maanantai 24. huhtikuuta 2023

KESYTÖN eli O:n markiisitar – Faster Pussycat! Kill! Kill! @ KokoTeatteri


kuvat © Heidi Bergström

Näin Kesyttömän 22.4.

Vuonna 1808 julkaistu Heinrich von Kleistin novelli O:n markiisitar ja vuoden 1965 elokuva, Russ Mayerin ohjaama Faster, Pussycat! Kill! Kill! törmäävät toisiinsa Enis Macin kirjoittamassa tuoreessa näytelmässä. Kesyttömän päähenkilöitä ovat O-pisteen markiisitar Julietta (Cécile Orblin) ja pussycats/harpyijat Varla (Cristal Snow), Rosie (Petriikka Pohjanheimo) ja Billie (Jani Toivola). Markiisitar on raskaana, mutta lapsen isästä ei ole tietoa, joten häntä aletaan etsiä lehti-ilmoituksella. Lopulta ratkaisu perheen kunnian palauttamiseksi on mennä naimisiin raiskaajansa kanssa, vai onko sittenkään? Häämatkalla ajellaan aavikolla avoautolla, joudutaan harpyijoiden kaappaamaksi ja etsitään kostoa, oikeutta ja rahaa.

Kumpikaan alkuteoksista, eli novelli tai elokuva, eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Luin niistä kuitenkin yhteenvedot ennen esityksen katsomista, joten olin pääpiirteittäin perillä siitä, millaisista tarinoista Macin teksti on inspiroitunut. Ensimmäinen puolisko nojaa O:n markiisittareen, toinen puolisko Faster, Pussycat-elokuvaan, ja markiisitar ja hänen tarinansa kulkee mukana molemmissa. Kiinnostaa kyllä tutustua novelliin ja elokuvaan tämän jälkeen, erityisesti markiisitar hahmona on selvästi puhutellut Macia, samoin novellin ja elokuvan tilanteet. Tekstissä on riemastuttavaa terävyyttä ja nokkeluutta, suoruutta ja herkkyyttä, ja pidän erityisesti siitä, miten vuorosanat on hahmojen kesken jaettu, monesti niin että saman pätkän sanoo moni hahmo samaan aikaan. Ville Koskivaaran suomennos on mainio, sujuva ja iskevä. Teksti on irtonaista ja jättää vuorosanojen välissä tilaa kaikelle muulle. Esityksessä onkin paljon liikettä, musiikkia ja tanssia, jotka sopivat sen tyyliin ja tunnelmaan hyvin ja myös luovat sitä. En osaisi kuvailla Kesytöntä millään yhdellä sanalla, sillä siinä ehdistyy usea tyylilaji, tunnelma ja tarinankerronnan tapa. Melkoinen runsaudensarvi koko esitys, hauska, yllättävä, raivostuttava ja toiveikas. Kesytön esittää paljon kysymyksiä, väitteitä, epäkohtia, odotuksia ja vaatimuksia, joista osa on hyvin tarkkoja havaintoja, mutta joista osa jää vaille merkitystä ja tuntuu turhalta.

Anna Veijalaisen ohjaus on terävää ja tarkkaa. Esityksessä on paljon kohtauksia, joissa kaikki näyttelijät ovat lavalla samaan aikaan ja läsnä samassa tunteessa, ajatuksessa tai vuorosanassa. Minulla oli mahdollisuus lukea näytelmä ennen sen näkemistä, ja käsikirjoituksen perusteella odotin kiinnostuneena sitä, miltä tämä lavalla näyttää. Monitasoisen tekstin monet tasot tavoitetaan Veijalaisen ohjauksessa näppärästi, ja sekä Kesyttömän huumori että vakava yhteiskunnallinen sävy tulevat esityksestä hyvin läpi. Veijalaisen roolitusratkaisut, joista hän käsiohjelmassa sanoo, ettei "halunnut välittää käsikirjoituksen sukupuolimerkinnöistä", ovat toimivia ja sopivat esityksen luonteeseen. Jokainen hahmo herää lavalla eloon kokonaisena, kiinnostavana ja kiihkeästi, ja Veijalaisen ohjaus pitää fokuksen toimivasti kokonaisuudessa ja sen merkityksissä, hahmoja ja heidän tekemisiään unohtamatta.

Cécile Orblin tekee vahvan ja monipuolisen roolin markiisittarena. Hän elää roolihahmonsa tarinaa joka solullaan ja tuo tämän lavalle vaikuttavalla, samaan aikaan herkällä ja rajulla tavalla. Markiisitar on hahmo, jossa ja jonka tarinassa on valtavasti tasoja, ja Orblin tavoittaa ne kaikki. Hän naurattaa, koskettaa, hätkähdyttää, ilahduttaa ja järkyttää, ja tekee kaiken sujuvasti ja vaivatta. Varla, Rosie & Billie-kolmikkoa näyttelevät Cristal Snow, Petriikka Pohjanheimo ja Jani Toivola ovat kaikki löytäneet hahmoilleen oman persoonan ja tyylin. Snown Varla on kujeileva, kuriton ja hyväsydäminen, Pohjanheimon Rosie suorasanainen, vauhdikas ja terävä, ja Toivolan Billie tarkkaavainen, itsenäinen ja yllättävä. Pussycats-kolmikolla on kiinnostava dynamiikka, ja pidän siitä, miten näyttelijät tuovat sitä esille. Kertojahahmot ovat minusta aina kivoja, ja pussycats-/harpyijakertojat vievät mukanaan, houkuttelevat syvemmälle esityksen maailmaan ja vetävät puolelleen ja puoleensa. Tämän esityksen myötä minusta tuli heti kreivin roolissa nähtävän Sara Ritalan fani. Hän tekee loistavan roolin kreivi F-pisteenä ja on juuri niin röyhkeä, lipevä, itserakas ja karismaattinen kuin kreiville sopii. Roolityössä on sellaista vastaansanomatonta mahtailua, että kreivi tekee vaikutuksen, oli miten niljakas tyyppi tahansa. Ihan erilainen mutta varsin onnistunut rooli Ritalalta on myös toisen näytöksen good-guy Kirk. Upeaa lavaläsnäoloa! Markiisittaren äitiä ja vihannesta näyttelevä Anu Palevaara on rooleissaan erinomainen, varsinkin äitinä hänen roolisuorituksensa on tosi hieno, hillitty mutta voimakas ja vivahteikas. Wilma-Emilia Kuosa on mahtava, hän näyttelee ekalla puoliskolla markiisittaren isää ja tokalla puoliskolla naisia vihaavaa pyörätuolimiestä, ja tekee vaikuttavat roolit. Kuosa lukee esitystä onnistuneesti, hänen näyttelijäntyönsä on nopeaa ja tarkkanäköistä. Koko näyttelijäjoukko pelaa loistavasti yhteen, se on tämän esityksen kohdalla todella tärkeää. He tuovat lavalle ironista katsetta, huumoria, vakavaa pohdittavaa, feminismiä, kostonhimoa, oikeudenkaipuuta, yhteen hiileen puhaltamista, häpeää ja siitä pois murtautumista, väkivaltaa ja bileet.

Kai Salon pukusuunnittelun yhtenäinen teema ovat shakkiruudut, jotka toistuvat jokaisen esiintyjän asussa. Eri tyylikausilla ja tyyleillä leikittelevässä puvustuksessa riittää ihastuttavia yksityiskohtia ja toinen toistaan hurmaavampia ratkaisuja. Mustavalkoiset shakkiruudut yhdistettynä vaaleanpunaiseen ja punaiseen väriin luovat esitykselle hienoa visuaalista ilmettä, jota Pietari Salmen moneen taipuva valosuunnittelu jatkaa ja tukee. Anssi Vättö vastaa runsaasta äänisuunnittelusta, ja Eeppi Ursinin ja Vätön sovittama musiikki on sekin runsasta. Musiikkivalinnoissa riittää viittauksia niin Joutsenlampeen, Sound of Musiciin kuin Psykoonkin, muiden muassa. Suosikkihetkiäni esityksessä olivat laulukohtaukset, erityisesti Papa Don't Preach, joka myös yhdistyy juoneen saumattomasti. Lopun Never Gonna Not Dance Again ei ehkä löydä yhtä helposti yhtymäkohtaa esitykseen, mutta sopii silti päättämään esityksen iloiseen ja toiveikkaaseen tunnelmaan ja jättää hyvälle fiilikselle. Esitys antaa paljon ajateltavaa, joten ennen kuin kaikkia sen herättämiä pohdintoja lähtee purkamaan, on mukava saada vielä viimeinen piristys vauhdikkaan biisin muodossa. Kesytön on täynnä kaikkea, niin kulttuurisia viittauksia, teemoja, ajatuksia, liikettä, tapahtumia kuin hahmoja ja tasojakin. Välillä runsaus on melkein hyökkäävää, kaikkea ei millään ehdi sisäistämään, mutta tärkeimmät asiat jäävät mielen perukoille pyörimään. Minä, vannoutunut perinteisen kertovan teatterin ystävä suhtaudun aina jonkinlaisella varauksella esityksiin, jotka eivät sitä tyyliä edusta, vaikka yleensä saankin aina yllättyä iloisesti. Niin on Kesyttömänkin kohdalla. Esityksessä on tosi monta hetkeä, elementtiä ja ratkaisua, joista pidän, ja sen käsittelemät teemat ovat tärkeitä. Kostofantasiaksi yltyvä tarina on juonellinen ja hahmot monitasoisia, joten tässä on mitä seurata. Monipuolinen, kabareemainen ilottelu tarjoaa aihetta riemuun ja ärsytykseen, aikakaudet ja intertekstuaalisuus kolisevat yhteen ja tuloksena on esitys, joka antaa paljon.

Kesytön on ensimmäinen Maailma näyttämölle-hankkeen ensi-illoista, ja innolla seuraan tämän hankkeen etenemistä edelleen, seuraavaa ensi-iltaa odotellessa. Maailma näyttämölle-hankkeessa "käännätetään teoksia suomeksi ja tuetaan niiden tuottamista esitettäväksi suomalaisissa teattereissa". Ihan mahtavaa! Kannattaa käydä Tinfon sivuilla tutustumassa hankkeeseen, sieltä löytyy paljon mielenkiintoista tietoa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KokoTeatteri!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti