lauantai 12. lokakuuta 2019

Vihainen leski @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!
kuvat © Harri Hinkka
Vihainen leski sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 10.10.

Ullis (Riitta Havukainen) pääsee vihdoin aloittamaan elämänsä oltuaan miehensä omaishoitajana kaksitoista vuotta ja hoidettuaan sitä ennen vielä lapset ja kodin. Nyt on kuitenkin Ulliksen aika elää, ja sen hän aikookin ystäviensä Piken (Pia Runnakko), Hellun (Eija Vilpas) ja Valtosen (Kai Lehtinen) avustuksella tehdä. Elämään astuu yhtäkkiä biletystä, hotjoogaa, asuntokauppoja, irtosuhteita, uusi tyyli ja vapaus valita, mitä tekee. Mutta onko se vanhalle ihmiselle sopivaa? Pitäisikö Ulliksen vain hoitaa lapsenlapsia tai muuttaa vanhainkotiin? Entä onko vapaa elämä pelkkää iloa ja juhlintaa, vai mahtuuko siihen suruja ja luopumista? Tai ehkä suuri rakkaus?

Minä en ehkä ole esityksen kohderyhmää, sen päähenkilö kun on itseäni yli viisikymmentä vuotta vanhempi eivätkä hänen elämänsä ongelmat tai päätökset kosketa minua kovinkaan paljoa. Siksi huumori ja muutamat kohtaukset menivät ihan ohi, vanhempi väki nauroi katsomossa innoissaan ja minä vähän ihmettelin, että mikä oli hauskaa. Samaistuttavia hetkiä ilmeisestikin, kun vitsit iskivät yleisöön noin hyvin. Heti ensi minuuteilla nauru kupli katsomossa ja ensi-iltayleisö tempautui tarinaan mukaan. Kyllä minäkin sain nauraa useaan otteeseen ja tässä oli paljon myös sellaista huumoria, jolle minä hekottelin, ja muutama aika herkullinen hahmo mahtui myös tarinaan. Ronski ja rehellinen esitys tämä kyllä on, ei mitään turhia kiilloteltuja juttuja vaan ihan suoraan sanottuja ja tehtyjä kohtauksia. Tämä varmasti periytyy Minna Lidgrenin samannimisestä romaanista, johon esitys siis perustuu.

Kimmo Virtasen ohjaus on pääosin sujuva ja sopivan rento ja vauhdikas, mutta siinä on pieniä epätasaisuuksia. Vaikka esityksen tahti on aika rytmikäs, muutamaan otteeseen se tuntuu vähän junnaavan paikoillaan tai sitten etenevän turhankin reippaasti. Paljon hyviä hetkiä kuitenkin, tosi kivoja kohtauksia ja aidon tuntuisia, hauskoja ja koskettavia tilanteita. Elina Vättö vastaa pukusuunnittelusta, joka on esitykseen ja hahmoille sopivaa, arkista ja juhlallista vaatetusta. Kampaajien ihanille mekoille erityispisteet! Jari Saarelaisen koreografia on ehkä tarkoituksellakin vähän sellaista kömpelöä, hiukan humalaista baarin tanssilattialla esitettävää tanssia, koska mukaan mahtuu myös enemmän loppuun asti hiottua koreografiaa. Tämä tällainen rennompi koreografia kyllä sopii baarikohtauksiin. Katariina Kirjavaisen lavastus tarjoilee hienoja näyttämökuvia, varsinkin metsämaisema, joka on lavalla koko ajan läsnä, saa aikaan ihastusta. Samoin pidin molemmista Ulliksen asunnoista ja lasten leikkikentästä sekä lopun hautausmaamaisemasta. 

Riitta Havukaisen Ullis on erinomainen hahmo, monikerroksinen ja vivahteikas. Havukainen tuo Ulliksen lavalle taitavalla tyylillä, koko Ulliksen mennyt elämä on lavalla samaan aikaan selvästi ja salaperäisesti, siitä ripotellaan vihjeitä mutta kaikkea ei saa selville. Ullis haluaa aloittaa elämän, mutta on aluksi vähän vastahakoinen ystäviensä ehdotusten suhteen, kunnes sitten antaa periksi ja kokeilee vähän kaikkea. Mainioita hetkiä ja monenlaisia tunteita, jotka Havukainen näyttelee vakuuttavasti ja luontevasti. Pia Runnakon Pike on rempseä tyyppi, joka todellakin ottaa ilon irti elämästä ja vaikuttaa melkoisen vauhdikkaalta. Runnakko tekee mainion roolin, samoin Kai Lehtinen Valtosena. Valtonen on mukava hahmo myös, ja Kai Lehtisen lavatyöskentelyä on kiva seurata. Eija Vilpas on tosi hyvä Hellu, hänellä on monipuolinen rooli ja Vilpas tuo Hellon ilot ja surut näyttämölle taitavasti. Kari Mattila on ihan mahtava Kari Kirjosiipi, hykerryttäviä hetkiä kun hän äkkiä leijaili paikalle ja alkoi laulaa. Komeaa laulua moneen otteeseen, mainitaan nyt ainakin Anna mulle tähtitaivas ja Pieni sydän.

Heikki Sankari ja Sanna-June Hyde Ulliksen lapsina Markona ja Susannana tekevät hyvää työtä. Euronkuvat silmissä perintöä kärkkyvät lapsukaiset eivät oikein osaa kuunnella äitiään, vaan ovat valmiit kärräämään tämän vanhainkotiin saadakseen välttyä äitinsä uudelta, villiltä elämältä. Muusta porukasta Martti Mannisen Ulliksen asunnosta sekoava kiinteistövälittäjä Sami, (kauhu)kaksoset Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivanen), Kirsi Karleniuksen näyttelemä joogaopettaja sekä Vesa Wallgren sotahulluna ja Ateria-Penttinä jäivät mieleen. Ja se lasten päiväkotiryhmä eli Rapolan ja Toivasen lisäksi Kaisa Torkkel, Hyde, Karlenius ja Wallgren.

Olin siis ehkä hieman nuori tämän katsomoon, mutta viihdyin kyllä ja sain kokea sekä hauskoja että herkkiä hetkiä. Riemastuttavaa näyttelijäntyötä, upeita näyttämökuvia (se metsä!), ilahduttavia laulukohtauksia ja hyväntuulista menoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti