Ronja, ryövärintytär @ Hämeenlinnan Teatteri

 

kuvat © Harri Hinkka

Näin Ronja, ryövärintyttären 13.11.

Ukkosyönä Matiaksenlinnaan syntyy pieni ryövärityttö, joka saa nimekseen Ronja. Ylpeät vanhemmat Matias (Lasse Sandberg) ja Loviisa (Liisa Peltonen) seuraavat, miten lapsi kasvaa isommaksi, ja pian Ronja (Milla Kaitalahti) jo lähtee seikkailemaan metsään ihan yksin. Matias ei tyttöä sinne päästäisi, mutta Loviisa laskee lapsensa vapaaksi, täytyyhän tämän saada oppia. Voudin nihdit kiertelevät metsissä nappaamassa ryöväreitä, ja elintila käy ahtaaksi. Niinpä Ronjan syntymäyönä kahtia haljenneen Matiaksenlinnan pohjoispuolelle muuttaa Borka (Panu Valo) ryöväreineen, ja heti seuraavana päivänä kahden suvun lapset törmäävät toisiinsa Helvetinkuilulla. Birk (Mauno Terävä) saa Ronjan ärsyyntymään, mutta äkkiäkös opittu viha toista kohtaan hälvenee ja lapset ystävystyvät. Mutta perheille ei voi kertoa, sillä siitäkös syttyisi melkoinen kiukunpuuska!

Oli jo aikakin palata sekä Matiaksenmetsään että Hämeenlinnan Teatteriin! Edellisen Ronjani näin viime keväänä, mutta edellisestä reissusta Hämeenlinnan Teatteriin onkin ehtinyt kulua jo useampi vuosi. Mutta nyt on asia korjattu, ja olipas se ihanaa tehdä juuri tällä esityksellä. Kuten aina Ronja, ryövärintyttärestä kirjoittaessani, totean nytkin heti alkuun, että tämä Astrid Lindgrenin klassikko on yksi suosikkitarinoitani ja rakastan Ronjaa valtavasti. Ja niin rakastin tätä versiotakin! Liisa Mustosen ohjaus Annina Enckellin näyttämösovituksesta on hurmaava, raikas, vauhdikas ja vallaton. Läpikotaisin tuttuun tarinaan on löytynyt taas uusia kulmia, ja tutut jutut menivät heti suoraan sydämeen. Ronjassa parasta on rohkeus, oikeudenmukaisuus ja elämänilo, se että asioita uskalletaan kyseenalaistaa, vanhaan ei tyydytä vaan nuoriso menee sitä suuntaa kohti, jonka kokee oikeaksi. Tämä teema kulkee kauniisti mukana esityksen ajan. Mustosen ohjaus nostaa erityisen hienosti esiin isot tunteet, joita tarinassa käydään läpi. Vaikka niin ilon ja riemun kuin surun ja pettymyksen tunteet saattavat vyöryä päälle pelottavan suurina, on ne parempi tuntea kuin piilottaa. Sen Ronja oppii ja se näkyy ihanasti myös Ronjan ja Birkin välittömässä ystävyydessä. Vaikka tulisi riitoja, ne voi selvittää, ja sitten olla taas vähän parempi ystävä toiselle. Pidin kovasti esityksen liikekielestä (koreografia ja sirkus Matleena Laine), ylipäätään siitä että liikettä on paljon ja monessa tasossa, että kaikesta kiipeilystä, roikkumisesta, loikkimisesta ja akrobaattisuudesta. Vuorosanojen puhekielistäminen ja "modernisointi" on toimiva ratkaisu, samoin onnistuu kohtausten ja teemojen painotus sekä huumorin lukeminen. Joihinkin vakavampiin ja dramaattisempiin kohtauksiin jäin vielä kaipaamaan vahvempaa fokusta. Omien suosikkihetkien kohdalla sitä kuitenkin tuppaa olemaan ekstrakriittinen, ja niitä ehkä katsoo sellaisella "näin tämä pitäisi tehdä"-katseella. 

Juha Mäkipään lavastus, Satu Suutarin puvustus, Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelu ja Liisa Sormusen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu luovat lavalle upeaa visuaalisuutta ja hienoja näyttämökuvia. Mäkipään lavastus, jossa Hynnisen valo ja video näyttelevät isoa roolia, on kekseliäästi toteutettu, seikkailullinen ja sadunomainen. Projisoinnit rakentavat näyttämökuvaa erinomaisesti, varsinkin metsämaisemat ja vesiputous sekä ajattarat näyttävät hienoilta. Suutarin pukusuunnittelussa on myös seikkailullista tunnelmaa ja mainiosti eri tyylejä. Vuodenaikojen vaihtuminen näkyy puvustuksessa näppärästi, ja varsinkin matiasryöväreiden asukokonaisuuksissa on monta loistavaa lookkia. Sormusen maskit ja kampaukset sopivat ryöväreiden luonnonläheiseen ja ei niin turhan tiukkapipoiseen elämään. Erityismaininta Kalju-Pietun (Birgitta Putkonen) arkunrakennukselle, ryöväreiden hammasharjoille, lämpimästi valaiseville lyhdyille, villihevosille ja aivan ihanille kakkiaisnukeille.

Milla Kaitalahti hyppää Ronjan seikkailuun upealla energialla ja vilpittömyydellä. Kaitalahti tuo ryövärintyttären lavalle rohkeana ja oikeudentajuisena, vähän itsepäisenä ja hyväsydämisenä. Hänen Ronjansa uskaltaa haastaa väärinä tai kummallisina pitämänsä asiat, puolustaa sitä mikä hänelle on tärkeää, ja osaa myös muuttaa käsitystään jostain uutta oppiessaan. Kaitalahden roolityössä on riemua ja uteliaisuutta, sellaista elämänvoimaa ja -iloa, joka vie mukanaan. Mauno Terävä tekee Birkin roolin mainiolla otteella. Hän tuo roolityöhönsä sopivassa suhteessa itsevarmuutta ja samaa itsepäisyyttä, jota Ronjassakin on, sekä herkkyyttä ja pohtivaisuutta, jotka ovat enemmän juuri Birkille ominaisia piirteitä. Terävä lukee näyttämön tapahtumia tarkasti, ja hänen tavassaan näytellä on hienoa vilpittömyyttä. Kaitalahti ja Terävä rakentavat Ronjan ja Birkin ystävyydestä yksityiskohtaisen, valloittavan kuvan, joka tuo siskoksi ja veljeksi ryhtyvien lasten keskinäisen luottamuksen, lämmön ja ilon lähelle katsojaa. Lasse Sandbergin Matias on leppoisa, äkkipikainen ja pohjimmiltaan hyväntahtoinen ryöväripäällikkö, joka elää hetkessä ja ajautuu usein ajattelemaan vain omaa etuaan. Hän kuitenkin oppii tarinan aikana yhden jos toisenkin asian, eikä vähintään tyttärensä ansiosta. Sandberg tekee roolinsa varmoin ottein, hyvällä huumorilla ja taitavasti eri tunnetiloista kiinni napaten. Liisa Peltosen lempeän napakka Loviisa on onnistuneesti vastakohta hetkessä elävälle ryöväripäällikölle. Peltosen roolityössä on lämpöä ja välittämistä, mutta myös sellaista maalaisjärkisyyttä, joka tekee Loviisasta monitasoisemman. Siinä missä Matias suhtautuu kaikkeen tunteella ja omista lähtökohdistaan, Loviisa ajattelee asiat järjellä ja tietää, ettei esimerkiksi voi kahlita tytärtään ikuisiksi ajoiksi Matiaksenlinnaan tai estää tätä joutumasta hankaliin tilanteisiin. Kuten Ronjan ja Birkin, pidin kovasti myös Matiaksen ja Loviisan välisestä dynamiikasta. Sandberg ja Peltonen pelaavat taitavasti yhteen ja luovat hahmojensa suhteeseen pienillä yksityiskohdilla paljon merkityksiä.

Birgitta Putkonen omaksuu Kalju-Pietun vanhan ryövärin olemuksen erinomaisesti, hän tekee roolinsa lakonisella huumorilla ja mainiolla isovanhempienergialla. Kalju-Pietu köpöttelee kuolemaa odotellen arkkulaudat kainalossaan, laukoo kiistämättömiä totuuksia ja suhtautuu lempeällä terävyydellä jokaiseen matiasryöväriin. Miten häneen voisi olla tykästymättä? Sivurooleissa nähtävä näyttelijäporukka muuntautuu useampaan rooliin, ja lavalla nähdään heidän käsissään ihan mahtavia hahmoja ryöväreistä kakkiaisiin ja villihevosista männiäisiin. Sinikka Salminen on Undiksena ylväs ja järkkymätön, Jonnana valloittava ryöväri, jolla on paljon hauskoja vuorosanoja. Panu Valo vaihtaa roolia niin sujuvasti, että en meinannut uskoa hänen olevan sekä Borka että Juippi! Vauhdikasta villihevosta tietenkään unohtamatta. Jyri Ojansivu kirmailee niin ikään villihevosena, ja on myös ihan mahtava Pikku-Plootu. Ojansivun tekemänä vierailu Karhuluolassakohtaus on täysosuma. Henna-Maija Alitalo näyttelee Rähjän, kakkiaisen ja männiäisen roolit hyväntuulisesti ja sopivasti pilke silmäkulmassa. Koko porukka vetäisee useat roolinsa – ja erityisesti hyppää roolista toiseen – sellaisella näppäryydellä ja vauhdilla, että luulisi näyttämöllä olevan vähintään puolet enemmän esiintyjiä. Yhteistyö on sujuvaa ja pidin kovasti siitä luontevuudesta ja uskottavuudesta, joka eri hahmojen välisissä suhteissa on aina päärooleista sivurooleihin.

Hämeenlinnan Teatterin Ronja, ryövärintytär on valloittava ja riemukas esitys, joka vie mukanaan seikkailulle metsän siimekseen ja Matiaksenlinnan kellariloukkoihin, Rutjankosken hurjiin kuohuihin ja Karhuluolan tarjoamaan kotiin. Energisesti, tarkkanäköisesti ja vahvoin tuntein lavalle tuotu esitys pitää otteessaan, ilahduttaa, jännittää, koskettaa ja riemastuttaa.  Moniin pikkuisiinkin yksityiskohtiin oli kiinnitetty paljon huomiota, joka lämmitti tällaisen Ronja-fanin sydäntä. Ronjan keväthuudon kaikuessa tihkusateisen harmaa syyspäivä unohtui kokonaan, ja tästä jos mistä tulee aurinkoiselle mielelle.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!