Marvin (
Daniel Boys) jättää vaimonsa Trinan (
Laura Pitt-Pulford) ja poikansa Jasonin (
James Williams) karaten suhteeseen ystävänsä Whizzerin (
Oliver Savile) kanssa. Marvin haluaa kuitenkin pitää perheen kasassa, varsinkin kun Jasonin bar mitsva lähestyy ja sitä ei ole kiva riidoissa järjestellä. Asiat mutkistuvat entisestään, kun Trina alkaa seurustella Mendelin (
Joel Montague) kanssa, hän kun sattuu olemaan Marvinin psykiatri. Tarinaa värittävät ilot, surut, rakkaus, menetys ja elämä. Mukaan astuvat myöhemmin myös Cordelia (
Natasha J Barnes) ja Charlotte (
Gemma Knight-Jones).
Minä rakastan tätä musikaalia. Kuuntelin Falsettosin soundtrackin läpi joskus alkuvuodesta ja ihastuin siihen heti, biisejä onkin luukutettu ahkerasti enkä edes tiedä, kuinka monta kertaa soundtrack on läpi soinut. Melkein kaikki biisit menevät ulkomuistista, eli kyllä niitä aika reippaasti on tullut kuunneltua. Katsoin Falsettosin livetallenteen myös, eli Live From Lincoln Center-ohjelmassa on myös Falsettos esitetty, vuoden 2016 versio. En osannut edes haaveilla näkeväni tätä koskaan livenä, Falsettosin ensi-ilta Broadwayllä on ollut 1992, ja se on mennyt vain Amerikassa ja Australiassa ennen tätä Lontoon versiota, eli Eurooppa on saanut odotella Marvinin ja kumppaneiden tarinaa 27 vuotta. Nyt Falsettos kuitenkin on löytänyt tiensä Lontooseen ja minäkin olin niin onnekas, että ehdin sen katsomaan. Ennen esitystä istuin eturivissä enkä malttanut odottaa, että musikaali vihdoin alkaisi, ja sitten kun esitys alkoi, en huomannut enää mitään muuta, tuijotin vain lavalle leveä hymy huulillani enkä aina muistanut edes silmiä räpäyttää.
Falsettosissa parasta on sen tarina, joka on herkkä, rohkea, taitavasti kirjoitettu ja upean aidon oloinen. Hahmot ovat vivahteikkaita, heissä on monta tasoa ja heidän välisensä suhteet on esitetty kiinnostavasti, lämmöllä ja kiivaudella, tähän mahtuu valtavasti riitoja ja rakkautta, ja perhesuhteiden käsittely on tarkkanäköistä. Falsettos on samaan aikaan superhauska ja ihan kamalan surullinen, ja se seilaa näiden kahden pisteen välillä uskomattoman luontevasti. Miten voikin naurattaa ja ilahduttaa joku juttu ja sekuntia myöhemmin on pala kurkussa ja kyyneleet silmissä.
William Finn ja
James Lapine ovat käsikirjoittaneet tämän, sanoista ja sävellyksistä vastaa Finn. Musikaali on läpisävelletty, siinä ei paljon puhuttuja vuorosanoja ole, ja tarina kerrotaan biiseissä raastavavan kauniisti ja hauskasti, ja sitten taas itketetään katsojia oikein kunnolla. Rakastan Falsettosissa juuri sitä, että siinä on niin surullinen ja haikeankaunis loppu, tässä ei ole etsitty mitään kevyitä loppuratkaisuja vaan mennään rohkeasti synkkiin tunnelmiin. Silti rakkaus loistaa kirkkaasti ihan loppuun asti, ja sekös vasta onkin koskettavaa. Ensimmäiset niiskaukset kuuluivat katsomosta jo
What More Can I Say-biisin aikana, taisivat muutkin tietää miten tässä tulee käymään. Kyllä vähän kiristi sisimmässä katsoa Marvinin ja Whizzerin onnea, kun kurjat ajat jo vaanivat nurkan takana. Ohjaaja-koreografi
Tara Overfield-Wilkinson tuo tapahtumat lavalle taitavasti, esitys rullaa eteenpäin vaivattomasti ja ilahduttavan monitasoisesti, koko ajan pysyy mukana rakkaus ja välittäminen, vaikka mukaan mahtuu kireitä hetkiä ja pelkoa tulevaisuudesta. Overfield-Wilkinson on osannut vääntää sekä huumorin että surullisuuden täysille, ja yleisölle annetaan musikaalielämys, joka valuttaa silmistä niin ilon- kuin surunkyyneleitäkin. Koreografiat ovat kekseliäitä, tosi paljon hienoja liikekielellisiä hetkiä, jotka pursuavat huumoria ja herkkyyttä ja kertovat hienosti myös siitä, millaisia hahmot ovat.
Näyttelijät ovat sanalla sanoen loistavia. Ai että sentään kuinka hienosti osunut nappiin roolitus, ihan mahtavaa läsnäoloa ja hahmon lukemista, näyttelijäntyötä parhaimmillaan. Daniel Boys on tavoittanut Marvinista kaikki puolet ja tuo ne lavalle luontevasti ja varmasti, hän eläytyy tunteisiin sujuvasti eikä pelkää näyttää Marvinin huonoimpiakaan puolia selkeästi. Marvin haluaa olla hyvä isä ja hyvä kumppani, eikä hän Trinaakaan halua vihata, mutta suhteet ovat aina hankalia ja välillä vastaan tulee vaikeita aikoja, ja sitten taas parempia, lämmön ja rakkauden täyteisiä hetkiä. Boys tekee varman ja vakuuttavan roolin, hän on koko esityksen ajan tosi hyvä, kaikki ilmeet, eleet, tunteet ja muut tuntuvat aidoilta, ja Boys tuo Marvinin tarinan lavalle erinomaisesti, tavoittaen sekä kaikista iloisimmat että surullisimmat hetket tarkasti. Laura Pitt-Pulford on ihana, hurmaava ja mahtava Trina, hän tekee ihan loistavan roolin, ja ansaitsee illan suurimmat aplodit
I'm Breaking Down-biisillä, eikä turhaan. Huh heijaa millaista laulua ja esiintymistä, myös muissa biiseissä ja hetkissä. Pitt-Pulford tuo Trinan lavalle hieman hermostuneena ja epävarmana, mutta ystävällisenä, loputtoman rakastavana ja huomaavaisena naisena, joka reagoi tilanteisiin uskottavasti ja herkästi. Tosi kauniisti tehty rooli, hauska ja koskettava. Oliver Savilen näin kolme vuotta sitten Wickedissä Fiyeron roolissa, ja hän teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt pääsin sitten nauttimaan hänen näyttelijäntyöstään uudestaan, ja kyllä kannatti odottaa. Savile on ihana Whizzer, niin hurmaava, hauska ja rakastettava, ettei ihmekään, että Marvin on ihan lääpällään häneen. Osaa Whizzer olla myös ärsyttävä, kuten Marvin ja muut musikaalin tyypit myös, mutta leikkisä kiusoittelu ei haittaa ja Savile tavoittaa taitavasti Whizzerin ystävällisyyden ja lämmön sekä nokkelan, pilailevan luonteen. Savile loistaa varsinkin loppupuolella, hän tekee niin synkkää ja surullista työtä että katsomossa on vaikea olla kyynelehtimättä. Kun Whizzer romahtaa maahan Marvinin kanssa pelatun racketball-matsin jälkeen ja puhkeaa kyyneliin, on tunnelataus niin suuri ja hieno, että sydän meinaa pakahtua. Tästä kohtauksesta eteenpäin Savilen roolityö on uskomattoman upeaa, hän tuo lohduttomuuden ja sairauden ja kuolemanpelon lavalle rohkeasti ja raa'asti, ja
You Gotta Die Sometime-biisi nyt viimeistään avaa kyynelhanat. Upea rooli, niin täynnä tunnetta ja taitoa ettei voi kuin ihailla. Whizzer on ihan mahtava hahmo, hauska, riemukas, herkkä, koskettava ja synkkä, ja Savile tekee hahmolleen oikeutta.
Joel Montague on onnistunut Mendel, hauska ja ymmärtäväinen mies, joka vaikuttaa hyvin ystävälliseltä. Montague saa yleisön nauramaan, mutta myös kokemaan herkkiä tunteita. Varsinkin James Williamsin kanssa tehdyissä kohtauksissa Montague tekee mahtavaa työtä, Jason ja Mendel ovat mainio parivaljakko ja Montague ja Williams pelaavat hienosti yhteen. Montague tekee sujuvan roolin, hänellä riittää lavalla mainioita hetkiä ja hänen roolityötään on kiva katsoa. Yksityiskohtainen, tarkasti rakennettu ja taitavasti toteutettu rooli, loistavaa työtä. James Williams Jasonina on hurmaavan kiukutteleva ja itsepäinen poika, joka yrittää vain pysyä perillä siitä, mitä hänen vanhempansa milloinkin ajattelevat ja miksi he nyt riitelevät tai ärsyyntyvät toisiinsa. Jason on tosi tarkka huomaamaan vallitsevan tunnelman, ja hän osaa jollain kummallisella tavalla toimia hämmästyttävän fiksusti. Williams tekee hienon roolin, hän on lavalla kuin kotonaan ja esiintyy luontevasti, varsinkin
Miracle of Judaism- ja
Another Miracle of Judaism-biisit ovat Williamsin tähtihetkiä. Natasha J Barnes on ihastuttava Cordelia, hauska ja hurmaava nainen, joka kokkailee kaikenlaista ja toivoo, että joku pitäisi hänen ruuistaan. Cordelia on hauska ja ystävällinen, pirteä tyyppi, ja Barnes tuo rooliinsa sujuvasti huumoria ja pehmeyttä. Gemma Knight-Jonesin Charlotte on tomera ja asiansa osaava lääkäri, joka joutuu taipumaan AIDS-kriisin edessä ja hyväksymään sen, että hänkään ei voi kaikkia pelastaa. Knight-Jones tekee vakaata työtä ja hänellä on tosi hienoja kohtauksia lavalla, hän pelaa hienosti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa ja tuo jokaiseen kohtaukseen hyvää energiaa. Näyttelijäjoukko tuo koko tarinaan jotenkin tosi hienosti paljon lämpöä ja uskottavia ihmissuhteita, että ei ole vaikea vakuuttua siitä, kun he lavalla tuntevat tai ajattelevat jotain, vaan kaikki tuntuu luontevalta.
Musiikki on ihanaa, ja parhaan musiikin Tony-palkinnon Falsettos onkin Broadway-ensi-iltavuonnaan napannut, samoin sillä on myös paras käsikirjoitus-palkinto, eikä mikään ihme. Kapellimestari
Richard John johtaa bändiään tarkasti ja taidokkaasti, kaikki kauneimat, hurjimmat ja hauskimmatkin sävelet kuulostavat hienoilta ja näyttelijöiden upeat äänet soivat kauniisti ja vahvasti. Tässä ei ole yhtäkään biisiä, josta en tykkäisi (yksi oli ennenkuin näin Falsettosin, mutta nyt tykkään siitäkin). Suosikkikappaleitani ovat ainakin
Love Is Blind,
Thrill of First Love,
This Had better Come To A Stop,
I'm Breaking Down,
The Chess Game,
The Games I Play,
I Never Wanted To Love You,
The Baseball Game,
A Day in Falsettoland,
Something Bad Is Happening/More Racquetball,
Days Like This,
Unlikely Lovers,
You Gotta Die Somethime,
Jason's Bar Mitzvah ja
What Would I Do?. No, jäi tuosta listasta nyt sentään muutama biisi pois. Ihan mahtavaa musiikkia, tunnelataus on valtava ja tarina kerrotaan musiikin kautta herkästi ja kauniisti, välillä naurattaen ja välillä itkettäen. Lavastus-, puku- ja videosuunnittelu ovat
PJ McEvoyn käsialaa, ja visuaalisuus on kekseliästä ja toimivaa. En aluksi ihan ollut vakuuttunut projisoinneista, jotka heijastettiin pieniin ruutuihin, joita lavalla oli reilut parikymmentä, mutta kyllä ne vaan sopivat tähän versioon ja nerokkaita ratkaisuja on tehty useaan otteeseen. Lavastus on sopivan pelkistetty, erilaisia laatikoita ja muita lootia ja tuoleja ja pöytiä raahaillaan paikoilleen ja pois, ja tämä onnistuu mutkattomasti. Puvustus on tyylikäs ja sopii hahmoille. Valosuunnittelusta vastaa
Nic Farman ja äänisuunnittelusta
Chris Whybrow, jotka ovat molemmat tehneet sujuvaa työtä, valot ja äänet tukevat tarinaa mainiosti.
Ihanaa, ihanan kamalaa ja niin upeasti tehty kaikki, että en voinut kuin nauttia ja tirauttaa muutaman kyyneleen tätä tarinaa katsellessani. Falsettos tarttuu teemoihinsa rohkeasti, rakkaus ja sen muodot, riidat, erilaiset perhedynamiikkaan liittyvät asiat, vanhemmuus, lapsen näkökulma tähän kaikkeen, ilo, suru ja pelko sekä tietysti Whizzerin sairastuminen ja kuolema ovat kaikki isoja aiheita, mutta ne käsitellään herkästi ja hienovaraisesti, taitavalla otteella ja ilman turhaa huumoria tai traagisuutta. Tarina tuntuu aidolta ja koskettaa, ja näyttelijöiden upea työskentely tuo hahmojen väliset suhteet ja tunteet kirkkaasti lavalle. Laulu sujuu, tanssi sujuu, tarinan kertominen sujuu, ja lavalla on roppakaupalla taitoa. Falsettos on hauska, kaunis, sydäntäsärkevä paketti täydellisyyttä, ja minä rakastuin siihen täysin. Valtavan hieno musikaali (tiesin tämän jo etukäteen) ja ihan valtavan upea versio siitä.
I saw
Falsettos October 22nd.
Let's give a
spoiler alert now, so if you don't want to know some major plot details, don't read further.
Marvin (
Daniel Boys) has left his wife Trina (
Laura Pitt-Pulford) and son Jason (
James Williams) to get together with Whizzer (
Oliver Savile). Marvin still wants to have a good relationship with his family, because, for example, Jason's bar mitzvah is coming up and it wouldn't be fun to organize it if they all were fighting with each other. Things get a little more complicated when Trina starts to date Mendel (
Joel Montague) who happens to be Marvin's psychiatrist. The story is full of love, happiness, sadness, loss and life. Later on Cordelia (
Natasha J Barnes) and Charlotte (
Gemma Knight-Jones) join the story.
I love Falsettos. I listened the 2016 Broadway revival cast recording in the beginning of this year, and I just fell in love with it without even realizing. To this day I don't even know how many times the songs have been playing in my house, but I do know most of them by heart, so I have been listening to Falsettos a lot. I never thought I would see it live, though. I did watch the Live From Lincoln Centre-recording of Falsettos after listening to it for the first time, but it's not the same to watch the show on the screen than on stage. Falsettos premiered in Broadway in 1992, and has been seen in the US and Australia since that, so Europe has been waiting it for twenty-seven years. I didn't for a minute think that it's coming to London or somewhere else nearer Finland than Broadway, but then it did and I was so lucky I got to go and see it. Might have shed a few happy tears when I realized that. When I sat to the middle of the front row and waited the show to start, I was weirdly excited, nervous and happy at the same time. When the show then started, I just stared at the stage with a wide smile on my face and feeling like I'm about to see one of the best musicals I've ever seen. I was very right.
The best thing about Falsettos is it's story. It's tender, courageous, written with talent and feels beautifully genuine. The characters are nuanced and their relationships are portrayed with wit, warmth and intensity. The story is full of fighting and love, and the show deals with family dynamics in a great, authentic and smart way. It's weird how Falsettos can be so funny and so incredibly sad at the same time, and I'm amazed by how the story moves between these feelings, making it impossible not to laugh out loud at one moment and then try to not break down a few seconds later. Falsettos has book by
William Finn and
James Lapine and music and lyrics by Finn. The story is told by the songs, there are only a few spoken lines, and this works beautifully and without any trouble. I love the fact that Falsettos doesn't have a happy ending. It ends in grief and sadness, and that's amazing, especially when there is so much love and warmth alongside all the sadness. If that's not touching then I don't know what is. First sobs from the audience were heard during
What More Can I Say, and I think someone else than me also knew what's going to happen. I admit it was a little hard to watch Marvin and Whizzer's happiness when I knew things will take an awful turn. Director/choreographer
Tara Overfield-Wilkinson brings the scenes to the stage with talent, the story goes on effortlessly and it's delightful to see how nuanced and smart this direction is. And so is the choreography, it's hilarious and beautiful and describes the characters well.
The casting is spot on and perfect. Every single one of the actors delivers a brilliant performance, and they all work very well together. Daniel Boys has found a way to bring every side of Marvin to stage, and he's not afraid to show the very worst and very best sides of his character. Boys' does a strong role, he is wonderfully loving and kind of stubborn at the same time. Laura Pitt-Pulford is awesome as Trina, what a role! She gets the biggest applause of the night performing
I'm Breaking Down, and she totally deserves it. Pitt-Pulford performs with talent, bringing both comedic and tragic elements to her role. Trina is a great character and Pitt-Pulford does her justice. I saw Oliver Savile as Fiyero in Wicked three years ago, and I thought he was amazing.Now it was time to see him on stage again and he was even more amazing this time. Savile is a lovely Whizzer, so charming and funny that it's no wonder Marvin falls for him. Whizzer can be irritating too, just like all the other characters, but his playful teasing isn't anything too serious. Savile captures both Whizzer's kindness and warmth and his witty, frisky personality. Savile steals the show especially at the second half of the show, when Whizzer gets sick and everything goes wrong. When Whizzer falls down after a racquetball game with Marvin, the emotional charge is so big and fragile that it felt like my heart skipped a beat. From that scene on Savile's acting is absolutely amazing. He brings the fear of death, the helplessness and the sickness to the stage in a raw and bold way, and
You Gotta Die Sometime is for sure the song to make everyone sob, if they aren't already.
Joel Montague's Mendel is a funny and understanding man, who seems like a very friendly person.Montague makes the audience laugh, but then he brings out all of these other sides of Mendel and suddenly there is lot more feelings than just happiness in Montague's performance. Montague shines especially in the scenes with James Williams, who is charmingly moody and stubborn as Jason, though the kid probably just wants to understand why his parents are fighting. Jason is a smart kid and seems to know exactly what he should do in different situations. Williams is great on stage, and he gives an amazing performance as Jason.
Miracle of Judaism and
Another Miracle of Judaism are both performed in a great way, just like all the other songs Williams sings. Natasha J Barnes is delightful as Cordelia. Cordelia is funny and nice, working hard on her cooking and hoping people would like the food she's prepared. Barnes brings a lot of humor and tenderness to her role, and has found a good way to balance them. Gemma Knight-Jones' Charlotte is a strong-minded, talented doctor, who has to face the AIDS-crisis and realize she can't save everyone. Knight-Jones is amazing from start to finish, she has great scenes on stage and it's a joy to watch her performance. All the actors somehow bring so much warmth and authentic kindness and love to the stage that it's not hard to feel and believe the story and the relationships they have.
Falsettos has a beautiful score with a wide range of songs. The score (as well as the book) got a Tony at the 46th Tony Awards, and that feels like a well-deserved win. Musical director
Richard John leads his band to a beautiful and talented performance of this music, all the songs sound like they are supposed to sound and it's a joy to listen. Falsettos is a rare musical for me since it only had one song I didn't like, and now that I've seen it, I like all the songs. Some of my favourite songs are
Love Is Blind,
Thrill of First Love,
This Had better Come To A Stop,
I'm Breaking Down,
The Chess Game,
The Games I Play,
I Never Wanted To Love You,
The Baseball Game,
A Day in Falsettoland,
Something Bad Is Happening/More Racquetball,
Days Like This,
Unlikely Lovers,
You Gotta Die Somethime,
Jason's Bar Mitzvah and
What Would I Do?. Well, at least I left a few songs out of that favourite song-list. The music is full of humor, love, sadness, hope and fear and a lot of other things, just like the story, and the music makes the audience laugh and cry. Set, costume and projection desing are by
PJ McEvoy, and the visuality is smart and works well. I wasn't a fan of the little screens-thingies where the photos were projected, but they did work without problems and fit this production, and they didn't bother me at all when I got used to them. Light desing by
Nic Farman and sound desing by
Chris Whybrow are both done in a great way, the lights and sounds work very well with the story.
So wonderful and so heartbreaking that all I could do was just enjoy the story and shred a few (okay, maybe a little more than few) tears. Falsettos tells its story boldly and beautifully, it's full of big, important themes such as family dynamics, love, loss, parenthood, friendship, death and fear of dying for example, and all of these things are brought to stage with warmth and tenderness. The cast is absolutely marvellous, the music is amazing, the story feels real and everything is done with talent. Falsettos is a funny, beautiful, heartbreaking package of perfection, and it's now one of my most favourite musicals.