutkia juuri sitä mikä kiinnostaa, ja tehdä itse ratkaisuja esityskokemuksensa eteen.

Viiden esiintyjän energia ja tapa olla hahmossa ja tarinassa täyttää teatterin, ja viisikko on hienosti läsnä koko esityksen ajan. Pidän immersiivistä teatteria esiintyjälle paljon haastavampana kuin perinteistä tapaa esiintyä, vaikka en itse olekaan mitään osallistavaa prokkista koskaan tehnyt. Kuvittelisin silti, että aivan lähelle tuleva yleisö, vuorovaikutus katsojien ja esiintyjien välillä, samassa tilassa oleminen ja liikkuminen yhdessä yleisön kanssa tuo tekemiseen tasoja, jotka pitää lisätä vielä normaalin esityksen tekemisen päälle. Tämä toki myös muiden työryhmän jäsenten kuin esiintyjien kohdalla, mutta esiintyjät ovat niitä, jotka ovat yleisön kanssa eniten tekemisissä. Jokainen on roolissaan tosi luontevasti ja roolitöissä on paljon yksityiskohtia, jotka tekevät hahmoista kokonaisia nopeasti. Tarina etenee paitsi puheen ja laulun, myös paljon sanattomien kohtausten kautta, jolloin näyttelijäntyöllä on iso rooli siinä, että teemat tulevat esiin. Ja todellakin tulevat! Esiintyjät ovat ilmeikkäitä ja vahvoja tulkitsijoita, ja kun tarinan kerrontaa ja hahmojen rakennusta pääsee seuraamaan ajoittain tosi läheltä, pääsee siinä myös lähelle esityksen käsittelemiä valtaan liittyviä monenlaisia tunteita. Laura Juvonen on lady Macbethin roolissa ihastuttavan kylmänviileästi kohti tavoitteitaan menevä, päättäväinen nainen, joka on valmis vaikeisiin päätöksiin ja suureen kohtaloon. Hän on vahva laulaja, ja tuo taitavasti roolihahmonsa persoonaa mukaan kaikkeen, mitä lavalla tekee. Joonas Orrain tekee Macbethistään hienosti epävarman ja ennustuksen vauhdittamista kyseenalaistavan miehen, joka on sekä noitien että vaimonsa ohjailtavissa. Mutta vaikka kuinka ohjailtaisiin, niin päätökset ovat aina omia, ja Macbeth saa huomata, että vastuu kyllä painaa, teki päätökset sitten itse valiten tai muiden painostamana. Juuri tämä vastuun taakka ja valintojen paino tulee Orrainin työssä erinomaisesti esiin, samoin se, että kyllähän se nyt hyvältä tuntuu, kun valtaa saa. Ville Seivon, Kaisa Niemen ja Teemu Tainion esittämä noitakolmikko on vallanhimoisten ihmisten huolien yläpuolella, ja se näkyy siinä, että noitien roolissa on komiikkaa ja keveyttä, jota ihmisrooleissa ei samalla tavalla ole. Noidilla on myös ymmärrystä kunniaa kohti kurottelevia ihmisiä kohtaan, ja sellaista auktoriteettia, joka pistää erityisesti Macbethin usein hiljaiseksi. Noitien antama ennustus laittaa koko tarinan liikkeelle, ja on kiinnostavaa seurata, miten itse kukin ennustukseen reagoi ja miten se eri hahmoihin vaikuttaa. Pidin noitakolmikosta kovasti, he ovat salaperäisiä, hurmaavia, kiehtovia, hauskoja ja yllättäviä. Seivo hyppää myös sujuvasti Banquon rooliin, ja nämä kohtaukset ovat tärkeitä erityisesti Macbethin hahmon syventymisen kannalta. Näyttämötaistelu on myös aina parasta, ja varsinkin ystävien kesken. Oli vauhtia ja vaaran tuntua!

Varsin mainio kokemus! Uudenlaisia esityksiä on aina ihanaa nähdä, ja tällainen tapa tehdä ja yhdistää oopperaa, teatteria ja tanssia oli hyvin mielenkiintoinen ja myös hyvin nautittava ja viihdyttävä. Hieman enemmän tarinallista sisältöä jäin kaipaamaan, vaikka juoni itsessään olikin tuttu ja esitys rakennettu niin, että tapahtumia on helppo seurata. Jotkin kohtaukset venyivät turhaan, eli joistain hetkistä hieman tiivistämällä olisi vapautunut tilaa vielä parille uudelle kohtaukselle, jotka mahduttaa mukaan, eikä vielä vartti lisää esitysaikaa olisi tätä turhaan pidentänyt. Rohkea avaus immersiiviselle oopperakentälle kokonaisuudessaan, ja ihastuttava sellainen. Lisää tällaista! Parasta oli ehdottomasti esiintyjien läsnäolo rooleissaan ja luonteva vuorovaikutus yleisön kanssa, esitystilan kaikki yksityiskohdat ja houkuttelevan näköiseksi tehty tarinan maailma, jossa sai kulkea. Erityisesti kaikki parvekkeella tapahtuvat kohtaukset jäivät visuaalisesti mieleen, upeasti takaa tuleva valo ja alaspäin yleisölleen huomiota suovat Macbeth ja lady Macbeth näyttivät huikeilta. Jos oopperaa esitettäisiin enemmänkin näin, olisi tämä taidemuoto varmasti useammin omallakin katsomislistallani. Hauska tapa kokea esitys, ja vahvasti huokuivat dramaattiset teemat ja suuret valinnat kaikesta siitä, mitä esityksessä tapahtuu. Esityksiä on jäljellä vielä tuplapäivän verran 3.9. eli jos haluat uppoutua vallanhimon syövereihin, ota suunta Kapsäkkiin!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!

Moulin Rouge! @ Helsingin kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Moulin Rougen päivää ennen ensi-iltaa, ennakkonäytöksessä 28.8. Kirjoitan musikaalista siis ennakon pohjalta, eli vaikka se onkin jo virallinen esitys, on ennakko kuitenkin ennen ensi-iltaa oleva näytös, jonka perusteella esitystä voisi vielä periaatteessa muuttaa tai korjailla, mikäli siihen nähtäisiin tarvetta.

Moulin Rouge, punainen mylly, on 1800-luvun lopun Pariisissa yleisölleen säkenöivä yökerho ja esiintyjilleen velkataakan alla huterasti seisova turvapaikka. Yökerhon johtaja Harold Zidler (Risto Kaskilahti) pitää kiinni show must go on-mentaliteetista ja ohjeistaa yökerhon tähteä Satinea (Jennie Storbacka) hurmaamaan yleisöön istahtavan Montrothin herttuan (Joel Mäkinen), jotta Moulin Rougelle saataisiin varakas mesenaatti. Samaan aikaan juuri Pariisiin saapunut säveltäjä Christian (Martti Manninen) on törmännyt pariin musiikilla piristettyä näytelmää kyhäävään taiteilijaan, Toulouse-Lautreciin (Antti Lang) ja Santiagoon (Matti Leino), jotka käskevät Christianin koelaulamaan Satinelle. Kunhan Satine ihastuu Christianin lauluun, ovat punaisen myllyn ovet varmasti auki herrojen näytelmälle ja suosio taattu. Vaan Satine ihastuu vähän muuhunkin kuin lauluun, ja Christianin tunteet ne vasta menevätkin ihan sekaisin – rakkautta ensi silmäyksellä siis. Harmi vain, että ei tule sen enempää tätä Lautrecin ja co:n showta kuin mitään muutakaan, jos ei herttualta heru rahoitusta. Rakkaus on siis pistettävä syrjään ja keskityttävä bisnekseen. Mutta onnistuuko se? Pystyykö roihuavaa romantiikkaa noin vain unohtamaan, vai leimahtaako intohimon liekki polttaen tieltään kaiken muun?

HKT:n tämän kauden musikaali on nauttinut poikkeuksellista suosiota jo kauan ennen kuin siitä nähtiin sen suurempia promokuvia, treenivideoita tai muita makupaloja, ja hype on ensi-illan lähestyessä vain kasvanut. Pari päivää ennen ensi-iltaa tiedotettiinkin, että Moulin Rouge on rikkonut kaikki ennätykset ja lippuja oli myyty ja varattu jo lähes 80 000. Aivan valtava määrä! Tämä pophittien tähdittämä, Baz Luhrmannin menestyselokuvaan perustuva, 10 Tony-palkintoa voittanut showmusikaali on sellaista säihkyvää, näyttävää, henkeäsalpaavaa ilotulitusta, jota ei ole HKT:n lavalla ennen nähty. Iso musikaali pursuaa niin visuaalista yltäkylläisyyttä, jättimäisiä koreografioita kuin vaikuttavia laulusuorituksiakin, ja on sanalla sanoen todellinen show. Shown lisäksi on onneksi riittävästi sydäntä, ettei tämä mene pelkäksi wow-hetkeksi toisensa perään – vaikka niitä kyllä riittää. Aavistuksen heppoinen eikä ehkä niin kovin syvällinen tarina on näyttelijöiden käsissä niin vilpitön, että koskettaa ja puhuttelee. Perinteinen onneton rakkaus-juoni on toki ennalta-arvattava, mutta nousee lavalle hienosti ja suurella tunteella, ja hahmot ovat onnistuneesti rakennettuja. Heistä voi tunnistaa sekä tyyppimäisyyttä ja juonta tunnistettavasti osana tällaista tarinaa kuljettavaa roolia, että inhimillisyyttä joka tekee hahmoista muutakin kuin kohtalonsa ja perinteisen onnettoman, romanttisen sadun ohjaamina kulkevia rakastajia, rakastettuja, pahiksia, taiteilijoita ja haaveilijoita. Huumoria tai draamaa ei myöskään jää puuttumaan, ja tässä onkin glitterin ja kimalluksen alla enemmän tasoja kuin ensin vilkaisulta ehkä arvaakaan. En ole katsonut Moulin Rouge-elokuvaa (nyt voin katsoa kun musikaali on nähty), joten en tiennyt tarinasta paljoakaan ennen esitystä, lähinnä sen, että säihkyvää tykitystä ja suurta rakkautta on luvassa. Molempia myös saadaan, mutta paljon muutakin.

Moulin Rouge on pohjoismainen yhteistuotanto, ja nähty suurin piirtein tällä samalla ohjauksella, koreografialla ja visuaalisuudella ennen Suomea jo Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Harvinaista herkkua musikaalipuolella, ja ainakin tämän perusteella myös hyvin toimiva konsepti. Ohjaus on ruotsalaisen Anders Albienin, joka käyttää isoa lavaa taitavasti ja ymmärtää sekä spektaakkelimaisen shown että yltäkylläisen rakkaustarinan vaatimuksia. Ohjaaja on saanut hioa näkemystään musikaalista jo kolmen produktion verran ennen tätä, eli materiaali lienee hallussa about niin hyvin kuin voi olla, ja se näkyy kokonaisuuden varmuudessa. Pienempi lava, jollainen muissa pohjoismaisissa tuotannoissa on ollut, saattaa olla tälle musikaalille vähän edullisempi, tai ainakin itse näen että tiiviimmin esitettynä musikaali pääsisi vahvemmin siihen tunnelmaan, jota se hakee. Huikealta tämä kyllä HKT:n suurella näyttää, eikä jää uupumaan sen enempää tunnelmaa kuin spektaakkelimaisuutta. En myöskään ole nähnyt Moulin Rougesta muita versioita, joten minulla ei ole mihin verrata, mutta se intensiteetti, jota monessa kohtauksessa on, saattaisi kerätä lisää kierroksia, jos lavalla olisi kaikki lähempänä toisiaan. Vaan ei mahtuisi pienemmälle lavalle nämä upeat koreografiat ja isot numerot, eli näyttävyyden puolesta iso lava on aina parempi, siinä mahtuu tekemään kunnolla ja niin todellakin tehdään. Yllätyin siitä, miten paljon komediallista ilottelua musikaalissa oli, ja Albien on hienosti nostanut huumoria esiin moneen otteeseen. Yleensä kaksimielinen huumori ei minuun iske, mutta Christianin "en ole tehnyt tätä ennen"-selitykset riemastuttivat. Samoin kurjuus on oikeinkin kurjaa, rakkaus valtavan suurta ja intohimoista, ja tunnelma muuttuu moneen otteeseen ja monella eri tavalla. Nämä tunnelman muutokset ovat Albienin ohjauksessa aina tarkkoja ja fiksusti tehtyjä. Hän käsittelee suuria tunteita uskottavasti, sopivan elämää suuremmasti mutta vilpittömästi, jolloin spektaakkelin rinnalla kulkee koko ajan myös inhimillinen vire.

Musikaalin on koreografioinut nelikko Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonald, jotka tuovat lavalle niin hengästyttävää ja upean näköistä tanssia, että sitä katselisi vaikka kuinka pitkään. Tarinaan kuuluu tietysti can-can, jota koreografiasta löytyy pariin otteeseen, ja ihailin erityisesti hyppyjä spagaattiin, huh! Can-canin lisäksi on jos jonkinlaista koreografiaa ja tanssityyliä, menoa ja meininkiä ja herkkiä hetkiä myös. Varsinkin hahmojen sisääntulohetket ovat upeita, herttuan etenkin. Isoa, energistä, riehakasta ja tyylikästä on koreografia koko esityksen ajan, ja ehdottomasti vaikuttavinta kaikista isoimmissa show-numeroissa. Joitakin suosikkejani mainitakseni Backstage Romancessa sekä alun tanssiduetto että koko numero, Chandelierin koreografia yhdessä vihreän valaistuksen kanssa ja esityksen aloittava Welcome to the Moulin Rouge kokonaisuudessaan tekivät suuren vaikutuksen. Lavastuksen on suunnitellut takis, videodesignista vastaavat Johan Larsson ja Philip Sundbom / Formförbundet, pukusuunnittelu Astrid Lynge Ottosen, valosuunnittelijana on toiminut Palle Palmé ja naamioinnista vastaa Maija Sillanpää. Lavan sivuilla tervehtivät heti ikoniset elefantti ja myllynsiivet, tietenkin! On kyllä komeaa katseltavaa näyttämökuva muutenkin alusta loppuun, isoa, kimaltavaa, eleganttia ja tyylikästä niin lavasteiden, puvustuksen, valojen kuin hiusten ja maskienkin osalta. Erityisesti pidin sivujen aitiotorneista, maalauksista boheemien luona ja yläosan Moulin Rouge-tekstistä, kabaree-esiintyjien puvuista ja valaistuksesta Chandelier-kohtauksessa, sekä isoista peruukeista ja hiuskoristeista. Pyrotekniikkaa olisi saanut olla enemmänkin, vain kerran käytettynä se jäi hieman vajaaksi, vaikkakin lieskat räjäyttivät juuri sopivasti meiningin kattoon heti alussa. Tässä ei kyllä missään vaiheessa turhaan pysähdytä visuaalisuutta ohjaaviin rajoihin, vaan yhdessä hetkessä voi taustaprojisoinneissa näkyä lentävä elefantti ja timanttisia sydämiä, ja seuraavassa hetkessä olla lavalla riipivän realistista köyhien kurjuutta. Osa projisoinneista tuntui olevan tyyliltään aika kaukana kaikesta muusta, mitä lavalla tapahtuu, jolloin mietin, mitä tunnelmaa kyseiseen hetkeen haetaankaan, mutta pääosin tähtitaivaat ja vallankumousliput sopivat taustalle hyvin. More More Moreen sen sijaan sopii monipuolinen projisointi-ilottelu erinomaisesti!

Musikaalin on suomentanut Paavo Leppäkoski, jonka käännöksistä olen aiemmin nähnyt The Prom-musikaalin. Suomennos on onnistunut ja toimii sujuvasti sekä puhutun että lauletun tekstin kohdalla. Jukebox-musikaali, ja enemmän vielä hiteistä rakentuva sellainen, on kääntäjälle erityisen suuri haaste, sillä monet laulut osataan jo englanniksi ulkoa ja suomeksi kuultuina ne tuntuvat vieraalta. Leppäkoski on ottanut haasteen vastaan taidolla, ja tavoittanut erityisen onnistuneesti tekstistä löytyvät tunnelman ja sävyn muutokset. Moulin Rouge onnistuu kertomaan tarinaa laulujen kautta ja kappaleiden paikat ovat perusteltuja sen sijaan, että biisejä olisi vain laitettu mukaan, jos ne vähänkään sopivat teemaan. Tätä välillä jukebox-musikaaleissa näkyy, mutta Moulin Rougen kappaleet ovat tarkasti harkittuja ja monen biisin mash upit ajatuksella rakennettuja. Ihan joka biisillä nyt ei toki ole valtavaa tarinallista merkitystä, mutta niillä saadaan aikaan tunnelmaa, sävyjä ja showta. Aivan kaikkia biisejä ei myöskään ole suomennettu, vaan ne kuullaan englanniksi, ratkaisu joka tehtiin myös muun muassa Priscilla-musikaalissa pari vuotta sitten. Pääosin ne biisit, jotka edistävät juonta tai ovat muuten tarinalle merkityksellisiä, on suomennettu, ja loput sitten esitetään englanniksi. Muuten olin samaa mieltä biisien kielivalinnoista, mutta juonen kannalta tärkeänä Elephant Love Medley olisi ainakin osittain ehkä kuulunut käännettävien biisien listalle, vaikka se olikin ihanaa kuulla englanniksi. Joissain biiseissä suomea ja englantia on yhdistelty, joka eri säkeistöjen kohdalla toimii, mutta joka samassa lauseessa kuulostaa välillä kömpelöltä. Kokonaisuutena suomennos on kuitenkin todella toimiva, ja oivaltavasti ja kekseliäästi tehty. Näppäriä valintoja myös suomalaisten laulunsanojen kohdalla!

Moulin Rouge on siis jukebox-musikaali, eli sen musiikillinen materiaali on koottu olemassa olevista kappaleista, ja tämän musikaalin tapauksessa biisit ovat pophistorian suurimpia hittejä ja kavalkadi toinen toistaan tunnetumpia kappaleita. Mukana on muun muassa Katy Perryn, Elton Johnin, Rolling Stonesin, Adelen ja Rihannan tutuksi tekemiä biisejä, ja paljon myös sellaisia kappaleita, joita ei elokuvaversiossa ole. Justin Levine on sovittanut ja tehnyt orkestraation, ja hittiputkea kapellimestaroi todella tykissä vireessä olevan orkesterin johdossa Ville Myllykoski (musikaalin vastaava kapellimestari on Eeva Kontu). Ilokseni käsiohjelmat olivat ehtineet painosta viimeiseen ennakkoon, ja sain sellaisen ihailtavaksi ja omaan kokoelmaan talteen. Sitä kuitenkin hämmästelin, ettei käsiohjelmasta löydy biisilistaa, vain musiikin tekijätiedot. Netistähän lista kappaleista toki löytyy, jos ja kun siihen enemmän tahtoo tutustua. Meikä on Broadwayn cast recordingia luukuttanut sen verran ahkerasti, että osasin toki kaikki biisit jo ulkoa. Ja koska musiikki oli tuttua, oli minulla etukäteen monta biisiä, joita odotin kovasti. Erityisesti El Tango de Roxanne (josta olen tätä Aaron Tveitin 40 sekunnin pätkää katsonut ihan liikaa), Shut Up and Raise Your Glass, Sympathy for the Duke, Come What May ja Crazy Rolling olivat sellaisia kappaleita, joiden toteutus kiinnosti, koska ne olivat valmiiksi suosikkejani, ja ihanaa oli nämä livenä kuulla ja nähdä. Musikaalin nähtyäni myös Welcome to the Moulin Rouge, Your Song, Elephant Love Medley, Backstage Romance ja Chardelier tekivät vaikutuksen, ja So Exciting! (The Pitch Song) ihastutti sekä esityksenä että etenkin roolillaan tarinaa ennakoimassa. Sekä päärooleissa että ensemblessä lauletaan aivan todella upeasti, ja tässä saakin kajauttaa moneen otteeseen kovaa ja korkealta. Musiikkikohtaukset ovat pääosin isoja show-numeroita tai erilaisia rakkauslauluja, joka tähän erinomaisesti sopii ja joita tulkitaan loistokkaasti. Minua aina vähän häiritsee, kun musikaalin boheemien motto "totuus, kauneus, vapaus, rakkaus" lauletaan Truth, Beauty, Freedom, Love-biisissä eri järjestyksessä, eli vapaus, kauneus, totuus, rakkaus. Pieni yksityiskohta, mutta aina sen huomaa. Suomennoksesta en tosin enää ole satavarma, vaikka yritinkin kuunnella, missä järjestyksessä moton julistukset suomeksi laulettiin. 

Heti, kun Moulin Rougen tiedotettiin tulevan Suomeen, arvelin että Christianin roolissa nähtäisiin Martti Manninen. I mean, kuka muu se olisi voinut olla? Manninen on roolissa juuri niin tajuttoman hyvä kuin etukäteen ajattelin, hän tuo roolityöhönsä sekä nuoren taiteilijan itsevarmaa intoa että hienoa herkkyyttä, joka rakentaa hahmoon eri sävyjä. Vahva ote hahmoon säilyy myös laulujen ajan, ja roolityö on kokonaisuudessaan väkevää. Rakkautensa sokaisema Christian ei haahuile tunteidensa viemänä – koko aikaa ainakaan – vaan hänellä on aikaa myös ystäville ja taiteelle. Ystäviltä Christian saa myös neuvoja, mutta eri asia on, kuuleeko hän yhtäkään niistä. Manninen antaa hahmonsa tunteiden näkyä ja on roolissa aito, joka riisuu sopivasti spektaakkelia Christianin tarinan ympäriltä, sillä vaikka ympärillä vedetään kabareeta helmat hulmuten ja paljetit kimaltaen, se ei ole se, mitä Christianille tapahtuu. Hän elää kiellettyä romanssia, tekee musiikkia ja unelmoi saavansa vapaasti rakastaa naista, joka on vienyt hänen sydämensä. En useinkaan ajattele roolihahmojen aiempia esittäjiä, mutta og-Christian eli Aaron Tveit on poikkeus, sillä tämä hahmo henkilöityy mielessäni juuri häneen. Olen katsonut lukemattomia videoita Tveitistä roolissa ja kuunnellut biisejä hänen esittämänään, ja muutenkin Tveit on ollut pitkään yksi suosikkimusikaaliesiintyjistäni siitäkin huolimatta, etten ole koskaan nähnyt häntä missään livenä. Niinpä tuo versio hahmosta oli muistissa katsomoon istuessa. Mannisen tulkinta Christianista ei tosiaan kalpene alkuperäisen rinnalla, vaan on kotimaiseen teatteri-ilmaisuun tottuneelle ehdottomasti vielä paremmin ja luontevammin toimiva tapa esittää tätä roolia. Manninen tekee Christianista omansa, kaikkia yksityiskohtia myöten, ja ymmärtää, mikä hahmon tarinassa ja tunteissa on tärkeää. Jennie Storbacka on Satinen roolissa todellinen säkenöivä timantti, mutta ei vain sitä, vaan hän tuo roolihahmoonsa vahvaa tunnetta ja ihmisyyttä. Satine on epätoivoisessa tilanteessa: hän on klubin vetonaula ja kannattelee kaikkien muiden pelkoja ja toiveita hartioillaan, hänen täytyy hurmata herttua jotta Moulin Rouge pelastuu, hän rakastuu toiseen mieheen, eikä hän ole voimissaan. Ja silti pitää pitää yllä elegantin ja salaperäisen tähden roolia, pistää spektaakkeli pystyyn ja valloittaa yleisö. Storbacka laulaa häkellyttävän kauniisti ja on roolityössään varma. Hänen Satinensa tietää, miten maailma toimii, ja Storbackan tapa tuoda hahmonsa ajatukset ja tunteet lavalle on erinomainen. Pidin erityisesti siitä, miten Storbacka käsittelee Satinen ristiriitaisen tilanteen ja tämän tekemät valinnat, hän lukee hahmoaan tosi hyvin ja antaa tilaa sille, miten Satinen tarina rakentuu. Myös rakkauteen liittyvien tunteiden tulkinnassa Storbacka on taitava, hän tuo musikaalin rakkaustarinaan hienosti sävyjä, ei pelkästään onnellisen vaaleanpunaisia, vaan myös kipeitä ja hankalia. Pääparin dynamiikka on luontevaa ja siinä on hienosti tasoja ihastumisesta ja söpöilystä turhautumiseen, luottamukseen, kauniiseen rakkauteen ja suruun.

Risto Kaskilahti sopii Zidlerin rooliin täydellisesti, ja tekee roolinsa tasapainottaen onnistuneesti rehvakasta tirehtöörimeininkiä ja yhteisöstään huolissaan olevan miehen epätoivoa. Kaskilahti ottaa lavan haltuun ihailtavan sujuvasti, ja tuo rooliinsa sekä huumoria että ymmärrystä ja lämpöä. Joel Mäkisen herttua on riemastuttavan cool ja inhottava, Mäkinen ottaa roolistaan tehot irti ja on kuin kotonaan itserakkaan aristokraatin tyylikkäässä asussa. Taitavasti tehty "pahishahmo" on aina ilo, ja Mäkinen todellakin osaa tehdä luihusta herttuasta tyypin, jota katsoo lavalla enemmän kuin mielellään. Matti Leinon Santiago tuntee vahvasti ja elää tunteella, hänen sielussaan palaa intohimo romantiikkaan ja suureen taiteeseen. Backstage Romance on huikea veto! Santiagossa on sellaista mainiota rentoutta ja elämäniloa, joka muissa hahmoissa peittyy suurten tunteiden ja synkkyyden alle, ja tämän Leino taitavasti hahmostaan poimii esiin. Samaa paloa taiteeseen on Antti Langin Toulouse-Lautrecissa, jossa taas sellaista melankolista synkkyyttä riittääkin yllin kyllin. Lang tekee tosi yksityiskohtaisen roolin, joka, vaikka melankolinen onkin, ei huku surumielisyyteen vaan on erinomaisessa vireessä koko tarinankaaren ajan ja kasvaa hienosti. Kabareen nimetyt esiintyjät Nini (Laura Allonen), Baby Doll (Samuli Saurén), La Chocolat (Yasmine Yamajako) ja Arabia (Raili Raitala) ovat esittäjiensä käsissä sekä säkenöiviä tähtiä että toimeentulostaan ja niin itsestään kuin toisistaan huolissaan olevia ihmisiä, jotka pitävät perheensä puolta. Koko ensemble on timanttinen ja täynnä loistoa ja taitoa, ja isolla jengillä tehty esitys saa voimansa nimenomaan samassa rytmissä tekevästä, eläytyvästä ja esiintyvästä joukosta. Isot shownumerot ovat hengästyttävän hienoja, ja ensemble taipuu tunnelmaan kuin tunnelmaan. Huomasin seuraavani erityisesti Tuukka Raitalan, Lasse Lipposen, Pekka Louhion, Mikko Vihman, Marissa Latun, Sofia Arasolan ja Natasja Jean-Charlesin tekemistä moneen otteeseen. Pidin kovasti siitä, että vaikka tässä on nimenomaan paljon yhteiskoroeografioita, jokainen saa lavalla loistaa paitsi yhdessä, myös yksilönä. Ihan parasta oli myös seurata ensemblehahmojen tekemisiä vaikkapa esityksen harjoittelukohtauksissa ja muissa hetkissä, kun kabaree-porukka viettää aikaa yhdessä.

Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge on ehdottomasti syksyn säkenöivin, näyttävin ja yltäkylläisin show, joka tarjoaa timanttista taitoa ja hengästyttävää energiaa lavan täydeltä. On romantiikkaa, kiellettyä rakkautta, vallankumoushenkisyyttä, taidetta, ystävyyttä, surua ja riehakasta elämäniloa, juonittelua ja paljaita tunteita. Jos kaipaa teatterilta nimenomaan monitasoista ihmistutkiskelua ja tarina edellä menoa, ei Moulin Rouge kenties ole se juttu. Jos sen sijaan kaipaa spektaakkelia, näyttävyyttä, isoja tanssi- ja laulunumeroita ja kokonaisvaltaista elämystä, joka samalla kertoo suuren rakkaustarinan, on HKT:n suuri näyttämö juuri oikea osoite. Minä kallistun tavallisesti enemmän tuohon ensimmäiseen, eli syvälliseen draamaan, mutta voi morjens kun Welcome to the Moulin Rouge-pläjäys lähti soimaan niin olin heti aivan myyty, ja Elephant Love Medleyn kohdalla jo ajattelin seuraavaa: tämä on PAKKO nähdä uudelleen. 

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

Loppuvuoden 2024 teatteritärpit

Ensi-iltaa pukkaa tulevina viikkoina ja sen jälkeenkin oikein urakalla, eli nyt on hyvä aika julkaista teatteritärppejä loppuvuodelle. Tällä kertaa innostuin kasaamaan varsin pitkän listan, mutta sen verran kiinnostavia esityksiä on ympäri maata tarjolla, ettei vähempi riittänyt. Saapi nähdä, kuinka monta näistä ehdin katsomaan – ja mitä kaikkea myös listan ulkopuolelta. Pidemmittä puheitta, loistavaa teatterisyksyä ja -loppuvuotta itse kullekin!

Tässä ovat Teatterinnan tärpit loppuvuodelle 2024:

kuva © Vuokko Salo

 The Black Rider – Lahden kaupunginteatteri

Tuoreen teatterinjohtaja Lauri Maijalan ohjaama musikaali on saksalaiseen kansantaruun pohjautuva pirullinen rockooppera, jossa metsänvartijan tyttäreen rakastuneen kaunosieluisen kirjanpitäjän täytyy osoittaa arvonsa rakastettunsa isälle. Kirjanpitäjän onneksi metsässä tulee vastaan itse saatana, jolla on kaupan taikaluoteja... Olen tosi fiiliksissä siitä, millaiseen suuntaan Lahden kaupunginteatterin meininki Maijalan kaudella vaikuttaa lähtevän, ja odotan kiinnostuksella, millaisia elämyksiä tämä tuore meno yleisölle vielä tarjoaakaan. Tulevan syksyn ohjelmistosta erityisen onnellinen olen tästä teosvalinnasta. Vaikka The Black Rider on minulle tuiki tuntematon musikaali, se edustaa jotain sellaista, mitä haluaisin enemmän kotimaisissa teattereissa nähdä – uutta, erilaista, ehkä vähän riskilläkin tehtyä ohjelmistosuunnittelua. Tätä on tosin vuonna 1998 esitetty Helsingin kaupunginteatterissa, eli ei ole musikaali ekaa kertaa täällä kotimaan kamaralla, mutta siitä huolimatta pidän The Black Rideria enemmän yllättävänä kuin "turvallisena" ohjelmistovalintana. The Black Rider on myös siitä harvinaisuus Suomessa nähtävien musikaalien joukossa, että se on saanut kantaesityksensä saksaksi eikä englanniksi. Kirjoittajat – musiikki ja sanat Tom Waits, käsikirjoitus William S. Burroughs – ovat toki amerikkalaisia, kuten musikaalikin, mutta saksankielinen kantaesitys on silti saksankielinen kantaesitys. Minähän haaveilen aina kovasti, että kotimaiseen ohjelmistoon saataisiin musikaaleja laajemmin kuin vain angloamerikkalaiselta kentältä, mutta aika vähän tätä tapahtuu joitakin ruotsalaisia musikaaleja lukuunottamatta. Totta kai tuttu musikaali vetää yleisöä katsomoon helpommin kuin vähemmän tunnettu, jota kenties joutuu markkinoimaan enemmän, mutta riski saattaa osoittautua kannattavaksi ja nappivalinnaksi. Minä ainakin odoton tätä paljon, ehdottomasti yksi syksyn must see-jutuista!

The Black Rider ensi-illassa 7.9.

Hamlet-kuva © Karper Dalkarl
Matilda-kuva © Valtteri Kantanen

Hamlet & Matilda – Svenska Teatern

Tanskan prinssi Hamlet kuulee isänsä haamulta, että hänen setänsä on isän murhan takana. Tämä syöksee Hamletin hulluuteen, ja sittenhän sitä mennään... Haluaisin käydä katsomassa enemmän Shakespearen näytelmiä kuin käyn, mutta ne ovat melko harvinaista herkkua Suomessa. Tästä on varmasti joku eri mieltä, mutta en tarkoitakaan sitä, ettei Shakespearea esitettäisi, vaan että häneltä esitetään aikalailla aina samoja näytelmiä. Hamlet on yksi näistä Bardin klassikoista, joka on teatterissa tuttu näky, mutta ei näytelmä toki esittämällä kulu. Vaikka Hamlet ei minuun oikein ole tarinan tasolla koskaan iskenyt, olen nähnyt siitä onnistuneita tulkintoja, ja sellaisen kuvittelisin tämän Svenskanin versionkin olevan. Ohjaaja Drïtero Kasapin sovituksessa rooleja on karsittu, mutta teemat ovat tutut ja fokus sukupolvien välisessä konfliktissa. Ainakin promomateriaalin perusteella vaikuttaa mainiolta, synkältä ja salaperäiseltä!

Hamlet ensi-illassa 7.11.

Matilda on pieni tyttö, jolla on valtava mielikuvitus, rohkea luonne ja yliluonnollisiakin kykyjä. Kirjat ja koulu ovat Matildasta ihania, mutta vanhemmista pelkkää turhaa höpsötystä. Koulun rehtori taas on kauhea tyranni, joka pitää lapset kurissa ja nuhteessa. Onneksi kiltti opettaja neiti Honey näkee, miten erityinen Matilda on. Matildaa en ole koskaan nähnyt lavalla, mutta tarina on toki tuttu niin Roald Dahlin kirjasta kuin musikaaliin perustuvasta elokuvasta, ja musikaalin cast recording on useasti soinut kuulokkeissa. Jospa nyt vihdoin tie veisi katsomoon saakka, ja pääsisin ihastelemaan tätä tarinaa teatterissa. Matildassa jyllää lapsuuden, mielikuvituksen ja seikkailun voima, ja lavalla nähdään nuorta energiaa lapsinäyttelijöiden ottaessa näyttämön haltuun.

Matilda ensi-illassa 26.9.

School of Rock-kuva © Tampereen Työväen Teatteri
Macbeth-kuva © Mikki Kunttu

School of Rock & Macbeth – Tampereen Työväen Teatteri

Nuoresta energiasta puheenollen, odotan innolla TTT:n School of Rock-musikaalia, jossa myös lapsinäyttelijät vetäisevät monet keskeisistä rooleista – ja soittavat lavalla livenä! Andrew Lloyd Webberin säveltämä musikaali perustuu vuoden 2003 samannimiseen elokuvaan, ja kertoo maineikkaan yksityiskoulun sijaisopettajaksi puolivahingossa soluttautuvasta wannabe-rocktähdestä, joka perustaa oppilaiden kanssa bändin. Olen nähnyt School of Rockin Lontoossa muutamia vuosia sitten, siitä jäi eniten mieleen juuri energia ja meininki, sekä musiikki. Musikaalissa on monia biisejä, jotka jäävät helposti päähän soimaan, sekä rokkia että kivoja balladimaisia kappaleita. Eiköhän TTT:n suurella näyttämöllä ole varsin riemukas ja mukaansatempaava fiilis, kun tämä porukka pääsee vauhtiin!

School of Rock ensi-illassa 5.9.

Taistelusta palaavalle Macbethille ennustetaan kuninkuutta, ja hänhän päättää sen sitten ottaa, keinolla millä hyvänsä. Juuri kun sanoin sitä, ettei Shakespearea esitetä Suomessa, niin johan listalla on jo toinen Bardin klassikko. Ja klassikko taas, onhan skotlantilainen näytelmä ihan vakiokamaa suomalaisilla lavoilla, mutta tämä versio on ilahduttavasti raikkaalla otteella ja erilaisella lähestymiskulmalla toteutettu. Tätä Tero Saarisen ohjaamaa ja koreografioimaa teosta esitettiin keväällä Tanssin Talossa, ja nyt syksyllä sitten Työviksellä. Esitys yhdistelee tanssia, fyysistä teatteria ja draamaa, ja herättää Macbethin vallanhimoisen pariskunnan tarinan eloon varmastikin mielenkiintoisella ja vaikuttavalla tavalla.

Macbeth Tampereen ensi-illassa 12.9.

kuvat:

Moulin Rouge © Otto-Ville Väätäinen, Dancer in the Dark © Heli Blåfield, Veljeni Leijonamieli © Otto-Ville Väätäinen, Silence © Petra Tiihonen

Moulin Rouge, Veljeni Leijonamieli & Silence – Helsingin kaupunginteatteri
Dancer in the Dark – Lilla Teatern

Pariisi, 1800-luvun loppu, yökerho Moulin Rouge. Nuori säveltäjä rakastuu lumoavaan kurtisaaniin, ja rakkaus ja intohimot räiskyvät. Yksi syksyn teatteritapauksista on ehdottomasti HKT:n Moulin Rouge-musikaali, josta oli jo kauan sitten kymmeniä näytöksiä loppuunmyyty, ja hype muutenkin huomattavaa esityksen julkaisusta saakka. Päätin jättää musikaalin taustalla olevan, Baz Luhrmanin samannimisen leffan katselun myöhemmälle, ettei se vaikuta odotuksiini musikaalin suhteen, kun en sitä tähän mennessäkään ole katsonut. Olen kuullut elokuvasta lähinnä kehuja, musikaalista vähän toisistaan eroavia mielipiteitä, joten odotan mielenkiinnolla, miten tämä tarina iskee. Eniten odotan kuitenkin Martti Mannista Christianin roolissa, olin jo ennen näyttelijöiden julkaisua varma, että hänen täytyy olla Suomen Christian! Moulin Rouge on varmasti hurja spektaakkeli, erityisesti visuaalisesti, ja hengästyttävä show. Tarina on minulle aika vieras, mutta pidän ainakin Broadwayn cast recordingista kovasti, biisien mash upit toimivat erinomaisesti ja mukaan on mahdutettu aikamoinen kavalkadi pophittejä. Ja sitä Aaron Tveitin El Tango De Roxanne-pätkää olen katsonut ihan liian monta kertaa, vaan onhan se komea veto. Tämä HKT:n versio on sama kuin Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa esitetty produktio, toki suurimmaksi osaksi kotimaisten esiintyjien voimin tulkittu mutta suunnittelijoiden osalta osa pohjoismaista yhteistyötä. Ohjaaja on Anders Albien. Varsin kiinnostavaa nähdä musikaalitoteutus tällä konseptilla, harvinaista herkkua!

Moulin Rouge ensi-illassa 29.8.

Korppu ja Joonatan ovat veljeksiä, jotka molemmat menehtyvät lyhyen ajan sisällä toisistaan. Mutta maanpäällisen elämän jälkeen he tapaavat taas Nangijalassa, kauniissa maassa, jossa alkaa varsinainen seikkailu ja suuri taistelu pahoja voimia vastaan. Veljeni Leijonamieli on Astrid Lindgrenin tarinoista ehkä suosikkini, ja odotan kovasti, että pääsen näkemään Nangijalan ja Leijonan veljekset seikkailuineen lavalla. Lindgrenin Ronja, ryövärintytärhän on ihan meikäläisen suosikkinäytelmiä, ja luulen ja toivon, että myös tämä Veljeni Leijonamielen tarina on lavalla kuin kotonaan. Jakob Höglundin ohjaukselta on lupa odottaa taianomaista matkaa fantasiamaailmaan ja syvälle iskeviä tunteita, upeutta sekä visuaalisesti että tarinankerronnallisesti. Tämä on minulle yksi syksyn odotetuimpia juttuja.

Veljeni Leijonamieli ensi-illassa 17.10.

Ihastuin täysin Gravity-tanssiteokseen viime vuonna, ja nyt HKT:n Pienelle näyttämölle saadaan saman koreografin, Jarkko Mandelinin, uusi teos eli klassisen musiikin esittämisestä inspiroitunut Silence. HKT:n, Kinetic Orchestran ja Tanssiteatteri Minimin yhteistyössä toteuttamassa Silencessa on luvassa Mandelinin koreografioille tyypillistä nykytanssin, akrobatian ja eri kamppailulajitekniikoiden liikekieltä ja tanssiryhmän muodostama, klassisen musiikin traditiota muotoileva orkesteri. Jännä nähdä, millaista menoa lavalla on luvassa!

Silence ensi-illassa 9.10.

Dancer in the Dark perustuu samannimiseen elokuvaan ja kertoo lähes sokeasta Selmasta, joka tekee töitä tehtaassa kerätäkseen rahaa poikansa leikkaukseen. Haastavan arjen keskellä lohtua tuovat musikaaliset mielikuvitusmaailmat, joihin Selma todellisuutta pakenee. Tämäkin on Jakob Höglundin ohjaus, ja Lillanissa nähdään isoin ensemble ikinä, mukana on paljon huipputyyppejä. Dancer in the Dark ei ole minulle tuttu elokuva, vaikka sen toki tiedän, mutta musikaali kiinnostaa kovasti. Musiikkiteatterifestivaalin musikaaligaalassa Lumi Aunio esitti musikaalista En hemlighet-kappaleen ja veto oli sen verran vakuuttava, että tämä singahti meikän kiinnostuslistalla kärkipäähän. Ruotsiksi esitetään, mutta tekstitys on tarjolla tuttuun tapaan suomeksi, eli nauttimaan vaan! Käsittääkseni musikaalia on esitetty jossain muodossa Tanskassa Århus Teaterissa 2018, mutta tämä Lillanin produktio on kuitenkin maailmanensi-ilta.

Dancer in the Dark ensi-illassa 31.8.

kuvat © Otto-Ville Väätäinen
Hildur-kuvan AD © Satu Kemppainen

Once, Tiranan sydän & Hildur – Turun kaupunginteatteri

Iki-ihana Once nähdään tänä syksynä Turussa, jee! Tarina kadulla musisoivasta imurinkorjaajasta ja rikkinäistä imuriaan tuskastelevasta, päättäväisestä maahanmuuttajatytöstä on valloittava ja säestetty sykähdyttävän upealla musiikilla. Oncella on erityinen paikka sydämessäni, se oli toinen niistä musikaaleista, jotka näin ekalla Lontoonreissullani, ja Suomessa olen sen nähnyt suomeksi ja ruotsiksi Lillanin versiona. Suomen versioissa sekä Lillanissa että nyt Turussa miespääosaa näytteli/näyttelee näyttelijä, jonka uraa olen vuosikausia seurannut ja joista on tullut tuttuja, Lillanissa Tuukka Leppänen ja Turussa Mikael Saari, ja on aina erityistä nähdä tuttu näyttelijä sellaisessa teoksessa, joka on itselle rakas. Ja siis, onhan Once nyt suloinen kuin mikä, siinä ei ole mitään turhaa, ja kaikessa arkisuudessaan se on valtavan kaunis. Ja mitä olen esityskuvia nähnyt, niin visuaalisuus luo just oikeaa tunnelmaa, ja tarinan fiilis on löytynyt. I mean, katsokaa nyt tuotakin ylläolevaa otosta! Oncen katsomoon suuntaan heti kun mahdollista, ja mitä luultavammin useammin kuin vain kerran...

Once ensi-illassa 23.8.

Pajtim Statovcin romaaniin perustuva Tiranan sydän kertoo Bujarin tarinan, joka kulkee yhdessä ystävä Agimin kanssa Albaniasta kohti länttä ja unelmia. Olen nähnyt Statocvin romaaneista näyttämölle sovitettuna Bollan, joka paljaassa karuudessaan ja pienissä lämmönpilkahduksissaan oli vaikuttava. Bollan olinkin lukenut ennen sen lavalla näkemistä, mutta Tiranan sydäntä en. Siispä tarina on vieras, mutta esitys kiinnostaa tosi paljon. Statovcin kieli toimii näyttämöllä Bollan perusteella erinomaisesti, ja tätä Tiranan sydäntä on tekemässä joukko ihmisiä, joiden otteista olen monen aiemman produktion kohdalla vakuuttunut. Varmasti hieno ja voimakas esitys, toivottavasti ehdin tämän pian katsomaan.

Tiranan sydän ensi-illassa 21.8.

Eivätkä romaanisovitukset siihen jää! En ole suuri rikoskirjallisuuden ystävä, eikä Satu Rämön Hildur ole poikkeus – se oli ihan hyvä lukukokemus, mutta ei erityisemmin jäänyt mieleen. Vaan aika monen mieleen on jäänyt, sillä sekä Hildur että koko sarja on varsinainen hitti. Juuri luin uutisen, jossa uusimalla osalla kerrottiin olevan kirjastossa tuhansia jonottajia. Vau! Hildur pääsee tulevana syksynä myös teatterin lavalla rikoksia ratkomaan, sillä Turun kaupunginteatteri kantaesittää Rämön dekkarisarjan kolme ensimmäistä osaa näyttämölle sovitettuna. Islantilaisen rikosetsivän, hänen suomalaisen kollegansa, Hildurin pikkusiskojen arvoitus ja Jakobin kutomat neuleet on kaikki siis mahdollista pian nähdä silmiensä edessä kirjan sivujen lisäksi. Tämä näyttämösovitusuutinen oli minusta tosi huima, innostuin heti kun Hildurin teatteriversio julkaistiin. Vaikka tämä ei perustu suosikkikirjaani tai ole minulle ominta genreä, on upeaa, että Turussa versioidaan näin huippusuosittu romaani näyttämölle, ja uskon, että se tapahtuu onnistuneesti.

Hildur ensi-illassa 7.11.

kuva © Mikko Kelloniemi

Veriruusut – Teatteri Vanha Juko

Lisää romaanisovituksia tärppilistalle, sillä Lahdessa Teatteri Vanha Jukossa tulee ensi-iltaan Veriruusut, joka perustuu samannimisen romaanin Valkeakoski- ja Lahti-osiin. Kirjailija Anneli Kanto on useammankin teoksen Suomen sisällissodasta kirjoittanut, niistä yksi, Lahtarit, oli meikäläisellä graduaineistona. Kanto osaa kirjoittaa tosi hienoa tekstiä, arkista ja syvälle menevää sotakuvausta ja ihmismieltä ymmärtäviä kohtauksia. Veriruusut kertoo nuorista naisista, vallankumouksellisista ajatuksista, sodasta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Esa-Matti Smolander sovittaa ja ohjaa, ja hän on vakuuttanut minut töillään useasti, joten odotukset ovat korkealla. Vanha Jukon ohjelmistosta ei myöskään pidä unohtaa joulukonserttia tai itsenäisyyspäivän konserttia. Jukon konserteissa on ihan paras meininki aina, ihania!

Veriruusut ensi-illassa 13.9.

kuva © Darina Rodionova

Minna Craucher – & Espoon teatteri

Uusi kotimainen musikaali, ja mikä jengi tekemässä! Minna Craucher kertoo nimensä mukaisesti Minna Craucherista, oikeasti Maria Lindellistä (1891–1932), joka ilmaantui sata vuotta sitten helsinkiläisiin seurapiireihin ja valloitti kaikki. Muutosten ja ideologioiden keskellä Minna ajautuu aina vain vaarallisempiin leikkeihin, jotka vievät mukanaan. Törmäsin Minnan tarinaan sattumalta töiden kautta, ja kun musikaali julkaistiin, ilahduin aihevalinnasta ja samalla vähän hämmästelin sitä. Miten mahtavaa, että huimat käänteet ja hämmästyttävät tositarinat tuodaan musikaalimuotoon, ja kunnon meiningillä. Ensemble täynnä energiaa ja taitoa vetäisi nimittäin Musiikkiteatterifestivaalin gaalakonsertissa sellaisen näytteen (Tämä tie-niminen biisi) tästä musikaalista, että huh! Vähän tuntuu siltä, että tässä on tekeillä nyt yksi syksyn teatteritapauksista...

Minna Craucher ensi-illassa 18.9.

kuva © Valokuva: Jiri Halttunen Kuvan käsittely: Eija Haukka Logo: Maria Ahonen

Bosslady – Jyväskylän kaupunginteatteri

Uusi kotimainen musikaali on myös Bosslady, jota viime vuonna workshopattiin Musiikkiteatterifestivaalilla (mutta jota en siellä nähnyt) ja joka nyt saa kanta-esityksensä Jyväskylän kaupunginteatterissa. Maija Vilkkumaan säveltämä, sanoittama ja yhdessä Satu Rasilan kanssa käsikirjoittama musikaali on romanttinen komedia, jonka teemoja ovat ystävyys, perhe, tasa-arvo, rakkaus, valta ja nähdyksi tuleminen. Tästä kuultiin Musiikkiteatterifestivaalilla tänä vuonna musikaaligaalassa kappale Taisteluun kuolee, joka jäi heti päähän soimaan. Muutenkin musikaalin teemat ja tarina kuulostavat toimivilta, ja meininki vaikuttaa raikkaalta.

Bosslady ensi-illassa 28.9.

juliste © Teemu Kavasto

Big Fish – Kotkan kaupunginteatteri

Tästä musikaalista en koskaan ollut kuullutkaan ennen sen julkaisua, eli aivan uusi tuttavuus. Fantasiaa ja todellisuutta sekoittava musikaali kertoo Edward Bloomista, joka on kova kertomaan erilaisia kauneuden ja mielikuvituksen täyteisiä tarinoita. Edwardin poika Will kuitenkin vähän epäilee, etteivät kaikki isän jutut pohjaa totuuteen, vaan saattavat olla kalajuttuja. Musikaalin pohjalla on Daniel Wallacen romaani ja Tim Burtonin elokuva. Teemat, isän ja pojan suhde, rakkaus ja tarinoiden voima, kuulostavat tosi kivoilta, ja olisi hauska visiteerata taas pitkästä aikaa Kotkan suunnalla, olen vain kerran käynyt siellä teatterissa. Ehkäpä lähden siis kalajuttuja kuuntelemaan ja tämän asian korjaamaan!

Big Fish ensi-illassa 21.9.

kuva © Janne-Pekka Manninen

Vihreät niityt – Oulun teatteri

Tämä kuulostaa ihan valtavan kiinnostavalta, vaikka Oulu taitaa tälläkin kertaa olla vähän turhan pitkän matkan päässä. Vihreät niityt on nimittäin immersiivinen mysteerinäytelmä, jossa yhdistyy teatteri, nykytanssi ja sirkus vuoden 1952 Suomeen sijoittuen. Aivan mahtavaa! Esitystilassa kävellen seurattava Vihreät niityt on tunnelmaltaan intensiivinen ja katsojille moniaistillinen kokemus, jonka tarina alkaa Adamin siskon Sonjan mystisestä katoamisesta. Minähän rakastin Nuorten Kansallisteatteri Kantin samantyylisesti toteutettua Otteita-esitystä, jossa myös käveltiin oman kiinnostuksen ja valintojen perusteella huoneesta toiseen ja seurattiin niitä juttuja, jotka eniten vetivät puoleensa. Samalla tapaa seurataan myös Vihreitä niittyjä, vaikkakin tarina on ihan erilainen ja suunnattu aikuisemmalle yleisölle. Suosittelen rohkeasti hyppäämään esityksen maailmaan, vaikka en siitä sen enempää tiedäkään, sillä tarinamaailmaan uppoaminen on vaikuttava kokemus.

Vihreät niityt ensi-illassa 23.8.

kuva © Hämeenlinnan Teatteri

Ronja, ryövärintytär – Hämeenlinnan Teatteri

Ronja, ihana, paras Ronja! Tänä vuonna en ehtinyt kesäteatteriin katsomaan tätä ihanaa tarinaa rohkeasta ja uteliaasta ryövärintyttärestä, joka ystävystyy kilpailevan ryövärijoukon johtajan pojan kanssa, mutta jospa nyt syksyllä. Ronjahan on yksi ihan suosikkinäytelmiäni ikinä, pidän tässä kaikesta ja olenkin jo kuusi eri versiota näyttämöllä nähnyt ja kaikista tykännyt. Hämeenlinnaan Ronja tulee Liisa Mustosen ohjaamana ja Annina Enckellin sovittamana. Tämä on se sovitus, josta pidän eniten, ja huikea fantasiaseikkailu lienee luvassa. Ronjan tarina on samaan aikaan taianomainen ja tunnistettava, ja siitä löytyy sekä huumoria että vakaviakin pohdintoja.

Ronja, ryövärintytär ensi-illassa 5.9.

Veljeni Leijonamieli-kuva © Joel Härkönen

Fucking Åmål-kuva © Minna Hyvönen

Veljeni Leijonamieli & Fucking Åmål – Kajaanin kaupunginteatteri

Veljeni Leijonamielen tarinaa pääsee Helsingin lisäksi ihailemaan Kajaanissa, jossa Nangijalaan sukelletaan videopelifiiliksissä. Vinkeän kuuloinen lähestymistapa, joka olisi hauska päästä näkemään. Kajaaniinkin on sen verran matkaa, etten taida tätä esitystä nähdä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Iloa, elämää, rohkeutta ja rakkautta ylistävä esitys levittäytyy lavalle pelillisenä fantasiajättinä, ja lumonnee sekä pienet että isommatkin katsojat. Leijonamieli-faneilla on hieno mahdollisuus nähdä samasta tarinasta kaksi tulkintaa, mikäli reissaaminen sekä Helsinkiin että Kajaaniin onnistuu, sillä luulen, että nämä kaksi tulkintaa ovat toisistaan hyvin erilaisia, vaikka tarina sama onkin.

Veljeni Leijonamieli ensi-illassa 21.9.

Lukas Moodyssonin samanniminen elokuva on minulle tarinaltaan vieras, vaikka Fucking Åmal sen verran klassikko ja hitti onkin, että siitä jotain tiedän. Pikkukaupungin nuorista ja kouluympäristön ahtaista lokeroista ja niiden rikkomisesta kertovassa näytelmässä ujo Agnes ihastuu bilettäjä Eliniin. Identiteettejä etsitään, varotaan erottumasta joukosta, ja kaikki haluavat olla oma itsensä. Jos yllättäen onnistun hankkiutumaan Kajaaniin, on Fucking Åmal ehdottomasti myös katsomislistalla. Nuorta räiskyvää energiaa ja sopivasti teinimeininkiä lienee luvassa!

Fuckin Åmal ensi-illassa 7.9.

kuvat © Jukka Kontkanen ja Emilia Kaupinmäki

Eikä yksikään pelastunut & Seili – Seinäjoen kaupunginteatteri

Agatha Cristien dekkariklassikko on ainoa näkemäni esitys, jonka katsomossa olen oikeasti lähestulkoon pelännyt (kiitos siitä Järvenpään Teatteri ja tiivistunnelmainen mysteerinratkaisu parisen vuotta sitten). Oli vähän kamalaa ja tosi vaikuttavaa, miten murhanselvitys pääsi ihon alle, ja selvästi myös niin jännä kokemus, että murhaajakin on jo unohtunut. No mutta, sen hauskempaa ja jännittävämpää nähdä tämä tarina uudelleen, kun ei muista syyllistä. Seinäjoella lupaillaan kauhugenrestä innostusta ottavaa ja katsojien mielikuvitusta manipuloivaa toteutusta, joten katsomossa on varmasti tiivis tunnelma ja jännitys huipussaan. Murhamysteerissähän ratkotaan siis eristetyllä saarella sijaitsevalle komealle kartanolle saapuneiden vieraiden kuolemia. Jokaista saarella olijaa syytetään murhasta, ja kuten lastenlorussa, yksi toisensa jälkeen heittää henkensä. Vaan kuka on murhaaja?

Eikä yksikään pelastunut ensi-illassa 9.11.

Seili saa Seinäjoella uusintakantaesityksen, kun alunperin Turun kaupunginteatterissa 2014 jukebox-musikaalina kantaesitetty teos on nyt kehitetty Satu Rasilan ja Mikko Koukin käsikirjoituksena ja Jussi Vahvaselän sävellyksenä uuteen muotoon. Kymmenen vuotta sitten ihastuin Seiliin täysin Turussa, ja samaa sydäntäraastavaa, kaunista ja surullista tarinaa odotan tälläkin kertaa. On mahtavaa päästä kuulemaan, millaista musiikkia Seiliin on sävelletty, 2014 siinä kaikuivat suomalaisten naisartistien kappaleet. Jukebox-muodossaankin tämä oli oikein onnistunut, ja laulut sopivat tarinaan, joka ei jukeboxjutuille ole mikään itsestäänselvyys. Nyt kuitenkin uutta musikaalimusaa, muokattu käsikirjoitus ja syvennetyt tarinat luvassa, silti varmasti vahvasti samat teemat ja aiheet kuin ekassa kantaesityksessäkin. Tarina kertoo nimensä mukaisesti Seilin saaresta ja sinne suljetuista naisista, jotka eristetään muista omaan pieneen yhteisöönsä. Musikaalin tarina alkaa vuodesta 1910, ja mielisairaala toimi Seilin saarella aina vuoteen 1962 asti.

Seili ensi-illassa 14.9.

kuva © Ryhmäteatteri

Lemminkäisen äiti – Ryhmäteatteri

Pakenevista ihmisistä kertova Lemminkäisen äiti on tragikoominen näytelmä, jossa paetaan niin sotaa, kodin tunnelmaa, tulevaisuutta, kuolemaa ja riittämättömyyden tunnetta, muun muassa. Erityisesti kiinnostaa Nico Lemminkäinen-niminen hahmo, joka on entinen jääkiekkolupaus ja nykyinen romahtaneiden unelmiensa rikkoma nuori mies. Minähän rakastan tällaista urheilijan unelmat romahtaa-trooppia, vaikka en ole sitä teatterin lavalla kovin montaa kertaa nähnyt. Muutenkin vaikuttaa varsin mainiolta teokselta tämä, omien pelkojen, epävarmuuksien ja epämiellyttävien kysymysten äärelle pysähtyminen on teema, josta saa paljon irti.

Lemminkäisen äiti ensi-illassa 4.10.

kuva © Viivi Huuska

Angels in America – Kansallisteatteri

Tony Kushnerin suurteos Angels in America (kantaesitetty 1991) nähdään Kansallisteatterissa lyhennettynä versiona, eli kesto on melkein seitsemän tunnin sijaan enää nelisen tuntia. Toisaalta tämän näytelmän kohdalla on ehkä varaa karsia, toisaalta olisihan koko kaksiosainen näytelmä ollut kiva saada lavalle kokonaisuudessaan. Olen nähnyt tästä yhden tallenteen, ja vaikka katsoinkin jättipitkän näytelmän kokonaan, ei se oikein iskenyt, vaikka tekikin vaikutuksen ja moni kohtaus toimi erinomaisesti. Toisaalta tallenne ei ehkä ihan tehnyt Angels in Americalle kunniaa, ja mielenkiintokin pysyy mitä luultavimmin yllä paremmin livenä katsoessa kuin ruudulta tarinaa tutkaillessa. Enemmän näistä pitkänpitkistä näytelmistä pidän Matthew Lópezin The Inheritancesta (vuodelta 2018), jota muuten on Angels in Americaan usein verrattu, mutta sen näinkin livenä. Ehkäpä Angels in America siis iskee paremmin ihan teatterissa katsottuna, varsinkin näin timanttisen työryhmän tekemänä. Tarinan teemoja ja aiheita ovat identiteetti, aids-epidemia, Reaganin aikainen Amerikka, rakkaus, valinnat, valta ja toivo. Mahtavaa, että tämä jälleen nähdään Kansiksessa – siellä Angels in America nimittäin aikoinaan Suomen kantaesityksensä sai kolmekymmentä vuotta sitten!

Angels in America ensi-illassa 9.10.

kuvat © TAVATON media

Kaaos kulisseissa & Kirka - surun pyyhit silmistäni – Kouvolan Teatteri

Farssi nimeltä Kaaos kulisseissa on vuodelta 1982, eli vuosikymmeniä ennen Näytelmä, joka menee pieleen-farssia saanut ensiesityksensä. Liekö tämä sitten inspiroinut tarinaa pieleen menevästä teatterintekemisestä, kuulostaa alkuasetelma nimittäin samankaltaiselta. Kaaos kulisseissa kertoo perinteistä ovifarssia pystyyn pistävästä teatteriryhmästä, jolla on vuorotellen hukassa niin repliikit, rekvisiitat kuin näyttelijätkin. Nimensä mukaisesti kaaosta luvassa kulisseissa ja epätoivoisen teatterintekemistä sekalaisten vastoinkäymisten keskellä.

Kaaos kulisseissa ensi-illassa 14.9.

Kirkaa en ehtinyt ensimmäisellä esityskaudella Kouvolaan katsomaan, vaan jospa tärppäisi nyt toisella kierroksella. Tämä Matti Laineen kirjoittama jukebox-musikaali nähtiin aikoinaan Helsingin kaupunginteatterissa, jossa kävin muistaakseni katsomassa sen kolmesti, ja pidin kovasti. Kirkan elämäntarinaa kertova musikaali sisältää tietenkin monet tutut hitit, ja kuvaa sekä suosion huippua että uhrauksia, joita rocktähden elämä vaatii. On lämpöä ja arkisuutta, vauhdikasta muusikkoelämää, rakkautta, sisaruutta, surua ja haikeutta, iloa ja epävarmuuksia. Ja Babitzinin veljesten rooleissa tosielämän veljekset, Mikael Saari Kirkana ja Markus Waara Sammynä.

Kirka uusintaensi-illassa 10.10.

Lady M!-kuva © Sakari Röyskö, logo Eetu Lipponen
UKK-kuva © Nils Krogell

Lady M! & UKK – Musiikkiteatteri Kapsäkki

Immersiivisistä esityksistä tärppilistalle nappasin myös tämän Lady M:n, joka on immersiivistä oopperaa! Ihan mahtavaa! Shakespearen Macbethiin ja Verdin Macbeth-oopperaan pohjaava Lady M nostaa valokeilaan lady Macbethin, joka tuskailee vallan ja valtaan pääsemisen ristipaineessa. Esitystilasta tulee katsojien ja esiintyjien yhteinen maailma, jossa saa liikkua vapaasti ja kokea juuri sen, mitä itse haluaa. Uudenlainen tapa kokea ja esittää oopperaa kiehtoo kovasti, tämä lienee vaikuttava elämys.

Lady M! ensi-illassa 22.8.

Olen tänä vuonna nauttinut Kekkostarinoita jo kirja- ja kesäteatterimuodossa, eikä kahta ilman kolmatta – täytyyhän tämä karnevalistinen musiikkinäytelmä myös nähdä! Kekkosen valinta jatkokaudelle poikkeuslailla, energiakriisi ja katkokset presidentin aivosähköissä, niitä ja vahvan johtajan kaipuuta muun muassa UKK käsittelee. Kekkonen on hahmo, josta riittää materiaalia monenlaisiin teoksiin, ja tämä asettunee mainiosti kekkostarinoiden jatkumoon.

UKK ensi-illassa 3.10.

kuvat © Kuopion kaupunginteatteri

Veriveljet & Marie Antoinette – Kuopion kaupunginteatteri

Veriveljet-musikaali on jostain syystä aina kiehtonut minua kovasti, vaikka en ole tiennyt sen enempää tarinasta kuin musiikistakaan mitään. Veriveljet kertoo vauvana toisistaan erotetuista veljeksistä, jotka saavat elämään ihan erilaiset lähtökohdat. Äidit yrittävät pitää pojat toisistaan erossa, mutta se ei onnistu, vaan veljet tapaavat toisensa, melkein kuin kohtalon ohjaamina. Suuria tunteita, villiä iloa ja syvää draamaa lupaillaan olevan musikaalissa mukana, ja sehän kuulostaa hyvältä! Kuopioreissua ei ole hetkeen kalenteriin mahtunut, mutta jospa nyt olisi aika retkeillä siihen suuntaan jälleen. Tämän musikaalin olen nimittäin aina halunnut nähdä.

Veriveljet ensi-illassa 6. ja 7.9.

Marie Antoinette kertoo nimensä mukaisesti Ranskan kuningattaresta Marie Antoinettesta, joka oli aikansa julkisuuden henkilö, muoti-ikoni, tuhlaileva kuninkaallinen ja vihattu nainen. Vallankumouksen, suurten tunteiden, oikeudenmukaisuuden ja raivokkaiden mielipiteiden aika kuohuu lavalla anarkistisessa epookkidraamassa, jossa suuri ensemble herättää eloon niin Versaillesin hovin kuin Ranskan vallankumouksen. Kuulostaa huimalta, meno lienee vauhdikasta, voimakasta ja sähköistä.

Marie Antoinette ensi-illassa 9.11.

kuva © Nils Krogell

Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia – Aleksanterin teatteri & Riihimäen teatteri

Kun on kesän viettänyt tiiviisti aikaa erään Jukka Nylundin ohjauksen ja suomennoksen parissa, niin onhan se ihan luonnollista jatkaa samaa hommaa syksylläkin. Eikä mitään, tämä Amity Dryn musikaali vaikuttaa melkoisen mainiolta! Nylund ohjasi saman musikaalin ruotsiksi muutama vuosi sitten, ja nyt Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia saa suomenkielisen ensi-iltansa. Se kertoo neljästä naisesta, ystävyksistä, jotka ovat eri elämäntilanteissa ja yrittävät kaikki selvitä arkisista ja vähän vähemmän arkisista haasteista. Tästä kuultiin Musiikkiteatterifestivaalilla hauska Kuherruskuukausi-niminen kappale, ja luulen, että muutenkin on luvassa sekä hersyvää huumoria että koskettavia hetkiä.

Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia ensi-illassa Aleksanterin teatterissa 13.9., ensimmäinen esitys Riihimäellä 19.9.

kuva © Jarkko Mikkonen

Seitsemän tarinaa häpeästä – KOM-teatteri

Islantilaisen Tyrfingur Tyrfingssonin näytelmä saa Suomen kantaesityksensä KOM-teatterissa. Näytelmä kertoo nuoresta poliisista, joka kokee jotain kamalaa ja haluaa vain upottaa muistot jonnekin, mistä ne eivät koskaan palaa. Hän ei kuitenkaan pääse niin helpolla, vaan joutuu seikkailemaan tarinoiden ja muistojen riuhtomana paikasta ja ajasta toiseen. Ylisukupolvisuuden kysymyksiin pureutuva Seitsemän tarinaa häpeästä on röyhkeä ja raikas näytelmä, joka oli kotimaassaan Islannissa teatteritapaus. Hienoa, että tämä tulee ensi-iltaan Suomessa näin nopeasti, vain kaksi vuotta kantaesityksensä jälkeen. Teemat kuulostavat tosi kiinnostavilta, enkä ole varma, olenko koskaan nähnyt islantilaista näytelmää – kovin montaa en ainakaan. 

Seitsemän tarinaa häpeästä ensi-illassa 11.9.

kuva © Tuomas Scholz

Pikku Prinssi & Night on Broadway – Keski-Uudenmaan Teatteri

Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi on ihana kirja, olen lueskellut sitä vuosien aikana useasti ja aina vain enemmän rakastunut tarinaan ja sen tunnelmaan. Yhden leffaversion (vuodelta 2015) olen myös nähnyt, mutta en vielä näyttämöversiota – vaan nyt siihen on mahdollisuus! Autiomaassa lentäjä kohtaa Pikku Prinssin, joka tulee kaukaiselta tähdeltä. Kaksikko vaihtaa tarinoita, ja oppii toisiltaan maailmasta, ystävyydestä, rakkaudesta ja luopumisesta.

Pikku Prinssi ensi-illassa 15.11.

Night on Broadway-konsertti tarjoilee nimensä mukaisesti illan Broadway-musikaalien parissa Reeta Vestmanin tulkitsemien kappaleiden muodossa. Luvassa maailman tunnetuimpia musikaalisävelmiä ja säihkyvää tunnelmaa. Musikaalikonsertit ovat aina kivoja, niissä pääsee kuulemaan tuttuja kappaleita monesta musikaalista ja matkaamaan samalla eri tarinoiden ja hahmojen maailmaan. Minä kaipaisin enemmän sellaista konserttia, jossa ei esitettäisi tuttuja hittejä vaan sellaisia musikaalibiisejä, joita harvemmin missään kuulee – mutta onhan se vaan ihanaa kuunnella musikaalimusaa hienosti esitettynä, olivat kappaleet sitten mistä musikaalista tahansa.

Night on Broadway-konsertti 9.11.

kuva © Vilma Vantola

Straight Acting – vierailu Teatteri Telakalla

Straight Acting oli kantaesityskaudellaan mukana meikän tärpeissä, mutta Anssi Niemen monologi oli loppuunmyyty ennen kuin ehdin edes ajatella lipun hankkimista, joten se jäi silloin näkemättä. Tällä kertaa ostin lipun heti kun ne tulivat myyntiin, ja koska niitä on vielä vapaana, pääsee esitys nyt uudestaan tärppien joukkoon. Jos siis kiinnostaa monologiesitys, jota kuvataan esittelyssä komediaksi joka saattaa itkettää, eli "kuin Kiviä Taskussa, homohoukuttimella", niin äkkiä lippu haltuun! Esitys käsittelee roolia, identiteettiä, näyttämön ja oikean elämän suhdetta, sisäistettyä homofobiaa, uskottavuutta ja sitä, millainen on vakuuttava miesnäyttelijä.

Straight Acting vierailee Telakalla 29.9.

Bonuksena tilastointia viime vuoden hengessä

Viime syksyn tärppipostauksessa tilastoin Suomessa esitettävien musikaalien kotimaata, ja päätin tehdä saman nyt. Tilastossa on mukana 30 musikaalia, jotka saavat ensi-iltansa syksyllä 2024 tai keväällä 2025, tai palaavat ohjelmistoon (lähde: erinomainen Musikaalit Suomessa-sivusto ja omat googlailut). Ihan kaikki tulevat musikaalit/musiikkinäytelmät eivät ole mukana, mutta tilasto lienee suht totuudenmukainen. Tarkoituksena on selvittää ja pysyä perillä siitä, mistä Suomessa esitettävät musikaalit ovat kotoisin, ja mikä on niiden alkukieli. Englanninkieliset musikaalit jyräävät paitsi Suomessa, myös monessa muussa maassa, vaikka paljon hienoja esityksiä olisi tarjolla monella muullakin kielellä. Ohjelmistot kiinnostavat minua, erityisesti musikaalien kohdalla, joten taidanpa tehdä tästä tilastoinnista jokavuotisen tavan. Kiinnostavaa nähdä, millaisia vaihteluita tässä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään, ja tuleeko joku vuosi mahdollisesti joku yllätyskin vastaan.

Syksyn 2024 – kevään 2025 musikaalien kohdalla tilastot näyttävät seuraavalta: suomalaisia musikaaleja 50%, amerikkalaisia 33,3%, brittiläisiä 10%, australialaisia 3,3% (yksi musikaali) ja amerikkalais-tanskalaisia 3,3% (eli yksi musikaali). Kutakuinkin puolet siis suomenkielisiä ja puolet englanninkielisiä, joukossa saksaksi kantaesityksensä saanut amerikkalainen The Black Rider ja englanniksi näytelmäksi kirjoitettu mutta tanskaksi musikaaliksi sovitettu Dancer in the Dark. Australialainen musikaali on harvinaisempi näky kotimaan lavoilla, mutta sellainenkin löytyy, eli Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia (myös esim. Priscilla-musikaali on australialainen). Näin siis tällä kertaa, katsotaan taas vuoden päästä, miltä tilasto silloin näyttää.