Lokki @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Lokin Kansallisteatterissa 16.10.

Konstantin (Miro Lopperi) haluaa kirjoittaa. Niin hän tekeekin, ja esittää näytelmänsä näyttelijä-äidilleen Irinalle (Maria Kuusiluoma) ja tämän ystäville. Valitettavasti ei äiti eivätkä hänen ystävänsä tunnu ymmärtävän Kostjan taiteellista kunnianhimoa, ja rakkaudessakin Kostja on vähän epätoivoinen, hän on nimittäin valtavan rakastunut Ninaan (Aksa Korttila) joka taas ihastuu Irinan rakastajaan, kuuluisaan kirjailijaan Trigoriniin (Jussi Lehtonen). Kostjaan on rakastunut Maša (Emmi Parviainen), joka ei hänkään saa mitä haluaa ja päätyy sitten naimisiin Semjonin (Mika Piispa) kanssa. Aika huonoja valintoja rakkaudessa ja epätoivoisia rakkauteen liittyviä tarinoita, ja ihmisiä, jotka eivät osaa kohdata toisiaan tai eivät ainakaan ymmärrä, miten toinen kannattaisi kohdata. 

Olen nähnyt Tšehovin näytelmistä vain Vanja-enon, sen näin muutama vuosi sitten Järvenpään teatterissa, ja pidin siitä paljon, vaikka en kyllä enää oikein muista siitä mitään. Lokkia katsoessa tuli kyllä tuttu fiilis, selvästi jokin tšehovilainen henki vallitsi, jonka muistin Vanja-enosta. Odotin tätä mielenkiinnolla, upea visuaalisuus ja jopa maaginen tunnelma jäivät Kansallisteatterin syyskauden avajaisista mieleen ja nyt vihdoin pääsin kokemaan koko esityksen. Olin vähän epäileväinen katsomoon mennessäni, vaikka odotinkin yhtä jos toistakin juttua tosi paljon. En oikein tiennyt, että onkohan Lokki minun mieleeni ja mitä jos en saa tarinasta kiinni tai ymmärrä tätä? En tiedä, miksi mielessä liikkui tuollaisia ajatuksia, olen kuitenkin usein mennyt katsomaan esityksiä, joista en todellakaan tiedä yhtään mitään enkä silti ole ollut huolissani tarinan ymmärtämisestä saati siitä, pidänkö esityksestä. Nyt kuitenkin odotin tätä jo ennen katsomoon astumista ja halusin tykätä tästä, olin huolissani siitä, että tämä ei iskekään minuun, ehkä siksi, että olin kuullut tästä paljon hyvää ja juurikin se syyskauden avajaisten pätkä, joka oli tosi vaikuttava, kummitteli mielessäni. No, kun esitys alkoi, haihtuivat nämä epäilevät mietteet ja pääsin nauttimaan reilusta kahdesta tunnista upeaa näytelmää.

Lokki nimittäin on todella hieno! Anne Rautiainen on sovittanut ja ohjannut esityksen pienelle näyttämölle, ja se täyttää lavan taitavasti ja elävästi, jättäen tilaa niin epätoivoiselle rakkaudelle kuin suurelle taiteellekin. Rautiaisen ohjaus tarttuu hienosti näytelmän teemoihin ja tuo ne lavalle herkällä mutta julmalla tavalla. Kaikki on selkeää, ja ei sittenkään ole. En ymmärrä, miten nämä hahmot voivat ajaa itsensä ja toisensa niihin tilanteisiin, johon he lavalla joutuvat. Miksei Irina ole äidillinen ja rakastava, kun Kostja selvästikin haluaisi edes yhden hellän katseen tai suopean sanan? Miksei oikein kukaan osaa valita sitä oikeaa, miksi rakkaus on kaikille hahmoille niin vaikeaa? Jos he tekisivät erilaisia valintoja, olisiko tämä iloisempi tarina? Onnellisempi? Erilainen varmasti ainakin. Mutta nyt tarina on tämä ja hahmot tekevät nämä valinnat, ja se tuodaan lavalle taidolla ja tarkkanäköisellä herkkyydellä. Tunteet vilisevät ja heittelevät laidasta laitaan, mutta rytmi on rauhallinen ja loppupuolella jännite hieman hetkeksi katoaakin, mutta palaa kuitenkin pian. Pääosin tämä koko esityksen läpi vallitseva, kummallisen maltillinen tunnelma toimii upeasti. On ihan kuin koko ajan odotettaisiin jotain, joka ehkä tapahtuu tai sitten ei. Tosi hienon ilmapiirin esitys luo. Jalo Kaliman suomennos on kauniisti soljuva ja ihanan vanhahtava, se onkin Lokin vanhin suomennos, mutta toimii nykyaikana luontevasti.

Katri Rentton lavastus on kaunis, kaikki vinossa nököttävät tuolit ja upeat yksityiskohdat miellyttävät silmää ja ihastuttavat. Lavastus antaa tarinalle sopivasti tilaa ja kehystää hahmojen kohtalot onnistuneesti. Saija Siekkisen pukusuunnittelussa riittää silmiä hiveleviä tyylejä, erityisesti Irinan asut ovat häikäiseviä, ja Mašan puvuista pidin myös. Liikettäkin lavalla riittää, koreografiasta vastaa Jenni Nikolajeff ja liikekieli on oikein onnistunutta, se loihtii esiin tunteita, ajatuksia ja tunnelmia sujuvalla tavalla. Pyry Hyttisen videosuunnittelu tuo esitykseen aivan upeita projisointeja, jotka hurmasivat minut jo silloin syyskauden avajaisissa. Tosin nyt, kun näin koko tarinan, meinasivat upeat visuaaliset kokonaisuudet jäädä ihan huomaamatta. Useaan otteeseen kuitenkin bongasin tyylikkäät ja voimakkaasti tunnelmaa luovat heijastukset seiniltä, taitavaa työtä. Tunnelmaa luo vahvasti myös Ville Toikan valosuunnittelu, mainion kekseliästä valon ja varjon käyttöä. Visuaalisuudessa riittää paljon näppäriä, kauniita ja hienon näköisiä yksityiskohtia, erityisesti ne seinillä olevat kynttilät, tikkaat, piano josta puuttuu se osa joka peittää pianon koneiston (eli siis näkyy kun vasarat tai mitkä lie liikkuvat kun kieliä painetaan), katosta laskeutuva hiekka ja alas leijaileva valkoinen kangas tarjoavat upeita visuaalisia hetkiä.

Näyttelijät tekevät kaikki onnistunutta työtä, mutta Irinan roolissa nähtävä Maria Kuusiluoma loistaa erityisen kirkkaasti. Upea, vahva rooli Irinana, joka tuntuu kaipailevan nuoruuttaan ja loiston päiviään, vaikka onkin edelleen kaikkien suosiossa ja mitä ilmeisemmin saa aika helposti kaiken mitä haluaa. Kuusiluoma elää ja hengittää rooliaan, hän tulkitsee hahmoaan hienolla otteella. Erityisesti Irinan ja Kostjan riitakohtaus vakuutti. Miro Lopperi tekee vaikuttavan roolin Kostjana, ja rakkaudessa ja taiteessaan vähän epätoivoinen Kostja nouseekin suosikkihahmokseni. Lopperi soittaa myös kauniisti pianoa, ja Kostjan pianonsoittokohtaukset ovat tosi kivoja. Lopperin tulkinnassa Kostja on rauhallinen ja mukavan oloinen, hurmaava nuori mies, jota kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän. Hän on kunnianhimoinen ja rakastunut, mutta sekä taiteessa että rakkaudessa Kostjaa "vastaan" asettuu Jussi Lehtosen näyttelemä Trigorin. Trigorin on ärsyttävä tyyppi, ihan Irinan käskytettävänä, mutta kuitenkin hurmailee Ninaa minkä ehtii. Lehtonen tekee mainion roolin, en päässyt perille Trigorinin ajatusmaailmasta ja se oli mahtavaa, hän jää hienon salaperäiseksi hahmoksi. Emmi Parviainen on upea Maša, varsinkin se laulukohtaus pianon päällä seisten on loistava. Parviainen tekee vakuuttavaa työtä ja eläytyy rooliinsa onnistuneesti. Aksa Korttila on ihastuttava Nina, alussa niin naiivi ja täynnä nuoruuden intoa, ja sitten vähitellen aina enemmän ja enemmän pettynyt ja epätoivoinen. Hienoa roolityötä! Vesa Vierikko Irinan veljen Pjotrin roolissa on taitavasti samaan aikaan hykerryttävän hauska ja koskettavasti vanhuuttaan pelonsekaisin tuntein odottava ja elävä mies.

Upea, vaikuttava ja hieno. Sellainen on tämä Lokki. Julmaksi komediaksi tätä Kansallisteatterin sivuilla sanotaan, ja julma tämä ainakin on. Mutta kyllä hauskuuttakin riittää, hymyilin minäkin katsomossa useaan otteeseen. Yleistunnelma on kuitenkin ihanan epätoivoinen, pettynyt ja pakahduttava - koko ajan toivoo, että kunpa joku nyt tajuaisi, että kohta kannattaisi vaihtaa rakkauden kohdetta niin voisi onnellinenkin loppu olla luvassa. Mutta eihän se niin vain käy, tietenkään. Rakkaus on mutkikasta, elämä myös, ja nämä hahmot saavat sen kokea. Ja sitä on katsomossa hienoa olla todistamassa.