scroll down for English
 |
| kuvat / photos © Marc Brenner |
Nicolas (Laurie Kynaston) kärsii vanhempiensa eron jälkeen ja muuttaa pois äitinsä Annen (Amanda Abbington) kotoa, isänsä Pierren (John Light) ja tämän uuden vaimon Sofian (Amaka Okafor) luo, toivoen että muutos auttaisi alati kalvavaan elämäntuskaan. Kun koulusta lintsaaminen ja valehtelu eivät lopu ja Nicolas vaikuttaa välinpitämättömältä, vaikealta ja yhteistyöhaluttomalta, alkaa vanhempien pinna olla kireällä ja huolestuneisuus kasvaa. Nicolas satuttaa itseään, ei osaa kertoa mikä vaivaa tai miten isä, äiti tai Sofia voisi auttaa. Epätoivo väijyy jokaisessa nurkassa, tunnelma synkkenee eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä.
Synkkää ja epätoivoista, eli juuri minulle sopivaa. Ranskalaisen Florian Zellerin kirjoittama ja Christopher Hamptonin englanniksi kääntämä The Son on upea teksti, tarina etenee sujuvasti ja jännite on käsinkosketeltava. Näytelmä on täynnä tunteita, ja varsinkin negatiivisia sellaisia, ja kaikki tunteet ja tunnelma on kirjoitettu uskottavasti. Kevyempiäkin hetkiä on, mutta syvissä vesissä liikutaan eikä ilo jatku kovin pitkään. Zellerin näytelmä Isä pyörii muuten nyt Lahden kaupunginteatterissa, eli Suomessakin saa ihastella hänen näytelmäkirjailijan taitojaan. Isä onkin toinen osa Zellerin näytelmätrilogiaa, jonka The Son päättää. Ensimmäinen osa oli The Mother. Ehkäpä The Son joskus nähdään suomalaisellakin lavalla siis (edit. 4.11. Nähdään! Kom-teatteri tuo Poika-näytelmän ensi-iltaan 13.2.2020). Ohjaaja Michael Longhurst pitää langat käsissään, esitys on vangitseva ja katsomo on hipihiljaa seuratessaan tapahtumia. Henkilöohjaus on erinomaista, ja Longhurst on hienosti antanut tilaa kohtauksille, sanojen ja tekojen teho pääsee esiin oikealla tavalla, ja näyttelijät ovat selvästi tajunneet ohjaajan vision. Lavastus ja puvustus ovat Lizzie Clachanin käsialaa, ja hän on tehnyt oikein hyvää työtä. Varsinkin lavastus on tosi hieno, ja pidin siitä, miten lavastusta käytettiin tarinan kerronnan tukena, mahtavia hyllyjen ja tavaroiden paiskomiskohtauksia useampikin. Ja se mikälie pressuhomma, joka roikkuu katosta ja paiskaa sitten kunnon sotkun lattialle, on hyvä.
Näyttelijät tekevät vahvaa työtä kaikki, mutta ehdottomasti kirkkaimpana loistaa Laurie Kynaston Nicolaksen roolissa. Miten upeasti hän tavoittaakaan hahmonsa tunteet ja ajatukset, ja miten taitavasti Kynaston osaa ne lavalle tuodakaan. Mestarillisen hieno rooli, Kynaston pitää yleisön tiukasti käsissään eikä hänestä saa silmiään irti, niin vakuuttavaa ja taitavaa on hänen roolityönsä. Kynaston nappaa katsojan sydämen käsiinsä ja kiristelee sitä sitten onnistuneesti, kyllä saa sydän syrjällään seurata kuinka hän kertoo Nicolaksen tarinaa. John Light Pierrenä tekee onnistuneen roolin, hän on lavalla tosi luonteva ja tavoittaa hahmonsa monet tasot. Light tekee vakaata työtä, hän tuo lavalle sekä hauskoja hetkiä että paljon hyvää, vakavaa ja synkkää näyttelemistä. Amanda Abbingtonin Anne on taitavasti rakennettu hahmo, hän yrittää kovasti ymmärtää poikaansa mutta ei vaan tavoita tämän ajatuksia. Abbington tekee onnistunutta ja vivahteikasta työtä, ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa.
Amaka Okaforin Sofia on hurmaava, ystävällisen ja päättäväisen oloinen nainen. Sofia on ehkä suosikkihahmoni tässä, pidin hänestä kovasti ja Okafor tekee lavalla todella hyvää työtä, hän rakentaa roolinsa onnistuneesti. Martin Turner näyttelee lääkäriä, ja hän on roolissaan sopivan asiallinen ja vakuutteleva, hyvin ammattitaitoisen ja uskottavan oloinen. Turner tekee roolinsa varmasti ja tuo lääkärin hahmoon sekä ammattimaista päättäväisyyttä että ihnimillistä huolta ja lämpöä. Cudjoe Asare on hoitaja, ja roolissaan oikein mainio. Hänellä ei tainnut olla montaakaan vuorosanaa jos oli yhtäkään, mutta hyvää läsnäoloa lavalla ja hoitaja on tärkeä osa niitä hetkiä, jossa hän on mukana.
Tärkeitä teemoja ja kysymyksiä tässä, mielenterveys on aina asia, joka pitää ottaa vakavasti ja josta pitää keskustella. Vaikka näytelmän henkilöt eivät osaa tehdä oikeita valintoja, voi tästä oppia kaikenlaista ja ajattelemaan The Son ainakin herättää. Varsinkin se, kun tässä sanottiin jotenkin että "rakkaus ei nyt riitä" tai "rakkaus ei nyt auta", jäi mietityttämään. Tottahan se oli, tai osittain ainakin. Rakkautta on auttaa, mutta myös se, että osaa auttaa oikein. Vaikka olisi kuinka hyvät aikomukset ja tunne siitä, että näin on hyvä, ei se ehkä olekaan paras vaihtoehto ja joskus olisi hyväkin sysätä tunteet syrjään ja tehdä järkevä päätös, sellainen, jota muutkin suosittelevat. Ja sitten joskus voi toki olla niin, että sydämen ääni on oikeassa. Koskaan ei kai voi olla ihan varma, mutta aina pitää yrittää parhaansa. Sitä nämä näytelmän hahmot vaan eivät ihan osaa tehdä, tai sitten osaavat, mutta se ei enää auta tai ole oikein. Paljon ajateltavaa esitys jätti, ja se on aina hyvä.
Amaka Okaforin Sofia on hurmaava, ystävällisen ja päättäväisen oloinen nainen. Sofia on ehkä suosikkihahmoni tässä, pidin hänestä kovasti ja Okafor tekee lavalla todella hyvää työtä, hän rakentaa roolinsa onnistuneesti. Martin Turner näyttelee lääkäriä, ja hän on roolissaan sopivan asiallinen ja vakuutteleva, hyvin ammattitaitoisen ja uskottavan oloinen. Turner tekee roolinsa varmasti ja tuo lääkärin hahmoon sekä ammattimaista päättäväisyyttä että ihnimillistä huolta ja lämpöä. Cudjoe Asare on hoitaja, ja roolissaan oikein mainio. Hänellä ei tainnut olla montaakaan vuorosanaa jos oli yhtäkään, mutta hyvää läsnäoloa lavalla ja hoitaja on tärkeä osa niitä hetkiä, jossa hän on mukana.
Tärkeitä teemoja ja kysymyksiä tässä, mielenterveys on aina asia, joka pitää ottaa vakavasti ja josta pitää keskustella. Vaikka näytelmän henkilöt eivät osaa tehdä oikeita valintoja, voi tästä oppia kaikenlaista ja ajattelemaan The Son ainakin herättää. Varsinkin se, kun tässä sanottiin jotenkin että "rakkaus ei nyt riitä" tai "rakkaus ei nyt auta", jäi mietityttämään. Tottahan se oli, tai osittain ainakin. Rakkautta on auttaa, mutta myös se, että osaa auttaa oikein. Vaikka olisi kuinka hyvät aikomukset ja tunne siitä, että näin on hyvä, ei se ehkä olekaan paras vaihtoehto ja joskus olisi hyväkin sysätä tunteet syrjään ja tehdä järkevä päätös, sellainen, jota muutkin suosittelevat. Ja sitten joskus voi toki olla niin, että sydämen ääni on oikeassa. Koskaan ei kai voi olla ihan varma, mutta aina pitää yrittää parhaansa. Sitä nämä näytelmän hahmot vaan eivät ihan osaa tehdä, tai sitten osaavat, mutta se ei enää auta tai ole oikein. Paljon ajateltavaa esitys jätti, ja se on aina hyvä.
Kokonaisuutena tämä oli tosi hieno, vaikkakin tarinana vähän ennalta-arvattava. Vaikka jotain juttuja aavistelinkin, se ei haitannut yhtään, sillä teksti on viimeistä yksityiskohtaa myöten aivan loistava. Upeasti tuotu lavalle, lavastus on superhieno ja näyttelijäntyö uskomattoman taitavaa, erityisesti Laurie Kynaston teki suuren vaikutuksen. Raskas ja synkkä tarina, muutamalla kevyemmällä hetkellä höystettynä, tosi hyvät ja uskottavat hahmot ja hienosti kirjoitettu ja käännetty teksti sekä tarkka, sopivan rauhallinen ja harkittu ohjaus. Näistä rakentuu loistava näytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun.
I saw The Son at Duke of York's Theatre October 21st.
Nicolas (Laurie Kynaston) is suffering after his parents divorce, and he decides to move in with his dad Pierre (John Light) and his new wife Sofia (Amaka Okafor) hoping the change will help him feel better. Nicolas' dad and mom, Anne (Amanda Abbington), are worried about him, he's skipping school, lying, acting like he doesn't care about anything, hurting himself. Nicolas doesn't know how his dad, his mom, Sofia, anyone could help him, and his parents or Sofia don't know what to do either. They all are desperate to do something, but is that going to be enough? Or the right thing to do?
I loved this! I do like a lot of plays and musicals dealing with heavy and sad themes, and The Son definitely has a hopeless feeling hovering all over it. The Son, written by Florian Zeller (translated by Christopher Hampton), is an amazing, raw and heartbreaking play about love, parenthood, mental health, helping and not knowing how to help. Zeller's writing is excellent, the play feels so real and deals with different emotions so vividly that it's impossible to watch it and not feel everything the characters feel. There are a few lighter, happy and funny moments, and then a whole lot of unhappy, hopeless and sad moments, and the play brings all these different emotions and moments to the stage beautifully. Zeller's The Father, second play in this trilogy (The Mother, The Father and The Son) is actually currently running here in Finland, in Lahti City Theatre, so I might have to go watch it to enjoy some more amazing playwriting by Zeller. And maybe we'll see The Son in Finland too some day (edit. 4.11. Yes we will! The Son will have it's Finnish premiere February 13th 2020).
Michael Longhurst has directed The Son, and he certainly knew what he was doing when he made his directional choices. Everything works very well, Longhurst gives the scenes the time they need and doing that he allows the audience to really feel and find the message the scenes send. You could hear a pin drop during the most intense scenes, the whole audience is quiet and nervous, waiting to see what happens next. Very considered and well-planned direction, and the actors clearly got what Longhurst was after, which gives the audience a play where every last detail is in the right place. Set and costume design by Lizzie Clachan both look good, and especially the set design deserves a mention. I liked the way the set design works with the story and how there is a lot of mess and disorder created by the set design. There are a few amazing moments where the shelfs, papers and stuff are thrown all around the stage, and then leaved there. And that tarp-thing hanging from the ceiling and then shedding a big mess to the floor is a great detail.
Every single one of the actors is amazing, but Laurie Kynaston steals the show with his stunning, heart-wrenching and full-of-emotion role as Nicolas. What a powerful performance! Kynaston reaches Nicolas' feelings and thoughts beautifully, he tells his character's story with such emotion and credibility it's hard to watch sometimes. And still it's impossible to look away. I'm so happy I got to see Kynaston in this role, his performance is one I will remember for a long time. John Light brings out a lot of sides of Pierre, he is a great character and Light has found a well-working way to play Pierre. Light knows how to perform both happy and sad moments and he does a great job from start to finish. Amanda Abbington's Anne is a well-developed character, there is are a lot of feelings and things in Anne and Abbington brings them to the stage very well. Abbington's role is nuanced and full of feeling, beautiful work. Amaka Okafor's Sofia is probably my favorite character, she seems like a nice and smart person. Okafor has a lot of impressive moments on stage, she does strong role. Martin Turner's Doctor is a calm and professional character, and Turner balances the professionality and personal feelings and thoughts with skill. Cudjoe Asare's Nurse doesn't have that much stage time or lines, but he is an important character and Asare does good job and has great stage presence.
Themes and questions that The Son deals with are very important, mental health is a thing that needs to be taken seriously and that needs to be discussed. Even though the characters don't always know what to do or how to react, they with the story can help to understand or learn different things. I thought and still think especially about one line, something like "love is not enough" or "love can't help". That is true, or at least kind of. There is so many ways to love, and one of them is to know how to help or what to do. Love is a big thing, and it can hurt as much as it can help, and that's a thing The Son really made me think. There are two choices Nicolas' parents can make, and then there is the love they feel making it hard to see what's the right choice to make. The Son left me and surely a lot of other audience members with a lot to think about, and that's always a good thing.
Amazing and thought-provoking play with a brilliant cast, great direction and excellent text. The Son is heavy and heartbreaking to watch, but it's not too much or too awful, it's actually quite a masterpiece what comes to dealing with these themes and how to bring them to stage.
Amazing and thought-provoking play with a brilliant cast, great direction and excellent text. The Son is heavy and heartbreaking to watch, but it's not too much or too awful, it's actually quite a masterpiece what comes to dealing with these themes and how to bring them to stage.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti