Thelma ja Loviisa @ Lahden kaupunginteatteri

 

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Thelma ja Loviisa-näytelmän 15.11.

Pike (Sara Paasikoski) irtisanotaan. Hänen ystävänsä Ellu (Anna Pitkämäki) hoitaa puutarhaa ja elää välinpitämättömän aviomiehen kanssa. Sitten Pike ehdottaa tyttöjen mökkireissua, ja hetken emmittyään Ellu innostuu ideasta. Tätä he kaipaavat, irtiottoa arjesta ja vapautta! Mutta sitten kaikki menee pieleen jo alkumetreillä, mökkimatka vaihtuu pakomatkaan, ja Pike ja Ellu kulkevat tietä, joka tuntuu ennalta määrätyltä. Mutta voisiko kaikki olla toisin? Voisiko olla niin, että heidän ei tarvitsisi olla oman onnensa nojassa, että historia ei aina toistaisi itseään vaan olisi jotain parempaa? Jos maailma ei muuten muutu, ottavat naiset ohjat käsiinsä ja raivaavat oman polkunsa.

Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön täyttää naisenergia, naisten välinen solidaarisuus, ystävyys, luottamus ja lempeys, kun Minna Harjuniemen kirjoittama Thelma ja Loviisa rullaa näyttämölle avoauton moottori muristen. Ridley Scottin ohjaamasta, Callie Khourin käsikirjoittamasta vuoden 1991 Thelma ja Louise-elokuvasta inspiroitunut näytelmä ottaa aiheitaan ja tarinalinjojaan paitsi leffasta, myös esimerkiksi nykymaailman ilmiöistä, naisten kohtaamista tilanteista eri paikoissa ja yhteyksissä, sekä historiallisista naisista. Näyttämöllä ovat muun muassa pyhimykset Lucia (Ella Lahdenmäki) ja Agatha (Annukka Blomberg) sekä Marilyn Monroe (Nenna Tyni). Näytelmä osuu tähän aikaan, ja toisaalta mihin tahansa aikaan ennen tätä, kuten kauan sitten eläneet pyhimykset osoittavat. Miksi on ollut ja on aina tällaista? Eikö voisi olla toisenlaista, parempaa? Voisi, kuten näytelmän naiset näyttävät. He ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä, pelastavat itsensä ja toisensa, nostavat ylöspäin ja tukevat eivätkä töni toisia voidakseen itse päästä eteenpäin. Naiset kirjoittavat lauluille uuden lopun, ottavat uudet nimet, elävät ja tekevät ja kokevat, koska voivat. Koska he yhdessä voivat. Taitavasti eri tasoja yhdistävä näytelmä on tarkkanäköisesti kirjoitettu, ohjattu ja näytelty, ja Harjuniemen teksti ja ohjaus on moneen otteeseen hioutunut erinomaiseksi. Thelma ja Loviisa on viiltävä, hauska, nerokas ja surullinen. Esitys kommentoi, näyttää suoraan, vihjaa rivien välistä, latoo teemoja päin näköä ja antaa katsojan ajatella ja pohtia itse. Historia, kauan sitten ja melkein juuri äsken, nykyaika, haave ja päättäväinen ajatus paremmasta, fakta ja fiktio, kaikki törmäävät ja limittyvät ja keskustelevat. Välillä kohtauksissa, erityisesti pitkissä sellaisissa, ajaudutaan pois fokuksesta, ja esityksen rytmi kärsii. Hahmoja, aikatasoja, teemoja ja juonellisia keskittymiskohteita on paljon, ja joissain hetkissä esitys jää hieman haahuilemaan eri tarinallisten elementtiensä välille. Suoruuden ja alleviivauksen, ja toisaalta rivien väliin jätetyn keskinäinen suhde hakee myös osittain tasapainoaan. Kun se löytyy, sekä tarkkanäköiset viittaukset että epäsuorasti esittäminen toimivat oivallisesti. Harjuniemen ohjaus levittäytyy suurelle näyttämölle ansiokkaasti, ja tilan käyttö, se, miten lavalla ollaan ja tehdään ja miten siellä liikutaan, on tosi onnistunutta. Tapahtumapaikkoja laajennetaan myös videolla, joka on onnistunut ratkaisu ja varsinkin teatterin tiloissa kuvatut videot ovat mainioita ja teemaan istuvia.

Lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Paula Koivunen, jonka luoma visuaalisuus käyttää suuren näyttämön tarjoamaa avaruutta taitavasti. Lavastus taipuu tarinalle raameiksi tarkasti suunnitelluin ratkaisuin, ja liikkuu hienosti ajassa ja paikassa, sekä esityksen eri tasojen mukana. Lavalla ei ole liikaa mitään, vaan väljyydelle ja tyhjyydelle uskalletaan myös antaa tilaa. Puvustus on monipuolista, ja vaatetuksella on draamallista merkitystä paitsi hahmon persoonan, myös sen kannalta, mitä hän edustaa ja miten hänen juonilinjansa esityksen aikana kulkee. Myös vaatteiden vaihtaminen, jostain luopuminen ja jonkin tilalle ottaminen, rakentavat tarinalle merkityksiä sujuvasti. Vaatteiden luoma rooli, se, että niiden alle jäävä ihminen voi helposti unohtua, tulee myös esiin. Marilynillä on valkoinen mekkonsa, mutta kuka Marilyn on? Lucialla on kynttiläkruununsa, mutta muistaako kukaan enää, miksi hänestä tuli pyhimys? Jyri Suomisen oivallinen valosuunnittelu seuraa esityksen tunnelmaa, lavan tapahtumia ja teemoja varmaotteisesti. Äänisuunnittelu on Tommi Raitalan käsialaa, ja musiikillisen materiaalin osalta siitä vastaa Nicolas Rehn, joka on myös sovittanut, säveltänyt ja tuottanut näytelmän musiikin. Äänisuunnittelu on tasapainossa ja poimii hyvin myös hiljaisemmat vuorosanat ja äänet, katsomossa ei tarvitse höristellä korviaan. Musiikkivalinnat ja musiikki sopii Thelmaan ja Loviisaan erinomaisesti, ja sekä nauhalta soitetun että etenkin livenä musisoidun musiikin kautta tunnelma ja tulkinta saavat vielä yhden tason lisää.

Sara Paasikoski ja Anna Pitkämäki Pikenä ja Elluna, Loviisana ja Thelmana, tekevät vahvat roolit joissa riittää syvyyttä ja tarkkanäköistä tarinan ja hahmojen tulkintaa. Paasikosken näyttelijäntyössä pidin erityisesti tavasta tuoda tunteet näyttämölle, siitä, miten hän kantaa hahmonsa tarinan kaarta alusta loppuun ja antaa tilaa tämän kokemuksille ja ajatuksille. Paasikoskella on hienoa luontevaa lavakarismaa, ja hänen esittämänsä Ballad of Lucy Jones on upea. Pitkämäki näyttää taitonsa niin draaman kuin komedian parissa, ja hänen laaja-alainen, tunnelmasta toiseen yltävä näyttelijäntyönsä rakentaa Ellusta kokonaisen, aidon ja inhimillisen hahmon. Pitkämäen näyttelemänä tätä kasvutarinaa oli ihana seurata. Nenna Tyni tekee Marilynin roolissa koskettavaa, monitasoista työtä, hänen herkkävireinen tapansa kuljettaa roolihahmoaan kohtauksesta toiseen tekee vaikutuksen. Tyni tavoittaa onnistuneesti ne tunnetilat, joita Marilyn käy läpi, ja hänen esittämänään Marilynin monet kysymykset, ajatukset ja toiveet tulevat lähelle. Liisa Vuori jää mieleen erityisesti Niskavuoren Loviisan ja Oscar-juontajan rooleista. Hänen läsnäolonsa lavalla on vilpitöntä, ja näyttelijäntyö rentoa ja uskottavaa, tarkasti rakennettua. Annukka Blomberg on eri rooleissaan erinomainen, ja erityisesti Agathana ja Niskavuoren Marttana hän loistaa. Blomberg tavoittaa hahmojensa kokemukset hienosti, ja tuo ne lavalla näkyväksi sujuvalla otteella. Ella Lahdenmäki tekee vahvat roolityöt, ja varsinkin Luciana hän saa näytellä montaa tunnetta, tyyliä ja tilannetta. Lahdenmäen näyttelijäntyötä on ilo katsoa, hänen tavassaan tehdä on tarkkuutta ja kokonaisvaltaista ymmärrystä niin hahmosta kuin koko tarinasta. Saara Mänttäri oli minulle uusi tuttavuus, ja olenpa iloinen, että pääsin hänet näkemään lavalla! Mänttärin roolityössä on varmuutta, ja hän lähestyy jokaista hahmoaan fiksusti, tavalla, joka tuo rooleihin yksityiskohtia ja persoonaa. Erityisesti paneelikeskustelun juontajan roolissa ja hienoissa musisointikohtauksissa Mänttäri vakuuttaa tekemisellään.

All male panelin rooleissa, ja monissa muissa myös, nähdään Mikko Pörhölä, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Tuomas Korkia-aho ja Tapani Kalliomäki. Eniten he kaikki taisivat jäädä mieleen juuri kaikesta kaiken tietävinä tai ainakin kaikesta mielipiteen keksivinä keskusteluohjelmien vakiovieraina. Näissä rooleissa toistensa tuntevien äijien meininki on koomisen tunnistettavaa, mutta saa myös ajattelemaan. Jokainen tekee myös muita rooleja, ja sujuvasti tekeekin. Pörhölä on Dartsana leppoisan mitään mistään tajuamaton, huoleton veikko, joka on tyytyväinen niin kauan kuin arki kulkee kuten hän tahtoo. Palosaari on Oscar-juontajan roolissa maailmaasyleilevän, nokkelan Hollywood-juontajan perikuva. Kohtaus, jossa hän esittää väkivaltaista miestä, on toteutettu kiinnostavalla tavalla, ja kohtauksen rakentaminen yleisön silmien edessä maskeerauksineen, kuvausryhmineen ja luettuine kohtausohjeineen on toimiva. Vihdoin näin Jari-Pekka Rautiaisen taas lavalla, edellisestä kerrasta on jo ainakin pari vuotta ja olen tätä "jälleennäkemistä" odottanut. Rautiainen tekee sujuvaa työtä kaikissa rooleissaan, mutta kyllä Jaskan rooli tv-keskustelijana on hänen tehtävistään mieleenpainuvin. Mainiota työtä! Korkia-aho valjastaa komedianlahjansa Lucia-pienoisnäytelmässä, ja onkin vallan näppärästi juuri niin koominen kuin kohtaus kaipaa. Myös hän on erinomainen tv-paneelin Teemuna. Ja niin on Kalliomäkikin, jonka Jape-kokki sai sanailullaan sekä naurahtamaan että kurtistamaan kulmia.

Thelmasta ja Loviisasta tuli – intertekstuaalisuuden, leffaviittausten ja feminismin kautta etenkin – vähän mieleen myös KokoTeatterissa näkemäni KESYTÖN eli O:n markiisitar - Faster Pussycat! Kill! Kill!, joka myös on inspiroitunut elokuvasta (ja kirjallisuudesta), ja pureutuu siis osittain samoihin teemoihin. Nämä voisi olla mielenkiintoista nähdä lähellä toisiaan, luulen että näytelmät keskustelisivat kiinnostavasti toistensa kanssa. Jos sattui näkemään Kesyttömän ja piti siitä, suosittelen tätä Thelmaa ja Loviisaa myös. Hienoja teoksia molemmat! Thelma ja Loviisa oli vaikuttava kokemus, jota on pitänyt ja pitää edelleen pureskella. Upeat näyttämökuvat, erinomaiset musavalinnat ja fiksu tapa rakentaa esitystä kruunasivat väkevän kokemuksen, ja tätä katsoessa pääsee kyllä melkoiselle tunteiden vuoristoradalle. Paljon ajateltavaa, sellaisessa muodossa joka haastaa, mutta johon voi myös samaistua ja jota pohtiessa esitys avautuu aina vain enemmän. Tämä täytyisi kyllä melkein nähdä ainakin kahteen kertaan, jotta kaikki viittaukset, merkitykset ja tasot ehtisi sisäistämään.

Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!