Kepeä elämäni @ Teatteri Takomo

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo! 

kuva © Timo Suutarinen

Miiko Toiviaisen monologiesitys Kepeä elämäni sai Helsingin ensi-iltansa Teatteri Takomossa 1.11.

Tämä on sellainen esitys, jonka olen tosi paljon halunnut nähdä. Olen nähnyt Toiviaisen monessa jutussa ennen tätä, ja hän on aina tehnyt vaikutuksen, Toiviainen on ehdottomasti yksi suosikkinäyttelijöistäni suomalaisella teatterikentällä. Siksikin odotin Kepeää elämääni hyvin innoissani, ja myös siksi, että olen toden teolla alkanut pitää monologeista. Jotenkin niin puhdas teatterin muoto, en oikein tiedä miten kuvaisin sitä, millainen fiilis monologeja katsoessa tulee. Totta kai ne ovat kaikki erilaisia ja joka esityksessä on omanlaisensa tunnelma, mutta jonkinlainen yhteinen kiehtova ja maaginen tunne vallitsee aina kun astelee katsomoon seuraamaan monologia.

"Kepeä elämäni on omakohtainen, runollinen, laulullinen, vastaansanomaton ja pohjattoman leikkisä monologi siitä, miten sen kertojan transhistoria on kääntynyt voimavaraksi ja onnellisuuden lähteeksi." sanotaan Takomon sivuilla, ja koska en osannut esitystä itse paremmin kuvailla, nappasin esittelyn teatterin sivuilta. Monologi on ihailtavan hieno yhdistelmä keveyttä ja painavaa asiaa, joka kerrotaan tosi taitavasti. Useaan otteeseen naurattaa ja huvittaa, mutta useaan otteeseen myös koskettaa ja ajatteluttaa. Kepeä elämäni kestää vain vajaan tunnin, mutta siihen tuntiin mahtuukin sitten sellainen määrä lämpöä, iloa, tärkeitä juttuja, vilpittömyyttä, tunnetta ja jotenkin vain niin hienoa, avointa ja herkkää läsnäoloa, että haluaisin istua katsomossa vaikka kuinka kauan kuuntelemassa Toiviaisen puhetta, kun hän kertoo tarinaa, tarinaansa. Mikä taito pitää yleisö hyppysissään, tuoda lavalle jotain sellaista, joka varmasti tekee vaikutuksen. Jossain kritiikissä sanotaan, että tämä on "esitys, joka kaikkien pitäisi nähdä", ja se on todellakin totta. Jos teillä on tilaisuus, niin menkää menkää menkää katsomaan! Tätä ei kannata jättää välistä. Toiviainen puhuu tunteella, kokemuksesta, hän ilahduttaa ja koskettaa, maalailee yleisön eteen kohtauksia, hetkiä, ajatuksia ja tunteita, ja sitä on vaikuttava kuunnella.

Olin itse asiassa kuullut tästä(kin) esityksestä maistiaisen Suomalaisen musiikkiteatterin klubilla, eli Eeva Kontun sävellyksen Uuno Kailaan Olin nuori-runosta. Kontun sävellykset sekä äänisuunnittelu tuovat monologiin paljon hienoja yksityiskohtia, ja sekä äänisuunnittelu että sävellykset ovat hyvin onnistuneita. Toiviainen laulaa upeasti, ja eläytyy sanoihin ja tunnelmiin kauniisti. Hän osaa myös tarttua erilaisiin rooleihin, kaksi erilaista kriitikkoa ja nauhuriinsa nauhoittava sairaalatyöntekijä esimerkiksi nähdään lavalla. Monologin on ohjannut Riikka Oksanen ja dramaturgina on toiminut Aino Pennanen. Oikein hyvää työtä molemmilta, teksti on sujuva kokonaisuus ja tavoittaa kirkkaasti sekä ilon ja hauskuuden että vakavat, synkemmätkin aiheet. Paketti on kasassa, monologi etenee leikkisästi, iloisesti ja koskettavasti, turhia esittämättä tai teeskentelemättä. Tunnelma on lämmin ja jotenkin turvallinen, katsomossa uskaltaa reagoida juuri siten, miltä tuntuu. Teatteri on pieni ja yleisö lähellä toisiaan ja esiintyjää, ja ehkä voisi tulla mieleen ajatus siitä, että mitäs jos nuo nyt ihmettelee kun nauran tässä kohtaa tai pyyhin silmäkulmasta sinne ilmestynyttä liikutuksen kyyneltä. Mitään sellaista ei kuitenkaan tule edes mieleen ajatella, vaan kaikki nauru, liikutus, ilo ja yllätys ovat spontaaneita ja peittelemättömiä, ja mikäs sen parempaa.

En oikein osaa kirjoittaa tästä, vaikka mielessä pyörii vaikka mitä. Olin katsomossa ja olen nyt tätä kirjoittaessani tosi iloinen, että pääsin näkemään tämän. Kepeä elämäni on loistava monologi, se on rakennettu taitavasti, teksti on sujuvaa ja ilahduttavan hienosti kirjoitettu, musiikillisuus ja runollisuus ovat molemmat hieno osa esitystä ja kokonaisuutena tämä toimii paremmin kuin hyvin. Mutta sitten tässä on se toinen taso, se tärkeämpi taso - se, kuinka aito, vilpitön, koskettava ja lämmin esitys tämä on. Hymyilyttää ajatellakin sitä fiilistä, joka monologin loppuessa oli mielessä, sitä, kuinka on kokenut jotakin vahvaa, tärkeää ja rohkeaa, kaunista ja lempeää, ja sitten hymy huulilla, liikutuksen kyynel silmäkulmassa saa puhjeta aploodeeraamaan sydämensä kyllyydestä. Toiviainen on ihan mahtava, hän on työryhmän kanssa tehnyt juuri oikeita asioita tätä monologia tehdessään, ja yleisölle jää osaksi nauttia, ajatella ja kokea. Äh, kylläpä nyt tekisi mieli vain heittää positiivisia adjektiiveja tähän peräkkäin, ei tule rakentavasta kritiikistä mitään. Onneksi ei tarvitsekaan tulla, vaan voin vain toistaa itseäni ja sanoa, että älkää jättäkö tätä välistä, tämä kannattaa ja pitää nähdä. Tämä on upea.

Kiitos Miiko, kiitos työryhmä. Oli tärkeää nähdä tämä esitys, oli ihanaa nähdä tämä esitys.

Loppuun vielä maininta siitä, että olipas mielenkiintoista ja haastavaakin kirjoittaa tätä tekstiä Toiviaisen kriitikon esittämisten jälkeen. Näin jo sieluni silmin itseni naputtelemassa näppäimiä samaan tyyliin, ja samankaltaisia kehuja kyllä tulikin mieleen (haukkuja ei, siitä ei ollut pelkoa). Kehuja tässä tekstissä nyt sitten riittääkin, eikä mikään niistä ole turha, tämä esitys kyllä ansaitsee kaiken hehkutuksen.